Avainsana-arkisto: Palestiina

Toukokuu 18, 2019 · 8:00 am

Jerusalem. Kaupungin elämäkerta

Simon Sebag Montefioren ”Jerusalem. Kaupungin elämäkerta” on vuonna 2011 julkaistu tietokirja otsikossa mainitusta kaupungista.

7

Idea

Simon Sebag Montefiore käyttää Israelissa sijaitsevaa kaupunkia lähes mikrohistoriallisena kiinnepisteenä, jonka kautta hän kertoo melkein koko ihmiskunnan historian. Koska Jerusalem on tuhansia vuosia vanha kaupunki, kirjailija joutuu ensin kertomaan sen perustamisesta ja taustoista. Tässä siis melkein aloitetaan kertomaan maanviljelyn keksimisen jälkeisestä ajasta vuoteen 2011.

Koska kirjailija otti näin jättimäisen perspektiivin historiaan, kirjassa pystyy näkemään erilaisia ihmiskunnan trendejä, jotka ovat menneet läpi kaupungin. Otsikko onkin hieman harhaanjohtava, koska kirjan tyyli on enemmänkin erilaisten Jerusalemin kaupungissa vaikuttaneitten historiallisten henkilöitten elämäkertojen kokoelma, jota yhdistävät erilaiset historialliset punaiset langat. Tässä onkin paljon aikalaiskuvauksia, jotka antavat hyvin romaanimaisen otteen, muuten aika kuivalta kuulostavalle teokselle.

Vaikka luulisi näin laajan historiallisen perspektiivin vetävän mutkia suoriksi, tässä teoksessa onnistutaan kertomaan paljon yksityiskohtaista tietoa eri sivilisaatioista, kulttuureista ja ihmisistä, jotka elivät Jerusalemissa. Sitä esimerkiksi en tiennyt, että kaupunki on ollut lähes aina monikulttuurinen asutuskeskus, jossa kansoja Afrikasta, Euroopasta ja Aasiasta ovat eläneet yhdessä. Esimerkiksi parikin kertaa nainen on hallinnut kaupunkia ja jopa entinen musta afrikkalainen orja.  Yksi hullu suomalainenkin eksyi kaupunkiin, jolloin hänen seikkailut ikuistettiin tähän kirjaan!

Vaikka tässä teoksessa lukuisat sodat ja konfliktit nousevat esiin, välillä kaupungissa on ollut hyvinkin rauhallisia ja suvaitsevaisia kausia, joissa erilaiset uskonnot ja kansat ovat pystyneet elämään sulassa sovussa. Suurin osa konflikteista liittyykin enemmän suurvaltojen haluun hyödyntää uskonnollisten fanaatikkojen oikkuja omiin valtapoliittisiin tavoitteisiin kuin itse kaupungin asukkaitten haluun hakata toisiaan kuoliaaksi.

Ateistin paras argumentti?

Kirjan alussa Simon Sebag Montefiore kertookin pyrkivänsä kertomaan puolueettomasti Jerusalemin ympärillä olevista uskonnollisista ja poliittisista kiistoista. Vaikka kirjailija ei ota kantaa uskontojen päämäärien aitouteen ja sen käytännön sovelluksiin, tässä kirjassa välittyy hyvin synkkä kuva uskonnoista ja koko ihmiskunnasta.

Vaikka abrahamilaiset uskonnot pyrkivät pelastamaan ihmiskunnan ”sielun” kohottamalla tämän henkisesti korkeammalle tasolle kuin eläimet, tavoitteissa epäonnistuttiin niin pahasti kuin olla ja voi. Kirjailijan puolueettomuus uskontoja kohtaan antaakin tilaa lukijan itse arvioida, miten juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin kannattajat ovat kukin vuorollaan sortuneet mitä hirvittävimpään barbarismiin erilaisissa sodissa, joista suurin osa liittyy siihen, että Jerusalem on jokaisen uskonnon mukaan pyhä kaupunki.

Vaikka 1800-luvulla uskontojen rooli vähentyi merkittävästi ja Palestiinan kiistat liittyivät puhtaasti materialistisiin asioihin, silti kaupungin uskonnollinen merkitys takasi, että jokaisen ryhmän edustaja halusi sitä hallita. Kirjailija korostaakin, ettei Jerusalemilla ole mitään strategista merkitystä, ainoastaan uskonnollinen, joten voitaisiin argumentoida, että verta vuodatetaan tolkuton määrä täysin turhasta palasta maata.

Kuitenkin 1900-luvun alun Israel/Palestiina sotkut osoittavat, ettei sekularismi, ateismi ja nationalismi kyenneet ratkaisemaan erilaisia poliittisia ristiriitoja alueessa, mikä vahvisti kaikkien uskontojen fundamentalistisia kannattajia. Nyt Jerusalem on äärijuutalaisten, -kristittyjen ja -muslimien apokalyptinen temmellyskenttä, jossa jokainen osapuoli yrittää tuhota toisen. Kirjailija korostaakin kirjaa pitkin erilaisia aikalaiskuvauksia, joissa ihmiset valittavat, että sitä luulisi uskonnollisen pyhän kaupungin olevan kiva paikka, mutta se ei ole mitään muuta kuin käärmeitten pesä, jossa ihmiskunnan pahimmat puolet tulevat esiin.

Koska tämä kirja on jo melko vanha, tässä ei käsitellä fundamentalistikrstittyjen tukeman Trumpin päätöstä tunnustaa Jerusalem Israelin pääkaupungiksi tai kaikista postmodernistisinta, Brasilian uuden äärioikeistolaisen presidentin samankaltaista päätöstä. Brasilialla ei ole mitään siteitä Jerusalemiin, mutta koska maan presidentti on äärikristitty, joka ihailee suuresti Trumppia, hän on valmis romuttamaan maan lihamarkkinat arabimaissa, jotta voisi tyydyttää omia uskonnollisia oikkuja. Arabimaat ovat brasilialaisen lihan suurempia ostajia. Parasta esimerkkiä uskonnon irrationaalisista vaikutuksista on vaikea löytää.

Yhteenveto

Simon Sebag Montefioren ”Jerusalem. Kaupungin elämäkerta” on jälleen loistava kirja mieheltä, joka on tunkenut lusikkansa moneenkin soppaan. Olen esimerkiksi lukenut Montefioren ”Stalin – punaisen tsaarin hovissa” (2004), josta pidin paljon. Jälleen kerran Montefiore on onnistunut kirjoittamaan täysin erilaisesta aiheesta mahtavan monipuolisen historianteoksen, joka massiivisesta koosta huolimatta jaksoi lukea. Samalla kirjan viesti on aika synkkä: ihmiskunta ei ole vielä onnistunut irtautumaan omista ideologioistaan ja jaksaa tapella mitä pateettisimmista syistä.

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kommunismi ja anarkismi, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

joulukuu 9, 2017 · 10:35 am

Hamasin poika

Mosab Hassan Yousefin ”Hamasin poika” on entisen Hamasin korkea-arvoisen taustajäsenen muistelmat.

5

Yousef oli korkea-arvoisen Hamasin johtajan poika, joka kasvoi ensimmäisen intifadan aikoina, mutta ei ollut varsinainen aktivisti, vaan enemmänkin kulissien takana liikkuva hiippari, joka tiesi vähän kaikesta, välillä osallistui miekkareihin, mutta muuten ei tehnyt mitään konkreettista jihadistijärjestön puolesta.

Kaikki muuttui, kun hän päättikin eräänä päivänä ryhtyä terroristiksi ja jäi kiinni. Vankilassa suoritetun kidutusten jälkeen hänestä tuli Israelin vakoilija, joka edisti merkittävästi Hamasin johdon tuhoamista. Suurin osa kirjasta on siis hänen muistelmat Israelin tiedustelupalvelun vakoilijana.

Olen lukenut vain vähän Israel—Palestiina-konfliktista ja Hamas-järjestöstä. Mitä tähän asti olen lukenut, niin Israel selvästi sortaa palestiinalaisia ja tämä kirja on vain yksi niistä, jotka vahvistavat sen tosiasian. Olin alun perin ottanut tämän kirjan luettavaksi, koska kiinnostukseni on enemmän äärijärjestöissä kuin itse konfliktissa ja halusin kuulla toisen perspektiivin aiheesta. Kuvittelin, että entisen Hamasin jäsenen muistelmat olisivat sellainen Israelin puolesta vaahtoamista, mutta ei, tämä on vähän monimutkaisempi kirja.

Mosab Hassan Yousefin kerronta on hyvin elävä, tunteikas ja jännittävä, joten lukeminen on aika sujuvaa. Jos pystyy pääsemään yli vastakääntyneen kristityn Jeesus-puheet, niin ihan kelvollinen kirja palestiinalaisen jihadistin ja vakoilijan muistelmista.

Yousef osoittaa omilla muistelmillaan hyvin elävästi, miten musertavan brutaali Israelin valtio on palestiinalaisia kohtaan. Olin lukenut teknisempiä tietokirjoja konfliktista ja ne jotenkin etäännyttivät minut siitä kauhusta, mitä käytännössä miehitys, saarto ja sotilaallinen ylivoima tuntuvat palestiinalaisilta. Mutta vaikka kirjailija pitää oikeutettuna palestiinalaisten hätää, niin terrorismin aiheuttamat kauhut saivat kirjailijan luopumaan Islamista ja irtisanoutumaan väkivallasta.

Tässä ehkä tuleekin kiistalaisin kohta koko kirjassa. Yousefin mielestä sekä Israel, että Palestiina ovat ikuisessa kostonkierteessä, koska molempien kansojen kulttuurit kannattavat kostoa. Vaikka kirjailija luopui islamista ja kääntyi kristityksi, niin hänen mielestään islamin valmius väkivaltaan ei vielä selitä Hamasin kaltaista jihadistijärjestöä, koska sekulaarissa PLO:ssa oli väkivaltaisia ateisteja, jotka räjäyttelivät itseään ennen kuin edes Hamasia oli. Molempien kansojen asenne kostaa väkivalta toisilleen on se suurempi syypää, miksi alueessa on suuri konflikti. Kirjailija ei vaadi, että kaikista tulisi kristitty (helpotuksen huokaus), mutta että ihmiset olisivat mukavia toisilleen. Yousefin analyysi voi kuulostaa helvetin rasistiselta ja lapselliselta, mutta itsekin puoliksi brasilalaisena tunnustan, että osasyy oman kotimaani 500-vuotta kestäneeseen ahdinkoon ovat tietynlaiset brasilialaisen kulttuurin ominaiset asenteet. Eli ymmärrän, mitä hän tarkoittaa.

Koska tämä on henkilökohtainen muistelma, niin en voi kovin paljon kritisoida kirjailijan perspektiivejä, mutta huomasin, että vaikka Yousef kuvaa kokemuksiaan ja välillä kritisoikin Israelin väkivaltaisuutta palestiinalaisia kohtaan, niin hän ei kyseenalaista, millä oikeudella Israel rakentaa siirtokuntia, sulkee palestiinalaisia karsintoihin ja kohtelee heitä lähes rotuerotteluun rinnastettavalla tavalla. Kirjailijan mielestään nämä ihmisoikeusrikkomukset ovat ikäviä, mutta itsestäänselvyyksiä. Ehkä johtuu siitä, että hän kasvoi konfliktin keskellä, eikä tunne muuta realiteettia.

Koska Yousef oli Israelin vakoilija, niin tietenkin hän kannattaa Israelin oikeutta olemassaoloon, mutta myöskin kahden valtion ratkaisua, joka hänen oman kokemuksensa mukaan on ainoa realistinen mahdollisuus palestiinalaisten itsehallinnolle. (Tai nyt Trumpin takia aika epätodennäköinen) Tässä tuleekin kirjailijan argumentti asennemuutoksen puolesta.

Yousefin mukaan osasyy monen palestiinalaisen toivoon israelilaisten ajamisesta ”mereen” johtuu islamilaisesta teologiasta, jossa uskotaan, että muslimialueet pitäisi olla muslimien hallinnassa, eikä juutalaisten. Sama ongelma tietenkin on Israelilaisilla, jotka uskovat juurikin päinvastaiseen. Yousef mielestä tämä teologinen oppi on enemmänkin kulttuurin ylläpitämä nationalistinen asenne kuin varsinainen uskovaisuus tai halu noudattaa pikkutarkasti islamilaista lakia. Ehkä johtuu siitä, että Yousef oli muslimi ja hänen isänsä kuvataan hyvinkin moraalisena uskonoppineena, niin hän pystyy samaan aikaan kritisoimaan islamia paskana uskontona ja sanomaan, että sen teologia itsesään ei ole suurin ongelma, vaan kulttuuri. Tietenkin voitaisiin kiistellä, mikä vaikuttaa toiseensa? Kulttuuri vai uskonto, vai molemmat? Tai miten sosioekonomiset olosuhteet vaikuttavat molempiin aspekteihin? Näin analyyttiseksi kuitenkin tämä kirja ei mene. Eli tämä on hyvin rajattu kirja yhden henkilön kokemuksista, eikä mikään auktoritatiivinen tietokirja aiheesta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Avainsanat: , , , , , , , , ,

lokakuu 7, 2017 · 10:02 am

Exodus

Leon Urisin ”Exodus” on jännitysromaani, joka kertoo, miten erilaiset ihmiset päätyivät Palestiinaan ja rakensivat Israelin valtion.

20170626_135212

Tämän romaani oli omassa kirjallisuuden klassikkolistassa, jonka olin kopioinut netissä. Kirjan aihepiiri ja sen huikeat yli 500-sivua eivät houkutelleet, mutta olen ennakkoluuloton, joten otin luettavaksi. Jos kirja olisi huono muutamassa kymmennessä sivussa, niin jättäisin kesken, mutta tämä ei ollut sellainen. Urisin kerronta oli heti mukaansa temppaava ja ahmin kirjan hyvinkin nopeasti sen massiivisesta koosta huolimatta.

Mutta koin samalla vaikeuksia lukiessani tätä teosta sen äärimmäisen poliittisesta luonteesta. On aika vaikeaa nykyään lukea romantisoitu tarina Israelin muodostumisesta, kun tietää, miten Israel sortaa palestiinalaisia. Mutta yritin sivuuttaa historialliset tosiasiat ja suhtauhtua tähän kirjaan samalla tavalla kuin muihinkin romaaneihin. Uris kuitenkin tekee sen helvetin vaikeaksi, koska välillä kirjan hahmot ja fiktio ottavat takapakkia ja kirja muuttuu joksikin vakavaksi, mutta hieman romantisoiduksi historialliseksi katsaukseksi Toisesta maailmansodasta, juutalaisten Palestiina-siirtokuntien rakentamisesta ja suuresta sodasta, joka syttyi, kun ympäröivät arabit tajusivat, että heidän keskellään kokonainen valtio oli syntymässä. Koska en tiedä Israelin historiasta kuin hyvin vähän, niin en tiedä, miten todenperäistä nämä katsaukset ovat, mutta nojaan siihen, että nämä ovat varmaan hieman romantisoituja Israelin olemassaoloa oikeuttavia näkemyksiä. Silti Uriksen kerronta on niin jännittävää ja mukaansa tempaavaa, että olin hurraamassa hahmojen kanssa arabiarmeijoitten tuhoutumista.

Koska kirja alkaa holokaustia pakenevilla juutalaisilla, jotka yrittävät saapua brittien hallitsemaan Palestiinaan, niin sympatiat ovat automaattisesti juutalaisten puolella ja näin jatkuu koko kirjan aikana ja vain vahvistuu, kun keskitysleirin kauhut kerrotaan takautumissa. Kun sitten rähinät alkavat arabinaapureitten tai, kuten välillä kirjassa heitä kutsutaan ”muhametilaisten” kanssa, niin et pysty tekemään muuta, kuin toistamaan kuuluisaa lausetta ”ei enää koskaan” ja huurraamaan sionistien puolesta.

Koska suomennos oli julkaistu 50-luvulla, niin tässä uhkuu hieman nykystandardeissa rasistinen retoriikka arabeja kohtaan, mutta sekin on joksikin ymmärrettävää, kun suhtautuminen saapuviin juutalaispakolaisiin oli niin vihamielinen. Uris ei suoraan hauku arabeja, vaan oikeastaan syyllistää arabihallitsijoita sodasta ja korostaa, että suurin osa paikallisista arabeista suhtautui polisiitivsesti juutalaisiin. Silti kirja kuvaa arabeita vähän samalla tavalla kuin 1700-luvun alussa amerikkalaiset kuvasivat alkuperäiskansoja. Eli ”jaloina villeinä, joilla on takapajuiset ja karkeat tavat.” Uris korostaa jatkuvasti, miten sivistyneet euroopan juutalaiset ovat ja, miten he tulevat ”sivistämään” arabit. Eli oli aika kummallista lukea kirjaa juutalaisista, jotka puhuivat melkein samoilla sanankäänteillä kuin eurooppalaiset valloittajat. Mutta sitten muistin, että Euroopan juutalaiset ovat eurooppalaisia, joten ei ole mikään ihme, että he suhtautuvat niin ylimielisesti arabeihin.

Ehkä paras tapa suhtautua tämän ehkä israelilaisten ”Täällä Pohjan tähden alla” opukseen, on lukea se sionistien maailmankuvana. Tämä kirja viestittää sen lukuisten hahmojen ja risteävien tarinoitten ja historiallisten katsausten kautta, miksi Israel on olemassa ja miksi se käyttäytyy nykyään, kuten se käyttäytyy. Miksi ”Ei enää koskaan” lause on ainakin Israelin sionisteille muuttunut asenteeksi, jossa koetut viholliset on murskattava mahdollisimman suurella ylivoimalla, jotta  holokaustin mahdollisuus ei voisi koskaan toistua.

Tietenkin on niitä, joitten mielestä kosto ei ole ratkaisu, mutta tämä kirja ei heitä käsittele, vaan oikeastaan Uris jotekuten oikeuttaa kirjan lopussa tapahtuvia etnisiä ”puhdistuksia” joissa jokaista kuollutta israelilaista kohden, kymmenen palestiinalaista tapettiin, riippumatta siitä liittyivätkö he suoraan yksittäisen juutalaisen murhaan vai ei. Minulle ja varmaan tämän analyysin lukijalle tällainen ajattelu tuntuu perverssiltä, mutta me emme ole kokeneet, mitä juutalaiset kokivat tuhansia vuosia. Ainakin luettuani tämän muuten taiteellisesti loistavan romaanin, ymmärrän jotenkuten israelilaisten sionistien maailmankuvan vaikka en sitä hyväksy.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , , , , ,