Avainsana-arkisto: murhamysteeri

Suomen marginaalista keskiöön

Hanna-Riikka Kuisman ”Kerrostalo” on tänä vuonna julkaistu romaani suomalaisen kerrostalolähiön murhamysteeristä.

18

Idea

Kirjassa seurataan eri hahmojen kurjaa elämää suomalaisen yhteiskunnan marginaaleissa ja miten nämä kokevat omista lähtökohdistaan kerrostalokompleksin ja sen rikollisen maailman. Kaikki hahmot joutuvat kosketuksiin koko lähiön pimeän salaisuuden kanssa, mutta kukaan heistä ei pääse tarpeeksi syvälle saadakseen kokonaiskuvan. Kaikki vain tietävät joko tietoisesti tai alituisesti jotain olevan pahasti väärässä koko alueessa. Kirjassa seurataan niin koditonta vanhusta, fundamentalistikristillistä raittiusaktivistia, huumeriippuvaisia, seksityöläistä, autistista tyttöä, uusnatsia, anarkistista hakkeria, juoruavaa yksinhuoltajaäitiä, rikollisjengiä ja monia muita. Kaikilla on omat intressit, omat tarinansa ja risteävät kohtalot.

Kirjan kerronta siirtyykin yhdestä perspektiivistä kuin zoomaava kamera, joka lähtee seuraamaan yhden hahmon ajatuksia, kunnes tämä näkee toisen hahmon, arvioi tätä oman maailmankuvansa kautta, jolloin kerronta hyppää hahmon katseen kohteessa olevan toisen hahmon perspektiiviin ja niin edelleen. Lukijalta tuntuu kuin tämä olisi kuuluisan elefanttikertomuksen osapuoli, joka yhtä sokeana seuraa muitten sokeitten kanssa elefantin tunnustelua, kykenemättä käsittämään mikä eläin oikeastaan on kyseessä? Eli kirjan fiktiomaisuudesta huolimatta, lukukokemus on kuin oikeasta arkielämästä, jossa uutisia seurattaessa hyvin harvalla ihmisellä on kokonaiskuva maailman tapahtumista, ainoastaan puoliksi koottuja kokonaisuuksia, joista puuttuu paljon elementtejä. Kuitenkin Kuisman kirjassa puuttuvat elementit ovat tahallaan jätettyjä aukkoja, jotta lukijan nälkä mysteerin selvittämisestä jatkuu.

Mutta tämä romaani ei ole vain jännittävä kertomus mystisistä kuolemista, vaan aika kantaaottava teos, jonka kerronta paljastaa aika yksityiskohtaisesti suomalaisen syrjäytyneen väestön karua arkea. Hahmot eivät ole vain sosiaalisesti ja taloudellisesti syrjäytyneitä valtaväestöstä, vaan fyysisesti, kun kerrostalolähiö on kaukana kaupungin keskustassa, palvelutkin ovat karanneet ja busseja tai takseja ei melkein kulje arkisin. Ihmiset ovatkin melkein loukussa rapistuvassa rakennuksessa, joka on vielä joutunut salaperäisen kansainvälisen investointiyrityksen omistukseen. Ihmiset ovat menettäneet täysin itsenäisyytensä ja elävät eräänlaista darwinistista kamppailua omasta olemassaolostaan ympäristössä, jossa samaan aikaan heidät on jätetty oman onnensa nojaan, muta ovat jatkuvan kasvottoman kontrollin alaisia. Ihmiset ovatkin vapaita myymään kehoaan ja huumeita, mutta vain rajatulla kerrostaloalueella. Kamerat ja vartijat varmistavat, että heidän muodostama ”heikompi aines” ei leviä rikkaimmille alueille, vaan pysyy muhimassa radikalismia ja katkeruutta betoniviidakossa. Kuisma ei saarnaa tässä suomalaisen yhteiskunnan rappiollisuudesta, vaan lukija itse onnistuu ymmärtämään sen lukiessaan hahmojen arjesta, mikä on mielestäni paljon vahvempi tapa saada joku omaksumaan viestin sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, kuin suora saarna jonkun hahmon suusta.

Harhaanjohtava kansitaide

Kun otin tämän kirjan lukulistalle luulin sen olevan kauhukertomus kerrostalolähiössä tai dekkari, aika säväyttävän kansitaiteen vuoksi, mutta olinkin väärässä. Vihaan dekkareita, mutta päätin kokeilla tätä kirjaa, koska sen takakansikuvaus kuulosti mielenkiintoiselta, silti odotin pettyvän, koska harva dekkari on kokemukseni mukaan oikeasti hyvä. Mutta tämä ei ole dekkari, vaan aika monimutkainen, mutta maanläheinen kertomus marginalisoidun väestön sosiaalisista ongelmista, johon on sekoitettu mysteeri, johon harvalla hahmolla on energiaa keskittyä. Eli tässä ei ole mitään yksittäistä sankaripoliisia, joka tutkii mysteeriä, vaan eri hahmot omalla vapaalla ajallaan yrittävät selvittää murhia silloin kuin jaksavat. Eli kirjan viesti on, ettei oikeasti ihmisiä kiinnosta murhat, vaan maksimissaan jotkut haluavat selvittää ne koska kuolleitten ihmisten kohtaaminen lenkin aikana ahdistaa. Poliisi onkin tässä romaanissa täysin poissaoleva, koska heillä on ”tärkeämpiä asioita” selvitettävänä. Verinen kansitaide onkin todennäköisesti kustantamon markkinointipäätös, jolla saadaan dekkarilukijat lukemaan jotain syvällisempää kuin vielä yksi kertomus kuolleesta naisesta ja alkholisoituneesta entisestä poliisista, joka yksinäisenä siemailee viskiä, samalla kuin viereisen hotellin noenvalot heijastavat punaisia ja sinisiä sävyjä tämän masentuneisiin ja huonosti ajeltuihin kasvoihin.

Ongelmia

Ainoa ongelma tässä romaanissa on se, että tässä keskitytään vain valkoisten kantasuomalaisen arkeen. Romaanissa esiintyy pakolaisia, maahanmuuttajia ja romaneja, mutta he ovat vain etäisiä hahmoja, joitten perspektiivejä ei kuulla. Ehkä kirjailija ei uskaltanut kertoa näitten ihmisten perspektiivistä, koska itsekään ei tunne heitä, eikä halua näin edistää rasistisia steroetypioita vahingossa tai sitten tämä ei vain jaksanut vaivautua kertomaan näitten ihmisten elämästä, koska ei koe heitä tärkeiksi. Minusta jos uskaltaa kirjoittaa uusnatsien, seksityöläisten ja huumeriippuvaisen elämästä, pitäisi uskaltaa kirjoittaa yhteiskunnan kaikista heikompiosaisista, eli pakolaisista, jotka elävät täysin yhteiskunnan armoilla, maahanmuuttajista ja romaneista, jotka ovat eläneet pitempää Suomessa, mutta yhä joutuvat kohtaamaan rasismia ja alituista väkivallan ja viranomaiskontrollin vaaraa, vain koska näyttävät erilaisilta. Tämä romani olisikin voinut ottaa kantaa ajankohtaisempiin ongelmiin ja osoittaa, että kaikilla köyhillä on sama kamppailu.

Yhteenveto

Hanna-Riikka Kuisman ”Kerrostalo” on loistava romaani, joka menetti tilaisuuden olla merkittävä sen aihepiirin rajauksen vuoksi, mutta silti kertomuksena tämä on todella hyvä kirja, joka ei ole vain rikosromaani, vaan aika realistinen kuvaus suomalaisesta köyhyydestä ja syrjäytymisestä.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Juoksuhaudantie

Kari Hotakaisen ”Juoksuhaudantie” kertoo miehestä, joka yrittää keinoja kaihtamatta ostaa sodanjälkeisen rintamamiestalon itselleen, jotta voi saada perheensä takaisin.

20170726_141327  

Tämä oli kirjallisuuden klassikkolistassa, enkä tiennyt teoksesta mitään muuta kuin sen, että Hotakainen on kuulemma hyvä kirjailija. Ainakin karmea kansitaide ei vakuuttanut, mutta otin haasteen vastaan.    

Ihan hyvä kirja omaperäisestä aiheesta, jota en varmaan koskaan omasta tahdosta lukisi, mutta en ihan ymmärrä, miksi tämä on klassikkolistassa?    

Kirja siis käsittelee keski-ikäistä eronnutta vaimonhakkaajaa, joka yrittää kerätä mustalla pörssillä ja panohieronnalla rahaa rintamamiestaloon, joka hänen omien tutkimustensa mukaan on paras omakotitalo, jota Suomessa voi hankkia. Karusta alusta huolimatta tämä on mustan huumorin kirjoja, joissa jokainen kappale kerrotaan yhden hahmon näkökulmasta.     

”Juoksuhaudantie” on todella viihdyttävä satiiri suomalaisesta keskiluokasta ja asuntomarkkinoista, missä pilkataan ja tehdään naurettavaksi, jokainen perinteisen keskiluokan elämänalue takapihagrillauksesta tupakoinnin vastustamiseen. Koska kasvoin keskiluokkaisessa perheessä, niin pystyn jotenkuten samaistumaan hahmojen ahdinkoon hankkia omakotitalo. Mutta luulen, että tämäkin romaani avautuisi enemmän, jos olisin keski-ikäinen mies, joka on joutunut itse ostamaan omakotitalon tai hakannut vaimoani. Nyt köyhänä työttömänä vuokra-asunnossa asuvana opiskelijana, jolla ei ole naista hakattavana, sellainen maailma on hieman kaukainen ja utopistinen.    

Kari Hotakaisen tapa kuvata yksinkertaiset ja arkisen banaalit asiat absurdin ylevinä operaatioina olivat hauskoja ja muutamassa kohdassa nauroin ääneen, muta vain muutamassa. Tarina oli sujuva, mutta en nauranut niin paljon, että en pystyisi hengittämään (minusta hauskan kirjan lukeminen pitää aiheuttaa pientä kuoleman uhkaa), enkä kokenut niin suuria ja järisyttäviä oivalluksia, että laskisin tätä klassikoksi. Ehkä ainoa syy, miksi tämä kirja on klassikko, on sen aiheen ajankohtaisuus, vaikkakin teos kirjoitettiin 90-luvulla ja kaupat käydään markoissa, niin Suomessa on yhä keskiluokka, joka kykenee ostamaan pankkilainalla omakotitalon.  

Parasta tietenkin tässä romaanissa oli se, että tarina alkoi edetä hitaasti absurdimpaan suuntaan ja saada hieman rikosdekkarimaisia piirteitä, mikä oli jännä sekoitus muuten ultra-arkiseen tarinaan, jossa keittiöpsykologia jyllää hahmojen spekulaatioissa siitä, miksi naapuri tai asiakas ei käyttäydy kuin pitäisi?

Tämä hidas eteneminen onkin romaanin paras puoli. Alussa romaani vaikutti ihan tavalliselta tarinalta, jossa mies kusi todella pahasti ja vaimo hankkii avioreron. Samaistut hahmon ahdinkoon, kun hän huomaa, että meni liian pitkälle, jolloin hänen päätökset saada vaimo takaisin tuntuvat loogisilta, mutta lopulta huomaat, että olet huomaamatta kannustamassa totaalista sekopäätä. Se olikin mielenkiintoinen tunne, kun satojen sivujen jälkeen ihmettelet, miten et alusta asti huomannut hahmon mielen järkkymistä? Ehkä juuri sama tunne, kun parisuhteessa, jossa et haluakkaan uskoa, että parisi on ehkä hullu.   

Tavallisena ihmisenä pystyn tunnistamaan romaanissa olevat ihmistyypit ja heidän puheenaiheetkin olivat tuttuja. Tämä ehkä onkin Hotakaisen suurin saavutus: tehdä äärimmäisen banaalista aiheesta jännittävän ja hauskan seikkailun! Silti tämä oli vain hyvä romaani, ei loistava. Eli ei mikään maailmaa ravisuttava ja koko elämänasennetta muuttava romaani. Ehkä suurin miinus on tämä järkyttävän ruma kansi, josta ei pysty edes lukemaan otsikon kunnolla.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin