Avainsana-arkisto: postmodernismi

Nettiöyhöttäjien radikalisoinnista

Angela Naglen ”Tappakaa kaikki tavikset: netin kulttuurisodat 4chanista, Tumblrista Trumppiin ja alt-rightiin.” (oma suomennos) on vuonna 2017 julkaistu tietokirja  internetin modernin amerikkalaisen äärioikeistoaallon noususta ja anatomiasta.

21

Tämä kirja on jo sen verran vanhentunut, että se ei käsittele kauhistuttavia seurauksia, mitä jotkut kirjassa käsitellyt äärirymhät ovat oikeassa maailmassa toteuttaneet, kuten Charlottesvillen natsimellakka, jossa uusnatsi murhasi autollaan mielenosoittajan tai Toronton incel-massamurhaajan.  Kuitenkin tämä kirja on jo saavuttanut klassikkostatuksen, koska se on kattavin tietokirja siitä, miten nämä pirun sairaat ryhmittymät muodostuivat internetin pimeimmissä kolkissa. Sekä miksi ne ovat paisuneet niin vaikutusvaltaisiksi, että saivat äänestettyä presidentin valtaan ja innoittamaan ihmisiä tappamaan ja kuolemaan, mitä mielikuvituksellisten aatteiden nimissä?

Historia

Kirjailijan mukaan nämä lukuisat ryhmät saivat alkuperänsä anonyymeillä keskustelupalstoilla, kuten 4chanissa. Monet olivat entisiä Anonymous-hakkeriryhmittymän aktiiveja tai kuuluivat samoihin yhteisöihin. 4chanissa vallitsee absoluuttinen sananvapaus ja täydellinen yksityisyys, mikä salli kaikkien mielipiteitten ja ideoitten vapaan kuplimisen. Näissä anonyymeissä keskustelupalstoissa muodostui pääosin teinipoikien vastakulttuuri, jossa rikottiin kaikkia mahdollisia tabuja kuvilla, videoilla ja kirjoitetuilla viesteillä. Koska joka päivä ihmiset kollektiivisesti tuottivat jatkuvasti ideoitten kohinaa, parhaimmat meemit, kuvamakrot ja ideat pulpahtivat esiin ja levisivät valtavirtaan. Suurin osa netissä pyörivistä meemeistä ja kuvamakroista ovat 4chanin tuotosta. Sivusto oli ajan mittaan muodostunut nettikulttuurin eturintamaksi.

Samaan aikaan toisella keskustelusivustolla Tumblrissa muodostui uudenlainen äärivasemmistolainen vastakulttuuri. Tumblrissa erilaiset naisvaltaiset identiteettiryhmät ajavat tiettyjen vähemmistöjen ja naisten oikeuksia yksi nettiväittely kerrallaan. Nämä kirjailijan kutsumat ”Tumblr liberaalit” eivät välittäneet niinkään taloustieteestä (eivät siis ole kommunisteja tai edes demareita), vaan miten erilaisia vähemmistöryhmiä käsiteltiin nettikeskusteluissa. Voitaisiinkin sanoa, että tämän nettipalstan äärimmäisemmistä käyttäjistä muodostui netin epävirallisia kielipoliiseja, jotka puuttuivat muittenkin nettisivujen keskustelujen kielenkäyttöön. Tumblr liberaalit olivat niin hulluja, että jopa kovan luokan kommunistit ja anarkistit kaikoivat heitä, mutta ideologia sai suosiota yliopistossa käyvien nuorten tyttöjen keskuudessa.

Nämä kaksi edellä mainittua alakulttuuria alkoivat törmätä toisiinsa netin muilla julkisilla areenoilla, jolloin tapahtui valtavia riitoja, jotka alkoivat polarisoida tavallisia netin käyttäjiä kahteen leiriin. Yksi uskoi, että mikään ei ollut pyhää ja kaikki on sallittua, kun taas toiselle mikään ei ole pyhää paitsi vähemmistöjen ja naisten tunteet. Molemmat ryhmittymät alkoivat kiusata toisiaan ja kaikkia, jotka sattuivat olemaan digitaalisessa ristitulessa. Samaan aikaan nämä riidat alkoivat valua todellisuuteen yliopistojen tilojen hallinnan muodossa. Mitä/kuka yliopistossa sai puhua ja missä? Muodostuivat kahden alakulttuurin opiskelijoitten kiistakapuloiksi.

Samaan aikaan kuitenkin oikea kovan luokan äärioikeisto alkoi valua hitaasti, mutta varmasti tabuja rikkovan yhteisön sekaan. Se naamioi oman natsipropagandansa ensin vitseiksi ja sarkasmiksi, mikä muuttui suoraksi rekrytoinniksi. Radikalisoituminen tuli mahdolliseksi, kun netin kulttuurisota alkoi muuttua kärjistetymmäksi ja ihmiset alkoivat kokea, että piti valita jokin poliittinen puoli.

Vasemmisto vuorostaan ei kyennyt tekemään samaa, koska Tumblr liberaalit vihasivat perinteistä vasemmistoa ja äärivasemmistoa, joille sosialismin ajaminen on tärkeämpää kuin oikean sukupuolipronomin käyttäminen. Vasemmisto, kuten yleensäkin, jäi riitelemään keskenään, kun taas tämä ”alt-rightiksi” muodostunut uusoikeisto yhdistyi ristiriitaisuuksista huolimatta valtavirtakulttuuria muovaavaksi voimaksi. Tämä kirja kertoo heistä.

Vihan viidakko

Angela Nagle jäljittää lukuisten erilaisten netin uusoikeistolaisten ääriryhmien historian, ideologian ja propagandistien taustat. Saat lukea tässä kirjassa esimerkkejä sellaisesta vihapuheesta, joka tekee ISIS-propagandan vaikuttamaan lapsellisen söötiltä. Jopa minä, joka olen lukenut lukuisia ääriliikkeitten manifesteja ja tunnen monia tässä kirjassa mainituista ryhmittymistä ja propagandisteista, järkytyin. Tässä on niin viheliäisiä ja sairaita ideologioita ja ryhmittymiä, että mitkään adjektiivit eivät pysty välittämään, miten pirun mielipuolisia ne ovat. En edes pysty kuvittelemaan, mitä reaktioita aihepiiriin perehtymätön lukija saa? Oksennusrefleksejä vai viinahampaan kolotusta?

Pahempaa olikin huomata, että olen lukenut suurimman osan tässä kirjassa mainituista manifesteista (mainitut kirjat eivät välttämättä ole äärioikeistolaisia), kuten: Jack Donovan, Roosh Valizadeh, Warren Farrell, Andrew Breitbart ja Jordan B. Peterson. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, että olen haaskannut aikaani näitten sekopäitten kanssa?

Kuitenkin nämä manifestit ovat jäävuoden huippua, koska itse näitten kirjojen kannattajien keskustelupalstoilla meno on tuhat kertaa hullumpaa ja verenhimoisempaa. Ainoa asia, mikä estää näitä ihmisiä muuttumasta kovan luokan joukkomurhaajiksi on, se että suurin osa on vätyksiä, jotka eivät pysty edes omaa sänkyään petaamaan. Mutta, kuten alussa huomautin, jotkut ovat radikalisoitumassa kirjaimellisiksi Hitleriä ihaileviksi uusnatseiksi tai sitten naisvihaajiksi, jotka suorittavat joukkosurman ”kostaakseen huorille”

Ainoa yhdistävä asia näille ääriryhmille on se, että ne tunnustautuvat kuuluvansa ”alt-rightiin” eli vaihtoehtoiseen oikeistoon. Kaikki ryhmät eivät ole äärioikeistolaisia, mutta ne kannattavat kapitalismia ja vihaavat vasemmistolaisia, naisia, köyhiä (joskus vain värillisiä köyhiä) ja ”taviksia”. Tämän kattokäsitteen sisälle mahtuu niin kovan luokan Hitleriä ihailevia uusnatseja, miesasiamiehiä kuin äärinationalistinen tappelukerho, joka vannoi valan itsetyydytystä vastaan ”puolustaakseen länsimaista sivilisaatiota”. Stewart Homen romaanit ovat vanhentuneet, koska niissä kuvattu ääriryhmien hulluus ei ole enää tarpeeksi sekopäistä verrattuna tässä kirjassa mainittuihin ryhmittymiin!

Teoretisointia

Angela Naglen analysoi ne kulttuuriset vaikutteet, jotka ovat luoneet edellytykset sille, että joku keskiluokkainen valkoinen kolmekymppinen sinkkumies näkee vetoa ”pilluminaatti” salaliittoteoriaan tai, miksi hän on valmis murhamaan meksikolaisia siirtolaisia nettiyhteisön innoittamana?

Tässä jäljitetään lukuisia länsimaisia filosofisia suuntauksia ja ajattelijoita, jotka loivat idean, että vastakulttuuri on aina voima hyvyyteen ja edistykseen. Kirjailija syyttääkin erityisesti 60-luvun uusvasemmistolaisia vastakulttuurin ihannoinnista, mutta myöskin Nietchzeä ja muita vanhempia romantikkoja, jotka loivat länsimaisen idean yksilöstä, joka on väärinymmärretty, mutta ainoa järkevä hullujen maailmassa. Joskus marginaalissa oleva ihminen on oikeasti vain hullu. Mieleeni ainakin tuli Pentti Linkola tällaisesta ”väärinymmärretystä, mutta oikeassa” olevasta ideologista.

Naglen viesti ei ole se, että tabuja ei saa rikkoa tai, että sananvapaudessa on menty liian pitkälle, vaan se, että olemme luoneet mielikuvan, että rikkomalla tabuja ja provosoimalla, voimme edistää politiikkaa. Vasemmiston pahin virhe oli luulla, että oikeisto ei omaksuisi näitä taktiikoita itselleen. Internet on luonnut kuplia, joissa ihmiset radikalisoivat toisiaan ja jatkuva provokaatio on turruttanut joitakin käyttäjiä niin paljon, että he eivät pysty eorttamaan enää, onko joku tosissaan ajamassa juutalaisten massamurhaamista vai vain vitsailemassa, jotta ”suvakki” ärsyyntyisi.

Kirjailija itsekin joissain kohdissa myöntää, että jotkut kohtaamansa ulostulot ovat olleet niin pähkähulluja, että hänelle on ollut hyvin vaikeaa puolueettomana tutkijana, todeta onko tässä oikea poliittinen ehdotus raiskauksen laillistamisesta vai jokin todella sairas vitsi?

Gramscilainen uusoikeisto

Perinteinen konservatismi ja oikeisto ovat jäämässä taka-alalle ja tämä uusi täysin ristiriitainen ja järjetön alt-rightiksi kutsuttu uusoikeisto on muuttumassa uudeksi normaaliksi. Mielenkiintoisinta onkin Nalgen huomio, että moderni äärioikeisto samaan aikaan pitää kaikkea valtakulttuuria ”vasemmistolaisena postmodernistisena kulttuurimarxismina” mutta itsekin soveltaa marxilaisen postmodernistisen teoreetikon Antonio Gramscin ideoita omassa propagandassaan. Jo tämä kohta tästä kirjasta on todella kiehtovaa. Sitä luulisi ideoitten pysyvän oman ideologian sisällä, mutta osia siitä irtoaakin ja leviää jopa vastakkaisiin aatteisiin. Kirjoitin juuri tästä omassa kandissani ja sosiologi Oliver Roy teoretisoi samankaltaisesta ilmiöstä muslimien keskuudessa. Olen tässäkin blogissa kirjoittanut lukuisia kertoja, että jokainen oikeistolainen, joka kertoo ”vastustavansa” postmodernismia tai ”kulttuurimarksismia” on pahin postmodernisti ikinä. En siis ole ainoa tutkija, joka on tehnyt saman havainnon.

Yhteenveto

Angela Naglen ”Tappakaa kaikki tavikset” on ansainnut klassikkostatuksen. Tämä on paras kirja ymmärtääkseen, miksi USA:ssa kansakunta on niin polarisoitunut, mutta samalla se kertoo tänne Suomeenkin saakka ulottuvien ilmiöitten alkuperän. Suomessa ovat esimerkiksi Homma-foorumi- ja Ylilauta keskustelusivustot tuottaneet samankaltaista nuoriin vetoavaa äärioikeistolaista propagandaa.

Itsekin havaitsin 12.05.2018 pidetyssä Helsingin äärioikeistolaisessa ”sananvapausmarsissa” naisen, joka oli pukeutunut japanilaisen koulutytön asuun, jonka T-paidassa oli printattu alt-rightin Pepe-sammakon kuva. Siellä kovan luokan PVL-uusnatsien ja Suomi ensin kaltaisten väkivaltaisten ääriryhmien seassa, oli yksi radikalisoitunut netinkäyttäjä, jonka koko asu on yks suuri postmodernisti sekamelska. Hitler kääntyisi haudassaan.  Pahinta on kuitenkin tännekin levinneet häirintäkampanjat, joissa jopa toimittajia on vainottu. Kirjailija ei osaa antaa mitään ratkaisua tälle sotkulle, vaan toivoo, että aika sen ratkaissee.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus, tietotekniikka

Kun massamurhan oikeutuksen voi poimia kaupan hyllystä

Oliver Royn ”Globalisoitunut islam” (oma suomennos) on vuonna 2002 julkaistu akateeminen tietokirja, joka pyrkii argumentoimaan, että islamismin synty ei ole islaminuskon syy, vaan globalisaation.

51

Kaksi ääripäätä

Royn mukaan ne, joitten mielestä islam on rauhanuskonto ovat yhtä väärässä kuin ne, jotka väittävät islamin olevan sodan uskonto. Kirjailijan mukaan islam on sen verran laaja ja vanha uskonto, että ei ole olemassa yhtä islamia jota voitaisiin olemuksellistaa helposti yhteen ominaisuuteen. Kirjailijan mukaan on turhaa nostaa Koraanista ja haditheista tekstipätkiä, jotka oikeuttaisivat näkemystä, että islam on joko kaikista demokraattisin feministiuskonto ikinä tai barbaarisin vihaideologia, mitä on koskaan maan päällä ollut. Sen sijaan kaikkien pitäisi keskittyä uskonnon sosiologiaan: miten historia, ympäristö ja eri kulttuuri ovat muokanneet islamista erilaisia tulkintoja? Tiedän, että kuulostaa tylsältä, mutta joskus totuuden etsiminen on tylsempää kuin omia ennakkoluuloja oikeuttavan kuvamakron jakaaminen somessa.

Teesi

Royn mukaan 70-luvulta lähtien olemme eläneet globalisaation aikaa, jossa koko maailma on yhdistetty kapitalistiseen maailmanjärjestelmään ja tietoliikenneverkkoihin. Tällä maailman yhdentymisellä kaikki maailman kulttuurit ja uskonnot ovat sekoittuneet toisiinsa, synnyttäen kokonaan uusia kulttuureita, habituksia ja oletuksia. Islam ei ole poikkeus ja siitä on haarautunut kirjailijan nimeämä ”uusfundamentalistinen” suuntaus. Uusfundamentalisteihin kuuluvat niin modernit salafistit, islamistit ja jihadistit.

Mcjihad

Uusfundamentalismi eroaa tavallisesta fundamentalismista siinä, että se ei perustu muinaisiin arvoihin ja oletuksiin, vaan postmodernismiin. Postmodernismilla tarkoitan teoriaa, jolla kuvaillaan nykyistä maailmaamme, jossa ei ole enää olemassa yhtä suurta totuutta, vaan lukuisia erilaisia totuuksia, jotka joutuvat kilpailemaan keskenään kuin ruokakaupan olutpullot. Jokainen ideologia, uskonto ja elämänasenne joutuvat olettamaan, että ne kilpailevat tuhansien vastaavien asioitten kanssa ihmisten huomiosta. Nämä ideologiat alkavat omaksua vaikutteita toisistaan, muuttuen samanlaisiksi, mutta erilaisiksi. Uskonnot ja ideologiat alkavatkin käyttäytyä ihmisten mielestä kuin kaupalliset brändit. Ihminen voi valita, rakentaako hän identieetinsä Adidaksen vaatteiden vai salafismin ympärille?

Islamilaisessa uusfundamentalismissa postmodernismi tarkoittaa sitä, että uskonto ideologisoituu ja muuttuu yksityiseksi elämänasenteeksi. Royn mukaan islam ei ole törmäyskurssissa länsimaitten kanssa, vaan se on huomaamattaan integroitunut länsimaihin liiankin hyvin.

Nykyiset islamistiset ja jihadistiset ryhmittymät voivat kirota länsimaita ja uskotella kaikille, jopa itselleen, että he ovat irtautumassa kokonaan moderneista vaikutteista, palaten ”esi-isien asenteisiin”, mutta käytännössä he tekevät samaa, mitä suomalaiset räppärit ja kristilliset homot tekevät: noudattavat postmodernistisen maailman lainalaisuuksia.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että uusfundamentalisti tulee sovittamaan jatkuvasti oman fundamentalisminsa moderneihin asioihin, kuten vaatemerkkeihin, pikaruokaravintoloihin ja absurdeihin fantasioihin islamlaisen valtion perustamisesta. Paras esimerkki uusfundamentalismin integroitumisesta länsimaihin on kirjailijan nostattama tapaus, jossa lontoolaiset salafistit vaativat, että McDonalds pikaruokaravintola myisi halal-hampurilaisia. Jos uusfundamentalistit haluaisivat irtisanoutua länsimaista ja omaksua perinteisen arabikulttuurin, miksi sen sijaan, että perustaisivat vaikka jordanialaisen perinneravintolan, he vaativat Mäkkäriä tarjoamaan heillekin uskonnollisesti yhteensopivaa roskaruokaa amerikkalaisen kapitalismin suurimmimmalta symbolilta?  Yksinkertaisin selitys olisi se, että he ovat saatanan tyhmiä, mutta asia on vähän monimutkaisempi.

Tietenkin tämä islamin integroituminen länsimaihin ei tarkoita, että meidän ei-pitäisi olla huolissaan terrorismista ja muusta sharia-lain tuputtamisyrityksiltä, vaan sitä, että ei auta yrittää eristää ”hyvä” tai ”paha” islamia toisistaan. Ratkaisut uusfundamentalismin kitkemiseen ovat ne tavanomaisen tylsät sosioekonomisten olojen parantamisratkaisut. Ei edes yksittäisten tekijöitten pommittaminen, rajojen sulkeminen tai kokonaisten valtioitten valloittaminen tule heitä pysäyttämään.

Eihän tässä ole mitään järkeä!

Itsekin huomasin Twitterissä, miten jotkut fundamentalistimuslimit jakelivat kanadalaisen kristillisen konservatiiviprofessorin videoita, joissa kehotettiin naisia tulemaan töihin meikkaamatta, jotta eivät ”kiihottaisi miehen biologisia haluja”. Vain globalisoituneessa postmodernissa maailmassa fundamentalistimuslimi ottaa neuvoja kanadalaiselta kristityltä sovinistilta, joka vetoaa muka tieteeseen syyllistääkseen naisia. Ei voi mennä postmodernimmaksi kuin tämä!

Oliver Roy tarjoaa runsaasti esimerkkejä, niin Pariisin gettoista kuin Teheranin kahviloista. Kaikissa ilmenee, että tajuamattaan monet muslimit ovat omaksumassa länsimaisia oletuksia ja kehyksiä, joihin he sovittavat oman islamilaisen teologian, luoden kokonaan uusia uskonnollisia identiteettejä. Muslimifundamentalistit alkavatkin muistuttaa amerikkalaisten fundamentalistien yhtä ristiriitaista olemusta. Islam ei kaipaa reformia, se on juurikin uudistumassa ja se kauhu, mitä koemme kaikkialla maailmassa ovat sen kasvukipuja.

Ongelmia teoriassa.

Ehkä ainoa ongelma tässä kirjassa, on se, että se ei perustu konkreettisiin tutkimuksiin, vaan joukkoihin havaintoihin, mitä kirjailija on koonnut maailmalta. Moniin väitteisiin ei löydy ensisijaista lähdettä. Kuitenkin aika uskottava teoria, kun monet muut uudemmat tutkimukset ovat päättyneet suunnilleen samoihin johtopäätöksiin. Suurin kritiikki on kuitenkin kirjailijan ylitsevuotava optimismi, että uusfundamentalismi imee itseensä niin paljon postmodernismia, että se sulaa siihen, muuttuen täysin moderniin maailmaan sopeutuvaksi uskonnolliseksi identiteetiksi. Tämä kirja esimerkiksi ei ennustanut Isiksen syntyä, joka on toki juuri niin postmodernistinen kuin olla ja voi, mutta äärimmäisen väkivaltainen ja oikeasti aikaan saava liike. ISIS on toki murskattu sotilaallisesti Syyriasta ja Irakista, mutta silti itse jihadismi yhä elää maailmalla.

Yhteenveto.

Kannattaa lukea tämä kirja, jos haluaa jotenkin ymmärtää, miksi erityisesti Euroopassa kasvanut ja syntynyt musliminuori ja, jopa ihan kantaeurooppalainen voi sortua kannattamaan aatetta, joka lupaa paluuta muinaiseen maailmaan, käyttämällä moderneja markkinointikeinoja? Erityinen kiinnostava huomio, on että kirjailija kertoo, miten kaikki ideologiat ovat kärsimässä samasta ilmiöstä ja se selittää, miksi nykyään lähes kaikki ideologiat ovat helvetin ristiriitaisia.

Itsekin olen tämän huomion tehnyt, erityisesti äärioikeiston yhteydessä, joka samaan aikaan kiroaa, että ”postmodernistit” ovat tuhoamassa länsimaisen sivilisaation, mutta soveltavat itsekin postmodernistisia teorioita ”paljastaakseen” postmodernistisen salajuonen vaikka Hollywood-elokuvissa. Ristiriitaisuus jatkuu vielä siinä, että nykyään voit olla natsi, joka vihaa naisia ja homoja, mutta samaan aikaan voit kertoa muille, että valkoinen ylivalta on ainoa tapa suojella naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Sen sijaan, että ääriliikkeet pyrkisivät pakottamaan muut omaksumaan heidän standardinsa, ääriliikkeet joutuvatkin mukautumaan modernin maailman raameihin, jotta ylipäätänsä voivat vedota tavallisiin ihmisiin.

1 kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Postmoderni politiikan filosofia

Tuija Pulkkisen ”Postmoderni politiikan filosofia” on feministinen tietokirja, jossa pyritään analysoimaan, miten perinteiset poliittiset ideologiat käsittävät sukupuolen väärin.    

20170916_173834

Pulkkinen argumentoi, että liberalismin, marxismin ja hegeliläisyyden pohjalta syntyneet poliittiset teoriat käsittävät tasa-arvopuheistaan huolimatta sukupuolen vääristä lähtökohdista, koska nämä ideologiat perustuvat moderniin ajatteluun, jonka mukaan ihmiskunta on matkaamassa kohti tulevaa utopiaa, jossa ihmiskunta saavuttaisi ”luonnolliseen” ihanteelliseen tilan. Tämä ajatuslähtökohta pyrkii kyllä ihmisten olojen parantamiseen ja ennakkoluulojen murtamiseen, mutta auttamatta se perustuu väärälle oletukselle, joka on oikeastaan haitallinen.     

Jos et ymmärtänyt, mitä helvettiä äsken kerroin, niin ei se mitään, koska tämä on niitä vaikeaselkoisia filosofisia kirjoja, joitten lukemiseen pitää oikeasti keskittyä. Tuija Pulkkinen yrittää olla jokin suomalainen Judith Buttler ja kirjoittaa niin esoteerista humanistista tekstiä, että melkein piti lukea tämä sanakirjan kanssa. Mielestäni yksi syy, miksi feminismillä on niin huono maine, on juuri se, että monet alan kirjoista ovat todella vaikeaselkoisia, jolloin lihaa syövä, valkoinen heteromies vieraantuu koko ideasta, että naisilla ja seksuaalivähemmistöillä pitäisi olla samat oikeudet ja alkaakin luulemaan, että feminismi on omistettu hänen olemassaolonsa kieltämiseen.    

”Postmodernin politiikan filosofian” idea on se, että sukupuolitutkimukseen pitäisi soveltaa postmodernistista tutkimuskehystä. Postmodernismi on käsite, joka haastaa modernin käsityksen, että ihmiskunnalla on jokin tavoite. Postmodernismin mukaan ei ole olemassa mitään suurta totuutta, jota ihmiskunta pitäisi tavoitella, vaan sen sijaan on vain olemassa joukko ihmisiä, jotka kaikki ovat yhtä pihalla ja sen takia maailma on niin perseestä. Kenelläkään ei oikeasti ole mitään hajua, miten parantaa ihmiskunnan tilaa, ei Marxilla, ei Jeesuksella, Muhammadilla tai Stuart Milillä. Kaikki suuret kertomukset ovat oikeasti vain arvailuja, eikä absoluuttisia totuuksia. Kenenkään olemassaololla ei ole tarkoitusta, kukaan ei kuulu mihinkään ja me kaikki tulemme kuolemaan. Postmodernismia on sovellettu kuvataiteeseen, kirjallisuutteen ja tieteen filosofiaan. Postmodernismi ei ole mikään ideologia, vaan käsite, joka kuvaa ihan todellista ilmiötä, joka on syntynyt Toisen maailmansodan jälkeen. Ehkä paras tapa, millä kuvaan postmodernismia on se, että EMP-nettikauppa myy 65€ hupparia, jossa on ommeltu valmiiksi kasvoja peittävä huivi, jotta voisi osallistua helpommin antikapitalistiseen mellakkaan.

Pulkkinen pyrkii perustelemaan tällä kirjalla, miksi postmodernistinen kehys on paras tapa analysoida sukupuoli-identiteettejä kuin moderni ajattelu, erityisesti jos aiomme tehdä sukupuolipolitiikkaa. Pulkkisen pääargumentti on, että nykyisessä sukupuolikeskustelussa pyritään todistamaan, että on olemassa ”luonnollinen” sukupuoli, joka oikeuttaisi tai kieltäisi omaa sukupuoli-identiteetin. Jotkut pyrkivät todistamaan, että on olemassa vain kaksi sukupuolta, että munat ja pimpit ovat kohtaloita ja jos et käyttäydy kuin stereotyyppinen nainen tai mies, niin olet mielisairas. Toisen näkemyksen mukaan taas, jos todistetaan, että LGBTQ-ihmiset ovat luonnollisia, niin sitten edellinen porukkaa saa pitää turpansa kiinni ja harrastaa kummaa tantraseksiä.     

Pulkkisen mukaan molemmat porukat ovat väärässä, koska luonnossa ei ole olemassa mitään standardia. Kirjailija käy aika ekstensiivisesti läpi sukupuolibiologiaa käsittelevää kirjallisuutta osoittaakseen, että ei ole olemassa mitään tarkkaan rajattua sukupuolta. Tiede ei ole löytänyt mistä alkaa naisellisuus ja loppuu miehisyys. Mutta Pulkkinen ei tyydy vain nostattamaan kovat tieteet perustellakseen mielipiteensä, vaan hän haastaa koko tieteenfilosofian lähtökohdat.    

Jos Jumalaa ei ole olemassa, niin eihän luonto itsessään ole voinut asettaa jotain rajapyykkiä, jonka tiedemiehet voivat lukea ja kertoa ”Hei, tämän DNA-ketjun mukaan penis määrittää koko ihmisen olemuksen ja homous on vain rikkinäisen oletusasetuksen virhe.” Pulkkisen mukaan luonnossa ei ole oletusarvoa tai standardeja. Ajatus, että koko todellisuus toimisi yhtä täsmällisesti kuin tietokoneohjelmisto on juurikin modernin ajatuksen jäännös, joka perustuu kristilliseen käsitykseen, että luonto ”luotiin”. Tästä suuresta oivalluksesta Pulkkinen alkaa perustelemaan, miksi meidän ei pitäisi käsittää LGBTQ-ihmisiä ”ekstra” ihmisinä, jotka poikkeavat heteronormatiivisesta ”standardista”, vaan pitäisi luopua koko ajatuksesta, että on olemassa ”erikoisia” sukupuoli-identiteettejä, johon voi itsensä lokeroida. Sen sijaan on olemassa samanarvoisia sukupuoli-identiteettejä, joihin vain synnytään.  

Jos pääsee todella vaikeaselkoisen akateemisen jargonin läpi, niin tämä on oivaltava kirja, joka perustelee, miksi ei ole paljon väliä, mitä sukupuoli-identiteettejä ihmisillä on, eikä se uhkaa lihaa syövää, heteromiestä, vaan oikeastaan vapauttaa hänet olemaan oma itsensä 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi