Richard A.L. Jonesin ”Pehmeät koneet – Nanoteknologia ja elämä” on maallikoille suunnattu tietokirja, joka pyrkii kertomaan nanoteknologiasta ja sen sovelluksista.
Näin tämän kirjan Helsingin kirjamessuilla ja laiton lukulistalle, koska välillä pitää lukea luonnontieteitten teoksia, jotta toinenkin ajattelutapa pysyisi mielessä kuin vain humanistinen. Sitten tietenkin scifin fanina tiesin jonkin verran nanoteknologiasta, joten tämä on ihan kiinnostava aihe.
Heti, kun aloin lukemaan tätä kirjaa, huomasin, miten erilainen luonnontieteellisten kirjojen kerronta, on verrattuna humanistiseen. Vaikka tämä kirja on tarkoitettu maallikoille, niin alussa piti oikein keskittyä siihen, mitä Jones oikein selittää. Viimeksi, kun luin luonnontieteellisen kirjan, niin se taisi olla viime kesällä. Tähän asti, olin vaan lukenut helvetisti kirjoja natseista ja yhteiskunnallisista ilmiöistä. Siinä välissä aivot näköjään alkavat tottua tietynlaiseen tekstiin. Kuitenkin nopeasti pääsin mukaan kirjaan.
”Pehmeät koneet – Nanoteknologia ja elämä” ei kerrokkaan vain nanoteknologiasta, vaan kirjailija oli niin ystävällinen, että samalla tässä kerrataan lukion fysiikkaa ja kemiaa, jota en ole lukenut sitten lukion, joten aika moni juttu oli unohtunut. Ymmärtääkseen nanoteknologiaa, on ensin ymmärrettävä, miten eri aineet toimivat nanoskaalassa.
Lukiessani tätä kirjaa, olin kuitenkin hieman lapsellisen pettynyt, että käytännössä nanoteknologia ei tarkoitakaan pikkuruisia metallisia robotteja, vaan enemmänkin aivottomia molekyyliseoksia, jotka on rakennettu reagoimaan ympäristöön tietyllä tavalla, joka on hyödyllinen lääketieteelle. Eli ei niin romanttisen seksikästä meininkiä, kun esimerkiksi Michael Crichtonin ”Saalistaja” romaanissa, vaan tässä kirjassa suurin osa nanoroboteista on vain keinotekoisesti koottuja proteiiniketjuja tai bakteerin kaltaisia yksinkertaisia keinotekoisesti koottuja eliöitä.
Toki kirjan lopussa on luku omistettu metallista rakennetuista tekoälyllä varustetuista nanoroboteista, mitä scifi-kirjoissa esiintyy, mutta se on puhtaasti spekulaatiota. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että ei ole vielä kyetty rakentamaan niin pieniä prosessoreja, että ne mahtuisivat proteiinimolekyylin kokoiseen kappaleeseen. Kirjailija jopa epäilee hieman tulevatko fysiikan lait vastaan? Mooren laki kahden vuoden jaksosta, jossa transistorit kutistuvat entisestään ei voi jatkua loputtomiin. Sen sijaan proteiiniketjuja tai putkiksi rullattuja hiilimolekyylejä, on jo olemassa.
Mutta Jones on niin taitava kirjailija, että hänen selostuksensa eri nanorobottien kemikaalisista ja fysikaalisista ominaisuuksista ovat todella jännittäviä. Yksi kirjan punaisista langoista onkin juuri se, että nanomittakaavassa aine reagoi eri fysiikan lailla kuin suuremmassa koossa. Tuntuu vähän tyhmältä, mutta en tiennyt tai muistanut tätä!
Kirjailija ottaa hyvin maanläheisen esimerkin ja kertoo, että Richard Fleischerin 1966 ohjaama ”Fantastinen matka” scifi-elokuvan nanosukellusvene ei pystyisi kulkemaan verenkierrossamme olleenkaan potkureilla, koska nanomittakaavassa vesimolekyylit ovat aika raskaita limaisia klönttejä! Eli liikkuakseen verenkierrossa nanorobotin on käytettävä kokonaan erilaista liikkumistapaa kuin suuremmassa mittakaavassa. Tästä alkaakin kirjan aasinsilta, josta aletaan kertomaan, miten erilaiset virukset, bakteerit, solut ja molekyylit kulkevat ihmisen verenkierrossa.
Eli ”Pehmeät koneet – Nanoteknologia ja elämä” ei kerro vain uudesta ja uljaasta teknologiasta, joka jo on todellisuutta joissakin aloissa, vaan se on fysiikan, kemian ja mikrobiologian kertausta. Eli todella monipuolinen ja hauska kirja, kun kirjailija on ujuttanut kaikenlaisia nörttivitsejä ja henkilökohtaisia anekdootteja, jotta lukeminen ei menisi hirveäksi akateemiseksi selostukseksi.
