Avainsana-arkisto: poliittinen väkivalta

Poliittinen väkivalta Suomessa

Teemu Tammikkon ”Vihalla ja voimalla. Poliittinen väkivalta Suomessa” on tänä vuonna julkaistu akateeminen tietokirja otsikossa mainitusta hupsuttelusta.

1

Idea

Tammikko käy tässä kirjassa läpi joka ikisen suomalaisen väkivaltaisen ekstremismin muodot, ryhmittymät ja ideologiat. Kirjaan mahtuu niin perinteiset klassikot, kuten äärioikeisto ja äärivasemmisto, mutta myöskin uusia tulokkaista, kuten jihadismi. Tämä kirja onkin niin uusi, että se viittaa tämän vuoden kevään tapahtumiin

Kirjassa analysoidaan erilaisia tieteellisiä teorioita ja ilmiöitä, jotka liittyvät poliittiseen väkivaltaan ja miten nämä sopivat kotimaisiin ääriliikkeisiin. Esimerkiksi perinteisen murhaamisen ja paikkojen räjäyttämisen lisäksi tässä teoksessa analysoidaan netissä järjestettäviä poliittisia joukkohäirintä- ja vainoamiskampanjoita.

Kiihkottomasti ja viitaten ääriliikkeitten omiin sanoihin ja heidän tekoihinsa, kirjailija esittää paljon monimutkaisemman kuvan, jossa äärivasemmiston ja äärioikeiston sisällä on lukuisia erilaisia radikaaleja ideologioita ja ryhmittymiä, joista kaikki eivät ole vallankumouksiin tai terrorismiin pyrkiviä. Väkivaltaisuus onkin määritelty siten, että onko kyseisessä ideologiassa tai ryhmittymässä valmius sen käyttöön, eikä onko käytännössä oltu väkivaltaisia. Näin esimerkiksi kansallissosialismia kannattava Soldiers of Odin on määritelty väkivaltaiseksi ääriryhmäksi, koska se kannattaa väkivaltaista ideologiaa ja se on ilmoittanut olevansa valmis sitä käyttämään poliittisiin vastustajiin ”tarpeen tullessa”. Samalla kriteeristöllä väkivaltaista antifasismia harrastavat ryhmittymät on määritelty ääriryhmiksi.

Kirjailijan paneutuminen ideologisiin yksityiskohtiin näkyy esimerkiksi siinä, että kirjailija ei määrittele Rajat kiinni! -tyyppiset ääriliikkeet ”äärioikeistolaisiksi”, koska niitten talouspolitiikka ei ole samoilla linjoilla kuin nykyisen liberaalioikeiston. Sen sijaan nämä rasistiset ja nationalistiset ryhmittymät nimetään tässä kirjassa ”radikaalinationalisteiksi”. Radikaalinationalismin mukaan poliittinen järjestelmä (valtio) on rakennettava jonkin tietyn etnisen ryhmän, eli “kansan” ympärille. Sitä pienemmät yksiköt tulee alistaa valtaanpitävän kansan tahtoon, ja sitä suurempia yksiköitä, kuten ylikansallisia organisaatioita, ei tulisi olla lainkaan. Äärimmäisimmässä radikaalinationalismiin muodoissa katsotaan, että kansan menestys edellyttää tiettyjen kulttuurien tai etnisten ryhmien tuhoamista; lievemmissä muodoissa riittää, että näiden kulttuurien tai ryhmien edustajat karkotetaan. Toki radikaalinationalistit sijoitetaan oikeistoa lähemmäksi, koska vihaavat vasemmistoa ja useimmiten he samaistuvat oikeistoon.

Rakenne

Kirjailija jakaa poliittisen väkivallan kahteen luokkaan arvuuttamatta niitä: vasemmiston väkivalta on yleensä alistettujen “vapauttamista” alistavasta järjestelmästä, kun taas oikeiston on vallitsevan järjestelmän ehdoilla toteutettua repressiota jotain ulkoiseksi koettua ryhmää vastaan.

Kirjailijan puolueettomuus analysoidessaan jokaista ääriliikettä oli kunnioitusta herättävää. Kirjan kehys on yksinkertainen: Valtiolla pitäisi olla väkivallan monopoli ja sen oikeus- ja turvallisuusinstituutiot hoitavat kansalaisten turvan. Kaikki ryhmittymät, jotka haastavat valtion väkivaltamonopolin, ovat ääriliikkeitä. Suurin asia, mistä Tammisto ottaa henkilökohtaista kantaa, on se, ettei salafistien sharia-lakihankkeita tulisi koskaan hyväksyä, vaikka kuinka laillisiksi ja salonkikelpoisiksi he voivat hypoteettisesti ryhtyä, koska sharia-laki on räikeässä ristiriidassa liberaalidemokraattisen periaatteiden kanssa.

Tässä kirjassa käytetäänkin viime vuonna esittelemääni ”kulttinen miljöö” teoriaa, jota kirjailija on suomentanut ”kulttimaiseksi ympäristöksi”, selittämään näitten ryhmittymien jatkuvan ristipölytystä omissa ideologisissa vihalammikoissa. Kirjailijan mukaan kulttimainen ympäristö näkyy siinä, että monet organisaatioitten jäsenet samoin kuin yksin toimivat henkilöt ovat käyttäneet aktiivisesti samoja muukalaisvastaisia vastamedioita ja keskustelleet samoilla foorumeilla yli ryhmittymien rajojen. Tähän viittaa se, että eri toimijat käyttäytyvät miltei identtistä terminologiaa, johon sisältyy sellaisia sanoja kuin “kulttuurimarxisti, “suvakki” ja “mokuttaja”. Lisäksi monet eri tahot ovat osallistuneet samoihin mielenosoituksiin ja muihin tapahtumiin, joita on viime vuosina järjestetty ympäri maata. Olin siis koko ajan oikeassa, kun keväällä esitin saman kulttisen ympäristön sopivan kotimaiseen äärioikeistolaiseen skeneen ”Suomen saattokello-t 2017” (2018) kirja-arvion yhteydessä.

Samalla kirjailija viittaa tutkimuksiin, jotka osoittavat, että ihmisryhmien vihaamiseen keskittyvät nettisivut ja keskustelufoorumit luovat väkivaltaa kannustavan ympäristön, jossa on hyvin mahdollista, että joku käyttäjä ryhtyy toteuttamaan väkivaltafantasiat oikeassa maailmassa. Tammikko ehdottaakin, että tällaiset sivut suljetaan välittömästi ja ulkomaalaisten vihaa yllyttävien agitaattoreitten maahantulo estetään.

Väkivaltaisin?

Kirjassa nostetaan heti aluksi kissa pöytään ja todetaan, että maailman ja myöskin Suomen vaarallisimmat ääri-ideologiat ovat tällä hetkellä jihadismi ja äärioikeisto. Kirjailija suoraan sanoo, että väkivaltainen maskuliinisuus ja soturikultti ovat erityisen keskeisiä nimenomaan jihadistiselle ja muukalaisvastaisille liikkeille.

Äärivasemmisto on kirjailijan mukaan nykyään kokonaan pois terrorismista ja rajoittuu ainoastaan pahoinpitelemään fasisteja nyrkeillä tai piirtelöillä, kauppojen ikkunoita ja autoja tiiliskivillä ja jääkiekkomailoilla. Eläinoikeus ja ympäristöliikkeet ovat väkivaltaisempia kuin vannoutuneet kommunistit ja anarkistit, mutta heidänkin terrorismi on hiipunut sitten 90-luvun. Kirjailija toki lisää, että turhautuminen ilmastonmuutoksen torjunnassa, voi radikalisoida väkivaltaisen ympäristöliikkeen uudelleen. Joten ne ihmiset, jotka yhä tänä päivänä puhuvat äärivasemmistolaisesta väkivallasta kuin Che Guevara yhä kulkisi Kuuban vuoristoissa, voivat rauhoittua. Kylmä sota loppui ja kommunismi kukistettiin vuosikymmeniä sitten. Äärioikeisto yrittää yhä nostaa ruman päänsä ja sen herättämä uhka pitää ottaa vakavasti.

Ongelmia

Pariinkin kertaan kirjailija mainitsee, että #metoo -liikkeessä oli äärimmäisiä puolia, jotka heijastuivat muutamassa tapauksessa väkivaltaan tai vainoamiseen. Sinänsä tällaisten ikävien piirteitten läpikäyminen ei ole ongelmaa, mutta kun kirjassa toistetaan kolmeen tai neljään kertaan, että #metoo ”olisi” voinut eskaloitua väkivaltaiseksi noitavainoksi, oli vähän liikaa. Joko tämä oli yritys olla puolueeton ja kuunnella kaikkien ihmisten huolia erilaisista internetin vainoamiskampanjoista (joista suurin osa oli äärioikeiston järjestämiä) tai sitten kirjailija aidosti piti #metoo -liikettä pelottavana ja halusi väkisinkin puhua siitä enemmän kuin syytä olisi.

Toinen ongelma olivat toisistaan irralliset kappaleet. Vaikuttikin siltä, että kirjailija oletti, ettei kukaan lue tätä kirjaa kannesta kanteen, vaan hyppää suoraan häntä kiinnostavaan yksittäiseen ilmiöön, jolloin jokaisessa kappaleessa on yhteenveto samoista pointeista kuin edellisissä. Eli tässä kirjassa on paljon toistoa, mikä voi selittääkin, miksi #metoo -liike mainitaan pariinkin kertaan, vaikka ilmiö ei ole niin merkittävä väkivaltaisen ekstremismin saralla.

Yhteenveto

Teemu Tammikkon ”Vihalla ja voimalla. Poliittinen väkivalta Suomessa” on paras yhteenveto suomalaisesta ääriliikehdinnästä sitten Anssi Kullbergin toimittaja ”Suomi, terrorismi, SUPO” (2011) kirjan. Tässä ei jätetä yhtään sakeaa onkaloa tutkimatta, vaan valotetaan pimeimmätkin ja vastenmielisemmät liikkeet lukijalle, paljastaen todella yksityiskohtaista tutkimusta, joka yllätti jopa minut. Luulin, että tiesin kaiken, mitä kotimainen äärioikeisto touhuaa, mutta Tammikko viittaa ensikäden lähdeaineistoon, jossa selviää, että monet äärioikeistolaiset ryhmittymät ovat vielä sekopäisempiä kuin on mediassa käsitelty.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Kommunismi ja anarkismi, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Väkivaltainen ekstremismi

J. M. Bergerin “Ekstremismi” (oma suomennos) on viime vuonna julkaistu yhteenveto siitä, mitä tiedämme väkivaltaisista ääri-ideologioista.

13

Idea

Kirja lähtee helppolukuisella, mutta akateemisella otteella käsittelemään, mitä tarkoittaa “ekstremismi” ja mitä siitä tiedetään? Kirja käsittelee terrorismin historiaa antiikin Palestiinan äärijuutalaisista ryhmittymistä nykypäivän Isikseen. Kirjan painopiste on kuitenkin nykyisissä terroristisissa uhissa, jotka ovat äärioikeisto ja jihadismi. Kirjailija, jopa painottaa, että joissain maissa, kuten USA:ssa äärioikeisto on merkittävämpi turvallisuusuhka kuin jihadistit, jotka keskittyvät riehumaan Euroopassa, Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä.

Teoria

Berger lähtee Hanna Arendthin totalitarismiteoriasta käsin piirtämään yleisen kuvan ekstremismistä, joka voi ilmetä kaikissa ideologioissa, eikä se ole yhden uskonnon tai tietyn maailmankuvan erityislaatuisuus. Sosiaaliset ja historialliset olot määrittävät enemmänkin, milloin jokin ihmisryhmä päättää käyttää väkivaltaa kuomakseen koko vallitsevan järjestelmän tuhoamalla jonkun toisen ihmisryhmän. Kirja rakentuukin “sisä- ja ulkoryhmä” teorian ympärille. Se, kuka kuuluu “omaan” ryhmään ja on suojelemisen arvoinen ja ketkä ovat “ne toiset” joita on tuhottava.

Salaliittoteoriat ovat myöskin yksi yhdistävä elementti kaikissa ääri-ideologioissa. Yleensä näihin salaliittoteorioihin liittyy vielä juutalaiset jossain muodossa. Joskus ideologia voi myöskin rakentua sukupuoli-identiteetin ympärille, kuten miesasiamiehet, jotka kirjan mukaan ovat rakentaneet koko väkivaltaisen maailmankuvansa naisten ja seksuaalivähemmistöjen vihaamisen ympärille.

Erityisen valaisevaa on kirjan toteamus, että äärioikeisto on ollut olemassa pitempää kuin jihadismi ja näin ehtinyt sekä aiheuttaa hirvittäviä kansanmurhia, että terroristisia iskuja. Jopa minulle tämä tuli uutena oivalluksena, vaikka olen lukenut melkein kaiken, mitä voi lukea äärioikeistosta.

Toinen mielenkiintoinen oivallus oli, että jos uskoo vain ulkopuoliseksi koetun ihmisryhmän olevan alttiimpi äärimmäisen väkivaltaisiin ideologioihin, on todennäköisesti itse ekstremisti. Tuleekin mieleen norjalainen terroristi Breivik ja hänestä inpiroitunut Uuden Seellannin äärioikeistolainen terroristi Brenton Tarrant. Kummatkin uskoivat, että kaikki muslimit ovat verenhimoisia terroristeja, jotka yrittävät valloittaa maailman ja hävittää ”valkoinen rotu” sukupuuttoon. Kummallekkin terroristille ainoa ratkaisu oli ”ennaltaehkäisevä isku miehitysarmeijaa vastaan”. Uhrit olivat kuitenkin Breivikin osalta nuoria sosiaalidemokraatteja ja Brenton Tarrantin tapauksessa moskeijoissa rukoilevia tavallisia muslimeja, joihin kuului naisia ja lapsia.

Kirjailija myöskin erottelee viharikokset terrorismista ja terrorismin ääriajattelusta. Kaikki väkivaltaiset rasistit eivät välttämättä ole äärioikeistolaisia, eivätkä kaikki islamistit ole jihadisteja tai terroristeja. Bergerin mukaan näitten erojen sumentaminen pelaa ainoastaan ääriryhmien propagandaan, kehystäen kaikki tietyt ajatukset heidän äärimmäisiä johtopäätöksiä oikeuttaviksi.

Ongelmia

Suurin ja ehkä ainoa ongelma on kirjan keskittyminen jihadismiin ja äärioikeistoon. Vaikka tämä kirja käsitteleekin ääri-ideologioitten historiaa, se hyppää kokonaan 1900-luvun historian äärivasemmistolaisen väkivaltakauden yli. On olemassa toki kirjoja, jotka ovat tässä tapauksessa tasapuolisempia, kuten viime vuonna arvioimani Louise Richardsonin “What Terrorists Want: Understanding the Enemy, Containing the Threat” (2006). Mutta tämä Bergerin teos on lyhyempi ja helppolukuisempi. Toki on myöskin muistettava, että nykyään äärivasemmistolainen terrorismi on länsimaissa lähes olematonta, kuten tänä vuonna julkaistussa Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan “Euroopan villit kortit ja mustat joutsenet” -raportissa, Sisäministeriön viimeisemmässä väkivaltaisen ekstremismin tilannekatsauksessa ja SUPO:n Kansallisen turvallisuuden katsauksessa ilmenee.

Yhteenveto

J. M. Bergerin “Ekstremism” on loistava pikkukirja nykymaailmaa riivaavista ääri-ideologioista ja miten torjua ne. Kuten Uuden Seelannin äärioikeistolainen terrori-isku on osoittanut, tällaiset kirjat ovat äärimmäisen tärkeitä. Mutta tämä teos on vain lyhyt maallikolle tarkoitettu ponnahduslauta, josta voidaan siirtyä yksityiskohtaisempaan akateemiseen tutkimukseen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Mitä terroristit haluavat?

Poliittiset ääriliikkeet kiinnostavat, erityisesti jihadistiset terroristiryhmät. Mutta suurin osa teemaa käsittelevä akateeminen kirjallisuus tarkastelee ilmiötä lähes puhtaasti turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta. En ole ainoa, joka on tämän huomannut, kuten arvioimani Arun Kundnani ”The Muslims are Coming!” (2014) kirjassa ilmenee. Mutta myöskin tämä Louise Richardsonin, vuonna 2006 julkaistuun ”Mitä terroristit haluavat?” (oma suomennos) kirja, jota nyt käsittelen. 

7

Idea    

Richardsonin kirjan pääteesi on, että terrorisminvastainen sota on tuhoon tuomittu, koska se pyrkii hävittämään oireen, eikä syyn. Kun huomaa, että tämä kirja on kirjoitettu yli kymmenen vuotta sitten ja terrorismi on vain pahentunut, kirjailija vaikuttaa olevan oikeassa. Asiaa vahvistaa se, että tässä kirjassa ennustettiin Osama bin Ladenin kuoleman vaikuttavan hyvin vähän al-Qaidan toimintaan.     

Richardsonin mukaan terroristit syntyvät lukuisten eri radikalisoivien tekijöitten kautta, joista merkittävimmät ovat: Ihmisen suhteellinen asema verrattuna johonkin muuhun ryhmään, nöyryytys (kansallinen/henkilökohtainen) väkivaltainen kansallinen historia, suuri sosioekonominen rakennemuutos, väkivaltainen kulttuuri ja väkivaltaa oikeuttava uskonto.    

Kirjassa tarkastellaan historian merkittävimmät terroristiliikkeet, niin antiikin Palestiinan ”sicariiksi” kutsutuista juutalaiskapinallisista kuin nykypäivän al-Qaidaan, osoittaakseen, että edellä mainitut ilmiöt ovat radikalisoivia tekijöitä.    

Kirjailijan esimerkit ovat runsaita ja niitten uskottavuutta lisäävät itse ääriliikkeitten jäsenten omat lausunnot. Richardson referoi lukuisia manifesteja, kuulustelupöytäkirjoja ja haastatteluja, joissa maailman eri terroristiliikkeitten jäsenet kertovat, miksi värväytyivät erinäisiin terroristiliikkeisiin. Kirjailija tukeutuu myöskin erilaisiin poikkitieteellisiin akateemisiin tutkimuksiin. Tätä kirjaa voitaisiinkin sanoa hyväksi yhteenvedoksi terrorismin historiasta, teoriasta, anatomiasta, radikalisoinnin juurisyistä ja miten estää terrorismin leviäminen.    

Yhteiskunnallisia muutoksia    

Kirjan pääteesi on, että terrorismi ei tule koskaan loppumaan, jos sitä synnyttämät olosuhteet eivät häviä. Richardsonin mukaan terroristiliikkeitä ja heidän muka edustamansa kansan mielipiteitä pitäisi kuunnella ja löytää tapa ratkaista heidän kokemansa ongelma.     

Kirjailijan mukaan esimerkiksi ei auta vain rakentaa kouluja köyhille alueille, vaan pitää varmistaa, että ihmiset saavat koulutuksen jälkeen töitä. Kirjan mukaan köyhyys itsessään ei radikalisoi ihmisiä, mutta juuri epäoikeudenmukaisuuden tunne, että jossain muualla eletään paremmin kuin he itse, radikalisoi. Tämä voi tarkoittaa kansallisen itsemääräämisoikeuden puutetta, tai kokemus, että omassa alueessa keskiluokka elää kurjemmin kuin jonkun muun alueen samaan viiteryhmään kuuluva keskiluokka.    

Esimerkiksi Turun terroristi Abderrahman Bouanane kertoi poliisikuulustelussa ryhtyneen iskuihin, koska “Olin nähnyt semmoisen iskun Syyrian Raqqassa, jossa kuoli paljon lapsia, se vaikutti minuun

Kirjailijan mukaan jihadismi saa voimansa juuri siitä, että islam on kaikkia maailman muslimeja yhdistävä identiteetti. Se mitä tapahtuu Lähi-Idässä koskettaa vaikka Suomessa asuvaa muslimia enemmän kuin hänen naapurustossa asuvan suomalaisen kristityn kohtalo. Tämä ei johdu siitä, että lähiössä asuva muslimi olisi rasistinen kristittyä naapuria kohtaan, vaan sen takia, koska lähiömuslimin oma viiteryhmä ovat toiset muslimit ja näin hän vertaa jatkuvasti itseään muihin muslimeihin. Tämä jatkuva viiteryhmän vertailu voi saada Euroopassa asuvan muslimin tuntemaan velvollisuutta auttaa jotenkin Lähi-Idässä kuolevia muslimilapsia. Tietenkin tarvitaan muita tekijöitä, jotta tämä “auttaminen” manifestoituu terrorismina.  Jos tällaisia kokemuksia tuottavat olosuhteet parannetaan, terroristiliikkeitten suosio laantuu. Terroristit itse joutuvat tavallisesta kansasta eristyksiin ja heidät voi vasta sitten pommittaa kuoliaaksi tai neuvotella rauhansopimuksesta.    

Kirjailijan mukaan terrorismi on aina heikon vähemmistön ase, joten ainoa asia, mikä pitää terroristiliikkeitä elinvoimaisina on jatkuva, tavallisesta kansasta radikalisoituneitten ihmisten virta. Jos tämä virta katkaistaan, parantamalla ihmisten sosioekonomiset olosuhteet, terroristiliikkeet näivettyvät ja lopulta katoavat.   

Richardsonin toteamus, että terroristiliike aina on vähemmistön ase, myöskin selittää, miksi äärioikeistolainen terrorismi harvoin on yhtä väkivaltaista kuin äärivasemmiston tai jihadistien. Äärioikeisto yleensä koostuu kansan keskiluokkaisesta enemmistöstä, jolla on joka tapauksessa valtaa nousta puoluepolitiikassa ylöspäin. Tämä selittää, miksi äärioikeiston terrorismi rajoittuu lähes yksinomaan satunnaisiin vähemmistöjen murhiin ja harvoin laajoihin pommi-iskuihin. Toki poikkeuksia on, kuten tämän vuoden Lokakuun ja Marraskuun välissä tapahtunut äärioikeistolaisten terrori-iskujen aalto, joka pyyhkäisi USA:n, tappaen kymmeniä ihmisiä, vain sen takia, koska he olivat juutalaisia, mustia, naisia tai demokraatteja.     

Kirjailija toteaakin, että itse ideologia ei vielä radikalisoi ketään tai tee jostain ihmisestä väkivaltaisempaa kuin toisesta, vaan ne olosuhteet, joissa yksilö elää. Tämä selittää, miksi äärivasemmistolainen terrorismi on lähes olematonta nykyään, verrattuna 70-lukuun tai miksi jihadismi on sitten 70-luvun vain kiihtynyt, kun taas äärioikeisto on pääsemässä demokraattisilla vaaleilla valtaan ympäri maailman.     

Yhteenveto    

Louise Richardsonin ”What Terrorists Want: Understanding the Enemy, Containing the Threat” on todella tiivis paketti täynnä informaatiota terrorismista, joka pitkästä iästä huolimatta, on ajankohtaisempi kuin koskaan. Kirja ennusti, että puhtaasti militaristinen ote terrorismiin ei tule koskaan ratkaisemaan ongelmaa, ainoastaan vihollisen ymmärtäminen ja sen kasvuolosuhteitten ehkäiseminen. Samalla kirja esittää vakuuttavasti, että vihaideologia tai uskonto eivät vielä itsessään radikalisoi ketään, vaan tarvitaan monta eri tekijää, jotta joku menettää täysin toivon tavanomaiseen poliittiseen vaikuttamiseen ja ryhtyy väkivaltaan.

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kommunismi ja anarkismi