Avainsana-arkisto: Pii-laakso

Salaisuuksia ja valheita Piilaakson start-upista

John Carreyrounnin ”Pahaa verta: Salaisuuksia ja valheita Piilaakson start-upista” (oma suomennos) on viime vuonna julkaistu tutkivan journalismin kirja pahamaineisesta veritutkimusyhtiöstä Theranos.

9

Idea

Theranos oli amerikkalainen teknologiayhtiö, joka väitti keksineensä laitteen, joka pystyi tunnistamaan yhdestä pisarasta verta joukon erilaisia sairauksia. Kuitenkin tämä oli valetta. Kyseinen laite ei toiminut, mutta tämä ei estänyt yhtiön perustajaa Elizabeth Holmesia valehtelemasta joukolle sijoittajia ja asiakkaita, huijaten heiltä miljardeja dollareita.

Kirjan kerronnan ydin on siinä, miten Holmes ja hänen yhtiönsä onnistui valehtelemaan niin paljon ja samaan aikaan ylläpitämään pelon ilmapiiriä työntekijöitten keskuudessa. Mutta mielenkiintoisin aspekti on se, miten Pii-laakson digitaalinen start-uppien kulttuuri on nykyään niin hegemoninen, että lääketieteellinen yhtiö omaksui sen toimintatavat.

Holmes fanitti Applen perustajaa Steve Jobsia (1955-2011) niin paljon, että hän pukeutui ja toimi samalla tavalla kuin edesmennyt johtaja. Tämä tarkoitti, että Theranos yhtiö käyttäytyi kuin tietokoneyhtiö siitä huolimatta, että sen tuote oli sairauksia tunnistava verikoe. Kirjailijan mukaan tällainen asenne mahdollistikin yhtiön silmittömän valehtelun, koska se kuuluu Pii-laakson kulttuurin, jossa pahin mitä voi tapahtua valmiille tuotteelle, on se, ettei se ole niin hieno, kun investointipuheet antoivat ymmärtää. Esimerkkiisi Steve Jobs ja muut teknologiayhtiöitten johtajat aina sanovat tuotteensa olevan vallankumouksellisia, vaikka suurin innovaatio oli esimerkiksi paremmin toimiva kosketusnäyttö. Vaara tällaisessa asenteessa on, se että Theranoksen tuote kirjaimellisesti vaaransi ihmishenkiä. Väärin diagnosoitu verinäyte voisi joko saada asiakkaan tuhlaamaan turhaan tuhansia dollareita tarpeettomiin lääketieteellisiin toimenpiteisiin tai jättää hoitamatta tappavan sairauden, koska laite ei sitä havainnut. Pahin, mitä internetyhtiö voi tuottaa on pettymystä, ei muuta.

Autoritaarinen mieli

Kirjan kerronta on hyvin puolueeton, se antaa enemmänkin tapauksen asianomaisten ja heidän asiakirjansa puhua puolestaan, joten tässä ei arvuuteta yhtiön johtajaa kuin vain lopussa. Silti, sattumalta Elizabeth Holmes käytös yhtiönsä johtokunnassa sopi täydellisesti pari viikkoa sitten arvioimaani Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin ”How Democracies Die: What History Reveals About Our Future” (2018) esittämään autoritaarisen henkilön malliin. Holmes oli patologisen valehtelijan lisäksi äärimmäisen tiukka ja painostava henkilö työntekijöilleen. Theranosin johtajalle älykkyys ja ahkeruus eivät olleet yhtä arvokkaita kuin ehdoton uskollisuus. Tällä diktaattoreille ominaisella asenteella, hän keräsi yhtiön johtoon joukon nyökyttelijöitä, jotka ylläpitivät yhtiössä pelon ilmapiiriä, missä yksikin yhtiön toiminnan kyseenalaistaminen johti potkuihin. Työntekijöitä irtisanottiin niin summittaisesti, että työntekijät kutsuivatkin niitä pahaenteisti ”katoamiseksi”, mikä herättääkin ironisesti mielikuvia stalinistisesta diktatuurista. Samalla entisten työntekijöitten piti allekirjoittaa salassapitovelvollisuus-sopimus ja siltikin heitä vakoiltiin ja painostettiin. Sananvapautta pyrittiin Theranosen toimesta kumota, jotta sen valheet eivät paljastuisi. Ainoa syy, miksi paljastui, oli se, että New York Times kirjoitti siitä. Eli tarpeeksi suuri ja vakiintunut lehti, joka onnistui haastamaan yrityksen, joka ei suuresta pääomasta huolimatta ollut vielä vakiintunut megakorporaatio. Jos Theranos olisi Googlen kokoinen globaali jättiyhtiö, ehkä jopa New York Times taipuisi. Olikin onni, ettei Theranos päässyt USA:n armeijan laitetuottajaksi. Jo se, että yhtiö näki mahdollisuuden laajentua sota-alueeseen kertoo jotain sen arvoista ja politiikasta.

Tässä kirjassa kuvataan Holmesin olleen Hillary Clintonin tyttären Chelsea Clinton ystävä, joten Holmes ei ole mikään änkyräkondervatiivi, vaan juurikin edistyksellinen ja suvaitsevainen uusliberaali, joka puolustaa vähemmistöjen oikeuksia, feminismiä ja luonnonsuojelua. Mten tällainen ihminen voi muuttua autoritaariseksi pikkudiktaattoriksi, kun hän menee töihin yritykseensä? Kirjan lopussa Carreryon spekuloi, että ehkä Holmes on myöskin sosiopaatti, joka tiesi, miten rakentaa täydellinen imago manipuloidakseen “oikeita” ihmisiä, mutta sisimmällään hän oli empatiakyvytön. Mutta mieleeni tulee Joel Bakanin ”Yhtiö: Sairaalloinen voiton ja vallan tavoittelu” (2003) kirjan näkemys, jonka mukaan ongelma ei ole yhtiönomistajan henkilökohtainen pahuus, vaan osakeyhtiön rakenne ja logiikka, joka vahvistaa sen johtajan autoritaarisia ja häikäilemättömiä impulsseja. Tässä John Carreyrounnin kirjassa voi myöskin tämän tulkinnan vetää. Se, että Holmes fanitti Steve Jobsin autoritaarista asennetta ei ole silloin niinkään heijastus siitä, että autoritaariset mielet rakastavat toisiaan, vaan Pii-laakson yhtiöissä autoritaarisuus on avain menestykseen häikäilemättömässä kilpailussa.

Kapitalismin pelillistäminen

Mielestäni syy Theranosin valehteluun ei ole niinkään siinä, että sen perustaja oli fanaattinen Apple-fani, vaan siinä, että Pii-laakson kulttuuri on levinnyt yhteiskuntaan laajemmin, pelillistäen yrityskulttuurin. Koska Pii-laakson yhtiöt takovat hyvin nopeasti jättiläismäisiä voittoja, USA:ssa ja ehkä maailmanlaajuisestikin on alettu pitää kaikkia, mitä Pii-laaksosta tulee parhaana mahdollisena mallina yrittämiseen, aiheuttaen sen, että eri teollisuuden alat ovat omaksumassa tämän kulttuurin, siitä huolimatta, että kyseiset toimintatavat voivat olla todella vaarallisia. Esimerkiksi keväällä arviomani Brad Stonen ”The Everything Store: Jeff Bezos and the Age of Amazon” (2013) kirjassa todetaan, että Bezoksen tavoite on myydä kaikki maailman tuotteet ja jopa valmistaa niitä, muuttaen perusteellisesti koko teollisuuden täysautomaatiolla. Stonen kirjassa Bezos näyttäytyykin ihmisvihamielisenä yrittäjänä, joka kohtelee kaltoin työntekijöitään ja luottaa enemmän tietokoneisiin.

Theranos on vain oire suuremmasta trendistä, jossa yksi vallankumouksellinen teollisuudenala on valumassa muihinkin aloihin, muuttaen koko yhteiskunnan. Pitkään yhtiöt toimivat armeijan periaatteilla, Sun Tzuta luettiin ja ”sodittiin” toisia yhtiöitä vastaan. Esimerkiksi pankkiiri Björn Wahlroos kirjoitti ”Markkinat ja demokratia – Loppu enemmistön tyrannialle” (2012) kirjassaan, että moderni suuryrityskulttuuri oli entisten upseerien perustama ja hän kehottaakin tulevia yrittäjiä käymään läpi Puolustusvoimien upseerikoulutuksen. Nykyään tämä sota-asenne on muuttumassa tietokonepeliasenteeksi, jossa todellisuudella ei ole väliä, vaan sillä näyttääkö hyvältä ja saako ”ansaintapisteitä” eli rahaa. Toki ennen vanhaa rahaa tavoiteltiin keinolla millä hyvänsä, mutta koska Pii-laaksossa epäonnistunut yritys maksimissaan menettää rahaa, eikä tapa ketään, viimeisetkin rippeet vastuullisuudesta ovat murenemassa. Facebook-yhtiö on toinen esimerkki, koska se jatkaa yhä käyttäjien tietojen ryöstämistä, kaikista oikeusprosesseista huolimatta, koska kukaan ei kuole tai sairastu suoraan ryöstöistä. Asiakkaat eivät ole tässä Pii-laakson mallissa aina oikeassa, vaan paimennettavissa olevaa karjaa, jota voidaan huijata mielin määrin. Oikeat asiakkaat ovat suuret investointipankit, jotka kaatavat miljardeja dollareita yhtiölle, jotta ehkä se tulevaisuudessa oikeasti saa aikaan lupaamansa huipputeknologian.

John Carreyrounnin kirjassa kertomus loppuu sinänsä hyvin, että oikeusvaltio ja valvontaviranomaiset puuttuivat peliin, mutta kuinka pitkään? Kirjassa Holmes on tyypillinen uusliberaali, joka suvaitsevaisuudestaan ja humanismistaan huolimatta, vastustaa kaikkia yritystoimintaa rajoittavia lakeja. Theranos ei ole ainoa yhtiö tällä asenteella, vaan Amazon on lobannut kiivaasti työoikeuslainsäädäntöä vastaan. Ainoa asia, mikä estää suuremman määrän tappavia huijauksia harjoittavia yrityksiä ei olekaan ”markkinoitten näkymätön käsi” joka on myöskin sokea, vaan valtio.

Yhteenveto

John Carreyrounnin ”Bad Blood: Secrets and Lies in a Silicon Valley Startup” on todella vetävästi kirjoitettu yrityshistoriikki, joka etenee kuin dekkari. Mutta se ei ole vain kertomus yhdestä suurimmista teknologiahuijauksista, vaan se voi olla alkunäytös suuremmille ongelmille, jota kapitalismin pelillistäminen voi aiheuttaa.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin, tietotekniikka

Micro-orjat

Douglas Couplandin ”Micro-orjat” on fiktiivinen romaani, joka kertoo Pii-laakson ohjelmoijien seikkailuista 90-luvulla vähän ennen netti 2.0 nousua.

15

Tarinassa seurataan yhden Mikrosoftin ohjelmoitsijan päiväkirjamerkintöjä hänen työstään ja ystävistään. Vaikka romaani on fiktiivinen, niin se avaa aika hyvin Pii-laakson koodaajien kulttuuria, joka ei kuvatusta murrosvaiheesta huolimatta ole muuttunut miksikään.

Mikro-orjissa käsitellään 20-kymppisten miesten ja naisten hedonistista elämäntapaa, missä limut, sipsit ja kymmentuntiset lähes ”orjatyötä” muistuttavat koodausurakat muodostavat näitten ihmisten arjen.

Kirjan hahmot ovat omistaneet koko elämän koodaamiseen suuressa tietotekniikan korporaatiossa, mutta silti he kaipaavat ”oikeaa” elämää. Tästä alkaa pienimuotoinen eksistentiaalinen matka, jossa jokainen hahmo löytää paikkansa maailmassa ja huomaa, että elämä ei ole vain yhden jättiyhtiön palveluksessa olemista.

”Mikro-orja” juoni on pienten ihmisten pohdiskelua siitä, mitä on olla aikuinen ja mistä muodostuu onnellisuus? Saavutetaanko onnellisuus elämällä kaavamaista elämää, jossa muodostetaan ydinperhe, hankitaan vakituinen työpaikkaa ja omakotitalo, vai onko se jo vanhentunut illuusio? Saavutetaanko onnellisuus osakesijoituksilla, jatkuvasti suurempiin ja vaikutusvaltaisempiin projekteihin osallistumisella vai pyöräretkeilyllä ystävien ja rakkaitten kanssa?

Tarinan sankarin isä on esimerkiksi 50-kymppinen IBM:n työntekijä, joka jää työttömäksi. Isä ei saa töitä, kun mikään tietotekniikan firma ei kaipaa vanhusta, joka ei sopeudu nopeasti muuttuvaan alaan. Tarinan päähahmo kuvaileekin isänsä tilannetta aika hyvin: ”nämä yritykset kaipaavat eronneitten perheitten omituisia lapsia, joilla ei ole muuta elämää kuin koodaaminen”.

Mikro-orjissa pohditaan pienen kaveriporukan kautta, miten aikuistutaan maailmassa, missä työmarkkinat ovat pirstaloitumassa ja koko ajan tietokoneitten koodit ovat muuttumassa päivä päivältä keskeisemmiksi osaksi ihmisten elämää. Miten vanhemman sukupolven ihanteet ovat muuttumassa päivä päivältä mahdottomiksi toteuttaa ja miten itse vanhempi sukupolvi ei enää pärjää nykymaailmassa. Eli tämä on samaan aikaan tavallisen ihmisen arjesta kertova romaani, että ihmiskunnan suurinta murrosvaihetta kuvaava fiktiivinen teos.

Eli vaikka kirja julkaistiin 90-luvulla, niin tämä on nykyään ajankohtaisempi kuin julkaisuaikana, koska nyt tässä kirjassa kuvatut kokemukset eivät ole vain kapean keskiluokkaisen valkoisen amerikkalaisen eliittikoodareitten elämä, vaan miljoonien ihmisten arkea ympäri maailmaa. Erityisesti, kun kirjan keskeisin innovaatio on Minecraft-videopelin kaltainen ohjelma, jonka yksi hahmoista kehittää.

”Micro-orjat” ei siis ole mikään erikoinen romaani, joka kertoo erikoisista ihmisistä, vaan nykyaikana se on erikoinen romaani, joka kertoo tavallisista ihmisistä, joita erityisesti täällä jälkiteollisessa Suomessa moni tuntee. Jos ei tunne ketään koodaria, niin ainakin tuntee heidän kehittämänsä tuotteet, jotka ovat osa arkeamme ja joskus identiteettiämme. Tunnemme myöskin median kautta monien pelien ja ohjelmien kehittäjiä, joten tämä on samaistuttavampi kertomus, kun sen julkaisuajankohdalla.

Eli Douglas Couplandin ”Micro-orjat” on ehkä tärkein romaani tälle aikakaudelle luettavaksi, kun siinä esitetty murros on jo menneisyyttä ja nyt tuhansille nuorille ja vanhoille ihmisille kivenkovaa arkitodellisuutta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin