Avainsana-arkisto: neoliberalismi

Suomen nuoret jihadistit

Kristiina Koivusen ”Suomen nuoret jihadistit” on maallikolle suunnattu esittelyteos suomalaisesta jihadismista ja sen tausoista. Kirja on rakennettu pääosin suomalaisten nuorten haastattelujen pohjalta, johon on sitten taustoitettu viranomaisraporteilla, uutisilla ja alan tutkimuksilla.

7

Kirja tietenkin pyrkii taustoittamaan mitkä olosuhteet vaikuttavat suomalaisiin jihadisteihin, mutta se nojautuu vahvasti kansainvälisiin tutkimuksiin, joista se sitten pyrkii vetämään tulkintoja Suomeen.

Petyin hieman, että tässä kirjassa ei haastatella ketään jihadistia, vaan heitä vastustavia ihmisiä. Eli ei kovin puolueeton kirja, vaan se lähtee siitä lähtökohdasta, että vääräuskoisten tappaminen on väärin.  Luulisi sitä tasapuolisuuden nimissä toista ääripäätäkin kuunnellaan, eikä näitä terrorisminvastustajia. Missä dialogi?

Tästä huolimatta kirja pyrkii analysoimaan niitä lukuisia erilaisia vaikuttimia, jotka tekevät musliminuoren ryhtymään salafi-jihadismin kannattajaksi. Syitä tietenkin on monia, joista monet jo tunnetaan, kuten eriarvoistava politiikka, rasismi, kokemukset imperialistisesta riistosta ja vieraantuminen omasta uskonnostaan.

Jotkut nuorista syyttävät suomalaista yhteiskuntaa, joka heidän mielestään on syrjinyt nuoria niin paljon, että nämä ryhtyvät kannattamaan islamilaista valtiota. Toisten mukaan taas muslimit itse ovat syypäitä, kun he pyrkivät ratkaisemaan kaikki ongelmat uskonnon kautta, eikä maalaisjärjellä tai jollain muulla kehyksellä.

Kirjailijan mukaan radikalisoituminen on monen ongelman summa, mutta hän korostaa, että suurin syy on markkinaliberalismia korostava politiikka, joka köyhdyttää jo nyt köyhiä nuoria. Tämän kirjailija perustelee Ruotsilla, jossa hyvinvointivaltiota on karsittu merkittävästi, mikä taas heijastuu ihmisten köyhtymiseen ja huonoihin kouluihin. Suomi on ajautumassa samaan kehitykseen ja nuoret täälläkin ovat alkaneet oireilemaan. Nämä syrjäytyneet nuoret ovat sitten alkaneet kyseenalaistaa vallitsevaa järjestelmää ja etsimään vaihtoehtoa salafi-jihadismista tai äärioikeistosta.  Tämä on jonkin verran yhdenmukaista muitten tutkimusten kanssa, mutta tarkennus on silti paikkaan, että suurin osa jihadisteista ei ole mitään elämänkoululaisia, vaan korkeasti koulutettuja nuoria miehiä, jotka joko eivät ole saaneet alan töitä tai sitten he radikalisoituvat, kun näkevät, että muut lähipiirillään ja maailmalla kärsivät köyhyydestä. Henkilökohtainen köyhyys ei ole se, mikä altistaa radikalisoitumiseen, vaan kokemus, että suurin osa ihmisistä on köyhtymässä.

Kristina Koivunen painottaa useita kertoja, miten äärioikeisto ja jihadismi ruokkivat toisiaan ja hyödyntävät joka kerta jommankumman terroria rekrytoinnissaan. Kirjailija menee niinkin pitkälle, että hän pitää molempia ääri-ideologioita samojen ajatusmallien tuloksena. Ainoa vaikutin, joka saa jonkun kannattamaan valkoista tai islamilaista ylivaltaa on kulttuuritausta ja sekin ei joissain tapauksissa vaikuta.

Esimerkiksi viime vuonna iranilaistaustainen saksalainen Ali David Sonboly kääntyi Saksassa shiia-islamista kristinuskoon ja siitä äärioikeistoon, jonka jälkeen hän päätti murhata 9 maahanmuuttajan ”näköistä” ihmistä Münchenissä ”suojellakseen saksalaista rotupuhtautta”. Samat poikkeukset ovat kantasuomalaiset, jotka kääntyvät salafistiseen islamiin ja matkustavat Syyriaan taistelemaan Isiksen riveihin.

Ainoa ongelma tässä kirjassa on ajoittainen viitteiden puute. Kirjassa toki on runsaasti viitteitä suurempiin tutkimustietoihin, joihin kirjailija perustaa näkemyksensä, mutta joitakin väitteitä taas ei perustella mitenkään muuten kuin sillä, että nimetön haastattelija on todennut jotain. Räikein esimerkki tästä on käsitys, että suomalaisiin islamilaisiin yhdistyksiin on soluttautunut Muslimiveljeskunnan jäseniä. Olen törmännyt tähän väittämään useita kertoja, mutta en ole koskaan nähnyt suoraa näyttöä siitä. Esimerkiksi Ruotsin oikeusministeriön alaisen hallintoviranomaisen MSB (Myndigheten för samhällsskydd och beredskap) raportissa on vakuuttavaa näyttöä Muslimiveljeskunnan laajasta verkostosta, joka ulottuu uskonnollisiin yhdistyksiin ja vasemmistopuolueisiin.

Samankaltaista kiistatonta raporttia ei taas ole Suomessa ainakaan tämän kirjoittamisajankohdan aikana tuotettu. Mutta alan nojautua siihen näkemyksiin, että täälläkin on samanlaista liikehdintää, koska islamistit ovat kaikkialla muualla Euroopassa soluttautuneet, niin miksi ei täälläkin?  Äärioikeiston soluttautuminen ja todellisten tarkoitusperien peitteleminen ”maahanmuuttokritiikin” alle on hyvin dokumentoitu ja tunnettu ilmiö, joten on luonnollista, että myöskin islamistit harrastaisivat samaa.

Toinen kirjan ongelma on liiallinen luottamus viranomaisiin. Vaikka tässä kirjassa kerrotaan, että Suomeen on tullut jihadisteja turvapaikanhakijoitten mukana, niin kirjailijan mukaan viranomaiset onnistuvat välittömästi jäljittämään jihadistin vastaanottokeskuksessa ja pysäyttämään tämän. Valitettavasti tiedämme nyt, että asia ei ole aivan niin yksinkertainen.

Muuten todella hyvä ja perusteellinen kirja, joka ei kaihda vaikeitten kysymysten esittämistä, mutta ei myöskään sorru rasismiin tai yleistämiseen.

 

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Menestys ja onni: Onnenpotku ja meritokratian myytti

Robert H. Frankin ”Menestys ja onni: Onnenpotku ja meritokratian myytti” (oma suomennos) on taloustieteilijän tietokirja, joka pyrkii argumentoimaan, että ihmisen menestys on enemmänkin riippuvainen ulkoisista tekijöistä kuin tämän sisukkuudesta.   

8

Tämä kirja kirjoitettiin Yhdysvaltojen kulttuuri mielessä, koska siellä on vallassa ajatus, että amerikkalainen unelma yhä toimii ja jos vain tekee kovasti työtä, niin voi itsekin päästä miljardööriksi. Tätä periamerikkalaista ideaa on sitten käytetty hyväkseen ajattaakseen rankempaa yksityistämispolitiikkaa.  Mutta uskon, että tämän kirjan teesit kelpaavat tänne Suomeenkin, vaikka elämmekin amerikkalaisten näkövinkkelissä sosialistihelvetissä.   

Frank argumentoi kirjassaan, että monet yhteiskunnalliset ja silkat kosmiset yhteensattumat määrittelevät osan yksilön uramenestyksestä. Eri elämäkertojen kautta kirjailija osoittaa, että moni suuryrityksen perustaja oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan, joten on vähän tyhmää sanoa, että puhtaasti omalla työllään on noussut sosiaalisten tikkaitten huippuun. Mutta kirjan tärkein pointti ei ole vain satunnaisten yhteensattumien luettelointi ja matemaattisfilosofiset pohdinnat siitä, miten pienetkin päätökset elämässä voivat muuttaa yksilön kohtalon perustattomasti, vaan se, että yhteiskunta voi vaikuttaa siihen määrään ihmisiä, jotka menestyvät elämässään.   

Frank analysoi USA:n historiaa ja osoittaa, että ilman valtion suuria julkisia investointeja maan infrastruktuurin rakentamiseen, niin se ei olisi koskaan rikastunut maailmanmahdiksi. Mutta nykyään moni on unohtanut tämän. On olemassa oikeasti ihmisiä, jotka uskovat, että yksityisyrittäjät raivasivat yksin USA:n alkuperäiskansat tieltään ja ihan itse rakensivat kaikki liikenneyhteydet ilman hallituksen avokätistä tukea. Tämä harha on sitten luonut nykyisen valtion, jossa tiet, sillat ja koulut rapistuvat ja kaikki vain toivovat, että joku rohkea yrittäjä keksii tavan korjata kaikki.   

Frank argumentoi, että valtion roolin supistaminen koituu tulevaisuudessa tuhoisaksi, koska alun perin moni suuryrityksen omistaja rikastui, koska heillä oli käytössään laadukkaat julkiset koulut, joissa he oppivat taitonsa, puhtaat tiet joitten kautta kulkea töihin ja kuljettaa tavaransa ja niin edelleen. Ilman näitä julkisia investointeja olisi ollut hyvin vaikea tavallisen ihmisen edetä urallaan ja edes perustaa menestyneen yrityksen.   

Kirjailijan mukaan sosiaalipalvelut ja investoinnit julkiseen infrastruktuuriin ylläpitävät hyvän lähtötason kaikille ihmisille menestyä elämässään. Mitä vähemmän on mietittävä, miten maksaa omat opinnot tai miten päästä töihin, niin sitä enemmän aikaa riittää miettimään oman uransa kehittämistä. Nyt USA:ssa kaikki palvelut ovat rappeutuneet tai supistuneet, jolloin pienempi määrä ihmisiä onnistuu edes saamaan eväät uranousulle, mikä taas kasvattaa jyrkkää epätasa-arvoa. Tämä epätasa-arvon kasvu voi tulevaisuudessa kasvaa niin suureksi, että maa putoaa kehittyvän valtion tasolle.    

Kirjan mukaan talousliberalismi on hyvä idea teoriassa, mutta käytännössä äärimmäisen tuhoisa, koska se olettaa, että kaikki ihmiset ovat nietzscheläisiä supermiehiä, joihin ympäristöolot eivät vaikuta mitenkään. Tämän mielikuvaharhan takia uskotaan sitten, että sosiaalipalveluita tai muita infrastruktuuri-investointeja ei tarvita, koska juuri kurja ympäristö ”motivoi” ihmistä pakenemaan kurjuudesta ja perustamaan menestyneen yrityksen. Tämä utopistinen visio on ihmisluonnon vastainen ja on jo huomattu, miten se lisää ihmisten köyhyyttä, rikollisuutta ja ennenaikaisia kuolemia.   

Frank osoittaa taloushistoriallisella katsauksella, että asia on päinvastoin. Kapitalismi tarvitsee valtiota suojelemaan yksityistä pääomaa, mutta myöskin luomaan edellytykset yritysten menestykseen. Osa tästä menestyksestä on väestön sosiaalisten olojen pitäminen tietyssä tasossa, josta on helppo nousta huipulle. Ainoa taho maailmanhistoriassa, joka ylipäätänsä pystyy nostattamaan väestön köyhyydestä tasoon, josta se voi helposti menestyä työelämässä, on valtio.   

Vain vittuillakseen talousliberaaleille Frank nostaa 40-luvulla uusliberalismin isän Milton Fridmanin artikkelin, jossa tämä argumentoi, että progressiivinen verotus on tehokkain keino saada USA:n sotateollisuuden rahoitettua Toisessa maailmansodassa. Frank käyttää tätä Friedmanin teesiä ja kysyykin, että jos sotateollisuutta voidaan rahoittaa progressiivisella verotuksella, niin miksi ei siltojen, koulujen ja sairaaloiden rakentamiseen?   

Tästä tulee mieleen Trumpin verouudistus, jossa suurimpien yritysten verotus alennettiin, mutta samaan aikaan armeijan budjetti kasvatettiin. Mikä taas käytännössä tarkoittaa, että suurin osa Yhdysvaltojen kansalaisista, jotka eivät kuulu 1% joutuvat kustantamaan jättiläismäisen sotaa käyvän armeijan ja muut välttämättömät julkiset menot itse muitten henkilökohtaisten menojen ohella. Tämä tietenkin on riittämätöntä, jolloin USA:n valtio joutuu ottamaan lisää velkaa kompensoimaan jättimäisen budjettialijäämään, jonka verouudistus on tuonut. Koska kuka nyt koko jättiläismäistä armeijan koneistoa alkaa yksityistämään? 

Tietenkin Trumpin hallinto perusteli verouudistuksen sillä, että kevyemmin verotetut suuryritykset tulevat investoimaan ylimääräiset rahat USA:an, eikä Kiinaan. Lisäinvestointi luo sitten lisää työpaikkoja, mikä taas luo suuremman keskiluokan, jolla on varaa sitten kustantaa valtion välttämättömät menot. Lopulta sitten se valtiovelkakin tullaan maksamaan.  

Frankin kaltaiset ekonomistit ovat kuitenkin toista mieltä. Heidän mukaansa verouudistus tulee kurjistamaan köyhät entisestään, kun heidän pitää maksaa korkeimpia veroja ja samaan aikaan maksamaan lukuisista yksityistetyistä palveluista. Todennäköisesti suuryritykset eivät tule investoimaan niin paljon kuin ennustetaan ja haluttu talouskasvu tulee kasautumaan vain ylemmälle keskiluokalle ja sille 1%, kun taas keskiluokka tulee köyhtymään entisettään ja jo köyhimmät kurjistumaan vielä enemmän tai kirjaimellisesti kuolemaan.  

Kirjailijan mukaan verovaroja pitäisi käyttää ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseen, eikä maksaakseen sotateollisuuden jatkuvasti kasvavat kulut. Ongelmana on kuitenkin USA:n kulttuuri, jossa ihmiset yhä uskovat olevansa vain väliaikaisesti köyhtyneitä miljardöörejä. Tämän kulttuurin takia Trump äänestettiin valtaan, vaikka hänen verouudistus tulee hyödyntämään suoraan ainoastaan suuryritysten omistajia, eikä edes pienyrittäjiä.  

Tästä alkaakin kirjan mielenkiintoisin osio, eli kehystämisen ongelma. Monet pitävät verotusta varkautena ja progressiivista verotusta sortona, mutta kyselytutkimusten mukaan, jos ihmisille kerrotaan, mitä saadaan verotuksella, niin monet kannattavat sitä. Kirjailijan mukaan osa ongelmasta on juurikin usko, että ulkoiset tekijät eivät vaikuta ihmisten menestykseen. Tämän uskon takia keskustelu verotuksesta ja sosiaalipalveluista on kehystettävä juurikin, sillä tosiasialla, että ihmisten on hyvin vaikea menestyä elämässään, jos koko yhteiskunta on rakennettu tätä vastaan.   

Esimerkiksi Bill Gates ei todennäköisesti olisi koskaan perustanut Microsoftia, jos hän ei olisi syntynyt keskiluokkaisessa perheessä, jolla oli varaa maksaa hänelle yksityisen koulun, joka oli ainoa koko maassa, jolla oli tietokone, joka toisti reaaliajassa tietokonekoodeja näytöllä. Tämä tietokone mahdollisti, että Gates pystyi kokeilemaan ohjelmointia paljon enemmän kuin suurin osa amerikkalaisista siihen aikaan. Pitää muistaa, että amerikkalainen keskiluokka kasvoi Toisen maailmansodan jälkeen, jolloin valtiolla oli suunnatonta ylimääräistä rahaa investoida julkisiin palveluihin ja rahoitusohjelmiin, kuten ensimmäisen omakotitalon hankintaan.  Nämä julkiset ohjelmat loivat sen 50-luvun keskiluokan, jota kaikki niin paljon ihailevat.

Frankin mielestä kapitalismi menestyy, jos mahdollisimman suurella määrällä ihmisillä on samat mahdollisuudet kokeilla taitojaan kuin Gates. Ainoa tapa saada Gatesin kaltaisia ihmisiä on luomalla lisää julkisia investointeja. Nämä julkiset ohjelmat  maksavat itsensä takaisin, kun suuri määrä ihmisiä on noussut urallaan siihen tulotasoon, jolla veroja voidaan maksaa seuraavan sukupolven elintason nostattamiseen.    

Robert H. Frankin ”Menestys ja onni” on lyhyt ja helppolukuinen tietokirja, joka on aika ajankohtainen täällä Suomessakin, missä valtio paljon pienemmällä mittakaavalla yrittää toteuttaa uusklassista taloustieteellistä politiikkaa.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Talous

Kirjeitä oikealle

Anna Kontulan ”Kirjeitä oikealle” on vasemmistopolitiikoin lyhyt pamfletti, missä tämä yrittää eritellä oikeistolaisen ja vasemmistolaisen ajattelun perustat ja löytää yhdistäviä asioita.  

25

Tässä kirjassa oikeisto on rajattu liberaalioikeistolaisiin, eli Alexander Stubbin, Tuomas Enbusken ja Björn Wahlroosin kaltaisiin moderneihin oikeistolasiin. Eli jos haluaa sitä kunnon teräskypäräistä pappis-oikeistoa, niin joudut etsimään heitä jostain muusta kirjasta.

Kontula asemoi itsensä moderniin Vasemmistoliiton vihervasemmistolaisiin, jotka eivät sitoudu mihinkään tiettyyn sosialistiseen oppiin, kuten marxismiin ja sen eri haaroihin, vaan ovat sekoitusta erilaisia ideologioita ja käytännön ratkaisuja, joitten tavoitteena ei ole enää suoraan kumota kapitalismin ja korvata se kommunismilla, vaan hillitä ja reformoida kapitalistisen järjestelmän valuviat. Kuitenkin Kontula käsittelee tässä kunnon kommunisteja ja demareita myöskin.   

Ylivarovaisuus korostuu tässä kirjassa, mikä ärsytti. Olen tottunut lukemaan liikaa äärikirjallisuutta, kun ärsyttää, että tässä ei haukuta vastustajaa kaikilla mahdollisilla nimillä ja kehoteta nousemaan aseelliseen vastarintaan. Mutta pitää muistaa, että tämä on politiikoin kirjoittama kirja, eikä kannata ärsyttää niitä ihmisiä, jotka voivat olla tulevaisuudessa hallituskumppaneita. Ylivarovaisuus korostuu erityisesti siinä, että Kontulan kuvitteellinen oikeistolainen hahmo, jonka kanssa tämä käy kirjeenvaihtoa on hyvin rajattu oikeistoliberaali, mutta kirjailija itse edustaa kaikkia vasemmistolaisia, niin demareita kuin anarkisteja. Eli kirjailija on päättänyt käsitellä sitä, mitä eniten tuntee ja välttää oikeiston liikaa yleistämistä, jotta hän ei taistelisi olkinukkeja vastan.   

”Kirjeitä oikealle” formaatti oli meikäläisen mielestä aika häiritsevä. Koko kirja on kirjoitettu sähköpostikirjeitten muodossa, joita Kontula on muka lähettänyt kuvitteelliselle oikeistolaiselle ystävälle, jota kohtaan tällä on jotain eroottisia jännitteitä. Jotakuta varmaan tällainen kirjallisuus vetoaa, mutta mulle oli vaan jotenkin häiritsevää lukea verotulojen kohdistamisesta ja samalla vihjailuja Kontulan salaisesta seksuaalisesta halusta läimäyttää neoliberaaleja pakaroita.   

Mutta eksoottisesta formaatista huolimatta tässä kirjassa on kiinnostavia oivalluksia, niin vasemmistosta kuin oikeistosta. Kirja on ihan tosissaan kirjoitettu lempeään ja aidosti ymmärrystä yrittävään sävyyn, joten tässä ei ole sellaista aatteellista paloa, jossa lyödään ahtaalle poliittista vastustajaa, vaan enemmänkin sellaista kuvitteellista vuoropuhelua.

Tietenkin olisi ollut optimaalista, jos Kontula olisi löytänyt oikeistolaisen, joka olisi vastannut hänen kirjeisiinsä, mutta tämäkin formaatti kelpaa, kun kirjailija selittää jokaisessa kappaleessa hypoteettisen oikeistolaisen kannat aika reilusti, ilman syyttämistä tai haukkumista.    

Tässä kirjassa pohditaan kaikenlaisia yleisiä yhteiskunnallisia teemoja ja miten oikeisto ja vasemmisto tulkitsevat näitä teemoja. Esimerkkeinä ovat pohdinnat siitä, mitä oikeistolle ja vasemmistolle vapaus tarkoittaa ja minkälaisia painotuksia kummallakin suuntauksella on tai mitä kuuluu yksilön oman työn tulokseksi ja mikä on oikeastaan yhteiskunnan mahdollistama.    

Molemmat ideologiset suuntaukset kannattavat vapautta, mutta siinä, missä oikeisto näkee ihmisen vapauden olevan riippuvainen tämän henkilökohtaisista kyvyistä toteuttaa vapaus ja jossa valtio on, enemmänkin ulkopuolinen entiteetti, jonka kanssa on elettävä epämukavassa suhteessa, joka ei saa olla liian hallitseva valtion osalta.

Vasemmisto näkee ihmisen vapauden olevan riippuvainen yhteiskunnan olosuhteista, joihin ainoastaan valtio, joka on yhteiskunnan muodostama ja sen kollektiivisten voimavarojen kanavoija, pystyy puuttumaan yksilöstä riippumattomiin ongelmiin luomalla edellytykset kaikkien ihmisten nostattamiseen samalla lähtötasolle, josta nämä voivat harjoittaa vapauttaan.   

Näin ihmisenä, joka on lukenut sekä oikeistolaista, että vasemmistolaista kirjallisuutta (ei vain ääripäitten, vaan ihan tavallistenkin) niin tässä tosiaan on aika objektiiviset käsitykset kummankin osapuolen käsityksistä. Kontula osaa kirjoittaa todella hyvin ja ilmaisemaan asioita, joita itsekin olen pohtinut kummastakin ideologisesta suuntauksesta, mutta joita en ole osannut yhtä hyvin muotoilla.   

Esimerkkejä hienoista oivalluksista on vasemmistolaisten käsitys siitä, että tiettyjä asioita kuin luonnonvaroja ei pitäisi yksityistää, koska yksilö ei sitä öljyä tai vettä valmistanut, vaan maapallon geologiset prosessit, eikä näitten molempien luonnonvarojen hankinta ole mahdollista tehdä yksin, vaan on oltava valmiiksi korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa, jolla saadaan valtion väkivaltamonopoli puolellesi. Joku voisi argumentoida, että entäs siirtomaitten uudisraivaajien löydökset? Mutta nekin ovat useimmiten tehty alkuperäiskansojen varastetuissa maissa, eikä yksin niitä öljynporausvälineitä kukaan valmista. Sen vuoksi luonnonvarat pitäisivät olla yhteisessä omistuksessa eikä suuryritysten.  

Tai sitten sitä, että nykyinen sosiaaliturva ei heijasta enää nykyisen pirstaleisen työmarkkinan tarpeita, vaan enemmänkin se pakottaa yksilön olemaan riippuvainen monimutkaisesta byrokraattisesta järjestelmästä eikä lähiyhteisöltä, mikä taas on eristänyt ihmiset toisistaan. Kontulan mukaan nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä on muutettava niin, että se antaa ihmisten lähiyhteisölle vapauden muokata sitä ja hallita sen resursseja kaikkien käytettäväksi, eikä lokeroida ihmiset erilaisten byrokraattisen tuloluokkien lokeroihin, jolloin toisten spontaani auttaminen käy hankalaksi.   

Oikeistolainen on suunnilleen samaa mieltä Kontulan kassa, mutta päättyy siihen johtopäätökseen, että koko sosiaaliturvajärjestelmä on purettava ja annettavan yhteisöjen muodostaa itsenäisiä hyväntekeväisyysjärjestöjä, joita he itse rahoittavat, jotta kenenkään ulkopuolisen työllä ansaidut rahat pakkolunastetaan ilman tämän suostumista toisten auttamiseen.

Anna Kontula kuitenkin osoittaa aika hyvin, että tuhansia vuosia hyväntekeväisyyttä harrastettiin, mutta lopulta havaittiin, että ihmiset auttavat pääosin niitä ihmisryhmiä, joita he näkevät ”ansaitsevan” apua tai, jotka herättävät ihmisessä sääliä. Esimerkkinä Kontula nostaa nuorten huumeriippuvaisten auttavien hyväntekeväisyysjärjestöjen alhainen yksityinen rahoitus. Moni ei koe tuntemattomia ja mahdollisia narkkaririkollisia ansaitsevan rahallista apua. Hyvinvointivaltio takaa kaikkien ihmisten hyvinvoinnin riippumatta kuka tämä on ja mistä tämä on tullut.   

Sen lisäksi, että tämä tietenkin on politiikoin piilomainosta, niin Kontula on ihan oikeasti lukenut vasemmiston ja oikeiston ideologisia klassikoita, joita hän sitten referoi pitkin kirjaa hyvin ystävälliseen ja neutraaliin sävyyn. Erityisen vahvasti kirjassa referoidaan Karl Marxia, Gramscia ja Ayn Randia.

Minusta on kuitenkin vähän epäreilua määritellä liberaalioikeiston ideologiseksi johtohahmoksi sellaista sekopäistä filosofia kuin Randi. Ei kukaan suomessa kunnolla siihen naiseen usko, erityisesti kun hänen suurin suomalainen kannattaja haluaa lisätä presidentin valtaa eikä vähentää sitä. Kaipaisin enemmänkin Karl Popperin, Adam Smithin ja John Stuart Milliä, joita tässä kirjassa puuttuvat kokonaan. Eli siinä on pikku virhe kirjailijan osalta.   

Vasemmistolaisten ideologioitten analysointi on tässä kirjassa monipuolisempaa ja tässä on vähän yllättäviäkin näkökulmia. Vaikka Kontula referoi Marxia useita kertoja, niin silti hän haukkuu kommunisteja ja melkein pyytää anteeksi näitten neuvostosekoilun puolesta. Kontula olisi hyvin voinut pakottaa kuvitteellisen oikeistolaisen pyytämään anteeksi Natsi-Saksan, Chilen, Guatemalan, Etelä-Korean ja monen muun maan oikeistodiktatuurien puolesta, mutta sitä hän ei tee, vaan sen sijaan, hän arvostelee oman ideologiansa äärilaitojen sekoilua ja vähän selittää, miksi esimerkiksi 1900-luvun aikana kommunisteille aineellinen hyvinvointi oli tärkeämpää kuin yksilönvapaudet, joitten alikorostaminen mahdollisti Neuvostoliiton hirmuvallan.   

Vaikka kirja on tarkoitettu enemmänkin vasemmistolaisille sen kehystämisen vuoksi. Kontula kertoo heti alussa, että oikeistolaisuutta on tutkittava kuin jotain antropologista ilmiötä, joka vaikuttaa järjettömältä, mutta kuitenkin nää ihmiset oikeesti elää näin, joten on parasta tutustua heidän maailmankuvaansa. Silti tämä kirja on käytännössä vasemmistolaisen maailmankuvan avausta ja oikeistolaisen kannattaisi lukea, jotta voisivat ymmärtää, miten ihmeessä vielä 2017 on ihmisiä, jotka kannattavat jonkin muotoista sosialismia.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi

Pimeä raha 

Jane Mayerin ”Pimeä raha –  Salattu miljardöörien historia radikaalioikeiston nousun takana.” (oma suomennos) On jornalistinen tetokirja, joka kertoo, miten Koch-veljekset nostivat anarkokapitalismin USA:n politiikan valtaviralle.

20170630_092808

Tässä kirjassa ei kyllä käytetä sanaa ”radikaali” muualla kuin otsikossa, vaan enemmänkin sanaa ”ääri” (eng. ”extreme”), mutta Suomessa sana ”äärioikeisto” tarkoittaa Suomen Sisua ja SVL:ä, eikä anarkokapitalisteja, jotka eivät teoriassa ole rasisteja tai aja diktatuuria. Tämän vuoksi käytän vähemmän latautunutta sanaa radikaalioikeisto, joka ainakin antaa sen oikeutetun kuvan, että anarkokapitalismi on niin äärimmäistä oikeistolaisuutta, ilman että se menee natsimaiseksi.

Pähkinänkuoressa anarkokapitalismi on poliittinen ideologia, jonka mukaan maailma toimisi täydellisesti, jos valtio ja kaikki lait hävitettäisiin, jolloin jäljelle jäisivät vain yksilöt ja yritykset, jotka käyvät vapaehtoisesti ja rajoittamattomasti kauppaa keskenään. Ideologian mukaan, kun kapitalismista riisutaan kaikki rajoitteet, niin markkinoitten ”näkymätön käsi” ohjaa pääoman oikeudenmukaisesti kaikille ihmisille ja ikuinen rauha ja vauraus saavutetaan. Jos tällainen ideologia on liian hapokasta sinulle, niin on olemassa kevytversio, eli libertarismi, jossa uskotaan minimaaliseen valtioon, joka ylläpitää rajavalvontaa, armeijaa, poliisia ja oikeuslaitosta, mutta muuten se ei puutu ihmisten tai korporaatioitten elämään. Kuitenkin molempien ideologien rajat ovat aika häilyviä ja merkittävimmät erot kulkevat siinä, miten lopullinen päämäärä saavutetaan kuin siinä, mikä on päämäärä.

Kuten itse kirjailija Mayer kirjoittaa, niin tämä ideologia on ollut olemassa jo 1900-luvun alussa, mutta se oli niin äärimmäinen, että ei kukaan järkevä ihminen siihen uskonut, eivät edes liberaalit, jotka kannattivat vapaita markkinoita. Kuitenkin 50-luvulla jättiläismäinen Koch-industriesin omistajat Koch-veljekset omaksuivat tämän aateen ja yrittivät aluksi Libertaari-puolueen kautta päästä valtaan, mutta se epäonnistui pahasti. Suurin osa yhdysvaltaiaisista ei tajunnut, miten ihanaa olisi kuolla asbestiin, koska sitä kieltävä laki poistettiin. Ratkaisetaakseen tämän vääryyden veljekset keksivät perustaa ideologisesti ohjattuja säätiöitä ja ajatuspajoja, jotka suoltaisivat taukoamatta anarkokapitalistista propagandaa ja tukea erilaisille poliittisille projekteille, joitten tarkoitus oli lisätä ideologian kannatusta ja kumota kaikki vapaita markkinoita rajoittavat lait. Sattumalta Yhdysvalloissa on laki, jonka mukaan on olemassa säätiömuoto, joka ei tarvitse paljastaa omaa rahoituskanavaa ja, joka itse on verovapaa. Eli samalla, kun nämä säätiöt alkoivat suoltaa äärimmäisen vapaan markkinatalouden ilosanomaa, Koch-veljekset saivat pestyä rahansa. Tästä rahanpesusta ja veronkierrosta tuleekin kirjan otsikko ”pimeä raha”

Koch veljekset eivät ole ainoat suurpääomanomistajat, jotka harrastavat tätä rahoitusmuotoa. Kirjassa paljastetaan muitakin politiikkoja, jotka ovat juonesssa mukana, sekä mainitaan sivumennen poliittisen spektrin toisessa laidassa oleva kuuluisa pörssisijoittaja George Soros, joka rahoittaa Demokraattipuoluetta ja erilaisia sosiaalista oikeudenmukaisuutta ajavia järjestöjä. Kuitenkin rahoituksen mittakaavassa Koch-veljekset ovat suurempia ja fanaattisempia.

Kuten varmaan moni USA:n politiikka seurannut tietää, niin nämä veljekset melkein voittivat. Nykyinen presidentti on täydellinen sekopää, joka on poistamassa monia suuryritysten rajoituksia, kuten ympäristölakeja ja työläisten oikeuksia. Ainoa asia, mikä puuttuu on USA:n hallituksen itsetuho, joka on aika epätodennäköistä, joten ainoa asia, mikä jää jäljelle tästä projektista on oligarkia. Tämä onkin Jane Mayerin kirjan punainen lanka, johon sekoittuu ehkä hieman asenteellinen kertomus siitä, miten pieni eliitti ultrarikkaita alkoi tukea radikaalia ideologiaa, jotta eivät tarvitsisi maksaa veroja tai noudattaa ympäristölakeja.

Jane Mayer perustelee historiansa lukuisilla lähteillä, jotka kulkevat haastatteluista tutkimuksiin ja vuodettuihin asiakirjoihin rakentaakseen tarkan kuvan todellisesta salaliitosta, joka on syössyt USA:n äärimmäisen eriarvoistavaan tiehen. Mutta tätä kirjaa ei voi pitää täysin objektiivisena historiallisena teoksena. Kirjoittaja esimerkiksi puhuu Demokraatti-puolueesta kuin se olisi jokin sosialistinen työväenpuolue. Demokraatti-puolue on enemmänkin verrattavissa Suomen Kokoomukseen kuin johonkin SDP:hen tai Vasemmistoliittoon. Tämän lisäksi kirjailija yrittää spekuloida haastattelujen ja anekdoottien kautta Koch-veljesten psykologisia vaikuttimia. Mielestäni ei ole väliä ovatko veljekset itsekkäitä kontrollifriikkipaskiaisia vai ei. Mielestäni ”Kochtopus” ristityn ideologisen lobbaus- ja järjestöverkoston selostus puhuu jo puolestaan.

Tämä kirja kirjoitettiin vasta, kun Trump ilmoittautui presidenttikisaan. Kirjan mukaan Trump oli ainoa ehdokas, jolla ei ollut kytköksiä Koch-veljesten verkostoon ja sen takia hän oli saamassa suosiota. Tämä ehkä oli mielestäni kirjailijan pahin virhe: Mayer uskoo, että Koch-veljekset hallitsevat tukemaansa ideologiaa, mutta eivät ideologiat koskaan ole ihmisten hallinnassa, vaan ne leviävät itsestään, koska aina on olemassa sekopäitä, jotka uskovat kaikkeen hömppään. Trump oli alusta asti ilmiselvä epärehellinen narssisistinen fasisti, jolla ei ole mitään periaatteita, joten totta kai, kun hän pääsi valtaan, hän antautui pääoman valtaan. Sitten toinen kritiikkini on, että kirjailjan mielestä USA on vasta nyt menossa eriarvoistumisen tiehen. USA on aina ollut liberaalimpi maa kuin muut ja siellä on aina ollut jyrkkä luokkaero ja häikäilemättömästi valtaa käyttävä talouseliitti. Ainoa ero on, että nykyään sitä ei enää peitellä ja sen sijaan, että yritetään välttää väkivaltainen työläisten kansannousu tukemalla sosiaalisia turvaverkkoja, niin poliisia militarisoidaan.

Muuten todella tärkeä kirja, joka osoittaa, miten rahoittamalla jopa marginaalista ideologiaa, voidaan saada kehystettyä julkinen keskustelu kokonaan uudella tavalla ja miksi helvetissä demokratia ei voi toimia, jos suuria pääomia hallitsevat saavat ihan vapaasti rahoittaa politiikkoja. Kirja ei anna mitään vastauksia sille, miten USA:n ulkoistaminen estetään, eikä se esimerkiksi ota huomioon sitä, että jyrkän taloudellisen epätasa-arvon kasvaessa poliittinen epävakaus kasvaa. Nytkin USA:ssa anarkistit ja fasistit tappelevat kaduilla ja perustavat aseistettuja miliisejä. Eli tämä on aika hyvä aloitus, jos haluaa ymmärtää, miten maailman mahtavin kapitalistinen valtio on ajautunut siihen umpikujaan, jossa se nyt on.

1 kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi

Kapitalismi ja vapaus

Milton friedmanin ”Kapitalismi ja vapaus”  (oma suomennos) on neo-liberalismin keskeisimmistä teoksista ja joittenkin vasemmistolaisten mukaan tuhoisampi kirja kuin Hitlerin ”Taisteluni”, joten tietenkin minun piti lukea kirja, joka on niin järisyttävä.

IDId
Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt. Toisin kuin Wahlroosin ”Markkinat ja demokratia” Friedman oikeasti yrittää vaikuttaa sympaattiselta ja myötätuntoiselta akateemikolta tekstissään.

Koska en ole taloustieteilija en voi sanoa onko hän oikeassa kapitalismin ylivoimaisuudesta tai, että kaikki mitä hän sanoo on täysin paikkaansa pitävää, mutta ainakin mies kirjoittaa selkeämmin kuin vasemmistolaiset taloustieteilijät.
Otan kantaa vain kirjan filosofisiin ja sosiaalisiin aspekteihin, jotka ovat minusta kiinnostavammat.

Kirjan alussa Friedman keksii, että sosialismi tarkoittaa, että valtio omistaa kaiken ja se ei pidä paikkanssa, ainakaan teoreettisesti. Tietenkin jos katsotaan Neuvostoliittoa, niin asian laita oli juuri tämä. Mutta ottaen pois tuon pienen epätarkuuden, niin Friedman kirjoittaa kirjassaan esimerkiksi, että sananvapaus on pyhä arvo, mutta kehottaa lukijaa puuttumaan mihin tahansa puheeseen, joka loukkaa tämän omatuntoa kuten etnisiä vähemmistöjä halventavaan puheeseen, jota hän pitää sietämättömänä.  Tämä oli äärimmäisen jännittävä huomio, koska nykyaan aika moni etnisiä ja seksuaalisia vähemmistöjä halventavat ihmiset vetoavat sananvapauteen, kun heidän puheitaan arvostellaan. Tällaiset ihmiset luulevat, että sananvapaus on jokin taikakilpi, joka suojaa puhujan kritiikiltä.

Toinen mielenkiintoinen havainto oli, että Firedman ylistää kapitalismia ainoana järjestelmänä, jossa vähemmistöt pääsevät kukoistamaan ja kulttuuri kulkemaan edistyksellisempään suuntaan. Tietenkin hän sanoo, että valtio ei saa tehdä lakeja jotka rajoittavat esimerkiksi rasistien tai homofoobikkojen oikeutta ylläpitää rasistisia ja homofoobisia työllistämispolitiikkaa yrityksissään, mutta hän kehottaa kansalaisia painostamaan lompakoillaan tällaisten kauppojen sulkemista.

Kirja alkoi vahvistaa käsitystäni, että jotkut oikeistolaiset ovat äärimmäisen tekopyhiä ja kaksoismoralistisia ihmisiä, jotka vääristävät neoliberalismia samalla tavalla kuin uskonnolliset fundamentalistit. Tai sitten ”Kapitalismi ja vapaus” omaa niin korkeita standardeja, että kukaan ihminen ei pysty elämään niitten mukaan reaalimaailmassa.

Kirjassa on kaikki liberalismin tutut säännöstelyn purku ja muu sellainen, mutta kaikki on esitetty hyvin maltillisesti eikä siinä käytetä typeriä yksinkertaisuuksia kuten ”verotus on ryöstö” tai ”valtio ja sosiaalituen varassa elävät ovat rikkaan miehen verenimijöitä” mitä muissa tämän genren kirjoissa esiintyy ja siinä myönnetään, että tietyt valtion hoitamat tehtävät kuten julkinen koulu ja lääkkeitten ilmainen jakelu ovat olleet menneisyydessä äärimmäisen hyödyllisiä parantamaan köyhien oloja, mutta nyt (60-luvulla) on saavutettu niin suuri elintaso, että niistä voisi pikkuhiljaa luopua.

Friedman käy kirjassaan lukuisia erilaisia sosiaaliohjelmia ja yritysjärjestelyitä läpi ja pohtii rehellisesti niitten etuja ja haittoja, eikä lähde sellaisiin yleistyksiin, että kaikki ”sosiaalinen” on pahasta ja jos yhteenkin ohjelmaan myönnytään niin seuraava vaihe on vankileirit ja diktatuuri. Todella hyvä kirja jota kaikkien kannattaisi lukea ja ihmettelen suuresti, että tätä ei ole suomennettu.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi