Avainsana-arkisto: natismi

Kansallissosialismi käytännössä

Siitä on aikaa, kun viimeksi luin jonkun kirjan old school natseista. Olin vuoteen 2014 asti lukenut melkein kaikki kirjat, mitä oli natseista ja minulle tuli natsiähky. Aloinkin lukemaan moderneimmista ääriliikkeistä, kuten uusnatseista, miesasiamiehistä, jihadisteista, anarkisteista ja niin edelleen. Mutta lukulistassani oli tämä vuonna 2000 julkaistu Michael Burleighin ”Kolmas valtakunta. Uusi historia” kirja. Tarkoitus oli päivittää tietoni alkuperäisistä natseista, erityisesti heidän perustamastaan valtiosta. Miten se käytännössä toimi? Koska on yksi asia lukea natsien ideologiasta ja toinen on lukea, miten se pantiin käytäntöön.    

5

Radikalisoituminen    

Ensin kirja alkaa kertomalla Ensimmäisen maailmansodan päättymisestä ja Weimarin tasavallan syntymisestä. Kirjailija korostaa, miten perustavanlaatuisesta romahduksesta Ensimmäisen maailmansodan häviö oli Saksalle. Maa romahti täydellisesti kaaokseen jo sodan viimeisillä päivillä. Lukuisat sotilasosastot alkoivat kapinoida hallitusta vastaan ja maa syöksyi sisällissodan kaltaisiin paikallisiin levottomuuksiin. Nykyään on vaikeaa tajuta, miten levoton Saksa oli 1918-1930. Ainoa vertaus nykyään onkin Syyria ja Irak. Saksassa kokonaisia kaupunginosia olivat kommunistien hallinnassa. Näissä alueissa nähtiin nälkää ja terroria. Samaan aikaan perustettiin oikeistolaisia miliisejä, jotka lähtivät puolueitten ja yritysjohtajien toimesta kukistamaan kommunistien kapinointia. Tietenkin oikeistolaiset miliisit harjoittivat yhtä barbaarista terrorismia kuin kommunistit. Näin Weimarin tasavalta eli jatkuvien katumellakoiden, terrori-iskujen, rikollisjengien, vallankaappausyritysten ja hirvittävän talouskriisin keskellä. Oli melkein historiallinen kohtalo, että niin totaaliseen umpikujaan ajautunut valtio sortuisi jonkinlaiseen diktatuuriin. Mielestäni Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen Saksaa voisikin nykykielessä kutsua ”epäonnistuneeksi valtioksi”.    

Ei siis mikään ihme, että taloudellinen kriisi ja kommunistien riehuminen radikalisoivat osan oikeistolaisista keksimään ideologian, joka tekisi ”Saksasta jälleen suuren”. Tämä ideologia oli Kansallissosialismi ja sen menestynein johtaja Adolf Hitler. Natsit eivät olleet ainoa äärimmäistä oikeistolaista ideologiaa kannattava sekopäitten joukko Weimarin tasavallassa, mutta he olivat kaikista häikäilemättömiä ja väkivaltaisempia.   

Kirjan mukaan natsit hyödynsivät saksalaisten yleistä mielikuvaa, että kaikki juutalaiset olivat maahanmuuttajataustaisia äärivasemmistolaisia terroristeja. Natsit lupasivat sulkea Saksan rajat ”idän juutalaisten” maahanmuutolta. He myöskin lupasivat kukistaa maata riivaamat ”ulkomaalaiset” terroristit. Kirjailijan mukaan natsien vaalipropaganda oikeastaan koostui pääosin antikommunismista. Mutta monille saksalaisille kommunisti oli yhtä kuin juutalainen, joten oli helppoa hyödyntää molempia samaan aikaan. Jokaisen juutalaistaustaisen tekemä rikos tai terroriteko pyrittiin natsien omassa mediassa julistaa juutalaisten valloitussuunnitelman osaksi. Jollain ihmeellisellä tempulla natsit onnistuivat hyödyntämään ristiriitaista käsitystä juutalaisista samanaikaisina riistokapitalisteina, että äärivasemmistolaisina terroristeina.   

Käytännön vihapolitiikka.    

Kirjan mukaan natsien ideologian ydin oli juutalaisvastaisuus ja antikommunismi. Kaikki muu oli näille ihmishirviöille ”neuvoteltavissa”.Tämä tarkoitti, että natsit olivat oma ideologinen hirviönsä, joka perustui oikeistolaisuuteen, mutta status quon puolustamisen sijaan, he halusivat luoda kokonaan uuden ”superihmisen”, josta olisi häivytetty kaikki paikalliset lojaalisuudet ja luokkatietoisuudet. Ainoastaan valtio piti olla natseille ylin jumalan kaltainen entiteetti.

Hitler jopa julisti: ”En koskaan, en koskaan luovu tehtävästä, joka on marxilaisuuden ja sen lieveilmiöitten kitkeminen juurineen Saksasta, enkä ole tässä koskaan valmis kompromissiin.” Tietenkin natsit eivät pysähtyneet tähän, vaan he eskaloivat väkivallan ja suvaitsemattomuuden sellaisiin barbaarisiin ja kauhistuttaviin mittakaavoihin, joita ihmiskunta ei ollut koskaan ennen kokenut.    

Tämä natsien yksinkertainen ideologia mahdollistikin äärimmäisen häikäilemätöntä populismia, jossa pyrittiin houkuttelemaan sekä oikeistolaisia, että vasemmistolaisia äänestämään heitä. Kuitenkin, kun natsit pääsivät valtaan, he loivat kirjaimellisesti äärioikeistolaisen valtion, jossa sen roolia sosiaalipolitiikassa pyrittiin karsimaan minimiin. Natsit loivat oikeistolaisen version hyvinvointivaltiosta, jossa valtion sijaan, lukuisat yksityisillä lahjoituksilla toimivat hyväntekeväisyysjärjestöt hoitivat köyhiä. Tietenkin tällainen menettely oli katastrofaalinen köyhälistölle, jolle ei riittänyt ruokaa tai vaatteita. Koska mediaa kontrolloitiin ja protestoijat sai passitettua keskitysleireille, kaikki näytti päällisin puolin toimivan. Työllissyysluvutkin saatiin nostettua osittain työttömien pakkotyövoimalla ja keskitysleirivankien suoranaisella orjuuttamisella.    

Natsit tietenkin kehittivät köyhäinavusta vastikkeellisen järjestelmän, jossa avunsaajan pitäisi olla ”arjalainen” ja ”tuottava yhteiskunnan jäsen”. Näillä ehdoilla natsit supistivat köyhänavun saavat vain terveellisiin valkoisiin saksalaisiin, joilla ei ollut vasemmistolaista taustaa. Kaikki juutalaiset, vasemmistolaiset, liberaalit, romanit, tataarit, homoseksuaalit, vammaiset, ”epäsosiaaliset henkilöt” ja kuka tahansa, joka vastusti Natsi-hallintoa, passitettiin keskitysleireille tai tapettiin välittömästi. Erityisesti vammaiset, kuten sokeat, kuurot, kehitysvammaiset ja ”epäsosiaaliset” henkilöt tapettiin massoittain. Tapettaviin kuului kuka tahansa henkilö, joka ”tuotti taakan yhteiskunnalle”, mikä tarkoitti jopa lievästi vammaisia henkilöitä. Voidaankin sanoa, että natsit veivät äärimmilleen nykyisessä oikeistolaisessa retoriikassa “taloudellisilta nettovaikutuksiltaan negatiivisten”  tai “ihmisroskaksi” määriteltyjen ihmisten hävittämistä.     

 

Totalitarismi  

Kirjan mukaan natsit uskoivat valtion muodostavan elävän ”kansanyhteisön” joka oli itseisarvo. Mikä tahansa, joka haastoi valtion olemassaoloa, voitiin tuhota, jopa kristinusko. Yksityiset suuryritykset, jotka toimivat valtion ehdoilla, saivat toimia vapaasti, muut joko kansallistettiin tai sen omistajat vaihdettiin. Natsi-Saksa vuorostaan palkitsi ”arjalaisia” suuryrityksiä, murtamalla ammattiliitot, jotta palkkoja voitiin alentaa ja työoloja heikentää. Ainoat yritykset jotka kansallistettiin tai, lainatakseen natseja ”arjalaistettiin”, olivat suurimmaksi osaksi juutalaisten omistamat yritykset ja sitten tiedotusvälineet. Natsit halusivat kontrolloida informaatiota, jotta ihmisten mielet voitaisiin puhdistaa ”ulkomaalaisista vaikutteista.”  

Joku voi tässä vaiheessa haukkua, että tämän kirjan kirjoittanut historioitsija on joku vasemmistolainen mädättäjä. Siinäpä olette väärässä. Michael Burleigh on tekstinsä perusteella keskustaoikeistolainen liberaali, joka kuluttaa yhtä paljon aikaa haukkuakseen kommunisteja ”lähes yhtä pahoina” kuin natsit. Burleigh on vain puolueeton tutkija, joka kykenee samaan aikaan analysoimaan Saksan historiaa tasapuolisesti, että ottamaan selkeän kannan natsien absoluuttisesta pahuudesta. Tämä kirja olikin huikea lukukokemus, koska kirjailijan inho kommunismia ja kansallissosialismia kohtaan tunsi tekstistä. Mutta silti kirjailija on rehellinen natsien äärimmilleen viedystä oikeistolaisuudesta. Natsit eivät olleet liberaaleja, vaan kovan luokan taantumuksellisia oikeistolaisia, joita Saksassa oli paljon siihen aikaan.   

Fanaattisuus   

Ehkä paras lause kuvaamaan natsien käsittämätöntä pahuutta on sodan lopussa, propagandaministeri Goebblesin 17 huhtikuuta 1945 pitämä puhe propagandaministeriössä: ”Hyvät herrat, sadan vuoden kuluttua tullaan esittämään toinen upea värifilmi, joka kuvaa niitä kauheita päiviä, joita me parhaillaan elämme. Ettekö te haluaisi näytellä roolia tässä filmissä ja herätä uudelleen elämään sadan vuoden kuluttua? Jokaisella on tilaisuus valita itselleen rooli, jota hän siinä filmissä esittää. Vakuutan teille, että siitä tulee suurenmoinen ja ylentävä elokuva. Ja tämän tulevaisuudennäkymän takia kannattaa pysyä lujana. Kestäkää nyt, niin ettei yleisö sadan vuoden kuluttua buuaa ja vihellä, kun te ilmestytte valkokankaalle.”    

Natseille heidän kylvämää kauhu oli vain jotain perverssiä performanssia, jossa he näyttelevät jotain osaa oman elämänsä epiikassa. Valitettavasti Goebbelsin horinat osoittautuivat vääräksi. Suurin osa ihmisistä maailmassa buuaa ja viheltää näille hirviöille, kun he esiintyvät elokuvissa. Ehkä ikävimpään natseille on, että heistä tuli B-elokuvien vakiokamaa. Näissä roskaelokuvissa natsit esitetään absoluuttisena pahuutena, jota vastaa jokainen voi oikeamielisesti tuntea halveksuntaa. Hitlerinkin viimeiset päivät ovat typistyneet nykykulttuurissamme nettimeemeiksi, jossa Hitlerin raivo on tekstitetty Puolustusvoimien kasvisruokapäivän valitteluksi.     

 Yhteenveto    

Vaikka olen lukenut paljon natseista, silti heidän ideologian käytännön manifestaatio kauhistuttaa. Michael Burleighin ”Kolmas valtakunta. Uusi historia” osoittaa karmaisevan yksityiskohtaisesti, miten perverssi ja totaalisen mielipuolisen barbaarinen ytimiään myöten kansallissosialistinen ideologia oli. Jopa kirjailija jää sanattomaksi, yrittäessä kuvata natsien tekoja ja ajatuksia. Millään kielellä ei ole tarpeeksi adjektiiveja kuvamaan historian pimeintä jaksoa. Onkin kerta kaikkiaan kuvottavaa, että vuonna 2018, jopa Suomessa marssii kaduilla avoimesti Hitleriä ihailevia uusnatseja.

Se onkin huolestuttavaa, että tämä vuonna 2000 julkaistu kirja, osoittaa että äärioikeisto ei ole Toisen maailmansodan tappiosta huolimatta muuttunut kovinkaan paljon. Maahanmuuttajia yhä yleistetään radikaalien rikoksista, jotta saadaan suosiota vaaleissa. Ehkä oudoin ilmiö on nykyisen äärioikeiston antikommunistinen propaganda, vaikka missään länsimaissa kommunisteilla ei ole samaa suosiota tai vaikutusvaltaa kuin 1900-luvulla. Asian voi todeta 14.09.2018 esitetyssä Sanikka&Ukkola keskusteluohjelman jaksossa: ”Somekohu ja pikapotkut”, jossa maahanmuuttokeskustelun vasemmistolaiseksi ”ääripääksi” valittiin Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson. Suomessa on yhä olemassa kaksi kommunistista puoluetta, mutta ne ovat niin säälittävän mitättömiä, että keskusteluohjelman tuottajat unohtivat heidän olemassaolonsa!  

Vaikka tämä kirja on 800-sivua pitkä tiiliskivi, jota voisi käyttää seuraavassa natsien vastaisessa miekkarissa aseena, suosittelen mieluummin kirjan lukemista.     

Mainokset

3 kommenttia

Kategoria(t): Historia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Kotimaista äärioikeistoa kylmän sodan aikana

Tommi Kotosen ”Politiikan juoksuhaudat: Äärioikeistoliikkeet Suomessa kylmän sodan aikana” on tänä vuonna (2018) julkaistu tietokirja otsikossa mainituista hupsuttelijoista.

17

Rakenne

Kirja perustuu Kotosen omiin tutkimuksiin, jonka lähteinä hän käyttää eri tiedustelupalveluitten ja itse ääriliikkeen arkistoituja asiakirjoja. Tässä on siis paljon ennennäkemätöntä materiaalia suomalaisista äärioikeistolaisista ryhmittymistä. Yllätyinkin siitä, miten paljon erilaisia valkoista ylivaltaa ajavia ryhmittymiä ja puolueita Suomen historian aikana on ollut.

 

Historia

Kotonen näyttää hyvin, miten Toisen maailmansodan kauhut joko tapattivat tai karkottivat fiksuimmat ihmiset äärioikeistosta, jonka jälkeen liike jäi marginaalisten kylähullujen poliittiseksi ideologiaksi. Pekka Siitoin ei siis ollut ainoa sekopää uusnatsi Suomen historiassa, vaan koko Kylmän sodan aikana, joka ikinen suomalainen ääriliike oli jonkun oikeasti mieleltään sairaan jäbän johdossa. Enkä tässä liioittele, vaan Kotonen viittaa konkreettiseen tutkimukseen, jossa todetaan Toisen maailmansodan jälkeisen äärioikeiston olevan pääosin mielisairaitten johdossa. Joskus jäseninä oli kirjaimellisesti mielisairaalasta paenneita. Meno tässä kirjassa on siis kuin Stewart Homen romaaneissa, miinus homoseksi ja rämeitten primitiivinen rytmi.

Kahdenlaisia liikkeitä.

Suomessa oli kaksi erilaista äärioikeistolaista ryhmätyyppiä. Ensimmäinen koostui sekopäisistä nuorista opiskelijoista tai kaveriporukoista, jotka kaljatuoppien jälkeen perustivat natsijärjestön ”koska oli kiva vitsi”. Ja sitten oli vanhempien järkensä menettäneitten keski-ikäisten miesten tosissaan perustetut äärioikeistolaiset liikkeet.

Ensimmäisen kategorian liikkeet rajoittivat toimintansa ilkivaltoihin ja lentolehtisten levittämiseen, mutta eivät vakavissaan pyrkineet ajamaan äärioikeistolaista politiikkaa tai terrorismiaaltoa. Enemmänkin nuoret halusivat leikkiä natsia ja ”ärsyttää kommunisteja”. Toisessa ryhmätyypissä taas yritettiin päästä eduskunnalle ja jopa suorittamaan terrori-iskuja, mutta ryhmittymien yhteenlaskettu älykkyysosamäärä ei siihen riittänyt.

Lukiessani jokaisen erilaisen pikkuryhmien historian ja perustajien sitaatteja, en pystynyt olla nauramatta, koska meno oli aika säälittävää. Kirjailija korostaakin, että suurin osa ryhmittymistä hajosi vuodessa tai ei edes onnistunut olemaan ryhmä, vaan yhden sekopään johtama ”järjestö”.

Terrorismi

Toinen yllättävä havainto oli, että muutama suomalainen äärioikeistolainen ryhmittymä harjoitti terrorismia. Esimerkiksi Pekka Siitoimen ryhmittymät syyllistyivät muutamaan pommi-iskuun.

Kuitenkin Suomen historian erilaiset tiedustelupalvelut tarkkailivat aktiivisesti näitä ryhmittymiä. Paitsi SUPO, joka oli hyvin ymmärtäväinen äärioikeistolaisia liikkeitä kohtaan ja joissain tapauksissa, jopa varoitti joitain liikkeitä lopettamaan hörhöily etukäteen, jotta niitten jäseniä ei tarvitsisi pidättää.

Kirjailija analysoikin, miten SUPO:lla oli vaikeaa tunnistaa äärioikeistolaisia liikkeitä, jos nämä eivät avoimesti heiluttaneet hakaristilippija. SUPO:n asiakirjoissa käy ilmi, että tiedustelupalvelun tutkijat pitivät joitakin hyvinkin rasistisia ääriliikkeitä ”vähän liian innokkaina kansallismielisinä” eikä fasisteina. Kotosen mukaan tämä johtuu siitä, että SUPO muodostui pääosin oikeistolaisista, jotka pitivät tärkeämpänä tutkia äärivasemmistoa.

Puolueettomuus

Tämä on ehkä se yksi harvinainen suomalainen kirja äärioikeistosta, jonka ei-vasemmistolainen on kirjoittanut. Joittenkin mukaan tämä tekee heti tästä kirjasta uskottavamman kuin kaikki muut edelliset. Vaikka tässä kirjassa ei ilmenekkään mitenkään kirjailijan poliittinen tausta, on tässä tiettyjä vihjeitä hienovaraisesta asenteellisuudesta. Erityisemmin se näkyy siinä, että Kotonen vähättelee talouden vaikutusta äärioikeistolaisten liikkeitten kasvussa. Kirjailija mainitseekin, että vasemmistolaiset ideat äärioikeistosta ”taantuvan kapitalismin viimeisenä yrityksenä pelastaa itsensä” ovat typerä. Kirjailija ei pyri todistamaan näitä teorioita vääräksi, vaan kuittaa ne heti hölynpölyksi. Mutta ottaen pois tämän talouspuoluen totaalisen välttämisen, tämä on aika tasapuolinen kirja, joka tunnustaa, että äärivasemmistoa ei voi rinnastaa äärioikeistoon.

Äärioikeistolaisuus

Kirjailija määrittelee kirjan alussa, mikä on äärioikeistolaisuus? Hyvin pienellä, mutta äänekkäällä vähemmistöllä on näkemys, että äärioikeisto on vain joukko vasemmistolaisia, jotka onnistuivat huijaamaan sekä itsensä, että muut uskomaan, että he ovat oikeistolaisia. Kotonen ei kuitenkaan kuulu näihin hörhöihin, vaan tukeutuu valtavirtanäkemykseen äärioikeiston määritelmästä.

Kaikki kirjassa olevat liikkeet määrittelevät itsensä oikeistolaisiksi, kaikki kannattavat jonkun muotoista markkinataloutta, kaikki ovat rasistisia, vihaavat kommunisteja ja uskovat valtion olevan organismin kaltainen entiteetti, joka toimii vain jos sen kansalaiset ovat yksimielisiä.

Yksimielisyys tavoitellaan hävittämällä erimieliset ja -väriset ihmiset ja eturyhmät. Tärkeämpänä on saada kansan yksimielisyys, joka edistää kotimaisen teollisuuden ja pienyrittäjien intressejä.

Mutta Kotosen mukaan yleistä kaiken kattavaa määritelmää äärioikeistosta ei ole, koska oikeisto ja vasemmisto -jako ovat ajassa muuttuvia. Tämä voi olla joillekin ihmisille yllätys, mutta 1700-luvun oikeisto ja nykyinen oikeisto ovat hyvin erilaisia, joten on tarkasteltava poliittisia liikkeitä aikalaiskontekstin kautta, eikä nykyisen linssin läpi.

Esimerkiksi nykyään oikeistoa pidetään vapaata markkinataloutta kannattavana suuntauksena, mutta 30-luvun pörssiromahduksen jälkeen suurin osa oikeistosta luopui täysin sääntelemättömästä kapitalismista ja kannatti jonkun muotoista sääntelyä ja hyvinvointivaltiota.

Kotosen mukaan yhdistävin asia äärioikeiston ja oikeiston kanssa on kuitenkin koetun vallitsevan järjestelmän puolustaminen. Siinä, missä oikeisto pyrkii ylläpitämään tiettyjä yhteiskunnallisia rakenteita lainsäädännöllä, äärioikeisto pyrkii ylläpitämään koettua vallitsevaa järjestelmää hävittämällä kaikki erimieliset brutaalilla väkivallalla. Kirjaimellisesti äärimmilleen vietyä oikeistolaisuutta.

Erot talouspolitiikassa ovat Kotosen mukaan siinä, että perinteinen oikeisto ymmärtää kapitalismin toimivan parhaiten globaalissa mittakaavassa, kun taas äärioikeisto yrittää rajoittaa sitä ”kansalliseen kapitalismiin”. Kirjassa tämä näkyy siinä, miten joka ikinen liike kehystää toimintansa ”isänmaan”, ”kansallishengen” ja ”laillisuuden” puolustamisena, eikä vaikka vanhan vallan kumoamisella.

Yllättävintä oli kuitenkin kirjassa tehty huomio, että muutama suomalainen äärioikeistolainen oli entinen kokoomusnuori tai pyrki rekrytoimaan järjestöstä nuoria omiin ryhmittymiin. Kotonen kirjoittikin, että Kokoomus oli aktiivinen puhdistamaan puolueestaan kaikki äärioikeistolaiset, koska Toisen maailmansodan jälkeen puolue siirtyi kannattamaan liberalismia ja se oli sitoutunut Pariisin rauhansopimukseen (Neuvostoliiton kanssa tehty Jatkosodan jälkeinen rauhansopimus, jossa kiellettiin fasistiset järjestöt).

Ongelmia

Suurin ongelma tässä kirjassa on se, että kirjailija ei vedä yhtäläisyyksiä vanhoihin äärioikeistolaisiin ryhmittymiin ja nykyisiin. Esimerkiksi Suomen sisun perustajajäsenin kuuluu entistä IKL:än porukkaa ja Soldiers of Odinissa on entisiä Joensuun skinheadeja. Toki lopussa kerrotaan äärioikeistolaisen propagandan leviävän netissä laajemmalle kuin aiemmin, mutta muuten kirjailija ei ota kantaa nykyisiin ryhmittymiin, ei edes kiellettyyn PVL:ään, muuten kuin sivumainintana.

Yhteenveto

Tommi Kotosen ”Politiikan juoksuhaudat: Äärioikeistoliikkeet Suomessa kylmän sodan aikana” on hyvä ja helppolukuinen kirja. Pikkupuuttuteista huolimatta tämä on erinomainen teos niin äärioikeiston teoriasta, taktiikoista, muuntautumiskyvystä, propagandasta kuin itse ryhmittymien historiasta. Parasta, mitä tässä teoksessa sain, on ihan virallinen toteamus, että äärioikeiston taktiikkoihin kuuluu teeskennellä kannattavansa ihmisoikeuksia, kuten sananvapautta, edistääkseen omaa agendaansa, joka on näitten vapauksien kumoaminen.

Kotonen osoittaa hyvin, miten monet ryhmittymät pyrkivät huijaamaan valtavirtayleisöä erilaisilla propagandataktiikoilla, kuten perinteinen ”olemme vain huolestuneita isänmaallisia kansalaisia”. Oma suosikkini oli tässä kirjassa mainittu yleinen taktiikka, jossa hankitaan yksi juutalainen jäsen, jotta ääriliikettä ei voisi syyttää antisemitismistä, vaikka holokausti kuuluikin liikkeen tavoitteisiin. Eli perinteinen ”mulla on musta kaveri, joten en voi olla rasisti” argumentti. Tämä on hyvä yhteenveto äärioikeistosta: he ovat kieroja paskiaisia.

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus