Avainsana-arkisto: Perussuomalaiset

Media & populismi. Työkaluja kriittiseen journalismiin

Monen kirjoittama ”Media & populismi. Työkaluja kriittiseen journalismiin.” On tänä vuonna julkaistu tietokirja oikeistopopulistisesta propagandasta ja miten median tulisi reagoida siihen.   

3

Otin tämän kirjan hieman vastahakoisesti lukulistaan. En ole toimittaja, eikä journalismin säännöt kiinnosta. Mutta kun luin artikkelin, jossa kuvailtiin, miten tässä kirjassa analysoidaan oikeistopopulistien propagandaa, kiinnostuin. Tutkin äärioikeistoa ja oikeistopopulistit ovat nykyään sen verran lähellä varsinaista äärioikeistoa, että tästä voisi poimia muutaman oivalluksen ja lähdeviiteen. Otin sitten kirjan luettavaksi.   

Rakenne   

En käsittele tässä arviossa kirjan ohjeita toimittajille, kun ei kiinnosta, enkä ole alalta. Keskitynkin kertomaan mitä kirjassa on oikeistopopulisteista.    

Heti kättelyssä huomaa, että käsite ”oikeistopopulisti” on vain poliittisesti korrekti eufemismi äärioikeistolle. Kirja käsittelee pääosin Perussuomalaisia, Trumppia ja Brexitiä. Mutta nyt, kun Perussuomalaisten johdossa on fasistisen Suomen sisun jäsen ja puoluee koostuu pääosin ammattirasisteista, puolueen kutsuminen ”populistiseksi” kuulostaa hieman vähättelevältä. Omissa kirjoissani, jos on fasistisen holokaustia kieltävän ja juutalaisia vihaavan äärijärjestön puheenjohtaja, on fasisti, eikä ”populisti.” Tässä kirjassa myönnetään, että Perussuomalaiset ei ole enää sama puolue kuin sen perustamisajakohdalla. Tapani Rassin analyysi on tässä tapauksessa parempi: ”Perussuomalaiset – fasistinen puolue, muttei fasistipuolue

Tässä kirjassa on lukuja siitä, miten oikeistopopulistit reagoivat mediaan, miten he viestittävät sille ja miten oikeistopopulistien omat mediat toimivat. Tässä huomaakin sen käsitesotkun, kun kaikista maailman lehdistä MV??!! -lehti on ”oikeistopopulistinen vastamedia” vaikka siellä on kirjaimellisesti uusnatsien salaliittoteorioita ja lehden entinen omistaja Ilja Janitski on tunnettu juutalaisvihaaja. Vaikka kirjan kirjoittajat kuvaavatkin MV-lehden sisällön ”propagandistiseksi” he eivät uskalla kutsua lehteä propagandajulkaisuksi, vaikka se on sitä. Sitä huomaa, että sana ”kriittinen” tässä kirjassa ei tarkoita kunnon kritiikkiä.    

Retoriikan analyysiä   

Luvut, joissa analysoidaan oikeistopopulistien viestintää ovatkin mielenkiintoisinta antia kirjassa. Tässä esimerkiksi osattiin muotoilla hyvin, miten oikeistopopulistit ovat oppineet hyödyntämään mediaa ja vastustajiaan, oman propagandansa levittämisessä. Esimerkiksi, kun yksi persupoliitikko kirjoittaa omassa Facebook-sivussa, jotain pirun perverssiä. Media reagoi siihen ja yrittää kysyä, mitä tuo kirjoitus tarkoittaa? Persupoloiitikko ei vastaa haastattelupyyntöihin, jolloin media joutuu raportoimaan suoraan persun vihaviestin sellaisenaan. Persujen vastustajat älähtävät ja kertovat, miten tämä persupoliitikko on natsi ja ihmisvihaaja. Samaan aikaan muut persut ryntäävät puolustamaan. Syntyy sellaisia puheita kuin ”vasemmisto ymmärtää viestin väärin” tai ”tämä on ajojahti poliitikkoa kohtaan ja sananvapauden loukkauamista”. Missään vaiheessa kukaan puoluetovereista ei kritisoi itse vihaviestin sisältöä, vaan maksimissaan sen ”karua” muotoilua. Näin vihaviestin kirjoittanut persupoliitikko ei vieraannuta omia kannattajia, jotka ovat samaa mieltä viestin sisällön kanssa. Syntyy mielikuva, että oikeasti muut ovat ymmärtäneet vihaviestin tahallaan väärin. Persupoliitikko kirjoittaa blogikirjoituksen siitä, miten Suomi on DDR ja hän on joutunut noitavainoon, kiihottaen omat kannattajat ja sivustakatsojat vihaamaan ”punavihreitä somelynkkaajia”. Loppujen lopuksi kaikki ovat lukeneet persun vihaviestin ja propagandan sisältö on levinnyt laajalle, vailla haastetta.   

Mitä median pitäisi siis tehdä? Joko yrittää saada selvennystä viestin merkityksestä kirjoittajalta itseltään tai jättää raportoimatta. Mitä olen itse havainnut, suurimmaksi osaksi media tekee jo tätä, koska se määrä aivopieruja, joita persut kirjoittavat somessa on liian suuri, että jokaista jaksaisi purkaa julkisesti.  Twitterissä voi seurata Dmitry Gurbanovin tiliä, jos haluaa nähdä ”parhaat palat” perussuomalaisten someviestinnästä.  

Mielenkiintoisin oivallus kirjassa oli kaksisuuntainen viestintä. Populistipoliitikot käyttävät samaa harhautustaktiikkaa kuin Ed Hussainin raportoimat islamistit. Kirjailijoitten mukaan kaksisuuntainen viestintä on diskurssi, jossa on kaksi eri merkitystä kahdelle eri yleisölle. Päällisin puolin poliitikko puhuu tavallisista asioista suurelle yleisölle, mutta retoriikkaan on sekoitettu vihjeitä ja koodeja äärimmäisimmille kannattajille, jotta nämä ymmärtäisivät poliitikon olevan ”heidän asialla”. Jos joku tuleekin haastamaan poliitikon sanomaa, tämä voi taas kaatua maahan ja itkeä, miten hän on kuin Anne Frank ja haastaja on vainoharhainen.  Opinkin tässä kirjassa, että ”uhriutuminen ” on ihan oikea akateeminen käsite kuvaamaan populistien melodraamaa.   

Vaikka nämä kaksi edellä mainittua taktiikkaa kuulostavat samankaltaisilta, molemmilla on eri tarkoitus. Ensimmäisen on levittää laajalle vihasanomaa ja toisen tarkoitus on kiihottaa rivikannattajia. Molemmat kuitenkin on rakennettu niin, että niitä ei voida kyseenalaistaa ja haastaa, ilman että vaikuttaa vainoharhaiselta. Sitä luullaan, että populistit ovat vain amatöörejä, jotka eivät osaa hillitä itseään, mutta tässä kirjassa on esimerkkejä hyvin tietoisista retorisista rakennelmista.    

Kaipaisin kuitenkin syvällisempää analyysiä tässä kirjassa. Esimerkiksi kirjailijat eivät ollenkaan kyseenalaista populistien sananvapausretoriikkaa. Kun populistin sanomisia kyseenalaistetaan tai haastetaan, tämä uhriutuu ja sanoo sananvapautensa tulleen loukatuksi. Mistä lähtien jonkun sanomisen haastaminen ja kyseenalaistaminen ovat sananvapauden loukkaamista? Tätä kirjailijat eivät pohdi. Sananvapauden loukkaaminen olisi, jos valtio pidättäisi poliitikon puheittensa takia, ei se, että YLE kirjoittaa kriittisen artikkelin poliitikon vihaviestistä. Esimerkiksi persupoliitikkolla on täysioikeus esittää, että hänen sananvapautta loukataan, kun hän saa tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Mutta se, että ihmiset pahastuvat ja vaativat potkuja puheittesi takia ei ole sananvapauden loukkaamista. Puolueella tai yrityksellä, kun on vapaus potkia imagoaan pilaavan sekopään. Sitä luulisi liberaalikapitalismin alla elävän ihmisen tietävän ihmisten oikeudesta äänestää jaloillaan. 

Olisin kaivannut kirjailijoilta toteamuksen, että sananvapaus ei ole vapaus pakottaa muut kuulemaan omia horinoita hiljaa. Sinulla voi olla vapaus puhua vaikka, mitä hävyttömyyksiä, mutta minulla on vapaus kutsua puheitasi hävyttömyydeksi ja kertoa tarkalleen, miten väärässä olet. Onkin jonkinlainen lingvistinen voitto, että tunnemme käsitteen ”somelynkkauksen” joka käytännössä tarkoittaa sitä, että jollakin ihmisillä on yhä moraali tallessa ja pahastuvat, kun joku lietsoo vihaa kokonaisia ihmisryhmiä vastaan. Olen elänyt Brasiliassa, missä ihmisiä oikeasti lynkataan ja lynkkaajat ovat juuri sellaisia ihmisiä, jotka jakavat samoja mielipiteitä kuin kotimaiset rasistimme, homofoobikomme ja sovinistimme. Joten tällainen asetelmien pääalaspäin kääntäminen on irvokasta ja mautonta.  

Sama on ”markkinapopulismi” käsitteen kanssa. Kirjassa annetaan lyhyt kuvaus, mitä tämä käsite tarkoittaa, mutta ei lähdetä syvällisempiin analyyseihin sen laajuudesta. Markkinapopulismi tarkoittaa kapitalismia puolustavaa retoriikkaa, jossa pyritään heijastamaan kapitalismin ongelmat johonkin syntipukkiin. Kirjassa käytetään esimerkkinä EU:ta, jota moni brittiläinen tabloidi esitti olevan brittiläisten pienyrittäjien vihollinen. Lehdet esittivät, että jos pienyrittäjä halusi kasvattaa liiketoimintaansa, EU:sta olisi erottava. Minua kiinnostaisi enemmän, miten tätä markkinapopulismia käytetään etnisiin ryhmiin? Esimerkiksi, miten sen sijaan, että kritisoitaisiin suuryritysten veronkiertoa ja, miten se heikentää hyvinvointivaltion rahoittamista, media syyttääkin pakolaisia ja köyhiä ”sosiaaliturvan hyväksikäyttämisestä”? 

MV-lehti   

Kirjassa analysoidaan äärioikeistolaisten propagandalehtiä, erityisesti MV-lehteä ja sen lukijakuntaa. Mielenkiintoisin löytö kirjassa on sama, minkä itsekin tein: MV-lehti oikeastaan ei yritäkään vedota tavallisiin ihmisiin, vaan se on suunnattu jo radikalisoituneisiin. Olen oman kandityöni takia joutunut lukemaan MV-lehtieä ja havaitsin, miten artikkeleissa on ihan oma sisäinen slangi ja oletukset, joita ei tarvitse erikseen tarkentaa. Tavallisen ihmisen melkein pitääkin käyttää urbaania sanakirjaa ymmärtääkseen, mistä lehdessä edes puhutaan. Tämä oli jotenkin samaan aikaan huolestuttava ja lohduttava löytö. Tässä kirjassa onkin empiirisempää tietoa propagandalehtien viestinnästä ja miten siihen reagoidaan.    

Kirjan mukaan on olemassa kolmenlaisia MV-lehden lukijoita. On asiaan vihkiytyneet, jotka haluavat lukea vain oman ideologiansa linssin läpi suodatettuja artikkeleita ja sitten on ”agendakriitikot”. Jälkimmäiset tietävät MV-lehden olevan roskaa, mutta samalla he uskovat kaikkien lehtien olevan vääristynyttä propagandaa. Nämä agendakriitikot kuvittelevat osaavansa ”poimia” propagandan seasta oikeat faktat, joita valtamedia ”salaa”. Sitten on satunnaisia lukijoita, jotka kurkkaavat välillä MV-lehteä saadakseen ”toisen perspektiivin” , mutta eivät ole niin radikalisoituneet, että hylkäävät todellisuuden. Kirjailijoitten mukaan lopputulos on kuitenkin sama: maailmankuvan paha vääristyminen. MV-lehden lukijat toimivat samoilla vaikuttimilla kuin salaliittoteoreetikot. Nämä ihmiset kuvittelevat olevansa muita fiksumpia ”kriittisiä totuudenetsijöitä” vaikka ovat todellisuudessa vielä tietämättömiä kuin tavalliset kansalaiset.

Yhteenveto   

”Media & populismi. Työkaluja kriittiseen journalismiin” on hyvä kirja ihmiselle, joka tietää aika vähän oikeistopopulismista ja äärioikeistolaisesta propagandasta. Mutta minunlaiselle pimeissä soissa sukeltavalle hyypiölle, tässä puuttui purevampi analyysi.   

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Sen on pakko olla salajuoni!

Jouko Jokisalon ”Euroopan radikaali oikeisto” on tietokirja, joka käsittelee kaikkia hulluja rasistisia, syrjiviä tai autoritaarisia oikeistolaisia ryhmittymiä ja puolueita. Nämä kaikki liikkeet on luokiteltu suuren kattonimityksen alle ”radikaali oikeisto”. Äärioikeistosta tulevat mieleen vain natsit, eivätkä nämä liikkeet kannata kansallissosialismia tai fasismia, vaan niillä on omat aateversionsa ja painotuksensa, joitten ainoa yhdistävä tekijä on jonkinlainen etnisten vähemmistöjen syrjintä ja kapitalismin kannatus.

Historia

26

Kirja alkaa historiankatsauksella, jossa kerrotaan ensin äärioikeistosta. Jokisalo poikkeaa muista alan tutkijoista siinä, että hän ajoittaa äärioikeisto synnyn vähän ennen Ensimmäistä maailmansotaa, kun jotkut sosiaalidemokraattiset puolueet omivat nationalismin ja irtisanoutuivat marxilaisesta internationalismista. Tästä epäpyhästä liitosta syntyi kansallissosialismi, joka on sekoitusta äärinationalismia, sosialismia, kapitalismia ja tieteellistä rasismia. Joku voi kysyä, miten on mahdollista olla niin ristiriitainen ja minä vastaan, että oh, uh, kyllä kun tarpeeksi ruuvit ovat löysällä, van näppäimistö on rajana!

Ajan mittaan kansallissosialistit muuttuivat oikeistolaisemmaksi, mutta silti pyrkien naamioitumaan itsensä sosialisteiksi tai sitten ”työväenpuolueeksi ilman sosialismia”. Tästä tunnetuin esimerkki on Saksan kansallissosialistinen puolue, jota kannattivat pääosin pienyrittäjät, eikä niinkään työläiset. Mutta puolueen virallinen kääntyminen äärioikealle tapahtui Pitkien puukkojen yönä, kun puolueen johtoon noussut Hitler tapatti kaikki puolueen vasemmistolaiset. Tämä linjanmuutos näkyi Natsi-Saksan äärimmäisessä yksityistämispolitiikassa ja työläisten olojen heikennyksessä. Sama kehitys tapahtui Italian fasistien kanssa.

Ideologia

Äärioikeisto tai sen ei-niin rasistiset johdannaiset, joita luokitellaan radikaalioikeistolaisiksi, eivät muodosta mitään koherenttia ideologiaa. Enemmänkin nämä ryhmät ovat kokoelma oikeiston marginaaleissa lymyileviä radikaaleja, joitten mielestä oikeistolaisuus ei tarkoita liberalismia, vaan sitä Ranskan vallankumouksen jälkeen syntynyttä taantumuksellista konservatismia.  Kiteytettynä radikaalioikeistolaiset haluavat samaan aikaan itselleen kaikki vapaan markkinatalouden hyödyt, mutta ilman erilaisia ihmisiä. Termin alle mahtuu niin rasistiset libertaarit, natsit, fasistit, alt-right, uusnatsit, radikaalit maahanmuuttokriitikot, identitaarit ja uusoikeistolaiset.

Taloustiede

Kirjailija kuitenkin menee syvemmälle ja tutkii äärioikeiston ja radikaalioikeiston talousteoriat, jotka ainakin päällisin puolin vaikuttavat aika demarimaisilta. Pintaa syvemmällä paljastuu, että ensiksi äärioikeisto ei tiedä yhtään mitään taloudesta. Pähkinänkuoressa äärioikeisto haluaa kapitalismia ilman pörssikeinottelua. Mutta jos on lukenut edes vähän taloustiedettä, tietää, että kapitalismi ei toimi kunnolla ilman arvopaperikauppaa ja pankkeja. Radikaalioikeistolaiset kokevat ajavansa pienkauppiaitten ja kansallismielisten tehtaitten kapitalismia. Tiivistetysti radikaalioikeistolaiset haluavat jonkinlaista kauppatorikapitalismia, jossa jokainen on teltassa seisoskeleva torimyyjä.

Mutta tällainen lapsellinen käsitys talouden toiminnasta selittää, miten nykyäänkin radikaalioikeisto voi sanoa olevansa globalisaatiota ja ”sionistista pankkimafiaa” vastaan, mutta silti kannattaa vapaita markkinoita. Eli radikaalioikeisto ei ole mitään muuta kuin jotain lasten taloustiedettä lukeneita tärähtäneitä oikeistolaisia, jotka vihaavat ulkomaalaisia, homoja, naisia ja etnisiä vähemmistöjä.

Mikä muu muka?

Vaikka tämä kirja muotoilee täydellisesti ja uuvuttavan perusteellisesti asian, mitä minäkin olen havainnut tarkkaillessani erilaisia radikaalioikeistolaisia ryhmittymiä, tämä kirja menee paljon äärimmäisempiin johtopäätöskin kuin muu alan kirjallisuus.

Jouko Jokisalon mukaan radikaalioikeisto ei nouse, koska kapitalismi on kriisissä, kuten muut tutkijat väittävät, vaan koska kapitalismi on se kriisi. Jokisalo vetää pölyttyneistä hyllyistä esiin Karl Marxin teesejä kapitalismin luonteesta, jotka nyt tuntuvat ajankohtaisimmilta kuin koskaan.

Kirjailijan mukaan jo 1800-luvulla Marx muotoili teorian, jonka mukaan kapitalismi on itsetuhoinen järjestelmä, joka ei ole kestävä, vaan se ajan mittaan ylikuumenee riippumatta siitä, mitä yritämmekään tehdä sille. Keynesiläiset tai klassisen taloustieteen elvytyspolitiikat voivat vain hetkellisesti saada markkinat toimimaan, kuten pitäisi, mutta loppujen lopuksi kapitalismi tulee aina ylikuumenemaan. Syntyy talouskriisii, jolloin markkinat on nollattava ja käynnistettävä uudestaan. Jokaisen talouskriisin aikana radikaalioikeisto nousee kuin kannessa piirretty korpikotkamainen feeniksinlintu. Tarvitaan vain tarpeeksi suuri jysähdys, jotta Toisen maailman sodan kauhut toistuvat.

Kirja osoittaa, että radikaalioikeisto ei koostu vain öykkäröivistä natseista, vaan porvareista, jotka yrittävät epätoivoisesti pelastaa romahtaneen talousjärjestelmän.

Vaikka radikaalioikeistolaiset eivät ymmärrä mitään kapitalismista, he uskovat siihen lujemmin kuin liberaalit ja konservatiivit, jolloin radikaalioikeistolaisen mielestä syy romahdukseen on oltava kaikki muu paitsi itse kapitalistinen järjestelmä. Tämä epätoivo romahtavaa talousjärjestelmää kohtaan luo edellytyksen oikeiston marginaaleissa eläville sekopäille, jotka uskovat, että syy romahdukseen olivat etniset vähemmistöt, liian vapaamielinen kulttuuri, raskas hyvinvointivaltio, korkea verotus tai kommunistien sabotointi.

Liberaalit eivät yleensä pärjää kriisiaikoina radikaalioikeistolaisille, jotka esittävät todella yksinkertaistettuja vastauksia monimutkaisiin ongelmiin. Näin tapahtui 30-luvun Saksassa, missä lopulta liberaalit joutuivat jakamaan keskityusleirien sellit kommunistien ja muitten ”degeneroitujen” kanssa.

Jokisalo analysoi lukuisia radikaalioikeistolaisia puolueita, jotka ovat yhden talouskriisin aikana ajaneet voimakasta hyvinvointivaltion riisumista ja seuraavassa hyvinvointivaltion pelastamista. Molemmissa tapauksissa sama puolue on ensin perustellut leikkauksia sillä, etä ”korkea verotus riistää pienyrittäjiä” ja ”palkitsi lusmuilevia työttömiä/ulkomaalaisia”, mutta seuraavassa kriisissä hyvinvointivaltio pitää pelastaa ”pankkimafialta”, ”rahaeliitin” ja ”maahanmuuttajien” kourista Tämä käytös osoittaa, että radikaalioikeisto on enemmänkin ympäristöön reagoiva liike, kuin aidosti muutosta ajava.

Vieraannuttava näkövinkkeli

Ilmiselvästi tämä kirja on äärivasemmistolaisesta vinkkelistä kirjoitettu ja se on ehkä teoksen suurin vika. Jokisalo käyttää tässä kirjassa vasemmistolaisia käsitteitä kuin ne olisivat kaikille ilmiselviä.

Tämä voi tulla kirjailijalle yllätyksenä, mutta eivät kaikki ole yhtä sekopäitä kuin minä, joka kuluttaa kallisarvoista aikaani lukemassa jokaisen ääriliikkeen manifestit. Joillekin marxilaisten käsitteitten lukeminen voi olla vieraannuttavaa. Ei vain sen takia, koska ihminen ei välttämättä tiedä, mitä käytetty sana tarkoittaa, vaan sen takia, koska monelle Karl Marxin teesit ovat yhtä kuin Neuvostoliiton gulagit.

Vasemmiston kriisi

Kirjailijan mukaan Neuvostoliiton romahdettua antikapitalistinen vasemmisto menetti uskottavuutensa, jolloin ainoaksi vallitsevaksi järjestelmäksi muodostui kapitalismi. Jopa demaripuolueet ovat ajaneet 1990-2000-luvuilla uusliberaalia politiikkaa, jolloin ihmisiä on vallannut vaihtoehdottomuus. Kukaan ei uskalla kokeilla mitään uutta talouden saralla, eikä kukaan ole keksinyt mitään kapitalismin korviketta, joten olemme umpikujassa.

Jokissalon mukaan tämän vaihtoehdottomuuden takia radikaalioikeisto on nousemassa ympäri maailmaa. Kun kapitalismia ei voi korvata millään, ainoastaan hillitä tai vapauttaa entisestään, kulttuuri ja yhteiskunta ovat muuttuneet poliittisiksi kiistakapuloiksi, joita nykyinen vasemmisto on dominoinut. Mutta mitä auttaa kohottaa seksuaalivähemmistöjen oikeudet, kun suurin osa elää matalapalkkaisten pätkätöitten elämää vailla poliittista valtaa? Obaman hallitus on tämän vasemmiston kriisin suurin kulminaatio. Musta presidentti, joka mahdollisti tasa-arvoisen avioliiton hyväksymisen ja nosti esiin vähemmistöjen oikeuksia, mutta muuten ajoi uusliberaalia talouspolitiikkaa. Tämä ja vastaavat tapaukset Euroopassa loivat sen kuuluisan illuusion ”vihervasemmistolaisesta eliitistä”, jota jopa persut hyödyntävät. Tätä uutta tilannetta radikaalioikeisto hyväksikäyttää ja sen takia todella hullut salaliittoteoriat islamisaatiosta, homosaatiosta ja kulttuurimarxistien George Soros-rahoitteisesta globalismista, kuulostavat monien mielestä niin helvetin järkeviltä.

Kun vaihtoehtona on rasistinen ja autoritaarinen kapitalismi tai hallitsematon monikulttuurinen kapitalismi, jossa vähemmistöillä on yhtäläiset oikeudet valtaväestön kanssa, mutta kaikilla on todella matala palkka, niin miljoonat keskiluokkaiset valtaväestöön kuuluvat valitsevat kurin ja järjestyksen hallitsemattomuuden sijaan. Tämän takia Trump voittikin USA:n vaalit ja nyt siellä ajetaan rasistisen politiikan lisäksi samaan aikaan rankkaa uusliberaalia sisäpolitiikkaa, että täysin vapaan markkinatalouden vastaista rankkaa protektionistista ulkopolitiikkaa.

Radikaalioikeisto kokee, että se pelastaa kapitalismin, mutta sen toiminta onkin juuri niin epäjohdonmukaista, että se tuhoaa sen. Tämän tajusivat jo klassiset liberaalit teoreetikot Friedrich Hayek ja Ludwik Von Mises 30-40-luvulla!

Yhteenveto

Kapitalismin vaihtoehdottomuus koskee kirjailijaakin. Hän ei osaa ehdottaa mitään muuta kuin nykyisen järjestelmän prioriteettien vaihtamista inhimillisemmiksi. Kommunismia Jokisalo ei ehdota, vaikkakin hän kuinka on osoittanut kapitalismin kaikkien ongelmien syyksi. Eli elämme todellakin historian loppua, missä vain pimeä kuilu näkyy.

”Euroopan radikaali oikeisto” on erinomainen kirja radikaalioikeistolaisuudesta, joka osoittaa nykymaailmassa tuoreen ja uskottavan näkökulma siihen miksi viha on nousemassa ympäri maailmaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Nojatuolifasistien kaikukammio

Timo Hännikäisen toimittama ”Sarastus. Kirja 1” on äärioikeistolaisen Sarastus-lehden artikkelikokoelma.

1

Kun sain tietää, että Suomen sisun propagandalehdestä koottiin yksiin kansiin ”keskeisemmät” kirjoitukset, niin tietenkin laiton lukulistalle!

Kuitenkin jotkut väittävät, että Suomen sisu ei ole äärioikeistolainen, vaan liberaali järjestö ja, että Sarastus-lehti ei liity mitenkään Suomen sisuun. Jos ei liity, se pitäisi kertoa Suomen sisun virallisen nettisivun ylläpitäjälle, jonka ylläpitämässä SS:n nettisivussa mainostetaan tätä kirjaa. Voitaisiin myöskin kysyä, miksi lehti on SS:n nettisivun kestolinkeissä tai miksi Suomen sisun virallisissa tilaisuuksissa tätäkin kirjaa myydään? Varmasti selitykset tulevat olemaan yhtä fantastisia kuin persupolitiikkojen ilmestyminen yhteiskuvassa PVL-natsien kanssa.

Suomen sisu

Perrussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen vahingossa joutui samaan kuvaan kuin fasistiset kirjat

Mutta itse kirjaan. Heti ensimmäisessä sivussa todetaan, että lehden linja on ”traditionalistinen” koska kirjoittajilla on varioivia mielipiteitä. Kirjoittajia yhdistää vastavalistus, joka Hännikkäisen mukaan määritellään eurooppalaista perinnettä vaalivana ja Ranskan vallankumouksessa syntyneitä uudistuksia vastustavana liikkeenä. Eli Sarastuksen kirjoittajat edustavat ihmiskunnan pimeimpiä voimia.

Sitten kerrotaan mihin muihin poliittisiin ideoihin sarastus pitäisi rinnastaa, jotta saisi käsityksen lehden aatteellisesta miljööstä? Yksi mainituista aatteellisista perustoista on AKS, eli 30-luvun hyvin tunnettu fasistinen järjestö. Nykyisiä aateveljiä ovat amerikkalaiset, uusnatsijohtaja Richard Spencer ja säälittävä rasistinen miesasiamies Jack Donovan. Koska en kannata poliittista korrektiutta, niin arvioin varovaisesti, että Sarastus on fasistinen ja sen kirjoittajat fasisteja.

Yksi kirjailijoista luonnehditaan, jopa suoraan ”Maolaisdemokraattiseksi suomalaiseksi fasistiksi”. Nauroin ääneen. Mieleeni tulivat Stewart Homen romaanien kuvaamat ääriliikkeen edustajat, joilla on mitä hullumpia ideologioita. Nämä ääriliikkeitten jäsenet saarnaavat romaaneissa samaan aikaan, kun joku heidän kannattajistaan imee näitten slabaa silkasta ihailusta. Kannattaa muuten lukea Stewart Homen kirjat. Niistä saa samat tiedot, kuin tästä kirjasta, mutta paljon viihdyttävämmin, koska kirjan lopussa natsin leukaluut murtuvat miellyttävässä rätinässä, Big Ben romahtaa mellakassa Thames-jokeen ja miljoonien puntien arvoisia taide-esineitä palaa tuhkaksi Tate-museossa.

Mutta on virhe luulla, että kirjailijat myöntävät olevansa kaikesta edellä mainitusta huolimatta fasisteja, äärioikeistolaisia tai natseja. Sen sijaan kirjailijat kirjoittavat sarkastisesti, miten heidän ideoidaan ”leimataan fasisteiksi”. Eikö mies enää voi kannattaa valkoista etnovaltiota, jonka hallitus on oikeistodiktatuuri, ilman että heti tätä leimataan fasistiksi! Voi ei!

Eli tässä on yksi kategorinen ero äärivasemmiston kanssa. Kommunisti ja anarkistit tulevat aina sanomaan suoraan, että ovat kommunisteja. Fasistit taas tietävät, että he ovat rasistisia hyypiöitä, joten on keksittävä kaikenlaisia eufemismeja, joilla peitetään muuten aika ilmiselvästä fasistisia ideoita.

Kun aloin lukea varinaisia artikkeleita, odotin suuria. Olihan tämä suomalaisen äärioikeiston intellektuaalista kärkeä, eikä minkään elämänkouluskinien töherryksiä. Sen sijaan nämä tekstit ovat nojatuolifasistien hienostuneita mietintöjä. Eli tekstien pitäisi olla älyllisesti haastavia, kenties joutuisin tutkimaan väitteitä ja miettimään omia positioitani tarkasti. Kenties ilahtuisin ja tajuaisin olevani väärässä. Mutta jälleen äärioikeisto petti minut! Artikkelit ovat suurimmaksi osaksi toki taitavasti kirjoitettuja, oikein akateemisia sivistyssanoja käytetään ja teksti etenee johdonmukaisesti, mutta ydinväitteet ovat melkein samat, mitä 30-luvun natsit käyttivät. Kaikki tekstit yrittävät välttää ilmiselvää rasismia, mutta aika kömpelösti, koska kaikki kirjoittajat alkoivat sillä alkuoletuksella, että olet rasisti, joka epäilee, että juutalaiset, muslimit ja muut etniset vähemmistöt ovat osa suurempaa salajuonta. Tällaiset väitteet on kumottu jo tuhansia kertoja. Eli ei näillä hepuilla ole paljon mielikuvitusta.

Yleensä äärioikeistolla on suuria vaikeuksia kirjoittaa edes yksinkertaisia lauseita kunnolla, joten on tämä jo jokin saavutus. Varmasti suomalaisen koulutusjärjestelmän tulosta. Mutta, mitä tulee kirjan väitteisiin, niin ne ovat niin kliseista natsi-propagandaa, että huokaisin. Gramaattisen selkeyden lisäksi annan plussaa siitä, että kirjailijat onnistuivat esittelemään natsi-propagandaa ilman, että Hitler tai kansallissosialismi mainitaan ylistävin sävyin. Se oli varmasti kirjoittajille suuri ponnistelu, mutta hyvä pojat, te onnistuitte!

Suurin ongelma tässä kirjassa on se, että se on suunnattu selvästi Suomen sisun jäsenille, eikä ulkopuolisille. Tätä kirjaa myydään ainoastaan Kiuas-kustannuksen nettisivujen sähköpostiosoitteen kautta. Eli kirjaa ei saa ostettua mistään muusta paikasta, kuin pyytämällä sähköpostiviestillä joltain hörhöltä. Kirja ei siis ole suunnattu ulkopuolisille, joita pitäisi yrittää vakuuttaa, vaan pienelle fasistien runkkausringille.

Tässä kirjassa on pakollinen artikkeli, jossa avoimesti oletetaan, että kaikki muslimit ovat terroristeja, joita pitäisi ”ihailla” koska heillä on ”selkeä rotutietoisuus”. Tämä on tyypillinen äärioikeistolainen projektio, jossa oletetaan muitten kansojen olevan jotenkin yhtenäisempiä kuin oma.

Mielenkiintoisin artikkeli oli kuitenkin talouspoliittinen. Äärioikeistolla ei ole selkeää talouspoliittista linjaa, koska se ei kiinnosta heitä. Tässä oli kuitenkin yritetty perustella, miksi vapaa markkinatalous toimii parhaiten, kun ”demokraattiset instituutiot on lakkautettu”. Kirjailijan mukaan yritykset eivät voi saada maksimaalista voittoa, jos kansa saa vapauden äänestää uusista veroista tai yritystoimintaa rajoittavista laista. Tämän vuoksi olisi Suomen kansantalouden parhaaksi, että oikeistodiktatuuri pantaisiin pystyyn. Sitten ihmetellään, miksi äärioikeistossa on ”oikeisto” liite. Varmaan tällaisen ulostulojen takia.

Kuitenkin koska tämä on esseekokoelma, jossa ”ei olla yksimielisiä” niin seuraava kirjoittaja lausuu, että nykyinen kapitalismi on ”liian hallitsematon” ja ehdottaakin, että luovuttaisimme kokonaan kulutuskulttuurista. Tämän kirjoittajan mukaan kapitalismi tuhoaa perinteiset arvot ja kulttuurit, joten sen vuoksi kapitalismia on rajoitettava. Kirjoittaja on oikeassa, että kapitalismi tuhoaa perinteisiä arvoja ja olenkin ihmetellyt, miksi niin moni konservatiivi kannattaa sitä? Viimein joku oikeistokonservatiivi tajusi, että hän ampuu omaan jalkaan! Mutta kuitenkin kapitalismi, jossa ei ole kulutuskulttuuria on lähes mahdottomuus. Kapitalismi perustuu kulutukseen, jossa ennen pitkään ainoa tapa saada tuote erottautumaan muista on luoda siitä brändi. Ajan kuluessa tästä brändistä muodostuu  ”identiteetti”, joka lopulta haastaa perinteiset identiteetit tai sitten se sekoituu niihin. Eli tämän ja edellisen kirjailijan näkemykset eivät eroa käytännössä, koska molemmat loppujen lopuksi kannattavat totalitarismia.

Muut artikkelit ovat sitten kunnon natsikamaa. Eli yritetään perustella Solzhenitsyn ja muitten kautta, että oikeastaan kaikki kommunistit ovat juutalaisia, joitten juoneen kuuluu valkoisen rodun alistaminen ja hävittäminen. Koska tämä on fasistien teos, niin pakollinen ”holokausti on liioteltu ja miksi edes murehdimme siitä?” on upotettu tähän kirjaan. Näitten lisäksi on sellaisia älyn väläyksiä kuin artikkeli valkoisen rodun ylemmyydestä ja miksi rotuerottelu on paras tapa ehkäistä ”valkoinen kansanmurha”.

Artikkeleitten yhdistävä teema on Oswald Spenglerin ja Julius Evolan filosofioista muodostunut kulttuuripessimistinen maailmankuva, jonka mukaan länsimainen sivilisaatio on romahtamassa modernisaation myötä. Kirjoittajat valittavat, että yhtenäiskulttuuri on hajoamassa ja ihmiset ovat teollisen työn takia vieraantuneet toisistaan. Aito yhteisöllisyys on kadonnut ja sen sijaan ihmisen sulautuvat yhteen suureksi identiteetittömäksi massaksi, joka on vain suurkapitalistien hyötykäytössä olevaa ”massaa”. Koska mikään sivilisaatio ei voi kirjoittajien mukaan toimia, ilman yhtenäiskulttuuria, niin kaikki romahtaa ja me palaamme keskiaikaan. Valitettavasti totuus on toinen, kaikki suuret sivilisaatiot ovat olleet monikulttuurisia.
Ehkä ainoa jotenkuten uskottava osio tästä ideasta on tuo kapitalismin kritiikki, koska ilman ironian häivää se on juuri jälkimarxilaisen Frankfurtin koulukunnan keskeisin teorian osa. Mutta jo 60-luvulla folkloristiikassa todettiin, että kulttuurit eivät ole pysyviä tai edes monoliittisia, joten ne joka tapauksessa tulevat muuttumaan ja sekoittumaan muitten kulttuurien kanssa. Sitten tietenkin on vähän elitistä olettaa, että kaupallinen kulttuuri ei ole kansankulttuurin heijastuma tai synnytä sellaista.

Oma suosikkini on artikkeli, jossa suoraan sanotaan, että vasemmistolaisten ”todellinen” motiivi on valkoisen rodun hävittäminen. Kyseinen kirjailija kirjoittaa todella tökerösti mitä ihmeellisempiä olkiukkoja vasemmistosta. Liberaalit sekoitetaan kommunisteihin, jolloin hän kertoo sen todella typerän salaliittoteorian siitä, että nyt EU ja oikeastaan koko maailma on kommunistien hallussa. Nämä näkymättömät kommunistit sitten suosivat maahanmuuttoa, jossa tummat kansat voivat ”valloittaa” kaikki valkoisten maat ja tappaa joka ikisen meistä sukupuuttoon lisääntymällä. Mitään viitteitä ei tarjota, koska näin asiat koetaan.

On tässä vähemmän natsimaisia artikkeleita, kuten arvio äärioikeistolaisista metallibändeistä ja miksi evolutionismi on huono ideologia. Nämä olivat aika tylsää kamaa, joka ei kiinnostanut pätkääkään. Onneksi suurin osa artikkeleista käsitteli sitä, miten valkoiset ovat oikeasti maailman syrjityin kansa ja liberaalit ovat rotupettureita.

Ehkä merkittävin ero vanhoihin natseihin ovat. Esimerkiksi artikkelit, jossa yritetään vakuuttaa muille äärioikeistolaisille, miksi Putinin ihailu on typerä ja miksi ei kannata pyytää Venäjältä apua valtaannousuun. Toinen artikkeli taas käsitteli sitä, miten ainoa tapa ylläpitää rotupuhdasta maata on erota EU:sta ja järjestettävä Suomi niin, että kaikki elävät autonomisissa kaupungeissa, jotka käyvät keskenään kauppaa. Näin saataisiin ”torjuttua” kapitalismin pahimmat haitat ja luontokin pelastuu. Niin tässä onkin luonnonsuojelulle omistettu artikkeli, jossa valitetaan, että oikeisto ei ole tarpeeksi ekologinen. Tietenkin Pentti Linkola mainitaan filosofisena ”mestarina”

Se onkin todella surullista, että ei tässä kirjassa ollut mitään uutta. Kaikki edellä mainittu jo tiesin lukuisista äärioikeistoa käsittelevistä kirjoista. Se onkin vähän huvittavaa, että moni pitää kuuluisimpia äärioikeistoa käsitteleviä teoksia epäuskottavina, koska kirjailijat ovat olleet vasemmistolaisia. Mutta tässä teoksessa on tismalleen, jopa sanasta sanaan, samat argumentit, mitä esimerkiksi Li Anderssonin ja Dan Kouvulaakson kirjoittamassa ”Äärioikeisto Suomessa” kirjassa oli esitetty kuuluvan äärioikeistolaisille. Se on paljon ihmisestä kertovaa, kun tämä mieluummin sulkee korvansa ja silmänsä äärioikeiston olemassaolosta huutamalla itselleen ”tutkija on vasemmistolainen, blä, blä blää! Natseja oli olemassa vain 30-45 välisinä vuosina, la, la, la, la!”

Niin, sanoin aiemmin, että Hitleriä ei mainita kertaakaan koko kirjassa, mutta sen sijaan tässä kerrotaan, miten oikeasti fasismi ei ole niin paha aate, koska yksi saksalainen ”elitistifasisti” kannatti antirasistista fasistivaltiota. Eli kaikki fasismin ”parhaat” puolet ilman etnistä puhdistusta! Kuvauksien perusteella mieleen tulevat ainakin Etelä-Amerikan oikeistodiktatuurit, jotka liberalisoivat talouden ja tuhosivat keskitysleireissä poliittiset vastustajat etnisestä taustasta riippumatta. Tällaista Suomen sisu haluaa Suomellekin hyvät ihmiset!

Mutta mielenkiintoisinta oli kirjan vahvistama havainto, että vaikka nämä suomalaiset uusfasistit kertovat rakastavansa Suomea ja sen kansaa, niin kaikki artikkelit keskittyvät haukkumaan suomalaisia epäyhtenäisiksi, sieluttomiksi ja moraalittomiksi. Suomalainen poliittinen järjestelmä ja kulttuuri ovat perseestä. Täällä suvaitaan ja homostellaan liikaa. Naisetkin voivat tehdä mitä huvittaa ja niin edelleen. Eli vaikka kirjan ideologia perustuu äärimmäiseen kansallismielisyyteen, niin tarkempi analyysi paljastaa, että nämä sekopäät vihaavat omaa maataan ja sen kansaa. Suomi on heille vain jokin kuva päässä, joka ei ole koskaan ollutkaan olemassa.

Vaikka tiesin jo aiemmin Suomen sisun olevan fasistinen järjestö, heidän oman historiikkinsa kautta, niin tämän kirjan jälkeen tunnen entistä enemmän itsevarmuutta kutsua Suomen sisua ja sen kannattajia oikealla nimellä, eli äärioikeistolaiseksi tai jopa uusfasistiksi. Uusi siinä mielessä, että ei ihailla Mussolinia tai Hitleriä, mutta muuten kannatetaan kaikkia heidän arvojaan. Sydäntäni lämmittää, että googlattaessa en löytänyt yhtään tavallista kirja-arviota, vaan Hommafoorumin ja muitten äärioikeistolaisten blogien keskusteluja kirjan nerokkuudesta. Eli ainoastaan muutama hörhö on tätä paskaa lukenut.

1 kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Jätkät & jytkyt. Perussuomalaiset ja populismin retoriikka

Monen kirjoittajan “Jätkät & jytkyt. Perussuomalaiset ja populismin retoriikka” on akateeminen tietokirja, jossa analysoidaan oikeistopopulismin viestintää, erityisesti otsikossa mainitun puolueen kautta.

35

Akateemisena kirjana tämä teos alkaa heti määrittelemällä kaikki käyttettävät käsitteet ja teoriat. Tieteellisyydestä huolimatta en kokenut kirjan kielen olevan kovin etäännyttävään teknistä, vaikka ”laclaunilainen performanssiteoria” tai ”identiteettien valtarakenteitten diskurssianalyysi” kaltaisia käsitteitä viljellään pitkin tekstiä. Kaikki selitetään perin pohjin.  Eli kirja olettaa, että et ole koskaan kuullutkaan populismista.

Ehkä surullisinta tässä teoksessa on se, että toimittaja käy läpi aiempi teeman tutkimuskirjallisuus, jolloin huomasin, että olen joko lukenut lähes kaikki kyseiset teokset tai ne ovat lukulistassa. Eli tässä on kahdessa vuodessa ehditty ahmia lähes kaikki, mitä Suomessa on kirjoitettu äärioikeistosta, rasismista ja oikeistopopulismista. Jopa Timo Soinin gradu mainitaan ja senkin olen lukenut. Aloin kyseenalaistaa joitakin elämänvalintojani.

Kirjassa siis analysoidaan perussuomalaisten- ja heistä kertovaa retoriikkaa puolueen perustamisesta sen kahtia jakautumisesta saakka. Eri kirjailijat analysoivat eri aspekteja populistisesta retoriikasta, kuten maskuliininen identiteettipolitiikka, tasa-arvo, rasismi, demokratia, kristillisyys, naiskäsitys, nationalismi ja monia muita. Yksittäisiä persupolitikkkoja, kuten Halla-ahon tai Timo Soinin viestintää ja poliittista uraa analysoidaan laajemmin kirjassa. Eli tässä on tuhti kirja Suomen hupsuttelevimmasta puolueesta.

Huvittavin asia tässä kirjassa, on kirjailijoitten aito yritys olla niin kuivakkaan tieteellisen puolueettomia kuin mahdollista ja samalla yrittää analysoida todella pähkähulluja lausuntoja. Koska teen kandia äärinationalistisesta retoriikasta, niin ymmärrän tuskan.

Sitä luuli, että tiesin kaikki hulluimmat perussuomalaisten lausunnot, mutta tässä on kamaa, jota luulin vain paatuneimmat uusnatsit sanovan. Tietenkin suurin osa tulee yhden jätkän suusta ja kaikki tietävät kuka sekin on.

Henkilökohtaisesti tässä kirjassa ei ollut mitään uutta. Enemmänkin teoriaa ja tiettyjen havaintojen parempi muotoilu. Yksi esimerkki on äärioikeistolle tyypillinen, mutta perussuomaisten jakama tapa uudelleen määrittää tai keksiä kokonaan uusia käsitteitä. Esimerkiksi uudissanoja ovat otsikossa oleva jytky ja maahanmuuttokriittinen. Näitä ja muita uudissanoja analysoidaan kaikessa niitten syvyydessä. Niin sanojen sisäisiä oletuksia, valtarakenteita kuin käyttötarkoituksia.

Uudissanojen tarkoitus on kehystää perussuomalaisten mielipiteet kuulostamaan salonkilepoisemmiksi kuin ne ovat. Samalla uudet sanat pakottavat muutkin keskustelemaan puolueen teemoista, sillä kehyksellä, jota perussuomalaiset haluavat keskustelun käyvän.

Oivallisin esimerkki sanojen alkuperäisen merkityksen kääntämisestä päälaelleen, on ”tasa-arvo”. Perussuomalaisille tasa-arvo alun perin tarkoitti taloudellista tasa-arvoa (mahdollisuuksien tasa-arvo) mutta Halla-ahon jäsenyyden jälkeen tasa-arvo muuttuikin hullunkurisesti tasapäistämisen tasa-arvoksi.

Sitä valitetaan, että vasemmisto haluaa kaikki samanlaisiksi harmaisiin potkupukuihin pukeutuviksi orjiksi, joita isoveli valvoo, mutta persut ovat ne, jotka käytännössä tavoittelevat sellaista retoriikallaan. Kun analysoidaan perussuomalaisten tapaa käyttää tasa-arvoa, niin se tulee kontekstissa, jossa halutaan estää naisten ja vähemmistöjen ”liian pitkälle” menevää tasa-arvoa.

Perussuomalaisille kaikki ihmiset ovat jo syntyneet samalla viivalla ja juoksurata on jo auki. Eli ei ole olemassa etnisiä vähemmistöjä, joilla on sosioekonomisia tai historiallisia seikkoja, jotka ovat tehneet nämä syntymään heikommassa asemassa kuin köyhä suomalainen. Sama on naisilla ja homoilla. Eli koska perussuomalaiset uskovat, että historiallisilla- tai sosioekonomisilla olosuhteilla ei ole mitään relevanssia kenenkään elämässä, niin kaikki valtion tavat nostaa alemmassa sosiaalisessa asemassa olevat vähemmistöt ja naiset ovatkin oikeasti tapa painaa alas valkoinen heteromies. Eli perussuomalaisille tasa-arvo on nollasummapeliä, jossa on rajallinen määrä ihmisarvoa, jota ei voida jakaa loputtomasti, koska muuten joku saa ”liikaa” tasa-arvoa, jolloin joudutaan vähentämään toisen ihmisen tasa-arvon määrää.

Tekisi mieli hakata päätäni seinään tälle järkeilylle. Mutta on ihmisiä, jotka ihan tosissaan ajattelevat, että ihmisoikeudet ovat jotain metafyysisiä palikoita, joita kootaan vaakakuppeihin. Perussuomalaiset hyödyntävät tätä rajallisen tasa-arvon mielikuvaa retoriikassaan, jolla he pyrkivät idean tasolla luomaan kuvan yhteiskunnassa, jonka ihanne, on että ihmisten erilaisuus kielletään täysin ja sen sijaan on teeskenneltävä, että kaikki ihmiset ovat kopioita toisistaan. Sama tausta, sama ulkomuoto ja samat mahdollisuudet. Jos yksilö epäonnistuu elämässään, niin se on yksilön omien sisäisten vikojen syytä, eikä yhteiskunnan.

Perussuomalaisten tarkoitus onkin luoda potentiaalisten kannattajien mielissä mielikuva, että antirasismi tarkoittaa ihmisten ulkoisten erojen kieltämistä, jolloin persusuomalaiset vaikuttavat ”järkeviltä” kun he puhuvat naisten ja eri vähemmistöjen alemmuudesta. Samalla tällaisella näennäisellä tasa-arvo retoriikalla pyritään estämään kaikki yhteiskunnalliset muutokset, jotka voisivat parantaa vähemmistöjen ja naisten elinoloja, ilman että puolueen jäsenet vauikuttavat kusipäiltä. Tämä semanttinen kikkailu jatkuu monilla muilla käsitteillä, kuten klassikko: ”Rasismia ei ole olemassa, mutta perussuomalaiset ovat eniten siitä kärsiviä. ”

Eli kun pitää kiihottaa kansanryhmää vastaan, niin määritellään rasismi niin tiukasti, että itse ei siihen mahdu, mutta kun pitää asemoida itsensä altavastaajaksi, niin sitten määritellään rasismi tai seksismi niin leveäksi, että kokonainen puolue ja eniten valtaa yhteiskunnassa omaava kansanosa mahtuu uhriksi. Oma lempparini on julistus, että suomalainen heteromies on Suomessa eniten syrjitty kansanosa. Niin koska Sipilän hallitus tunnetaan mustien lesbonaisten valtaamaksi hallitukseksi ja kotimaiset suuryritykset ovat täysin vegaanisten trans-sukupuolisten somalimuslimien hallussa.

Retoriikan päälaelleen kääntämisen lisäksi, kirjassa käsitellään populismin ydinrakennetta, eli vastakkainasettelua. Populistinen puolue on luotava jatkuvasti vihollisisia, jotta se saa intohimoisia kannattajia, jotka uskovat edustavaansa ”oikeaa kansaa”. Vihollinen ei tarvitse olla järkevä tai oikeasti olemassa, mutta se on määriteltävä, koska itsesään populistipuolueella ei ole ideologiaa, jolla seisoa omillaan. Eli populismi on pahempi ilmiö kuin kommunismi, jolla sentään oli vaihtoehtoinen maailma tarjottava. Vihollisiksi kelpaavat samanaikaisesti rahaeliitti kuin oppositiossa oleva vasemmisto tai paperiton siirtolainen ja niin edelleen. Sitten, kun päästään hallitukseen, niin puolue yleensä menettää suosiotaan, koska miten voit lietsoa vihaa eliittiä vastaan, kun itse on osa siitä?

kirjailijat osoittavat, että toisin kuin monissa vastaavissa populistipuolueissa, niin ennen kahtia hajoamista perussuomalaiset yrittivät teeskennellä, että he yhä olivat oppositiossa.

Sipilän hallituksessa Timo Soini ja co. onnistuivat samaan aikaan murentamaan kannattajiensa elintason neoliberalistisella politiikalla ja viestittämään kannattajille, kuinka hallitus kurjistaa kansaa ja vain äänestämällä perussuomalaisia pelastus voi tulla. Kirjailijat analysoivat perussuomalaisten oman puoluelehden viestintää ennen ja jälkeen hallitukseen pääsyä ja huomasivatkin, että yhä hallitusta kritisoitiin ikään kuin vasemmisto olisi vallassa, eikä Kokoomus, Keskusta ja persut itse. Tietenkin tavallisiin ihmisiin tämä kikkailu ei ihan toiminut ja sen takia nyt puolue on jakautunut kahtia ja perussuomalaisten 2011 saavutettu kannatus on sulanut pois.

Mutta tässä tulee kirjan jännin havainto, mikä ei kyllä ole uusi, mutta tässä se on parhaiten muotoiltu. Eli keppihevoset. Kirjassa perustellaan hyvin, miten perussuomalaisille jokin asia voi olla yhdessä vaiheessa pahin vitsaus ikinä ja kun tarve vaatii, niin heidän sydämensä lähellä oleva asia, jota on puolustettava. Tähän kuuluu homot, jotka joissain puheissa ovat tuhoamassa suomalaista moraalia, mutta toisissa puheissa haavoittuvainen vähemmistö, jota on suojeltava muslimeilta.

Oma henkilökohtainen suosikki on perussuomalaisten ”Epäneutraalin sukupuolikirjan” väittämä, että tasa-arvoinen avioliitto on juutalaiskommunistien salaliitto, jolla tuhotaan suomalainen yhteiskunta. Mutta sitten muissa ulkopuolisille suunnatuissa puheissa perussuomalaiset kertovat, että muslimien maahanmuuttoa on vastustettava, koska muslimit uhkaavat homojen saavutettuja etuja. Eli jollain ihmeen orwelilaisella kaksoisajatteulla homoja vihataan ja rakastetaan samaan aikaan.

Sama kikka tehdään feminismin kanssa, joka on perussuomalaisille samaan aikaan pahinta saastaa ja itse asiassa länsimaisen sivilisaation kunnioitetuimpia arvoja. Ainoa vakio, jota persussuomalaisilla näyttää olevan, on se, että maahanmuuttajat, erityisesti muslimit on torjuttava, koska he ovat villejä barbaareja. Jos naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksilla saa kiihotettua kansanryhmää vastaan, vaikka itse vihaa edellä mainittuja, niin silloin niitä käytetään hyväksi puheissa. Sitten kun päästään valtaan, niin heidät voi jälleen syrjiä tai pahimmassa tapauksessa seksuaalisesti ahdistella, kuten viime vuoden Eduskuntatalon pikkujouluissa.

Nämä olivat vain itseäni kiinnostavat huomiot, mutta kirjassa on paljon muutakin tiukkaa analyysia populismin ja erityisesti Perussuomalaisten populistisen retoriikan rakenteesta ja evoluutiosta.

Eli Perussuomalainen ei ole mikään salainen natsipuolue tai edes äärioikeistolainen, vaan populistinen. Mikä tahansa asia, mikä edistää sen epämääräistä agendaa omaksutaan. Maahanmuuton vastustaminen on muuttunut puolueen ydinteemaksi, jonka ympärille kootaan kaikkea, mitä ikinä keksitään, riippumatta siitä ovatko ne edes johdonmukaisia toistensa kanssa.

“Jätkät & jytkyt. Perussuomalaiset ja populismin retoriikka” osoittaa hyvin analyyttisellä tavalla, miten vaarallista populismi on. Se on puhdasta opportunismia ja vallan tavoittelua, jolla vastuuttomasti kiihotetaan kansa kannattamaan pitkällä aikavälillä todella itsetuhoisaa politiikkaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Perussuomalaisten hajoamisen historia

Lauri Nurmin ”Perussuomalaisten hajoamisen historia” on journalistinen tietokirja otsikossa mainitusta erotilanteesta.

k

Ostin tämän kirjan samana päivänä, kun se julkaistiin. Ei voinut jättää näin mehukasta kirjaa väliin. Tietenkin tämä hankinta sekoitti lukulistani täysin, mutta tämä on niitä kirjoja, joita piti lukea heti, jotta sen sisältämästä informaatiosta olisi eniten hyötyä.

Nurmi on politiikan toimittaja, joka on erikoistunut Perussuomalaisiin. Mies on seurannut puolueen toimintaa ja sen eri ryhmittymien välisiä kiistoja vuosia. Tässä kirjassa haastatellaan kaikkia tärkeitä persuja ja muita hallituskriisiin liittyviä hahmoja, samalla viitataan toimittajan tekemiin erilaisiin kyselytutkimuksiin, lehtiartikkeleihin ja joittenkin politiikkojen omaelämäkertoihin, rakentaakseen tarkan, mutta jännittävän kuvan siitä, miten populistisesta agraariprotestipuolueesta muodostui ajan mittaan suomalaisen äärioikeiston musta aukko, joka lopulta tappoi puolueen alkuperäiset juuret.

Nurmi kirjoittaa äärimmäisen sujuvasti, kuten toimittajan pitää. Hänen kirjansa etenee hurjaa vauhtia kuin dekkari 2011 jytkyvaaleista nykyaikaan, kun puolue hajosi. Tässä historiakatsauksessa analysoidaan, miten Halla-aho nousi persujen johtoon ja miksi Timo Soini ja co. päättivät loikata siitä. Loikkaussuunnitelma oli tehty jo monta kuukautta ennakkoon. Jo alusta asti Timo Soini ja hänen ”soinilais-terholaisiksi” kutsuttu SMP-siipi tiesi, että Halla-aho on äärioikeistolainen sekopää, jota kiinnostaa ainoastaan vähemmistöjen sorto. Mielipide, jota monet äärioikeistoon erikoistuneet tutkijat jakavat.

Tarkennan tässä varmuuden vuoksi, että ”äärioikeisto” ei tarkoita kansallissosialistista tai fasistia, vaan se on kattokäsite kaikille rasistisille radikaalioikeistolaisille ideologioille ja asenteille. Tarkemmin sanottuna Halla-aho on vastajihadisti eikä siis natsi.

Tätä kirjaa mainostettiin ”Suomen House of Cardina” ja sitä tämä on. Se määrä takinkääntöjä, korruptiota ja selkäänpuukotusta, mitä tässä kirjassa esiintyy on huikeaa. Jos on seurannut Perussuomalaisten touhua vähän kriittisemmin kuten minä, niin ei tässä ole kovin paljon uutta. Esimerkiksi se, että Timo Soini on opportunistinen peluri, oli jo tiedossa Sirpa Ahola-Laurilan kirjassa ”Soinin kupla” ja Soinin omassa elämäkerrassa ”Peruspomo”, mutta tässä saatiin kuulla Soinin omat sanat siitä, miten hän päätti hyväksyä Homma-foorumin Samu-sirkan Perussuomalaisten listoille, vaikka oli tietoinen tämän ihmisvihamielisistä asenteista.

Timo Soini halusi rohmuta kaikki Suomen protestiäänet, jopa rasistiset maahanmuuttokriitikot, jotka alusta asti Timo Soini piti äärioikeistolaisina, mutta hän luuli, että hän pystyisi hallitsemaan heitä ja imemään omaan puolueeseen heidän ääniään.

Esimerkiksi syy, miksi äärioikeistolaiseksi peiteoperaatioksi kutsuttu Muutos2011 kaatui, oli juuri se, että Timo Soini onnistui pitämään Halla-ahon ja co. persuissa. Muuten meillä olisi ollut jo aiemmin avoimempi rasistinen puolue. Kuitenkin Timo Soini ei voinut ennustaa, että Halla-aho oli jo alusta asti suunnitellut Persussuomalaisten valtaamista. Tämäkään ei ole mikään yllätys, jos on lukenut modernista äärioikeistosta, mutta tässä on itse Homma-foorumin keskustelupätkiä, joissa suoranaisesti kerrotaan puolueen valtaamisesta ennen kuin Halla-aho oli edes liittynyt persuihin. Sitä yleisesti pidetään äärioikeistoa tyhmänä, mutta kyllä heillä on pitkä traditio poliittisessa juonittelussa.

Eli yksi syy persujen muuttumiseen agraariprotestipuolueesta salonkikelpoiseksi äärioikeiston pesäpaikaksi oli Timo Soinin vallanhimo. Kuitenkin tässä kirjassa paljastuu, että Soinilla oli sen verran moraalia, että tajusi, että ei hän voisi jatkaa puolueessa, jonka puheenjohtaja on äärioikeistolainen. Timo Soini suoraan haukkuu tässä kirjassa Halla-ahoa rasistiksi, fasistiksi ja stalinistiksi. Eikä vain haastatteluissa, vaan kirjassa esiintyy vanhempiakin lausuntoja, joissa Soini valittaa halla-aholaisia rasisteiksi äärioikeistolaisiksi.

Tietenkin ei vain rasismi ollut syy persujen hajoamiseen, vaan suurin syy oli vallanhimo ja hallituksen prioriteetit. Soinilais-terholaiset halusivat pitää kiinni ministerisalkuista ja Halla-ahon valinta olisi johtanut joittenkin salkkujen menetykseen. Samalla Kokoomus ja Keskusta olivat jyrkästi sitä mieltä, että rasismia he voisivat sietää, mutta ei avointa EU-vastaisuutta. EU:n liittovaltiokehitykseen sitoutuminen oli syy, miksi Sipilä ja Orpo suunnittelivat Soinin kanssa persuista loikkaamista. Rasismi ei ollut se suurin syy Halla-ahon vastustamiseen, siitä uskottiin pääsevän kompromissiin, mutta ei EU:sta. Eli koko hallituksen puhe ”rajan vetämisestä” ja ”morallisesta selkärangasta” olivat totta, mutta eivät se suurin syy persujen hajottamiseen, vaan EU. Eli tässä kirjassa ei esiinny pyhimyksiä ainoastaan roistoja.

Se onkin hullunkurisinta, että rehellisin toimija koko kirjassa onkin sen pääpahis, eli Halla-aho, joka oikeasti uskoo omaan asiaansa. Muut ovat opportunistisia takinkääntäjiä, jotka ovat valmiina myymään vähemmistöjen ihmisoikeudet, jos päästään sopimaan EU:sta.

Tietenkin Halla-ahoa ja kumppaneita haukutaan pitkin kirjaa. Tässä kirjassa esiintyy Halla-ahon ja muitten rasistisia lausuntoja, joita kirjailija analysoi vielä, jos joltain jäi huomaamatta, mitä rasistista on verrata somaleita kakkiviin lehmiin. Halla-aho paljastuu tässä kirjassa rasistiksi, homofoobikoksi ja sovinistiksi, jota muu ei kiinnosta kuin eriväristen ihmisten maahantulon estäminen. Se riistetäänkö köyhiä suomalaisia taloudellisilla uudistuksilla ei miestä kiinnosta, ainoastaan jääkö maahanmuuttajalla lyhyempi tikku kuin kantasuomalaisella. Eli kaikki ne puheet sotaveteraanien eläkeläisten ja työttömien puolustamisesta ovat halla-aholaisille yhdentekeviä. Kaikki puheet ”oma kansa ensin” ovat täyttä äärioikeistolaista propagandaa, jolla pyritään huijaamaan köyhiä äänestämään köyhempien sortamisesta.

Jopa persujen uutta presidenttiehdokasta tässä kirjassa kutsutaan rasistiseksi fanaatikoksi, joka ei muuta osaakaan kuin kiihottaa kansanryhmää vastaan. Soini on tietenkin se suurin kriitikko, joka haukkuu aivan kaikkia tässä kirjassa, mutta kirjailija on penkonut kaikkien osapuolten taustat ja osoittaa, minkälaisia huru-ukkoja jokainen on.

Suurin ongelma tässä kirjassa on mielestäni kirjailijan oman elämän esiintuominen. Kirja on kirjoitettu vähän päiväkirjamaisesti, joten saat kuulla toimittajan omia reaktioita kuulemiinsa uutisiin ja miten hän kahvittelee ties missäkin poliittisessa tilaisuudessa.

Kaikesta haukusta huolimatta Nurmi pyrkii olemaan niin puolueeton kuin suinkin pystyy. Hän kertoo, että maahanmuutosta pitää voida puhua ilman leimaamista, mutta samalla tunnistaa, miten pimeä tyyppi Halla-aho on. Sitten tietenkin toimittaja haukkuu antirasisteja, jotka leimaavat kaikkia maahanmuuttokriitikoita fasisteiksi ja kertookin, että demokratia toimii täydellisemmin, jos kaikkien mielipiteitä kunnioitetaan tasapuolisesti, koska jos jotain osapuolta demonisoidaan, niin silloin ei voi syntyä kompromissia ainoastaan mahdollisuudet sisällissotaan.

Tämä on mielestäni kiinnostavin kohta kirjasta. Kirjailijan mukaan rasistisiin puheisiin pitää puuttua ankaralla kädellä, mutta ei koskaan epäkunnioittavalla tavalla ja yrittäen muodostaa vastapuolesta hirviön. Eli leimata ihmistä natsiksi, jos tämä ei ole kansallissosialisti. Itse olen sortunut haukkumaan Halla-ahoa natsiksi parikin kertaa, mutta tutkittuani miestä huomasin, että eihän ihan natsi ole, vaan vastajihadisti (melkein sama asia) silti politiikka pitäisi tehdä faktoilla eikä haukkumalla. Toimittaja osoittaa tässä, että Halla-ahon haukkuminen natsiksi tai joksikin muuksi ikäväksi vain edistää hänen propagandansa leviämistä. Pitäisi puuttua miehen puheisiin, jotka ovat rasistisia ja juuri tekevät sitä, mitä ei pitäisi, eli muodostavat kokonaisesta kansanosasta hirviö, jota voidaan kohdella kaltoin, koska he edustavat absoluuttista pahuutta. Voitaisiin sanoa, että Lauri Nurmi on se todellinen tolkun ihminen.

Tämä vakaumus heijastuu siinä, että vaikka toimittaja kritisoi Halla-ahoa rasismista, niin hän haastattelee Halla-ahoa neutraalisti ja kertoo miehen hyvistä puolista, eikä pyri maalaamaan Halla-ahoa totaaliseksi paskiaiseksi vaikka mieli tekisi. Samaa toimittaja tekee kaikille osapuolille. Eli tässä kirjassa ei esiinny absoluuttista pahuutta, ainoastaan erilaisia ihmisiä, joilla on erilaiset intressit, mutta he kaikki ovat ihmisiä hyvinä ja huonoina puolina.

”Perussuomalaisten hajoamisen historia” on jännittävä tietokirja, joka kertoo sen, mitä monet tiesivät jo vuosia: Jos antaa rasistille pikkusormen se vie koko käden ja lähettää sen keskitysleirille. Samalla tämä kirja osoittaa, miten helvetin jännittävää henkistä sotaa puoluepolitikka jopa täällä Suomessa on. Toivon mukaan nyt persuja hyljeksitään kunnolla ja kaikki halla-aholaiset syrjitään puoluepolitiikan marginaaliin marxisti-leninistien seuraksi.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Suomen puolueet

Rauli Mickelssonin ”Suomen puolueet” on tietokirja Suomen historian kaikista puolueista ja niitten ideologisesta kehityksestä 1905-2015 aikaväliltä.

20170920_153535

Rauli Mickelsson kirjoittaa täsmällisesti, mutta selkeästi suomalaisista poliittisista puolueista ja mitkä yhteiskunnalliset olosuhteet loivat puolueitten perustuksissa olevat ideologiat. Sen lisäksi, että tässä valotetaan ne olot, joissa Suomen ensimmäiset puolueet syntyivät ja minkä voimahahmojen ympärille ne alun perin muodostuivat, niin Mickelsson kertoo puolueista kuin ne olisivat eläinlajeja, jotka noudattavat evoluution lainalaisuuksia.

Jotenkin olisi pitänyt olla itsestään selvää, mutta silti yllätyin, että kaikki Suomen puolueet historiansa aikana ovat olleet jonkun muun puolueen eronneen väen perustama. Kaikki puolueet syntyvät kriisiaikoina, joissa suurempien puolueitten sisällä on jokin erimielisyys siitä, miten kriisi hoidetaan. Suomessa tämä alkoi Ruotsin vallan aikana, kun piti joko puolustaa ruotsalaisen vallan tai Suomen paikallisia etuja, myöhemmin kiistakysymykseksi tuli itsenäisen suomalaisen eliitin-, työväen- ja pienviljelijöitten etujen puolustaminen.

Erityisen mielenkiintoista oli huomata, että jopa suuret vakiintuneet puolueet, kuten SDP, Kokoomus ja Keskusta alun perin perustettiin idealismin hengessä. Elin siinä aidossa harhassa, että ainakin Kokoomus ja Keskusta olivat vain puolueita, jotka puolustivat eliitin etuja, eikä niillä ollut mitään konkreettista ideologiaa, jonka juuria voidaan ajoittaa tiettyjen henkilöitten kirjoituksiin, mutta olin väärässä. Tietenkin voimme olla eri mieltä siitä, miten johdonmukaisia suuret puolueet ovat olleet alkuperäisten ideologioittensa kanssa, mutta alussa ne perustettiin aatteellisen palon merkeissä. Samalla huomaatte, miten vähän tiedän Suomen politiikasta, mutta juuri tämän takia luin tämän kirjan.

Merkillisintä on kirjan kansainvälinen näkökulma, kun vertaa eri maitten ideologisten sisarien kehitystä. Tässä kirjassa esimerkiksi selitetään, miksi Suomen oikeiston edustaja Kokoomus on ihmismyönteisempi kuin Länsi-Euroopan tai jopa Amerikan oikeistopuolueet. Siinä, missä Amerikan oikeistolla oli ihan omat liberaalifilosofit, jotka muotoilivat, että köyhien on kuoltava nälkään, niin Suomessa taas oikeisto on aina ollut sitä mieltä, että jonkinlainen sosiaalinen turvaverkko on luotava, jotta vapaan markkinatalouden pahimmat valuviat eivät pilaa alempien sosiaalikuokkien elämää. Tietenkin asiaan vaikutti sisällissota, joka myöskin toi sen uuden perspektiivin, että nälkää näkevä työläinen voi yrittää teloittaa työnantajansa kommunistisessa vallankumouksessa, joten on työnantajan oman terveyden kannalta hyvä pitää työläiset siedettävissä oloissa.

Suurten puolueitten ja niitten ideologisten kehitysten lisäksi kirjassa seurataan pienempien ja uudempien puolueitten kehitystä ja tuhoa. Moni pienpuolue syntyi tiettyjen henkilöitten erimielisyyksistä, mutta heidän ideansa olivat suomalaiselle yhteiskunnalle niin vieraita, että nämä puolueet lakkautettiin muutamassa vuodessa. Tästä on esimerkki useat liberaalipuolueet, joita on yllättävä kyllä Suomessa perustettu useita kertoja jo 1900-luvun alusta asti. Kuitenkin liberalismi, eli se kunnon yksilöllisyyttä ja minimaalivaltiota korostava liberalismi ei ole tänne koskaan kunnolla juurtunut. Suomessa on ollut samalainen aatteellinen kehitys kuin Saksassa, jossa liberalismin sijaan hegeliläisyys on muodostunut merkittäväksi ideologiseksi kasvupohjaksi ja kaikki hegeliläisyydestä poikkeavaa on koettu oudoksi ja vieraaksi suomalaiselle kulttuurille.

Tässä kirjassa käydään myöskin aika ekstensiivisesti äärioikeiston ja äärivasemmiston kehitys. Mickelssonin mukaan äärivasemmistolaiset ovat Marxisti-Leninistit ja anarkistit (jos jollekin se on epäselvää.) Äärioikeistoa ovat ihan vaan fasistit, natsit.

Äärivasemmisto hajosi 1990-luvulla ironisesti huonon taloudenpidon takia kolmeksi puolueeksi, joista Vasemmistoliitto luopui kokonaan marxilaisen teorian orjallisesta noudattamisesta, kun taas uusi SKP osasi hävetä stalinismin kauhuja ja nyt ainoa Marxisti-Leninistinen puolue Suomessa on STP, joka on onnistunut hajoamaan kaksi kertaa.

Äärioikeisto ei koskaan saavuttanut Suomessa samaa valtaa kuin entinen SKP, joka oli 1990-luvulle asti Suomen rikkain puolue. Yksikään äärioikeistolainen puolue ei ole onnistunut pääsemään valtaan omin avuin. Yleensä puolueet joko kiellettiin tai sitten ne hajosivat itsestään, koska kaikki jäsenet halusivat olla oman elämänsä Hitler. Nykyään äärioikeisto on hajanainen ja joutuu liittymään fasismille myötämielisiin järjestöihin ja puolueisiin, kuten Suomen Sisuun ja perussuomalaisiin. Muutos2011 oli tämän kirjan mukaan viimeinen yritys perustaa ”maltillinen” äärioikeistolainen puolue, mutta sekin hajosi vaikka sen perustajat yrittivät teeskennellä olevansa liberaaleja.

Eli ”Suomen puolueet” on todella kattava kirja, joka osoittaa, että ihmiset ja näitten ideologiat ovat historiallisten mullistusten armoilla. Ideologiat eivät siis leviä ja elä omiaan, vaan niitten uskottavuus riippuu sen hetkisistä taloudellisista ja yhteiskunnallisista realiteeteista. Perussuomalaiset. Esimerkiksi kasvoi siitä tyytymättömyydestä, jota moni kouluttamaton, mutta keskiluokkaan päässyt ihminen tunsi SDP:n ja Keskustan 90-luvulla omaksumaa neoliberaalia talouspolitikkaa kohtaan. Vuoden 2008 talouskriisi taas pudotti monien silmissä EU:n ja neoliberaalin politiikan uskottavuuden, mikä aiheuttikin Perussuomalaisten räjähdysmaisen kasvun ja uusien puolueitten perustamisen.

Vasemmisto taas yhä häpeää Neuvostoliiton romahdusta, eikä ole onnistunut kokoamaan kunnollista vaihtoehtoa nykyiselle politiikalle, vaan ainoastaan tyytynyt puolustamaan henkeen ja vereen saavutettuja etuja. Eli tämän kirjan mukaan Perussuomalaiset ovat ainoa puolue, jolla on selkeä tulevaisuuden visio, vaikka kuinka harhainen se onkin, niin sillä on visio, johon moni takertuu.

Todella hyvä lähdekirja Suomen politiikan kartastoon, kehitykseen ja ideologiaan, jota jokaisen kannattaisi lukea, jotta tietää mihin mikäkin puolue on aiemmin uskonut, uskooko se yhä ja kannattiko arvojen vaihto? Kirja käyttää lähteenä akateemista kirjallisuutta, lehtitietoja ja puolueitten omia julkaisuja väitteittensä perustaksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta

Epäneutraali sukupuolikirja

Monen kirjoittajan ”Epäneutraali sukupuolikirja” on Perussuomalaisten ajatuspaja Perustan artikkelikokoelma, joka pyrkii perustelemaan, miten sorrettu valkoinen, lihaa syövä heteromies on.

20170912_100627

Otin tämän kirjan luettavaksi, koska halusin tietää, miten valkoiset, lihaa syövät heteromiehet jaksavat? Minä olen vegaaninen valkoinen heteromies, joten tunnen tiettyä yhteyttä tätä pientä vähemmistöä kohtaan, joka on jäänyt huomiotta. Onneksi perussuomalaisten kansalaisaktivistit ovat kirjoittaneet tämän kirjan, jota perusnuoret ovat jakamassa kouluissa. Viimein vuosisatojen sorron jälkeen valkoisten, lihaa syövien heteromiesten lapset saavat lukea tekstin, jossa heitäkin representoidaan.

”Epäneutraali sukupuolikirja” alkaa surullisella kertomuksella, jonka mukaan naiset ovat saaneet enemmän oikeuksia kuin miehet ja jopa perustaneet Feministipuolueen. Kirjoittaja kysyy, miksi miehet eivät ole perustaneet miesten etua ajavaa puoluetta? Kirjoittama miettii, miten miehet voisivatkaan pelastua ahdingostaan, jos he eivät edes ole muodostaneet omaa puoluetta, eikä heillä ole poliittista valtaa hallituksessa? Pysäytin lukemisen ja katsoin ikkunasta ulos. Pihalla liehui Suomen lippu, eli olen yhä Suomessa.  Jos en ole pudonnut johonkin madonreikään, joka vei minut rinnakkaistodellisuuteen, jossa eduskunta ja kaikki hallituselimet ovat naisten hallinnassa, niin tämän kirjan aloituksella ei ole mitään järkeä. Tarkastan Facebookin ja Twitterin statuspäivitykseni. Ei mitään ilmoitusta madonreistä, olen siis yhä oikeassa todellisuudessa, jossa luen pähkähullua kirjaa. Hengitän syvään ja käännän seuraavan sivun.

”Epäneutraali sukupuolikirja” alkaa Henry Laasanen artikkelilla, joka pyrkii perustelemaan, että kulttuurissamme on olemassa tiettyjä asenteita ja mielikuvia, joitten mukaan miehen on oltava vahva ja itsenäinen, mutta mahduttava hyvin rajattuun heteronormatiiviseen sukupuolirooliin, joka ei mahdollista omaperäistä itseilmaisua. Laasasen mukaan nämä stereotyyppistä miehisyyttä korostavat asenteet ajavat monet miehet identiteettikriisiin, koska he eivät täytä kulttuurin asettamia standardeja. Tämä identiteettikriisi ajaa miehet masennukseen ja itsemurhaan. Samaan aikaan kirjan mukaan kapitalistinen järjestelmä on luonut perusteettomia hierarkioita, jotka sortavat miehiä. Laasasen mukaan. Esimerkiksi kapitalismi ajaa suurimman osan miehistä työskentelemään vaarallisissa matalapalkka-aloissa, joissa miehinen kulttuuri ajaa heidät ottamaan turhia riskejä, jotka koituvat heille kohtalokkaiksi. Laasanen päättyykin siihen johtopäätökseen, että perinteinen maskuliinisuus ja vapaa markkinatalous ovat yhteensopimattomia sukupuolten tasa-arvon kanssa. Laasanen ehdottaakin, että vapaata markkinataloutta olisi säädettävä sosiaalisilla ohjelmilla, jotka nostattavat köyhät valkoiset heteromiehet samaan tasoon kuin hallitseva luokka.

Nyt Laasasen mukaansa sosiaalijärjestelmä korostaa naisten auttamista, koska kulttuurisiamme painotetaan, että mies on oltava itsenäinen ja kova. Tämä asenne on epärealistinen ja pakottaa miehet tietämättään hoitamaan ongelmansa yksin, mikä aiheuttaa suuremman kuolleisuuden ja mielenterveysongelmia kuin naisilla. Laasanen ehdottaakin, että stereotyyppiset miehiset valtarakenteet on murrettava tasa-arvoisemman ja sukupuolineutraalimman järjestelmän tilalle. Onneksi Laasanen ei ole yksin ja feministit, anarkistit ja kommunistit ovat kirjoittaneet tästä ongelmasta jo pitkään. Feministeillä on nimikin tälle Laasasen muotoilemalle ongelmalle ja sitä kutsutaankin toksisen maskuliinisuuden käsitteeksi, joka on yksi patriarkaatin ilmentymä. On hyvä, että Laasanen on päättynyt samoihin johtopäätöksiin kuin feministit ja Friedrich Engels

Seuraavaksi saamme kuulla ruohojuuritason kansalaisaktivisti Juho Eerolan (ei ole sukua) valituksen siitä, että miehet eivät saa lapsien huoltajuutta erotilanteissa. Eerola ei kykene tuottamaan yhtään todistetta väitteelleen, vaan sen sijaan kertoo synkän tarinan, jonka mukaan miehinen kulttuuri on luonut haitallisen stereotypian naisista täydellisinä äiteinä, joilla on paremmat hoivavietit kuin miehillä. Juhon mukaan tällainen sukupuolittunut stereotypia haittaa miehiä, jotka myöskin ovat herkkiä ja rakastavat lapsiaan. Eerola pohtiikin, että kenties lakia olisi muutettava niin, että se voisi korjata kulttuurimme sukupuolittuneita asenteita. Onneksi Eerola ei ole yksin ja feministit ovatkin ajaneet tällaisten stereotypioitten murtamista satoja vuosia. Alan pitää tästä kirjasta. Perussuomalaiset ovat löytäneet marxilaisuuden ja feminismin!

Tiina Ahva pyrkii taas perustelemaan, miksi sukupuolikiintiö on oikeasti sortamista. Ahvan mukaan, jos esimerkiksi eduskuntaan asetetaan 50% sukupuolikiintiö, niin eduskunnassa on 50% vähemmän miehiä kuin ennen. Tämän matemaattisen nerokuuden jälkeen Ahva pyrkii perustelemaan, miksi sukupuolikiintiöitä ei pitäisi olla, koska se lisäisi naisvihaa miesten keskuudessa. Ahvan on niin huolissaan naisten terveydestä, että hän kehottaakin sukupuolikiintiöitten sijaan miesten naisvihamielisten asenteitten murtamista ankaralla kulttuurikritiikillä, joka murtaa sukupuolittuneita valtarakenteita ja luo mahdollisuuden uusien identiteettien rakentamiseen. Onneksi Frankfurtin koulukunnan menetelmiä soveltamalla monet feministiset kulttuurikriitikot ovat tehneet juuri tällaista kulttuurikritiikkiä vuosikymmeniä. On jotenkin hellyttävää, että vaikka tämä kirja pyrkii kumoamaan feministien teesejä, niin se päättyykin osoittamaan, miten oikeassa nämä teesit ovat. Katselen yhä Suomen lippua ikkunasta, mutta nyt sydän täynnä toivoa.

Seuraavaksi siirrymme toiseen Henry Laasanen tekstiin, jonka mukaan naistutkimus ei ota huomioon naisten ja miesten biologisia eroja. Jos Laasanen olisi lukenut edes yhden feministisen kirjallisuuden klassikon, niin hän tietäisi, että biologiaa otetaan aika lailla huomioon alan kirjallisuudessa. Laasasen mukaan sukupuolten kehot ovat sen verran erilaisia, että mies ei voi koskaan täydellisesti samaistua naisten perspektiiviin ja nainen ei voi miehen. Tämän vuoksi Laasanen ehdottaakin, että naisten olisi itse luotava omista lähtökohdista olevaa kulttuuria ja miesten omaa. Onneksi jo 70-luvulta lähtien feministit ovat puhuneet ja kirjoittaneet tästä asiasta ja Laasanen ei ole yksin ajatuksillaan.

Laasanen pohtii myöskin kuumeisesti, miksi feministit eivät puhu ”pariutumismarkkinoista” ja siitä, että miehet ovat biologisesti rakennettu metsästämään kauniitten naisten kehoja omiin tarpeisiinsa? Laasasen mukaan on suuri vääryys, että feministit eivät tunnista, että miehet ovat perimältään pinnallisia seksipetoja. Onneksi feministit eivät jaa Laasasen miesvihamielistä asennetta ja ihmettelen suuresti, miten tässä kirjassa on päästetty mies, joka yrittää yhdessä artikkelissa purkaa miehisiä stereotypioita ja myöhemmin samassa kirjassa edistää niitä?

Laasanen myöskin valittaa, että sukupuolitutkimuksen lähtökohta on, että naiset ovat tasa-arvoisia miesten kanssa ja sukupuolihierarkiat ovat haitallisia. Laasasen mielestä tieteessä ei saa olla lähtökohtia, vaan on joka kerta aloitettava puhtaalta pöydältä, eikä tukeutua aiempiin tutkimuksiin. Laasanen on näköjään unohtanut, miten tiedettä tehdään, koska nyt hän käyttää samaa argumenttia kuin kreationistit, jotka harmittelevat, että nykybiologian lähtökohta on, että evoluutio on totta. Sitten ehkä hullunkurisinta on Laasasen väite, että sukupuolitutkimuksessa ei kerrota tutkijan ennakkoasennetta tai kyseenalaisteta omaa positiota. Koska minä olen oikeasti opiskellut sukupuolitutkimusta, niin tiedän, että Laasanen puhuu täyttä paskaa, koska totuus on juuri päinvastainen.

Marko Hamilo taas pyrkii todistamaan, että naiset ovat oikeasti biologisesti tyhmiä ja heikkoja ja homot taas vinoutuneita saastoja. Hamilon mukaan biologia ”todistaa”, että heteromies on täydellisin ihminen, mitä on koskaan muodostunut ja hän pyrkiikin kuumeisesti kumoamaan edellisten kirjailijoitten teesejä. Kuitenkin Hamilo ei kykene tuottamaan yhtäkään tieteellistä artikkelia, joka todistaisi hänen väitteensä. Hamilo ei osaa edes nimetä ketään tutkijaa, joka olisi samaa mieltä hänen kanssaan, vaan hän jotenkin pitää naisten tyhmyyttä ja heikkoutta yhtä itsestään selvänä asiana kuin se, että taivas on sininen. On jotenkin harmillista, että tähän valkoisia heteromiehiä ylistävään kirjaan mahdutetaan joku, joka ei jaa edellisten kirjailijoitten asenteita, vaan pyrkiikin todistamaan, että valkoisilla, lihaa syövillä heteromiehillä on kaikki valta yhteiskunnassa ja tätä valtaa ei saa jakaa naisille, homoille tai köyhille.  Eli tässä kirjassa on porukkaa, joka samaan aikaan kertoo, että miehiä sorretaan ja, että heillä on oikeutetusti kaikki valta.

Musta Orkidea (salanimi) on taas trans-sukupuolisia vihaava trans-sukupuolinen nainen, jonka mukaan LGBTQ-liike uskoo, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia seksuaalisesta suuntauksesta huolimatta. Orkidea pyrkiikin todistamaan, että LGBTQ-liike on väärässä, että homot ovat mielisairaita ja vammaisia yksilöitä, joita pitäisi piilottaa yhteiskunnasta, jos ei haluta lapsien muuttuvan homoiksi.  Orkidean mukaan on olemassa vain kaksi sukupuolta: mies ja nainen. Ei ole olemassa muita tapoja ilmaista sukupuoli-identiteettiä kuin vain kaksi, koska sukuelimet määräävät ihmisen ajatukset. Orkidean pyrkiikin kumoamaan edellisten kirjoittajien teesejä olettamuksilla, jotka eivät perustu tieteeseen. Tarkistin ja Orkideakaan ei tuottanut yhtään viitettä väitteilleen, vaan hän olettaa, että on itsestään selvyys, että on olemassa vain yksi tapa olla mies ja nainen. Kaikki muu on vain mielisairautta.

Alan päättyä siihen johtopäätökseen, että kirjan editoinut Espoon kaupunginvaltuutettu Simo Grönroos ei ole oikolukenut tätä kirjaa, koska jokainen essee pyrkii kumoamaan edellisen väitteet, mutta ilman, että noudatetaan tieteellisiä kriteerejä. En valittaisi tästä, jos kirja olisi kehystänyt itseään mielipidetekstiksi, mutta jokainen kirjoittaja vakuuttaa, että juuri heidän raapustuksensa on tiukinta tiedettä! Harmi, että harva kirjailija on osannut perustella väitteensä tieteellisillä tutkimuksilla, koska tämä manifesti ei haasta mielipiteitäni mitenkään ja juuri sitä kaipasin. On tämä muuten hyvä huumorikirja.

Timo Hännikäinen taas pyrkii perustelemaan, miksi Kolmannen valtakunnan sukupuolikäsitys on paras mahdollinen. Taaskin mitään väitteitä ei tueta millään tutkimuksella, mutta mitä voi odottaa mieheltä, joka vihaa juutalaisia ja haluaa rakentaa pan-eurooppalaisen rotuvaltion?  Ai, niin että hänen kirjoituksensa pysyisivät Hommafoorumissa.

Jukka-Pekka Rahkonen taas pyrkii perustelemaan, miksi homot eivät voi mennä naimisiin. Rahkonen aloittaa sanomalla, että ainoa syy, miksi tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin, oli se, että mediassa ei kerrottu ihmisille, minkälaisia sairaita yksilöitä homot ovat. Rahkosen mukaan, jos hänet olisi annettu julistaa homovihaansa valtamediassa, niin ihmiset olisivat myöskin vihanneet homoja ja äänestäneet vastaan. Kuitenkin ihmiset ei opetettu vihaamaan homoja ja nyt he saavat mennä vapaasti naimisiin. Rahkosen mukaan tämä on juutalaisten salaliitto, jolla pyritään tuhoamaan suomalainen ydinperhe. Todisteena Rahoken käyttää filosofi J. Sakari Hankamäen teesejä. Hankamäki on samainen sankari, joka uskoo, että Halla-aho on vertauskuvallinen penis, joka suojelee valkoisten, lihaa syövien heteromiesten monopolia valkoisiin naisiin. Eli puhumme tosiaankin länsimaisen sivilisaation kirkkaimmasta ajattelijasta.

”Epäneutraali sukupuolikirja” on hyvin epätasainen tekele, joka pyrkii kumoamaan feministien teesit, mutta auttamatta moni artikkeli todistaa feministien teesit oikeaksi. Tämä olisi korjattu, jos esseitten kirjoittajat olisivat vaivautuneet lukemaan feminististä kirjallisuutta ja oikeasti tutkineet omien ennakkoluulojen todenperäisyyttä. Kirja kärsii myöskin syvästä ristiriitaisuudesta, kun jotkut kirjailijat puolustavat ”todellista tasa-arvoa” ja toiset taas pyrkivät kumoamaan koko tasa-arvokäsitteen perustelemalla väitteensä Natsi-Saksassa kehitetyillä salaliittoteorioilla. Ihmettelen suuresti, miten niin suuri puolue kuin Perussuomalaiset on julkaissut tällaisen kirjan, jota vielä halutaan tarjota ilmaiseksi koululaisille? Ainakin tämä kirja todistaa sen, että kaikkien tulisi olla feministi, koska moni kirjailija on samaa mieltä, että patriarkaalisuus haittaa myöskin miehiä.

1 kommentti

Kategoria(t): Feminismi