Avainsana-arkisto: propaganda

marraskuu 23, 2018 · 6:09 am

Markkinafundamentalismi ja tiedevastaisuus

Naomi Oreskesin ja Erik M. Conwayn, vuonna 2010 julkaistu ”Epäilyksen kauppiaat: Miten kourallinen tiedemiehiä hämärsivat totuuden tupakansavusta ilmastonmuutokseen.”  (oma suomennos) on amerikkalainen tietokirja, joka kertoo yksityisten suuryritysten tieteenvastaisten kampanjoitten historiasta.

12

Idea

Kirja on rajattu puhtaasti kaupallisen alan harjoittamaan tieteelliseen denialismiin, joten turha kysellä onko tässä kirjassa, vaikka vasemmiston GMO vastaisuutta tai fundamentalistikristittyjen kreationismista.

Kirja alkaa 30-luvulla. Saksalaiset tiedemiehet saivat selville, että tupakansavu aiheuttaa joukon erilaisia sairauksia. Natsi-Saksan sekoilun takia tupakan haitallisuus hautautui pariksi vuosikymmeneksi Berliinin raunioitten alle. Siitä lähtien tupakan haitallisuudesta puhuminen liitettiin natsismiin.

Mutta kaikki alkoi muuttua 50-luvulla, kun amerikkalaiset tiedemiehet havaitsivat omissa tutkimuksissaan, että tupakka koostuu tappavista myrkystä. Tupakkateollisuus itsekin oli huomannut samaa. Epäonnistuttuaan salaa luomaan “turvallisen” tupakan, tupakkateollisuus perusti liudan ajatuspajoja, joitten ainoa tehtävä oli hämärtää suurta yleisöä ja USA:n liittovaltiota tupakan haitallisuudesta. Taktiikka oli luoda illuusio ”kahdesta puolesta” tiedeyhteisössä, joka tarkoittaisi, ettei tiedeyhteisö ollut “varma” tupakan tappavuudesta. Itse tiedeyhteisö alkoi hyvin nopeasti olla yksimielisiä tupakan epäterveellisyydestä, mutta tupakkateollisuuden ajatuspajat onnistuivat hämärtämään median antamaan kuvan laajalle yleisölle, että mitään konsensusta ei ollutkaan olemassa.

Mielikuvan tarkoitus oli muuttaa tupakan tappavuus mielipideasiaksi eikä kansanterveydelliseksi ongelmaksi. Uskominen tupakan tappavuudesta yritettiin muuttaa kuluttajavalinnaksi, jonka sai itse päättää samalla keveydellä kuin limupullojen brändejä. Tämä oli ensimmäinen hyökkäys tieteellistä tietoa vastaan, muttei viimeisin.

Tässä kirjassa käsitellään tupakan lisäksi happosateen, ydintalven, otsonikerroksen, DDT:n ja ilmastonmuutoksen denialismia. Kaikissa tapauksissa käy ilmi, että ensin jokin teollisuuden ala alkoi kanavoida miljardeja dollareita lukuisiin ajatuspajoihin, jotka vuorostaan alkoivat tuottaa liukuhihnalla suurta yleisöä hämärtäviä asiakirjoja ja tutkimuksia. Vaikka nämä ajatuspajojen ”tutkijat” olivat lukumääräisesti pienempi kuin koko maailman tiedeyhteisö yhteensä, eikä suurin osa ollut edes käsiteltävän aiheen asiantuntijoita, heidän äänensä kasvatettiin valtamediassa suhteettoman suureksi. Ensin kiellettiin, että mitään ongelmaa oli olemassa, sen jälkeen, että ongelma ei ollutkaan niin paha ja lopulta, että se on totta, mutta entä sitten?

Markkinafundamentalismi

Ehkä kauhistuttavin paljastus tässä kirjassa on, miten kourallinen tiedemiehiä suostuivat väärentämään tieteellistä tietoa ideologian eikä rahan nimissä. Jotenkin oli helpompi uskoa, että jotkut tiedemiehet olivat korruptoituneita paskiaisia kuin ideologisia fanaatikkoja. Kirjan punainen lanka on 3 tiedemiestä, jotka 50-luvulta lähtien ovat osallistuneet jokaisessa suuressa denialismikampanjassa suuryritysten maksusta. Nämä tiedemiehet olivat USA:n armeijassa entisiä fysiikkoja, jotka auttoivat ydinpommien ja avaruusrakettien kehittämisessä. Kylmän sodan aikana he olivat omaksuneet kiihkeän antikommunismin ja vapaan markkinatalouden puolustuksen. Näillä asenteilla nämä tiedemiehet omaksuivat perverssin ideologian, jonka mukaan vapaa markkinatalous on kiinteä osa yksilönvapautta, jolloin markkinoitten rajoitus, on sama kuin ihmisoikeusloukkaus. Nämä tiedemiehet kokivat tosissaan, että tupakan tai minkään kaupallisen teollisen toiminnan rajoittaminen oli ensiaskel totalitaristiseen kommunismiin ja sen takia kaikki yksityisen yritystoiminnan sääntely piti estää keinolla millä hyvänsä. Tällä mielisairaalla ideologisuudella nämä miehet olivat valmiit hylkäämään tieteellisen objektiivisuuden ja edistämään koko planeetan tuhon.

Kirjailijat kutsuvat tätä pimeä ideologiaa ”markkinafundamentalismiksi” koska sen ylin arvo on vapaa markkinatalous, joka on kaiken muun edellä. Jos todellisuus on markkinataloutta vastaan, todellisuuden on sopeuduttava vapaalle markkinataloudelle. Kirjailijat vertaavatkin tätä ideologiaan marxismiin, joka 1900-luvulla reaalisosialismin muodossa aiheutti miljoonien ihmisten kuoleman.

IPCC:n raportin jälkeen voimmekin sanoa, että markkinafundamentalismi on tappanut ja tulee tappamaan enemmän ihmisiä kuin kaikki kommunistidiktaattorit yhteensä. Muistan itsekin, kun kommentoin somessa, että kiihkeimmät ilmastonmuutoksen kieltäjät ovat äärikapitalisteja ja ihmiset pitivät minua jonain kommunistihörhöinä, mutta olin kaiken aikaan oikeassa! Kapitalismi on muuttunut aikamme epäjumalaksi, jolle olemme valmiit uhraamaan koko planeetan. Jos emme kuole sukupuuttoon ilmastonmuutoksen tai ydinsodan takia, tulevat sukupolvet tulevat pitämään päättäjiämme yhtä harhaisina kuin muinaiset mayat, jotka uhrasivat epätoivoisesti ihmisiä verenhimoisille jumalilleen siinä toivossa, että satokausi parantuisi.

Tieteellinen metodi

Tämä kirja ei jäljitä vain, miten kourallinen tiedemiehiä muuttuivat suurpääoman häikäilemättömiksi käsikassaroiksi, vaan se on myöskin selostus, miten tieteellistä tietoa tuotetaan ja mitä tiede ylipäätänsä on. Kirjassa surkutellaan sitä, että ihmisillä on harhainen käsitys tieteestä absoluuttisia totuuksia tuottavana metodina. Denialistit ovat hyödyntäneet tätä harhakuvaa vääristelläkseen tutkimustuloksia, väittämällä esimerkiksi, että koska ei olla 100% varmoja tupakan haitallisuudesta, mitään lakeja ei saisi asettaa niitten rajoittamiseksi. Tai, että ilmastonmuutosta ei voi pitää totena niin kauan kun sen vaikutuksia ei voi paikan päällä nähdä. Tämä on kaikista hulluin päätelmä, koska silloin kun ilmastonmuutos alkaa toden teolla vaikuttaa, on liian myöhäistä tehdä yhtään mitään sen estämiseksi! Kreationistit käyttävät tätä samaa argumenttia, kun sanovat, että evoluutiota ei voi todistaa, koska kukaan ei ole paikan päällä katsomassa, kun lisko muuttuu dinosaurukseksi.

Toinen harhautustaktiikka on keksiä oma hypoteesi ja väittää, että se on totta, koska sitä ei ole onnistuttu todistamaan. ”Logiikka” menee niin, että todisteitten puute, ”todistaa” että ilmiö on hyvin piilotettu. Sen sijaan, että lähdetään toimimaan todistetun teorian pohjalta, on muka odotettava, että kilpailevalle teorialle kerätään todisteita. Vasta sen jälkeen kummatkin teoriat voivat kilpailla meriteillään. Tarkoitus ei olekaan kerätä todisteita kilpailevalle teorialle, vaan pysäyttää kaiken toiminnan olemassa olevan ja jo todistetun teorian pohjalta.

Kirjassa myöskin käsitellään tieteellisen tutkimustiedon pohjalta tehtyjä tulkintoja. Esimerkiksi suurin osa tiedemiehistä kannattaa valtion väliintuloa rajoittamaan ympäristöä haittaavaa yritystoimintaa. Mutta kirjassa esiintyvät denialistit pitävät tätä sosialismina, joten he yrittivät esittää, että rajoitukset tuhoavat teollisuuden ja näin pienentävät maan BKT:tä, mikä maksaa heidän mielestä enemmän kuin ympäristötuho. Kirjailijat osoittavat, ettei tällä väitteellä ole mitään tieteellistä näyttöä. Oikeastaan yrityksien talous ei kärsi rajoituksista, koska rajoitukset pakottavat yrityksiä innovoimaan, jolloin lisää työpaikkoja syntyy. Samalla kirjailijat osoittavat, että ympäristötuhot tulevat todella kalliiksi, kun miljoonia ihmisiä kuolee ja infrastruktuuria tuhoutuu. Ihmettelen sitä ihmeellistä lähtökohtaa, jossa meidän itsemme keksimä BKT on tärkeämpi kuin konkreettisesti olemassa oleva ympäristö? Emme voi syödä tai hengittää BKT:tä!

Ongelmia

Suurin ja ainoa ongelma, jonka keksin, muuten loistavassa kirjassa, on se, että kirjailijat eivät mene tarpeeksi pitkälle johtopäätöksissään. Vaikka teoksessa haukutaan rajoittamattoman markkinatalouden ideologian tiedevastaisuutta, kirjailijat eivät pohdi tarpeeksi syvällisesti, miksi valtamedia on niin innokas nostamaan denialistit parrasvaloihin? Kirjailijoitten mukaan syy on se, että media toimii harhaisen “reiluus” periaatteen pohjalta, jossa on aina nostettava kaksi vastakkaista näkökulmaa, jotta “dialogi” voi syntyä. Minusta tämä on riittämätön selitys, joka ei ota huomioon, että valtamedia koostuu kaupallisista jättiyhtiöistä. Suurin osa länsimaitten vapaata mediaa ovat muutaman valtavan korporaation hallussa, joitten tulot tulevat osakkeista ja mainoksista. Ei olisi mitenkään hullua, ajatella, että ehkä kaupallinen media tarvitsee nostaa suuryhtiöitten palkkalistoilla toimivia denialisteja, koska media itse on riippuvainen näitten yhtiöitten tuloista? Noam Chomsky ja Edward S. Herman ovatkin esittäneet tällaisen teorian, vuonna 1988, kirjassan “Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media”

Yhteenveto

Naomi Oreskesin ja Erik M. Conwayn ” Merchants of Doubt: How a Handful of Scientists Obscured the Truth on Issues from Tobacco Smoke to Global Warming” on todella hyvä, mutta masentava kirja siitä, miten ahneus ja ideologisuus on motivoinut koirallisen miljardöörejä Atlantin toisella puolella hyökkäämään tiedettä vastaan, vaarantaen koko ihmiskunnan tulevaisuuden. Harvoin joku kirja pistää vihaiseksi, mutta tämä onnistui siinä. En ole koskaan tuntenut niin suunnatonta vihaa yritysjohtajia kohtaan, kuin lukiessa tätä kirjaa. Sitä haukutaan uskovaisia ja kommunisteja fanaattisuudesta, mutta pahimmat ja vaikutusvaltaisimmat fanaatikot ovat markkinafundamentalistit. Jos olisin uskovainen, kiroaisin nämä ihmiskunnan viholliset alimpaan helvettiin. Ikävä kyllä vaikuttaa siltä, että he voittivat, emmekä ole tekemässä yhtään mitään ilmastonmuutosta vastaan.

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Mitä tällä kertaa luin, Politiikka ja yhteiskunta

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , ,

elokuu 31, 2018 · 5:00 am

Propagandan historia

Kun näin Innon kirjakatalogissa tämän Silja Pitkäsen ja Ville-Juhani Sutisen uutuuskirjan ”Propagandan historia” hienon kansikuvan, tiesin että kyseessä oli todella kiinnostava kirja. Luin sitten takakansitekstin ja vakuutuin asiasta. Kirja meni lukulistaan ja tässä on arvio siitä.

9

Idea

Kirjailijat aloittavat määrittelemällä propagandan käsitteenä: “tarkoitteellisia puheen keinoja, jotka on tarkoin laskelmoitu viemään taivuteltava viesti perille”. Tämän jälkeen kirjailijat lähtevät käsittelemään esihistoriasta lähtien mahdollisia mielipidevaikuttamisen keinoja, kuten luolamaalauksia ja uskonnollisia myyttejä. Kirjailijat käsittelevät sitten tarkoituksellisemman poliittisen propagandan määrittelyä, jolloin antiikin Kreikan kolikot ovat ensimmäisiä propagandan muotoja. Siitä sitten kirja käsittelee Muinaisen Kiinan imperiumin, Vatikaanin uskonpuhdistuksen ja modernin ajan sotapropagandaa sekä nykyistä hybridisodan ja mainonnan propagandaa.

Tämä kirja on enemmän yhteenveto akateemisesta propagandatutkimuksesta kuin varsinaista uutta tietoa tarjoava teos. Silti aika arvokas kirja, koska ei sitä itse jaksa kahlata kaikkia propagandaan liittyvää tutkimusta. Vaikka kirja tukeutuu runsaaseen ja monipuoliseen lähdeaineistoon, se on rakennettu pääosin Oliver Thompsonin kirjaan ”Early Led: A history of Propadanda” (1999) pohjalle. Tämä näkyy siinä, että kirjailijat referoivat Thompsonia jatkuvasti.

Puolueettomuus

Olin positiivisesti yllättynyt, miten puolueettomia ja monipuolisia näkökulmia kirjailijat esittävät propagandasta tässä kirjassa. Propaganda ei ole vain viimeisen vuosisadan suursotien kärjistettyä ja valheellista mielipidevaikuttamista kuvin ja sanoin, vaan se on myöskin kaupallista mainontaa, USA:n rahoittamia ulkomaalaisia televisio- ja radiokanavia, nettimeemejä (olen arvioinut kirjan tästä aiheesta), kaupallisen valtamedian ”rakennettua konsensusta”, valtioitten terveyskampanjoita ja monia muita.

Muistan lukiossa, kun opiskelimme Toista maailmansotaa ja tajusin, että koulun seinillä olevat sikainfluenssan vastaiset rokotejulisteet olivat propagandaa. Silloin en uskaltanut sanoa kenellekään siitä, koska propagandalla on populaarikulttuurissa negatiivinen kaiku ja ilmassa oli rokotevastaisuutta. Ajattelin silloin, että jos mainitsisin julisteiden olevan propagandaa, luokkakaverini joko kutsuisivat minua hulluksi tai jättäisivät ottamatta rokotteen. Mutta hyvä, että juuri tätäkin teemaa käsitellään tässä kirjassa. Kirjailijat käsittelevätkin, miten me tajuamme aina vastapuolen tiedotuksen olevan propagandaa ja näin pahaa, mutta meidän tiedostus on vain tiedotusta ja näin hyvää. Sen vuoksi aina kaikki kieltävät oman tiedotuksen olevan propagandaa, koska se on kulttuurissamme samaa kuin myöntäisimme olevamme kieroja manipulaattoreita. Tässä kiriassa mennäänkin niin pitkälle, että määritellään Pride-kulkue ”demokratiaa vahvistavaksi” propagandaksi. Tässä kirjassa käsitelläänkin, miten propaganda itsessään ei ole aina valheellista kansan kiihottamista, vaan yksinkertaisesti mielipidemuokkausta.

Uutta

Vaikka luulin edellä mainitun tapauksen takia, tietäväni kaiken propagandasta, tässä oli muutama uusi oivallus, joita en ollutkaan ennen tajunnut. Esimerkiksi “tyhjyyden propaganda” käsite, joka kuvaa valtion tai suurten instituutioitten rakentamia tyhjiä julkisia tiloja. Keskellä kaupungissa oleva aukio tai puisto voi toimia valtion tai muun instituution vallan propagandana.  Tai, että Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus on propagandistinen dokumentti, koska se on valtion ideologian symboli, jolla saadaan massat ajattelemaan sen mukaan. Mutta mainittavin oivallus oli Jason Stanleyn käsite ”Vääristynyt ideologia” (flawed ideology) esittely. Tämä tarkoittaa propagandaa, joka on laajennettu kokonaiseksi virheelliseksi maailmankuvaksi, jotka vaikuttavat niiden kannattajista luonnollisilta. Tämä tekee mahdolliseksi väärän tiedon esittämisen ja omaksumisen. Vääristyneessä ideologiassa propaganda on siis eräänlaista metatason manipulaatiota, josta ei näe ulos. Vääristynyt ideologia onnistuu levittämään valhetta totuutena ja hyväksyttämään sen, kunhan sillä vain on riittävästi ryhmäpainetta luovia tukijoita. Tämä teoria selittää, miten moderni äärioikeisto voi uskoa niin käsittämättömän vääristyneeseen todellisuuteen, jossa kommunistit ovat valloittaneet maailman ja edistävät suuryritysten ja sotien kautta maahanmuuttoa ja homosaatiota, tuhotakseen valkoisen rodun. Sitä luulisi internetin antavan välineet ihmiselle valistaa itsensä, mutta olemmekin havainneet sen luovan vahvoja ideologisia kuplia, joissa nämä hörhöt elävät.

Ongelmia

Ainoa pikkasen ärsyttävä asia, mikä oikeastaan ei ole ongelma, mutta minua se häiritsi, oli kirjan toisto. Jokainen kappale vaikutti olevan rakennettu niin, että se oli oma suljettu kokonaisuus, joka ei liittynyt muuhun kirjaan. Tämä tarkoitti, että joka ikisessä kappaleessa mainittiin edellisten kappaleitten keskeiset pointit, ikään kuin lukija ei olisi lukenut kirjan edellisiä kappaleita. Tämä jatkuva Déjà-vun tunne häiritsi minua. Mutta se on ehkä kirjailijoitten tarkoitus, koska yksi heidän kuvaamansa propagandan vaikuttamiskeinoista on toisto. Teoriani vahvistui, kun kirjan lopussa todetaan, että tämä kirjakin voi olla propagandaa!

Sitten on joitain pikku yksityiskohtia, joita kirjassa jätetään mainitsematta. Esimeriksi kirjailijat mainitsevat, että George Orwellin “1984” kirja on propagandistinen, mutta ei sitä, että CIA levitti ja rahoitti 50-luvulla Orwellin kuuluisempien teosten muokattuja elokuvaversioita, edistääkseen antikommunistisia asenteita.

Tai, että Etelä-Amerikassa saippuaoopperat toimivat kaikenkattavina propagandaohjelmina, joissa kaupallisten tuotteitten mainostamisen ohella, valistetaan ihmisiä lähes kaikesta, mitä yhteiskunnassa voikaan valistaa. Olen omakohtaisesti nähnyt, miten Brasiliassa saippuaooppera voi saada ihmiset säästämään vettä tai kierrättämään. Mutta ymmärrän, ettei kirjaan kaikkia propagandan esimerkkejä voi mahduttaa.

Yhteenveto

Silja Pitkäsen ja Ville-Juhani Sutisen ”Propagandan historia” on todella tiivis, mutta kattava kirja propagandasta, joka avaa laajan kuvan siitä, mistä asti massoja on pyritty vaikuttamaan, sekä miten erilaisilla keinoilla ihmisiin voidaan nykyään taivutella. Historiallisten tapausten kuvailun lisäksi, kiinnostavaa olivat nykyteoriat internetin propagandasta, jossa todetaan, että nykyään kuka tahansa voi olla propagandisti tajuamattaan. Kun näet somevirrassasi esimerkiksi poliittisen meemin, jossa hauskasti tiivistetään jokin konsepti pariksi lauseeksi ja kuvaksi ja jaat sen eteenpäin, olet propagandisti!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

elokuu 3, 2018 · 5:15 am

Miksi jotkut ideat menestyvät, kun toiset häviävät?

Etsin jatkuvasti kirjallisuutta, joka kertoisi tieteen viimeisimmistä löydöistä narratiivitutkimusten saralla. Mielestäni ihmisten kertomukset, olivatpa ne kirjoitettuja tai suullisia, paljastavat paljon kertojan maailmankuvasta. Sattumalta seuraan Goodreadsissa kanadalaisen punktoimittaja Sam Sutherlandin lukulistaa ja törmäsin tähän vuonna 2006 julkaistuun Chip Heathin ja Dan Heathin kirjaan “Tehty tarttumaan: Miksi jotkut ideat menestyvät, kun toiset häviävät?” (Oma suomennos.) Tämä on samaan aikaan tiivistelmä nykytieteen löydöksistä narratiivien, meemien ja ideoitten saralta, että opas, miten itse voi niitä luoda, edistääkseen omia ideoita. Opas tehtiin organisaatioille, opettajille ja yrityksille, joten tässä on runsaasti esimerkkejä ja tekniikoita, joita voi itse harjoitella.     

16

Mielenkiintoisinta onkin, miten tämä kirja samaan aikaan opettaa, että kertomukset ovat paras tapa edistää konseptien ymmärtämistä, että itsekin kertoo ne kertomusten kautta. Toki tässä on pakolliset kaavakkeet ja sen sellaiset teknisemmät osiot.     

Narratiivitutkimuksen kärkeä    

Tässä kirjassa hyödynnetään sosiologiaa, mediatutkimusta ja folkloristiikkaa, kertoakseen miksi myytit, urbaanilegendat ja kaskut leviävät niin laajalle ja ovat tuhansia vuosia vanhoja? Sekä miten saada näistä kertomuksista ja ideoista valjastettua ymmärrettäviä konsepteja, joilla motivoida ihmisiä? Vaikka tämä kirja onkin jo kymmenen vuotta vanha sen konseptit ovat erityisen ajankohtaisia aikakaudessa, jota riivaa internetin feikkiuutiset ja salaliittoteoriat.     

Propagandan lumo    

Tämä kirja ei keskitykään siihen, miten saada oikeaa informaatiota levitettyä, vaan miten saada minkä tahansa informaation parhaiten levitettyä. Tässä kirjassa puretaan erilaisia taruja, mainos- ja iskulauseita eri elementteihin, jotta voidaan nähdä, miksi jotkut muut mainoslauseet tai suulliset kertomukset eivät ole levinneet yhtä laajalle kuin toiset? Mainittavampana olikin miten muotoilla yhdellä lyhyellä lauseella, vaikka kokonaisen yrityksen tai valtion filosofia? Kirja paljastaa, että yhdellä iskulaisella saadaan ihmiset muistamaan organisaation toimintaperiaatteen ja näin toimimaan itsenäisesti iskulaiseen inspiroimana, säästäen näin organisaatiolta paljon vaivaa. Tai luku, jossa kerrotaan, miten argumentteja voidaan sitoa ihmisten identiteetteihin. Jos järkiperusteet eivät toimi, paras tapa saada ihmiset muuttamaan, vaikka roskaamistapansa, on luoda mielikuva, että roskaaminen ei kuulu omaan kulttuuriin. Samalla tähän viestiin voi sekoittaa, vaikka mielikuvia maskuliinisuudesta, jolloin roskaaminen muuttuukin ”epämiehekkääksi”. Orwelilaisesti tätä kirjaa voisikin tulkita  massamanipulaation oppaaksi.     

Tietäessä jano kasvaa    

Oivaltavin konsepti tässä kirjassa on kuriositeettiperiaate, jonka mukaan mitä enemmän joku henkilö tietää asiasta, sitä helpommin hänet voidaan saada kiinnostumaan uusien konseptien oppimisesta. Kirjailijat selittävät tämän sillä, että hyvin informoitunut henkilö on kiinnostunut syventämään tietonsa yksityiskohtia. Tätä tiedonjanoa voidaan hyödyntää, esittämällä, jokin fakta vain puoliksi, jolloin tämä henkilö lähtee itse tutkimaan sitä lisää. Näin saadaan ihminen kuuntelemaan monimutkaisempiakin viestejä pitempää. Tässä kirjassa opetetaan, miten kartoittaa tavallisenkin ihmisen tietämystä ja löytää jokin syvempi tiedon alue, josta hänen mielenkiintonsa voidaan herättää. Voin omakohtaisesti vahvistaa, että siitä asti, kun aloin lukemaan tietokirjoja, olen vain lukenut lisää ja lisää ja nyt olen tässä haaskaamassa elämääni akateemisissa tutkimuksissa.     

Yhteenveto    

Chip Heathinin ja Dan Heathinin kirja “Made to Stick: Why Some Ideas Survive and Others Die” on todella hyvä yhteenveto narratiivien tutkimisesta, että opas oman suullisen ja kirjallisen taidon kehittämisessä. Kuitenkin on täysin lukijan vastuulla, mihin hän näitä taitoja käyttää. Ihmisten manipuloiminen on helpompaa kuin luullaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

kesäkuu 24, 2018 · 6:05 am

Isiksen ”fanipoikien” kootut selitykset

Graeme Wood haastatteli pääosin ”fanipojiksi” kutsuttuja Isiksen kannattajia vuonna 2016 julkaistussa kirjassaan  ”Vieraitten tavat: Kohtaamisia Islamilaisen valtion kanssa” (oma suomennos)

20

Rakenne

Suurin osa kirjassa esiintyvistä Isiksen kannattajista ei ollut munaa lähteä tappamaan ja kuolemaan ideologiansa puolesta. Sen sijaan nämä hyypiöt tuottivat omissa maissaan Isikselle propagandaa. Suurin osa haastateltavista asui länsimaissa ja olivat käännynnäisiä, mikä tekeekin tästä kirjasta erilaisemman kuin muut samaa aihetta ja tulokulmaa käsittelevät teokset.

Koska tämä on toimittajan kirjoittama kirja, sen kieli on todella helppoa ja kirjailijalla on vapaus antaa oma mielipiteensä ja asenteensa paistaa tekstistä läpi. Tässä kirjassa haukutaan ihmisiä ja vedetään sarkastisia vitsejä islamilaisesta teologiasta ja Isiksestä. Mielestäni virkistävää, koska akateemisten kirjojen puolueettomuus voi olla joskus todella puuduttavaa.

Wood on toimittaja, joten kirja koostuu pääosin Isiksen kannattajien haastatteluista, järjestön historiasta ja terroristitutkijoitten analyyseista.

Radikalisoituminen

Graemme Wood havaitsi haastatteluissa suunnilleen saman kaavan kuin kaikki muutkin jihadismia tutkineet: Suurin osa Isiksen kannattajista ovat nuoria miehiä, jotka kasvoivat sekulaareissa perheissä, olivat korkeasti koulutettuja, mutta syrjäytyivät hyvin nopeasti työmarkkinoilta ja sortuivat huumeisiin ja pikkurikollisuuteen. Nämä nuoret eivät koskaan käyneet moskeijassa tai lukeneet Koraania. Mutta kaikki muuttui, kun he tapasivat salafistin dawa-työssään (lähetystyö). Nämä nuoret miehet kokivat salafistin propagandan niin uskottavaksi, että kääntyivät äärimmäisempään islamiin mitä on. Kääntymisen jälkeen alkoi liukuminen islamismiin tai jihadismiin. Kirjailija toteaakin, että on ihan tutkittu, että käännynnäiset ovat aina uskonnosta riippumatta kaikista fanaattisempia. Eli tavallinen sunnimuslimi, joka noudattaa vanhempiensa paikallista islamia, ei vielä radikalisoidu, vaan tämän on ensin luovuttava perinteisestä vanhempien kansanomaisesta uskonnosta ja käännyttävä radikaaliin salafismiin. Vasta sen jälkeen voi alkaa radikalisoituminen jihadismiin.

Wood kertoo, salafismiin kääntymisen jälkeen näistä nuorista tuli liian radikaaleja paikallisille muslimeille. Suurin osa käännynnäisistä oli saanut paikallisesta moskeijasta porttikiellon tai syrjittiin lähiyhteisössä. Tämä taas antoi lisää potkia jihadisteille, jotka kuten rikollisjengit, muodostivat käännynnäiselle uuden perheen, jonka puolesta tappaa ja kuola.

He tietävät, että ovat väärässä

Kauhistuttavin havainto, mikä tässä kirjassa on tehty, on miten uskonnollisesta kiihkosta huolimatta, haastateltavat tiesivät sisimmässään olevansa väärässä. Monet jihadistit tässä kirjassa pyrkivät selittämään kirjailijalle, että tämä on ymmärtänyt ”väärin” Isiksen ja sharia-lain. Kirjailijan mukaan jo se, että nämä ”fanipojat” olivat valmiitta ”korjaamaan” mediassa annettua kuvaa Isiksesta, kertoo, miten nämä ihmiset tiesivät moraalin rajat ja haluavat tietynlaista valtavirran hyväksyntää. Haastateltavien mukaan ISIS ei ole niin raakalaismainen kuin media antaa ymmärtää. Heidän mukaansa oikeastaan kaikki jihadistien brutaalius on vain sodan paineitten luomaa, että heti kun rauha saavutetaan, sharia-lain äärimmäisestä väkivaltaisesta tulkinnasta luovutaan.

Kirjailija nostaa huomoksi sen, miten visio kalifaatista muuttui riippuen missä maassa jihadisti asui. Esimerkiksi brittiläiset jihadistit halusivat kalifaatin olevan islamilainen kopio brittiläisestä hyvinvointivaltiosta kuin taas Australialainen jihadisti halusi kalifaatista Australian kaltaisen. Tämä tarkoittaa, että jihadistit eivät ole niin huonosti integroituneita muslimeja, että he hylkäisivät kaiken länsimaisen. Sen sijaan he huomaamattaan omaksuivat monia länsimaisia instituutioita ja joskus jopa lainsäädäntölogiikan, jonka he heijastivat omaan teokratiaansa.

Kirjailija kertookin, että jihadistit tietävät oikean ja väärän eron. He tietävät, että käsien katkominen ja päitten leikkaaminen eivät ole kivaa tai toivottavaa. Mutta heillä ei ole elämässään yhtään mitään muuta kuin uskonsa maailmanloppuun. Nämä jihadistit ovat luoneet päissään kokonaisen fantasiamaailman, joka oikeuttaa brutaaleimmatkin teot. Wood vertaakin jihadisteja marxisti-leninisteihin, jotka oikeuttivat Stalinin puhdistukset ja gulagit tulevalla työläisparatiisilla.

Maailmanloppu

ISIS eroaa muista jihadisteista siinä, että sen ideologia pyörii maailmanlopun ympärillä. Maailma on lähellä loppuaan ja Isiksen tehtävä, on olla osa tätä ennustusta. Kaikki Isiksen kannattajat, eivät välttämättä osaa islamilaista teologiaa tarkasti tai ole kovin uskovaisia, mutta kaikki ovat varmoja, että maailma on lähellä loppuaan. Tämän takia heidän on pelastettava sielunsa pyhässä sodassa. Kirjailija peilaa tätä uskoa muihin maailmanloppukultteihin kautta historian ja toteaa, että ne ovat aina kaikista väkivaltaisemmat ja fanaattisemmat liikkeet. Woodin mukaan, kun henkilökohtainen elämä on täysin sisällyksetön ja maailma on kuitenkin lähellä loppuaan, mitään ei ole menetettävissä ja kaikki on sallittua. Tämä selittää, miksi ISIS on sairaampi kuin natsit, jotka uskovat estävänsä maailmanlopun.

Yhteenveto

Graeme Woodin ”Vieraitten tavat: Kohtaamisia Islamilaisen valtion kanssa” on paras kirja jihadismista ja Isiksestä mitä on. Tässä on kaikki selitetty helpommin ja viihdyttävämmin kuin muissa kirjoissa, mutta täysin valtavirtatutkimuksen mukaisesti. Kuten se, että Isiksen islamintulkinta on poikkeuksellista ja sen kannattajat ovat marginaalisia hyypiötä. Sen sijaan, että kirjailija vain vetoasi ”ideoitten markkinoihin”, hän toteaa, että paras tapa tuhota jihadismi on parantaa ihmisten sosioekonomisia oloja. Jihadismi, islamismi ja salafismi eivät tule koskaan häviämään maailmasta, mutta parantamalla ihmisten elinolosuhteita ja integroitumista yhteiskuntaan, heidät saadaan rauhoittumaan. Joku voi toki haukkua kirjailijaa siitä, että hän haluaa silittää massamurhaajia päähän, mutta jos ajatellaan fasismia, niin ei sekinään ideologia hävinnyt, vaikka sen merkittävät kannattajat tapettiin. Sen sijaan fasismi pysyy meidän kulttuurissa uinuvana vaarana, joka vain odottaa, että yhteiskunnalliset olosuhteet ovat tarpeeksi epävakaita, jotta se voi uudelleen nousta.

1 kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Avainsanat: , , , , , , ,

kesäkuu 17, 2018 · 5:18 am

Media & populismi. Työkaluja kriittiseen journalismiin

Monen kirjoittama ”Media & populismi. Työkaluja kriittiseen journalismiin.” On tänä vuonna julkaistu tietokirja oikeistopopulistisesta propagandasta ja miten median tulisi reagoida siihen.   

3

Otin tämän kirjan hieman vastahakoisesti lukulistaan. En ole toimittaja, eikä journalismin säännöt kiinnosta. Mutta kun luin artikkelin, jossa kuvailtiin, miten tässä kirjassa analysoidaan oikeistopopulistien propagandaa, kiinnostuin. Tutkin äärioikeistoa ja oikeistopopulistit ovat nykyään sen verran lähellä varsinaista äärioikeistoa, että tästä voisi poimia muutaman oivalluksen ja lähdeviiteen. Otin sitten kirjan luettavaksi.   

Rakenne   

En käsittele tässä arviossa kirjan ohjeita toimittajille, kun ei kiinnosta, enkä ole alalta. Keskitynkin kertomaan mitä kirjassa on oikeistopopulisteista.    

Heti kättelyssä huomaa, että käsite ”oikeistopopulisti” on vain poliittisesti korrekti eufemismi äärioikeistolle. Kirja käsittelee pääosin Perussuomalaisia, Trumppia ja Brexitiä. Mutta nyt, kun Perussuomalaisten johdossa on fasistisen Suomen sisun jäsen ja puoluee koostuu pääosin ammattirasisteista, puolueen kutsuminen ”populistiseksi” kuulostaa hieman vähättelevältä. Omissa kirjoissani, jos on fasistisen holokaustia kieltävän ja juutalaisia vihaavan äärijärjestön puheenjohtaja, on fasisti, eikä ”populisti.” Tässä kirjassa myönnetään, että Perussuomalaiset ei ole enää sama puolue kuin sen perustamisajakohdalla. Tapani Rassin analyysi on tässä tapauksessa parempi: ”Perussuomalaiset – fasistinen puolue, muttei fasistipuolue”

Tässä kirjassa on lukuja siitä, miten oikeistopopulistit reagoivat mediaan, miten he viestittävät sille ja miten oikeistopopulistien omat mediat toimivat. Tässä huomaakin sen käsitesotkun, kun kaikista maailman lehdistä MV??!! -lehti on ”oikeistopopulistinen vastamedia” vaikka siellä on kirjaimellisesti uusnatsien salaliittoteorioita ja lehden entinen omistaja Ilja Janitski on tunnettu juutalaisvihaaja. Vaikka kirjan kirjoittajat kuvaavatkin MV-lehden sisällön ”propagandistiseksi” he eivät uskalla kutsua lehteä propagandajulkaisuksi, vaikka se on sitä. Sitä huomaa, että sana ”kriittinen” tässä kirjassa ei tarkoita kunnon kritiikkiä.    

Retoriikan analyysiä   

Luvut, joissa analysoidaan oikeistopopulistien viestintää ovatkin mielenkiintoisinta antia kirjassa. Tässä esimerkiksi osattiin muotoilla hyvin, miten oikeistopopulistit ovat oppineet hyödyntämään mediaa ja vastustajiaan, oman propagandansa levittämisessä. Esimerkiksi, kun yksi persupoliitikko kirjoittaa omassa Facebook-sivussa, jotain pirun perverssiä. Media reagoi siihen ja yrittää kysyä, mitä tuo kirjoitus tarkoittaa? Persupoloiitikko ei vastaa haastattelupyyntöihin, jolloin media joutuu raportoimaan suoraan persun vihaviestin sellaisenaan. Persujen vastustajat älähtävät ja kertovat, miten tämä persupoliitikko on natsi ja ihmisvihaaja. Samaan aikaan muut persut ryntäävät puolustamaan. Syntyy sellaisia puheita kuin ”vasemmisto ymmärtää viestin väärin” tai ”tämä on ajojahti poliitikkoa kohtaan ja sananvapauden loukkauamista”. Missään vaiheessa kukaan puoluetovereista ei kritisoi itse vihaviestin sisältöä, vaan maksimissaan sen ”karua” muotoilua. Näin vihaviestin kirjoittanut persupoliitikko ei vieraannuta omia kannattajia, jotka ovat samaa mieltä viestin sisällön kanssa. Syntyy mielikuva, että oikeasti muut ovat ymmärtäneet vihaviestin tahallaan väärin. Persupoliitikko kirjoittaa blogikirjoituksen siitä, miten Suomi on DDR ja hän on joutunut noitavainoon, kiihottaen omat kannattajat ja sivustakatsojat vihaamaan ”punavihreitä somelynkkaajia”. Loppujen lopuksi kaikki ovat lukeneet persun vihaviestin ja propagandan sisältö on levinnyt laajalle, vailla haastetta.   

Mitä median pitäisi siis tehdä? Joko yrittää saada selvennystä viestin merkityksestä kirjoittajalta itseltään tai jättää raportoimatta. Mitä olen itse havainnut, suurimmaksi osaksi media tekee jo tätä, koska se määrä aivopieruja, joita persut kirjoittavat somessa on liian suuri, että jokaista jaksaisi purkaa julkisesti.  Twitterissä voi seurata Dmitry Gurbanovin tiliä, jos haluaa nähdä ”parhaat palat” perussuomalaisten someviestinnästä.  

Mielenkiintoisin oivallus kirjassa oli kaksisuuntainen viestintä. Populistipoliitikot käyttävät samaa harhautustaktiikkaa kuin Ed Hussainin raportoimat islamistit. Kirjailijoitten mukaan kaksisuuntainen viestintä on diskurssi, jossa on kaksi eri merkitystä kahdelle eri yleisölle. Päällisin puolin poliitikko puhuu tavallisista asioista suurelle yleisölle, mutta retoriikkaan on sekoitettu vihjeitä ja koodeja äärimmäisimmille kannattajille, jotta nämä ymmärtäisivät poliitikon olevan ”heidän asialla”. Jos joku tuleekin haastamaan poliitikon sanomaa, tämä voi taas kaatua maahan ja itkeä, miten hän on kuin Anne Frank ja haastaja on vainoharhainen.  Opinkin tässä kirjassa, että ”uhriutuminen ” on ihan oikea akateeminen käsite kuvaamaan populistien melodraamaa.   

Vaikka nämä kaksi edellä mainittua taktiikkaa kuulostavat samankaltaisilta, molemmilla on eri tarkoitus. Ensimmäisen on levittää laajalle vihasanomaa ja toisen tarkoitus on kiihottaa rivikannattajia. Molemmat kuitenkin on rakennettu niin, että niitä ei voida kyseenalaistaa ja haastaa, ilman että vaikuttaa vainoharhaiselta. Sitä luullaan, että populistit ovat vain amatöörejä, jotka eivät osaa hillitä itseään, mutta tässä kirjassa on esimerkkejä hyvin tietoisista retorisista rakennelmista.    

Kaipaisin kuitenkin syvällisempää analyysiä tässä kirjassa. Esimerkiksi kirjailijat eivät ollenkaan kyseenalaista populistien sananvapausretoriikkaa. Kun populistin sanomisia kyseenalaistetaan tai haastetaan, tämä uhriutuu ja sanoo sananvapautensa tulleen loukatuksi. Mistä lähtien jonkun sanomisen haastaminen ja kyseenalaistaminen ovat sananvapauden loukkaamista? Tätä kirjailijat eivät pohdi. Sananvapauden loukkaaminen olisi, jos valtio pidättäisi poliitikon puheittensa takia, ei se, että YLE kirjoittaa kriittisen artikkelin poliitikon vihaviestistä. Esimerkiksi persupoliitikkolla on täysioikeus esittää, että hänen sananvapautta loukataan, kun hän saa tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Mutta se, että ihmiset pahastuvat ja vaativat potkuja puheittesi takia ei ole sananvapauden loukkaamista. Puolueella tai yrityksellä, kun on vapaus potkia imagoaan pilaavan sekopään. Sitä luulisi liberaalikapitalismin alla elävän ihmisen tietävän ihmisten oikeudesta äänestää jaloillaan. 

Olisin kaivannut kirjailijoilta toteamuksen, että sananvapaus ei ole vapaus pakottaa muut kuulemaan omia horinoita hiljaa. Sinulla voi olla vapaus puhua vaikka, mitä hävyttömyyksiä, mutta minulla on vapaus kutsua puheitasi hävyttömyydeksi ja kertoa tarkalleen, miten väärässä olet. Onkin jonkinlainen lingvistinen voitto, että tunnemme käsitteen ”somelynkkauksen” joka käytännössä tarkoittaa sitä, että jollakin ihmisillä on yhä moraali tallessa ja pahastuvat, kun joku lietsoo vihaa kokonaisia ihmisryhmiä vastaan. Olen elänyt Brasiliassa, missä ihmisiä oikeasti lynkataan ja lynkkaajat ovat juuri sellaisia ihmisiä, jotka jakavat samoja mielipiteitä kuin kotimaiset rasistimme, homofoobikomme ja sovinistimme. Joten tällainen asetelmien pääalaspäin kääntäminen on irvokasta ja mautonta.  

Sama on ”markkinapopulismi” käsitteen kanssa. Kirjassa annetaan lyhyt kuvaus, mitä tämä käsite tarkoittaa, mutta ei lähdetä syvällisempiin analyyseihin sen laajuudesta. Markkinapopulismi tarkoittaa kapitalismia puolustavaa retoriikkaa, jossa pyritään heijastamaan kapitalismin ongelmat johonkin syntipukkiin. Kirjassa käytetään esimerkkinä EU:ta, jota moni brittiläinen tabloidi esitti olevan brittiläisten pienyrittäjien vihollinen. Lehdet esittivät, että jos pienyrittäjä halusi kasvattaa liiketoimintaansa, EU:sta olisi erottava. Minua kiinnostaisi enemmän, miten tätä markkinapopulismia käytetään etnisiin ryhmiin? Esimerkiksi, miten sen sijaan, että kritisoitaisiin suuryritysten veronkiertoa ja, miten se heikentää hyvinvointivaltion rahoittamista, media syyttääkin pakolaisia ja köyhiä ”sosiaaliturvan hyväksikäyttämisestä”? 

MV-lehti   

Kirjassa analysoidaan äärioikeistolaisten propagandalehtiä, erityisesti MV-lehteä ja sen lukijakuntaa. Mielenkiintoisin löytö kirjassa on sama, minkä itsekin tein: MV-lehti oikeastaan ei yritäkään vedota tavallisiin ihmisiin, vaan se on suunnattu jo radikalisoituneisiin. Olen oman kandityöni takia joutunut lukemaan MV-lehtieä ja havaitsin, miten artikkeleissa on ihan oma sisäinen slangi ja oletukset, joita ei tarvitse erikseen tarkentaa. Tavallisen ihmisen melkein pitääkin käyttää urbaania sanakirjaa ymmärtääkseen, mistä lehdessä edes puhutaan. Tämä oli jotenkin samaan aikaan huolestuttava ja lohduttava löytö. Tässä kirjassa onkin empiirisempää tietoa propagandalehtien viestinnästä ja miten siihen reagoidaan.    

Kirjan mukaan on olemassa kolmenlaisia MV-lehden lukijoita. On asiaan vihkiytyneet, jotka haluavat lukea vain oman ideologiansa linssin läpi suodatettuja artikkeleita ja sitten on ”agendakriitikot”. Jälkimmäiset tietävät MV-lehden olevan roskaa, mutta samalla he uskovat kaikkien lehtien olevan vääristynyttä propagandaa. Nämä agendakriitikot kuvittelevat osaavansa ”poimia” propagandan seasta oikeat faktat, joita valtamedia ”salaa”. Sitten on satunnaisia lukijoita, jotka kurkkaavat välillä MV-lehteä saadakseen ”toisen perspektiivin” , mutta eivät ole niin radikalisoituneet, että hylkäävät todellisuuden. Kirjailijoitten mukaan lopputulos on kuitenkin sama: maailmankuvan paha vääristyminen. MV-lehden lukijat toimivat samoilla vaikuttimilla kuin salaliittoteoreetikot. Nämä ihmiset kuvittelevat olevansa muita fiksumpia ”kriittisiä totuudenetsijöitä” vaikka ovat todellisuudessa vielä tietämättömiä kuin tavalliset kansalaiset.

Yhteenveto   

”Media & populismi. Työkaluja kriittiseen journalismiin” on hyvä kirja ihmiselle, joka tietää aika vähän oikeistopopulismista ja äärioikeistolaisesta propagandasta. Mutta minunlaiselle pimeissä soissa sukeltavalle hyypiölle, tässä puuttui purevampi analyysi.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

kesäkuu 8, 2018 · 5:25 am

Lähi-Idän infosota

Matt Sienkiewiczin ”Toinen ilmavoima: USA:n pyrkimys uudelleen muotoilla Lähi-Idän media 9/11 lähtien (oma suomennos) on vuonna 2016 kirjoitettu tietokirja USA:n hallituksen puolisalaisista Lähi-Idän median psy-ops-operaatioista

3

Rakenne

Olen kirjoittanut Venäjän infosodasta, joten nyt kirjoitan Amerikan yrityksistä tehdä samaa. Ehkä ainoa ero Saara Jantusen kirjaan, on että Sienkiewiczin teos on akateeminen. Tässä kirjassa kerrotaan lyhyesti propagandan historiaa ja minkälaisia teorioita kirjailija hyödyntää USA:n Lähi-Idän mediastrategian analyysissä. Mainittavimmat teoriat ovat Noam Chomskyn ja Edward S. Hermanin ”Propagandamallii” ja Edward Saidin ”Orientalismi”. Kirjailija perustaa aineistonsa kenttähaastatteluihin ja lukuisiin mediatutkimuksiin.

Tässä kirjassa käsitellään pääosin Afganistanin, Irakin ja Palestiinan mediaympäristöjä joita USA:n ulkoministeriö rahoittaa. Kuten Rautaesiripun takana eläviä yritettiin vaikuttaa Radio Free Europella, nykyään USA pyrkii vaikuttamaan arabeihin lukuisilla medioilla. Pääasiallinen tarkoitus on saada arabit ”ymmärtämään” amerikkalaista kulttuuria ja kannattamaan demokratiaa islamismin sijaan.

Median positiiviset vaikutukset

Sienkiewicz korostaa, miten monet kanavat ovat amerikkalaisen rahoituksen takia itsenäisiä paikallisista toimijoista.  Amerikkalainen rahoitus on tehnyt joistain kanavista ikään kuin puolueettomia paikallisten suurmaanomistajien ja poliitikkojen oikuista. Samalla joissakin maissa, kuten Afganistanissa amerikkalaisrahoitteiset mediakanavat ovat ainoita paikkoja, joissa naiset voivat tehdä töitä ilman häirintää. Kirjailija rohkeasti käsittelee eri maitten yhteiskunnallisia ongelmia, joita kanavat yrittävät haastaa, kuten uskonnollista fundamentalismia, patriarkaattia ja korruptiota.

 Propagandan ongelmia

Kuitenkin hienoista ideaaleista huolimatta, kirjailija osoittaa, että USA:n ulkoministeriön rahoittajilla ja armeijan tiedustelupalveluitten osastoilla on vääriä oletuksia Lähi-Idän kansoista ja sen ongelmista. Moni amerikkalainen luulee, että Lähi-Idän naiset vain odottavat, että amerikkalaiset joukot tulevat ”vapauttamaan” heidät. Mutta myöskin amerikkalaiset olettavat, että oikea demokratia saavutetaan, kun kaupallinen media perustetaan maahan. Kirjailijan osoittaa aika hyvin, ettei missään päin maailmaa demokratiaa rakennettu kaupallisella medialla, mutta ulkoministeriössä tämä on vahva uskonkappale.

Näitten oletuksien lisäksi mediakanavilla on kaikenlaisia rajoitteita siitä, mitä eivät saa- ja mitä on pakko esittää. Kieltoihin kuuluu, että paikallista hallitusta ei saa kritisoida, mutta islamisteja saa. Israelia taas ei saa mainita. Demokratiaa ja naisten oikeuksia on aina painotettava lähetyksissä. Vaikka tarkoitukset ovat yleviä, jotkut kanavista ovat joutuneet vaikeuksiin, koska niitten tekijät eivät ole huomioineet paikallista kulttuuria ja lähialueen ongelmia. Monet kanavat esimerkiksi pyrkivät edistämään demokratiaa ”Arab idol” musiikkikilpailujen kautta. Logiikka menee niin, että jos nuoret oppivat äänestämään parhaimman laulajan jatkolle, he oppivat äänestämään oikeissa demokraattisissa vaaleissa.

 

Markkinakritiikkiä

Suurin ongelma on kuitenkin kanavien kaupallisuus. Vaikka Washigton rahoittaa näitä kanavia, niitä on määrätty toimimaan kaupallisten kanavien tavoin ja hakemaan mainosrahoitusta. Tämä on tarkoittanut lisärajoitusten luomista kanaville, jotta mainostajia ei karkoteta. Pahimmassa tapauksessa monet kanavat ovat luoneet televisio-ohjelmia jonkun paikallisen tuotteen ympärille. Toki tämä on ongelma, jota jopa länsimaissa kanavissa on, mutta jos haluaa ”kouluttaa” arabeja omaksumaan demokratian ja ihmisoikeudet. Esimerkiksi visailuohjelma, joka on puhelinoperaattorin mainos ei ole ihan se oikea tapa edistää demokratiaa tai riippumatonta mediaa.

 

Metamedia

Samalla tässä kirjassa analysoidaan metamedia-analyysilla, miten amerikkalainen media käsittelee Lähi-itää. Metamedia on median genre, jossa jokin mediakanava tuottaa toisista mediakanavista materiaalia, jota se myy kolmannelle mediakanavalle. Lähi-Idässä on muutama tällainen amerikkalaisrahoitteinen metamediakanava, jotka tarkkailevat Lähi-Idän paikallisia toimijoita. Nämä metamediakanavat poimivat tarkkailukohteistaan videoklippejä, jotka he uskovat olevan kiinnostavia amerikkalaisille televisiokanaville. Matt Sienkiewiczin osoittaa hyvin, miten nämä metamediakanavat olettavat amerikkalaisten haluavan nähdä vain barbaarisia arabeja, joten he valitsevat juuri ne klipit, joissa esiintyy sellaisia ihmisiä. Näin amerikkalaismedioille ja niitten katsojille syntyy vääristynyt kuva Lähi-Idästä sovinististen terroristien alueena. Yllättävä kyllä MEMRI TV:tä ei käsitellä tässä kirjassa, vaikka se on kuuluisin genressä. Ehkä, koska MEMRI TV saa rahoituksensa vain Israelista eikä USA:sta. Mutta vastaavia käsitellään.

 

Yhteenveto

Kannattaa lukea, jos on kiinnostunut Lähi-Idän mediaympäristöstä ja vähemmälle huomiolle jäänestä geopoliittisesta vaikuttamisesta, jota kohdistetaan alueeseen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Mitä tällä kertaa luin, Politiikka ja yhteiskunta

Avainsanat: , , , , , , ,

Tou 25, 2018 · 5:13 am

Tolkun miesasiamies!

Warren Farrellin ”Myytti miehen vallasta” (oma suomennos) on vuonna 1993 julkaistu kirja, joka pyrkii argumentoimaan, että miehet ovat yhtä sorrettuja kuin naiset.

25

Mikään ei kerro miehen vallattomuudesta, kun naisen mehukas perse

Minulle suositeltiin tätä kirjaa, kun keskustelin somessa miesasiamiehistä. Joku henkilö kertoi, että tämä on miesasiamiesten perusteos, joka pitäisi vakuuttaa sorrostani. Olen lukenut aiemmin miesasiamiesten kirjoja, mutta ne olivat joko tunnettujen äärioikeistolaisten hörhöjen tai muutenkin todellisuudesta irrallaan olevien perussuomalaisten kirjoittamia. Tämä pitäisi olla tieteellisemmästä päästä.

”tolkun” miesasiamies

Voin todeta, että suosittelija oli osittain oikeassa. Farrell tosiaan ei yritä tässä kirjassa kertoa, että elämme ”pilluminaatin” alla tai, että feministit ovat miesvihaajia. Oikeastaan kirjailija kertoo alussa, kuinka feministi hän on. Ennen tämän kirjan kirjoittamista Farrell työskenteli ja perusti useita feministijärjestöjä. Farrell on siis viimeisin jätkä, jota voisi syyttää sovinistiksi. Jo nyt hälytyskelloni alkoivat soida. Jos kirjassa pitää heti alussa vakuutella lukijaa siitä, miten kirjailija ei ole sekopää, todennäköisesti edellä tuleva sisältö ei ole tarpeeksi vakuuttavaa.

Teesi

Farrell kirjoittaa tässä kirjassa miesten ongelmista, ikään kuin eläisimme maailmassa, missä ei ole kapitalismia tai sosialismia. Esimerkiksi kirjailija valittaa, että miehiä syrjitään sukupuolensa perusteella, kun heitä pakotetaan vaarallisiin ja matalapalkkaisiin töihin. Näitten työpaikkojen takia suurin osa miehistä on köyhiä ja sorrettuja, koska kulttuurissamme miessukupuolta käsitetään kertakäyttöisenä resurssina. Uskoakseen Farrellin teoriaan, on uskottava, että avaruusoliot pitävät miehiä alhaalla, koska kirjailija itsekin toteaa, että eivät naiset pidä miehiä alipalkatuissa teollisuus- ja maataloustöissä. Tästä kirjasta puuttuu täysin sosioekonominen ja syvällisempi historiallinen analyysi. Olin oikeasti järkyttynyt, että joku voi kirjoittaa kokonaisen tietokirjan ilman, että analysoi niitä yhteiskunnallisia voimia, jotka eniten vaikuttavat ihmisiin, kuten talouspolitiikka ja ympäristöolot. Kuvittelin, miten Farrell pohti kirjoittaessaan tätä teosta, että olisipa jokin poliittinen liike olemassa, joka vaatisi korkeampia palkkoja ja parempia työolosuhteita miehille?

Kaikesta kirjailijan tasapuolisuudestaan ja vakuutteluista huolimatta, tämä on ehkä tyhmin kirja, jonka joku tohtori on kirjoittanut. Vaikka tässä kirjassa ei syyllistetä naisia tai kielletä naisten kärsimiä ongelmia, kirjan koko teesi perustuu ihmeelliseen todellisuuskäsitykseen, joka haastaa omat mielikuvat totuudesta ja universumin rakenteesta. Lukiessa tätä kirjaa, jouduin pysähtymään hetkeksi, painamaan kämmeneeni kasvojani vasten ja pohtimaan, onko vika minussa vai kirjailijassa? Yritin kävellä hiekkarannalla ja katsoa merta ja horisonttia, jotta jotenkin pystyisin paikantamaan itseni tässä maailmassa. Sen verran järisyttävä lukukokemus tämä oli.

Kenties Farrell on oikeassa, mutta minä elän väärässä rinnakkaistodellisuudessa? Miten voisinkaan olla varma, että Farrellin kirja ei ole matkustanut meidän todellisuuteen, jonkun madonreiän kautta? En ehkä saa koskaan vastausta tähän kysymykseen, mutta pyrin tällä arviolla avaamaan vähän tohtorin teesejä.

Kapitalismia ja sosialismia ei ole.

Kirjailijan mukaan suurin osa miehistä vain sattuu olemaan köyhiä, huonosti koulutettuja ja työskentelemään raskaassa teollisuudessa, armeijassa ja kaivoksissa. Farrell on tohtori, mutta hänelle vaikuttaa olevan suuri mysteeri, miksi maailma on tällainen? Kirjailija meneekin niin pitkälle, että hän ei kerro, kuka kaivoksia, tehtaita ja armeijoita johtaa? Kuka nämä instituutiot rakensivat ja mitkä yhteiskunnalliset ja taloudelliset voimat liikuttavat niitä? Aloinkin epäillä, että joko kirjailija elää rinnakkaistodellisuudessa, jossa avaruusoliot ovat valloittaneet maailman, sortaen miehiä, tai hän tietoisesti yrittää vedota todella vieraantuneisiin miehiin tai sitten hän on seonnut? Kaikki vaihtoehdot ovat huolestuttavia. Mitkään tunnit hiekkarannalla, eivät avanneet tätä mysteeriä minulle. Pitäisikö lähettää viesti YK:lle, että on olemassa rinnakkaistodellisuus, jossa miehiä pakotetaan kaivostöihin avaruusolioitten toimesta?!

Suurin osa tässä kirjassa kuvatuista miehen sukupuolelle ominaisista ongelmista voitaisiin selittää kapitalismilla, mutta tämä ei tule kertaakaan kirjailijalle mieleen. Kuvaillessaan meksikolaisten siirtotyöläisten kurjien oloja, Farrell sivumennessä mainitsee, että nämä työläiset voisivat radikalisoitua luokkataisteluun. Mutta kirjailija päättyykin siihen johtopäätökseen, että luokkataistelun sijaan, siirtotyöläisten olisi taisteltava sukupuolensa sortoa vastaan. Mutta ketä vastaan he osoittaisivat mieltä? Koska feministit voivat vielä suoraan osoittaa valtaan pitäviä miehiä ja vaatia näiltä naisillekin kuuluvia oikeuksia, mutta Farrellin kirjassa ei koskaan osoiteta kenelle pitäisi vaatia parempia työoikeuksia? Ainoastaan kirjailija puhuu ”yhteiskunnasta” ihan kuin se olisi jokin irtonainen planeetta, joka ei liity mitenkään työläismiesten elämään. Ainakin omassa todellisuudessani työläismiehet kuuluvat yhteiskuntaan. Ehkä pulpahtaminen mereen auttaisi ymmärtämään tämän kirjan logiikkaa? Ehkä kesähelteet estävät minua ymmärtämästä tämän kirjan nerokkuutta?

Vallan analyysi

Farrell määrittelee vallan kyvyksi hallita omaa elämää. Kirjailija määrittelee vallan niin kapeaksi, etteivät edes rikkaat lääkärit ja asianajajat omaa valtaa, koska hekin kärsivät masennuksesta ja eksistentiaalisesta kriisistä. Farrell selittää, että masennus johtuu elämänhallinnan puutteesta. Jos masennuksen tunne on määritelmä vallattomuudelle, eihän kukaan tässä planeetassa omaa valtaa kuin ehkä Jumala ja Paavo Väyrynen! Farrell siis onnistui kehystämään vallan tavalla, jolloin siitä tulee tehoton käsite. Ainoastaan näin kirjailija onnistuu piirtämään kuvan, että miehiä sorretaan sukupuolensa vuoksi yhtä paljon/enemmän kuin naisia. Muutenhan kirjailijan olisi todettava, että köyhiä miehiä on olemassa, koska joukko rikkaita miehiä, erityisesti rikkaita valkoisia miehiä, sen sallivat. Jos ollaan tieteellisempiä, voidaan sanoa, että rikkaitten valkoisten miesten ylläpitämä järjestelmä/kulttuuri sen sallii. Mutta, että jokin mysteerinen voima syrjii miehiä sukupuolensa takia köyhyyteen, menee jo absurdiksi.

Farrell kuitenkin määrittelee naiset maailman varakkaammaksi sukupuoleksi, koska rikkaat miehet kuolevat aikaisemmin kuin naiset, jolloin rikkaitten miesten lesket saavat aviomiehensä perinnön. Saadakseen tämän idean toimimaan, olisi uskottava suuriin naisvaltaisiin poliittisiin ja teollisisiin dynastioihin. Mutta ainakin omassa todellisuudessani, suurin osa rikkaimmista ja vaikutusvaltaisimmista ihmisistä ovat miehiä. Vai oletteko kuulleet kovin monesta suuryrityksestä, transnationaalisesta organisaatioista tai valtion elimestä, joita vanhat lesket hallitsevat? Uinti merellä oli virkistävää, mutta ei kyllä avannut tämän kirjailijan logiikkaa. Olen huolestunut.

Kätkettyä sovinismia.

Menin kotiin. Otin suihkun, jotta pyyhkisin pois merisuolan ihostani, mutta ei sitä ihmetystä, missä planeetassa Farrell elää? Kirjan lopussa on pahin kappale, joka käsittelee raiskauksia. Kirjailijan mukaan miehet raiskaavat, koska haluavat ”purkaa” turhautumistaan siitä, että eivät ”saakaan” hankittua seksikkään naisen. Farrell syyttää erityisesti naisten ”provokatiivisia” vaatteita ja naisten kauneutta hyödyntävää mainosteollisuutta raiskauksista.

Farrell selittää, että edellä mainittu teoriansa on parempi kuin feministien, jonka mukaan raiskaus on joittenkin miesten perverssi tapa osoittaa itselleen ja naiselle, kuka on vallassa. Farrellin teoria kuitenkin murtuu jo siinä, että muslimimaissa ei ole kuvia seksikkäistä naisista kaduilla ja silti raiskauksia tapahtuu. Sama asia konfliktialueissa ja vankiloissa. Toinen ongelma Farrellin teoriassa, on se, että suurin osa raiskauksista kohdistuu heikossa asemassa oleviin naisiin, kuten köyhiin, pakolaisiin-, kehitysvammaisiin-, nuoriin ja jopa vanhuksiin. On harvinaista, että kauniita naisia raiskataan, vaan yleisempää on edellä mainitut riskiryhmät. Tilaisuus siis tekee rikollisen, eikä niinkään naisen ulkonäkö. Tämän vuoksi onkin todella harvinaista, että tuntematon raiskaa naisen, vaan yleisempää on tutun raiskata naista neljän seinän sisällä. Farrell on siis vain uudelleen muotoillut pahemman luokan äärikonservatiivista ideaa ”paljastavista” naisista, joita tulisi säkittää tai vangita kotiin, jotta mies ei ”kääntyisi pois Jumalan tieltä”. Asiaa pahentaa se, että Farrell ei käsittele ollenkaan miesten kokemia raiskauksia. Ehkä sen takia, kun suurin osa miesten raiskaajista ovat toiset miehet.

Farrell ei siis usko etuoikeusteoriaan, jonka mukaan miehinen kulttuuri on rakennettu, sillä oletuksella, että koko maailma on miestä varten. Etuoikeusteorian mukaan mies ikään kuin alitajuisesti kokee, että hänellä on oikeus naisiin, työpaikkoihin ja muuhun yhteiskunnan etuihin. Tästä etuoikeustunteesta kumpuaakin lause ”saada naisia” ikään kuin naiset olisivat esineitä, eikä ihmisiä. Tämä etuoikeusoletus selittää, miksi kriisien aikoina miehet radikalisoituvat rasistisiin ja sovinistisiin ääriliikkeisiin. Kun yhteiskunta ei tarjoakaan enää sitä, mitä miehelle on kerrottu koko tämän iän olevan häntä ”varten” tämä suuttuu ja etsii syntipukkeja.

Farrellin kirja on oiva osoitus siitä, miten tämä etuoikeusoletus on todellinen ilmiö. Farrell lähtee etsimään syyllisiä miesten ongelmiin ulkopuolisilta tahoilta, joita hän ei koskaan nimeä. Jää lukijan tehtäväksi täyttää aukko, jolloin syyllisiksi voidaan nimetä, vaikka mitä tahoja ja ihmisryhmiä.

Mutta edellä mainittu ei ole edes se pahin, mitä tässä kirjassa on. Farrell myöskin argumentoi, että nainen on vastuussa omasta raiskauksestaan, jos tämä joi ennen rikosta alkoholia. Tässä kohtaan jouduin kamppailemaan oksennusta vastaan. Koko kirja on rakennettu sen idean varaan, että miehiä sorretaan heidän sukupuolensa takia, mutta lopulta kirjailija toteaa, että miehet eivät pysty hillitsemään raiskaushalujaan. Tällaista taantumuksellisuutta luulisi löytyvän pahempien salafistisaarnaajien puheista, eikä länsimaisen tohtorin!

Yhteenveto

Kuivattuani itseni suihkusta, katson peilistä ja totesin, että Warren Farrellin ”Myytti miehen vallasta” on todella puutteellinen, turha ja haitallinen kirja. Farrellilta puuttuu täydellisesti historiallinen ja sosioekonominen analyysi miesten kokemista ongelmista. Sen sijaan kirjailija lähtee ihmeellisiin metafyysisiin pohdintoihin siitä, miksi miehet joutuvat jatkuvasti uhraamaan itseään perheen ja isänmaansa takia. Tämä kirja on oiva osoitus siitä, miten sekularismi ei pelasta ihmistä taantumuksellisuudesta, jota liitetään usein uskonnollisiin fundamentalisteihin. Tämä on sen verran tyhmä ja ikävä kirja, että Jordan B. Petersonin kaltaiset uuspuritanistit vaikuttavat edistyksellisiltä liberaaleilta verrattuna Farrelliin.  Miehet tosiaan kärsivät sukupuolihierarkioista yhtä paljon kuin naiset, mutta tämä kirja ei ole se teos, joka selittää parhaiten, miten miehiä sorretaan. Sen sijaan tämä kirja oikeuttaa sellaisten harhaisten massamurhaajien ajatukset naisista kuin Eliot Rodger, Alek Minassia ja Dimitrios Pagourtzis.

Osaako joku suositella tolkullisempaa miesasiamiestä vai onko tässä järkevintä, mitä koko liike voi tarjota?

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , ,