Avainsana-arkisto: Pakistan

huhtikuu 15, 2018 · 6:00 am

Islamistista kansalaisaktivistiksi

Maajid Nawazin ”Radikaali: matkani pois ääri-islamismista” (oma suomennos) on 2012 julkaistu entisen islamistin kertomus hänen omasta radikalisoinnista ja siitä irtautumisesta.    

44

Tyypillinen jihadisti   

Kirjailija kasvoi sekulaarissa keskiluokkaisessa ja korkeasti koulutetussa brittiläisessä pakistanilaistaustaisessa perheessä. Nawaz ei koskaan käynyt moskeijassa tai rukoillut, kärsi rasismista ja syrjäytyi katujengien puolelle. Katujengissä hän tapasi islamisteja ja radikalisoitui.     

Nawaz nousi 90-luvulla nopeasti Hizb ut-Tahrir-islamistijärjestön riveissä merkittäväksi aktivistiksi. Hizb ut-Tahrir oli nykystandardeissa melko maltillinen islamistijärjestö, jonka toimintatapaan kuului toisen aallon jihadismi, eli arabimaihin suuntautuva globaali terrorismi. Ensimmäinen aalto on paikallinen arabimaitten terrorismi ja kolmannen aallon on nykyinen globaali islamilainen terrorismi, joka suuntautuu kaikkialle maailmaan.

Tämän kirjan kertomus sijoittuu ”viattomanpaan” aikaan, jossa eurooppalaiset jihadistit ja islamistit käyttivät länsimaita rahoittaakseen toimintaansa ja värvätäkseen uusia jäseniä matkustamaan arabimaihin kaatamaan paikallisia hallituksia. Nawaz oli yksi näistä eurojihadisteista, joita lähetettiin arabimaihin riehumaan.    

Analyyttisyys   

Muista ex-islamisti-kirjoista poiketen Nawazin kirja on analyyttisempi. Tässä kirjailija pohtii laajemminkin radikalisoitumista ja sen eri vaikutteita, eikä vain kerro omasta kokemusmaailmastaan. Rasismi, imperialismi ja taloudellinen eriarvoisuus pelaavat merkittävän osan nuoren muslimin radikalisoitumisessa, eikä niinkään uskonto. Nawaz pitää islaminuskoa essentiallisena pohjamateriaalina, josta saada ihminen äärimmäisempään uskonnon tulkintaan, mutta itse uskovaisuudesta ei vielä radikalisoiduta. Nawaz oli nuorempana tapamuslimi, kuten suurin osa jihadisti/islamisti-järjestöjen kohderyhmästä. Nawaz ei radikalisoitunut moskeijassa, eikä hänen islamistiryhmänsä edes värvännyt ihmisiä niistä, vaan kaduilla ja koulujen käytävillä, missä nykynuoriso eniten liikkuu. Tämä kuvio ei ole merkittävästi muuttunut 2010-luvullakaan.    

Epäluotettava kertoja

Tämä analyyttisyys on ehkä ainoa asia, mikä pelastaa tämän kirjan, koska kirjailijan henkilökohtaista kertomusta on ja aktivismia on vahvasti kyseenalaistettu.    

Esimerkiksi Nawaz on viime aikoina puolustanut ulkomaalaisten äärioikeistolaisten oikeutta matkustaa Iso-Britanniaan värvätäkseen lisää jäseniä ääriliikkeeseensä, mikä on vähän ristiriitaista radikalismia vastustavalle aktivistille.

Tämä tarkoittaa, että tätä kirjaa on luettava hyvin kriittisesti. Mutta analyysi, jonka kirjailija panee omiin kokemuksiinsa, on yhdenmukaista kansainvälisen terrorismitutkimuksen kanssa, joten on tämä sinänsä ehkä paras populaari teos aiheesta, vaikka kirjailija valehtelisikin tai liioittelisi.    

Propaganda   

Mielenkiintoisinta oli kuitenkin itse Hizb ut-Tahririn propagandan analysoiminen. Kirjassa paljastetaan se, että järjestö ei värvännyt ihmisiä uskonnolla, vaan moniportaisella propagandalla, jonka ensimmäinen pinta oli myötätunto. Järjestö käytti Bosnian sodan kauhistuttavia kuvia tapetuista muslimeista värväyksessä. Nawaz oli kärsinyt todella ikävää rasismia, kuten moni muukin hänen ikäluokastaan. Joten oli helppo islamistien esittää nuorille kertomus, että ei heitä syrjitty ihonvärinsä takia, vaan uskontonsa. ”Muslimeja vainotaan ympäri maailmaa ja muslimien olisi pidettävä yhtä tätä vainoa vastaan, kuten kalifaatin aikana” kuului Hizb ut-Tahririn propagandassa.     

Tästä alkoi sitten hiljattainen radikalisoituminen, jossa uskonto oli vain liima, jolla pidettiin yllä joukkoa eri poliittisia pointteja, kuten muslimimaitten vapauttaminen diktatuureista ja länsimaisen imperialismin sorrosta. Kirjailija korostaa, miten tärkeässä roolissa olivat kertomukset Iso-Britannian, USA:n ja Ranskan roolista Ottomaani-imperiumin hajottamisessa, nukkehallitusten pystyttämisessä ja Israelin valtion luomisessa. Kuten hyvässä propagandassa, totuuden siementen sekaan upotettiin anakronistisia käsityksiä islamilaisesta kalifaatista ja islaminuskosta  

Nawazin mukaan islam on ainoa yhdistävä asia, muuten äärimmäisen heterogeenisessä maahanmuuttajayhteisössä, joten sillä pyrittiin houkuttelemaan ihmisiä omaamaan islamilaisen identiteetin. Tämä taktiikka tepsi, koska vaikka suurin osa nuorista ei ollut uskovaisia, islamiin sekoitettiin selkeä ideologinen ohjelma suurvallan luomisesta, joka palauttaisi syrjäytyneitten nuorten ja koko islamilaisen maailman kunnian. Kertomukset suuresta muslimi-imperiumista olivat hyvin houkuttelevia, koska kouluissa ei niistä opeteta. Iso-Britanniassa opetetaan enemmänkin länsimaisten imperiumien ”loistavaa” historiaa ja se ei kuulosta pakistanilaisen tai egyptiläisen korvissa kovin mahtavalta, vaan sorron historialta. Koska tuntemus islamilaisesta kalifaatista on hämärä, sen romantisoiminen on hyvin helppoa, samalla nuorille annetaan elämää suurempi tarkoitus ja ohjelma, jolla rakentaa itsestään kunniallinen identiteetti. 

Nawaz kertookin, miten islamistien arvokas ja itsevarma käytös houkutteli hänet järjestöön. Kirjailijankin itsetunto kohosi Hizb ut-Tahrissa, missä ensimmäisen kerran elämässään hän tunsi olevansa samalla viivalla tai jopa ylempi kuin brittiläinen valtaväestö.     

Itsekritiikkiä   

Kuitenkin erilaisten tapahtumien takia Nawaz alkoi kyseenalaistaa maailmankuvaansa, kunnes hän erosi järjestöstä. Kirjassa kuvataan aika hyvin, miten ääriliikkeestä eroaminenkin on moniportainen prosessi, joka ikävä kyllä alkaa ensin itsekkäistä syistä. Nawazia alkoi vituttaa järjestön sisäiset henkilöriidat, jolloin hän alkoi kyseenalaistaa sen johtajistoa. Siitä alkoi sitten taktiikoiden kyseenalaistaminen ja viimeisempänä itse ideologian. Kirjailija itsekin analysoi omaa radikalismista irtautumasta ja toteaa, että itse islamismin ideologiaa on hyökättävä, koska ei kaikilla satu sellaisia henkilökemiäriitoja, joita hänelle tuli järjestössä. Ehkä paras onkin tämän kirjan loppuosa, jossa Nawaz kertoo hänen radikalismivastaisesta aktivismista ja sen ydinsanomasta ”Ideat ovat luodinkestäviä, joten niitä on hyökättävä paremmilla ideoilla, ei pommeilla” Valitettavasti kukaan ei ole oppinut mitään.    

Yhteenveto   

Maajid Nawazin ”Radikaali: matkani pois ääri-islamismista” on ehkä paras tähän mennessä lukemani populaari kirja islamismista. Tämä on tunteikkaasti kirjoitettu, kerronta etenee kuin jännitysromaani ja siinä on todella syvää analyysiä, joka on yhdenmukaista akateemisen ekstremismitutkimuksen kanssa. Harmi, että tätäkin kirjaa ei ole suomennettu tai sitten ei ole suomennettu, koska kirjailija on nykyään niin huonossa maineessa epärehellisenä aktivistina.

Jos unohtaa edellä mainitut seikat kirjailijasta, on tämä kirja aika mestarillinen tietokirja ääri-islamista.     

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

syyskuu 24, 2017 · 6:29 am

Uskovaisten seurassa

V.S. Naipaulin ”Uskovaisten seurassa” (oma suomennos) on matkakirja, jossa pyritään haastattelujen avulla avaamaan islamilaista fumdamentalismia.

20170803_163526

Naipaul kuvaa vierailemaansa maitten poliittista, kulttuurista ja uskonnollista historiaa, samalla pohdiskelleen eri oppaitten kanssa, miten islamilainen fundamentalismi nousi ja, miksi juuri nyt modernissa globaalin kapitalistisen hegemonian aikakautena, tämä menneisyyteen katsova liike on niin helvetin suosittu muslimimaailmassa? Vastaakseen kysymykseen Naipaul lähtee vallankumouksen jälkeiseen Iraniiin, Pakistaniin ja Indonesiaan haastattelemaan erilaisia muslimifundamentalisteja. Erityisesti sellaisia, jotka kasvoivat sekulaareissa perheissä, mutta kääntyivtä kaikista jyrkimpään islamintulkintaan, jossa fantasioidaan globaalista kalifaatista.

Kirja käy läpi perinteisen islamilaisen teologian ja, miten jokaisessa maassa uskonto on ilmennyt historian aikana. Kirjan henkilökohtainen sävy antaa lukemiselle sujuvuutta. Naipaulin omat analyysit eri kansakuntien käsityksistä ja haastatteltavien vastauksista olivat kiinnostavaa luettavaa.

Vaikka Naupal ei ihan kirjoita kaikista objektiivisemmalla tieteellisellä standardilla, niin hän tekee tässä kirjassa suuria oivalluksia haastattelutyylillään. Naipaul kysyy hyvin yksinkertaisia kysymyksiä ja vielä ysinkertaisempia jatkokysymyksiä, jotka antavat vaikutelman haastateltaville, että hän ei tiedä mistään mitään. Se onkin kirjailijan nerokkuus. Hän pakottaa fundamentalistit selittämään omaa järkeilyään, joka heille on itsestäänselvyys, mutta meille ulkopuolisille voi tuntua todella järjettömältä.

Naipaul ei anna suoria vastauksia, vaan spekuloi haastattelujen jälkeen, mitkä voisivat olla syyt ryhtyä fumdamentalistiksi? Kirjassa paljastuu hyvin se tosiasia, että mitä epätasa-arvoisempi maa ja mitä suuremmat rakennemuutokset vaikuttavat siihen, sitä houkuttelevammaksi uskonnollinen fundamentalismi muuttuu. Naipaul analysoikin islamilaista fundamentalismia hyvin kriittiseksi ja osoittaa sen, että se on historiallisesti melko nuori ilmiö, joka perustuu täysin anakronistiseen käsityksen islamin historiasta.

Toinen kirjassa useasti nouseva huomio on fundamentalismin epämääräisyys. Useat Naipaulin haastattelemat fundamentalistit, niin naiset kuin miehet, eivät osaa kertoa, miksi teokratia olisi parempi kuin sekulaari valtio? Esimerkiksi islamilaisen teokratian ideat talousjärjestelmästä ovat olemattomat. Fundamentalisteilla on vain epämääräisiä periaatteita köyhien auttamisesta ja oikeudenmukaisuudesta, mutta ei mitään konkreettista teoriaa, miten nämä periaatteet saavutetaan.

Naipaul paljastaa, että fundamentalismi houkuttelee ihmisiä, koska se vetoaa heidän lapsuuden epämääräisiin mielikuviin jostain ”loistavasta” menneisyydestä, joka islamissa tarkoittaisi ensimmäistä kolmea muslimisukupolvea Muhammadin jälkeen. Kirjailija osoittaa, että ei näittenkään sukupolvien historia ollut loistava, joten suurimmaksi osaksi fundamentalistit pelaavat vain mielikuvilla, jotka tuntuvat järkeviltä, koska moni islamilainen maa on niin köyhä ja moderni maailma musertaa alleen perinteisen kulttuurin ja arvot. Moni muslimi tuntee syvää ahdistusta siitä, että he joutuvat kilpailemaan toisiaan vastaan kapitalistisessa järjestelmässä, missä aito yhteisöllisyys ja toisten auttaminen on täysin kadonnut, eikä mikään ole enää pysyvää kuin lapsuuden muistoissa.

Mielestäni kirjailijan kuvaama muslimifundamentalistien hyväksikäyttämä mielikuvat ”hyvistä vanhoista ajoista” muistuttavat todella paljon fundamentalistikristittyjen, konservatiivien ja äärioikeistolaisten ajatuksia. Jos on koskaan tutustunut autoritaarisen mielen-teoriaan tai sen kaltaisiin mielikuvatutkimuksiin, niin tässä kirjassa ilmenevät mielikuvat ovat hyvin samanlaisia. Naipaul päättyykin siihen johtopäätökseen, että uskonto itsesään ei ole se ongelma, koska se on niin monessa sarassa ristiriidassa fundamentalistien käsitysten kanssa, mutta enemmänkin niisä kurjissa ja lähes epätoivoisissa oloissa, joissa moni elää. Enkä tarkoita henkikökohtaista köyhyyttä, koska moni haastateltava fundamentalisti ei ole koskaan ollut köyhä, vaan moni on korkeasti koulutettu länsimaisissa yliopistoissa ja muutenkin elää hyvinkin mukavaa elämää. Mutta omasta etuoikeudestaan huolimatta nämä nuoret kokevat, että yhteiskunta, jossa elävät on köyhä ja sairas kaiken kilpailun ja eriarvoisuuden takia. Kaikki vapaan markkinatalouden tuomat eriarvoistumisen lieveilmiöt koetaan olevan länsimaista ”sairautta”, joka on tuhoamassa kuvitteellisen muslimi-idyllin, jota nämä fundamentalistit kuvittelevat saavan takaisin alistamalla koko yhteiskunnan tiukkoihin keskiaikaisiin islamilaisiin lakeihin.

Ristiriitaisinta onkin, että vaikka fundamentalistit kiroavat länsimaista kapitalismia, niin he haluavat kaiken sen tuottaman huipputeknologian ja infrastuktruurin itselleen. He kuvittelevat, että globaali kapitalismi toimisi paremmin, jos sen toteuttaisi islamilaisilla arvoilla. Tällainen ajattelu muistuttaa todella paljon äärioikeistoa, joka samaan aikaan haukuu ”eliittiä” mutta puolustaa henkeen ja vereen vapaata markkinataloutta, joka juuri aiheuttaa heidän ”edustaman” kansan kurjistamista.

Naipaul osoittaakin kirjassaan, että nämä mielikuvat ovat täysin epärealistisia ja tuhoontuomittuja. Kirjailija argumentoi kirjassaan haastattelujen jälkeen tai välikommenteissa, että moni islamilainen fundamentalisti ei ole ihan loppuun asti miettinyt asioita ja ennustaakin, että mikä tahansa ongelma, mikä ilmenee islamilaisessa valtiossa, olipa se Iranissa tai Pakistanissa, tulaan kokemaan olevan jonkun muun syy (yleensä amerikkalaisten tai juutalaisten), eikä heidän epämääräisten fantasioitten seurausta. Jo Pakistanissa Naipaul osoittaa, että kun jokin sosiaalinen ongelma ei ratkea, niin lääkkeeksi annetaan viela tiukempi ja barbaarisempi islamilaisen lain tulkinta, mutta ongelma jatkuu. Fundamentalisteilla on epämääräinen mielikuva täydellisetä maailmasta, johon muu maailma on sovitettava. He ovat kykenemättömiä näkemään rakenteellisia ongelmia ja luulevat, että kaikki rakteaa, jos ihmiset vain noudattavat tiukkaa sharia-lakia. Tietenkin maailma ei niin toimi ja sen takia fundamentalistimuslimien projektit ovat tuhoon tuomittuja.

Todella hyvä kirja, joka mielestäni avaa sen mielikuvien samankaltaisuuden länsimaisen konservatiivin ja muslimifundamentalistin välillä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , ,