Avainsana-arkisto: psykologia

Pako vapaudesta

Tutustuin psykoanalyytikko Erich Frommiin, kun olin käymässä Helsingin yliopiston “Poliittisen ajattelun perusteet” verkkokurssia. Kurssin yksi lukemistoista oli monen kirjoittama ”Politiikan nykyteoreetikkoja” (2008) tietokirja. Edellä mainitussa teoksessa oli tiivistelmiä erilaisista ajattelijoista, joista erityisesti Frommin teoriat äärioikeistosta kiinnittivät huomioni. Tarkistin sitten kurssikirjan lähdeluettelosta, missä Frommin teoksessa käsiteltiin äärioikeiston psykologiaa ja löysin tämän ”Pako vapaudesta” (1941) kirjan.    

11

Idea   

Erich Fromm soveltaa marxilaista psykoanalyysia kartoittaakseen, miksi niin merkittävä määrä ihmisiä halusivat luopua omasta yksilönvapauksistaan, alistuakseen yhden rasistisen sekopään absoluuttisen vallan alle? Vaikka nykyään ”autoritaarinen mieli” tyyppiset patologisointiteoriat ovat vanhentuneita, erityisesti, jos ne perustuvat vielä marxilaiseen psykoanalyysin, tämä kirja on pelottavan ajankohtainen.    

”Pako vapaudesta” pääidea on, että luterilainen uskonto yhdistettynä kapitalismiin on tuottanut, lainaten Max Webberiä, protestanttisen etiikan, jossa on kuitenkin negatiivisia sivuvaikutuksia. Frommin mukaan negatiivisin sivuvaikutus on halu alistua jonkun suuren tahon alle. Sekularismin myötä Jumala on antanut tilaa työlle, kapitalismille ja diktaattoreille. Frommin mukaan kapitalismi on samaan aikaan tuhonnut yhteisöllisyytemme, että ottanut Jumala paikan. Kirjailijan mukaan fasismi houkuttelee niitä ihmisiä, jotka uskovat kohtaloon tai edellä mainittuihin alistusrakenteisiin. Fasisteille nykyinen maailma on juuri sellainen kuin sen pitäisikin olla, eikä sitä voi mitenkään muuttaa. Luonto ja itse markkinatalous ovat kummatkin ihmisiä suurempia voimia, joita ei voi manipuloida, ainoastaan sopeuduttava niihin. Kirjailijan mukaan tällainen ajattelu perustuu masokistiseen haluun olla voimaton ja alistua jonkun suuren tahon huolehdittavaksi. Tämä taho voi olla kirjan mukaan vapaa markkinatalous tai diktaattori, jotka toimivat kuin ankarat jumalat. Kun on omaksunut tällaisen asenteen, fasismi on looginen johtopäätös. Tietyssä mielessä tämä teoria on uskottava, kun nykyäänkin moni libertaari on kääntynyt fasismiin tai liittoutunut fasistien kanssa.

Tuhoamisvietti   

Erich Frommin mielenkiintoisin idea tässä kirjassa on ”tuhoamisvietti”. Kirjailijan mukaan jotkut ihmiset ovat niin vieraantuneita kapitalistisessa yhteiskunnassa, että he elävät vailla mitään identiteettiä. Vähän kuin Bret Ellisin ”Amerikan Psyko” (1991) kirjan päähahmo Patrick Bateman. Mutta koska ihminen ei voi toimia ilman identiteettiä, tämä etsii jonkin hänen ulkopuolellaan olevan voiman, jonka ympärille rakentaa sellaisen ja tuntea yhteisöllisyyttä.  

Valitettavasti yksi tapa rakentaa identiteetti on jonkun asian vastustaminen tai oikeastaan vihaaminen. Frommin mukaan poliittisen vastustajan tai jonkun rodun vihaaminen voi muuttua kollektiiviseksi identiteetiksi, joka antaa merkitystä ihmisille. Tällainen identiteetti muuttuu tuhoamisvietti-ideologiaksi, jonka ainoa tavoite on vihatun asian täydellinen musertaminen. Fromm kuitenkin erottaa tämän tuhoamisvietin reaktiivisesta tuhoamisvietistä, jossa puolustaudutaan jotain konkreettista hyökkäystä vastaan. Fasismi perustuu patologiseen (irrationaaliseen) vihaan, joka uinuu yksilöitten sisällä, odottaen tilaisuutta tulla ilmaistuksi. Kun se ilmaistaan, tämä viha yritetään oikeuttaa erilaisilla selityksillä, jotka syvemmällä tarkastelulla paljastuvat keinotekoisiksi. Rasistiset salaliittoteoriat ovat juuri tällaisia tuhoamisvietin oikeuttamisyrityksiä. Kuka tahansa, joka lupaa tuhota vihatun asian tai ihmisrymän, saa näiltä ihmisiltä täydellisen ja sokean fanaattisen kannatuksen.   

Mielestäni tuhoamisvietti selittää ikävä kyllä täydellisesti nykyisen maailmaan pyyhkivän äärioikeiston. Jos tarkkailemme Trumpin ja vastaavien retoriikkaa, he lupaavat ”pyyhkiä pois” vanhan järjestelmän ja panna asiat ”takaisin järjestykseen” Tuhoamisvietin voi nähdä myöskin siinä, että oikeistopopulistit eivät välitä totuudesta, vaan kuluttavat ja tuottavat innokkaasti valeuutisia ja vaativat toisiaan kumoavia asioita, kuten järjestelmän samanaikaista puolustamista vähemmistöiltä ja sen kumoamista.  Kirjassaan “Kill all Normies” (2017) Angela Nagle tutki Trumpia kannattavaa alt-rightia ja totesi, että se muodostuu erilaisista oikeistolaisista liikkeistä, joitten ainoa yhdistävä asia on syvä viha feminismiä, etnisiä vähemmistöjä ja Demokraatti-puoluetta vastaan. Samaa havaitsi Markku Ruotsilan uutuuskirjaan ”Sydänmaiden kapina. Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu” (2018), jossa todetaan alt-rightin haluvan pohjimmiltaan vain tuhota kaiken.   

Tämä tuhoamisvietti näkyy esimerkiksi siinä, miten Trumpia kannattavat Perussuomalaiset kansanedustajat iloitsivat amerikkalaispresidentin aloittamasta kauppasodasta, vaikka se tulee haittaamaan suomalaisia työntekijöitä.  

Talouspolitiikka, ihmisoikeudet, ympäristö ja työläisten oikeudet ovat toissijaisia tuhoamisvietin vallassa olleille. Ainoa asia, jolla on väliä tuhoamisvietille, on vihatun tahon tuhoaminen. Nykyään tämän voi nähdä siinä, että yksi ainoa asia, eli maahanmuutto tai vasemmiston kukistaminen saavat eniten tilaa äärioikeiston puolueohjelmissa. Eikä silloin ole yllätys, että kun nämä puolueet pääsevät valtaan, ne lähtevätkin karsimaan kansalaisvapauksia ja heikentämään köyhien oloja. Mutta kannattajille ei ole väliä, vaikka heidän oma elämänsä vaikeutuu äärioikeiston päästyä valtaan, koska ainakin vihattu asia voidaan viimein tuhota.    

Frommin mukaan fasismia tuettiin, koska kommunisteja ja juutalaisia vihatiin sokeasti. Nykyään voimmekin nähdä tämän saman asenteen ihmisissä, jotka tukevat uusfasisteja ”ärsyttääkseen vihervasemmistoa”. Tai äärioikeistolaisissa trolliprofiileissa, joitten ainoa tehtävä on mustamaalata poliittisia vastustajia tai osallistua massiiviseen digitaalisiin häirintäkampanjoihin.    

Rakenne  

Kirja käyttää lähteinä erilaisia psykologisia tutkimuksia, historiallisia teorioita ja fasistien omia kirjoituksia, kuten esimerkiksi Hitlerin ”Taisteluni” (1925), piirtääkseen kuvan ”autoritaarisesta mielestä”.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen vanhentunut teoreettinen viitekehys. Nykyään harva enää ottaa tosissaan marxilaista-psykoanalyysia. Kirja onkin vähän tylsä, koska sen alku koostuu pitkästä selostuksesta Marxilaisesta ja psykoanalyyttisesta teoriasta. Vasta kun teoreettinen pohjustus on käyty läpi, Fromm pääsee itse omiin ajatuksiinsa. Kirjailija ei myöskään ole puolueeton, vaan teoksen lopussa hän avoimesti julistaa, että ainoa tapa päästä irti fasismista, on luopua kapitalismista ja rakentaa sosialistinen demokratia. Kirjailija jopa pohtii lyhyesti, miten suunnitelmatalous voitaisiin rakentaa demokraattisemmin.    

Kirjan vanhentuminen näkyy esimerkiksi siinä, ettei tässä käsitellä modernille äärioikeistolle ominaista vapausretoriikkaa. Moni äärioikeistolainen sanoo puolustavansa ”todellista” vapautta ja vastustavansa fasismia ja diktatuuria. On jopa vitsailtu, että äärioikeistolaiset puolustavat vapautta, kumoamalla sen. Frommin kirja käsittelee Toisen maailmansodan fasistisia liikkeitä, jotka avoimesti ajoivat diktatuuria, mutta nykyään mikään puolue ei kehtaa olla niin rehellinen. Sen sijaan vapaus on muuttunut rasistiseksi koodikieleksi, jolla tarkoitetaan valkoisen heteromiehen vapautta harjoittaa naisten ja vähemmistöjen syrjintää ja yksityisyrittämistä, ilman että valtio puuttuu näihin. 

Toinen ongelma on kirjan alussa mallinnettu protestanttinen etiikka. Jo Toisen maailmansodan aikana suurin osa fasistisista diktaattoreista esiintyi katolilaisissa valtioissa, kuten Espanja, Portugali ja Italia. Nykyäänkin fasismi voi hyvin Espanjassa ja Italiassa. Brasilia on sen sijaan mielenkiintoinen hybridi, koska enemmistö maan kansalaisista ovat katolilaisia, mutta nykyinen uusfasistinen presidentti Bolsonaro on protestantti ja häntä tukevatkin helluntailaiset fundamentalistit. Mutta kaikki näitä liikkeittä yhdistää kyllä Frommin käsitys kapitalismin kaikkivoipaisuudesta. Nykyään äärioikeisto kokee edustavansa “todellisia” kapitalisteja, vaikka heidän politiikkansa on välillä suorassa ristiriidassa klassisen talousteorian kanssa.   

Toinen ongelma on tietenkin tämän kirjan eurosentrisyys. Historia on osoittanut, että totalitarismi kykenee syntymään myöskin ei-kristityissä valtioissa.

Yhteenveto    

Erich Frommin ”Pako vapaudesta” on nykyään hyvinkin vanhentunut teos, jonka sisältö on suurimmaksi osaksi aika tylsää ja hieman epätieteellistä, mutta se sisältää pari hyvää ja ajankohtaista huomiota äärioikeistosta. Nykyään monet äänestävät valtaan oikeistopopulistisia ja äärioikeistolaisia puolueita, koska kokevat vallassa olevan poliittisen eliitin niin läpimädäksi, että mikä tahansa vaihtoehto on parempi kuin nykyinen. Frommin kirja myöskin selittää, miksi tämä eliittivastaisuus on ristiriitaisesti eliittiä vahvistavaa? Miksi ihmiset haluavat äänestää valtaan suurpääomaa palvelevia valkoisia rasisteja, homofoobikkoja ja naisvihaajia, vaikka länsimaissa eliitti jo koostuu sellaisista ihmisistä? Frommin tuhoamisvietti selittää tämän oudon ilmiön, joka on valtaamassa jatkuvasti tilaa ja vaarantaen itse planeetan tulevaisuuden.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): filosofia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Miksi jotkut ideat menestyvät, kun toiset häviävät?

Etsin jatkuvasti kirjallisuutta, joka kertoisi tieteen viimeisimmistä löydöistä narratiivitutkimusten saralla. Mielestäni ihmisten kertomukset, olivatpa ne kirjoitettuja tai suullisia, paljastavat paljon kertojan maailmankuvasta. Sattumalta seuraan Goodreadsissa kanadalaisen punktoimittaja Sam Sutherlandin lukulistaa ja törmäsin tähän vuonna 2006 julkaistuun Chip Heathin ja Dan Heathin kirjaan “Tehty tarttumaan: Miksi jotkut ideat menestyvät, kun toiset häviävät?” (Oma suomennos.) Tämä on samaan aikaan tiivistelmä nykytieteen löydöksistä narratiivien, meemien ja ideoitten saralta, että opas, miten itse voi niitä luoda, edistääkseen omia ideoita. Opas tehtiin organisaatioille, opettajille ja yrityksille, joten tässä on runsaasti esimerkkejä ja tekniikoita, joita voi itse harjoitella.     

16

Mielenkiintoisinta onkin, miten tämä kirja samaan aikaan opettaa, että kertomukset ovat paras tapa edistää konseptien ymmärtämistä, että itsekin kertoo ne kertomusten kautta. Toki tässä on pakolliset kaavakkeet ja sen sellaiset teknisemmät osiot.     

Narratiivitutkimuksen kärkeä    

Tässä kirjassa hyödynnetään sosiologiaa, mediatutkimusta ja folkloristiikkaa, kertoakseen miksi myytit, urbaanilegendat ja kaskut leviävät niin laajalle ja ovat tuhansia vuosia vanhoja? Sekä miten saada näistä kertomuksista ja ideoista valjastettua ymmärrettäviä konsepteja, joilla motivoida ihmisiä? Vaikka tämä kirja onkin jo kymmenen vuotta vanha sen konseptit ovat erityisen ajankohtaisia aikakaudessa, jota riivaa internetin feikkiuutiset ja salaliittoteoriat.     

Propagandan lumo    

Tämä kirja ei keskitykään siihen, miten saada oikeaa informaatiota levitettyä, vaan miten saada minkä tahansa informaation parhaiten levitettyä. Tässä kirjassa puretaan erilaisia taruja, mainos- ja iskulauseita eri elementteihin, jotta voidaan nähdä, miksi jotkut muut mainoslauseet tai suulliset kertomukset eivät ole levinneet yhtä laajalle kuin toiset? Mainittavampana olikin miten muotoilla yhdellä lyhyellä lauseella, vaikka kokonaisen yrityksen tai valtion filosofia? Kirja paljastaa, että yhdellä iskulaisella saadaan ihmiset muistamaan organisaation toimintaperiaatteen ja näin toimimaan itsenäisesti iskulaiseen inspiroimana, säästäen näin organisaatiolta paljon vaivaa. Tai luku, jossa kerrotaan, miten argumentteja voidaan sitoa ihmisten identiteetteihin. Jos järkiperusteet eivät toimi, paras tapa saada ihmiset muuttamaan, vaikka roskaamistapansa, on luoda mielikuva, että roskaaminen ei kuulu omaan kulttuuriin. Samalla tähän viestiin voi sekoittaa, vaikka mielikuvia maskuliinisuudesta, jolloin roskaaminen muuttuukin ”epämiehekkääksi”. Orwelilaisesti tätä kirjaa voisikin tulkita  massamanipulaation oppaaksi.     

Tietäessä jano kasvaa    

Oivaltavin konsepti tässä kirjassa on kuriositeettiperiaate, jonka mukaan mitä enemmän joku henkilö tietää asiasta, sitä helpommin hänet voidaan saada kiinnostumaan uusien konseptien oppimisesta. Kirjailijat selittävät tämän sillä, että hyvin informoitunut henkilö on kiinnostunut syventämään tietonsa yksityiskohtia. Tätä tiedonjanoa voidaan hyödyntää, esittämällä, jokin fakta vain puoliksi, jolloin tämä henkilö lähtee itse tutkimaan sitä lisää. Näin saadaan ihminen kuuntelemaan monimutkaisempiakin viestejä pitempää. Tässä kirjassa opetetaan, miten kartoittaa tavallisenkin ihmisen tietämystä ja löytää jokin syvempi tiedon alue, josta hänen mielenkiintonsa voidaan herättää. Voin omakohtaisesti vahvistaa, että siitä asti, kun aloin lukemaan tietokirjoja, olen vain lukenut lisää ja lisää ja nyt olen tässä haaskaamassa elämääni akateemisissa tutkimuksissa.     

Yhteenveto    

Chip Heathinin ja Dan Heathinin kirja “Made to Stick: Why Some Ideas Survive and Others Die” on todella hyvä yhteenveto narratiivien tutkimisesta, että opas oman suullisen ja kirjallisen taidon kehittämisessä. Kuitenkin on täysin lukijan vastuulla, mihin hän näitä taitoja käyttää. Ihmisten manipuloiminen on helpompaa kuin luullaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Mitä tällä kertaa luin

Dekolonisaation ajankohtaisuus

Frantz Fanonin ”Sorron yöstä” on vuonna 1961 kirjoitettu antikolonialistisen ajattelun klassikko.

Sorron Yöstä

Fanon oli psykiatri ja aktivisti Algerian vapausliikkeessä. Kokemuksistaan hän kirjoitti tämän manifestin, jossa hän perustelee, että ei riitä häätää eurooppalaiset valloittajat Afrikasta, vaan pitää häätää heidän imperialistiset ideat afrikkalaisten mielistä. Ainoastaan totaalinen puhdistus haitallisista ulkomaalaisista vaikutteista voisi taata Afrikan mantereen täydellisen vapautumisen ja itsenäisyyden. Voisimme sanoakin, että Fanon otti hyvin tosissaan hokeman ”maassa maan tavalla tai maasta pois.”

Rakenne

Kirja on vähän sekava sekoitus vastarintaliikkeen manifestia, antikolonialistista filosofiaa, Afrikan politiikan analyysia ja psykiatrisia tutkimuksia. Tässä siis käsitellään lyhyesti aika monta aihetta, mutta todella intohimoisesti.

Jotkut ovat sanoneet, että tämä kirja innoitti monia 60-70-luvun anti-imperialistisia terroristiliikkeitä, mutta tässä kirjassa on aika vähän mitään väkivaltaan liittyvää. Toki tässä puhutaan vallankumouksesta ja väkivaltaisesta vastarinnasta, sekä oikeutetaan ihmisten tappamista, mutta sellaista löytyy USA:n, Ranskan ja Suomen arvostettujen valtion perustajien kirjoituksista. Enemmänkin tämä kirja keskittyy pohtimaan, miten vapauttaa henkisesti entiset siirtomaat imperiumien hegemoniasta.

Dekolonisaatio

Fanon argumentoi kirjassaan, että eurooppalaiset imperiumit eivät vain tuhonneet paikalliset kulttuurit, orjuuttaneet, massamurhanneet ja alistaneet lukuisia Afrikan kansoja, vaan he myöskin pyrkivät orwelilaiseen tyyliin murskaamaan afrikkalaiset henkisesti. Tässä kirjassa onkin hyvin selostettu se, miten eurooppalaiset imperiumit eivät tuoneet demokratiaa, ihmisoikeuksia ja huipputeknologiaa alkuasukkaille, vaan ainoastaan uskomattoman brutaalia riistoa. Edistykselliset ideat ihmisoikeuksista ja teknologiasta pysyivät eurooppalaisten siirtomaaherrojen keskuudessa, eikä niitä jaettu kuin vain kapealle alkuasukkaitten eliitille, jonka ainoa tehtävä oli ylläpitää imperialistista riistoa, kun todelliset herrat pysyivät turvallisesti Euroopassa. Jos haluaa lukea historiallista analyysia imperialismista, niin Sven Lindqvistin ”Tappakaa ne Saatanat” (1992), Domenico Losurdon ”Liberalismin musta kirja” (2014) Matti Kääriäisen ”Kehitysavun kirous” (2015), Adam Hochschildin ”Kuningas Leopoldin haamu” (2015) ja Noam Chomskyn ”Kuka hallitsee maailmaa?” (2016) ovat hyviä populaareja tieoksia aihepiiristä. Jos haluaa akateemisempaa otetta, minkä tahansa Afrikan valtion historiaa käsittelevä akateeminen kirja kelpaa.

Kirjailija muotoilee hyvin tarkasti, miten afrikkalaisten valtioitten eliitit ensin tuhottiin ja jäljelle olevat koulutettiin Euroopassa uskomaan, että ainoa tapa ”pelastaa” oma kulttuuri olisi integroitua eurooppalaiseen kapitalismiin ja sen kulttuuriin. Joittenkin mielestä tuo kuulostaa maailman siisteimmältä vaihtokaupalta, mutta käytännössä tällainen yhden kulttuurin korvaaminen toisella tarkoitti, että afrikkalaisten oma-aloitteisuus ja itsetunto pyyhittiin pois. Afrikkalaisten olisi tyydyttävä elämään suurten imperiumien raaka-ainevarastoina, historiattomina kansoina, joista vain kapea kaupunkien virkamieseliitti sai nauttia länsimaisesta elintasosta. Muut sisämaassa elävät saivat yhä elää köyhää maanviljelijöitten ja kaivostyöntekijöitten elämää, vailla poliittista valtaa.

Fanonin mielestä tällainen alistussuhde ei käynyt päinsä ja hän halusikin totaalista itsenäisyyttä Euroopasta. Niin taloudellista kuin henkistäkin. Kirjailijan mukaan olisi omaehtoisesti määriteltävä, mitkä taloudelliset suhteet solmitaan Euroopan kanssa ja mitkä kulttuuriset elementit heiltä valitaan. Kirjan kirjoittamisajankohdalla tämä ei ollut mahdollista, koska itsenäistyneet Afrikan valtiot olivat niin heikkoja, että Eurooppa sai silkalla globaalilla hegemoniallaan määritellä maailman ja kulttuurivaihdoin pelisäännöt.

Viiltävää tekstiä.

Vaikka tämän kirjan suomennos on hieman kömpelö, kirjailijan intohimo välittyy todella hyvin. Sitä oikein innostuu algerialaisten puolesta lukiessa tätä teosta. Mutta hienointa tässä kirjassa on sen ajankohtaisuus: kirjailija valittaa tässä monista afrikkalaisten itsensä tekemistä huonoista valinnoista. Näihin valintoihin kuului se, että itsenäistyttyä afrikkalaiset valtiot eivät yrittäneet löytää oman tiensä, vaan ne kopioivat vanhat siirtomaarakenteet ja ideologiat, kuten moderni nationalismi. Sorto siis jatkuu afrikkalaisten itsensä käsissä ja lopulta eurooppalaiset suurvallat hyötyvät heidän keksimiensä rakenteitten pysymisestä, kun saavat halpoja raaka-aneita itselleen, ilman että he tarvitsevat käydä tasapuolista kauppaa afrikkalaisten kanssa. Lukiessa tätä kirjaa, tuntui kuin se olisi kirjoitettu tänä vuonna. En tiedä pitäisikö olla masentunut vai innostunut?

Ongelmia.

Mutta tämä kirja ei ole täydellinen. Fanon esimerkiksi kirjoitti selvästi tämän kirjan sosialisteille. Kirjassa oletetaan jatkuvasti, että lukija on sosialisti, joten kirjan tekstissä ei perustella, miksi juuri sosialismi olisi parempi järjestelmä kuin liberalismi? Vaan kirjailija pitää itsestään selvänä sosialismin erinomaisuuden.

Mutta kirjan sosialistinen kehys voi vieraannuttaa niitä lukijoita, jotka eivät ole sosialisteja tai eivät edes tiedä kunnolla, mitä tämä poliittinen aate tarkoittaa. Tämä sosialismin ylistys meneekin tässä kirjassa niin pitkälle, että Fanonin mielestä Afrikan valtiot menestyvät, jos he hylkäävät länsimaisen kapitalismin ja omaksuvat länsimaisen sosialismin. Kuitenkin tiedämme, että Afrikan sosialistivaltiot ovat menneet yhtä perselleen kuin kapitalistiset, jos ei enemmänkin.

Mielenkiintoisesti kirjailija antaa vihjeen, miksi hän suosii sosialismia: Fanonin mukaan syy miksi moni Afrikkalaisen valtio omaksui sosialismin tai liittoutui Neuvostoliiton kanssa, oli se, että länsimaisia suurvaltoja ei kiinnostanut Kylmän sodan aikana siirtomaista luopuminen tai edes, että nämä voisivat yrittää kehittyä rauhassa ilman globaaleja paineita. Kirjailijan mukaan, kun siirtomaa on kokenut koko olemassaolonsa aikana liberalismin pimeimmät puolet, liberalismi ei tunnukaan niin siistiltä kuin se länsimaissa on, vaan sorron, rasismin ja riiston ideologiana. Totta kai silloin Neuvostoliitto kuulostaa uudelta ja kivalta, vaikka se ei todellisuudessa olisikaan sellaista.

Toinen ongelma on kirjan psykologiset osiot, jotka olivat vähän tylsiä, vaikkakin antavan hyviä esimerkkejä siitä, miten imperialismi vaikuttaa ihan henkisellä tasolla ihmisten mielenterveyteen. Näitten osioitten ongelma on se, että ne eivät vaikuttaneet kovin tieteellisiltä, vaan enemmänkin spekulaatioilta.

Yhteenveto

Ehkä 60-luvulla tämä kirja oli hirveän radikaali ja vähän rikollinenkin, mutta mielestäni nykystandardeissa perusteos. Tai sitten olen lukenut sen verran pimeää kamaa, että mikään ei järkytä enää. Asiaan voi myöskin liittyä se, että tunnen kirjan kontekstin. Jos olisin kylmiltään lukenut tätä kirjaa, olisin varmaan pitänyt tätä rasistisena valkoisia kohtaan ja väkivaltaa ihannoivana. Väkivaltainen tämä kirja on, mutta kun tuntee, miten afrikkalaisia on riistetty satojen vuosien ajan, se on täysin ymmärrettävää, vaikkakin ei kaikista tapauksissa hyväksyttävää.

Tässä kirjassa käydään hyvin tarkasti sellaisia kysymyksiä, kuin miksi taistella väkivaltaisesti itsenäisyyden puolesta? Mitä eettisiä ja moraalisia kysymyksiä pyörii sortajan murhaamisen ympärillä, sekä juuri, miten länsimainen kulttuurihegemonia jarruttaa Afrikan kehitystä? Tämä kirja on nykyään ajankohtaisempi kuin koskaan, kun Kylmä sotakin on palannut ja monissa kehittyvissä valtioissa on lukuisia ongelmia, joihin liittyy länsimaisten suurvaltojen intressit.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus