Avainsana-arkisto: Neuvostoliitto

Taistolaisten radikalisoitumisesta

Matti Hyvärisen vuonna 1994 julkastu ”Viimeiset taistot” on akateeminen tietokirja entisten taistolaisten muistelmien analyysistä.

5

Idea

Hyvärinen on entinen taistolainen, ja häntä kiinnostaa miksi 60-luvun sotia ja auktoriteetteja kyseenalaistavasta uusvasemmistosta syntyi 70-luvulla uusstalinistinen taistolaisliike, joka palvoi kyseenalaistamattomasti Neuvostoliittoa? Hyödyntäen folkloristiikan kertomusanalyyttisiä menetelmiä, Hyvärinen lähtee haastattelemaan entisiä tovereitaan, purkaakseen heidän kertomuksistaan, selventääkseen mitä heitä kaikkia oikein vaivasi?

Tästä alkaakin jännittävä matka itse ihmisten ajatteluun syövereihin, poliittisen radikalisoitumisen psykologiseen prosessiin ja oman identiteetin rakennukseen. Samalla teos valottaa taistolaisliikkeen historiaa, osoittaen miten hyvää tarkoittavat ihmiset voivat päätyä kannattamaan yhtä ihmiskunnan hirvittävintä järjestelmää?

Päämäärä pyhittää keinot

Kirjailija ajoittaa taistolaisuuden sukupolvikokemukeksi, joka perustuu pääosin kapinaan vanhemman talvisotaa kokenutta sukupolvea vastaan, joka koettiin ihannoivan sotaa. Taistolaisten sukupolvi tunsi tarvetta olla osa jotain eksistentiaalista taistelua, mutta tämä taistelu ei saanut olla osa vanhemman sukupolven kokemusta, joten radikaaleinta, mitä he voisivat tehdä, olikin vastustaa sotaa. Tästä sodan vastustuksesta lähdettiin kannattamaan Leninin imperialismiteoriaa, josta sitten päädyttiin kannattamaan Neuvostoliittoa.

Hyvärisen mukaan koska Neuvostoliitto ei ollut 70-luvulla ollenkaan sellainen kommunistinen ihannevaltio, jota Marx ja Lenin olivat visioineet, piti keksiä oikeutus liittoumalle. Taistolaiset alkoivatkin korostaa, että Neuvostoliitto on ”teoriassa” työläisten valtio, jonka avulla kapitalismin aiheuttama imperialismi voidaan kumota. Koska taistolaiset kokivat kapitalismia puolustavat porvarit häikäilemättöminä raakalaisina, kuten Vietnamin sodassa nähtiin, kommunistienkaan ei pitäisi noudattaa mitään sodankäynnin tai ihmisoikeuksien sääntöjä, koska eivät porvaritkaan noudata. Syntyikin kokemus ”aikuistumisesta” jossa ollaan ”realistisia” sodasta kapitalismia vastaan. Kaikki aiemmat rauhan ja veljeyden ihanteet asetettiin hetkellisesti sivuun lapsellisena naiiviutena, jotta voitiin voittaa sen hetkinen taistelu keinolla millä hyvänsä. Voidaankin sanoa, että taistolaiset käyttivät samaa logiikkaa, jonka mukaan NATO on rauhanjärjestö.

Hyvärinen käsittelee myöskin, miten arjessa tällainen sotamentaliteetti loputa koitui taistolaisten tuhoksi. Kun kaikki elämän asiat ”politisoidaan” aseiksi kapitalisminvastaisessa sodassa, itsenäisille ajatuksille ja oikeastaan henkilökohtaiselle elämälle ei ole mitään sijaan. On oltava 24/7 yhtenäinen puolueen linjan kanssa, koska mikä tahansa erimielisyys tai henkilökohtainen aika puolueen ulkopuolella ovat porvariston hyödynnettävissä olevia heikkouksia. Elämä piti omistaa totaalisesti puolueelle ja Neuvostoliitolle. Kuitenkin taistolaiset eivät olleet mitään superihmisiä, eikä todellisuudessa mitään eksistentiaalista sotaa käyty Suomessa, joten moni yksinkertaisesti väsyi koko touhuun ja katkeroitui syvästi.

Kirjailija analysoikin, miten henkisesti köyhä taistolaisliike oli verrattuna historian muihin vasemmistoliikkeisiin. Hyvärisen mukaan taistolaiset ovat ainoa vasemmistolainen ryhmä, joka ei tuottanut yhtään pysyvää taidetta, instituutiota tai intellektuellia. Kirjailijan mukaan tämä johtuu juuri edellä mainitusta oman itsenäisen ajattelun kumoamisesta. Jos koko elämä on vain puoluetoimintaa, on hyvin vaikea keksiä sen ulkopuolista identiteettiä, ja näin omaperäistä ajattelua, joka kenties voisi vaikuttaa laajempaan kulttuuriin tehokkaammin kuin marssiminen.

Hyödyllisiä teorioita

Minulle suositeltiin tätä kirjaa, koska olen kiinnostunut poliittisten ääriliikkeitten tutkimisesta. Oma erikoistumiseni on juuri kertomusanalyysissä, jonka tarkoituksena on paljastaa, miksi joku omistaisi koko elämänsä jollekin radikaalille poliittiselle ideologialle? Kuitenkin opettajani huomasivat, että minulla oli todella pinnallinen ymmärrys suomalaisen äärivasemmiston historiasta, joka vaikuttikin äärioikeiston analyysissäni. Esimerkiksi kummastelin, miksi aina, kun keskustelin fasisteista, joku halusi kääntää keskustelun kommunisteihin tai ainakin mainita, että hekin ovat olemassa? Minulla oli omia hypoteeseja tästä, mutta kuulema, en voi ymmärtää tätä kommunismipelkoa, jos en tiedä mitään taistolaisista. Samalla tämä kirja käsittelee juuri sellaista tutkimusta, jota haluan toteuttaa maisteritutkinnossani, joten olin tappamassa kahta kärpästä yhdellä iskulla!

Tässä kirjassa paljastuukin todella kiinnostavia tutkimusmenetelmiä ja huomioita ihmispsykologiasta, joita hyödynnän omissa tutkimuksissa. Kiinnostavinta oli kuitenkin havainnossa, että taistolaisten radikalisoituminen noudattaa samaa kaavaa kuin äärioikeiston, vaikkakin tavoitteet ja taktiikat ovat aivan erilaisia. Esimerkiksi arvioimassani Tapio Pesolan ”Suomen saattokello-t 2017” kirjassa Tiina Wiik puolustaa liittoutumista PVL:än uusnatsien kanssa samalla tavalla kuin taistolaiset aikoinaan ja lisää: ”Mutta me emme ole siinä pisteessä, että neuvottelisimme siitä, millainen kantasuomalaisten valtio tässä perustettaisiin. Olemme kaukana siitä. Ensimmäinen asia on turvattava kantasuomalaisten asema ja tulevaisuus omassa maassa, sen jälkeen voidaan katsoa, millaisen valtion se kansa pidemmän päälle haluaa”. Eli Tiina Wiikin tavoite on etnisesti puhdistaa Suomi uusnatsien avulla, ja vasta, kun lopullinen ratkaisu on saatettu päätökseen, hän uskoo, että Pohjoismaisesta kansallissosialistisesta imperiumista voitaisiin neuvotella, jollain kansanäänestyksellä. Vaikka Hyvärisen kirjassa selitetään hyvin tällaisen ajattelun logiikka, silti pudistan päätäni ja ihmettelen ovatko nämä ihmiset koskaan pysähtyneet miettimään kuinka lapsellisilta he kuulostavat?

Ongelmia

Tämän kirjan suurin ongelma on korkea lukukynnys. ”Viimeiset taistot” on hyvin akateeminen kirja, jonka alkupuoli koostuu puhtaasta teoreettisesta pohdiskelusta, joka oli kuivaa jopa minulle. Vasta keskikohdassa päästään itse entisten taistolaisten haastattelujen analyysiin, joka oli ainakin meikäläiselle todella jännittävää luettavaa. Mutta pitää olla aika kiinnostunut kerronta-analyysistä tai taistolaisten ajattelusta, että jaksaa lukea tämän kirjan.

Sitten tässä teoksessa ei pohdita, miksi eksistentiaaliseen sotaan uskovat taistolaiset eivät radikalisoituneet sen verran, että alkaisivat suorittaa terrori-iskuja tai muutenkaan lähteneet mihinkään väkivaltaiseen aktivismiin, kuen Saksassa ja Italiassa? Esimerkiksi Suomessa on SUPO:n mukaan satoja jihadismia kannattavia nuoria, jotka joko rahoittavavat ulkomaisia terroristijärjestöjä tai ovat matkustaneet ulkomaille taistelemaan niitten riveissä. Suomessakin ei tällä hetkellä ole mitään konkreettista sotaa muslimeja vastaan, mutta silti joukko nuoria on radikalisoitunut uskomaan, että sellaista käydään joka päivä. Sama ovat Isistä vastaan taisteluun lähteneet suomalaiset anarkistit.
Ehkä koska tämä kirja kirjoitettiin ennen kuin jihadismista ja anarkismista tuli kansallisia ilmiöitä, kirjailija ei tajunnut pohtia, mitkä olot erottivat taistolaiset vaikka Punaisesta prikaatista tai RAF:ista?

Yhteenveto

Matti Hyvärisen ”Viimeiset taistot” ei ole vain todella hyvä tietokirja taistolaisuudesta, vaan se on kertomusanalyysin oppikirja, jossa esitellään teorioita ja uusia tutkimusmenetelmiä, selventääkseen miksi joku haaskaa elämänsä parhaimmat vuodet poliittisessa ääriliikkeessä? Kuitenkin teos ei ole ihan se kaikista helppolukuisin tietokirja.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu

Masha Gessenin, vuonna 2017 julkaistu, ”Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu” on journalistinen tietokirja Venäjän nykykehityksen historiasta.

8

Idea

Gessen piirtää Venäjän nykyhistorian muutaman venäläisen maahanmuuttajan elämäkertojen kautta: Miten nämä kasvoivat Neuvostoliitossa, todistivat sen romahtamisen ja pärjäsivät kapitalistisessa Venäjässä, sekä lopulta joutuivat pakenemaan Putinin hallitsemasta maasta. Samalla kirjailija analysoi erilaisia kyselytutkimuksia ja poliittisia teorioita, argumentoidakseen, että Putinin hallitsema Venäjä on ajautumassa takaisin totalitarismiin.

LGBTQ-ihmisten vainoaminen on keskeisemmässä osassa tätä teosta. Putinin hallitus ei vainoa homoja, koska he aidosti vihaavat heitä, vaan koska he ovat hyvä syntipukki. Homoja tukevat tahot ovat yleensä demokraattisia liberaaleja, jolloin ”julkisen homoseksuaalisuuden” murskaaminen, tuhoaa samalla demokraattisen liberaaliopposition. Mutta kehystämällä homot kansakunnan vihollisiksi ei vielä riittänyt, vaan piti yhdistää homoseksuaalisuus pedofiliaan, jolloin uusien homo-vastaisten lakien vastustaminen kävisi mahdottomaksi. Kaikkihan vihaavat pedofiileja ja haluavat turvallisen ympäristön lapsilleen. Näin Venäjän hallitus loi kaappaamillaan medioilla suuren pedofiliapaniikin, jossa samaan aikaan saatiin massat kannattamaan yksilönvapauksia romuttavan lainsäädännön, että purkautumisväylän omalle ahdistukselle. Kun saatiin ihmiset uskomaan, että Venäjän suurin ongelma on kuvitteellinen ”pedofiililobbareitten maailmanlaajuinen salaliitto”, monet ihmiset perustivat pedofiilien metsästysryhmittymiä, jotka käytännössä suorittivat valtion puolesta ihmisten vakoilun, pelottelun ja jopa murhaamisen. Mielestäni esimerkiksi USA:n Trumppia kannattavan äärioikeiston ”Qanon”  salaliittoteoria maailmaa hallitsevista liberaaleista satanistipedofiileista, toimii samalla tavalla. Ei ole tietoa, onko koko salaliiton ympärille muodostunut liike Venäjän vaikuttamisyrityksen tulos vai spontaanisti, samoista mielikuvista syntynyt liike. Suomessa taas äärioikeistolainen järjestö Soldiers of Odin on uhannut suorittaa kaupungeissa ”pedofiilien metsästystä”.

Mielenkiintoista onkin, että Gessen viittaa samoihin vasemmistolaisiin kirjoihin tai teorioihin, joista olen lukenut, kuten Erich Frommin ”Pako vapaudesta” (1941) ja Maurice Brintonin ”The Bolsheviks and Workers’ Control 1917-1921” (1972). Jälkimmäistä Gessen ei suoraan referoi, mutta hän esittää saman näkemyksen, jonka mukaan Neuvostoliitto kehittyi totalitaristiseksi, koska sen virkamiehistö koostui keisarillisen Venäjän porvarillisista ammattivirkamiehistä. Brintonin ja Gessenin mukaan tämä porvarivirkamiesten elitistinen asenne työläisiin, yhdistettynä Leninin nopean teollistumisen suunnitelmaan, mahdollisti sen, että Neuvostoliitossa kansalaisia alettiin pitää koneiston osina, eikä itsenäisinä toimijoina.

Kirjailija kuitenkin kritisoi totalitarismiteorioita, suunnilleen samoista syistä kuin arvioimassani Robert O. Paxtonin ”The Anatomy of Fascism” (2004) kirjassa. Esimerkiksi Gessen toteaa, että Neuvostoliitto ei ollut aina totalitaristinen, vaan ainoastaan sen alkuvuosissa, tarkoittaen, että totalitarismi on tietty historiallinen vaihe, jonka jälkeen kuri höllentyy. Tällöin Neuvostoliitto vaikuttaakin olevan vain hieman murhanhimoisempi hirmuvalta kuin Etelä-Amerikan oikeistodiktatuurit.

Imperialismin pahuus

Samalla Gessen päättyykin käyttämään etuoikeusteoriaa kritisoidakseen Neuvostoliittoa rasistiseksi imperiumiksi, mikä on minusta pikkasen ironista. Tässä kirjassa päädytään samoihin johtopäätöksiin kuin monet jälkikolonialistiset teoreetikot ovat päättyneet länsimaisista suurvalloista. Kirjailijan mukaan nyky-Venäjässä ei käsitelty loppuun Neuvostoliiton hirmuteot, koska pelättiin sen pilaavan ihmisten kansallistunnetta. Samaa on länsimaissakin tapahtunut, paitsi että meillä sentään ihmisillä on vapaus itsenäisesti käsitellä kolonialismin ja imperialismin rikokset, vaikka valtio tai valtamedia eivät.

Tässä kirjassa päädytäänkin samaan johtopäätökseen, jonka olen monesti esittänyt äärioikeistosta: Jos unohdetaan oman maan ihmisoikeusrikokset, on helppo alkaa luulemaan, että oma maa on jotenkin moraalisempi ja eettisempi kuin muut, ja näin päättyä kannattamaan ”alempien kansojen” alistamista uudelleen. Äärioikeisto perustuu tähän historian pimittämiseen, ja Putinin hallinto on tekemässä samaa. Gessen valittaakin, että Venäjässä Stalin on ollut ”suurten venäläisten” rankingin kärjessä jo monta vuotta.

Ei olekaan mikään ihme, että Venäjässä kehittyi samankaltainen uusfasismi kuin länsimaissa. Gessen käsitteleekin paljon Aleksandr Duginia ja tämän maailmanlaajuista äärioikeistolaista verkostoa, joka ulottuu niin Front Nationalin radikaalisiivestä, Yhdysvaltojen Alt-rightiin ja suomalaisiin äärioikeistolaisiin ryhmittymin. Vaikka tiesin Duginin olevan eräänlainen Putinin sekopäinen hovifilosofi, en tiennytkään, että jätkä on täysvaltainen fasisti, joka veti inspiraatiota natsifilosofeista, enkä että jäbä perusti ”kansallisen bolsevismi” ideologian ja puolueen. Jälkimmäinen on juuri sitä, miltä se kuulostaa.

Harmikseni kirjailija ei referoi Timothy Snyderia, joka teoksessaan ”Tappotanner: Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä.” (2010) esitti, että Neuvostoliitto noudatti ajan hengen mukaan kolonialismia, mutta sen sijaan, että se vain alisti jonkun toisen maan kansan orjuuteen ja kansanmurhaan, se kolonisoikin itsensä. Gessen melkein päättyy samaan johtopäätökseen, kun hän kertoo, että Neuvostoliiton hirmutekojen käsitteleminen on vaikeaa, koska syyllinen ei olekaan jokin vieras suurvalta, vaan venäläiset itse.

Gessen esimerkiksi esittää, että nyky-Venäjä on ajautumassa totalitarismiin, koska kaikkia Neuvostoliiton rakenteita ja ajattelutapoja ei tuhottu, vaan ne jatkavat elämäänsä, aiheuttaen nykyisen ikävän kehityksen. Nyky-Venäjä kärsiikin samoista ongelmista kuin monet entiset siirtokunnat, joissa myöskin ei kyetty häivyttämään eurooppalaisten imperialistien luomia rakenteita ja ajattelutapoja, pitäen maat yhä epätasa-arvoisina ja epädemokraattisina.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma on sen keskittyminen tiettyjen ihmisten kokemusmaailmaan, mikä hieman häivyttää teoksen objektiivisuutta. Toinen ongelma on kirjan selkeä Yhdysvallat-myönteisyys. Gessen esittää venäläisten nationalistien USA-vastaisuuden harhaisena pelkona, joka ei perustu mihinkään. USA ihan oikeasti yrittää ylläpitää sotilaallista ja taloudellista maailmanlaajuista hegemoniaa.  Esimerkiksi maa vaikutti Venäjän ensimmäisiin presidenttivaaleihin, jotta Boris Yeltsen voittaisi ne. En kyllä epäile yhtään, etteikö venäläiset nationalistit olisi juuri niin sekopäisiä äärikonservatiivisia fasisteja, kuin tässä kirjassa esitetään, mutta kaipasin enemmän objektiivisuutta aiheesta. Samalla tässä hieman liioitellaan Putinin kaikkivoipaisuuden kanssa, esittäen esimerkiksi, että jopa Moskovaa ollaan rakentamassa sellaiseen muotoon, että ihmisten henkinen hallitseminen olisi helpompaa.

Yhteenveto

Masha Gessenin ”Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu” on puutteista huolimatta loistava kirja Putinin hallitsemasta Venäjästä ja sen aiheuttamasta globaalista vaarasta. Tärkeämpänä kuitenkin pidän kirjan teoreettisesta osiosta, jossa analysoidaan aika objektiivisesti totalitaristista kehitystä, joka päättyy siihen johtopäätökseen, että kaikki ideologiat voivat kehittyä totalitaristisiksi. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että Gessenin referoi totalitaristinen teoriaa ”uudesta ihmisestä”, joka on niin yleisluonteinen, että voitaisiin argumentoida nykyisen uusliberalistinen ideologia sisältävän totalitaristisia piirteitä. Gessenin mukaan totalitarismi pyrkii luomaan uuteen järjestelmään sopeutuvan ihmisen, eristämällä tämän lähiyhteisöstään, koska yksinäinen ja vieraantunut ihminen on valmiimpi alistumaan vapaehtoisesti johtohahmon tahdolle. Uusliberalismissa diktaattorin sijaan alistutaankin valtion byrokraattisille aktivointitoimenpiteille ja suuryritysten tuotantotarpeille.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Bolševikit ja työläisten hallinta 1917-1921

Maurice Brintonin ”Bolševikit ja työläisten hallinta 1917-1921” (oma suomennos) on vuonna 1972 julkaistu pamfletti, joka kertoo, miten Lenin johtamat bolševikit tuhosivat Venäjän vallankumouksessa syntyneet itsenäiset työläisneuvostot.   

8

Idea   

Venäjän vallankumouksen aikana työläisistä koostuvat ryhmittymät olivat vallanneet työpaikkansa ja perustaneet demokraattisesti johdettuja tehdasneuvostoja. ”Neuvostoliitto” nimi tuleekin näistä tehdasorganisaatioista, joita oli ympäri Venäjän imperiumia. Nämä työläisneuvostot perustuivat suoraan demokratiaan, jossa työläiset itse päättivät työpaikkansa tuotannosta ja työajoista.  

Venäjän vallankumous oli laaja-alainen massaliike, jossa bolševikit olivat yksi ryhmittymä muitten joukossa. Enemmistönä olivat sosiaalidemokraattiset menševikit ja epämääräiset sosialistiset ryhmittymät. Nämä epämääräiset sosialistiset ryhmittymät koostuivat suurimmaksi osaksi anarkisteista, syndikalisteista ja muista libertaarisista sosialisteista, jotka eivät uskoneet keskusvaltaan, vaan työläisten hajautettuun demokratiaan.    

Vaikka tämä on lyhyt anarkistin kirjoittama pamfletti, se perustuu Neuvostoliiton omiin asiakirjoihin ja aikalaiskuvauksiin. Kirjailija jäljittää, miten Lenin, Trotski ja kumppanit alussa puhuivat hajautetun demokratian ja työläisvallan puolesta, mutta hitaasti he muuttivat mielipiteensä ja alkoivat ajaa äärimmäistä vallan keskittämistä. Monet aikalaiset tajusivat viimeistään vuonna 1918, että Neuvostoliitto oli ajautumassa totalitarismiin. Kirjailija jäljittää, miten monet aktivistit yrittivät estää kehityksen, mutta huono järjestäytyminen yhtenäiseksi vastarinnaksi ja verinen sisällissota ajoi kaiken vallan Vladimir Leninille, joka loi pohjan sille hirviömäiselle totalitarismille, jonka hänen seuraajansa Joseph Stalin sai käsiinsä.   

George Orwellin painajainen   

Hämmästyttävintä tässä kirjassa on Leninin ja bolševikien sitaatit, joissa sanojen merkityksiä muutettiin. George Orwellin kuvaama kaksoiskieli on kuin suoraan otettu aikakauden asiakirjoista. Erityisen mielenkiintoista on, miten tässä Brintonin kirjassa ”työläishallinta” muuttuu hitaasti ”työläisten hallinnaksi”. Ensin monet tehtaat olivat työläisten demokraattisessa ohjauksessa, mutta Lenin ja kumppanit pelkäsivät, että ilman keskusvaltaista koordinaatiota, tehtaat eivät tuottaisi koko maalle tarvikkeita ja ruokaa, mikä voisi aiheuttaa nälänhädän. Käyttäen nälänhädän pelkoa bolševikit määräsivät useitten neuvottelujen jälkeen työläisneuvostot ammattiliittojen hallintaan ja lopulta ammattiliitot kommunistisen puolueen hallintaan. Tavalliset työläiset potkittiin pois tehdasneuvostoista ja korvattiin kommunistisen puolueen ammattivirkamiehiä. Kaikki suoran ja hajautetun demokratian aspektit hävitettiin, koska uskottiin, että ainoa tapa ”rakentaa sosialismia” oli hyödyntää ”porvariston tieteellistä ammattitaitoa”. Tavoitteena oli muuttaa Venäjän taloudellisen järjestelmän ”valtion kapitalismiksi” jolloin koko maa toimisi kuin yksi jättiläismäinen yritys. Tällä megaluokan järjestelmällä koko Neuvostoliiton kansa toimisi kuin yksi ainoa koneisto, jonka tarkoitus on kohottaa maa sellaiseen materiaaliseen varallisuuden tasoon, jossa ”todellinen kommunismi” voitaisiin saavuttaa. Jälkikäteen tiedämme, että koko suunnitelma meni niin pieleen kuin mahdollista.    

Kirjassa käsitelläänkin lukuisia aikakauden työläiskongresseja, joissa pohdittiin marxilaisen teorian eri tulkintojen kautta, mikä on paras tapa rakentaa sosialistinen järjestelmä. Brinton osoittaa, että Neuvostoliiton totalitaristinen kehitys ei ollut mikään historiallinen välttämättömyys, vaan eri olosuhteitten ja ryhmittymien juonittelujen yhteinen tulos. Bolševikit eivät uskoneet, että tavalliset työläiset tiesivät, mitä olivat tekemässä tehtaitten kanssa, joten heihin oli Leninin mukaan ”syötettävä sosialismia puolueen kautta”. Tällä elitistisellä asenteella Leninin johtamat kommunistit kahmivat kaiken vallan itselleen ja lopulta väkivaltaisesti tuhosivat kaikki muut sosialistiset ryhmittymät, joita oli maassa olemassa. Mielenkiintoisinta on lukea, miten avoimesti eri venäläiset sosialistiset lehdet arvostelivat Leininiä ja ennustivat oikein, mihin hänen keskusvaltainen ote johtaisi. Ikävä kyllä kaikista häikäilemätön osapuoli sai kaiken vallan ja murskasi Neuvostoliiton demokraattisen kokeilun.    

Ongelmia   

Kirjan suurin ongelma on sen tylsyys. Tässä kirjassa käydään läpi lukuisia pöytäkirjoja ja julistuksia, joissa on todella kuivaa byrokraattista kieltä, jota on aika raskasta lukea. Pienempi vika on kirjan asenteellisuus. Tämä kirja on anarkistin kirjoittama, joten se yrittää argumentoida, että Leninin tulkinta kommunistisesta teoriasta oli väärä. Niinkin paljon, että rivien välistä voi tulkita sen, että kirjailija ei pidä edes Leninin muotoilemaa Marxismi-Leninismiä oikeana kommunismina. Tässä kirjassa kulutetaankin jonkin verran aikaa pohdiskellen, mitä Marxilaisuus ”todella” on? Mikä on hieman epärelevanttia, kun puhutaan käytännön politiikasta.   

Mielenkiintoisinta on kuitenkin Leninin omat perustelut hänen päätöksilleen. Erityisen hämmästyttävää on, miten Lenin laski oman positiossa olevan ”oikeistokommunismia” joka perustuu pragmaattisuuteen. Hän taas kutsui työläisten autonomiaa korostavat liikkeet ”lapsellisiksi vasemmistokommunisteiksi”. Toinen fakta oli se, että Lenin kuvasi omaa johtamaansa Neuvostoliiton taloudellista järjestelmää ”valtion kapitalismiksi”. Olin aina luullut, että termi oli länsieurooppalaisten kommunistien keksimä termi kuvaamaan, miksi Neuvostoliitto ei ollut heidän mielestään oikeaa kommunismia, mutta se olikin ihan virallinen termi maan järjestelmälle.    

Yhteenveto   

Maurice Brintonin ”The Bolsheviks and Workers’ Control 1917-1921” on hyvä tietolähde lyhyestä Neuvostoliiton demokraattisesta kokeilusta. Vaikka kirjailija on avoimesti puolueellinen, hän ei lähde spekuloimaan oliko bolševikien suunnitelmissa totalitaristinen diktatuuri vai ajautuivatko he sisällissodan melskeessä suosimaan keskusvaltaa. Kirjailija vain esittää ne sitaatit, jotka osoittavat mielenmuutoksen 1917-1921 aikavälissä ja miten niistä keskusteltiin. Mutta pitää olla todella intohimoinen Neuvostoliiton historian harrastaja, jotta jaksaa lukea tämän kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Talous

Uusi tsaari. Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä

Steven Lee Myers ”Uusi tsaari. Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä” on nimeltä mainitun elämäkerta, mutta myöskin laaja katsaus Neuvostoliiton jälkeiseen venäläiseen yhteiskuntaan.

47

Olin jo kaksi vuotta sitten lukenut Masha Gessenin Putinin elämäkerran, mutta se antoi kuvan Putinista jonkinlaisena sosiopaattina, joka toteutti jotain pimeää KGB:n raunioissa olevaa suurta maailmanvalloitussuunnitelmaa. Eli kirja ei ollut kaikista puolueettomin ja keskittyi liikaa salaliittoihin. Päätin, että pitää lukea toinenkin Putinin elämäkerta, jotta voisin saada selkeämmän kuvan naapurivaltiaasta.

Lee Myersin elämäkerta onkin paljon yksityiskohtaisempi ja analyyttisempi. Putin elämänvaiheet ovat tässäkin samanlaisia kuin Gessenin elämäkerrassa, mutta kuva miehen persoonasta on paljon humaanimpi ja yksityiskohtaisempi.

Putin onkin kirjassa inhimillisempi KGB:n tiedustelu-upseeri, joka kuvitteli Neuvostoliiton olevan ikuinen, kunnes se romahti.

Kirjailija kirjoitti todella vaikuttavan kuvauksen, miten totaalinen Neuvostoliiton ja kommunismin romahdus oli. Kaikki kommunismiin viittaava pyrittiin määrätietoisesti hävittämään katukuvasta, instituutioista ja itse ihmisten ajatuksista. Me länsimaisessa kapitalistisessa liberaalidemokratiassa emme pysty kuvittelemaan, miten jokin vallitseva ideologia voidaan melkein yhdessä yössä hävittää kaikkialta. Jos vastaavaa tapahtuisi täällä, niin asiat, joita pidämme itsestään selvänä, ja näin näkymättömänä, vain katoaisivat, jolloin tajuaisimme, miten riippuvaisia olimme niistä. Neuvostoliiton jälkeisessä Venäjässä juurikin koettiin tällainen totaalinen ideologinen romahdus.

Vaikka tiesin, miten kommunistivaltio romahti, niin Lee Myersin kuvaukseen on sekoitettuna kouriintuntuvia esimerkkejä, mitä käytännössä valtion ideologian romahdus tarkoitti pienen ihmisen perspektiiviltä. Putin koki Neuvostoliiton romahduksen lähes kuin antiikin Rooman imperiumin romahduksena, eli yhdessä yössä koko valtava väkivaltakoneisto vain lakkasi toimimasta. Tietenkin romahdus oli hidas ja useitten vuosikymmenten prosessi, mutta pienen ihmisen perspektiivissä se oli kuin yhtäkkinen korttitalon kaatuminen.

Romahduksen jälkeen valtava imperiumi hajosi useiksi maiksi. Samaan aikaan vanha Neuvostoliiton vihollinen USA alkoi tukea Jeltsiniä valtaan, jolloin vapaa markkinatalous lähes tulvi kommunistivaltioon, aiheuttaen suunnatonta tuhoa. Monet ovat puhuneet vapaan markkinatalouden sokkihoidosta, mutta tässä se oli enemmänkin moukarin isku kasvoille. Yhtäkkiä lähes kaikki yksityistettiin, miljoonat ihmiset joutuivat työttömäksi, miljoonia kuoli tauteihin, onnettomuuksiin ja räjähtäneeseen rikollisuuteen. Samaan aikaan oligarkit ilmestyivät kuin sieniä sateella, ryöstäen kansallista omaisuutta itselleen. Kaiken tämän keskellä Putin yritti selviytyä perheensä kanssa.

Eli Putinin aikuiselämä vaihtui väkivaltaisesti suuntaansa. Kaikki unelmat, kaikki suunnitelmat ja itse maailmankuva, piti vain hetkessä vaihtaa. Tällainen henkinen ja melkein fyysinen mullistus merkkasi syvä traumaa.  Eli tässä kirjassa Putin ei ole mikään tyhjästä ilmestynyt mies, jolla oli suunnitelma, vaan historiallisten prosessien tuote, kuten lopulta me kaikki olemmekin.

Neuvostoliiton romahdettua Putinin asuinkaupunki Pietari, taantui viheliäiseksi huumeiden, kasinoiden ja mafioitten temmellyskentäksi, jossa lähes joka päivä joku salamurhattiin. Eli kokonainen sukupolvi vakuuttui siitä, että kuri ja järjestys on palautettava. Kuitenkin kommunismiin ei ollut paluuta, koska nimenomaan kommunismi oli tuhonnut Venäjän, eli oli jotenkin yhdistettävä kuri ja järjestys vapaan markkinatalouden kanssa.

Lee Myersin kertoo hyvin yksityiskohtaisesti, miten Venäjässä alettiin nostamaan historiallisia faktoja ja mielikuvia kuin rusinoita pullasta, rakentaakseen uudenlaisen venäläisen identiteetin ja valtion. Monet kirjailijat ja filosofit, jotka olivat pannassa Neuvostoliiton aikana, palautettiin valtavirtaan. Keisarillisen ajan arkkitehtuuri ja tietyt historialliset tapahtumat nostettiin esiin, missäkin valtiollisessa tilaisuudessa, jotta saatiin uskottavuutta uudelle politiikalle, mutta samaan aikaan joitakin Neuvostoliiton aspekteja säilytettiin tai uudelleen kontekstualisoitiin. Esimerkiksi Stalin muuttui lähes antiikin Rooman keisareitten kaltaiseksi hahmoksi, joka pidettiin samaan aikaan hirmuhallitsijana, että standardina hyvästä valtionpäämiehestä. Eli uusi Venäjä muuttui remix-valtioksi, jossa ortodoksiset pyhimykset seisoivat kommunistijohtajien rinnalla ihmisten kodeissa.

Kirjailija kertoo pitkän ja uskottavan tarinan Putinista. Miten pragmaattisesta oikeistolaisesta demokraatista kehittyi vainoharhainen pseudodiktaattori. Miehen persoonaan vaikuttivat monet asiat. Yksi oli Putinin KGB tausta, mikä teki hänet inhoamaan puoluepolitiikkaa, mutta kuitenkin Putin halusi parantaa oman kotikaupunkinsa asioita, joten kontaktiensa kautta, hän pääsi Pietarin pormestarin avustajaksi. Siitä alkaa poliittisen virkamiehen uranousu, jota merkkasi Putinin totaalinen idealismin ja politikoinnin puute.

Putin halusi vain hoitaa hommia, lisätä Pietarin turvallisuutta ja edistää maltilliseen tahtiin vapaata markkinataloutta. Tämä puolueeton ja pragmaattinen asenne sai Jeltsinin nostamaan Putinin pääministeriksi, koska hän vaikutti olevan ainoa, joka ei ollut jonkun oligarkin palveluksessa tai osa jotain poliittista juonta.

Päästyään vallan makuun, Putin alkoi imetä itseensä korruptoituneitten politiikkojen tapoja ja kahmia valtaa itselleen. Prosessi oli hidas ja sitä merkkasi alun perin idealismi. Putin uskoi, ironista kyllä, marxilaiseen teoriaan, että maata pitää ensin rakentaa valtavilla valtion ohjaamilla projekteilla korkeaan elin- ja koulutustasoon, jonka jälkeen aito kansan demokratia voi kukoistaa. Toisin kuin Marx, niin Putin toteutti maan uudelleenrakentamisen kapitalismilla, eikä sosialismilla.

Putin hylkäsi täysin hallitsemattoman vapaan markkinatalouden, joka oli syössyt Venäjän hirvittävään kaaokseen ja alkoi kannattaa keynesiläistä talouspolitiikkaa, yhdistettynä luonnonvarojen hallintaan. Venäjän hallitus ei kansallistaisi luonnonvaroja hallitsevia yhtiöitä, vaan omistaisi merkittävän määrän sen osakkeita, jolloin luonnonvarat eivät karkaisi ulkomaisten yhtiöitten hallintaan. Tällä enemmistöosakkuuden tuotoilla valtio tukisi yksityisiä yhtiöitä ja pakollisia sosiaalisia menoja. Eli Putin harjoitti ikään kuin Chávezin Venezuelan talouspolitiikka, mutta menestyneemmin. Venäjän talous alkoi nousta siitä kehittyvän valtion pohjalukemista kohti kehittyvien valtioitten tasoa. Putinin kansansuosio oli taattu.

Eli Putin oli tolkun presidentti, joka ei kuulunut mihinkään ääripäähän tai  pyrkinyt edistämään, mitään ideologista ohjelmaa, vaan hän halusi hoitaa työnsä mahdollisimman hyvin, käyttäen tieteellisesti testattuja menetelmiä maansa hoitamiseen. Putin saikin suosiota presidenttinä, joka oli puoluepolitiikan ulkopuolella ja, joka aikoisi kovalla määrätietoisuudella kurittaa Kremlinin korruption pois. Kuulostaako tutulta?

Ei siis ole ihme, että Yhdysvaltojen tuore presidentti Trump ihailee Putinia. Putin on juuri sellainen mies, jota Trump itsekin haluaisi olla. Mutta toisin kuin amerikkalainen presidentti, joka ehkä on Putinin tukema kätyri, niin Putin on oikeasti älykäs ja urheilullinen mies. Kirjailija itse ei mainitse Trumppia tässä kirjassa, joka julkaistiin vuonna 2015, vaan tämä on minun tulkintani sen nojalla, mitä olen lukenut tuoreemmasta amerikkalaisesta presidentistä.

Putin uskoi, että vain hän pystyisi ohjaamaan Venäjän kehitystä ja pelkäsi, että seuraava presidentti voisi pilata kauaskantoiset suunnitelmat. Oli keksittävä jokin tapa varmistaa Putinin voitto vielä toiselle kaudelle. Tästä alkaakin kierre, jossa vähitellen massamedialla ja lainsäädännöllä Venäjän hallitus alkoi karsia presidenttiehdokkaita ja luoda mielikuva, että vain istuva presidentti Putin oli ainoa oikea ehdokas.

Kirja esitteleekin Putinin Venäjän politiikan uutuuskonsepteja, kuten ”hallittu” tai ”simuloitu” demokratia, jossa demokraattinen prosessi on vain hallinnon pintapuolinen rituaali, jolla saadaan kansa tottumaan demokratian ideaan, ilman että nämä voisivat äänestää ”väärin”. Eli Putin on muka kilpailtava vaaleissa, kouluttaakseen venäläiset demokratiaan, ilman että nämä voisivat pilata Putinin suurta suunnitelmaa. Jossain tulevaisuudessa, suunnitelman päädyttyä, aito demokratia voisi viimein alkaa.

Sitten on ”Musta PR” joka tarkoittaa epävirallisia ja anonyymia hallituksen linjaa tukevaa propagandaa, joka on ikään kuin tavallisen kansalaisen tuottamaa materiaalia. Tämän anonyymin materiaalin tarkoitus on mustamaalata hallituksen vastustajaa, ilman, että sen tilaaja tai tekijät joutuisivat vastuuseen. Suomessa me kutsumme tällaista hybridisodankäynnin infosodaksi, mutta Venäjässä sitä kutsutaankin mustaksi PR:äksi.

Lee Myers syyttää kuitenkin Yhdysvaltoja Putinin radikalisoitumisesta. Presidenttiuransa alussa Putin halusi tiiviimpää yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa, mutta Bushin hallinnon Irakin invaasio oli venäläiselle presidentille liikaa. Venäjällä oli tuottoisa öljykauppa Irakin silloisen diktaattori Saddam Husseinin kanssa ja, kun amerikkalaiset valloittivat maan, niin öljykauppa loppui. Putin koki, että amerikkalaiset varastivat venäläisten öljyt. Erityisesti Putinia suututti se, että Irakin sota oli täysin turha sota, joka perustui Bushin hallinon valheellisiin väitteisiin Husseinin kemikaalisista aseista. Tämä Yhdysvaltojen imperialismin tuorein osoitus sai Putinin KBG puolen nousemaan esiin, jolloin hän alkoi koeta Yhdysvaltoja maailmanrauhaa uhkaavana imperiumina, joka seuraavaksi nielaisisi vielä heikon Venäjän.

Kirja osoittaa, että Putinin ulkopolitiikan koventuminen tapahtui aina, kun USA:n joku elin, kuten NATO tai sen muu liittolainen uhkasi jotain venäläisten intressejä.

Tietenkin Lee Myers painottaa, että Putinin vainoharha alkoi kasvaa tämän ikääntyessä. Vanhemmalla iällä Venäjän presidentti alkoi fantasioina suuresta euraasialaisesta liittoumasta, joka suojelisi ”aitoa länsimaista sivistystä” rappeutuvalta länneltä. Eli Putin on kuin ajassa jäähtynyt oikeistolainen, samanlaista laatua kuin Euroopassa nousevat oikeistopopulistit, jotka haluavat raahata meidät muut pimeään keskiaikaan.

Harmi, että tämä kirja loppuu vuoteen 2014, ennen Trumpin Venäjä-epäilyjä tai uutisia hybridisodasta tai länsimaisten äärioikeistolaisten ryhmittymien tukemista nousivat pintaan. Näkemys, että Trump olisi Putinin tukema, sopii hyvin tämän kirjan kuvaukseen. Trump on kuin vääristynyt ja vammainen kopio Putinista. Trump voi olla Putinin suurin saavutus. Mies, joka saatiin ”hallitulla demokratialla” Valkoiseen taloon tuhoamaan sen sisältä ulos.

Steven Lee Myers ”Uusi tsaari. Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä” on yksi parhaimmista elämäkerroista, joita olen lukenut. Hyvin kirjoitettu ja jännittävä. Putin esitetään aitona ihmisenä, joka on historiallisten prosessien tuote, eikä niinkään mikään uniikki Bond-pahis, joka on vain ilkeyttään luomassa uudenlaisen venäläisen imperiumin. Pelottavinta on kuitenkin kirjailijan toteamus, että historia toistaa itsensä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri