Avainsana-arkisto: naiseus

Hyvä verse – Suomiräpin naiset

Tänä vuonna julkaistu Heini Strandin ”Hyvä verse – Suomiräpin naiset” on naisräppäreitten kokemusmaailmasta kertova tietokirja.

11

Idea

Kirjassa käsitellään muusikkohaastattelujen kautta niin räppäriksi ryhtymistä kuin, miten on olla nainen hyvinkin maskuliinisessa musiikkigenressä? Tässä pääseekin näkemään, mitä räppärit ja biisit vaikuttivat nuoriin tyttöihin ja miten he pääsivät menestymään hyvinkin aggressiivisen maskuliinisessa musiikkigenressä. Kirjan viesti onkin, että jos asennetta löytyy, kaikki on mahdollista. Onhan hip hop hyvin punk-henkinen musiikkigenre, jossa ei paljon tarvita päästääkseen alkuun.

Mielenkiintoisin havainto oli, miten suurin osa taiteilijoista on avoimesti feministejä. Jotkut, jopa radikaalimmasta päästä. Osoittaa vähän omaa ennakkoluuloani musiikkigenreä kohtaan, että yllätyin, miten tiedostavat suomalaiset naisräppärit ovat. Tässä kirjassa haastateltavat puhuvat valkoisesta etuoikeudesta, patriarkaalista, sukupuoli-identiteetistä, intersektionalismista ja toksisesta maskuliinisuudesta. Mutta myöskin rankoista aiheista, kuten seksuaalisesta väkivallasta, eriarvoisesta palkasta ja musiikkilehdistön naisia vähättelevästä asenteesta. Mutta sen sijaan, että muusikot säälisivät itseään, he ovat luoneet oman tilansa tai aggressiivisesti vallanneet sen miehiltä.

Kirjassa ilmeneekin, että feministiset teoriat maailmasta eivät ole vain filosofisia konsepteja, joita norsunluutorneissa kyhätään, vaan arkitodellisuutta monille naisille. Monet kirjassa esiintyvät räppärit kertovat hyvinkin avoimesti elämästään ja verbalisoivat omalla kansanomaisella tavallaan miesten ja naisten välisiä tasa-arvo-ongelmia ja piilosyrjintää. Esimerkiksi räppäri Adikia melkein voisi olla lainamassa Simone de Beauvoiria, kun hän sanoi: “miehet voi puhua universaaleista asioista, mutta naiset puhuu naisasioista. Tai että miehet on ihmisiä, naiset on naisia.

Paras lause oli kuitenkin FanFanin (SOFA duosta), joka voisi olla koko tämän kirjan sisällön kiteytys ja yllättävän ajankohtainen: “Kun Cheek voi vetää räppikeikan uskottavasti rimpsumekossa, tää maailma on valmis

Ongelmia

Kirjassa oletetaan, että olet ennestään perehtynyt hip hoppiin, joten genreä ei paljon tässä selitetä. Sama on musikoiden kanssa, joista suurimmasta osasta en ole itsekkään koskaan kuullutkaan. Kuuntelen enemmän amerikkalaista hip hoppia. Jos ei tunne genreä hyvin, haastatteluissa ilmenevät ristiviittaukset vanhemman sukupolven räppäreihin tai tiettyihin alan klassikkoihin voivat mennä ohi.

Suurin ongelma on kirjan rakenteen kanssa. Stradi haastatteli useita suomalaisia naisräppäreitä ja eritteli heidän vastauksiaan erilaisiin teemoihin, joita sitten kirjailija taustoittaa hieman. Olisin kaivannut syvällisempää folkloristista analyysiä siitä, miksi niin moni räppäri tässä kirjassa on avoimesti feministi? Tähän pitäisi jotenkin vastata, koska vallassa olevan stereotypian mukaan hip hop on naisvihamielinen, väkivaltaa ihannoiva äärimaterialistinen musiikkigenre.

Johtuuko se esimerkiksi genren historiasta? Olihan 80-90-luvuilla paljon feministisiä amerikkalaisia räppäreitä. Vai johtuuko kenties yleisesti kulttuuristamme, jossa feminismi on päässyt valtavirtaan? Tai sen sijaan onko hip hop niin valtavirtaa, että feministitkin kuuntelevat sitä lapsesta asti ja näin genre on kulttuurimme oletusarvo, jolloin feministikin jatkaa musiikin tuottamista, mutta omasta perspektiivistä? Ainakin itse tunnen parikin feministiä, jotka kuuntelevat hip hoppia ja tutkivat sitä feministisellä linssillä. Tai sitten hip hopin omaehtoisuuden ja uhon takia? Kun nainen astuu hyvinkin aggressiivisen miehekkääseen taideympäristöön, feministi voi olla se kaikista provokatiivisin ja omaehtoinen identiteetti, jonka nainen voi omaksua? Onhan monille miehille pelottavampaa, että nainen on feministi kuin gangsteri. Tällaista kirja ei analysoi, vaan lukijan itse on luettava tarkkaan teemaeriteltyjä haastattelupätkiä muodostaakseen omat johtopäätökset.

Yhteenveto

Heini Strandin ”Hyvä verse – Suomiräpin naiset” on hyvä kooste suomalaisista naisräppäreistä, joka ei ole vain ihku fanikirja, jossa annetaan inspiraatiota nuorille tytöille, vaan hyvin tiedostava kirja, joka avaa suurempia yhteiskunnallisia teemoja nuorten naismuusikoitten haastattelujen kautta.

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Kulttuuri

Naisen radikalisoitumiskertomus

Eveliina Talvitien ”Miten helvetissä minusta tuli feministi?” kertoo yhden naisen radikalisoitumisesta edellä mainittuun liikkeeseen.

59

Talvitie kertoo tässä kirjassa elämästään ja miten vähitellen hän alkoi tajuta, että erilaiset ongelmat, joita hän koki, olivat seksismin aiheuttamia. Tämä oivallus radikalisoi naisen feministiksi, joka ajaa niinkin ikäviä asioita kuin sukupuolten tasa-arvoa.

Tunne-esseet

Ehkä huonoin asia tässä kirjassa on sen kliseinen kirjoitustapa. En tiedä, mitä joitakin feministejä vaivaa, kun kaikki omat kokemukset pitää kirjoittaa aina tunteellisten kielikuvamonologien kautta? Pidän enemmän sellaisesta jämerästä kronologisesta etenemisestä asian ytimeen, eikä erilaisia taiteellisia kaarteluja aiheen ympärillä. Ehkä yksi plussa on se, että tässä ei yritetä kymmenellä eri kielikuvalla perustella samaa pointtia kuin joissain vastaavissa teoksissa.

Hierarkioitten purkua ja identiteettien rakentamista

Kirjailija kertoo erilaisia elämänsä tapauksia, joissa tämä jälkiviisaasti huomasi, että maailma on rakennettu heteromiehen perspektiivin varaan. Koko maailma ja jopa naiset oletetaan ajattelevan miehen lailla, koska tuhansia vuosia miehet ovat saaneet määritellä kulttuurin ja yhteiskunnan pelisäännöt. Huomaamattaan heteromiehet ovat muuttuneet ihmiskunnan oletusarvoksi ja standardiksi. Siinä missä mies on ihminen, nainen on sukupuoli. Lapsesta asti miehiä koulutetaan olettamaan, että maailma ja naiset on luotu heitä varten. Naisille taas opetetaan, että heidän on sopeuduttava tähän arvojärjestykseen, jossa mitä enemmän nainen kestää ongelmia hiljaa, sitä arvostetumpi hän on. Tämän kestävyysmyytin takia feministejä vierastetaan. Naisen ei saisi valittaa, vaan pyrkiä miellyttämään miestä.

Tällainen sukupuolioletus, jota kutsutaan patriarkaaliksi vaikuttaa naisiinkin. Se oli yllättävää, että kirjailija kuluttaa enemmän aikaa haukkuen muita naisia ja miten nämä ovat selkää puukottavia ämmiä, kuin miehien arvostelemiseen. Kirjailija ihmetteleekin, miten totta on se klisee, että naiset riittelevät enemmän kuin miehet? Koska kirjailijan kokemus on, että miehet heti kertovat, mikä mättää, jonka jälkeen päätetään, vedetäänkö toisia turpaan vai puretaanko heti paikalla ongelmat verbaalisesti? Kirjailijan mielestä feminismi voisi olla kaikkia naisia yhdistävä aate, joka lopettaa naisten väliset riidat. Oman kokemukseni mukaan naiset tosiaan vaikuttavat riitelevän enemmän ja ylläpitävän vuosikymmeniä pitkiä kaunoja toisia naisia kohtaan. Mutta tässä kirjassa ei analysoida, mikä olisi muun sukupuolisten laita?

Jokaisen sisällä on pieni rekkalesbo

Feminismi kuitenkin on aate, jonka mukaan naisen ei pidä kestää epäoikeudenmukaisuutta kuin mikäkin kristinuskon äiti Maria, vaan taisteltava tasa-arvoisemman maailman puolesta. Koska kulttuurimme oletusarvot ovat niin miehisiä, niin jotkut kokevat feministit häiriköivinä, ikävinä ja valittavina pihtarihuorina.

kirjailija kertookin useaan otteeseen, miten monet miehet ja naiset ovat kysyneet, miten hän voi olla feministi, kun on kaunis ja hetero? Näköjään jopa täällä Suomessa feminismin kuva on jokin vihainen rekkalesbo. Talvitie kuitenkin kertoo, että lopulta meidän kaikkien sisällä on pieni rekkalesbo.

Selvästi tämä kirja ei ollut suunnattu minulle, koska tässä melkein oletetaan, että et tiedä mitään feminismistä. kirjailija selittää oman elämänkokemuksen kautta erilaisia feminismin konsepteja hyvin sulavasti ja heittelee erilaisten feministiteoreettikkojen nimiä ja teoksia. Olen ikävä kyllä lukenut melkein kaikki. Eli minunkin sisällä on pieni rekkalesbo. Mutta plussaa siitä, että Talvitien suurin innoittaja on Bell Hooks, jonka intersektionaalinen feminismi on se kaikista mukavinta feminismiä.

Miesvihaa

Vaikka tässä kirjassa kerrotaankin, että yksi suurimmista yhteiskunnallisista ongelmista on miehisen perspektiivin ylivalta kaikessa, niin kirjailija ei vihaa miehiä. Tässä kirjassa kerrotaan toki esimerkkejä niljakkaista seksuaalisista ahdistelijoista, mutta kirja keskittyy kritisoimaan tietynlaista miehistä kulttuuria, jonka mukaan mies on oltava hetero seksipeto. Tällainen kulttuurinen asenne haittaa niin naisia kuin miehiä. Se onkin ristiriitaista, että monet miehet pelkäävät feminismiä, koska kokevat sen olevan heitä vastaan, mutta samaan aikaan he pitävät normaalina, että miehillä on hallitsemattomia seksuaalisia tarpeita, joihin naisen on sopeuduttava. Ehkä Persujen Hakkarainen on tästä se räikein esimerkki.

Saatanan Pori!

Sinänsä loistava teos, joka esittelee nykyfeminismin pääpiirteitä hauskasti ja oivaltavasti, mutta on tässäkin puutteensa. Yksi on kirjailijan selittämätön viha Porin kaupunkia kohtaan. Tässä kirjassa haukutaan Poria lukemattomia kertoja ja, jopa omistetaan yksi kokonainen kappale paikkakunnan pilkkaamiseen. Nämä sessiot eivät liity sukupuolikysymyksiin mitenkään, vaan kirjailija yksinkertaisesti vihaa kaupunkia, jossa syntyi. Poria kuvaillaan olevan ”perseestä” joka on kirjailijan mukaan eri asia kuin ”paska” mikä on Oulun yksinoikeus. Jotenkin Talvitie sai vielä luotua aasinsillan Beninin isoperseitten naisten myyttisestä kylästä Porin surkeuteen. Nämä osiot ovat toki mielestäni hauskoja, mutta eivät liity kirjan aiheeseen mitenkään. Jotenkin kirjailija yritti käyttää tämän kirjan sivuja terapiana, johonkin traumaan, jota hän ei halua teoksessaan avata.

Lapsettomuus

Toinen ongelma on osio lapsettomuudesta. Talvitie ei halua lapsia ja ei pidä siitä, että naisen oletetaan hankkivan lapsia, kun he menevät naimisiin. Ihan ymmärrettävää, mutta silti kirjailija ei selitä kunnolla miksi häntä vituttaa, että muut naiset tuntuvat olevan onnellisia hankkiakseen lapsia? Toki ymmärrän, että tuntuu ikävältä, että kulttuurissamme ihannoidaan äitiyttä ja jos ei täytä tätä normia, niin itsetunto koskee kolauksen, mutta silti suurin osa ihmisistä aidosti rakastaa hankkia lapsia. Lastenhankintaosio tuntui olevan heikompi osa kirjasta, mutta sekin voi johtua siitä, että olen mies, jonka ei koskaan tarvitse kokea raskauden ja synnytyksen vaivoja.

Lopuksi

Eveliina Talvitien ”Miten helvetissä minusta tuli feministi?” onkin yhden naisen kertomus siitä, miksi omaksui feminismin, eikä niinkään tieteellinen kuvaus suuntauksesta. Kirjailija toteaakin nokkelilla kielikuvilla, että feminismiä on monenlaista ja se on tarkoitettu kaikille sukupuolille.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi