Avainsana-arkisto: politiikka

Alt-Amerikka: Radikaalioikeiston nousu Trumpin aikakautena

David Neiwertin, vuonna 2017 julkaistu ”Alt-Amerikka: Radikaalioikeiston nousu Trumpin aikakautena” (oma suomennos) on journalistinen tietokirja otsikossa mainitusta ilmiöstä.  

10

Idea   

Neiwert rakentaa kirjansa teesinsä amerikkalaisen äärioikeiston todellisuusvinoutuman ympärille. Hänen mukaansa amerikkalainen äärioikeisto on vuosikymmeniä rakentanut itselleen lukuisten salaliittoteorioitten avulla vaihtoehtoisen todellisuuden eri propagandamedioitten kautta. Nämä erilaiset, pääosin internetissä pyörivät mediat kiihottavat toisiaan ja nyt ne ovat saaneet presidentin, joka hyödyntää tätä rinnakkaista todellisuuskäsitystä.    

Kirjan otsikko on sanaleikki englanninkielisestä sanasta ”alternative” (vaihtoehto) joka tarkoittaa samaan aikaan modernin äärioikeiston itselleen antamaa nimitystä ”Alt-Right (alternative right – suomeksi vaihtoehtoinen oikeisto) ja Trumpin neuvonantaja Kellyanne Conwayn pahamaineista lausetta ”alternative facts” (vaihtoehtoinen fakta). Kirjan otsikko voidaankin lukea sekä ”modernin äärioikeiston Amerikkana”, että ”Vaihtoehtoisena Amerikkana”.   

Kirjan mukaan moderni amerikkalainen äärioikeisto kehittyi 90-luvulla. Neuvostoliitto oli romahtanut ja liberalismi julistettiin hegemoniseksi maailmankatsomukseksi. Kuitenkin osalle amerikkalaisia konservatiiveja uusliberaalistinen maailmanjärjestelmä oli kauhistus. Koska kommunistista uhkaa ei ollut enää olemassa, nämä oikeistokonservatiivit alkoivat keksiä uuden uhan, johon he voisivat yhdistää Demokraattipuolueen liberaalit. Hitaasti pitkin 90-lukua internetin ja suistometsien pimeimmissä koloissa nämä oikeistokonservatiivit alkoivat radikalisoitua äärimmäiselle oikeistolle. Hitaasti mutta varmasti he rakensivat salaliittoteoriatäytteistä maailmankuvaansa, jossa uusi satanistijuutalaiskapitalistikommunistinen diktatuuri oli tulossa hetkellä millä hyvänsä. Amerikkalainen valtavirtaoikeisto halveksi näitä äärioikeistolaisia, mutta myöskin hyödynsi heitä opportunistisesti ajaessaan omaa politiikkaansa. Obaman valtakaudessa nämä äärioikeistolaiset äänet annettiin liikkua vapaasti oppositiopolitiikassa, mutta tuhoisin seurauksin. Republikaanipuolue oli päästänyt vapaaksi pimeän voiman, joka lopulta vuoden 2016 vaaleissa, Donald Trumpin kautta, söi koko puolueen. Kirjailijan mukaan moderni amerikkalainen äärioikeisto on nykyinen oikeisto.   

Donald Trump   

Kirja käsittelee myöskin, miten Trump puheillaan nosti modernin äärioikeiston parrasvaloihin ja radikalisoi heitä vielä enemmän. Kirjailija viittaa useisiin raportteihin, jotka osoittavat, että rasistiset viharikokset ja terrori-iskut ovat räjähtäneet ylöspäin vuodesta 2015 lähtien ja vain kasvaneet. Monissa viharikostapauksissa tekijä on maininnut kannattavansa Donald Trumppia ja jopa julistaneet uhreilleen, että ”Tämä on Trumpin maata nyt!

Kirjailija myöskin analysoi onko Trump fasisti? Kirjailijan mukaan tuore presidentti ei voi olla fasisti, koska tällä ei ole mitään selkeää ideologiaa tai omaa väkivaltaista iskujoukkoa. Neiwert painottaa useita kertoja, ettei Trump ole fasisti, mutta korostaa, että hänen retoriikkansa on. Tämä fasistinen retoriikka on ruokkinut äärioikeistoa, erityisesti niitä, joilla on omat väkivaltaiset iskujoukot, kuten aseistetut miliisit. Jostain syystä kirjailija unohti fasistiset tappeluklubit, kuten Proud Boys ja R.A.M (Rise Above Movement) joita, jopa maan tiedustelupalvelu FBI on luokitellut vaarallisiksi.  

Identiteettipolitikka   

Kirja analysoi mistä tämä moderni äärioikeisto oikein tuli? Ja päättyy siihen lopputulokseen, että se syntyi Yhdysvalloissa tapahtuvien demografisten siirtymien takia. Monissa amerikkalaisissa alueissa oli hyvin pitkään suuri valkoinen enemmistö, mutta 90-luvulta lähtien näihin alueisiin ovat muuttuneet etelä- ja afroamerikkalaisia sekä muita maahanmuuttajia. Tämä eriväristen ihmisten määrän äkillinen kasvu on herättänyt valkoisissa asukkaissa suurta paniikkia. Tämä siitä huolimatta, että nämä eri ryhmät eivät ole vaikuttaneet negatiivisesti työllisyyteen tai turvallisuuteen. Kirjailijan mukaan syy monen amerikkalaisen radikalisoitumiseen ei ole uusliberalistisessa politiikassa, joka alkoi 70-luvulla, vaan näissä demografisissa siirtymissä. Tämä selittäisi, miksi äärioikeistolaiset ovat niin vankkoja rajoittamattoman kapitalismin puolustajia. Voitaisiinkin sanoa, että juuri se taloudellinen järjestelmä, jota äärioikeisto syvästi ihailee, on aiheuttanut maahanmuuton kasvun, jonka he kokevat tuhoavan kapitalismin.

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on kirjailijan puolueellisuus. Tässä lähdetään aika selkeästi Demokraattipuolueen näkökulmasta käsin käsittelemään äärioikeistoa. Esimerkiksi ”äärioikeistoksi” tässä kirjassa käsitellään kaikkia oikeistolaisia ryhmiä, jotka ajavat rajoittamatonta kapitalismia, ei vain äärirasistisia ja väkivaltaisia ryhmiä. Vaikka itsekin pidän rajaoittamattoman kapitalismin oppia äärimmäisenä, populaarikulttuurissa termi ”äärioikeisto” (eng. Far-Right) tuo mieleen natseja ja fasisteja, vaikka politiikantutkimuksessa termi kuvaa kirjaimellisesti kaikkia äärimmäisiä oikeistolaisia ryhmiä. Kirjailija ei selitä oman termin käyttöä, jolloin lukijalle voi tulla harhakuva, että USA:ssa tosiaan on hirveä määrä natseja, vaikka varsinaisia kansallissosialisteja on hyvin vähän.   

Toinen ongelma on kirjan surkea lähdeviittaus. Tässä kirjassa kyllä on paksu lähdeluettelo, mutta joka koostuu suurimmaksi osaksi lehtiartikkeleista, kansalaisjärjestöjen- ja viranomaistahojen raporteista, mutta itse tekstissä ei merkitä kunnolla kuka sanoi ja missä. Tällainen lepsuilu syö kirjan uskottavuutta melkoisesti.  Toinen ongelma on huono editointi. Tässä teoksessa unohdetaan, että jokin taho on jo esitelty ja se esitelläkin uudelleen montakin kertaa. Välillä kokonaisia kappaleita toistuu ties mistä syystä.   

Koska seuraan tiiviisi amerikkalaista politiikkaa ja olen lukenut melkoisesti maan äärioikeistosta, suurin osa tässä teoksessa kuvatuista ilmiöitä ovat olleet ennestään tuttuja, joten ei tässä kirjassa ole mitään valheita tai vääristelyjä, mutta silti kuvittelisi kirjailijan vaivautuvan tukevan ne paremmilla viitteillä. 

Yhteenveto    

David Neiwertin ”Alt-America: The Rise of the Radical Right in the Age of Trump” on aika tiivis paketti modernin äärioikeiston erilaisista ryhmittymistä ja niitten retoriikasta, mutta kirjan aseenteellisuus ja huono editointi häiritsevät todella paljon. Kirjassa paisutetaan äärioikeiston valtaa suhteettomasti ja sekoitetaan hyvinkin erilaiset ryhmittymät yhteen, mikä syö kirjan uskottavuutta. Mutta tässä löytyy aika uskottavia teorioita äärioikeiston noususta ja kirjailija vaivautuu kumoamaan joitain äärioikeistolaisen propagandan pointteja tieteellisillä tutkimuksilla.  Tämä kirja voitaisiinkin sanoa hyväksi vastapainoksi Markku Ruotsilan saman aiheisesta teoksesta, jolla on oikeistolainen perspektiivi. Jos kiinnostaa puhtaasti alt-rightin ideologian analyysi, niin yhä suosittelen Angela Naglen ”Kill all Normies” (2017) kirjaa.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Jumala ja valtio

Mihail Bakuninin, vuonna 1882 julkaistu ”Jumala ja valtio” on yksi merkittävimmistä anarkistisista manifesteista.

4

Idea

Bakunin argumentoi tässä lyhyessä ja kesken jääneessä kirjassaan, että monoteistinen jumala ja ylipäätänsä jumalausko ovat pohja hierarkkiselle yhteiskuntajärjestykselle. Tämän takia jumaliin ei pidä uskoa. Bakunin tiivistää tämän lauseella ”Jos Jumala olisi olemassa, hänet pitäisi kukistaa”.

Bakunin analysoi klassisella filosofialla ja historialla, että usko yhteen mahtavaan Jumalaan, on oletusarvoltaan epätasa-arvoinen usko. Tällainen jumalausko asettaa ihmiset alempiarvoisiksi olennoiksi, joilla itsellään ei ole mitään hyviä ominaisuuksia. Koska ihminen on uskonnossa lähtökohtaisesti alempi kuin Jumala, hänen on toteltava tätä. Mutta koska Jumalaa ei ole oikeasti olemassa, ihmisten on toteltava kirkkoa. Kirkko onkin vain hierarkkinen instituutio, jolla on todellisuudessa täysin perusteeton ylivalta ihmisiin. Bakunin menee niinkin pitkälle, että julistaa kristinuskon olevan hierarkkisempi uskonto kuin kaikki muut. Tietyssä mielessä mies on oikeassa. Esimerkiksi islamissa ja monissa itämaisissa uskonnoissa, ei ole olemassa samanlaista tiukkaa hierarkkista pappisjärjestelmää kuin katolisissa ja protestanttisissa uskonnoissa.

Mutta teoksen ydinpointti on se, että jos ihmiset eivät usko Jumalaan, he alkavat uskoma itseensä. Tällä kohotetulla itsetunnolla ja itsenäisyydellä ihmiset voisivat muodostaa vapaita yhteisöjä, joissa toisistaan huolehditaan ilman pakkoa ja lakeja. Eli anarkismia!

Protopiratismia

Kirja on samaan aikaan hyvin 1800-lukulainen ja ajankohtainen. Bakunin pohjustaa argumenttinsa aikansa ”tuoreella” tieteellisellä tiedolla evoluutiosta, antropologiasta, matematiikasta ja fysiikasta, argumentoidakseen, että ihmiskunnan ylin usko pitää olla tieteessä, mutta ei tiedemiehissä. Bakunin ajaakin tieteen avaamista suurelle yleisölle laajan koulutuksen ja vapaan tiedon vaihdannan kautta. Voitaisiinkin sanoa, että Bakunin argumentoi tässä kirjassa nykyään hakkereitten ja piraattien kannattamaa avoimen lähdekoodin periaatetta.

Kirjailijan mukaan tiedemies ei saa olla tieteellisen tiedon hallitsija ja vartija, vaan hänen pitäisi olla oman alansa ammattilainen, samalla tavalla kuin leipuri ja puuseppä. Hänen tietotaitonsa ei saa olla salaisuus, vaan laajasti saatavilla. Tiedemiesten, kuten muittenkin ammattilaisten asiantuntijuus pitäisi olla vapaasti käytettävissä vapaehtoisten keikkasopimusten muodossa. Bakuninin mukaan yhteiskunta voitaisiin järjestää niin, että valtion instituutioitten sijaan yhteiskunta toimii hajautetusti vapaitten ammattiyhteisöjen välisen yhteistyöverkostojen kautta. Pohjimmiltaan tällainen ajattelu ei eroa kommunismin lopullisesta vaiheesta ja Bakunin sanookin, että anarkismin taloudellinen pohja on sosialismissa.

Ongelmia

Suurin kritiikki tätä teosta kohtaan, on se, että se on liian lyhyt ja keskeneräinen, joten jää epäselväksi, miten tällainen, muuten hienolta kuulostava järjestelmä, olisi toteuttamiskelpoinen?

Toinen on, että kirjan uskontokritiikki on äärimmäisen eurosentrinen, vaikkakin se referoi itämaisia uskontoja pariinkin kertaan. Tämän kirjan mukaan esimerkiksi polyteismi on tasa-arvoisempi uskonnon muoto, koska milläkään jumalalla ei ole totuuden tai vallan monopolia, joten on hyvin vaikeaa rakentaa hierarkkista valtiota sen ympärille. Paitsi, että niin on juuri tehty monissa itämaisissa kulttuureissa. Ehkä ainoa tapa ymmärtää tämä uskontokritiikki oikeaksi on se, että Eurooppa on ainoa alue, jossa moderni keskusvaltainen hallintojärjestelmä syntyi. Esimerkiksi yksi syy, miksi Lähi-Itä ja Pohjois-Afrikka taantuivat niin paljon, että joutuivat eurooppalaisen imperialismin uhreiksi, oli sulttaanien kykenemättömyys ulottaa valtansa periferioihin. Monilla arabimailla oli vielä 1900-luvulla heikkoja keskusvaltioita, jotka juuri ja juuri hallitsivat maittensa pääkaupunkeja. Mutta esimerkiksi Kiinassa on myöskin hyvin vanha keskusvaltainen valtio ja maassa ei ole edes kunnollista uskontoa!

Toinen kritiikki on kirjan loppuosassa, missä Bakunin lähtee analysoimaan Ranskan vallankumouksen lopullisten tavoitteitten epäonnistumista ja statismin (valtio-ideologia) syntyä. Koko osio lähtee siitä oletuksesta, että tiedät aika paljonkin Ranskan vallankumouksesta. Toinen ongelma on, että koko osio ei ole kovin relevantti nykyaikana.

Yhteenveto

Mihail Bakuninin, ”Jumala ja valtio” on todella hyvä johdanto anarkistiseen filosofiaan ja ateismiin, mutta poliittisena kirjana melko vajavainen. Mutta yllätyin, miten selkeästi ja johdonmukaisesti tässä kirjassa argumentoidaan, kun tuntee kirjailijan taustat ja aatetta, mitä hän edustaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Mitä terroristit haluavat?

Poliittiset ääriliikkeet kiinnostavat, erityisesti jihadistiset terroristiryhmät. Mutta suurin osa teemaa käsittelevä akateeminen kirjallisuus tarkastelee ilmiötä lähes puhtaasti turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta. En ole ainoa, joka on tämän huomannut, kuten arvioimani Arun Kundnani ”The Muslims are Coming!” (2014) kirjassa ilmenee. Mutta myöskin tämä Louise Richardsonin, vuonna 2006 julkaistuun ”Mitä terroristit haluavat?” (oma suomennos) kirja, jota nyt käsittelen. 

7

Idea    

Richardsonin kirjan pääteesi on, että terrorisminvastainen sota on tuhoon tuomittu, koska se pyrkii hävittämään oireen, eikä syyn. Kun huomaa, että tämä kirja on kirjoitettu yli kymmenen vuotta sitten ja terrorismi on vain pahentunut, kirjailija vaikuttaa olevan oikeassa. Asiaa vahvistaa se, että tässä kirjassa ennustettiin Osama bin Ladenin kuoleman vaikuttavan hyvin vähän al-Qaidan toimintaan.     

Richardsonin mukaan terroristit syntyvät lukuisten eri radikalisoivien tekijöitten kautta, joista merkittävimmät ovat: Ihmisen suhteellinen asema verrattuna johonkin muuhun ryhmään, nöyryytys (kansallinen/henkilökohtainen) väkivaltainen kansallinen historia, suuri sosioekonominen rakennemuutos, väkivaltainen kulttuuri ja väkivaltaa oikeuttava uskonto.    

Kirjassa tarkastellaan historian merkittävimmät terroristiliikkeet, niin antiikin Palestiinan ”sicariiksi” kutsutuista juutalaiskapinallisista kuin nykypäivän al-Qaidaan, osoittaakseen, että edellä mainitut ilmiöt ovat radikalisoivia tekijöitä.    

Kirjailijan esimerkit ovat runsaita ja niitten uskottavuutta lisäävät itse ääriliikkeitten jäsenten omat lausunnot. Richardson referoi lukuisia manifesteja, kuulustelupöytäkirjoja ja haastatteluja, joissa maailman eri terroristiliikkeitten jäsenet kertovat, miksi värväytyivät erinäisiin terroristiliikkeisiin. Kirjailija tukeutuu myöskin erilaisiin poikkitieteellisiin akateemisiin tutkimuksiin. Tätä kirjaa voitaisiinkin sanoa hyväksi yhteenvedoksi terrorismin historiasta, teoriasta, anatomiasta, radikalisoinnin juurisyistä ja miten estää terrorismin leviäminen.    

Yhteiskunnallisia muutoksia    

Kirjan pääteesi on, että terrorismi ei tule koskaan loppumaan, jos sitä synnyttämät olosuhteet eivät häviä. Richardsonin mukaan terroristiliikkeitä ja heidän muka edustamansa kansan mielipiteitä pitäisi kuunnella ja löytää tapa ratkaista heidän kokemansa ongelma.     

Kirjailijan mukaan esimerkiksi ei auta vain rakentaa kouluja köyhille alueille, vaan pitää varmistaa, että ihmiset saavat koulutuksen jälkeen töitä. Kirjan mukaan köyhyys itsessään ei radikalisoi ihmisiä, mutta juuri epäoikeudenmukaisuuden tunne, että jossain muualla eletään paremmin kuin he itse, radikalisoi. Tämä voi tarkoittaa kansallisen itsemääräämisoikeuden puutetta, tai kokemus, että omassa alueessa keskiluokka elää kurjemmin kuin jonkun muun alueen samaan viiteryhmään kuuluva keskiluokka.    

Esimerkiksi Turun terroristi Abderrahman Bouanane kertoi poliisikuulustelussa ryhtyneen iskuihin, koska “Olin nähnyt semmoisen iskun Syyrian Raqqassa, jossa kuoli paljon lapsia, se vaikutti minuun

Kirjailijan mukaan jihadismi saa voimansa juuri siitä, että islam on kaikkia maailman muslimeja yhdistävä identiteetti. Se mitä tapahtuu Lähi-Idässä koskettaa vaikka Suomessa asuvaa muslimia enemmän kuin hänen naapurustossa asuvan suomalaisen kristityn kohtalo. Tämä ei johdu siitä, että lähiössä asuva muslimi olisi rasistinen kristittyä naapuria kohtaan, vaan sen takia, koska lähiömuslimin oma viiteryhmä ovat toiset muslimit ja näin hän vertaa jatkuvasti itseään muihin muslimeihin. Tämä jatkuva viiteryhmän vertailu voi saada Euroopassa asuvan muslimin tuntemaan velvollisuutta auttaa jotenkin Lähi-Idässä kuolevia muslimilapsia. Tietenkin tarvitaan muita tekijöitä, jotta tämä “auttaminen” manifestoituu terrorismina.  Jos tällaisia kokemuksia tuottavat olosuhteet parannetaan, terroristiliikkeitten suosio laantuu. Terroristit itse joutuvat tavallisesta kansasta eristyksiin ja heidät voi vasta sitten pommittaa kuoliaaksi tai neuvotella rauhansopimuksesta.    

Kirjailijan mukaan terrorismi on aina heikon vähemmistön ase, joten ainoa asia, mikä pitää terroristiliikkeitä elinvoimaisina on jatkuva, tavallisesta kansasta radikalisoituneitten ihmisten virta. Jos tämä virta katkaistaan, parantamalla ihmisten sosioekonomiset olosuhteet, terroristiliikkeet näivettyvät ja lopulta katoavat.   

Richardsonin toteamus, että terroristiliike aina on vähemmistön ase, myöskin selittää, miksi äärioikeistolainen terrorismi harvoin on yhtä väkivaltaista kuin äärivasemmiston tai jihadistien. Äärioikeisto yleensä koostuu kansan keskiluokkaisesta enemmistöstä, jolla on joka tapauksessa valtaa nousta puoluepolitiikassa ylöspäin. Tämä selittää, miksi äärioikeiston terrorismi rajoittuu lähes yksinomaan satunnaisiin vähemmistöjen murhiin ja harvoin laajoihin pommi-iskuihin. Toki poikkeuksia on, kuten tämän vuoden Lokakuun ja Marraskuun välissä tapahtunut äärioikeistolaisten terrori-iskujen aalto, joka pyyhkäisi USA:n, tappaen kymmeniä ihmisiä, vain sen takia, koska he olivat juutalaisia, mustia, naisia tai demokraatteja.     

Kirjailija toteaakin, että itse ideologia ei vielä radikalisoi ketään tai tee jostain ihmisestä väkivaltaisempaa kuin toisesta, vaan ne olosuhteet, joissa yksilö elää. Tämä selittää, miksi äärivasemmistolainen terrorismi on lähes olematonta nykyään, verrattuna 70-lukuun tai miksi jihadismi on sitten 70-luvun vain kiihtynyt, kun taas äärioikeisto on pääsemässä demokraattisilla vaaleilla valtaan ympäri maailman.     

Yhteenveto    

Louise Richardsonin ”What Terrorists Want: Understanding the Enemy, Containing the Threat” on todella tiivis paketti täynnä informaatiota terrorismista, joka pitkästä iästä huolimatta, on ajankohtaisempi kuin koskaan. Kirja ennusti, että puhtaasti militaristinen ote terrorismiin ei tule koskaan ratkaisemaan ongelmaa, ainoastaan vihollisen ymmärtäminen ja sen kasvuolosuhteitten ehkäiseminen. Samalla kirja esittää vakuuttavasti, että vihaideologia tai uskonto eivät vielä itsessään radikalisoi ketään, vaan tarvitaan monta eri tekijää, jotta joku menettää täysin toivon tavanomaiseen poliittiseen vaikuttamiseen ja ryhtyy väkivaltaan.

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kommunismi ja anarkismi

Bernie Sandersin manifesti!

Amerikassa kaikki on suurempaa, paitsi sosialismi, joten oli yllättävää, että itseään ”demokraattiseksi sosialistiksi” kutsuva senaattori Bernie Sanders pääsi vuosina 2015-2016 Demokraattien presidenttiehdokaskisassa niin pitkälle kuin pääsi. Koska arvioin vuosi sitten presidentti Donald Trumpin vaalimanifestin, otin tämän Kirsimarja Tielisen suomentaman Bernie Sandersin manifestin ”Mahdollisuuksien maa – Yhdysvaltojen vaihtoehtoinen tulevaisuus” luettavaksi.

 12

Idea    

Bernie Sanders kertoo kirjassaan hänen elämästään: miten hän kasvoi New Yorkin Brooklynin kaupunginosassa keskiluokkaisessa perheessä, miten hän muutti Vermontin osavaltioon, poliittisesta heräämisestään, politiikastaan ja presidenttikisasta. Paljastuu, että Bernie Sanders on puolalaisten juutalaisten jälkeläinen, jonka sukulaisia murhattiin natsien keskitysleireissä ja tämä vaikutti paljon hänen maailmankuvaansa ja politiikkaan. Kirjan mukaan Sanders on johdonmukaisesti ajanut Vermontin osavaltiossa sosialidemokraattista politiikkaa ja hyvinkin menestyneesti. Jos on kirjaan uskomista, Vermont on melkein pieni sosialistinen saari USA:ssa.     

Mutta kiinnostavinta on Sandersin maailmankuva, vaikka mies sanoo olevansa ”demokraattinen sosialisti”, hän tarkoittaa käytännössä sosialidemokratiaa. Yllätyinkin, miten avoimesti Sanders kirjoitti tähän kirjaan ajavansa sosialismia. Käytännön tasolla hän siis ajaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota Yhdysvaltoihin. Sosiaalidemokratiassa yksityiset yritykset, erityisesti suuryritykset, tuottavat varallisuuden, josta osa kanavoidaan valtion erilaisiin sosiaalisiin ohjelmiin ja vahvat ammattiliitot turvaavat työläisten oikeuksia. Suurin ero eurooppalaiseen sosialidemokratiaan on kuitenkin siinä, että Sanders ei aja tiettyjen teollisuudenalojen kansallistamista, ainoastaan massiivista veronkorotusta jättiläismäisiin amerikkalaiseen suuryrityksiin.

Perustellakseen politiikkaansa, kirjailija kertoo, miten epätasa-arvoinen ja kurja Yhdysvallat on tavallisille ihmisille. En tiennyt, että maa oli niin riistokapitalistinen kuin tässä kirjassa esitetään. Runsailla viittauksilla ja tutkimuksilla Sanders osoittaa, että USA:ssa harjoitetaan rikkaitten sosialismia, jossa suuret kansainväliset korporaatiot käytännössä välttyvät veronmaksuilta, mutta saavat runsaasti yritystukea valtiolta, kun samaan aikaan työntekijät saavat niin vähän palkkaa, että joutuvat täydentämään sen valtion ruokakupongeilla. Kirjan mukaan USA:n taloudella menee lujaa, mutta varallisuus ei jakaudu tasaisesti. Sandersin keskeisin idea on jakaa tämä varallisuus kansalle, jotta he voivat osallistua kapitalismiin muullakin tavalla kuin vaihdettavina muttereina suuryrityksien koneistoissa.    

Mutta pahempaa on, miten USA:ssa määrätietoisesti estetään köyhiä ihmisiä, erityisesti afroamerikkalaisia äänestämästä. Toisin kuin Suomen sosialistisessa helvetissä, niin USA:ssa ihmisten pitää erikseen rekisteröityä äänestäjäksi ja joskus rekisteröintipaikkoja on vain yksi koko eurooppalaisen maan kokoisessa osavaltiossa. Sama on jopa äänestyspaikalla, joita joissain osavaltioissa on vain muutama, eikä ennakkoäänestystä ole. Kirjan mukaan, jos olet köyhä, vammainen tai raskaissa töissä, on hyvin vaikeaa löytää aikaa tai keinoa matkustaa rekisteröityäkseen äänestäjäksi tai jopa äänestää. Sandersin mukaan ei ole siis mikään ihme, että maa on muuttumassa oligarkiaksi, kun vain valkoisesta keskiluokasta ylöspäin kykenee edes äänestämään.    

Vasemmistopopulismia    

Tässä kirjassa näkee hyvin, että Sanders mahtuu ”populisti” määritelmän alle. Kirja perustuu vastakkainasetteluun, jossa ”tavallinen työtätekevä kansa” on vastaan ”ahneet miljardöörit.” Sandersin mukaan USA on muuttumassa oligarkiaksi, jossa valtavat yritykset tekevät mitä huvittaa ja tavalliset ihmiset kärsivät. Jopa valtamediaa haukutaan tässä kirjassa ”suuryritysten äänitorveksi”. Kuten populistit yleensäkin, Sanders myöskin asemoi itsensä amerikkalaisen kansan ”oikeaksi” edustajaksi, joka täyttää heidän toiveensa.

Ainoa ero oikeistopopulismiin on rasismin ja teleologian puute. Sandersin mukaan ongelma eivät ole niinkään jotkut yksittäiset miljardöörit, vaikkakin tässä haukutaan paljonkin Koch-veljeksiä, vaan itse USA:n järjestelmä, joka suosii suuria yksityisiä yrityksiä. Kirja kuluttaakin paljon sivuja, analysoidakseen joka ikisen rakenteellisen ongelman USA:ssa ja miten ne voitaisiin korjata jollain tietyllä sosialistisella ohjelmalla. Tämä kirja ei siis sisällä epämääräisiä lupauksia oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta, vaan konkreettisia ratkaisuja. Niinkin paljon, että osa tästä kirjasta on hirmu tylsää.    

Rasismin puute taas näkyy siinä, että Sanders ei syytä meksikolaisia maahanmuuttajia, vaan USA:n taloudellista järjestelmää, jossa ammattiliittojen perustaminen on vaikeaa. Sanders olisi valmis antamaan mahdollisuuden siirtolaisten perustaa tai liittyä olemassa oleviin ammattiliittoihin, neuvottelemaan paremmat työehdot ja näin jakamaan yritysten varallisuuden tasaisemmin kaikkien työläisten kesken. Kirjailija jopa menee niinkin pitkälle, että omistaa kokonaisen luvun alkuperäiskansojen ongelmille ja, miten nekin voitaisiin ratkaista.   

Yllättävintä oli Sandersin radikalismi työläisten oikeuksissa. Kirjailijan mukaan valtion pitäisi tukea työntekijöitten osuuskuntia ja yhteisomisteisia yrityksiä, jotta nämä voisivat olla pohja tasaisemmin ja demokraattisemmin jaetulle varallisuudelle. Kirjailija painottaakin, että nykyinen USA:n markkinavetoinen politiikka suosii jättiläismäisiä korporaatioita, jotka tuhoavat kokonaisten kaupunkien itsenäisen elinkeinon ja ympäristön, muuttaen kaikki asukkaat alipalkatuiksi ja sairaiksi kassatyöntekijöiksi. Sanders menee ehdotuksessaan pidemmälle kuin kotimaiset demarimme. Tällainen työläisten omistamien yrityksien visio on melkein kommunismia. Mutta hän ei ole antikapitalismi, erityisesti, kun Sanders kirjoitti työllistäneensä suuren määrän ihmisiä hänen nimeään kantavilla fanituotteilla.    

Ongelmia    

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen keskellä olevat politiikkaehdotukset, jotka ovat niin spesifejä, että suomalaiselle lukijalle ne ovat melko tylsää luettavaa. Parasta antia on kirjan alkuosa, joka kertoo Sandersin elämästä ja hänen poliittisesta noususta.Olisin myöskin kaivannut juoruilua ja muitten presidenttiehdokkaitten haukkumista, mutta Sanders kirjoitti tähän kirjaan, että se ei ole tyylinsä. Clintonia haukutaan tässä kirjassa vain muutaman kerran ja Trumppia vain kerran. Sitten miehen tapa toistaa samoja pointteja miljoonia kertoja on todella väsyttävää.    

Yhteenveto    

Bernie Sandersin manifestin ”Mahdollisuuksien maa – Yhdysvaltojen vaihtoehtoinen tulevaisuus” on hyvin vakuuttava teos, joka ei perustu vain epämääräisiin heittoihin tuloeroista, vaan useisiin tutkimuksiin ja raportteihin, jotka osoittavat, että USA:n 70-luvulla aloittama uusliberalistinen politiikka on tuhoisa tavalliselle ihmiselle ja koko maailmalle. Harmittaakin todella paljon, että oranssi fasisti voitti vaalit ja raahaa sekoilulla koko maailman pimeyteen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta, Talous

Pääoman voitto

Kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki on kiinnostanut minua siitä asti, kun huomasin hänen olevan suomalaisten markkinaliberaalien suurin idoli ja antirasististen piirien inhokki. Sellainen henkilö ei voi olla tylsä, joten välittömästi, kun Lepomäki julkaisi tänä vuonna manifestinsa ”Vapauden voitto”, otin sen lukulistaan.   

9

Idea    

”Vapauden voitto” on samaan aikaan Elina Lepomäen poliittinen elämäkerta, että manifesti markkinaliberalismin puolesta. Mutta se on myöskin analyysi Suomen talouspolitiikasta ja työmarkkinoista.   

Demareita haukutaan tässä kirjassa ”Suomen taantumuksellisemmaksi voimaksi” ja Kokoomus ”ajattelee monessa kysymyksessä kuin entinen yrittäjä, joka rakastaa markkinataloutta – kunnes kilpailu tulee sotkemaan omaa toimialaa”. Vähän ihmettelen, mitä Lepomäki tekee Kokoomuksessa, jos hän haukkuu puoluettaan tässä kirjassa suuryritysten edunvalvojaksi. Liberaalipuolekin on olemassa. Lepomäki myöskin kritisoi nykyhallituksen politiikkaa, erityisesti SOTE-uudistuksen ”valinnanvapautta” joka hänen mukaansa ”johtaa muutaman yrityksen hallitsemaan markkinaan, jossa sen paremmin hinta- kuin laatukilpailu eivät oikeasti toimi”  Tässä on siis kova paketti täynnä informaatiota ja tässä sitä dataa on, kun kirja on yli 600 sivua pitkä!  

Sääntö-Suomi

Lepomäki kannattaa lähes sääntelemätöntä kapitalismia, jossa talous pyörisi pääosin pienten paikallisten yritysten kautta, kuten kahvilat ja kampaamot. Lepomäen usko kapitalismiin on niin vahva, että hän yksioikoisesti toteaa ”silloin kun markkinat epäonnistuvat, voitaisiin puhua pikemmin demokraattisen tai politiikan epäonnistumisesta.”.

Kirjan mukaan tullit ja monet rajoitukset pitäisi poistaa kokonaan, mutta silti uusia ja selkeitä sääntöjä pitää asettaa yritysten toiminnalle, jotta nämä eivät tuhoasi koko maan omalla voitontavoittelullaan. Tässä kohtaa äidinkieleni rajat tulevat vastaan. Mikä on säädöksen tai rajoituksen ero sääntöön? Eivätkä nämä kaikki tarkoita samaa asiaa? Koska nyt vaikuttaa siltä, että Lepomäki haluaa poistaa nykyiset säännöt ja korvata uusilla, mikä on mielestäni + – 0 tilanne. Jokatapauksessa Lepomäki ei ole kunnollinen klassinen liberaali tai anarkokapitalismi, joka haluaa poistaa kaikki rajoitukset ja antaa pääoman vain mennä. Tämä siis osoittaa kirjan olevan paljon maltillisempi kuin Lepomäen maine antaa ymmärtää.

Hipsterikapitalismi   

Lepomäki totea, että yleissitovuus ei ole yhteensopiva EU:n kanssa, joten siitä olisi pitänyt luopua jo liityttyään järjestöön.  Lepomäki antaakin ymmärtää, että suuryritykset ovat pahoja ja mahdollisia ainoastaan valtion tukien, palkan yleissitovuuden ja keskuspankkien rahapolitiikan takia. Kun nämä esteet ja korkea verotus kumotaan, Suomi voi kukoistaa lukuisilla idyllisillä pienillä paikallisilla yrityksillä. Lepomäki erityisesti haluaisi ottaa mallia Yhdysvaltojen Chicagon kaupungista, jossa 2008 talouskriisin jälkeen, suuret yritykset lähes hävisivät kokonaan, muuttaen kaupungin pienten ja uniikkien kivijalkayritysten ja start uppien valtaamaksi idylliseksi ja kodikkaaksi kaupungiksi.   

Kirjailijan mukaan valtio tarjoaisi lakipalvelut, perustilin ja turvaisi minimipalkan, mutta ei muuta. Oikeastaan perustili ei rahoitettaisi suuryritysten suunnattomilla voitoilla, vaan palkansaajien palkasta, koska…? Lepomäki ei ihan kerro, miksi tavallisten työläisten pitäisi kustantaa perustili, eikä suuryritykset, jotka jakelevat palkkaa ja irtisanomisia?  Mutta kun muistaa, että Lepomäen visiossa suuryrityksiä ei melkein ole olemassa, niin onhan se ymmärrettävää.    

Lepomäen mukaan ammattiliitot varmistaisivat vain, että työntekijöitä ei kohdella huonosti, mutta muuten se ei puuttuisi erilaisten yritysten palkkaeroihin tai niitten puutteeseen. Lepomäen mukaan on suuri vääryys, että yritysten on pakko antaa kuukausipalkkaa työntekijöille, jos tarjolla olisi osakeoptioita. Oikeastaan Lepomäen mukaan: “paras tapa neuvotella itselleen parempia työehtoja on se, että pääsee näyttämään taitonsa ja kehittämään osaamistaan merkityksellisessä työympäristössä.”  Eli ensin mennään yritykseen ilman kunnollisia työehtoja ja jos olet todella hyvä työntekijä, saat neuvotella itselleen parhaat työehdot. En pysty mitenkään kuvitella, miten tällaista järjestelyä voitaisiin käyttää työläisiä vastaan.  

Tietenkin irtisanominen olisi hyvin helppoa, koska kirjailijan mukaan yritysten pitäisi saada palkata ja irtisanoa ihmisiä vapaasti markkinasuhdanteitten mukaan. Hän ehdottaakin saksalaista ”minijob” järjestelmää, missä työttömät ja maahanmuuttajat rohkaistaan ottamaan lukuisia pätkätöitä. Kirjan mukaan vakituinen työ tai korkea palkka eivät ole niin tärkeitä, vaan enemmänkin uranousua mahdollistava pätkätöitten uraputki. Lepomäen Suomessa köyhyyttä ei pyrittäisi estämään, vaan enemmänkin mahdollistamaan siitä poistumisen pätkätöitten tai start uppien kautta. 

Kirjassa on rohkea ja suurimmaksi osaksi hyvin perusteltu maailmankuva, joka haastaa niin perinteisen oikeiston kuin vasemmistonkin. Lepomäki selvästi tietää mistä puhuu ja on pohtinut näitä asioita paljon.   

Ongelmia    

Kirjan suurin ongelma on sen rakenne. Vaikka Lepomäki kirjoittaa loistavan selkeästi ja perustelee hyvin argumenttinsa, teksti on lähes yhtämittaista tajunnanvirtaa, jossa samassa kappaleessa aiheet poikkeilevat hänen henkilökohtaisesta elämästä, Chicagon taantumaan, josta hypätään protektionismin historiaan ja siitä takaisin valittamaan Sipilän hallituksesta. Vaikka tässä kirjassa on temaattiset kappaleet, niitten sisällä on lukuisia aiheen tynkiä, joita olisi voitu koota yhteen kappaleeseen, eikä riepotella pitkin 600-sivua. Kirjan arvioiminen on hyvin vaikeaa, kun aiheita oli niin paljon ja monia vain mainittiin yhdessä sivussa, jonkun lähes liittymättömän asian kanssa, vain jotta se ilmestyisi uudelleen satojen sivujen päästä. Kirjassa olikin paljon toistoa. Tuli mielikuva, että Lepomäki vain dumppasi tähän kirjaan kaikki hänen Uusi Suomi-bloginsa artikkelit, tarkastamatta niitä ollenkaan.    

Toinen ongelma on kirjan laajuus. Tässä on paljon mielenkiintoisia ja uniikkeja ideoita, mutta sekaan on heitetty äärimmäisen yksityiskohtaisia, mutta sekalaisia pohdintoja, joka ikisestä sosioekonomisesta ongelmasta, mitä Suomessa ja EU:ssa on. Kun en ole valtiotieteilijä tai sosiaalihuollon virkamies, monet osiot olivat kamalan tylsiä puskea läpi. Pitää olla kova Lepomäen tai byrokratian fani, jotta jaksaisi lukea tämän kirjan kokonaan loppuun.    

Kolmas ongelma on valikoiva informaatio. Kiinasta, USA:sta ja Saksasta poimitaan hienoilta kuulotavia ideoita, mutta ei kerrota koko totuutta. Saksaa en tunne kovin hyvin, joten en puhu siitä, mutta esimerkiksi sLepomäki kirjoitti, että Kiinassa on: “tavallisten ihmisten erittäin laajat taloudelliset mahdollisuudet”. Vaikka Lepomäki tunnustaa Kiinan olevan kommunistinen diktatuuri, hän julistaa: ”kiinalaisilla kuluttajilla on kissanpäivät”. Ainakin oman tietämykseni mukaan yli miljoona vankileireihin vangittua viatonta muslimia voivat olla vähän eri mieltä, heidän kulutusmahdollisuuksista.

Mutta Lepomäki on oikeassa laajoista talousmahdollisuuksista: Kiinassa suuryritykset ja hallitus ovat paiskaneet kättä yhteen ja luoneet ihmiskunnan historian tehokkaimman massavalvontakoneiston, joka tekisi Stasin ylpeäksi. Samalla myöskin informaatio on hallituksen senssuroimaa, joten kiinnalainen kuluttaa juuri sitä, mitä hallitus haluaa heidän kuluttavan. Kerta kaikkiaan kulutusystävällinen valtio!  Kiinalaisilla kuluttajilla on todellakin kissanpäivät, kun heidän joka ikistä tekimistä valvotaan ja pisteytetään, tehden ostamisesta ja liikkumisesta vaivatonta, niin kauan kun on uskollinen Kiinan kommunistiselle puolueelle.    

Mutta Lepomäen mukaan kaikki edellä mainittu eivät ole ongelmia, koska jos olisi, niin  ”ihmiset äänestävät jaloillaan. Yli 1,3 miljardia kiinalaista on päättänyt toistaiseksi jäädä Kiinaan”. Pettämätöntä logiikka! Tunnen jo ihossani vapauden voiton! Mutta voimme toki pohtia, mikä elämässä on tärkeää? Vapaus kuluttaa ja perustaa yrityksiä, vai sanan-, liikkumisen- ja yksityisyyden vapaudet? Lepomäki ei vastaa näihin kysymyksiin. Koko Kiina osio on Lepomäen yritys kertoa, että Suomikin voisi ottaa mallia sen ”laajoista taloudellisista mahdollisuuksista”. Voin lyödä vetoa, että jos joku vasemmistopoliitikko kertoisi, että voisimme ottaa mallia Kiinan “laajoista taloudellisista mahdollisuuksista” niin tätä haukuttaisiin stalinistiksi ja isänmaanpetturiksi. Mutta näköjään vain oikeistolaiset voivat ihailla diktatuureja.  

USA:sta taas poimitaan väittämä, että dollari on ”kiistamaton menestystarina”, mutta ei mainita, että se jouduttiin irrottamaan kultakannasta, koska maan valtion talous oli romahtamaisillaan.  Monet oikeistolaiset kiroavatkin nykyistä FIAT-pohjaista dollaria, joka on lähes täysin Liittovaltion keskuspankin manipuloitavissa. Mutta törkeämpää on Lepomäen ylistys Wallmart-yritystä kohtaan, joka on tunnettu siitä, että se antaa niin matalaa palkkaa työntekijöilleen, että nämä joutuvat anomaan ruoka-avustuksia valtiolta!    

 

 

Kirjassa siis kirotaan Kokoomusta korporativismista, mutta paras esimerkki menestyneestä amerikkalaisesta yrityksestä, jonka Lepomäki keksi, on valtion subventoima riistoyritys. Oudointa on kuitenkin Lepomäen argumentti, että Iso-Britannia ja USA ovat suurempia hyvinvointivaltioita, koska niissä kulutetaan enemmän rahaa julkiseen terveydenhuoltoon ja muihin sosiaalisiin palveluihin. En tiedä, missä planeetassa Lepomäki oikein elää, mutta se, että jokin julkinen palvelu maksaa hirveästi rahaa ei vielä tarkoita, että se on tehokkaampi tai edes toivottavaa. Iso-Britanniassa on oikeastaan ollut jo melkein 10 vuotta oikeistolainen hallitus, joka on leikannut NHS-varjoja ja sen palveluitten tasot ovat vain laskeneet. Joko joku terveydenhuollosta vetää miljoonia puntia välistä tai sitten Lepomäki valehtelee.  Oikeastaan maan oikeistohallitus on ollut niin surkea maan köyhälistöä kohtaan, että palavasanainen sosialisti on mahdollisesti seuraava pääministeri, antisemitismi-, KGB-kytkös- ja terrorismintukemissyytöksistä huolimatta.   

USA:ssa taas Obamacare on toki auttanut paljon ihmisiä, mutta sekin oli vasemmiston- ja oikeiston kompromissiohjelma, joka on kamala korporativistinen sekasotku, jota ei edes Trump ole onnistunut kaatamaan, kun kukaan ei keksi mitään ”yksityisempää” tilalle. En vertaisi Obamacarea ihan suomalaiseen terveydenhuoltoon. Sitten tietenkin USA on niin loistava vapaan markkinatalouden paratiisi, että siellä on 40 miljoonaa ihmistä, jotka elävät köyhyysrajan alapuolella. Siinäpä paljon porukkaa, jotka eivät ole keksineet perustaa idyllisiä kahviloita ja start uppeja.   

 

Nämä ovat muutamat asiat, jotka kykenin mahduttamaan tähän arvioon, ilman että siitä tulisi todella pitkä. kirjassa oli kaikenlaista kyseenalaista, kuten toteamus, että itäeurooppalainen ”sivilisaatio” on yhteentörmäyksessä länsimaisen liberaalidemokratian kanssa tai, että 1800-luvun USA oli sisäisesti ”vapaan kaupan vyöhyke” vaikka puolet maasta toimi orjatyövoimalla ja toinen puoli alkuperäiskansojen maitten ryöstöllä.  

Yhteenveto   

Elina Lepomäen ”Vapauden voitto” on paras oikeistolainen kirja, jota olen lukenut, mutta tavallisena tietokirjana tämä on kömpelö ja raskas teos. Hyvällä toimittajalla tämä kirja olisi voitu hiota lyhyemmäksi ja tiiviimmäksi teokseksi, jossa on Lepomäen ideologian pääpointit. Tämän kirjan perusteella Lepomäki ei ole äärioikeistolainen, mutta ei myöskään klassinen liberaali, vaan enemmänkin saksalaistyylinen sosiaaliliberaali, joka kannattaa kevyttä hyvinvointivaltiota, minimipalkkaa ja tiettyjen kaupan alojen sääntelyä. Hän itsekin myöntää, että USA:ssa häntä pidetään sosialistina. Suosittelen tätä kirjaa ainoastaan, jos on todella kova Lepomäen fani, koska tavallisille ihmisille tämä kirja menee hyvin nopeasti tylsäksi teknokraattiseksi selostukseksi.    

1 kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Politiikka ja yhteiskunta, Teologia

Kun Paavo Väyrynen manasi suuret muinaiset

Monen kirjoittajan ”On suurten muinaisten aika” on vuonna 2012 julkaistu poliitikko Paavo Väyrysen olemuksen ympärillä pyörivä lovecraftilainen kauhuantologia.    

46.JPG

Kun eräs yliopiston tuttu esitteli tätä kirjaa omalla Facebook-sivullaan, otin sen välittömästi lukulistalle. Harrastanhan kaiken perverssin ja sairaan kirjallisuuden lukemista, ja mikä olisi sairaampaa  ja perverssimpää kuin lovecraftilainen kauhuantologia pitkäaikaisesta keskustapolitiikoista?! Kuka normaali ja rehti ihminen sellaista keksisisi?!   

Maiharit edellä  

Heti kättelyssä kirja täräyttää tajuntaasi apokalyptisillä visioilla maanpäällisestä helvetistä, jonka aiheutti Paavo Väyrynen. Verisiä orgioita, muodottomia ihmishahmoja, muinaisia satanistisia kieliä puhuvia epäpyhyyden ylipappeja ja kaikenlaisia hirviöitä! Kirjailijat eivät säästä paukkujaan, vaan kilpailevat tässä antologiassa siitä, kuka saa kirjoitettua Paavo Väyrysestä sairaamman ja hullumman kauhukertomuksen.   

Rakenne  

Kaikki tarinat perustuvat Paavo Väyrysestä levinneisiin anekdootteihin. Tässä kirjassa hyödynnetään populaarikulttuurin käsitys poliitikosta, eikä niinkään todellista miestä. Tämä oli mielenkiintoinen ratkaisu, koska samalla kirjailijat välttävät haukkumasta todellista Väyrystä, että hyödyntävät miehestä muodostunutta suullista perinnettä kuin hän olisi jo jokin suomalaisen kansanperinteen myyttinen hahmo.   

Jokaisessa tarinassa hyödynnetään sitä kuvaa, että Paavo Väyrynen on ylimielinen suomettumisen jänne, joka ei ikinä luovu unelmastaan tulla Suomen presidentti. Tai sitä, että poliitikko ei koskaan puhu mitään selvää, eikä koskaan myönnä olevansa väärässä. Kirjailijat viljelevät kuuluisia miehen sitaatteja ja tämän kirjallista uraa. Näitten seikkojen ympärille sitten sekoitetaan mitä hullumpia kauhufantasiavisioita.  

Kirjassa onkin kolmenlaista visiota Väyrysestä. Ensimmäisessä hänet herätetään henkiin kauhistuttavin seurauksien, toisessa Väyrynen tekee sopimuksen pimeitten ja muinaisten voimin kanssa, kauhistuttavin seurauksin ja kolmannessa keskustapoliitikko on itsekin miljoonia vuosia vanha jumala, joka ohjaa ihmiskunnan historiaa kauhistuttavin seurauksin. Kaikissa on sekoitettuna todella perverssejä, hauskoja ja oikeasti pelottavia visioita hirviöistä, epämuodostumista mätänevistä ruumiista ja kuolemasta.   

Uudelleenkontekstualisoitua kansanperinnettä  

Kirjassa on esimerkiksi tarina, missä eletään vaihtoehtoisessa Suomessa, jossa Kylmän sodan aikana rakennettiin suuria pyramideja muumioituneille politiikoille. Väyrynen herätetään henkiin muinaisella suomalaisella pakanalisella saunarituaalilla, jolloin alkaa kauhistuttava yritys pysäyttää zombifioituneen keskustapoliitikon presidenttikisa. Toisessa kertomuksessa Väyrynen on taas ahne ministeri, joka yrittää manata muinaisia jumalia, joilla hän voisi herättää henkiin Neuvostoliiton kuolleet poliitikot. Väyrynen pyrkii epäkuolleilla neuvostopolitiikolla solmimaan uuden YAA-sopimuksen Suomen talouden elvyttämiseksi.  

Tätä kirjaa voisi ymmärtää modernina legendan uudelleenkontekstualisoinnilla. Vanhoja myyttejä ja roskaisten kauhunovellien visioita sekoittavana taideteoksena, joka pilkkaa vielä elossa olevaa ihmistä. Kirjailijat hyödyntävät suomalaista kansanperinnettä, erityisesti Kalevalaa ja erilaisia pseudotieteellisiä konsepteja ja salaliittoteorioita.   

Yhteenveto  

Kaikki tekstit on tehty kieli poskessa, joten lukeminen aiheuttaa hysteeristä naurua ja vähän inhoa, koska tässä kuvatut kuolemat ovat todella härskejä. Jotkut tarinat perustuvat Väyrysen uran tai sitten hänen letkautuksien perversseihin tulkintoihin, jotka osoittavat erinomaista mielikuvitusta ja kekseliäisyyttä.    

Ihmettelen suuresti, miksi en ole kuullut tästä kirjassa muualla kuin perverssin kirjallisuuden harrastajien parissa? Suomi menettää suuren kulttuurituotteen. Kannattaa lukea!   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Muslimipopulistit tulevat!

Shadi Hamidin ”Vallan houkutukset. Islamistit ja epäliberaalinen demokratia uudessa Lähi-Idässä” (oma suomennos) on akateeminen tietokirja, joka pyrkii argumentoimaan, että islamistiset liikkeet eivät maltillistu demokraattisissa oloissa.   

45

En muista enää, miksi otin tämän kirjan lukulistaan.  Todennäköisesti, koska tässä puhutaan Muslimiveljeskunnasta. Shadi Hamidin kirjan teesi on vähintäänkin kyseenalainen ja hieman rasistinen. Ainakin alussa, kun luin ”Vallan houkutukset” mieleen tulivat ne vanhat käsitykset, joitten mukaan jotkut kansat ovat vain kykenemättömiä harjoittamaan demokratiaa.

Miksi demokratia ei juurru Lähi-Idässä? 

Kirjailija argumentoi, että äärimmäisen polarisoituneet kansat ovat alttiimpia totaalisille ideologioille, jotka lupaavat ”muuttaa kaiken” ja Lähi-Idässä tällainen ideologia on islamismi. Jos merkittävä osa kansasta on konservatiivista, niin he tulevat äänestämään äärikonservatiiviset islamistit valtaan ja silloin maasta tulee ”epäliberaali demokratia” jossa hitaasti äänestetään kumoon ihmisoikeudet. Esimerkkeinä kirjailija käyttää teesinsä perustelemiseen Jordaniaa, Tunisiaa ja Egyptiä. Kaikissa maissa on kuljettu diktatuurista demokratiaan ja takaisin diktatuuriin.    

Koska islamistinen epäliberaali hallitus kauhistuttaa paikallisia liberaaleja, jälkimmäiset vastahakoisesti liittoutuvat armeijan tai kuninkaan kanssa syöstäkseen demokraattisesti valitut islamistit pois vallasta. Näin tapahtui Jordaniassa ja Egyptissä. Eli ainoa asia, joka Hamidin mukaan pitää monia arabimaita sekulaareina, on brutaali diktatuuri.   

Arabimaitten historia 

Hamid kertoo aika hyvin tässä kirjassa arabimaitten poliittisen historian, ja miten moni maa oli itsenäistyttyä hyvin sekulaari ja vapaamielinen, kunnes Kylmän sodan reaalipolitikka ja imperialismi alkoivat kasvattaa islamistien suosiota. Nyt moni arabimaa on niin islamisoitunut, että jos niitten sekulaari diktatuurit kaatuvat, islamistiset puolueet saavat murskavoitot demokraattisissa vaaleissa ja kaikki menee päin helvettiä.   

Kirjan ydinteesi 

Kirjan mukaan demokratian lisääminen ei vähennä islamistien radikalismia, vaan kova diktatuurin poliittinen repressio. Kun islamistien ensisijainen prioriteetti on oman olemassaolon turvaaminen, sharia-laista tai kalifaatista puhuminen muuttuvat toissijaisiksi ja puheet ”demokratiasta ja ihmisoikeuksista” ottavat etusijan.   

Kirjailijan mukaan demokratiassa islamistit erottautuvat muista puolueista ainoastaan korostamalla uskonnollista kiihkoa, koska muuten heidän talouspoliittiset ohjelmat eivät eroa muista puolueista mitenkään. Koska islamisteilla on jo suuri kannatus köyhälistön keskuudessa, hyväntekeväisyysaktivismin takia, he saavat valmiiksi suuren kannatuspohjan, joka kasvaa entisestään keskiluokkaan vetoavalla populistisella retoriikalla. Eli sekulaarit puolueet eivät pärjää omilla monimutkaisilla talouspoliittisilla ideoilla, kun vastassa on yksinkertaisia vastauksia antava fundamentalisti. Näin alkaa ideologinen asevarustelu jossa jokainen puolue pyrkii korostamaan, miten konservatiivinen itse on, jolloin kaikki puolueet islamisoituvat. Eli tässä kirjassa argumentoidaan epäsuorasti, että sananvapaus tai ideoitten markkinat eivät vain toimi.     

Kirjan perustelut 

Perustellakseen väitteenä Hamid nostaa aika paljon vakuuttavia esimerkkejä, joissa Muslimiveljeskunta on diktatuurisen repression pelossa irtisanoutunut julkisesti terrorismista tai siitä on hajonnut paljon maltillisempi osa. Muslimiveljeskunnasta eronnut maltillisempi osa on sitten pyrkinyt välttämään repression todistamalla maltillisuutensa ottamalla kristittyjä ja naisia puolueensa jäseniksi. Kirjassa osoitetaan aika hyvin, että mitä väkivaltaisempi ja suvaitsemattomampi diktatuuri, sitä maltillisemmaksi Muslimiveljeskunta on muuttunut.  

Omaa pohdintaa 

Mielenkiintoisinta lukiessani tätä moraalisesti kyseenalaista kirjaa, oli se, miten ainakin osa tämän kirjan teesistä on oikeassa. Esimerkiksi nyt länsimaat kamppailevat oikeistopopulismin, äärioikeiston ja kristillisen konservatismin kanssa. Trump ja Brexit osoittavat, että joskus kansa äänestää omaa etuaan vastaan. Puola on toinen esimerkki, missä kansa äänesti fasismiin nojautuvan äärikonservatiivisen puolueen valtaan, joka nyt murentaa maan ihmisoikeuksia. Italia seuraamassa perässä.  

Silti länsimaissa on vahva demokratiausko, ja jotenkin tuntuu, että jos Hamid olisi esittänyt teesinsä täällä Euroopassa, mutta vaihtanut islamistit äärioikeistoon, täällä syntyisi melkoinen paskamyrsky. Nytkin vihapuhelait, ovat kiistanalainen tapa vähentää äärioikeiston vaikutusvaltaa,  mutta kun puhutaan arabimaista, niin on näköjään ihan ok ehdottaa ihmisoikeuksien kumoamista. Esimerkiksi Putinin Venäjä perustelee oman pseudodiktatuurinsa juuri sillä, että vapaa demokratia syöksisi maan kaaokseen.    

Ehkä otin tämän kirjan lukulistalle, kun vielä otin vakavasti Sam Harrista, koska tämä kuulostaa vähän miehen omilta teeseiltä. Silti Hamidin teoriassa on tietty totuuden siemen. Kirjailija kuvaus Muslimiveljeskunnan taktiikoista ja rakenteista muistuttaa todella paljon oikeistopopulistipuolueita. Esimerkiksi Hamidin mukaan Muslimiveljeskunta ei ole niin ääriuskovainen, että sen jäsenistö koostuisi vain fundamentalisteista, vaan siellä on väkeä kaikista yhteiskunnan luokista, joilla on aivan eri intressit kuin sharia-lain implementoiminen. Tämän laajan massaliikkeen Muslimiveljeskunta pystyy ylläpitämään olemalla mahdollisimman hämärä siitä, miten konkreettisesti se aikoo luoda islamilaisen valtion ja kasvattamalla vastakkainasettelua sekulaaria eliittiä vastaan. Meidän kotimaiset populistipuolueet harjoittavat samaa vastustamalla kaikenlaista, mutta kun on aika kertoa, mitä puolustetaan, niin puheet muuttuvatkin kielikuviksi ja iskulauseiksi.  

Hamid itse ei määrittele Muslimiveljeskuntaa tai salafistipuolueita populisteiksi, mutta selvästi nämä puolueet toimivat samalla kaavalla. Esimerkiksi “Jätkät & jytkyt. Perussuomalaiset ja populismin retoriikka” kirjassa todetaan, että populismi on vaarallista demokratialle, koska se vetoaa ihmisten primitiivisiin tunteisiin, jolloin nämä huumaantuvat äänestämään omaa etuaan vastaan. Sattumalta oikeistopopulismi vetoaa samaan konservatiiviseen kansanosaan kuin islamistit. Yhtymäkohtia on myöskin siinä, että Hamid asettaa islamistipuolueet äärimmäiseen oikeistoon. Eikä vain konservatismin takia, vaan talouspolitiikan. Muslimiveljeskunta ja monet islamistipuolueet lupaavat, kuten oikeistopopulistit, että he tulevat parantamaan pienyrittäjien ja maanviljelijöitten oloja, vähentämällä demokratiaa ja laskemalla veroja. Edellä mainittujen vuoksi Egyptissä esimerkiksi kauppiaat tukevat Muslimiveljeskuntaa.   

Ristiriitoja ja puutteita 

Kuitenkin tämä kirja törmää paradoksiin. Moni arabimaan diktatuuri on sekulaari, mutta eivät ne ole mitään liberaaleja homotusfeministivaltioita, vaan itsekin konservatiivisia. Islamistit eivät voi maltillisia kovin paljon, jos itse diktatuurikin on pysähtynyt ajassa. Esimerkiksi entiset Neuvostoblokkiin kuuluvat maat eivät muuttuneet liberaaleimmaksi kommunismin romahdettua, vaan juurikin taantuivat kunnon änkyräoikeistolaisiksi valtioiksi, joissa juuri ja juuri vältytään juutalais- ja homovainoilta. Tätä ristiriitaisuutta kirjailija ei huomaa omassa teesissään.   

Toinen ongelma on talouden rakenteen analyysin puute. Kirjailija ei mainitse, että moni arabimaa on liberalisoinut kotimarkkinansa globaalien trendien mukaan, mikä on tarkoittanut jyrkkää epätasa-arvoa ja julkisen sektorin ankaraa supistumista. Muslimiveljeskunta on saanut massiivien kannatuksen köyhälistössä ja keskiluokassa, koska se tarjoaa lukuisia sosiaalisia palveluita, joita valtio ei enää hoida. Esimerkiksi Sikivu Hutchinsonin kirjassa ”Moraalinen taistelu: Mustat ateistit, sukupuolipolitiikka ja arvosodat.” kerrotaan, miten USA:ssa kristillinen fundamentalismi kasvoi Obaman valtakauden aikana, kun valtion sosiaalipalveluja alettiin ulkoistamaan uskonnollisille keskuksille. Esimerkiksi Trump on kasvattanut kirkkojen valtaa vielä enemmän poistamalla kirkkojen rajoitukset puolueitten tukemisessa ja liberalisoimalla markkinoita entisestään. Nämä uudistukset edistävät uskonnon vaikutusvallan kasvua, koska jos julkista sektoria kavennetaan, niin kaikista heikoimmassa asemassa olevat ihmiset joutuvat turvautumaan kirkkojen apuun. Syntyy riippuvuuden kierre, jossa kirkoilla on suurta valtaa edistää uskonnollista sanomaansa kaikista heikommassa asemassa oleville. On olemassa selvä korrelaatio uusliberalismin ja uskonnollisen fundamentalismin kasvussa. Sattumalta juuri se, mitä Itä-Euroopassa tapahtui Neuvostoliiton romahdettua.    

Yhteenveto 

Shadi Hamidin ”Vallan houkutukset. Islamistit ja epäliberaalinen demokratia uudessa Lähi-Idässä” on aika epätasainen tekele, joka sentään myöntää suoraan, että arabimaitten diktatuurit ovat pystyssä, koska ne palvelevat parhaiten länsimaisten suurvaltojen geopoliittisia intressejä.   

2 kommenttia

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto