Avainsana-arkisto: Poliittinen historia

Mustapaidat ja punaiset: Älyllinen fasismi ja kommunismin kukistus

Michael Parentin, vuonna 1997 julkaistu, ”Mustapaidat ja punaiset: Älyllinen fasismi ja kommunismin kukistus” (oma suomennos) on kovan luokan marxilaisen yritys argumentoida fasismin ja kommunismin eroista.

13 

Idea   

Tässä kirjassa  pyritään argumentoimaan, että fasismi ei ole mitään muuta kuin kapitalistien yritys pelastaa oma rappeutuva järjestelmä työväen kansannousulta. Kommunismi taas on työväestön yritys pelastaa itsensä kapitalismilta.    

Kirja käy läpi koko 1900-luvun kommunismin historian, argumentoiden, että aina kun paikat tulevat porvaristolle tukaliksi, he sortuvat epädemokraattisiin toimiin. Kirjailijan mukaan fasismi ei ole mikään ihmisten kollektiivinen sekoaminen, vaan tietoinen ja harkittu taktiikka, jolla yritetään suojella suurpääomaa uusjaolta. Tämä kapitalistien epädemokraatiaan syöksyminen on sitten vuodesta 1917 asti ajanut kommunistit puolustuskannalle, jolloin he itse kumoavat omat vapaudet. Kirjailija kutsuu tällaista prosessia ”piirityskommunismiksi”.    

Erityisesti kirjailija käsittelee Toisen maailmansodan jälkeen USA:n brutaalia patoamispolitiikkaa, jossa rahoitettiin antikommunistisia oikeistodiktatuureja ja kuolemanpartioita ympäri maailmaa.    

Koska länsimaiset kapitalistiset suurvallat ovat Neuvostoliiton luomisesta lähtien yrittäneet tuhota tämän ja muut sen jälkeen ilmestyneet kommunistivaltiot, ”piirityskommunismi” muuttui kirjailijan mukaan pysyväksi osaksi reaalisosialistista ajattelua, mikä lopulta aiheutti kaikkien näitten kommunistivaltioitten romahduksen 1990-luvulla.    

Ongelmia   

Vaikka tämä kirja on hyvin kirjoitettu ja kirjailijan sarkasmi hauskaa, niin tämä on aika epätasainen tekele, joka vakuutta vain todella fanaattista ja lähdekritiikitöntä kommunistia. Suurin ongelma tässä teoksessa on lähteiden niukkuus. Kirjassa tehdään hurjia väitteitä, joita odottaisi kirjailijan edes yrittävän vahvistaa jollain lähteellä, mutta ei! Kun niitä lähteitä löytyy, niin ne ovat lehtiartikkeleita, jotka sinänsä ovat uskottavista valtavirtalehdistä, mutta silti eivät mitään ensikäden tietoa. Pahempaa on kuitenkin se, että kirjalliset lähteet ovat suurimmaksi osaksi sensaatiohakuisista kirjoista, joista jotkut ovat kirjaimellisten salaliittoteoreetikkojen kirjoittamia.    

Huono lähdeviittaus ei sinänsä vielä tee kirjasta huonoa, kun eivät kaikki tietokirjat ole tarkoitettu vakuuttamaan jonkun ilmiön olemassaolosta, vaan argumentoimaan jonkun uuden tarkastelutavan puolesta. Tässäkin Parentti epäonnistuu.    

Pahinta on kirjan luku, joka käsittelee Neuvostoliiton puolustusta. Tämä kappale oli syy, miksi edes hankin kirjan, koska halusin tietää miltä sellaisen valtion puolustus näyttäisi. Aika huonolta. Itse ”piirityskommunismi” teoria on mielenkiintoinen ja uskottava. Esimerkiksi arviomani Le Monde diplomatique’n “Historia-atlas. Toisenlainen 1900-luku” (2011) kirja käsittelee vähän samankaltaista ideaa ja paremmilla lähteillä.    

Mutta silti, vaikka Neuvostoliitto olisi olosuhteitten uhri, Stalinin sekoilua vähätellään lähes samoilla argumenteilla kuin holokaustia. Parentti esimerkiksi viittaa tutkimuksiin (jotka sentään vaikuttavat ihan vakavilta), että Stalinin puhdistuksissa “vain” 2,022,976 ihmistä vangittiin Gulageihin, mikä on aika vähän hänen mukaansa, koska USA:ssa oli vuonna 1996 yli miljoona vankia.  Eivätkä gulagit olleet niin pahoja, koska 20-40% vangeista lopulta vapautettiin. En tiedä kenen korvissa tämä argumenttiketju edes toimii? Gulageja ei voi ihan verrata tavallisiin vankiloihin, joten USA:n tuominen tähän kuulostaa whataboutismilta. Sitten tietenkin 40% vangeista vapautettiin yhä tarkoittaa, että suurin osa vangeista jäi gulageihin ties mistä syystä. Ehkä vakuuttavin väite tässä koko gulagien puolustuksessa on se, että kun Neuvostoliitto romahti, niistä ei löytynyt hirveä määrä nälkiintyneitä vankeja, kuten natsien keskitysleireistä. Silti ei voida 1990-luvun gulageja verrata Stalinin ajan vastaaviin.    

Sitten tässä on uskottavia väitteitä, mutta jotka ovat huonoja kirjan idean kannalta, mikä on minusta jo tietynlainen saavutus. Esimerkiksi kirjailija yrittää argumentoida, että Neuvostoliitto ei ollut totalitaristinen valtio, koska ihmiset alituisesti kävivät kauppaa mustan pörssin kautta, joskus kieltäytyivät maksamasta vuokraa, lähtivät kesken töihin elokuviin ja harrastivat muuta laiskottelua ja korruptiota. Kirjailijan mukaan, jos Neuvostoliitto olisi oikeasti totalitaristinen valtio, joka puuttuu kaikkien elämiin, silloin edellä mainitut sluibailut eivät olisi mahdollisia. Tavalliselle lukijalle edellä mainittu vain todistaa kuinka tehoton Neuvostoliitto oli, eikä sitä, että se oli vapaa maa.  

Tällainen ihmeellinen omaan nilkkaan ampuminen näkyy siinä, miten kirjailija käyttää lukuisia anekdootteja, väittääkseen, että Neuvostoliitolla ja sen alusmailla oli niin hyvät hyvinvointipalvelut, että nuoriso ja maitten eliitit tylsistyivät. Tämä tylsistyminen alkoi aiheuttaa neuvostoasukkaissa jännityksen kaipuutta, joka heijastui länsimaisen kapitalismin ihailuun ja lopulta koko Neuvostoliiton romahdukseen. Pidän tätä selitysmallia uskottavana, kun samaa on havaittu länsimaissa, missä sosiaalidemokraattisten puolueitten suosio on laskenut, kun monet kokevat, että he ovat jo saavuttaneet kaikki haluamansa. Mutta jos haluaa puolustaa Neuvostoliittoa, tämä on viimeisin argumentti, jota pitäisi käyttää.    

Mielenkiintoisinta tässä onnettomassa osiossa, on uskottava väite, että moni työläinen tuki alussa siirtymisen kapitalistiseen järjestelmään, koska uskoivat, että sosiaaliset palvelut jatkaisivat olemassaoloaan. Kuitenkin kävi toisin ja koko 1990-2000-luvun alku olivat mitä brutaaleinta yksityistämisen ja villin kapitalismin aikakautta. Steven Lee Myers väittääkin kirjassan ”Uusi tsaari. Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä” (2014), että Neuvostoliiton romahduksen jälkeinen uusliberalistinen kaaos radikalisoi Putinin nykyiselle autoritaariselle tielle.    

Yhteenveto    

Michael Parentin ”Blackshirts and Reds: Rational Fascism and the Overthrow of Communism” on hyvin epätasainen kirja, jossa on kiinnostavaa pohdintaa fasismista ja kommunismista, mutta siitä puuttuu tarkkoja lähdeviitteitä kiistanalaisempiin väittämiin ja Neuvostoliittoa puolustavat argumentit ovat melko onnettomia. Paras kappale koko kirjassa on sen lopussa, jossa tämä argumentoi uskottavasti kapitalismin ja ekologisen tasapainon yhteensopimattomuudesta. IPCC-raportin jälkeen tämä viimeinen kappale, joka oikeastaan on vihainen saarna, on hyvin ajankohtainen ja uskottava nykytiedon valossa. Silti tämä kirja vakuutta vain asiaan valmiiksi vihkiytyneet, jotka yrittävät löytää jotain tapaa puolustaa olemassa olevia sosialistisia kokeiluja, mutta tavalliselle ihmiselle tämä on vain propagandaa.  

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Raskaan sarjan radikaalit: FBI:n salainen sota amerikkalaisia maoisteja vastaan

Elin hyvin pitkään siinä käsityksessä, että maoismi oli olemassa vain Kiinassa. Muta sitten luin ruotsalaisista maoisteista Anssi Kullbergin toimittamassa ”Suomi, terrorismi, SUPO” (2011) kirjassa. Aloin pähkäillä, miksi joku haluaisi olla kommunistin lisäksi vielä erikseen maoisti? Tämä kysymys hiersi minua jonkin aikaa. Luin Maon ”Pienen punaisen kirjan” (1964), mutta en ihan saanut tarkkaa vastausta, mikä ero on maoismilla ja Marxismi-Leninismillä? Mutta sitten jossain podcastissa mainittiin, että historioitsijat Aaron J. Leonard ja Conor A. Gallagher julkaisivat vuonna 2015 ”Raskaan sarjan radikaalit: FBI:n salainen sota amerikkalaisia maoisteja vastaan” (oma suomennos) tietokirjan. Sillä sekunnilla avasin nettiselaimen välilehden ja laiton kirjan Goodreadsin lukulistaan!    

17

Idea   

Aaron J. Leonard ja Conor A. Gallagher kirja käsittelee amerikkalaisen historian unohdettua jaksoa, kun 60-luvulla uuskommunismi oli niin suosittu aate, että se uhkasi kaataa USA:n hallituksen. Erityisesti maoistiset Revolutionary Union (RU) ryhmittymä ja Revolutionary Communist Party (RCP) olivat 67-70 USA:n suurimmat kommunistipuolueet. Näillä ryhmillä oli kymmeniä tuhansia kannattajia valmiina tarttumaan aseisiin syöstäkseen USA:n kommunistiseen vallankumoukseen. Tietenkin FBI kiinnostui avoimesti vallankumousta julistaviin ryhmittymiin ja se aloittikin mittaavan operaation niitä vastaan. Tämä kirja kertookin FBI:n ja maoistien salaisesta sodasta.   

Olin jo lukenut räjähtävän tarkan Rick Perlsteinin kirjan aikajakson historiasta ”Nixonland: The Rise of a President and the Fracturing of America” (2008) jossa juurikin esitettiin, että oikeastaan 60-luku oli paljon levottomampaa aikaa kuin nykyään se muistetaan. Tämä Leonardin ja Gallagherin kirja vahvistaa Perlsteinin tulkinnan ja piirtää hyvin tarkan kuvan radikalisoituneista nuorista amerikkalaisista, jotka kokivat USA:n olevan pahuuden imperiumi. Tämä sai mittaavan joukon nuorista radikalisoitumaan kommunismiin, mutta ei mihin tahansa kommunismiin, vaan kaikista äärimmäisempään Stalinia ja Maota avoimesti ihailevaan vallankumoukselliseen kommunismiin. Kirjailijoitten mukaan nämä nuoret tiesivät vallan hyvin Stalinin puhdistuksista ja aiheuttamasta nälänhädästä, mutta eivät välittäneet. Tärkeintä heille oli se, että Lenin ja Stalin olivat onnistuneet toteuttamaan käytännössä vallankumouksen ja pitämään vallan käsissään. Mao oli kirjailijoitten mukaan näille nuorille elävä esimerkki, että Leninin ja Stalinin viitoittama tie oli ainoa oikea tapa toteuttaa kommunistinen vallankumous. Voidaankin sanoa, että jollain perverssillä machiavelilaisella logiikalla nämä nuoret olivat realisteja. 

Tiedustelu   

kirjailijoitten mukaan FBI oli tässä tapauksessa täysin oikeutettu tarkkailemaan RU:ta, mutta mittakaava ja keinot, joita tiedustelupalvelu käytti, olivat ylimitoitettuja. Heti, kun maoistien ryhmittymä perustettiin, FBI lähetti soluttautujia puolueeseen ja alkoi kampanjan sen tuhoamiseen. Vaikka RU ei saanut rahoitusta tai ohjeistusta kommunistiselta Kiinalta, FBI pelkäsi sen toimivan kiinalaisten käskystä.   

Kirjailijat käyttävätkin hirveällä vaivalla hankitut FBI:n ja oikeuslaitoksen nykyään julkisiksi avatut asiakirjat RU:sta, piirtääkseen hämmästyttävän kuvan amerikkalaisista maoisteista. FBI:lla oli parikin soluttautujaa, jotka olivat nousseet lähelle RU:n johtoportaita, joten heidän raporteissaan on paljon mainintoja maoistien sisäisistä keskusteluista, filosofiasta ja strategiasta. Samalla lähteenä käytetään vuodetut COINTELPRO-asiakirjat, jotka paljastavat FBI:n laittomat operaatiot erilaisia ulkoparlamentaarisia järjestöjä vastaan. Näitten lisäksi tietenkin RU:n omia julkaisuja ja lehtiartikkeleita hyödynnettiin kirjan kokoamisessa.    

FBI:n tiedustelu olikin niin tarkkaa, että tässä kirjassa saat seurata maoistien touhuja hyvinkin läheltä, lähes askel askeleelta, heidän hajoamiseen saakka. Mielenkiintoisinta on kuitenkin se, että RU tiesi, että heitä tarkkaillaan, joten vaikka kuinka ryhmittymässä avoimesti puhuttiin vallankumouksesta ja aseitten hankkimisesta, FBI ei koskaan onnistunut kieltämään puoluetta tai pidättämään sen jäseniä maanpetos- tai muilla vastaavilla syytteillä.    

Historian pyörät   

Ehkä mielenkiintoisinta tarkan maoistien elämän ja tekojen kuvauksen lisäksi on, miten kirja kehystää nämä tapahtumat laajemman historiallisen kontekstin kautta. RU syntyi Kiinan kommunistisen vallankumouksen jälkeen, mutta kun 70-luvulla, Maon kuoleman jälkeen, Kiina alkoikin kääntyä kapitalismin suuntaan ja liittoutua Nixonin hallitseman USA:n kanssa, RU joutui kriisiin.   

RU:n ideologia perustui radikaaliin kommunismiin, joka koki Neuvostoliiton johtajan Nikita Khrushchevin Stalinin sekoilun arvostelemisen ”revisionismiksi”. Tämän lisäksi Neuvostoliiton uusi linja vallankumouksia vastaan ja sisäänpäin kääntyminen, pidettiin petoksena, jonka vuoksi koko Neuvostoliitto koettiin ”luokkavihollisena”. Mao kuului tähän samaan leiriin, jonka mielestä Stalinin linja olisi pitänyt jatkua, jolloin hänestä tuli monen uuskommunistin esikuva. Joten Kiinan kelkan täyskäännös Maon kuoleman jälkeen hajotti maoistien rivit USA:ssa täysin.   

Asiaa pahensi sekin, että 70-luvulla amerikkalaiset tehtaat alkoivat siirtyä Kiinaan, joten amerikkalaisten maoistien koko rekrytointialusta vietiin heidän jalkojensa alta. Samaan aikaan he eivät onnistuneet tai tajunneet yhdistää voimansa erilaisten vasemmistolaisten identiteettiryhmittymien kanssa, kuten afroamerikkalaiset, orastava homoliike ja feministit. Nämä kolme samaan aikaan tapahtunutta muutosta hajottivat ja eristivät RU:n vallasta, kunnes se lakkautettiin.    

Lopulta FBI kaikesta häirinnästä ja vakoilusta huolimatta, ei kyennyt tuhoamaan RU:ta ja RCP:tä, vaan historia onnistui. Vuodet 68-70 olivat se pieni historiallinen ikkuna, jossa oli mahdollisuus toteuttaa kommunistinen vallankumous USA:ssa, mutta se nopeasti sulkeutui, eivätkä maoistit tai muutkaan kommunistiset ryhmittymät tuohon aikaan onnistuneet toipumaan siitä. Tietenkin aikalaiset eivät tätä tajunneet, vaan he jatkoivat vielä 80-luvulle asti suunnitelmiaan, kunnes luovuttivat. Tämä historiakirja jotenkin herättää sen pienen toivon, että jihadismi kokee saman kohtalon. Tietenkin emme voi mitenkään ennustaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan tai, mikä tapahtuma voisi näivettää jihadismin kannatuksen, mutta silti se on täysin mahdollista.    

Yhteenveto    

Aaron J. Leonardin ja Conor A. Gallagherin ”Raskaan sarjan radikaalit: FBI:n salainen sota amerikkalaisia maoisteja vastaan” on paras historiankirja, jota olen pitkään aikaan lukenut. Tämä ei johdu ainoastaan siitä, että aihepiiri on todella seksikäs, vaan sen takia, koska tässä on niin tarkkaa ja elävää historiallista tietoa. Pystyt melkein tuntemaan maoistien ajatukset ja jopa samaistumaan heihin, vaikka et hyväksyisikään heidän megalomaanisia suunnitelmia. Kirjailijatkin vaikuttavat jotenkin ihailevan ryhmittymän järjestäytyneisyyttä ja päättäväisyyttä, vaikka esittävätkin rehellisesti ja kaunistelematta negatiivisetkin faktat. Kannattaa lukea tämä kirja, koska se kertoo vähemmän tunnetusta USA:n historiallisesta ilmiöstä, joka melkein muuttui historialliseksi käännekohdaksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi

Sen on pakko olla salajuoni!

Jouko Jokisalon ”Euroopan radikaali oikeisto” on tietokirja, joka käsittelee kaikkia hulluja rasistisia, syrjiviä tai autoritaarisia oikeistolaisia ryhmittymiä ja puolueita. Nämä kaikki liikkeet on luokiteltu suuren kattonimityksen alle ”radikaali oikeisto”. Äärioikeistosta tulevat mieleen vain natsit, eivätkä nämä liikkeet kannata kansallissosialismia tai fasismia, vaan niillä on omat aateversionsa ja painotuksensa, joitten ainoa yhdistävä tekijä on jonkinlainen etnisten vähemmistöjen syrjintä ja kapitalismin kannatus.

Historia

26

Kirja alkaa historiankatsauksella, jossa kerrotaan ensin äärioikeistosta. Jokisalo poikkeaa muista alan tutkijoista siinä, että hän ajoittaa äärioikeisto synnyn vähän ennen Ensimmäistä maailmansotaa, kun jotkut sosiaalidemokraattiset puolueet omivat nationalismin ja irtisanoutuivat marxilaisesta internationalismista. Tästä epäpyhästä liitosta syntyi kansallissosialismi, joka on sekoitusta äärinationalismia, sosialismia, kapitalismia ja tieteellistä rasismia. Joku voi kysyä, miten on mahdollista olla niin ristiriitainen ja minä vastaan, että oh, uh, kyllä kun tarpeeksi ruuvit ovat löysällä, van näppäimistö on rajana!

Ajan mittaan kansallissosialistit muuttuivat oikeistolaisemmaksi, mutta silti pyrkien naamioitumaan itsensä sosialisteiksi tai sitten ”työväenpuolueeksi ilman sosialismia”. Tästä tunnetuin esimerkki on Saksan kansallissosialistinen puolue, jota kannattivat pääosin pienyrittäjät, eikä niinkään työläiset. Mutta puolueen virallinen kääntyminen äärioikealle tapahtui Pitkien puukkojen yönä, kun puolueen johtoon noussut Hitler tapatti kaikki puolueen vasemmistolaiset. Tämä linjanmuutos näkyi Natsi-Saksan äärimmäisessä yksityistämispolitiikassa ja työläisten olojen heikennyksessä. Sama kehitys tapahtui Italian fasistien kanssa.

Ideologia

Äärioikeisto tai sen ei-niin rasistiset johdannaiset, joita luokitellaan radikaalioikeistolaisiksi, eivät muodosta mitään koherenttia ideologiaa. Enemmänkin nämä ryhmät ovat kokoelma oikeiston marginaaleissa lymyileviä radikaaleja, joitten mielestä oikeistolaisuus ei tarkoita liberalismia, vaan sitä Ranskan vallankumouksen jälkeen syntynyttä taantumuksellista konservatismia.  Kiteytettynä radikaalioikeistolaiset haluavat samaan aikaan itselleen kaikki vapaan markkinatalouden hyödyt, mutta ilman erilaisia ihmisiä. Termin alle mahtuu niin rasistiset libertaarit, natsit, fasistit, alt-right, uusnatsit, radikaalit maahanmuuttokriitikot, identitaarit ja uusoikeistolaiset.

Taloustiede

Kirjailija kuitenkin menee syvemmälle ja tutkii äärioikeiston ja radikaalioikeiston talousteoriat, jotka ainakin päällisin puolin vaikuttavat aika demarimaisilta. Pintaa syvemmällä paljastuu, että ensiksi äärioikeisto ei tiedä yhtään mitään taloudesta. Pähkinänkuoressa äärioikeisto haluaa kapitalismia ilman pörssikeinottelua. Mutta jos on lukenut edes vähän taloustiedettä, tietää, että kapitalismi ei toimi kunnolla ilman arvopaperikauppaa ja pankkeja. Radikaalioikeistolaiset kokevat ajavansa pienkauppiaitten ja kansallismielisten tehtaitten kapitalismia. Tiivistetysti radikaalioikeistolaiset haluavat jonkinlaista kauppatorikapitalismia, jossa jokainen on teltassa seisoskeleva torimyyjä.

Mutta tällainen lapsellinen käsitys talouden toiminnasta selittää, miten nykyäänkin radikaalioikeisto voi sanoa olevansa globalisaatiota ja ”sionistista pankkimafiaa” vastaan, mutta silti kannattaa vapaita markkinoita. Eli radikaalioikeisto ei ole mitään muuta kuin jotain lasten taloustiedettä lukeneita tärähtäneitä oikeistolaisia, jotka vihaavat ulkomaalaisia, homoja, naisia ja etnisiä vähemmistöjä.

Mikä muu muka?

Vaikka tämä kirja muotoilee täydellisesti ja uuvuttavan perusteellisesti asian, mitä minäkin olen havainnut tarkkaillessani erilaisia radikaalioikeistolaisia ryhmittymiä, tämä kirja menee paljon äärimmäisempiin johtopäätöskin kuin muu alan kirjallisuus.

Jouko Jokisalon mukaan radikaalioikeisto ei nouse, koska kapitalismi on kriisissä, kuten muut tutkijat väittävät, vaan koska kapitalismi on se kriisi. Jokisalo vetää pölyttyneistä hyllyistä esiin Karl Marxin teesejä kapitalismin luonteesta, jotka nyt tuntuvat ajankohtaisimmilta kuin koskaan.

Kirjailijan mukaan jo 1800-luvulla Marx muotoili teorian, jonka mukaan kapitalismi on itsetuhoinen järjestelmä, joka ei ole kestävä, vaan se ajan mittaan ylikuumenee riippumatta siitä, mitä yritämmekään tehdä sille. Keynesiläiset tai klassisen taloustieteen elvytyspolitiikat voivat vain hetkellisesti saada markkinat toimimaan, kuten pitäisi, mutta loppujen lopuksi kapitalismi tulee aina ylikuumenemaan. Syntyy talouskriisii, jolloin markkinat on nollattava ja käynnistettävä uudestaan. Jokaisen talouskriisin aikana radikaalioikeisto nousee kuin kannessa piirretty korpikotkamainen feeniksinlintu. Tarvitaan vain tarpeeksi suuri jysähdys, jotta Toisen maailman sodan kauhut toistuvat.

Kirja osoittaa, että radikaalioikeisto ei koostu vain öykkäröivistä natseista, vaan porvareista, jotka yrittävät epätoivoisesti pelastaa romahtaneen talousjärjestelmän.

Vaikka radikaalioikeistolaiset eivät ymmärrä mitään kapitalismista, he uskovat siihen lujemmin kuin liberaalit ja konservatiivit, jolloin radikaalioikeistolaisen mielestä syy romahdukseen on oltava kaikki muu paitsi itse kapitalistinen järjestelmä. Tämä epätoivo romahtavaa talousjärjestelmää kohtaan luo edellytyksen oikeiston marginaaleissa eläville sekopäille, jotka uskovat, että syy romahdukseen olivat etniset vähemmistöt, liian vapaamielinen kulttuuri, raskas hyvinvointivaltio, korkea verotus tai kommunistien sabotointi.

Liberaalit eivät yleensä pärjää kriisiaikoina radikaalioikeistolaisille, jotka esittävät todella yksinkertaistettuja vastauksia monimutkaisiin ongelmiin. Näin tapahtui 30-luvun Saksassa, missä lopulta liberaalit joutuivat jakamaan keskityusleirien sellit kommunistien ja muitten ”degeneroitujen” kanssa.

Jokisalo analysoi lukuisia radikaalioikeistolaisia puolueita, jotka ovat yhden talouskriisin aikana ajaneet voimakasta hyvinvointivaltion riisumista ja seuraavassa hyvinvointivaltion pelastamista. Molemmissa tapauksissa sama puolue on ensin perustellut leikkauksia sillä, etä ”korkea verotus riistää pienyrittäjiä” ja ”palkitsi lusmuilevia työttömiä/ulkomaalaisia”, mutta seuraavassa kriisissä hyvinvointivaltio pitää pelastaa ”pankkimafialta”, ”rahaeliitin” ja ”maahanmuuttajien” kourista Tämä käytös osoittaa, että radikaalioikeisto on enemmänkin ympäristöön reagoiva liike, kuin aidosti muutosta ajava.

Vieraannuttava näkövinkkeli

Ilmiselvästi tämä kirja on äärivasemmistolaisesta vinkkelistä kirjoitettu ja se on ehkä teoksen suurin vika. Jokisalo käyttää tässä kirjassa vasemmistolaisia käsitteitä kuin ne olisivat kaikille ilmiselviä.

Tämä voi tulla kirjailijalle yllätyksenä, mutta eivät kaikki ole yhtä sekopäitä kuin minä, joka kuluttaa kallisarvoista aikaani lukemassa jokaisen ääriliikkeen manifestit. Joillekin marxilaisten käsitteitten lukeminen voi olla vieraannuttavaa. Ei vain sen takia, koska ihminen ei välttämättä tiedä, mitä käytetty sana tarkoittaa, vaan sen takia, koska monelle Karl Marxin teesit ovat yhtä kuin Neuvostoliiton gulagit.

Vasemmiston kriisi

Kirjailijan mukaan Neuvostoliiton romahdettua antikapitalistinen vasemmisto menetti uskottavuutensa, jolloin ainoaksi vallitsevaksi järjestelmäksi muodostui kapitalismi. Jopa demaripuolueet ovat ajaneet 1990-2000-luvuilla uusliberaalia politiikkaa, jolloin ihmisiä on vallannut vaihtoehdottomuus. Kukaan ei uskalla kokeilla mitään uutta talouden saralla, eikä kukaan ole keksinyt mitään kapitalismin korviketta, joten olemme umpikujassa.

Jokissalon mukaan tämän vaihtoehdottomuuden takia radikaalioikeisto on nousemassa ympäri maailmaa. Kun kapitalismia ei voi korvata millään, ainoastaan hillitä tai vapauttaa entisestään, kulttuuri ja yhteiskunta ovat muuttuneet poliittisiksi kiistakapuloiksi, joita nykyinen vasemmisto on dominoinut. Mutta mitä auttaa kohottaa seksuaalivähemmistöjen oikeudet, kun suurin osa elää matalapalkkaisten pätkätöitten elämää vailla poliittista valtaa? Obaman hallitus on tämän vasemmiston kriisin suurin kulminaatio. Musta presidentti, joka mahdollisti tasa-arvoisen avioliiton hyväksymisen ja nosti esiin vähemmistöjen oikeuksia, mutta muuten ajoi uusliberaalia talouspolitiikkaa. Tämä ja vastaavat tapaukset Euroopassa loivat sen kuuluisan illuusion ”vihervasemmistolaisesta eliitistä”, jota jopa persut hyödyntävät. Tätä uutta tilannetta radikaalioikeisto hyväksikäyttää ja sen takia todella hullut salaliittoteoriat islamisaatiosta, homosaatiosta ja kulttuurimarxistien George Soros-rahoitteisesta globalismista, kuulostavat monien mielestä niin helvetin järkeviltä.

Kun vaihtoehtona on rasistinen ja autoritaarinen kapitalismi tai hallitsematon monikulttuurinen kapitalismi, jossa vähemmistöillä on yhtäläiset oikeudet valtaväestön kanssa, mutta kaikilla on todella matala palkka, niin miljoonat keskiluokkaiset valtaväestöön kuuluvat valitsevat kurin ja järjestyksen hallitsemattomuuden sijaan. Tämän takia Trump voittikin USA:n vaalit ja nyt siellä ajetaan rasistisen politiikan lisäksi samaan aikaan rankkaa uusliberaalia sisäpolitiikkaa, että täysin vapaan markkinatalouden vastaista rankkaa protektionistista ulkopolitiikkaa.

Radikaalioikeisto kokee, että se pelastaa kapitalismin, mutta sen toiminta onkin juuri niin epäjohdonmukaista, että se tuhoaa sen. Tämän tajusivat jo klassiset liberaalit teoreetikot Friedrich Hayek ja Ludwik Von Mises 30-40-luvulla!

Yhteenveto

Kapitalismin vaihtoehdottomuus koskee kirjailijaakin. Hän ei osaa ehdottaa mitään muuta kuin nykyisen järjestelmän prioriteettien vaihtamista inhimillisemmiksi. Kommunismia Jokisalo ei ehdota, vaikkakin hän kuinka on osoittanut kapitalismin kaikkien ongelmien syyksi. Eli elämme todellakin historian loppua, missä vain pimeä kuilu näkyy.

”Euroopan radikaali oikeisto” on erinomainen kirja radikaalioikeistolaisuudesta, joka osoittaa nykymaailmassa tuoreen ja uskottavan näkökulma siihen miksi viha on nousemassa ympäri maailmaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Ei Jumalia, ei hallitsijoita: Anarkismin antologia

Daniel Guérin’in ”Ei Jumalia, ei hallitsijoita: Anarkismin antologia” (oma suomennos) on anarkististen tekstien kokoelma vuosilta 1840-1936.

28

Daniel Guérin kokosi tähän lähes 700-sivua pitkään kokoelmaan kaikkien merkittävien anarkistifilosofien tärkeimmät artikkelit, joilla kirjailija pyrkii antamaan monipuolisen kuvan viimeisen kahden vuosisadan pelätyimmästä aatteesta kauppojen näyteikkunaomistajien keskuudessa.

Tämä kirja ei ole puolueeton, vaan sen julkaisi anarkistinen kustantamo. Eli tämä on enemmänkin teos, joka pyrkii mainostamaan anarkismia kuin puolueeton aatetta esittelevä teos.

Eka asia, jonka huomaa, on se, että toisin kuin äärioikeisto, anarkistit osaavat kirjoittaa grammaattisesti todella hyvin ja innostavasti. Ainoa poikkeus on anarkismin pääfilosofi Pierre-Jospeh Proudhomin tekstit, jotka olivat hyvin kirjoitettuja, mutta tavattoman kuivakkaita filosofisia pohdintoja. Muut kirjailijat kirjoittivat suurille massoille, joten heidän tekstinsä ovat innostavia ja voivat viedä mukana. Jos et hillitse itseäsi, niin kohta olet metrovaunussa heristämässä nyrkkejä vallankumouksen puolesta.

Koska monet haluavat verrata äärivasemmistoa äärioikeistoon, niin verrataanpa! Olen lukenut lukuisia äärioikeistolaisia manifesteja, joten tämän kirjan vertaaminen niihin on ihan sopivaa. Toinen ero kirjallisen lahjakuuden lisäksi ovat salaliittojen puutteet. Siinä, missä jopa kaikista propagandistisin kryptofasistisin teos ei pysty hillitsemään itseään, vihjaamatta, että on olemassa salaliitto, jonka takana ovat joko kommunistit tai juutalaiset (joskus molemmat samaan aikaan), niin tässä kirjassa ei ilmene mitään salaliitoja. Kaikki kirjailijat kritisoivat kapitalistista järjestelmää ja sitä suojelevaa valtiota. Eli jo ideologisessa ytimessä äärivasemmisto eroaa äärioikeistosta. Siinä, missä äärioikeisto kokee, että ongelma ovat ”pahat ihmisryhmät” niin anarkistien mielestä ongelma on järjestelmä. Eli jos järjestelmä kaadetaan, niin ongelmat katoavat, kun taas äärioikeisto ei koe, että järjestelmässä on vikaa, vaan sitä hallitsevissa ihmisissä, joilla on salainen suunnitelma, jolla hävittää sukupuuttoon valkoinen rotu.

Voimme toki kritisoida kommunisteja siitä, että kun he pääsivät valtaan, niin ihmisiä teloitettiin ja laitettiin keskitysleireille, mutta itse ideologian ydinteksteissä ei edes vihjailla, että olisi jokin ihmisryhmä, jota pitäisi tappaa, ainoastaan järjestelmä jota kaataa. Äärioikeiston propagandateksteissä ei myöskään suoraan myönnetä, että ihmisiä on tapettava, mutta niissä jo pyritään vakuuttelemaan lukijaa, että on tietty hyvin rajattu ihmisryhmä, joka on hävitettävä, että vallitseva järjestelmä voidaan pelastaa. Eli yksi ideologia pyrkii hävittämään koko järjestelmä, kun taas toinen pyrkii hävittämään järjestelmää ”hyväksikäyttäviä” ihmisiä. Nyt kun tämä on selvitetty, niin mennäänpä eteenpäin.

Kirjan toimittaja järjesteli tekstit aikajärjestykseen ja teemoittain. Alussa ovat anarkismin ideologiset isät, jonka jälkeen on eri aktivistien ja terroristien käytäntöä kuvailevia tekstejä. Sitten on aikalaiskuvauksia Neuvostoliiton, Ukrainan ja Espanjan anarkistiyhteisöistä. Eli kirja alkaa teoriasta, josta se siirtyy käytännön aktivismisiin, vallankumoukseen ja siitä aidon yhteisön rakentamiseen ja ylläpitämiseen.

Kirjassa ilmenee, että anarkismi on nimenomaan äärivasemmistolaisuutta. Proudhom, Bakunin ja Kropotkin valittivat, että sosialismi ei mennyt tarpeeksi pitkälle, vaan tyytyi luomaan hyvinvointivaltiota, kun taas kommunistit menivät harhapolulle, kun unohtivat matkalla yksilönvapauden ja paikallisen yhteisöllisyyden tärkeyden. Eli voimme sanoa, että anarkistit ovat äärimmäisiä vasemmistolaisia, jotka haluavat kumota sekä kapitalismin, että valtion.

Mutta toisin kuin moni luulee, niin anarkismi ei perustu vauhkoutuneitten teinien kapinointiin, jossa halutaan elää ihmemaailmassa, missä kaikki kiertävät käsi kädessä kehää alasti metsässä, vaan vakava ja aika pitkälle pohdittua konkreettista poliittista filosofiaa.

Anarkismi perustui pitkälle Marxin teoriaan tieteellisestä sosialismista. Eli kapitalismi on kumottava ja vaihdettava taloudelliseen järjestelmään, missä työläiset omistavat tuotantovälineet, kuten tehtaan koneet. Tämän yksimielisyyden takia suurin osa anarkismin pääfilosofeista kuului Marxin kommunistiseen internationaaliin, mutta he riitautuivat käytännön toiminnasta. Bakunin erityisesti riitaantui Marxin kanssa proletariaatin diktatuurikonseptin takia. Bakunin mielestä, ei ole olemassa ”hyvää” diktatuuria, vaan diktatuuri on aina paha, riippumatta siitä, mikä on sen teoreettinen lopputulos ja kuka sitä johtaa.  Tämä riita johtuu siitä, että anarkistit vastustavat kaikkia hierarkioita, niin yksityisomaisuuden, aseitten, kuin byrokratian tuomaa ylivaltaa alistaa muita tottelemaan.

Toinen erimielisyys oli valtion roolista. Kommunistit ja demarit uskoivat, että valtiota voitaisiin käyttää parantaakseen köyhien oloja sosiaalisilla ohjelmilla ja progressiivisella verotuksella. Yksityisiä yrityksiä ei tarvittaisi välttämättä hävittää, vaan niitten luoma suunnaton vauraus voitaisiin kanavoida sosiaalisten ohjelmien rahoittamiseen. Anarkistit taas uskoivat, että valtion käsissä sosiaaliset ohjelmat muuttuisivat vain byrokratiahelvetiksi ja progressiivinen verotus muuttuisi riiston välineeksi. Anarkistit ehdottivatkin koko valtion hävittämistä ja sen korvaaminen paikallisilla yhteisön pyörittämillä organisaatioilla, kuten ammattiliitoilla. Kansallisvaltioitten sijaan ihmiset eläisivät ammattiliittojen ja kaupunkien muodostamissa kansainvälisessä federaatioverkostossa.

Kirjassa anarkistit argumentoivat, että valtion väkivaltamonopolin turvin muodostuneitten lakien sijaan luotaisiin laaja paikallisten ja kansainvälisten sopimusten verkosto, joka määrittelisi ihmisten elämän. Sopimukset solmittaisiin demokraattisesti eri tilanteisiin, ja näin ihmiset pääsisivät tekemään juuri sitä, mitä haluavat, niillä kyvyillä ja tarpeilla joita heillä on.

Eli anarkismi on vähän muuta kuin se, että lakeja ei ole ja kaikki saavat tehdä mitä huvittaa. Kuten moni historiaa tunteva huomaa, niin monessa asiassa anarkistit olivat jo 1800-luvulla aivan oikeassa. Hyvinvointivaltio ei toimi kaikissa maissa, kuten pitäisi ja kommunistivaltioitten diktatuurit sortuivat harjoittamaan pahempaa sortoa kuin se, mitä vastaan, ne alun perin taistelivat, puhumattakaan siitä, että suurin osa romahti täydellisesti olemattomiin, viimeisen vuosisadan lopussa. Eli ei ole mikään ihme, että 1990-luvusta lähtien anarkismin on saavuttanut uuden suosion, jonka se oli menettänyt 1900-luvun alussa.

Guérin onkin koonnut filosofisten visioitten ohella 1800-luvulla kirjoitettuja suunnitelmia, joissa kuvaillaan anarkistisen yhteiskunnan toimintaa, joka perustuisi sopimuksiin lakien sijaan. Erityistä huomiota otettiin luksustuotteisiin ja pieniin kauppoihin, jotka toimisivat anarkistisen yhteiskunnan sisällä. Ainoastaan kaikista elintärkeimmät yhteiskunnan tuotteet ja raaka-aineet tuotettaisiin suurissa ammattiliiton hallitsemissa tehtaissa, joitten valmistamia tuotteita jaettaisiin eri yhteisöille. Muuten ihmiset saisivat ihan vapaasti tehdä vaihtokauppaa timanttisormuksista ja pehmoleluista. Eli visiona oli tietynlainen luksuskommunismi.

Mutta mielenkiintoisempi ja surullisempi osio, on kirjan lopussa, missä anarkistit hyödyntävät romahtanutta Venäjää, Ukrainaa ja Espanjaa, luodakseen omat yhteiskunnat. Joka ikisessä valtiossa, jossa yritettiin kokeilla anarkistisen yhteiskunnan luomista, niin kommunistit tuhosivat ne, ennen, kuin päästiin näkemään, kaatuisivatko ne itsestään, kuten Neuvostoliitto lopulta, vai kestäisivätkö ne nykypäivään saakka.

Neuvostoliito koostui alun perin, juurikin anarkistien unelmoimasta ammattiliittojen ja työyhteisöjen verkostosta, jota kutsuttiin neuvostojen liitoksi, mutta bolsevikit kaappasivat vallan ja tuhosivat nämä organisaatiot. Kaikki anarkistit joko teloitettiin tai karkotettiin työläisparatiisista. Venäjän vallankumouksen aikana Ukrainassa oli muodostunut anarkistien talonpoikaisyhteiskunta, jonka Lenin ja Trotski tuhosivat puna-armeijalla. 1930-luvulla Espanjassa Stalinin tukemat kommunistit pettivät Katalonian anarkistit ja loivat edellytyksen fasistien voitolle.

Tässä kirjassa on Emma Goldmanin ja monen muun Venäjässä asuvan anarkistin 20-luvun aikalaiskuvaukset, jotka muistuttavat todella paljon George Orwellin dystopianovellin 1984 kuvauksia. Se, mitä Orwellin romaanissa kuvaa, ei ole liioiteltua, vaan jo 20-luvulla Neuvostoliitossa elävät anarkistit kuvasivat samoja kauhuja, sekä ennustivat tismalleen saman painajaismaisen kehityksen, missä et ole vapaa edes omissa ajatuksissasi.

Mutta tietenkin ääriliike ei ole ääriliike, jos se ei ole ristiriitainen. Vaikka moni anarkisti tässä kirjassa valittaa kommunistien suvaitsemattomuudesta, niin silti jotkut kirjoittajista ehdottavat, että anarkistinen yhteiskunta toimii vain, jos vasemmistolaisia mielipiteitä sallitaan. Eli kapitalismin kannattaminen olisi tietyssä mielessä kiellettyä. Voi toki kuulostaa loogiselta, kun puhutaan yhteiskunnasta, jossa kapitalismia ei ole, mutta silti se avaa mahdollisuuden samanlaiseen sudenkuppaan mihin Marxisti-Leninistit päättyivät. Tämä ilmenee erityisesti Espanjan sisällissotaa käsittelevässä osiossa, missä Kataloniaa hallitseva anarkistien keskusjärjestö C.N.T:n asiakirjoissa keskustellaan kansalaisvapauksien väliaikaisesta rajoittamisesta.

Tässä onkin anarkismin ja oikeastaan kommunismin historian suurin epäonni. Vallankumous lähes aina syntyy tai johtaa sisällissotaan. Sodassa on hyvin vaikeaa olla rakastavainen tai demokraattinen, jolloin hyvin nopeasti ihanteet laitetaan jäähylle selviytyäkseen tuholta. Eli vaikka anarkismi ei onnistunut saavuttamaan samaa, mitä kommunismi, niin sekin kärsi samoista käytännön ongelmista.

Historia on osoittanut, että sosialistinen yhteiskunta ei pysty saavuttamaan ihanteitaan keskellä sotaa, jossa vanha valta yrittää kaikin keinoin tuhota tätä. Liberalismi on siinä onnekas, että Ranskan ja Yhdysvaltojen vallankumouksissa vanha valta ei kyennyt tarjoamaan yhtä vahvaa vastarintaa, jolloin molempien vallankumouksen ongelmat eivät paisuneet yhtä suuriksi. Sitten tietenkin molemmista liberaaleista vallankumouksista on niin kauan aikaa, että kukaan ei enää välitä siitä, että molemmissakin tapettiin aika paljon erimielisiä, jotta järjestelmä vakiintuisi. Eli äärivasemmiston epäonni on se, että sen massamurhat kiinnostavat ihmisiä ja ne tahrivat sen mainetta.

Vasemmistolaisten ideologioitten maine tahriintuu ehkä juuri sen takia, koska ne lupasivat olevansa paljon moraalisempia ideologioita kuin vallitsevat aatteet. Kun ideologia on niin ylimielinen, niin sen nimissä tehdyt hirmuteot ja epäonnistumiset koetaan olevan itse ideologian epäonnistuminen. Liberalismi on niin vakiintunut, että se on muuttunut normiksi, jolloin sen nimissä tehdyt mokat ovatkin yksittäisten hallitusten ja päämiesten virheitä, eikä itse ideologian.

”Ei Jumalia, ei hallitsijoita: Anarkismin antologia” on siis monipuolinen tekstikokoelma, joka osoittaa sekä, miten vaikeaa on toteuttaa käytännössä oma utopia. Silti kirjan henki on positiivinen, koska se osoittaa, että on monia muitakin tapoja toteuttaa sosialismia kuin vain kompromissi kapitalismin kanssa tai sortuminen diktatuuriin.

 

1 kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Suomalaiset fasistit – Mustan sarastuksen airuet

Monen kirjoittajan ”Suomalaiset fasistit – Mustan sarastuksen airuet” kertoo kotimaisista maanpettureista, jotka saivat riehua melko vapaasti, kunnes Toisen maailmansodan painavat realiteetit iskivät päälle.  

DSC_0001

Kirjailijat ensiksi määrittelevät fasismin yhdeksi vastavalistuksen haaraksi. Vastavalistus on yleisnimitys joukolle ajatuksia, joitten mielestä yksilönvapaus, ihmisoikeudet ja demokratia olivat hulluja ja vaarallisia ajatuksia, joita ei pitäisi edistää, jos halusi hyvin järjestäytyneen yhteiskunnan. Mutta kukaan ei ottanut kovin vakavasti näitä ajatuksia, kunnes Ensimmäisen maailmansodan kauhut muuttivat monen mielen. Monet Ensimmäisen maailmansodan veteraanit muodostivat eurooppalaisen fasismin pohjan. Hitler, Mussolini ja Suomen fasistit olivat kaikki Ensimmäisen sodan veteraaneja, jotka kauhistuivat modernin kapitalismin aiheuttamista rakennemuutoksista, joista merkittävin oli etnisen vähemmistöjen sekoittuminen valtaväestöihin ja kommunismin leviäminen köyhien työläisten keskuuteen.   

Vaihtoehdoksi fasistit loivat oman ideologian, joka pitäisi olla kolmas tie liberalismin ja kommunismin välillä. Tämä kolmas tie olisi vapaan markkinatalouden hillitseminen korporativismilla ja kansan yhtenäisyyden ylläpitäminen kaikkien yksilövapauksien ja ihmisoikeuksien kumoamisella. Vasta kun maassa olisi vain yksi rotupuhdas kansa, joka tiesi paikkansa yhteiskunnan hierarkiassa ja uskoi olevansa osa suurta organismiksi miellettyä valtiota, niin maailma olisi täydellinen. Mutta tämän utopian voidaan ainoastaan saavuttaa, jos yhteiskunnan yhtenäisyyttä estävät tekijät poistetaan.    

Nämä yhteiskunnan yhtenäisyyden ”häiriötekijät” ovat homot, feminismi, juutalaiset, kaikki ei-valkoiset, vapaamuurarit, maahanmuuttajat, liberalismi ja kommunismi. ”Kommunismilla” fasistit tarkoittivat kaikki itseään vasemmalla olevat. Viimeisin elementti on vielä salaliittoteorioihin uskominen, joihin kuuluvat, että kommunistikapitalistivapaamuraarijuutalaiset hallitsevat maailmaa.  Ottaen pois vapaamuurarit, niin eipä vaikuta nykyinen kotimainen äärioikeisto oikein muuttuneen miksikään.

Olen lukenut muutamia ihan oikeitten kommunistien julkaisuja tai kommunisteista kertovia kirjoja ja niissä ei melkein koskaan ilmene salaliittoteorioihin uskomista, enemmänkin äärivasemmistossa ilmenee epärationaalisia pelkoja koskien GMO:ta ja ydinvoimaa kohtaan. Mutta joka ikinen äärioikeistolaisen kirja, jonka olen lukenut, uskoo vähintäänkin yhteen salaliittoteoriaan, jos ei moneen. Alan päätyä siihen johtopäätökseen, että salaliittoihin uskominen on jokin erityisen oikeistolaisuuteen suuntautuneitten ihmisten juttu. Tässä kirjassa korostuu aika vahvasti se, miten fasismin ideologiaan on sisäänrakennettu huikeita salaliittoteorioita, mitkä uhmaavat järkevän ihmisen käsitystä siitä, miten joku ylipäätänsä voi kannattaa niinkin vinksahtanutta aatetta?

Suomessa fasismi kulki hieman erilaista tietä kuin Saksassa ja Italiassa. Täällä 1918 sota loi pohjan fasismille, joka syntyi suojeluskuntien veteraaneissa, joitten mielestä itsenäinen Suomi olisi vasta turvassa, kun kaikki sosialismin rippeet tuhotaan maasta. Ei sovittelua ei kompromisseja, koska jos yksikin myönnytys tehdään työläisten oikeuksien puolesta, niin kommunismin ”syöpä” leviää Suomeen ja Neuvostoliitto vyöryy päälle ja kaikki päättyvät keskitysleireihin. Tietenkin tämä kaikki estetään lähettämällä puolet Suomen kansasta keskitysleireille.   

Kirjailijoitten mukaan antikommunismi on fasismin kovinta ydintä. Jos kommunismia ei olisi olemassa, niin fasistien olisi pitänyt keksiä se. Koska miten saat ihmiset kannattamaan sekopäistä ihmisvihamielistä ideologiaasi, jos liberalismi on ylivoimaisesti miellyttävämpi ideologia? Mutta fasistien onneksi kommunismi oli olemassa ja kaikkia porvareita ja talonpoikia pelotti aate, joka sai työläiset lakkoilemaan parempien työaikojen ja palkkojen puolesta ja pahimmassa tapauksessa massamurhaamaan porvarit, kuten Neuvostoliitossa. Tämä ihan realistinen pelko, erityisesti 1918 sodan jälkeen sai monet kannattamaan äärioikeistoa jonkinlaisena puskurina.  Onneksi meidän hallitus päättyi kompromissiratkaisuun ja työläisten sortamisen sijaan päätyttiinkin luomaan hyvinvointivaltio.  

1918 jälkeen Suomeen syntyi lukuisia avoimesti fasistisia järjestöjä, jotka heiluttelivat hakaristejä, ihailivat Hitleriä ja vihasivat demokratiaa ja juutalaisia. Suomen onneksi suomalaiset fasistit olivat kaikki sekopäisiä hulluja, jotka riitelivät keskenään, olivat epäjärjestäytyneitä ja heiltä puuttui suuret ja fanaattiset kannattajajoukot, joilla saada absoluuttinen valta Suomesta. Fanaattisten kannattajien sijaan heillä oli joko hiljaisesti nyökytteleviä miehiä ja naisia tai opportunisteja, jotka tarkkailivat taustalla, voisiko liikkeitä hyödyntää. Esimerkiksi vielä 30-luvulla suomalaiset fasistit saivat keskisuurilta yksityisiltä yrityksiltä antoisaa rahallista tukea, jolla ne toivovat fasistien estävän työläisten järjestäytymisen.  Eli harva ihan tosissaan kannatti fasismia, sen sijaan moni näki siinä hetkellistä välineellistä arvoa. 

Vuoden 1918 jälkeen suomalainen yhteiskunta oli hauras, mutta ei niin hauras kuin Saksassa ja Italiassa, joten laillisuuteen ja kompromissiin omistautunut hallitus onnistui hillitsemään fasismin, kunnes Jatkosodan aikana viimeisetkin fasistiset järjestöt lakkautettiin Neuvostoliiton vaatimusten mukaan. Kuitenkin järjestöjä oli lukuisia ja monet olivat vaarallisia ja valmiita väkivaltaan, kuten Lapuan liike, joka muilutti vasemmistolaisia ja jopa yrittivät salamurhatta pääministerin. Sitten oli fasistisia peitejärjestöjä, kuten Rintamamiesliitto, joka ei itse ollut fasistinen järjestö, mutta se kuhisi fasisteja, jotka olivat muitten avoimesti fasististen järjestöjen rinnakkaisjäseniä. Jos oikeat olosuhteet olisivat tulleet Suomeen, niin Rintamamiesliitto olisi muodostunut yhdeksi vallankaappauksen tehokkaimmiksi välineiksi. Onneksi Suomen hallitus onnistui vaihtelevalla menestyksellä välttämään fasistien vallankaappauksen. Esimerkiksi suomalaisista vapaehtoisista koostuva SS-yksikkö hajautettiin Jatkosodan jälkeen eri puolille Suomea estääkseen, että he voisivat muodostaa yhtenäisen blokin, joka uhkaisi demokratiaa.     

Sen lisäksi, että melkein kaikissa sotilaallisissa järjestöissä oli fasisteja tai järjestöt itse olivat fasistisia, niin suomalaiset fasisti yrittivät vedota työläisiin sekoittamalla nimiinsä ”kansallismielisyyden” ja ”sosialismin”, mutta harva työläinen siihen aikaan uskoi huijaukseen.  Kun katsoi järjestöjen suurpääomamyönteisen puolueohjelman, joka ei tarjonnut mitään työläisille kuin kuria ja järjestystä, niin sanojen ”sosialismi” käyttö vaikutti aika ilmiselvältä huijaukselta. Fasisteille sana ”sosialismi” ei tarkoittanut samaa vasemmistolaista sosialismia, mitä tunnemme, vaan uskoon, että yhtenäinen kansa muodostaa orgaanisen, eli ”sosiaalisen” valtion, jossa kaikilla on roolinsa. Onneksemme kukaan ei uskonut tähän sanaleikkiin, erityisesti kun fasistit hyökkäsivät avoimesti kaikkia sosialismin peruspilareita vastaan.   

Esimerkiksi Suomalaissosialistinen työväenpuolue lupasi omassa vaalimainoksessaan: ”Kaikkien ei suomalaisten erottaminen vastuunalaisista julkisista viroista, juutalaisen ja muitten kuokkavieraina elävien ulkomaalaisten maahantulon estäminen, sellaisten uskonoppineitten tukahduttaminen ja loitolla pitäminen, jotka ovat suomalaisen siveyskäsityksen vastaisia ja joilla on sisältönä suomalaisen kansan ja valtion luonteen hävittäminen.” Eli aika kaukana siitä työläisten kansainvälisestä solidaarisuudesta, josta Karl Marx kirjoitti ja lähempänä sitä, mitä eräs oikeistopuolue nykyään saarnaa. 

Tässä kirjassa ilmenee se, että fasismi muodostui historiallisista olosuhteista ja se sai samoista olosuhteista suurta suosiota, joka melkein kaatoi Suomenkin Saksan ja Italian tuhoisiin teihin. Kommunismin pelko oli niin suurta, että Suomessa monet oikeistolaiset ja konservatiivit näkivät fasismin ”tarpeellisena vastarintana” kommunismin leviämistä vastaan, vaikka eivät kannattaneet aatetta. Kuitenkin kirjailijat osoittavat, monilla esimerkeillä, että kun fasismia alkaa hiljaisesti hyväksyä, niin se kasvaa ja voi ajan mittaan radikalisoida nämä hyväksyjät aktiivisiksi toimijoiksi, jotka syövät omat periaatteet, muuttuen juuri siksi hirviöksi, jota kokivat kommunismin edustavan. Eli fasismille ei voi antaa edes pikkusormea, koska se vie ajan mittaan koko käden.   

Mutta kirjailijat painottavat, että fasismi ei kadonnut täysin Toisen maailmansodan raunioitten mukana, vaan muutti muotoa. Toisin kuin kommunismi, niin fasismi ei perustu mihinkään tiukkaan kirjalliseen oppiin, vaan joukkoon mielikuvia, jotka oikeissa olosuhteissa voivat nostaa päätään esiin. Tämä selittää, miksi nyt Suomessa ei ole yhtään suurta kommunistista puoluetta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, mutta meillä on lukuisia fasistisia järjestöjä ja ryhmiä, joitten ohjelmat ovat melkein samoja kuin 30-luvulla. Erona on, että nyt antisemitismi on peitetympää tai vaihdettu muslimivihaan ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ei haluta kumota demokratiaa. Sydäntäni lämmitti erityisesti se, että tässä kirjassa miesasiamiehet luokitellaan fasistisia elementtejä sisältäviin ryhmittymiin.    

Todella hyvä ja oikeastaan aika jyrkän puolueeton kirja, kun viimeinen kappale omistetaan kommunismin haukkumiseksi ”toiseksi ääripääksi”, joka epäonnistui yhtä pahasti kuin fasismi. Kirjailijat vain valittavat, että historia ei päättynytkään liberalismin voittokulkuun, vaan fasismi selviytyi ideana ja yrittää ryömiä suomalaisen politiikan valtavirralle. Tämä kirja kirjoitettiinkin juuri siinä mielessä, että meidän on oltava valppaita, jotta historia ei toistu.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Suomen puolueet

Rauli Mickelssonin ”Suomen puolueet” on tietokirja Suomen historian kaikista puolueista ja niitten ideologisesta kehityksestä 1905-2015 aikaväliltä.

20170920_153535

Rauli Mickelsson kirjoittaa täsmällisesti, mutta selkeästi suomalaisista poliittisista puolueista ja mitkä yhteiskunnalliset olosuhteet loivat puolueitten perustuksissa olevat ideologiat. Sen lisäksi, että tässä valotetaan ne olot, joissa Suomen ensimmäiset puolueet syntyivät ja minkä voimahahmojen ympärille ne alun perin muodostuivat, niin Mickelsson kertoo puolueista kuin ne olisivat eläinlajeja, jotka noudattavat evoluution lainalaisuuksia.

Jotenkin olisi pitänyt olla itsestään selvää, mutta silti yllätyin, että kaikki Suomen puolueet historiansa aikana ovat olleet jonkun muun puolueen eronneen väen perustama. Kaikki puolueet syntyvät kriisiaikoina, joissa suurempien puolueitten sisällä on jokin erimielisyys siitä, miten kriisi hoidetaan. Suomessa tämä alkoi Ruotsin vallan aikana, kun piti joko puolustaa ruotsalaisen vallan tai Suomen paikallisia etuja, myöhemmin kiistakysymykseksi tuli itsenäisen suomalaisen eliitin-, työväen- ja pienviljelijöitten etujen puolustaminen.

Erityisen mielenkiintoista oli huomata, että jopa suuret vakiintuneet puolueet, kuten SDP, Kokoomus ja Keskusta alun perin perustettiin idealismin hengessä. Elin siinä aidossa harhassa, että ainakin Kokoomus ja Keskusta olivat vain puolueita, jotka puolustivat eliitin etuja, eikä niillä ollut mitään konkreettista ideologiaa, jonka juuria voidaan ajoittaa tiettyjen henkilöitten kirjoituksiin, mutta olin väärässä. Tietenkin voimme olla eri mieltä siitä, miten johdonmukaisia suuret puolueet ovat olleet alkuperäisten ideologioittensa kanssa, mutta alussa ne perustettiin aatteellisen palon merkeissä. Samalla huomaatte, miten vähän tiedän Suomen politiikasta, mutta juuri tämän takia luin tämän kirjan.

Merkillisintä on kirjan kansainvälinen näkökulma, kun vertaa eri maitten ideologisten sisarien kehitystä. Tässä kirjassa esimerkiksi selitetään, miksi Suomen oikeiston edustaja Kokoomus on ihmismyönteisempi kuin Länsi-Euroopan tai jopa Amerikan oikeistopuolueet. Siinä, missä Amerikan oikeistolla oli ihan omat liberaalifilosofit, jotka muotoilivat, että köyhien on kuoltava nälkään, niin Suomessa taas oikeisto on aina ollut sitä mieltä, että jonkinlainen sosiaalinen turvaverkko on luotava, jotta vapaan markkinatalouden pahimmat valuviat eivät pilaa alempien sosiaalikuokkien elämää. Tietenkin asiaan vaikutti sisällissota, joka myöskin toi sen uuden perspektiivin, että nälkää näkevä työläinen voi yrittää teloittaa työnantajansa kommunistisessa vallankumouksessa, joten on työnantajan oman terveyden kannalta hyvä pitää työläiset siedettävissä oloissa.

Suurten puolueitten ja niitten ideologisten kehitysten lisäksi kirjassa seurataan pienempien ja uudempien puolueitten kehitystä ja tuhoa. Moni pienpuolue syntyi tiettyjen henkilöitten erimielisyyksistä, mutta heidän ideansa olivat suomalaiselle yhteiskunnalle niin vieraita, että nämä puolueet lakkautettiin muutamassa vuodessa. Tästä on esimerkki useat liberaalipuolueet, joita on yllättävä kyllä Suomessa perustettu useita kertoja jo 1900-luvun alusta asti. Kuitenkin liberalismi, eli se kunnon yksilöllisyyttä ja minimaalivaltiota korostava liberalismi ei ole tänne koskaan kunnolla juurtunut. Suomessa on ollut samalainen aatteellinen kehitys kuin Saksassa, jossa liberalismin sijaan hegeliläisyys on muodostunut merkittäväksi ideologiseksi kasvupohjaksi ja kaikki hegeliläisyydestä poikkeavaa on koettu oudoksi ja vieraaksi suomalaiselle kulttuurille.

Tässä kirjassa käydään myöskin aika ekstensiivisesti äärioikeiston ja äärivasemmiston kehitys. Mickelssonin mukaan äärivasemmistolaiset ovat Marxisti-Leninistit ja anarkistit (jos jollekin se on epäselvää.) Äärioikeistoa ovat ihan vaan fasistit, natsit.

Äärivasemmisto hajosi 1990-luvulla ironisesti huonon taloudenpidon takia kolmeksi puolueeksi, joista Vasemmistoliitto luopui kokonaan marxilaisen teorian orjallisesta noudattamisesta, kun taas uusi SKP osasi hävetä stalinismin kauhuja ja nyt ainoa Marxisti-Leninistinen puolue Suomessa on STP, joka on onnistunut hajoamaan kaksi kertaa.

Äärioikeisto ei koskaan saavuttanut Suomessa samaa valtaa kuin entinen SKP, joka oli 1990-luvulle asti Suomen rikkain puolue. Yksikään äärioikeistolainen puolue ei ole onnistunut pääsemään valtaan omin avuin. Yleensä puolueet joko kiellettiin tai sitten ne hajosivat itsestään, koska kaikki jäsenet halusivat olla oman elämänsä Hitler. Nykyään äärioikeisto on hajanainen ja joutuu liittymään fasismille myötämielisiin järjestöihin ja puolueisiin, kuten Suomen Sisuun ja perussuomalaisiin. Muutos2011 oli tämän kirjan mukaan viimeinen yritys perustaa ”maltillinen” äärioikeistolainen puolue, mutta sekin hajosi vaikka sen perustajat yrittivät teeskennellä olevansa liberaaleja.

Eli ”Suomen puolueet” on todella kattava kirja, joka osoittaa, että ihmiset ja näitten ideologiat ovat historiallisten mullistusten armoilla. Ideologiat eivät siis leviä ja elä omiaan, vaan niitten uskottavuus riippuu sen hetkisistä taloudellisista ja yhteiskunnallisista realiteeteista. Perussuomalaiset. Esimerkiksi kasvoi siitä tyytymättömyydestä, jota moni kouluttamaton, mutta keskiluokkaan päässyt ihminen tunsi SDP:n ja Keskustan 90-luvulla omaksumaa neoliberaalia talouspolitikkaa kohtaan. Vuoden 2008 talouskriisi taas pudotti monien silmissä EU:n ja neoliberaalin politiikan uskottavuuden, mikä aiheuttikin Perussuomalaisten räjähdysmaisen kasvun ja uusien puolueitten perustamisen.

Vasemmisto taas yhä häpeää Neuvostoliiton romahdusta, eikä ole onnistunut kokoamaan kunnollista vaihtoehtoa nykyiselle politiikalle, vaan ainoastaan tyytynyt puolustamaan henkeen ja vereen saavutettuja etuja. Eli tämän kirjan mukaan Perussuomalaiset ovat ainoa puolue, jolla on selkeä tulevaisuuden visio, vaikka kuinka harhainen se onkin, niin sillä on visio, johon moni takertuu.

Todella hyvä lähdekirja Suomen politiikan kartastoon, kehitykseen ja ideologiaan, jota jokaisen kannattaisi lukea, jotta tietää mihin mikäkin puolue on aiemmin uskonut, uskooko se yhä ja kannattiko arvojen vaihto? Kirja käyttää lähteenä akateemista kirjallisuutta, lehtitietoja ja puolueitten omia julkaisuja väitteittensä perustaksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta