Avainsana-arkisto: muinaiset suomalaiset suomalaiset myytit

Luentoja suomalaisesta mytologiasta

Vaikka keskitynkin ääriliikkeitten kerronnan ja mielikuvien tutkimiseen, folkloristiikan juuret ovat kansanperinteen tutkimisessa. Joten kun pääsin Helsingin yliopistoon opiskelemaan vuonna 2016, tämä M.A. Castrénin (1813-1852) luentojen pohjalta koottu kirja ”Luentoja suomalaisesta mytologiasta” meni lukulistaan. Myyteissä on jotain tunteitten tasolla kiehtovaa. Aina kun luen tai kuulen niistä, tuntuu kuin olisin saavuttamassa jotain pimeää mielen rajamailla. Kuin ne olisivat aina olleet osa minua, mutta piilossa.

5

Kielitiedettä

Castrén oli kielitieteilijä, joka elinaikanaan selvitti kielitutkimusten kautta myyttien alkuperää ja koostumusta. Folkloristiikan peruselementti on kuunnella ja kartoittaa ihmisten turhanpäiset jorinat, joitten keskellä voi piileä jokin perustavanlaatuinen viisaus ihmisyyden tilasta. Itse valjastan tätä tutkimussuuntausta, tutkiakseen ääriliikkeitten retoriikkaa, mutta alun perin sitä sovellettiin karjalaismummojen kuunteluun. Kielitieteellä kuitenkin selvitetään mistä sanat koostuvat ja mikä voi olla niitten historiallinen alkuperä?

Vertailevalla kielitieteessä taas voidaan selvittää, esiintyykö sama sana tai käsite muissakin kielialueissa ja näin selvittää miten laajalle ja miten vanha tämä sana on? Castrén selvitti myyttien iän sen mukaan, miten laajalle jokin käsite tai sana oli levinnyt Suomessa ja sen ulkopuolelle. Mitä kauemmaksi sana oli matkustanut, sitä vanhempi se on. Uudemmat sanat eivät löydy kovin kaukaa esiintymispaikaltaan. Näin Castrén sai selville, että on suomalaisia myyttejä ja muinaisia jumaluuksia, jotka ulottuvat melkein jääkauteen saakka.

Hämmästyttävämpää kuin suomalaisen mytologian muinaisuus on se, että suurin osa niistä on peräisin Aasiasta ja jopa Turkista. Jäljelle jäävä osa on peräisin Keski-Euroopasta ja Pohjoismaista. Meillä on sanoja ja myyttien elementtejä, jotka ovat hyvin yleisiä mongolien ja intialaisten myyteissä. Esimerkiksi koko käsite Sotkan munasta ei esiinny muualla Euroopassa kuin Suomessa, mutta Aasiassa, erityisesti Intiassa on samanlaisia konsepteja. Tämä vähän kertoo massamme olleista muuttoliikkeistä ja suullisen perinteen liikkumisesta.

Suomalaiset jumalat

Tässä kirjassa opit myöskin, että sana ”Jumala” ei alun perin ollut käsite, vaan yhden suomalaisen jumalan nimi. Castrén perustelee aika onnistuneesti, että muinaiset suomalaiset eivät tunteneet jumalan käsitettä, vaan he uskoivat moneen olentoon, jotka vain sattuvat hallitsemaan luonnonelementtejä, eivätkä ne liittyneet mitenkään toisiinsa. Jumala oli taivasta ja ikään kuin koko todellisuutta hallitseva ylin olento, joka oli voimakkaampi kuin muut vastaavat. Jossain vaiheessa kristinuskon leviämisen yhteydessä tästä taivasjumalasta kehitettiin kristillinen Jumala ja nimi muuttuikin kaikkia jumalia selittäväksi käsitteeksi. Castrén kertookin, että on monta kansaa, joissa ei tunneta tiettyä kattokäsitettä, vaan erilaisia nimiä samankaltaiselle asialle. Kirjassa annetaan esimerkkinä kansa, joka ei tunne käsitettä ”marja” mutta tuntee mustikat ja mansikat. Tämä oli jotenkin käsittämätöntä. Miten pystyt elämään ilman kattokäsitettä? Mutta näköjään me elimme ilman jumalaa kuvaavaa käsitettä hyvinkin pitkään!

Tietenkin osoittaakseen, miten mielikuvituksetonta kansaa olemme, Castrén osoittaa, että Kalevalan sankarit palvottiin oikeasti jumalina ja oikeastaan ne kopioitiin viikingeiltä. Väinämöinen oli suora kopio Thorista. Jätkällä oli jopa vasara, josta lähti salamoita!

Hassuin juttu oli kuitenkin se, että näköjään sana ”kartano” tarkoitti suurta majaa ja se alun perin kuvasi jumalten asumuksia taivaalla. Jokaisella jumalalla oli oma kartano, jossa se hoiti maata. Taivas oli kuin suurempi maailma, missä oli eri tasoisia kosmisia työntekijöitä, jotka hoitivat omia sektoreita. Suomalaiset uskoivat, että jokaisella luonnon elementillä oli joko oma jumala, haltija tai tonttu. Haltiat olivat pelottavia luonnonelementtien vartioita, joita piti pelätä, mutta tontut taas suojelivat ihmisten omaisuutta. Esim. Saunatonttu ja tupatonttu.

Castrén kuluttaakin aika paljon aikaa kuvattaessa, miten me suomalaiset olimme ”kehittyneempiä” kuin muut muinaiskansat siinä, että uskoimme luonnonelementtejä hoitaviin olentoihin, eikä siihen, että luonnonelementti itse oli olento. Tutkijan mukaan ”primitiivisemmät” kansat palvoivat paikallisia kiviä ja puita jumalina, kun taas suomalaiset käsittivät puut ja kivet vain symboleina korkeammalle olennolle, jota oikeasti palvottiin. Tietenkin Castrén sai selville, että jossain vaiheessa me palvoimme aurinkoa, koska kaikki näköjään sitä palvoivat jossain vaiheessa. Minulle tuli suureksi yllätykseksi, että muinaiset suomalaiset uskoivat auringon olevan tehty tulesta ja, että se oli melkein kuin tulen varasto. Muinaiset suomalaiset uskoivat, että metsäpalot ja nuotiot olivat aurinkojumalan aiheuttamia ilmiöitä. Castrén kertookin, että muinaiset mongolit uskoivat samaan ja pitivät nuotioita pyhinä paikkoina, joita ei saanut ”turmella”. Luennoitsijan mukaan voi hyvinkin olla, että suomalaiset uskoivat samaan. Ikään kuin nuotion tuli olisi osa aurinkoa ja näin sitä piti säästää ja kunnioittaa. Itselleni tuli mieleen Jean-Jacques Annaudin ohjaaman elokuva ”Taistelu tulesta” (1981) juoni.

Rasistinen kieli

Suurin ongelma, muuten loistavassa kirjassa, on sen hieman rasistinen kieli. Castrén kuvailee muita alkuperäiskansoja tässä kirjassa ”kypsymättömiksi ja lapsenomaisiksi”. Nykytieteessä ei kuvailla kansoja missään paremmuusasteikoissa tai verrata lapsiin. Mutta ottaen pois tällaiset vanhahtavat heitot, tämä on aika selkeä tietokirja, jossa pitää joko kiittää Castrénin ilmaisutapaa tai suomentajaa. Tämän kirjan pystyy lukemaan kuka tahansa, mikä on erinomaista, koska moni hyvä kirja jää monilta lukematta, sen kuivakkaan akateemisen sanaston takia.

Yhteenveto

M.A. Castrénin ”Luentoja suomalaisesta mytologiasta” on lyhyt ja helppolukuinen kirja niin kielitieteestä kuin muinaisten suomalaisten uskonnoista. Tässä oppii, miten meidän muinaisia myyttejä tutkittiin ja miten monitasoisia ne olivat. Monet jumalat joko hautautuivat uusien tilalle tai elementtejä vanhoista yhdistyi uusiin. Mielenkiintoista olikin, miten Castrén löysi kalevalalauluista pirstaleita, jotka viittaavat vanhoihin tuntemattomiin jumaliin, joista ei tiedetä mitään muuta kuin nimi tai käsite. Konteksti on kauan sitten kadonnut, mutta kalevalarunoja yhä laulettiin 1800-luvulle saakka, ilman että sen laulajat enää muistivat, mitä tietyt sanat edes tarkoittivat. Raamatussa ja Koraanissakin löytyy tällaisia pirstaleita muinaisista uskonnoista. Myytit ovat juurikin kiehtovia, koska ne ovat kuin muinaiset rauniot. Täynnä salaisuuksia ja kätkettyjä pimeitä käytäviä, joista voi ehkä löytää jotain mielenkiintoista. Fyysisten aarteitten sijaan, löydämmekin henkisiä aarteita.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri