Tuula Juvosen ”Kaapista kaapin päälle” on kattava tietokirja seksuaalivähemmistöjen poliittisesta aktivismista suomalaisessa ja saksalaisessa parlamentaarisessa järjestelmässä.
Juvonen kertoo, miten näissä molemmissa maissa suhtauduttiin seksuaalivähemmistöihin, niin laissa kuin politiikassa. Kirjailija vertaa Saksaa ja Suomea keskenään, paljastaen, että Suomi on aikamoinen takapajula seksuaalivähemmistöasioissa.
Samalla tässä huomaa, että täällä Suomessa ei ole ollut yhtä rankka meininki kuin Saksassa. Suomessa ei koskaan yritetty kaasuttaa homoja kuoliaaksi, eikä täällä ole ollut lesboterrorismia. Lukijana Suomi vaikuttaa aika tylsältä maalta verrattuna Saksaan, mutta todellisuudessa Suomen rauhallisuus oman homofobiansa kumoamisessa on loppujen lopuksi parempi vaihtoehto kuin verinen taistelu ihmisoikeuksista.
Kirjailija käy läpi SETA:n aktivismin historiaa sekä vertaa Suomen eri puolueitten suhtautumista homoihin. Tietenkin tässä kirjassa ilmenee, että Suomessa on vain kaksi jyrkästi homovastaista puoluetta, jotka ovat yrittäneet johdonmukaisesti jarruttaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Kaikki muut puolueet ovat aiemmin suhtautuneet vihamielisesti homoihin, mutta homovastaisuudesta ei koskaan tullut näitten puolueitten linja. Sen sijaan moni puolue muutti homokysymyksen ”yksityiseksi vakaumusasiaksi”, jolloin jotkut poliitikot onnistuivat tulemaan kaapista ulos ja edistämään itsenäisesti seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeuksia, kunnes muu puolue tuli perässä. Saksassa on ollut tismalleen sama meininki, mutta nopeampaa ja väkivaltaisempaa.
Ehkä mielenkiintoisin kantaansa vaihtanut poliittinen ryhmä olivat äärivasemmistolaiset. Suomessa kommunistit olivat hyvin pitkään homovastaisia, erityisesti taistolaiset noudattivat Neuvostoliiton virallista linjaa, jonka mukaan homoseksuaalisuus oli kapitalismin seurausta, eikä sellaista ilmennyt työläisparatiisissa.
70-luvulla moni kommunisti ja sosialisti, alkoi kuitenkin päättyä siihen johtopäätökseen, että homous on luonnollista, eikä aiheudu vapaasta markkinataloudesta. Mutta vasta 90-luvulla vähemmistöksi jääneet taistolaiset huomasivat, että heidän ihannoimansa hirmuhallinto, oli väärässä monessa asiassa, jopa homoissa.
Kommunistien mielen muutos on mielenkiintoista, koska nykyään joissain piireissä vasemmisto on melkein synonyymi homostelulle ja jotkut äärioikeistolaiset kuvittelevat, että koko seksuaalivähemmistöjen oikeuksien ajaminen, on stalinistien salaliitto. Eli historian tunteminen on tärkeää, jos et halua vaikuttaa totaaliselta idiootilta.
Häpesin Suomea lukiessani tätä kirjaa. Siinä, missä Saksassa jopa kristillisellä puolueella on avoimesti homoseksuaalinen kansanedustaja, niin meikäläisten kristillinen puolue profiloitui niin homovastaiseksi, että se aiheutti massiivisen kirkosta eroamisen.
Sitten tietenkin eräs oikeistopopulistisen puolueen kansanedustaja haukkui presidentti Tarja Halosta ”SETA:n lesboksi”. Jo se, että lesbous nähtiin jotenkin negatiivisena asiana, joka voisi ”tahrata” presidentin maineen, kertoo paljon meidän asenteista seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Onneksi Halonen oli aikuisempi kuin tämä kansanedustaja, joka lopulta syyllistyi huumausainerikoksiin ja tappoi itsensä.
Hienoin oivallus, mikä esiintyy tässä kirjassa, on se, että Suomessa on jostain syystä todella vähän avoimesti lesboja kansanedustajia verrattuna homoihin. Saksassa on enemmän avoimesti lesboiksi ilmoittautuvia politiikkoja kuin Suomessa. Kenties meillä patriarkaatti on niin vahvaa, että vain miehet voivat olla avoimesti homoja ja naisten on teeskenneltävä olevansa aina valmiina miehen otettavaksi? Kirjailija pohtii, miksi näin on, mutta kunnon vastausta ei saada, kun tekijöitä on monia.
Kirja on aika helppolukuinen vaikkakin aika kuivakkaan tieteellinen. Tässä kerrotaan aika yksityiskohtaisesti tunnettujen homopolitiikkojen elämästä, niin Suomessa kuin Saksassa. Kirjassa analysoidaan myöskin, miten eri homovastaiset lait kumottiin.
Tämä kirja on sen verran vanha, että tasa-arvoinen avioliittolaki ja trans-aktivismia ei Suomen osalta käsitellä. Kirjailija paneutuu myöskin homovastaisten puolueitten ja politiikkojen argumentteihin, jotka yksi toisensa jälkeen alkoivat menettää uskottavuutensa, kun enemmän ja enemmän politiikkoja ja muita julkisuuden henkilöitä alkoi lähteä ulos kaapista. Se onkin tämän kirjan hieno toteamus: mitä enemmän seksuaalivähemmistöjä on esillä mediassa sitä normaalimmaksi he muuttuvat. Kaikki ”jännittävyys” tai ”outous” homoissa katoaa vähitellen ja he sulautuvat väestöön, jolloin tunkkaiset puheet 1800-luvun biologisista käsityksistä ja pronssikautisista uskonnollisista perusteluista eivät kuulostaneet enää niin uskottavilta. Paras osoitus tästä on oma arvioni Päivi ja Niilo Räsästen homovastaisesta kirjasta, jota harva edes tiesi olevan olemassa tai haluavan edes lukea.
Uskonnolliset argumentit ärsyttävät kirjailijaa. Erityisesti, koska Suomi ja Saksa ovat sekulaareja valtioita, joissa kirkko on erotettu valtiosta. Kansanedustajien pitäisi perustella asioita perustuslain mukaan eikä pyhien tekstien kautta. Juvosta turhauttaa, että Suomessa, esimerkiksi eduskunnassa edes kuunnellaan uskonnollisia perusteita maallisiin asioihin. Onneksi voimme todeta nykyään, että nämä perusteet eivät enää toimi ja tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin.
Eli jos kiinnostaa homoaktivismin poliittinen historia, niin tämä on aika perusteellinen opas, joka kulkee pääosin 1900-luvun alusta 2010-luvulle asti.
