Avainsana-arkisto: PKK

Syyrian sota – Demokratiatoiveet diktatuurin ja islamismin ristitulessa

Olin viime vuonna kuuntelemassa Helsingissä järjestettyä Suomen sosiaalifoorumissa toimittaja Bruno Jäntin ja vasemmistopoliitikko Binar Mustafan luentoa Syyriaa ja Irakia riivaavasta sisällissodasta. Kun sitten kuulin, että Bruno Jäntti oli julkaisemassa tänä vuonna toimittaja Airin Bahmanin kanssa kirjan nimeltä ”Syyrian sota – Demokratiatoiveet diktatuurin ja islamismin ristitulessa”, laiton sen välittömästi lukulistaan, koska hänen Sosiaalifoorumissa pitämänsä luento oli sen verran vaikuttava, että varmasti kirjakin on.  

8

Idea   

”Syyrian sota – Demokratiatoiveet diktatuurin ja islamismin ristitulessa” perustuu kummankin kirjailijan omiin kenttätutkimuksiin Syyriassa. Näkökulma on tavallisen syyrialaisen siviilin, joka on jäänyt suurvaltojen megalomaanisten etupiirikamppailujen väliin. Tässä kirjassa haukutaan aivan kaikkia. Kukaan sodan osapuolista ei ole rehellinen tai viaton. Länsimaiset suurvallat haluavat kaataa keinolla millä hyvänsä Syyrian diktatuurin, mikä taas on mahdollistanut jihadistien sikiämisen Vapaan Syyrian armeijassa (VSA). Venäjä ja Iran taas tukevat Assadin diktatuuria keinoja kaihtamatta, mikä on heijastanut siviilien massamurhiin rypälepommeilla, kaasuiskuilla ja niin edelleen.    

Kirjan suurin teesi on, että Syyrian tavalliset demokratiaa ja sekularismia haluavat kansalaiset on marginalisoitu täysin. Sisällissota on ollut niin brutaali, että VSA:sta ei ole melkein muuta jäljellä kuin demokratiavastaiset islamistiset ääriryhmät. Lukiessa tätä kirjaa tuli kielitieteilijä Noam Chomskyn “Understanding Power: The Indispensable Chomsky” (2002) kirjassa esitetty havainto, että valtioitten brutaalit repressiot sitä haastavia kansalaisia vastaan, luovat ikään kuin luonnonvalinnan kaltaisen tilanteen, jossa ainoastaan häikäilemättömimmät ja väkivaltaisimmat toimijat selviävät hengissä, muuttaen hyvinkin demokraattisen kansalaisaktivistien ryhmän totalitaristiksesi sissiliikkeeksi. Tietenkin Chomsky tarkoitti 1900-luvun äärivasemmistolaisia ryhmittymiä, jotka valtaan päästyään, kumosivat kaikki kansalaisvapaudet, mutta voimme nähdä saman kehityksen Syyriassa.                                 

Kirjassa käydään läpi jokaisen sodan osapuolen historia Syyriassa ja miksi päädyttiin nykyiseen paskamyrskyyn, joka uhkaa koko maailman vakautta. Mutta myöskin, miten sodasta on puhuttu eri medioissa. Erityisen mielenkiintoiseksi menee, kun kirjailijat osoittavat, että joskus länsimainen media on valkopessyt VSA:ssa toimivia jihadistiryhmiä ”maltillisiksi kapinallisiksi” tai miten Suomen hallitus on iloisesti myynyt aseita Turkille, joka taas on aseistanut kurdeja massamurhaavia islamistimiliisejä.

Kirjassa analysoidaan, miten ISIS on muuttunut erilaisten toimijoitten propagandavälineeksi. Esimerkiksi rasistit yrittävät kehystää Isistä kaikkien muslimien edustajaksi ja sen takia maahanmuutto on estettävä, äärivasemmisto taas USA:n tai Israelin kätyreiksi, Turkin hallitus on taas käyttänyt Isistä perusteluksi, miksi äärivasemmistolainen PKK on tuhottava ja samaa on tehnyt Assadin, Venäjän ja Iranin, jotka käyttävät jihadistijärjestöä perusteena Syyrian opposition tuhoamiselle. Israel taas on vedonnyt Isisiin, perustellakseen, miksi se valloitti suuria maa-alueita Syyriasta.   

Tietenkin kirjassa käydään yksityiskohtaisesti läpi jokaisen sodan osapuolen ihmisoikeusrikkomukset, jotka ovat kuvottavaa luettavaa. Pahin kuitenkin kaikista osapuolista on ISIS, jonka brutaalius ja barbarismi voi rinnastaa Etelä- ja Keski-Amerikan oikeistodiktatuureihin. Jos haluaa menettää yöunet, ruokahalun ja uskon ihmiskuntaan, kannattaa lukea tämän kirjan ja Amerikkojen oikeistodiktatuurien ihmisoikeusrikkomuksista.    

Rakenne   

Kuten edellä mainittiin, kirja perustuu pääosin kirjailijoitten omiin tutkimuksiin, jotka koostuvat siviilien haastatteluista. Tavallisten ihmisten kokemuksia on haluttu nostaa esiin, jotta ihmiset oikeasti ymmärtäisivät, miksi niin paljon syyrialaisia pakenee maastaan. Se määrä pahuutta, jota tässä kirjassa esiintyy, on aivan kamalaa. Minulla on se vika, että sijoitan itseni samaan tilanteeseen, kun mitä kirjoissa kuvataan, joten ymmärrän täysin, miksi joku haluaa lähteä helvettiin koko maasta.  

Kirja paljastaa, että Syyrian sodassa on kuollut enemmän ihmisiä kuin kaikissa Suomen sodissa yhteensä! Erityisen mielenkiintoista ovat kirjassa esitetyt mielipidetutkimusten tulokset, jotka osoittavat, että konservatiivisista arvoista huolimatta, ylivoimaisesti suurin osa syyrialaisista kaipaa demokratiaa, sanan- ja uskonnonvapautta, eikä sekulaaria- tai islamistista diktatuuria. Valitettavasti, kukaan sodan osapuolissa ei ole sellaista herkkua tarjoamassa heille.    

Antaakseen laajempaa perspektiiviä, kirjailijat käyvät läpi lehtiartikkelit, tutkimukset ja raportit, joita on tehty konfliktista. Viitteitä tässä kirjassa onkin runsaasti, joka ikiselle väitteelle ja vielä kirjailijoitten omat kenttähavainnot samoista tapahtumista. Erityisen ansiokasta on, että suurin osa lähteistä ovat valtavirtalehtien artikkeleita tai YK:n raportteja. Ei siis, mitään “vaihtoehtomedioita” tässä kirjassa referoida. Esimerkiksi koko kirjassa referoidaan Venäjän hallituksen propagandajulkaisua RT:tä vain kerran ja siinäkin vain kertoakseen, mitä Putin on sanonut, jostain tilanteesta.    

Ongelmia   

Suurin ongelma on kirjan loppu. Tämä kirja loppuu kuin seinään, ilman yhteenvetoa tai mitään. Tämäkin ehkä sen takia, koska konflikti yhä jatkuu ja kirjailijat eivät halunneet moralisoida enempää, kun moni asia varmaan tulee ilmi vasta sodan loputtua. Pelkään kyllä pahoin professori David McCuanin olevan oikeassa, kun hän ennusti Syyrian tai koko Levantin alueen muuttuvan ikuisen sodan alueeksi, jota suurvallat ja –yritykset hyödyntävät taloudellisesti. Pitää muistaa, että öljyn myynti alueella ei ole loppunut edes silloin kuin ISIS valloitti öljykenttiä.   

Yhteenveto   

Bruno Jänttin ja Airin Bahmanin ”Syyrian sota – Demokratiatoiveet diktatuurin ja islamismin ristitulessa” on todella hyvä kirja, joka saa sinut menettämään uskosi ihmiskuntaan ja häpeämään länsimaalaisuuttasi. Tämä teos osoittaa koko länsimaisen liberalismin ylivertaisuuden ontoksi. Olemme yhtä barbaarisia ja häikäilemättömiä toimijoita kuin Syyrian aavikolla kököttävät jihadistit. Emme ole lisänneet olenkaan rauhaa Syyriassa, vaan lietsoneet sodan sellaisiin kauhistuttaviin mittakaavoihin, että se jo voidaan laskea kansanmurhaksi.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Politiikka ja yhteiskunta

Sitä parempaa feminismiä

Abdullah Öcalanin ”Demokraattinen konfederalismi” (oma suomennos) on Kurdistanin työväenpuolueen (Partiya Karkerên Kurdistan, PKK) johtajan manifesti.

37

PKK on Syyriassa ja Turkissa toimiva äärivasemmistolainen puolue ja sissijoukko, joka Syyrian sisällissodan aikana muuttui länsimaitten liittolaiseksi ISIS-vastaisessa sodassa. PKK on siinä kiistanalainen puolue, että moni maa, kuten Turkki luokittelee sen terroristijärjestöksi. Eli PKK on samaan aikaan länsimaisten liittolainen, oikean feminismin edistäjä, että kielletty terroristijärjestö.

Siitä on aikaa, kun viimeksi joku anarkistiryhmä on onnistunut saamaan maa-alueen haltuun. Mediassa harvoin mainitaan, että PKK on anarkistinen, vaan enemmänkin mainitaan, että he ovat vasemmistolaisia ja feministejä. Kukapa ei kannattaisi aseistettuja naisia, jotka taistelevat äärimmäisen naisvihamielisiä ISIS-taistelijoita? Jopa suomalainen Maanpuolustuskorkeakoulun geopolitiikan erikoistunut tutkija Alan Salehzadeh on ilmaissut, miten anarkokommunistiset naismiliisit ovat ”oikeampia” feministejä kuin Suomessa olevat aseistamattomat aatesisaret.

Abdullah Öcalanin manifesti alkaa tyypillisellä kommunistisella historiakatsauksella, jossa lyhyesti selitetään miten tuotanto-olosuhteet muovaavat yhteiskunnan hierarkioita ja niitten välisiä suhteita. Eli sitä, miten maataloustuotanto tuotti feodalismin ja teollinen tuotanto kapitalismin. Ehkä ainoa ero muihin äärivasemmistolaisiin teoksiin, on se, että kirjailija on keksinyt, ainakin minulle tuntemattoman termin kuvaamaan nykyaikaa: ”Kapitalistinen modernismi”. Yleinen yhteiskuntatieteellinen käsitys on, että elämme jälkimodernissa ajassa, mutta ei nyt tartuta semantiikkaan. Puhummehan arabimaailmassa toimivasta äärivasemmistolaisesta ideologista, jonka elinolosuhteet ovat pikkasen erilaisia kuin länsimaissa.

Öscalan päättyy siihen johtopäätökseen, että kapitalismi on epävakaa järjestelmä, joka itse tuhoutuu tietyn ajan jälkeen, jolloin se on käynnistettävä uudestaan. Tolkun ekonomistit kutsuvat tätä Öscalan kuvaamaa ilmiötä talouskriisiksi tai pörssiromahdukseksi, kommunistit taas ”myöhemmän vaiheen kapitalismiksi”.

Kirjailijan mukaan kapitalismin talousromahdukset todistavat, että kapitalismi on vaarallinen järjestelmä, josta on luovuttava, jos haluaa pelastaa ihmiskunnan. Toinen vakava ongelma kirjailijan mukaan ovat valtiot, jotka rajoittavat ihmisten vapautta ja ovat kapitalismin takia kykenemättömiä parantamaan tehokkaasti ihmisten oloja. Kirjailijan mukaan valtioistakin on luovuttava.

Vaihtoehdoksi Öscalan tarjoaa ”demokraattisen konfederalismin” joka on vain uusi sana anarkismille. Eli valtioitten sijaan pitäisi rakentaa hajautettuja ja demokraattisesti johdettuja lähiyhteisöjen yhteistyöverkoston. Tämä on kirjailijan mukaan paras ratkaisu kurdeille, koska kaikki valtiot, mitkä ovat syntyneet Lähi-Idässä ovat kärsineet diktatuureista, etnisistä kiistoista, sodista ja kapitalistisesta imperialismista. Kurdien on vältettävä sama kohtalo, erityisesti, kun heitä on sekä Turkissa, Syyriassa, että Irakissa valtiottomina vähemmistöinä. Mikään näistä valtiosta ei suostuisi luovuttamaan maa-alueita kurdeille, joten oman valtion muodostamisen sijaan, kurdit voisivat rakentaa autonomisten yhteisöjen verkoston, joka kulkisi kolmen valtion halki, ilman että tarvitsisi rajoja uudelleen, ja luoda samankaltaisen konfliktipesäkkeen kuin Israel.

Tämä demokraattinen konfederaatio olisi sekulaari ja monietninen. Koska konfederaatio ei ole valtio, jolla on väkivalamonopolia tai keskusvallan valvomia lakeja, jokainen yhteisö saisi sopimuksilla määritellä suhteet toisiin yhteisöihin ja näin muodostaa tasa-arvoisemman yhteiskunnan, kuin varsinaiset valtiot. Armeijan sijaan jokainen paikallinen yhteisö muodostaisi yhteisöä suojelevan ja valvovan miliisin vapaehtoisista.

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen epämääräisyys. Vaikka kapitalismia haukutaan ja sosialismia ylistetään, niin Öscalan ei selitä manifestissa, miten talous toimisi. Eli jää epämääräiseksi kannattaako Öscalan jonkinlaista demokraattisempaa kapitalismia, hajautettua sosialismia tai kunnon klassista suunnitelmataloutta?

Mielenkiintoista kirjassa on taas kirjailijan länsimaita äärimmäisempi käsitys feminismistä. Öscalanin mukaan valtio ja kapitalismi ovat hierarkkisia järjestelmä, jotka luonnostaan sortavat naisia. Kirjailijan mukaan yhteiskunta, joka sortaa naisia, pystyy oikeuttamaan muittenkin vähemmistöjen ja köyhempien sorto. Eikä tässä vain puhuta Lähi-Idän valtauskonnon islamin naisvihamielisestä asenteesta, vaan yleisesti hierarkkisesta yhteiskunnasta. Vasta, kun kaikki perusteettomat hierarkiat puretaan, on nainen vapaa. Eikä tässä kirjassa tarkoiteta Lähi-idän valtioita, vaan kaikkia maailman valtioita, jopa meidän Suomen edustuksellista demokratiaa.

Edellä mainittu tekee PKK:n feminismistä anarkofeminismiä, joka on länsimaissa niin äärimmäistä feminismiä kuin olla ja voi. Anarkofeminismin mukaan nainen voi ainoastaan saavuttaa tasa-arvon miehen kanssa, kun valtio ja kapitalismi kumotaan. Tietenkin herää kysymys, miten tasa-arvoisia naiset ovat pienissä kyläyhteisöissä ja muissa valtiottomissa yhteiskunnissa, joita vielä on Lähi-Idän aavikoitten beduiiniyhteisöissä tai eri alkuperäiskansojen heimoissa? Tähän kirja ei paneudu.

Eli Abdullah Öcalanin ”Demokraattinen konfederalismi” on hieno kirja herättämään ajatuksia ja ymmärtämään, miten PKK:n kurdit ovat niin täynnä voimaa taistella maailman vaarallisinta ja julminta terroristijärjestöä vastaan. Mutta syvempi analyysi osoittaa, että ainakin tässä kirjassa asioita ei ole mietitty niin pitkälle, jolloin herää kysymys, mitä tapahtuu PKK:n projektille, jos he selviävät Turkin aggressiosta? Ainakin vaikuttaa siltä länsimaiset suurvallat tukivat PKK:ta niin kauan, kun se oli paras tapa taistella ISIS:tä vastaan, mutta nyt kun jihadistit on murskattu, niin PKK:la ei ole enää hyötyä, erityisesti kun sen arvot ovat USA:n oikeistohallitukselle vastenmielisiä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi