Avainsana-arkisto: Natsi-Saksa

Yllämme kaartuva taivas

Juha Siron ”Yllämme kaartuva taivas” on tänä vuonna julkaistu romaani, jossa seurataan kahden eri henkilön elämää eri aikakausissa.  

9

Idea   

En ottanut tätä romaania lukulistaan, koska se on eksistentialistinen, vaan koska siinä on natseja! Romaanissa on kaksi aika tasoa, josta yksi sijoittuu 30-50-luvun Saksaan ja toinen vuoteen 2026.   

Ensimmäisessä tasossa seuramme saksalaisen miehen elämää lapsesta Wehrmachtin sotakuvaajaksi ja siitä masentuneeksi siviiliksi sodanjälkeisessä Saksassa. Romaani alkaa kolmannen persoonan kerronnalla, jossa mies kuvataan vain ”poikana”, joka vain kulkee elämänsä läpi kuin mikäkin sätkynukke, ilman oikeaa tahtoa tai intoa tehdä mitään. Vaikka tällä on rakkaus eläimiin ja erääseen naapurin juutalaistyttöön, natsit pilaavat kaiken sekoilullaan.     

Toinen aikakausi sijoittuu pelottavan lähelle olevaan postapokalyptiseen maailmaan, missä joukko miehiä yrittää ylittää aavikon, jotta pääsevät ”vyöhykkeelle”. Kummassakin tasossa mietitään elämän merkitystä.   

Juha Siro ei kirjoittanut vain romaania, jossa asioita tapahtuu, vaan hän kätki kerrontaa lukuisia tasoja ja symboleja, jotka ovat sen verran hyvin upotettu kerrontaan, että lukeminen sujui hyvin, ilman että pysähdyt joka kerta miettimään, mitä jätkä yrittää oikein viestittää, mutta tarpeeksi näkyväksi, että tajuat tarinassa olevan jotain muuta kuin mielenkiintoinen ja tunteikas juoni. Itse romaanin rakenteessa ja sen muutoksissa on symboliikkaa, jonka aistin, mutta en onnistunut täysin tavoittamaan, koska en ole tarpeeksi älykäs. Silti, tunne, että luin jotain merkityksellistä ihmisyyden tilasta.

Sen ymmärsin, että tässä pohditaan elämän tarkoitusta ja onko sillä ylipäätänsä tarkoitusta? Voiko kristinusko antaa vastauksen vai joku muu? Milloin ihminen on ”valmis”? Vai valmistuuko hän koskaan kokonaiseksi? Kuten kirjan viimeisessä sivussa sanotaan: ”miten lähellä hän on sitä, että voisi ymmärtää edes häivähdyksen jostain lopullisesta, tavoittaisi aavistuksen siitä mistä kaikesta on kysymys?   

Ajankohtaisuus   

Herkullisinta oli kuitenkin kirjailijan tapa kuvata Saksan radikalisoituminen fasismiin etäisellä tavalla, jolloin sen piirteet muuttuivat yleistettäviksi säännönmukaisuuksiksi, jotka pätevät suoraan nykyaikaan. Alussa pidin tätä tapaa ärsyttävänä, mutta romaanin edetettä kerrontatyylin motiivi paljastui.

Tuntui kuin Siro olisi huutamassa kirjan sivuissa, että historia on toistumassa, että meitä manipuloidaan omaksumaan fasismi uudelleen. Kuten Toinen maailmansota osoitti, fasismi ei ole oikea vastaus mihinkään, ainoastaan tie totaaliseen turmioon. Mutta jotkut ovat innokkaita nuolemaan sitä teräskorkoista nahkasaapasta.    

Yhteenveto   

Juha Siron ”Yllämme kaartuva taivas” on todella hyvä romaani elämästä ja natsien pahuudesta, mutta myöskin siitä, miten on osattava sijoittaa itsensä maailmalle. Kuitenkin romaani ei anna suoria vastauksia oikein mihinkään, vaan antaa lukijan itse pohtia, mitä tämä kaikki tarkoittaa?   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä

Hannah Arendtin, vuonna 1963 julkaistu ”Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä” on tutkielma pahuuden olemuksesta yhden natsivirkamiehen elämän kautta.

12

Idea  

Arendt matkusti Jerusalemiin kuuntelemaan Adolf Eichmannin sotarikosoikeudenkäyntiä. Tavoitteena oli nähdä ja kuulla läheltä natsia ja tutkia, miten sellainen ihminen syntyy ja miten hän voi muuttua massamurhaajaksi? Kirjailijan ja lukijoitten järkytykseksi paljastuu, että absoluuttiseen pahuuteen sortuminen ei vaadi suuria. Eichmann näyttäytyy kirjassa säälittäväksi pikkumieheksi, jossa ei ole mitään kovin erikoista tai pahaa. Mutta historiallisten sattumisten kautta juuri tämä virkamies oli vastuussa miljoonien viattomien ihmisten lähettämisestä pakkotyöhön ja teurastettavaksi Natsi-Saksan keskitysleireille.   

Kirjassa käsitellään Echmannin kautta Natsi-Saksan ja Toisen maailnansodan historiaa, sekä miehen oikeudenkäynnin poliittiset, oikeudelliset ja moraaliset taustat. Koko teos rakentuukin siihen pohdintaan mitä on ”pahuus”?   

Pahuuden arkipäiväisyys  

Arendt osoittaa hyvin, että pahuus ei ole mikään mielentila tai mystinen olemus, vaan tekojen seuraus. Sama on rasismin kanssa. Nykyään rasismia pidetään absoluuttisena pahuutena, joka koetaan pilaavan kenen tahansa maineen, joka sellaiseksi määritellään. Kuitenkin kirjassa paljastuu, että vaikka ihminen olisi selkeästi ja räikeästi osallistunut rasistiseen kansamurhaan, tämä silti ei koe itseään rasistiksi tai edes pahaksi. Näin oli Echmannin kanssa. Mies oli sotarikosoikeudenkäynnissä ja silti hän ei pitänyt itseään pahana tai rasistina. Echmannin oli kirjaimellisesti natsivirkamies, Kansallissosialistisen puolueen ja SS:än jäsen. 

Perusteluksi omasta viattomuudestaan, Eichmann käytti juurikin arkipäiväistä selitystä, ettei hän voinut olla rasisti, koska hänellä oli juutalainen ystävä, jota ei haitannut hänen jäsenyytensä natsipuolueessa! Kuka tahansa, joka on ollut tekemisissä rasistien kanssa, on kuullut tällaisia selityksiä, mutta se, että kirjaimellinen holokaustia suorittanut natsi tällaista toteaa, on kauttaaltaan järkyttävää ja loukkaavaa.  

Arendt osoittaa hyvin, ettei kukaan ihminen tässä maailmassa halua pitää itseään pahana, vaikka olisikin selkeästi sellainen. Kuitenkin Eichmannin elämän kautta osoitetaan, että mitään selkeää pahuutta tai ilkeyttä miehen elämässä ja persoonassa ei esiintynyt. Pahuus piileekin teoissa ja niitten seurauksissa, ei siinä, mitä henkilökohtaisesti tuntee sydämessä. Tämä on minusta Arendtin tärkein opetus. Rasismi ja pahuus yleensäkin eivät ole mitään vapaaehtoisesti omaksuttavia leimoja tai olemuksia, vaan ne ovat tarkkoja kuvauksia jonkun teoista. Ei ole väliä, kuinka monta etniseen vähemmistöön kuuluvia ystäviä sinulla on, jos sanot rasistisia asioita ja tuet rasistisia tahoja. Sydämen sisällä olevat tunnot ja sielulliset tilat ovat yhdentekeviä konkreettisten tekojen rinnalla. Eichmann olisi voinut irtisanoutua virastaan tai pyytänyt siirtoa johonkin ei-holokaustiin liittyvään osastoon, mutta hän valitsi pysyä murhanhimoisessa urassa.   

Järkyttämäpä on kuitenkin kirjan loppu, jossa Eichmann tuomitaan kuolemaan. Ennen hirttämistä, tämä kirjoituspöytämurhaaja lausui pateettisen typerän ristiriitaiset viimaiset sanat, jotka olivat kaikessa arkipäiväisyydessään kauttaaltaan järkyttäviä. Mies tuomittiin kuolemaan rikoksista ihmiskuntaa vastaan ja hän ei keksi mitään mutta sanottavaa kuin kokoelma hyvästelykliseitä, jotka eivät merkitse yhtään mitään. Luettuani tämän, tärisin fyysisesti silkasta raivosta, huvittuneisuudesta ja järkytyksestä. Jopa kyynelehdin ja kasvoni vääristyivät sellaisiin asentoihin, joita en tiennyt olevan edes mahdollisia. En ole koskaan samaan aikaan halunnut itkeä, huutaa ja nauraa mihinkään muulle tekstille ennen tätä. Silloin tiesin, että olin lukenut kirjallisen mestariteoksen. Kuitenkin tuntuu pahalta ylistää todella masentavaa tietokirjaa, joka perustuu surullisiin tositapahtumiin. Juuri tässä järkyttävässä kohdassa Arendt keksi lauseen ”pahuuden arkipäiväisyys” joka esiintyy kirjassa ainoastaan kerran. 

Rasismin pahuus  

”Eichmann Jerusalemissa” on myöskin todella hyvä kirja, koska se osoittaa, miksi rasismin on niin haitallista, että sitä pitää tuomita ja kukistaa kaikissa ilmenemismuodoissa kaikkialla ja kaiken aikaan. Kirjassa kerrotaan, että holokausti ei ollut mikään äkillinen onnettomuus, jossa 6 miljoonaa juutalaista ja monia muita vähemmistöjä tapettiin. Vaan holokausti oli graduaalisen hidas prosessi, joka pikku hiljaa nakersi juutalaisten ihmisoikeuksia, kunnes he huomaamattaan olivat päätyneet jääkylmiin karjavaunuihin kohti tuhoamisleirejä. Arendt jäljittää hyvin, miten rasistiset sanat johtivat kovettuneisiin asenteisiin, miten nämä asenteet johtivat kovettuneisiin lakeihin ja lopulta kansanmurhaan. Suurin osa juutalaisista eikä edes saksalaiset  pystyneet kuvittelemaan, että rasismi voisi johtaa koko ajan pahempiin tilanteisiin. Jatkuvasti sivistyksen rajoja murrettiin ja monet juutalaiset luulivat, että pahin oli saavutettu ja oli aika sopeutua. Kuitenkin rasismi van yltyi ja sai koko ajan brutaaleimpia aspekteja. Tämä hitaus mahdollistikin sen, että jotkut juutalaiset itse osallistuivat toisten juutalaisten tappamiseen, koska uskoivat että se voisi hälventää natsien raivoa. Kuitenkin mikään ei tyydyttänyt natseja kuin totaalinen juutalaisten hävitys. Yhä monet vähemmistön edustajat tekevät saman virheen ja luulevat, että rasistit haluavat hävittää ”ne muut” mutta ei hyvätuloisia ja sivistyneempiä vähemmistön edustajia, kuten he itse. He kuvittelevat, että rasistit haluvat hävittää vain köyhät, työttömät ja rikolliset, mutta rasistit ovat rasisteja juuri, koska he yleistävät kokonaisia kansanryhmiä. Sellaisten ihmisten kanssa ei voi neuvotella. Juutalaiset luulivat samaa, mutta joka ikinen yritettiin tuhota. Rikkaimmat juutalaiset vain pyrittiin tuhoamaan viimeiseksi.

Rasismi ei ole paha, koska se loukkaa jonkun tunteita, vaan nimenomaan, koska haastamattomana se voi kasvaa kauhistuttaviin mittakaavoihin, joita kukaan ei voi hallita, vaikka kuinka moraalisesti rehdiksi itseään pitää. Se onkin masentavaa, että me jo tiedämme mihin rasismi lopulta johtaa, mutta kuitenkin merkittävä joukko ihmisiä innokkaasti haluaa toistaa historian.  

Ongelmia  

Suoranaisia virheitä tässä kirjassa ei ole, mutta aika kiistanalaisia väitteitä. Arendt korostaa aika paljon tässä kirjassa pahuuden arkipäiväisyyttä sen kautta, että Toisen maailmansodan kaikki osapuolet suorittivat hirmutekoja ja natsien erikoisuus oli ainoastaan siinä, että nämä suorittivat juutalaisten kansanmurhan ilman minkäänlaista ”sotilaallisesti järkevää” syytä. Eli silkasta kusipäisyydestä. Arendt korostaa esimerkiksi, miten monet juutalaisneuvostot getoissa auttoivat natseja tai esimerkiksi sitä, miten innokkaasti Etelä-Amerikkalaiset oikeistodiktatuurit ja arabinationalistiset valtiot tukivat natsipakolaisia. Samalla kirjassa kerrotaan Eichmanin olleen massamurhansa aikana avoin sionisti, joka teki yhteistyötä sionistijärjestöjen kanssa. Tämän yksityiskohdan mainitsemisen takia Arendtia on haukuttu antisemitistiseksi. Kirjailija jättääkin avoimesti, miten tämä Eichmannin väittämä sionismi pitäisi tulkita. Tulee mieleen palestiinalaisaktivistien väitteet siitä, että sionistit ovat eräänlaisia natseja ja tästä kirjasta voi saada perusteluja sellaiselle väitteelle. 

Sitten kyseenalaistan hieman väitettä, että italialaiset olisivat olleet vähemmän murhanhimoisia rasisteja, koska heillä oli ”pitempi sivistyksellinen historia” kuin saksalaisilla. Arendt korostaa esimerkiksi, että Itä-Euroopan fasistihallinnot olivat barbaarisempia kuin natsit. Niin barbaarisia, että jopa paikalla olleet saksalaiset SS-upseerit olivat inhon vallassa, kun juutalaisia hakattiin kuoliaaksi pogromeissa. Natsit olivat yhtä rasisteja kuin itäeurooppalaiset, mutta he halusivat teurastaa juutalaisia ”humaanisti” mikä Arendtin mukaan osoitti saksalaisten korkeampaa sivistystä verrattuna itäeurooppalaisiin. Hieman rasistinen väite itseään nykystandardeissa.   

Yhteenveto  

Hannah Arendt ”Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä” on yksi parhaimmista tietokirjoista natsismista ja pahuudesta yleensäkin. Jos tämä kirja ei olisi henkisesti raskasta ja masentavaa luettavaa, suosittelisin kaikille, jotta rasismin vähättely loppuisi. Kuitenkin eivät kaikki ihmiset jaksa lukea tietokirjoja, erityisesti jos ne käsittelevät näinkin ikävää aihetta. Silti tämä on kirjallinen mestariteos ja tärkeä dokumentti ihmiskunnalle.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

IBM ja holokausti

Joel Bakanin ”Yhtiö: Sairaalloinen voiton ja vallan tavoittelu” (2003) kirjassa käsiteltiin kaikkia tapoja, joilla yksityiset suuryritykset ovat pilanneet maailman ja yksi sen viitteistä oli Edwin Blackin, vuonna 1999 julkaisema kirja ”IBM ja holokausti” (oma suomennos) tietokirja. Panin sitten tämän kirjan lukulistaan, koska vaikka olen melko onneton tietotekniikassa, teknologian sosiaaliset ja poliittiset vaikutukset ovat aina kiinnostaneet.   

9

Idea   

”IBM ja holokausti” kertoo amerikkalaisen tietoteknisen yhtiön International Business Machine (IBM) osallisuudesta Natsi-Saksan harjoittamaan juutalaisten kansanmurhaan. Vaikka edellä mainitun Bakanin kirjassa kerrottiin IBM:n myyneen reikäkorttikoneita Natsi-Saksalle, en tiennyt kuinka syvälle tämä yhteistyö ulottui. Tässä Blackin kirjassa paljastuu, että IBM oli aktiivisessa yhteistyössä koko Toisen maailmansodan aikana Natsi-Saksan kanssa.    

IBM oli 30-luvulla globaali suuryritys, jolla oli tehtaita ja alihankkijoita ympäri maailman. Erityisesti Euroopassa. Yksi IBM:n alihankkijoista oli Saksassa. Kun Hitler nousi valtaan, tämä alihankkija varmisti rikastuttavan sopimuksen uuden hallinnon kanssa. Natsit käyttivät IBM:än reikäkorttikoneita kartoittaakseen kaikki ”ei-toivotut” saksalaiset ja näin varmistaa ketkä vangittaisiin gettoihin tai lähetettäisiin keskitysleireille. 

IBM:än Yhdysvaltojen pääkonttori oli täysin tietoinen siitä, mitä sen myymillä reikäkorttikoneilla tehtiin ja se antoi täyden siunauksen sille. IBM:n jopa lähetti huoltomiehiä Natsi-Saksaan ja ehdotti, miten kortistoja voitaisiin kehittää tehokkaimmiksi. Missään vaiheessa IBM:ällä ei kyseenalaistettu tätä yhteistyötä maailmanhistorian pahimman hirmuvallan kanssa. Kirjailija painottaakin, että jo ennen sotaa kaikki olivat tietoisia natsien harjoittamasta juutalaisvainosta.    

Pahemman luokan ahneutta   

Kirjailija jäljittää sekä Yhdysvaltojen pääkonttorin, että saksalaisen alihankkijan johtajien elämäkerrat, paljastaakseen että näillä miehillä ei ollut mitään muuta vakaumusta kuin voiton maksimoiminen. IBM ei osallistunut holokaustin tehostamiseen koska sen omistajat olivat rasisteja, vaan koska he halusivat varmistaa yhtiön rikastumisen. Vaikka IBM:ällä oli sen ajan tietokonemarkkinoiden monopoli, se oli yhtiönä järjestetty alihankkijoiden verkostoksi välttääkseen korkeita veroja. Kuitenkin nämä alihankkijat tottelivat Yhdysvalloissa olevaa päämajaa, joka halusi tietää tasan tarkkaan, mitä sen nimissä tehtiin. IBM:än korkeimmat virkamiehet kävivät säännöllisesti vierailulla Natsi-hallinnon korkeimmissa tasoissa. Jopa Hitlerin kanssa keskusteltiin henkilökohtaisesti.    

Kirjan mukaan IBM rikastuikin huimasti Toisen maailmansodan aikana. Yksi syy, miksi näin kävi, vaikka monet väittävät sodan olevan huonoa bisnekselle, oli se, että 1900-luvulla sotien aikana oli tapana kaapata vihollismaitten yhtiöt väliaikaisesti ja palautaa ne omistajille sodan päädyttyä, riippumatta siitä kuka sen voitti. Jo ennen Toista maailmansotaa tällainen yhtiöitten “lainaaminen” sodan aikana oli vakiintunut tapa, jota natsitkaan eivät kyseenalaistaneet. IBM:ällä ei ollutkaan mitään menetettävää uudesta sodasta, ainoastaan voitettavaa.    

Koska Yhdysvallat astui Toiseen maailmansotaan myöhemmin kuin muut, IBM sai hyvin pitkään vapaasti myydä ja huoltaa natsien laitteistoa ja näin edistää juutalaisten kansanmurhaa. Hitler oli niin kiitollinen IBM:än kontribuutiolle, että antoi sen amerikkalaisjohtajalle korkeimman natsimitalin, mitä ulkomaalaiselle voi antaa.    

Kun USA meni sotaan, IBM menetti väliaikaisesti saksalaisen alihankkijansa hallinnan, mutta kun sota loppui, amerikkalaisyhtiö sai alihankkijan ja sen tuottamat verirahat takaisin itselleen. Sota oli IBM:älle mitä voittoisinta aikaa, erityisesti kun se myi sodan aikana kaikille osapuolille teknologiaansa.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen taiteellinen dramaattisuus. Edwin Blackin on todella hyvä kirjoittaja, joka väritti kirjassa esitetyt faktat todella tunteita herättävillä kielikuvilla. Vaikka tällainen taiteellinen ote tuottaa todella tyydyttävän lukukokemuksen, se hieman hämärtää siinä esitettyjä faktoja. Kirjassa liioitellaan natsien holokaustikoneiston tehokkuutta, niinkin paljon, että se herätti mieleen nykyisten teknologiayhtiöitten massadata-analyysin. On hyvin vaikea uskoa, että reikäkorttitietokoneilla oli niin massiivinen rooli holokaustissa. Kirjailija väittääkin, että ilman IBM tietokoneita holokausti ei olisi edes mahdollista, mikä kuulostaa hieman liioittelulta, kun Neuvostoliitossa onnistuttiin ihan ilman tietokoneita toteuttamaan laajoja puhdistuksia.    

Yhteenveto   

Edwin Blackin ”IBM and the Holocaust ” kertoo siitä, mihin kauheuksiin yksityinen yhtiö voi ryhtyä turvatakseen osakkeenomistajien edut. Kun muistaa, että tämä kirja kirjoitettiin ennen Facebookin, Twitterin ja Googlen homogeenista asemaa, sen viesti on vielä pelottavampi. Vaikka kirjan kieli voi olla joillekin ylidramaattinen se kuitenkin painottaa kuinka kauhistuttava holokausti oli ja, miten häikäilemättömästi moni yksityinen yhtiö toimi Natsi-Saksassa.   

Joittenkin mielestä natsit ja IBM:n sotarikokset ovat menneisyydessä, että nykyään suuryrityksiä sitovat yritysvastuu. Valitettavasti fasismi on nousemassa ympäri maailmaa. Samaan aikaan datayhtiöt ovat ehtineet syyllistyä lukuisiin yksityisyyden loukkauksiin. Pelko historian toistosta ei ole aiheeton. Suuret datayhtiöt ovat jo antaneet takaportteja NSA:lle, myyneet ihmisten yksityistä dataa poliittisille toimijoille, Google oli rakentamassa Kiinan hallitukselle sensuroitua hakukonetta ja muutenkin valtio on kokoamassa verkkokauppa Alibaban kanssa maailmanhistorian suurinta valvontakoneistoa, Amazon taas tekee tiivistä yhteistyötä Pentagonin kanssa ja lukuisat yhtiöt käyttävät kännyköiden GPS signaalia piirtääkseen äärimmäisen tarkan kartan ihmisen käymistä paikoista, josta hyvin helposti onnistutaan päättelemään ihmisen identiteetti. Voi olla, että tulevaisuudessa IBM:n sotarikokset kalpenevat sille kauhulle, jota globaali massadata-analyysi voi saada aikaan väärissä käsissä. Toisessa maailmansodassa reikäkorteissa oli vain ihmisten perustiedot, mutta nykyään lukuisissa palvelimissa ympäri maailmaa on niin paljon yksityistä tietoa, että jättiyhtiöitten algoritmit tuntevat meidät paremmin kuin me itse.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus, Talous, Teologia, tietotekniikka

Hakaristin ritarit

André Swanströmin uutuuskirjasta ”Hakaristin ritarit” syntyi pieni kohu, joka kiinnitti huomioni. En tiedä johtuuko se siitä, että asuin merkittävän osan elämästäni ulkomailla, kun minulle oli itsestään selvää, että jos liittyy Natsi-Saksan SS-joukkoihin, on natsi. Mutta Hesarin artikkelin aiheuttama reaktio selvästi osoitti, ettei se kaikille ollut selvää. Otin sitten tämän kirjan luettavaksi, melkein vain ärsyttääkseen ihmisiä. Välillä olen tällainen mulkku.

1

Idea

Kirjan punainen lanka on Mauno Jokipiin klassikoksi muodostunut suomalaisten SS-vapaehtoisista kertova ”Panttipataljoona” (1968) kirjan väittämien dekonstruktio. Jokipiin kirjassa SS-vapaehtoiset esitetään puhtaina isänmaallisina nuorukaisina, jotka uhrasivat itsensä pelastaakseen Suomen, eivätkä lähteneet hupsuttelemaan natsien kanssa. Saadakseen tukea väittämälleen, että SS-vapaehtoiset olivat natseja, Swanströn hyödyntää SS:n omia rekrytointiasiakirjoja, SS-vapaehtoisten päiväkirjoja, lehtiartikkeleita ja muita virallisia asiakirjoja. Näistä aineksista muodostuu synkkä kuva, jossa fasistinen IKL-järjestö onnistui kaappaamaan Suomen hallituksen salaiseksi laatiman SS-vapaehtoissotilaitten rekrytoinnin ja kouluttamaan itsestään taistelukelpoisen natsieliittijoukon. Oli vain suuri historiallinen onni, että Suomen hallitus tajusi SS-vapaehtoisen antidemokraattiset tavoitteet ajoissa ja riisui kotiin palaavat joukot aseista sekä hajautti heidät.

Kristillinen fundamentalismi

Vaikka tiesin SS:n olevan okkultismiin ja hämäräperäiseen antikristilliseen teismiin taipuva, en tiennyt, että suurin osa näistä suomalaisista SS-vapaehtoisista kuuluivat herätysliikkeisiin. Kirja paljastaa, että körttiläiset ja lestadiolaiset olivat yliedustettuina suomalaisten SS-vapaehtoisten ja fasistisen IKL-järjestön riveissä.

Kirjailijan mukaan suomalainen herätysliike ei ollut kansallissosialistinen, vaan natseja tuettiin, koska kommunismia vihattiin enemmän. Tämä kommunismiviha yhdistettyjä fundamentalistikristillisyyteen loi herännäisissä ”päämäärä pyhittää keinot” mentaliteetin, jossa kaikki natsien hirmutieto ja -sanat katsottiin läpi sormien. IKL:n ja myöhemmin SS:n liittyneet herännäiset olivat suurimmaksi osaksi vakaumuksellisia kansallissosialisteja, jotka vihasivat juutalaisia, demokratiaa ja ihmisoikeuksia. IKL:n omissa julistuksissa todettiin, että Suomen tuleva diktaattori vastaisi ainoastaan Jumalalle. Tässä onkin mielenkiintoinen pesäero saksalaisiin natseihin. NSDAP-puolueelle jumala oli vain abstrakti hahmo, joka voi kuulua mihin tahansa uskontoon, mutta sillä ei ole niin merkityksellinen kuin puolueen ja valtion ylimmällä johtajalla Adolf Hitlerillä. Monissa SS-vapaehtoisten päiväkirjoissa ilmeneekin kriittisyyttä SS:n kirkkovastaisuutta ja Hitleriä kohtaan osoitettua fanaattisuutta. Mutta käytännössä IKL:llä ja NSDAP:lla ei ollut mitään eroa. Tämä näkyy jo siinä, että vapaehtoisten päiväkirjoissa kerrotaan juutalaisten massamurhista kritittömästi kuin se “kuuluisi asiaan” ja jopa vihjaillaan osallisuutta niihin.

Körttiläisten natsimyönteisyys ilmeni erityisesti ”Hengellisessä herätyslehdessä” jossa, vuoden 1941 numerossa ylistettiin Adolf Hitlerin kirjoittamaa ”Taisteluni” manifestia. Mielenkiintoisesti kyseisessä kirja-arviossa haukuttiin Hitlerin vastustajia mustamaalaajiksi ja väärinymmärtäjiksi, kun eivät pitäneet valtakunnanjohtajan kirjasta ja ajatuksista. Olen lukenut Hitlerin ”Taisteluuni” ja se on ensimmäisistä sivuista lähtien äärimmäisen harhainen vaahtoaminen juutalaisia vastaan. Joko 40-luvun körttiläiset toimittajat olivat kaksinaamaisia valehtelijoita tai sitten he olivat niin rasistisia, etteivät edes huomanneet kirjassa olevaa juutalaisvihaa ja avointa selostusta siitä kaikesta, mitä lopulta diktaattori tekikin.

Suurin kritiikki tätä kirjaa kohtaa onkin, että Swanström ei lähde pohtimaan, miksi herännäiset olivat niin kovia natseja? Oliko heidän teologiassaan jokin radikalisoiva tekijä? Antikommunismi itsesään ei vielä tee kenestäkään natsia tai edes sympatisoijaa, joten se ei voi olla ainoa selitys.

Yhteenveto

André Swanströmin uutuuskirjasta ”Hakaristin ritarit” on loistava kirja, jossa rakennetaan hitaasti, mutta varmasti todistusaineistoa SS-vapaehtoisia vastaan. Kirjassa piirtyy vakuuttavasti kuva vakaumuksellisista natseista, jotka eivät vain liittyneet SS:ään auttaakseen Suomea puolustautumaan Neuvostoliittoa vastaan, vaan kumoamaan maamme demokratian. Teksti on niin hyvin toteutettu, että ahmin tämän kirjan todella nopeasti, vaikka se on melkein 500-sivua pitkä. Kannattaa lukea, jos haluaa päivittää tietonsa suomalaisten historiallisesta flirttailusta pimeyden kanssa.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Himmler ja hänen suomalainen Buddhansa

Kun näin Facebookin uutisvirrassa tämän Tapio Tammisen uutuuskirjan “Himmler ja hänen suomalainen Buddhansa” homoeroottisen kansikuvan, laiton sen lukulistaan, vaikka en koskaan ollutkaan kuullut SS-johtajan hierontaharrastuksista tai tuhansia juutalaisia vapauttaneesta suomalaisesta hierojasta Felix Kerstenistä.

13

Idea

Felix Kersten oli suomalainen veijari, joka eli sillä sun täällä Euroopassa, missä hän oppi epäselvissä olosuhteissa, joihin liittyy kiinalainen hierontamestari ja karmasta uudelleensyntyminen, hieronnan salaisuudet. Kersten oli niin taitava hieroja, että hän päätyi monen mahtimiehen hovihierojaksi, joista viimeisin oli Natsi-Saksan pahin ihmishirviön Heinrich Himmler.

Tamminen jäljittää lukuisten asiakirjojen ja Kerstenin omista kirjoituksista, huikean seikkailun, johon liittyy natsiokkultismia, vatsahierontaa, tuhansien juutalaisten pelastusoperaatio ja Hollannin väestön massiivisen pakkosiirron estäminen. Jotkut tässä kirjassa esitetyistä tapahtumista ovat niin uskomattomia, että jopa kirjailija sanoo, että ne ovat vaikeita todentaa tai ne ovat liioiteltuja, mutta toiset taas tosiaan tapahtuivat. Natsien ylin johto oli ihan oikeasti niin kajahtanutta kuin tässä kirjassa esitetään! Piti joskus oikein pysähtyä, koska meininki oli niin villiä. Erityisesti okkultismia koostuvat osat, jotka olivat uskomattomia, siitä huolimatta, että olin jo lukenut paljon aihepiiristä. Esimerkiksi en tiennyt, että Suomen presidentti Risto Ryti oli okkultisti, joka luonnehti Hitleriä: “lämpimäksi tunteva, sydämellinen, hyvää tarkoittava, herkkä ihminen”. Meidän omatuntomme onneksi, tämä syvä rakkaus Führeriä kohtaan ei heijastunut juutalaisväestömme massamurhaamiseen, vaikkakin estimme monen juutalaispakolaisen maahantulon.

Protolinkolalaisuus

Vaikka tiesin natsien olevan edistyksellisiä luonnonsuojelijoita ja Hitlerkin oli kasvissyöjä, niin tässä kirjassa paljastuu kuinka syvässä ekologinen ajattelu, oli Himmlerin okkultistinatsisiivessä. Mutta tämä ekologia ei ollut samaa, mitä nykyiset vihreät tai hipit edustivat, vaan todella karkeaa primitiivistä ekologiaa, jota voisi parhaiten rinnastaa Pentti Linkolan ajatuksiin. Esimerkiksi natsit sulkivat ihmisiltä kokonaisia metsiä, jotta ne voisivat kasvaa villisti. Samalla natsit olivat kaikessa hirviömäisessä tekopyhyydessä kieltäneet eläinkokeet, mikä 30-40-luvulla oli ennenkuulumatonta koko maailmassa, ja sen sijaan käyttivätkin juutalaisia vankeja tarkoitukseen. Kirja korostaa, että suurin osa näistä ihmiskokeista eivät olleet edes tieteellisiä, vaan absurdeja kokeiluja, jotka olivat silkkaa julmuutta tai hulluutta.

Kirjailija kertoo myöskin, että monet keskistysleirit olivat kokeellisen biodynaamisen luomuviljelyn maatiloja. Erityisesti Dachaun kuolemanleirillä luomuviljely oli laajinta ja kaupallisesti menestynyttä. Auschwitzissa taas kokeiltiin juutalaisten ruumiitten soveltuvuutta viljelyslannoitteena. Natseille kasvit ja eläimet olivat suuressa arvossa, mutta ihmiset, erityisesti juutalaiset eivät.

Kirjan mukaan Himmler uskoi nuoruudessaan völkisch-ideologiaan, jonka mukaan juutalaiset, teollistuminen ja kapitalismi olivat pilanneen maailman, joten nämä oli tuhottava ja palattava agraariin elämäntapaan. Myöhemmin völkisch-ideologia liitettiin NSDAP-puolueen maatalouspolitiikkaan Artamen-liikkeen kautta, jossa se muuttui Blut und Boden (Veri ja maaperä) -ideologiaksi. Kapitalismin ja teollistumisen vastustus hylättiin, mutta idea juutalaisten ja slaavien karkottamisesta pantiin etusijalle, osaksi Natsien imperialistista projektia kolonisoida koko Itä-Eurooppa valtavaksi arjalaiseksi vilja-aitaksi.

Rakenne

Kirja koostuu kolmen eri historiallisen henkilön elämänkertomuksesta Felix Kersten, Heinrich Himmler ja keskitysleirissä olevan vangin. Tällä kolmiorakenteella lukija saa monipuolisen kuvan Toisesta maailmansodasta ja miten jokaisen henkilön päätökset vaikuttivat toisiinsa. Erityisesti Himmlerin, jolla oli suunnatonta valtaa päättä miljoonien viattomien ihmisten kohtalosta. Sitä en tiennytkään, että Kersten oli niin vaikutusvaltainen hieroja, että hän onnistui järjestämään Himmlerin ja pohjoismaisten viranomaisten kanssa tuhansien keskitysleirivankien vapauttamisen. Himmler tietenkin luuli, että saisi koko operaatiosta rahaa ja vakuuden, että häntä ei tuomittaisi, jos natsit häviäisivät sodan.

Oppeja menneisyydestä

Mielenkiintoisinta on kuitenkin kirjailijan loistavan kerronnan lisäksi se, että hän pyrkii korostamaan, miten natsien touhu muistuttaa nykypäivän äärioikeiston politiikkaa. Tarkkaavaisempi lukija aistii, että lainaukset ja lähdeviitatut selostukset natsien maahanmuuttokriittisyydestä ja monen eurooppalaisen valtion välinpitämättämyys juutalaisia kohtaan (erityisesti Ruotsia arvostellaan ankarasti tässä kirjassa, sen tiukasta pakolaislaista, joka sulki rajat natseja pakenevilta juutalaisilta), ovat vihjeitä siitä, että historia on toistumassa. Erityisen mieleenpainuvaa oli Himmler yritys selittää vuonna 1945 Walter Schellenberg Masurille, miksi hän oli hävittämässä juutalaisia: “Juutalaiset sekaantuivat korviaan myöten tuohon Spartacus-kapinaan. Juutalaisethan olivat ulkomaalasia keskuudessamme, jotka herättivät levottomuutta. Useita kertoja heidät karkotettiin maasta, mutta he palasivat aina. Kun pääsimme valtaan, meille tarjoutui mahdollisuus ratkaista asia lopullisesti. Kannatin inhimillistä ratkaisua maastamuuttoa, mutta muut eivät hyväksyneet tätä.”.

Mutta vasta kirjan lopussa, kun koko Kerstenin ja Himmlerin seikkailut on kerrottu, kirjailija pamahtaa kovan saarnaan, jonka kärki on juuri siinä, että olemme kerran jo syöksyneet pimeyteen ja vaikuttaa siltä, että emme ole oppineet mitään, vaan haluamme uusinnan Toisesta maailmansodasta. Joillekin lukijoille kirjailijan poliittisuus ja saarnaaminen voivat olla raivostuttavia tai vaivaannuttavia, mutta minulle se oli virkistävää. Pidän siitä, että tutkija ei vain heitä faktat pöytään, vaan vetää ne yhteen kertoakseen hänen tulkintansa niistä. Mutta voi myöskin olla, että pidin loppusaarnasta, koska olen muutenkin samaa mieltä siitä, että historia on toistumassa. Lisäisin sen kiinnostavan huomion, että tässä kirjassa mainitaan, että natsit omaksuivat Julius Evolan Kshatriya-kastin ideologian ja fasismin. Sattumalta Suomen sisu on maininnut omassa propagandakirjassaan “Sarastus. Kirja 1” (2015), että heidän ideologiansa perustuu Julius Evolan ajatuksiin. Maailmaa tosiaan pyyhkii uusfasismin ruma ja pimeä aalto ja olisi hyvä, että tarpeeksi suuri määrä ihmisiä tajuaisi, mitä on tapahtumassa ja yrittäisi estää tällä kertaa rikoksen ihmiskuntaa vastaan.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma minulle oli se, että Himmler oli koko teoksen jännittävin hahmo. Sekin voi johtua siitä, että tunsin ennestään Himmlerin, joten halusin tietää jokaisesta likaisesta yksityiskohdasta, mitä tästä mätäpaiseesta löytyisi. Mutta tuli vaikutelma, että Kerstenin seikkailuun ei keskitytty kirjassa tarpeeksi. Tämä on erityisen ongelmallista, kun hänen pitäisi olla koko kirjan päähenkilö! Silti ei voida sanoa, että Kerstenin elämä oli tylsä. Miehellä oli aika jännittävä elämä, mutta jotenkin Himmlerin pimeä varjo oli voimakkaampi tässä teoksessa.

Toinen on, että kirjan lopussa kirjailija referoi Philip Zimbardon vankilakoetta, korostaakseen, miten juuri niin mitäänsanomattoman tavallisen näköinen mies kuin Himmler kehittyi yhdeksi maailmanhistorian kylmäverisimmäksi kirjoituspöytämassamurhaajaksi. Ikävä kyllä tänä vuonna on paljastunut, että Zimbardon vankilakoe oli huijaus,  eikä sen tuloksia ole onnistuttu toistamaan. Onneksi sentään Tamminen referoi Milligrammin sähköiskukoetta, joka jotenkuten tukee teesiä, että kenestä tahansa voi tulla murhaaja. Silti sitä luulisi toimituksen viimeistään huomauttavan, että Zombardon koetta ei enää kannata referoida.

Yhteenveto

Tapio Tammisen “Himmler ja hänen suomalainen Buddhansa” On todella taitavasti kirjoitettu. Tämä kirja etenee kuin jännäri, mikä voi johtua siitä, että osa kirjan lähteistä olivat Kerstenin omat elämäkerrat, jotka perustuivat miehen suullisiin kertomuksiin. Mutta tämä oli niin hienosti kirjoitettu, että ahmin ennätysajassa kaiken sen holokaustin, vatsahieronnan, patoutuneen seksuaalisuuden, kireät nahkasaappaat ja muinaiset indogermaaniset jäävaltakunnat. Mutta erityisen häkellyttävää onkin se toistuva teema, jota olen havainnut natseja käsittelevässä kirjallisuudessa: Natsit tosiaan kehystivät osan juutalaisvastaisuutensa maahanmuuttovastaisuuteen. Idästä tulevia juutalaisia pidettiin uhkana Euroopalle ja natsit käyttivät näitä syntipukkina Saksan ongelmille. Natsit tosiaan kiihottivat kansanryhmää vastaan ja saivat absoluuttisen vallan. Seuraukset tiedämme ja on hirvittävää, että kukaan ei ole oppinut tästä yhtään mitään. Kiitän Tapio Tammista, että hän jaksaa pitää meteliä tästä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Pelkoa ja inhoa Natsi-Saksassa!

Minua eivät kiinnosta ”Hitlerin viiksivahakokoelman salaisuudet” tyyppiset kirjat, jotka keskittyvät analysoimaan Kolmannen valtakunnan johtajan henkilökohtaisia oikkuja. Näillä oikuilla, kun ei ole mitään merkitystä itse jäbän ideologiaan tai hänen politiikkaan. Kuitenkin, koska minut tunnetaan tyyppinä, joka lukee natsikirjallisuutta, sain sitten lahjaksi tämän Norman Ohlerin vuonna 2015 julkaistun kirjan ”Hitlerin tabut – Kolmannen valtakunnan huumeinen todellisuus”.

9

Idea

Yllätyin positiivisesti, kun paljastuikin, että tämä kirja ei käsittele vain Hitlerin väitettyä huumeriippuvuutta, vaan se on oikeastaan Saksan lääketeollisuuden historia Weimarin tasavallasta Natsi-Saksaan. Hitlerin oma huumesekoilu on punainen lanka, joka pitää koko kirjaa kasassa. Tämä tarkoittaa, että Adolf Hitler on oikeastaan tämän kirjan mikrohistoriallinen hahmo, jonka kautta laajempaa 1900-luvun ilmiötä analysoidaan. Tämä ilmiö on, nykyään vaarallisiksi luokiteltujen kovien huumeiden laillinen käyttö ”piristys” tabletteina.

Norman Ohler kertoo elävästi, miten Ensimmäinen maailmansota pakotti Saksan luomaan lähes tyhjästä synteettisten lääkkeitten teollisuuden, joka suursodan jälkeen muuttui maailman johtavammaksi kemikaalisten lääkkeitten tuottajaksi ja levittäjäksi. Yksi suurimmista saksalaisen lääketeollisuuden saavutuksista oli meta-amfetamiinien kehittäminen. Tästä aineisosasta kehitettiin lukuisia erilaisia ”piristys” tai ”vitamiini” tabletteja, joita nautittiin ”modernin ja vauhdikkaan elämäntavan” ylläpitämiseen.

Huumesodan pimeä historia

Kirjailijan mukaan natsit olivat ensimmäisiä maailmassa, jotka keksivät koko ”huumesodan” käsitteen ja ankarasti pyrkivät kieltämään ja takavarikoimaan kaikki laittomiksi luokitellut huumeet. Mutta meta-amfetamiinia ei vielä tuolloin luokiteltu vaaralliseksi, vaan sitä myytiin iloisesti kansalaisille, jopa suklaalevyjen muodossa. Toisessa maailmansodassa Wehrmacht tarjosi meta-amfetamiinipillereitä sotilaille. Oikeastaan blitzkrieg oli ainoastaan mahdollinen meta-amfetamiinipohjaisten pillereitten vaikutuksen alaisena. Sitä en tiennytkään, että oikeastaan Saksan armeija oli niin surkea, että ainoastaan nopea joukkojen liikutteleminen tuhansia kilometrejä suoraan vihollisten selustoille, oli ainoa mahdollisuus voittaa taistelut. Mutta tuhansien kilometrien taivaltaminen nopeassa aikataulussa vaati monta unetonta yötä tankeissa, lentokoneissa ja muissa kuljetuslaitteissa, joten ”piristäviä” pillereitä piti hankkia tuhansille sotilaille.

Hitlerin tabut

Itse Hitlerin huumesekoilu perustuu pääosin diktaattorin henkilökohtaisen lääkärin päiväkirjamerkintöihin, joissa potilas ”A:lle” annettiin lukuisia ”vitamiini” pistoksia. Nämä pistokset sisälsivät omituisia sekoituksia erilaisia rohtoja, kemikaaleja ja eläinsoluja. Kirjailijalle ei ole 100% varmuutta, että potilas ”A” on Adolf Hitler, mutta koska päiväkirjan omistaja oli Hitlerin henkilökohtainen lääkäri ja Hitlerin käyttäytyminen muistutti huumeriippuvaisen käytöstä, hän pitää potilas ”A:ta” itse fuhrerinä.

Näitten pistosten uskottiin antavan Hitlerille energiaa, toimiva vatsa ja rauhallisuus jokapäiväisille hirmuteoille. Mutta päiväkirjamerkinnöissä on myöskin merkintä jatkuvasta ”Aine X” käytöstä. Ohler analysoi päiväkirjamerkinnöissä ja muissa aikalaiskuvauksissa olevia merkintöjä Hitlerin käyttäytymisestä, päätelläkseen, että ”X” oli oikeastaan meta-amfetamiinia. Tästä kirjailija lähtee rakentamaan kuvan Hitlerin hitaasta rappiosta kohti säälittävää möykkyä mätäneviä suonistoja ja tummia silmäkuoppia. Kirjailijan mukaan Hitlerin raivokohtaukset ja käsien tärinä aiheutuivat meta-amfetamiinin liikakäytöstä. Hitler itse vastusti huumeita, mutta hänen henkilökohtainen lääkärinsä sai diktaattorin uskomaan, että nämä ”energisoivat” pistokset olivat vain äärimmäisen tieteellisiä kemikaalisekoituksia, eikä huumeita.

Sinänsä lohduttavaa ajatella, että Hitlerin viimeisillä päivillä, tämä massamurhaaja olisi hajoavan kehon lisäksi kärsinyt narkkarin vieroitusoireista, kun lääkevarastot olivat tyhjentyneet, aiheuttaen niin kamalaa fyysistä ja henkistä kärsimystä, että itsemurha oli ainoa tie.

Yhteenveto

Norman Ohlerin ”Hitlerin tabut – Kolmannen valtakunnan huumeinen todellisuus” on yllättävän hyvä aikalaiskuvaus teollistuneesta valtiosta, jossa ainoa tapa pärjätä oravanpyörässä oli huumata itsensä vahvoilla pillereillä. Samalla se on hyvin yksityiskohtainen kuvaus maailmanhistorian pahimman hirviön mahdollisesta rappiollisesta elämäntavasta, joka lopulta tuhosi hänet niin fyysisesti kuin henkisesti. Se on yllättävän suuri sattuma, että tämän kirjan kuvaukset Natsi-Saksan teollisesta huumeidenkäytöstä, muistuttaa todella paljon vuonna 2007 julkaistun BioShock tietokonepelin tarinaa. Peli kertoo 40-60-luvun merenalaisesta äärikapitalistisesta utopiasta, joka hajoaa barbarismiin, säännöstelemättömän superhuumeen takia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Kansallissosialismi käytännössä

Siitä on aikaa, kun viimeksi luin jonkun kirjan old school natseista. Olin vuoteen 2014 asti lukenut melkein kaikki kirjat, mitä oli natseista ja minulle tuli natsiähky. Aloinkin lukemaan moderneimmista ääriliikkeistä, kuten uusnatseista, miesasiamiehistä, jihadisteista, anarkisteista ja niin edelleen. Mutta lukulistassani oli tämä vuonna 2000 julkaistu Michael Burleighin ”Kolmas valtakunta. Uusi historia” kirja. Tarkoitus oli päivittää tietoni alkuperäisistä natseista, erityisesti heidän perustamastaan valtiosta. Miten se käytännössä toimi? Koska on yksi asia lukea natsien ideologiasta ja toinen on lukea, miten se pantiin käytäntöön.    

5

Radikalisoituminen    

Ensin kirja alkaa kertomalla Ensimmäisen maailmansodan päättymisestä ja Weimarin tasavallan syntymisestä. Kirjailija korostaa, miten perustavanlaatuisesta romahduksesta Ensimmäisen maailmansodan häviö oli Saksalle. Maa romahti täydellisesti kaaokseen jo sodan viimeisillä päivillä. Lukuisat sotilasosastot alkoivat kapinoida hallitusta vastaan ja maa syöksyi sisällissodan kaltaisiin paikallisiin levottomuuksiin. Nykyään on vaikeaa tajuta, miten levoton Saksa oli 1918-1930. Ainoa vertaus nykyään onkin Syyria ja Irak. Saksassa kokonaisia kaupunginosia olivat kommunistien hallinnassa. Näissä alueissa nähtiin nälkää ja terroria. Samaan aikaan perustettiin oikeistolaisia miliisejä, jotka lähtivät puolueitten ja yritysjohtajien toimesta kukistamaan kommunistien kapinointia. Tietenkin oikeistolaiset miliisit harjoittivat yhtä barbaarista terrorismia kuin kommunistit. Näin Weimarin tasavalta eli jatkuvien katumellakoiden, terrori-iskujen, rikollisjengien, vallankaappausyritysten ja hirvittävän talouskriisin keskellä. Oli melkein historiallinen kohtalo, että niin totaaliseen umpikujaan ajautunut valtio sortuisi jonkinlaiseen diktatuuriin. Mielestäni Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen Saksaa voisikin nykykielessä kutsua ”epäonnistuneeksi valtioksi”.    

Ei siis mikään ihme, että taloudellinen kriisi ja kommunistien riehuminen radikalisoivat osan oikeistolaisista keksimään ideologian, joka tekisi ”Saksasta jälleen suuren”. Tämä ideologia oli Kansallissosialismi ja sen menestynein johtaja Adolf Hitler. Natsit eivät olleet ainoa äärimmäistä oikeistolaista ideologiaa kannattava sekopäitten joukko Weimarin tasavallassa, mutta he olivat kaikista häikäilemättömiä ja väkivaltaisempia.   

Kirjan mukaan natsit hyödynsivät saksalaisten yleistä mielikuvaa, että kaikki juutalaiset olivat maahanmuuttajataustaisia äärivasemmistolaisia terroristeja. Natsit lupasivat sulkea Saksan rajat ”idän juutalaisten” maahanmuutolta. He myöskin lupasivat kukistaa maata riivaamat ”ulkomaalaiset” terroristit. Kirjailijan mukaan natsien vaalipropaganda oikeastaan koostui pääosin antikommunismista. Mutta monille saksalaisille kommunisti oli yhtä kuin juutalainen, joten oli helppoa hyödyntää molempia samaan aikaan. Jokaisen juutalaistaustaisen tekemä rikos tai terroriteko pyrittiin natsien omassa mediassa julistaa juutalaisten valloitussuunnitelman osaksi. Jollain ihmeellisellä tempulla natsit onnistuivat hyödyntämään ristiriitaista käsitystä juutalaisista samanaikaisina riistokapitalisteina, että äärivasemmistolaisina terroristeina.   

Käytännön vihapolitiikka.    

Kirjan mukaan natsien ideologian ydin oli juutalaisvastaisuus ja antikommunismi. Kaikki muu oli näille ihmishirviöille ”neuvoteltavissa”.Tämä tarkoitti, että natsit olivat oma ideologinen hirviönsä, joka perustui oikeistolaisuuteen, mutta status quon puolustamisen sijaan, he halusivat luoda kokonaan uuden ”superihmisen”, josta olisi häivytetty kaikki paikalliset lojaalisuudet ja luokkatietoisuudet. Ainoastaan valtio piti olla natseille ylin jumalan kaltainen entiteetti.

Hitler jopa julisti: ”En koskaan, en koskaan luovu tehtävästä, joka on marxilaisuuden ja sen lieveilmiöitten kitkeminen juurineen Saksasta, enkä ole tässä koskaan valmis kompromissiin.” Tietenkin natsit eivät pysähtyneet tähän, vaan he eskaloivat väkivallan ja suvaitsemattomuuden sellaisiin barbaarisiin ja kauhistuttaviin mittakaavoihin, joita ihmiskunta ei ollut koskaan ennen kokenut.    

Tämä natsien yksinkertainen ideologia mahdollistikin äärimmäisen häikäilemätöntä populismia, jossa pyrittiin houkuttelemaan sekä oikeistolaisia, että vasemmistolaisia äänestämään heitä. Kuitenkin, kun natsit pääsivät valtaan, he loivat kirjaimellisesti äärioikeistolaisen valtion, jossa sen roolia sosiaalipolitiikassa pyrittiin karsimaan minimiin. Natsit loivat oikeistolaisen version hyvinvointivaltiosta, jossa valtion sijaan, lukuisat yksityisillä lahjoituksilla toimivat hyväntekeväisyysjärjestöt hoitivat köyhiä. Tietenkin tällainen menettely oli katastrofaalinen köyhälistölle, jolle ei riittänyt ruokaa tai vaatteita. Koska mediaa kontrolloitiin ja protestoijat sai passitettua keskitysleireille, kaikki näytti päällisin puolin toimivan. Työllissyysluvutkin saatiin nostettua osittain työttömien pakkotyövoimalla ja keskitysleirivankien suoranaisella orjuuttamisella.    

Natsit tietenkin kehittivät köyhäinavusta vastikkeellisen järjestelmän, jossa avunsaajan pitäisi olla ”arjalainen” ja ”tuottava yhteiskunnan jäsen”. Näillä ehdoilla natsit supistivat köyhänavun saavat vain terveellisiin valkoisiin saksalaisiin, joilla ei ollut vasemmistolaista taustaa. Kaikki juutalaiset, vasemmistolaiset, liberaalit, romanit, tataarit, homoseksuaalit, vammaiset, ”epäsosiaaliset henkilöt” ja kuka tahansa, joka vastusti Natsi-hallintoa, passitettiin keskitysleireille tai tapettiin välittömästi. Erityisesti vammaiset, kuten sokeat, kuurot, kehitysvammaiset ja ”epäsosiaaliset” henkilöt tapettiin massoittain. Tapettaviin kuului kuka tahansa henkilö, joka ”tuotti taakan yhteiskunnalle”, mikä tarkoitti jopa lievästi vammaisia henkilöitä. Voidaankin sanoa, että natsit veivät äärimmilleen nykyisessä oikeistolaisessa retoriikassa “taloudellisilta nettovaikutuksiltaan negatiivisten”  tai “ihmisroskaksi” määriteltyjen ihmisten hävittämistä.     

 

Totalitarismi  

Kirjan mukaan natsit uskoivat valtion muodostavan elävän ”kansanyhteisön” joka oli itseisarvo. Mikä tahansa, joka haastoi valtion olemassaoloa, voitiin tuhota, jopa kristinusko. Yksityiset suuryritykset, jotka toimivat valtion ehdoilla, saivat toimia vapaasti, muut joko kansallistettiin tai sen omistajat vaihdettiin. Natsi-Saksa vuorostaan palkitsi ”arjalaisia” suuryrityksiä, murtamalla ammattiliitot, jotta palkkoja voitiin alentaa ja työoloja heikentää. Ainoat yritykset jotka kansallistettiin tai, lainatakseen natseja ”arjalaistettiin”, olivat suurimmaksi osaksi juutalaisten omistamat yritykset ja sitten tiedotusvälineet. Natsit halusivat kontrolloida informaatiota, jotta ihmisten mielet voitaisiin puhdistaa ”ulkomaalaisista vaikutteista.”  

Joku voi tässä vaiheessa haukkua, että tämän kirjan kirjoittanut historioitsija on joku vasemmistolainen mädättäjä. Siinäpä olette väärässä. Michael Burleigh on tekstinsä perusteella keskustaoikeistolainen liberaali, joka kuluttaa yhtä paljon aikaa haukkuakseen kommunisteja ”lähes yhtä pahoina” kuin natsit. Burleigh on vain puolueeton tutkija, joka kykenee samaan aikaan analysoimaan Saksan historiaa tasapuolisesti, että ottamaan selkeän kannan natsien absoluuttisesta pahuudesta. Tämä kirja olikin huikea lukukokemus, koska kirjailijan inho kommunismia ja kansallissosialismia kohtaan tunsi tekstistä. Mutta silti kirjailija on rehellinen natsien äärimmilleen viedystä oikeistolaisuudesta. Natsit eivät olleet liberaaleja, vaan kovan luokan taantumuksellisia oikeistolaisia, joita Saksassa oli paljon siihen aikaan.   

Fanaattisuus   

Ehkä paras lause kuvaamaan natsien käsittämätöntä pahuutta on sodan lopussa, propagandaministeri Goebblesin 17 huhtikuuta 1945 pitämä puhe propagandaministeriössä: ”Hyvät herrat, sadan vuoden kuluttua tullaan esittämään toinen upea värifilmi, joka kuvaa niitä kauheita päiviä, joita me parhaillaan elämme. Ettekö te haluaisi näytellä roolia tässä filmissä ja herätä uudelleen elämään sadan vuoden kuluttua? Jokaisella on tilaisuus valita itselleen rooli, jota hän siinä filmissä esittää. Vakuutan teille, että siitä tulee suurenmoinen ja ylentävä elokuva. Ja tämän tulevaisuudennäkymän takia kannattaa pysyä lujana. Kestäkää nyt, niin ettei yleisö sadan vuoden kuluttua buuaa ja vihellä, kun te ilmestytte valkokankaalle.”    

Natseille heidän kylvämää kauhu oli vain jotain perverssiä performanssia, jossa he näyttelevät jotain osaa oman elämänsä epiikassa. Valitettavasti Goebbelsin horinat osoittautuivat vääräksi. Suurin osa ihmisistä maailmassa buuaa ja viheltää näille hirviöille, kun he esiintyvät elokuvissa. Ehkä ikävimpään natseille on, että heistä tuli B-elokuvien vakiokamaa. Näissä roskaelokuvissa natsit esitetään absoluuttisena pahuutena, jota vastaa jokainen voi oikeamielisesti tuntea halveksuntaa. Hitlerinkin viimeiset päivät ovat typistyneet nykykulttuurissamme nettimeemeiksi, jossa Hitlerin raivo on tekstitetty Puolustusvoimien kasvisruokapäivän valitteluksi.     

 Yhteenveto    

Vaikka olen lukenut paljon natseista, silti heidän ideologian käytännön manifestaatio kauhistuttaa. Michael Burleighin ”Kolmas valtakunta. Uusi historia” osoittaa karmaisevan yksityiskohtaisesti, miten perverssi ja totaalisen mielipuolisen barbaarinen ytimiään myöten kansallissosialistinen ideologia oli. Jopa kirjailija jää sanattomaksi, yrittäessä kuvata natsien tekoja ja ajatuksia. Millään kielellä ei ole tarpeeksi adjektiiveja kuvamaan historian pimeintä jaksoa. Onkin kerta kaikkiaan kuvottavaa, että vuonna 2018, jopa Suomessa marssii kaduilla avoimesti Hitleriä ihailevia uusnatseja.

Se onkin huolestuttavaa, että tämä vuonna 2000 julkaistu kirja, osoittaa että äärioikeisto ei ole Toisen maailmansodan tappiosta huolimatta muuttunut kovinkaan paljon. Maahanmuuttajia yhä yleistetään radikaalien rikoksista, jotta saadaan suosiota vaaleissa. Ehkä oudoin ilmiö on nykyisen äärioikeiston antikommunistinen propaganda, vaikka missään länsimaissa kommunisteilla ei ole samaa suosiota tai vaikutusvaltaa kuin 1900-luvulla. Asian voi todeta 14.09.2018 esitetyssä Sanikka&Ukkola keskusteluohjelman jaksossa: ”Somekohu ja pikapotkut”, jossa maahanmuuttokeskustelun vasemmistolaiseksi ”ääripääksi” valittiin Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson. Suomessa on yhä olemassa kaksi kommunistista puoluetta, mutta ne ovat niin säälittävän mitättömiä, että keskusteluohjelman tuottajat unohtivat heidän olemassaolonsa!  

Vaikka tämä kirja on 800-sivua pitkä tiiliskivi, jota voisi käyttää seuraavassa natsien vastaisessa miekkarissa aseena, suosittelen mieluummin kirjan lukemista.     

3 kommenttia

Kategoria(t): Historia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus