Avainsana-arkisto: populismi

Monen kirjoittajan “Jätkät & jytkyt. Perussuomalaiset ja populismin retoriikka” on akateeminen tietokirja, jossa analysoidaan oikeistopopulismin viestintää, erityisesti otsikossa mainitun puolueen kautta.

Akateemisena kirjana tämä teos alkaa heti määrittelemällä kaikki käyttettävät käsitteet ja teoriat. Tieteellisyydestä huolimatta en kokenut kirjan kielen olevan kovin etäännyttävään teknistä, vaikka ”laclaunilainen performanssiteoria” tai ”identiteettien valtarakenteitten diskurssianalyysi” kaltaisia käsitteitä viljellään pitkin tekstiä. Kaikki selitetään perin pohjin.  Eli kirja olettaa, että et ole koskaan kuullutkaan populismista.

Ehkä surullisinta tässä teoksessa on se, että toimittaja käy läpi aiempi teeman tutkimuskirjallisuus, jolloin huomasin, että olen joko lukenut lähes kaikki kyseiset teokset tai ne ovat lukulistassa. Eli tässä on kahdessa vuodessa ehditty ahmia lähes kaikki, mitä Suomessa on kirjoitettu äärioikeistosta, rasismista ja oikeistopopulismista. Jopa Timo Soinin gradu mainitaan ja senkin olen lukenut. Aloin kyseenalaistaa joitakin elämänvalintojani.

Kirjassa siis analysoidaan perussuomalaisten- ja heistä kertovaa retoriikkaa puolueen perustamisesta sen kahtia jakautumisesta saakka. Eri kirjailijat analysoivat eri aspekteja populistisesta retoriikasta, kuten maskuliininen identiteettipolitiikka, tasa-arvo, rasismi, demokratia, kristillisyys, naiskäsitys, nationalismi ja monia muita. Yksittäisiä persupolitikkkoja, kuten Halla-ahon tai Timo Soinin viestintää ja poliittista uraa analysoidaan laajemmin kirjassa. Eli tässä on tuhti kirja Suomen hupsuttelevimmasta puolueesta.

Huvittavin asia tässä kirjassa, on kirjailijoitten aito yritys olla niin kuivakkaan tieteellisen puolueettomia kuin mahdollista ja samalla yrittää analysoida todella pähkähulluja lausuntoja. Koska teen kandia äärinationalistisesta retoriikasta, niin ymmärrän tuskan.

Sitä luuli, että tiesin kaikki hulluimmat perussuomalaisten lausunnot, mutta tässä on kamaa, jota luulin vain paatuneimmat uusnatsit sanovan. Tietenkin suurin osa tulee yhden jätkän suusta ja kaikki tietävät kuka sekin on.

Henkilökohtaisesti tässä kirjassa ei ollut mitään uutta. Enemmänkin teoriaa ja tiettyjen havaintojen parempi muotoilu. Yksi esimerkki on äärioikeistolle tyypillinen, mutta perussuomaisten jakama tapa uudelleen määrittää tai keksiä kokonaan uusia käsitteitä. Esimerkiksi uudissanoja ovat otsikossa oleva jytky ja maahanmuuttokriittinen. Näitä ja muita uudissanoja analysoidaan kaikessa niitten syvyydessä. Niin sanojen sisäisiä oletuksia, valtarakenteita kuin käyttötarkoituksia.

Uudissanojen tarkoitus on kehystää perussuomalaisten mielipiteet kuulostamaan salonkilepoisemmiksi kuin ne ovat. Samalla uudet sanat pakottavat muutkin keskustelemaan puolueen teemoista, sillä kehyksellä, jota perussuomalaiset haluavat keskustelun käyvän.

Oivallisin esimerkki sanojen alkuperäisen merkityksen kääntämisestä päälaelleen, on ”tasa-arvo”. Perussuomalaisille tasa-arvo alun perin tarkoitti taloudellista tasa-arvoa (mahdollisuuksien tasa-arvo) mutta Halla-ahon jäsenyyden jälkeen tasa-arvo muuttuikin hullunkurisesti tasapäistämisen tasa-arvoksi.

Sitä valitetaan, että vasemmisto haluaa kaikki samanlaisiksi harmaisiin potkupukuihin pukeutuviksi orjiksi, joita isoveli valvoo, mutta persut ovat ne, jotka käytännössä tavoittelevat sellaista retoriikallaan. Kun analysoidaan perussuomalaisten tapaa käyttää tasa-arvoa, niin se tulee kontekstissa, jossa halutaan estää naisten ja vähemmistöjen ”liian pitkälle” menevää tasa-arvoa.

Perussuomalaisille kaikki ihmiset ovat jo syntyneet samalla viivalla ja juoksurata on jo auki. Eli ei ole olemassa etnisiä vähemmistöjä, joilla on sosioekonomisia tai historiallisia seikkoja, jotka ovat tehneet nämä syntymään heikommassa asemassa kuin köyhä suomalainen. Sama on naisilla ja homoilla. Eli koska perussuomalaiset uskovat, että historiallisilla- tai sosioekonomisilla olosuhteilla ei ole mitään relevanssia kenenkään elämässä, niin kaikki valtion tavat nostaa alemmassa sosiaalisessa asemassa olevat vähemmistöt ja naiset ovatkin oikeasti tapa painaa alas valkoinen heteromies. Eli perussuomalaisille tasa-arvo on nollasummapeliä, jossa on rajallinen määrä ihmisarvoa, jota ei voida jakaa loputtomasti, koska muuten joku saa ”liikaa” tasa-arvoa, jolloin joudutaan vähentämään toisen ihmisen tasa-arvon määrää.

Tekisi mieli hakata päätäni seinään tälle järkeilylle. Mutta on ihmisiä, jotka ihan tosissaan ajattelevat, että ihmisoikeudet ovat jotain metafyysisiä palikoita, joita kootaan vaakakuppeihin. Perussuomalaiset hyödyntävät tätä rajallisen tasa-arvon mielikuvaa retoriikassaan, jolla he pyrkivät idean tasolla luomaan kuvan yhteiskunnassa, jonka ihanne, on että ihmisten erilaisuus kielletään täysin ja sen sijaan on teeskenneltävä, että kaikki ihmiset ovat kopioita toisistaan. Sama tausta, sama ulkomuoto ja samat mahdollisuudet. Jos yksilö epäonnistuu elämässään, niin se on yksilön omien sisäisten vikojen syytä, eikä yhteiskunnan.

Perussuomalaisten tarkoitus onkin luoda potentiaalisten kannattajien mielissä mielikuva, että antirasismi tarkoittaa ihmisten ulkoisten erojen kieltämistä, jolloin persusuomalaiset vaikuttavat ”järkeviltä” kun he puhuvat naisten ja eri vähemmistöjen alemmuudesta. Samalla tällaisella näennäisellä tasa-arvo retoriikalla pyritään estämään kaikki yhteiskunnalliset muutokset, jotka voisivat parantaa vähemmistöjen ja naisten elinoloja, ilman että puolueen jäsenet vauikuttavat kusipäiltä. Tämä semanttinen kikkailu jatkuu monilla muilla käsitteillä, kuten klassikko: ”Rasismia ei ole olemassa, mutta perussuomalaiset ovat eniten siitä kärsiviä. ”

Eli kun pitää kiihottaa kansanryhmää vastaan, niin määritellään rasismi niin tiukasti, että itse ei siihen mahdu, mutta kun pitää asemoida itsensä altavastaajaksi, niin sitten määritellään rasismi tai seksismi niin leveäksi, että kokonainen puolue ja eniten valtaa yhteiskunnassa omaava kansanosa mahtuu uhriksi. Oma lempparini on julistus, että suomalainen heteromies on Suomessa eniten syrjitty kansanosa. Niin koska Sipilän hallitus tunnetaan mustien lesbonaisten valtaamaksi hallitukseksi ja kotimaiset suuryritykset ovat täysin vegaanisten trans-sukupuolisten somalimuslimien hallussa.

Retoriikan päälaelleen kääntämisen lisäksi, kirjassa käsitellään populismin ydinrakennetta, eli vastakkainasettelua. Populistinen puolue on luotava jatkuvasti vihollisisia, jotta se saa intohimoisia kannattajia, jotka uskovat edustavaansa ”oikeaa kansaa”. Vihollinen ei tarvitse olla järkevä tai oikeasti olemassa, mutta se on määriteltävä, koska itsesään populistipuolueella ei ole ideologiaa, jolla seisoa omillaan. Eli populismi on pahempi ilmiö kuin kommunismi, jolla sentään oli vaihtoehtoinen maailma tarjottava. Vihollisiksi kelpaavat samanaikaisesti rahaeliitti kuin oppositiossa oleva vasemmisto tai paperiton siirtolainen ja niin edelleen. Sitten, kun päästään hallitukseen, niin puolue yleensä menettää suosiotaan, koska miten voit lietsoa vihaa eliittiä vastaan, kun itse on osa siitä?

kirjailijat osoittavat, että toisin kuin monissa vastaavissa populistipuolueissa, niin ennen kahtia hajoamista perussuomalaiset yrittivät teeskennellä, että he yhä olivat oppositiossa.

Sipilän hallituksessa Timo Soini ja co. onnistuivat samaan aikaan murentamaan kannattajiensa elintason neoliberalistisella politiikalla ja viestittämään kannattajille, kuinka hallitus kurjistaa kansaa ja vain äänestämällä perussuomalaisia pelastus voi tulla. Kirjailijat analysoivat perussuomalaisten oman puoluelehden viestintää ennen ja jälkeen hallitukseen pääsyä ja huomasivatkin, että yhä hallitusta kritisoitiin ikään kuin vasemmisto olisi vallassa, eikä Kokoomus, Keskusta ja persut itse. Tietenkin tavallisiin ihmisiin tämä kikkailu ei ihan toiminut ja sen takia nyt puolue on jakautunut kahtia ja perussuomalaisten 2011 saavutettu kannatus on sulanut pois.

Mutta tässä tulee kirjan jännin havainto, mikä ei kyllä ole uusi, mutta tässä se on parhaiten muotoiltu. Eli keppihevoset. Kirjassa perustellaan hyvin, miten perussuomalaisille jokin asia voi olla yhdessä vaiheessa pahin vitsaus ikinä ja kun tarve vaatii, niin heidän sydämensä lähellä oleva asia, jota on puolustettava. Tähän kuuluu homot, jotka joissain puheissa ovat tuhoamassa suomalaista moraalia, mutta toisissa puheissa haavoittuvainen vähemmistö, jota on suojeltava muslimeilta.

Oma henkilökohtainen suosikki on perussuomalaisten ”Epäneutraalin sukupuolikirjan” väittämä, että tasa-arvoinen avioliitto on juutalaiskommunistien salaliitto, jolla tuhotaan suomalainen yhteiskunta. Mutta sitten muissa ulkopuolisille suunnatuissa puheissa perussuomalaiset kertovat, että muslimien maahanmuuttoa on vastustettava, koska muslimit uhkaavat homojen saavutettuja etuja. Eli jollain ihmeen orwelilaisella kaksoisajatteulla homoja vihataan ja rakastetaan samaan aikaan.

Sama kikka tehdään feminismin kanssa, joka on perussuomalaisille samaan aikaan pahinta saastaa ja itse asiassa länsimaisen sivilisaation kunnioitetuimpia arvoja. Ainoa vakio, jota persussuomalaisilla näyttää olevan, on se, että maahanmuuttajat, erityisesti muslimit on torjuttava, koska he ovat villejä barbaareja. Jos naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksilla saa kiihotettua kansanryhmää vastaan, vaikka itse vihaa edellä mainittuja, niin silloin niitä käytetään hyväksi puheissa. Sitten kun päästään valtaan, niin heidät voi jälleen syrjiä tai pahimmassa tapauksessa seksuaalisesti ahdistella, kuten viime vuoden Eduskuntatalon pikkujouluissa.

Nämä olivat vain itseäni kiinnostavat huomiot, mutta kirjassa on paljon muutakin tiukkaa analyysia populismin ja erityisesti Perussuomalaisten populistisen retoriikan rakenteesta ja evoluutiosta.

Eli Perussuomalainen ei ole mikään salainen natsipuolue tai edes äärioikeistolainen, vaan populistinen. Mikä tahansa asia, mikä edistää sen epämääräistä agendaa omaksutaan. Maahanmuuton vastustaminen on muuttunut puolueen ydinteemaksi, jonka ympärille kootaan kaikkea, mitä ikinä keksitään, riippumatta siitä ovatko ne edes johdonmukaisia toistensa kanssa.

“Jätkät & jytkyt. Perussuomalaiset ja populismin retoriikka” osoittaa hyvin analyyttisellä tavalla, miten vaarallista populismi on. Se on puhdasta opportunismia ja vallan tavoittelua, jolla vastuuttomasti kiihotetaan kansa kannattamaan pitkällä aikavälillä todella itsetuhoisaa politiikkaa.