Avainsana-arkisto: radikalisoituminen

Myyrmannin pommiturmasta

Lukiessani Anssi Kullbergin toimittamaa ”Suomi, terrorismi, SUPO” (2011) tietokirjaa, törmäsin tähän Armas Gerdtin, vuonna 2004 julkaistuun ”Petrin matka Myyrmanniin” kirjaan. Asuin ulkomailla, kun Myyrmannin pommiturma tapahtui, joten tiesin hyvin vähän koko tapauksesta. Tapaus kosketti minua henkilökohtaisesti, koska se oli perheeni suosikkikauppakeskus 90-lukulaisessa lapsuudessani. Kullbergin kirjassa Myyrmannin tapausta pidettiin terrorismina ja viitattiin poliisien mielipiteisiin, mutta jostain syystä sekoitin mielessäni asiat ja otin tämän Armas Gerndtin kirjan luettavaksi, luullen sen käsitelleen terroristinäkökulmaa.   

5

Idea    

”Petrin matka Myyrmanniin” on Myyrmannin pommiturman aiheuttajan elämästä kertova kirja, tämän oman isänsä kertomana. Vaikka pelkäsin teoksen olevan kyynistä rahastusta ja sosiaalipornoa, kuten Deborah Spungen ”Nancy” (1983) kirja, ”Petrin matka Myyrmanniin” olikin hyvin asiallinen ja tunteikas kirja.    

Kirjailija avaa hyvinkin yksityiskohtaisesti koko perheensä taustat ja personalisuudet, mutta myöskin lasten kasvatuksen. Petri kasvatettiin hyvin perinteisessä valkoisessa keskiluokkaisessa suomalaisessa perheessä. Mainittavin asia oli, että isä ja äiti matkustelivat paljon, eivätkä olleet kovin paljon läsnä lastensa elämässä. Mutta tällaisia perheitä on paljon, eikä esimerkiksi vaimonhakkaamista tai alkoholismin kaltaisia kansallisperinteitä harrastettu Gerdt-perheessä.    

Mutta on jotenkin surullista lukea isän tekstiä, joka uhkuu itsensä syyllistämistä siitä, miten olisi pitänyt tajuta aiemmin poikansa syrjäytymisen ja sun muuta tyypillistä tragedianjälkeistä pohdintaa. Kuitenkin kirjailijan syyttelyn kärki kohdistuu kouluun, joka ei puuttunut kiusaamiseen ja poikansa käymään netin pommifoorumiin, Kirjailijan mukaan foorumissa yllytettiin toinen toisiaan rakentamaan suurempia ja monimutkaisempia pommeja, jolloin ryhmän hyväksyntää janoava Petri meni pidemmälle kuin muut. Isän mukaan hänen poikansa oli niin huomionkipeä, että päätti rakentaa suuren pommin, vaikka taitonsa eivät selvästi riittäneet siihen. Michael Kimmellin kirjassa ”Angry White Men: American Masculinity at the End of an Era” (2013) teoretisoidaankin, että netin jotkut foorumit radikalisoivat ihmisiä juuri tällä dynamiikalla.   

Gerdt perusteleekin edellä mainitulla, että poikansa ei tahallaan pyrkinyt räjäyttämään pommiaan Myyrmannissa tai missään muualla, jossa olisi viattomia ihmisiä tai omaisuutta. Sen sijaan Armaksen mukaan Petri suunnitteli räjäyttävänsä pommin metsässä. Valitettavasti jokin meni vikaan ja pommi räjähti ennen aikojaan.    

Kirjailija korostaa myöskin, ettei Petri voinut olla terroristi, koska hänen luonaan ei löydetty mitään poliittista manifestia tai mitään politiikkaan viittaavaa. Kuitenkin koulusurmaajilla yleensä ei ole mitään poliittista ideologiaa, vaan halu tappaa ja kuolla. Se onkin mielenkiintoista, että nykyään suurin osa koulusurmaajista ovat joko äärioikeistolaisia tai ideologisia naisvihaajia. Ehkä sosiaalinen media ja sen algoritmit ovat politisoimassa ahdistuneita nuoria tavalla, joka vielä 2000-luvun alussa oli melko harvinaista.    

Koulukiusattu  

Armas Gerdt kertoo poikansa ankarasta syrjäytymisestä tavalla, joka oli todella koskettava. Tunsin myöskin myötätuntoa Petriä kohtaan, koska minäkin olin hiljainen ja koulukiusattu nuori. Kuitenkin Petrin kiusaaminen ja yhteiskunnallinen eristys olivat äärimmäisen julmia. Tiedän tasan tarkkaan miltä tuntuu olla kiusattu ja eristetty muista nuorista. Muistan, että olin niin masentunut kiusaamisesta, että pelkäsin tosissani menettäväni järkeni. Onneksi onnistuin vuodessa lopettamaan kiusaamiseni ja saamaan ystäviä, mutta Petri ei koskaan. Ehkä juuri kiinnostukseni terroristeja ja massamurhaajia kohtaan kumpuaa siitä, että olin itsekin kuilun partaalla ja haluan tietää minkälaista, on syöksyä alas.     

Tässä kirjassa kuvataan sellaista sosiaalista eristämistä, joka ei voi muuta kuin luoda häiriintyneen nuoren miehen. Jos minun vuoden mittainen koulukiusaaminen tuntui ahdistavalta ja hirvittävältä, kuvitelkaa mitä se tekee ihmiselle, kun se on vakiotunne koko tämän elämän aikana?  Kirjassa esitetyt faktat Petrin elämästä ovat kuin resepti koulusurmaajan luomiselle. Esimerkiksi norjalainen terroristi Anders Behring Breivik oli itsekin koulukiusattu ja eristetty totaalisesti kaikista yhteisöistä, joihin hän yritti päästä.    

Vaikka Petri ei kirjailijan mukaan tahallaan halunnut tappaa ketään, hän varoittaa tässä kirjassa, että jos koulukiusaamiseen ei puututa, tahallisia massamurhia tulee tapahtumaan. Jälkiviisaasti voimme todeta, että juuri niin tapahtui Jokelalla (2007) ja Kauhajoella (2008).     

Ongelmia    

Suurin ongelma tässä kirjassa on se, että se perustuu suurimmaksi osaksi anekdootteihin, joten on tässä luetettava isän versiota ja tulkintaa tapahtumista. Tämä onkin jonkinlainen terapiakirja, jonka kautta isä käsittelee elämänsä suurinta epäonnistumista.     

Vaikka isän teoria tahattomasta räjähdyksestä on hyvin uskottava, pommissa esiintyvät haulit ihmetyttävät. Kirjailijan mukaan pommissa olevat haulit oli suunniteltu tuhoamaan ympäröivät puut, jotta tuhon laajuus voitaisiin todeta ja näin saada pommifoorumin kunnioitus. Epäilen vähän tätä, koska haulit ovat juuri se elementti pommissa, joka on suunniteltu vahingoittamaan suuren määrän ihmisiä. Toki voi olla, että mainittu pommifoorumi oli täynnä mielenvikaista porukkaa, joka suunnitteli terroristien pommeja kohdellakseen lähimetsän puustoa kaltoin.     

Yhteenveto.    

Armas Gerdt ”Petrin matka Myyrmanniin” on koskettava kirja nuoreta syrjäytyneestä miehestä, joka päättyi vaarantamaan henkensä saadakseen huomiota. Nykyään tätä kirjaa voitaisiin pitää aikalaiskuvauksena 2000-luvun alun Suomesta, missä koulukiusaamiseen ei vielä kiinnitetty paljon huomiota. Tässä kirjassa esiintyykin paljon sellaisia ilmiöitä, joita nykyään ei enää törmää. Esimerkiksi keskiluokkainen perhe, jolla on vain yksi kotitietokone tai sosiaalisen median puutetta.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Hakaristin ritarit

André Swanströmin uutuuskirjasta ”Hakaristin ritarit” syntyi pieni kohu, joka kiinnitti huomioni. En tiedä johtuuko se siitä, että asuin merkittävän osan elämästäni ulkomailla, kun minulle oli itsestään selvää, että jos liittyy Natsi-Saksan SS-joukkoihin, on natsi. Mutta Hesarin artikkelin aiheuttama reaktio selvästi osoitti, ettei se kaikille ollut selvää. Otin sitten tämän kirjan luettavaksi, melkein vain ärsyttääkseen ihmisiä. Välillä olen tällainen mulkku.

1

Idea

Kirjan punainen lanka on Mauno Jokipiin klassikoksi muodostunut suomalaisten SS-vapaehtoisista kertova ”Panttipataljoona” (1968) kirjan väittämien dekonstruktio. Jokipiin kirjassa SS-vapaehtoiset esitetään puhtaina isänmaallisina nuorukaisina, jotka uhrasivat itsensä pelastaakseen Suomen, eivätkä lähteneet hupsuttelemaan natsien kanssa. Saadakseen tukea väittämälleen, että SS-vapaehtoiset olivat natseja, Swanströn hyödyntää SS:n omia rekrytointiasiakirjoja, SS-vapaehtoisten päiväkirjoja, lehtiartikkeleita ja muita virallisia asiakirjoja. Näistä aineksista muodostuu synkkä kuva, jossa fasistinen IKL-järjestö onnistui kaappaamaan Suomen hallituksen salaiseksi laatiman SS-vapaehtoissotilaitten rekrytoinnin ja kouluttamaan itsestään taistelukelpoisen natsieliittijoukon. Oli vain suuri historiallinen onni, että Suomen hallitus tajusi SS-vapaehtoisen antidemokraattiset tavoitteet ajoissa ja riisui kotiin palaavat joukot aseista sekä hajautti heidät.

Kristillinen fundamentalismi

Vaikka tiesin SS:n olevan okkultismiin ja hämäräperäiseen antikristilliseen teismiin taipuva, en tiennyt, että suurin osa näistä suomalaisista SS-vapaehtoisista kuuluivat herätysliikkeisiin. Kirja paljastaa, että körttiläiset ja lestadiolaiset olivat yliedustettuina suomalaisten SS-vapaehtoisten ja fasistisen IKL-järjestön riveissä.

Kirjailijan mukaan suomalainen herätysliike ei ollut kansallissosialistinen, vaan natseja tuettiin, koska kommunismia vihattiin enemmän. Tämä kommunismiviha yhdistettyjä fundamentalistikristillisyyteen loi herännäisissä ”päämäärä pyhittää keinot” mentaliteetin, jossa kaikki natsien hirmutieto ja -sanat katsottiin läpi sormien. IKL:n ja myöhemmin SS:n liittyneet herännäiset olivat suurimmaksi osaksi vakaumuksellisia kansallissosialisteja, jotka vihasivat juutalaisia, demokratiaa ja ihmisoikeuksia. IKL:n omissa julistuksissa todettiin, että Suomen tuleva diktaattori vastaisi ainoastaan Jumalalle. Tässä onkin mielenkiintoinen pesäero saksalaisiin natseihin. NSDAP-puolueelle jumala oli vain abstrakti hahmo, joka voi kuulua mihin tahansa uskontoon, mutta sillä ei ole niin merkityksellinen kuin puolueen ja valtion ylimmällä johtajalla Adolf Hitlerillä. Monissa SS-vapaehtoisten päiväkirjoissa ilmeneekin kriittisyyttä SS:n kirkkovastaisuutta ja Hitleriä kohtaan osoitettua fanaattisuutta. Mutta käytännössä IKL:llä ja NSDAP:lla ei ollut mitään eroa. Tämä näkyy jo siinä, että vapaehtoisten päiväkirjoissa kerrotaan juutalaisten massamurhista kritittömästi kuin se “kuuluisi asiaan” ja jopa vihjaillaan osallisuutta niihin.

Körttiläisten natsimyönteisyys ilmeni erityisesti ”Hengellisessä herätyslehdessä” jossa, vuoden 1941 numerossa ylistettiin Adolf Hitlerin kirjoittamaa ”Taisteluni” manifestia. Mielenkiintoisesti kyseisessä kirja-arviossa haukuttiin Hitlerin vastustajia mustamaalaajiksi ja väärinymmärtäjiksi, kun eivät pitäneet valtakunnanjohtajan kirjasta ja ajatuksista. Olen lukenut Hitlerin ”Taisteluuni” ja se on ensimmäisistä sivuista lähtien äärimmäisen harhainen vaahtoaminen juutalaisia vastaan. Joko 40-luvun körttiläiset toimittajat olivat kaksinaamaisia valehtelijoita tai sitten he olivat niin rasistisia, etteivät edes huomanneet kirjassa olevaa juutalaisvihaa ja avointa selostusta siitä kaikesta, mitä lopulta diktaattori tekikin.

Suurin kritiikki tätä kirjaa kohtaa onkin, että Swanström ei lähde pohtimaan, miksi herännäiset olivat niin kovia natseja? Oliko heidän teologiassaan jokin radikalisoiva tekijä? Antikommunismi itsesään ei vielä tee kenestäkään natsia tai edes sympatisoijaa, joten se ei voi olla ainoa selitys.

Yhteenveto

André Swanströmin uutuuskirjasta ”Hakaristin ritarit” on loistava kirja, jossa rakennetaan hitaasti, mutta varmasti todistusaineistoa SS-vapaehtoisia vastaan. Kirjassa piirtyy vakuuttavasti kuva vakaumuksellisista natseista, jotka eivät vain liittyneet SS:ään auttaakseen Suomea puolustautumaan Neuvostoliittoa vastaan, vaan kumoamaan maamme demokratian. Teksti on niin hyvin toteutettu, että ahmin tämän kirjan todella nopeasti, vaikka se on melkein 500-sivua pitkä. Kannattaa lukea, jos haluaa päivittää tietonsa suomalaisten historiallisesta flirttailusta pimeyden kanssa.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Raskaan sarjan radikaalit: FBI:n salainen sota amerikkalaisia maoisteja vastaan

Elin hyvin pitkään siinä käsityksessä, että maoismi oli olemassa vain Kiinassa. Muta sitten luin ruotsalaisista maoisteista Anssi Kullbergin toimittamassa ”Suomi, terrorismi, SUPO” (2011) kirjassa. Aloin pähkäillä, miksi joku haluaisi olla kommunistin lisäksi vielä erikseen maoisti? Tämä kysymys hiersi minua jonkin aikaa. Luin Maon ”Pienen punaisen kirjan” (1964), mutta en ihan saanut tarkkaa vastausta, mikä ero on maoismilla ja Marxismi-Leninismillä? Mutta sitten jossain podcastissa mainittiin, että historioitsijat Aaron J. Leonard ja Conor A. Gallagher julkaisivat vuonna 2015 ”Raskaan sarjan radikaalit: FBI:n salainen sota amerikkalaisia maoisteja vastaan” (oma suomennos) tietokirjan. Sillä sekunnilla avasin nettiselaimen välilehden ja laiton kirjan Goodreadsin lukulistaan!    

17

Idea   

Aaron J. Leonard ja Conor A. Gallagher kirja käsittelee amerikkalaisen historian unohdettua jaksoa, kun 60-luvulla uuskommunismi oli niin suosittu aate, että se uhkasi kaataa USA:n hallituksen. Erityisesti maoistiset Revolutionary Union (RU) ryhmittymä ja Revolutionary Communist Party (RCP) olivat 67-70 USA:n suurimmat kommunistipuolueet. Näillä ryhmillä oli kymmeniä tuhansia kannattajia valmiina tarttumaan aseisiin syöstäkseen USA:n kommunistiseen vallankumoukseen. Tietenkin FBI kiinnostui avoimesti vallankumousta julistaviin ryhmittymiin ja se aloittikin mittaavan operaation niitä vastaan. Tämä kirja kertookin FBI:n ja maoistien salaisesta sodasta.   

Olin jo lukenut räjähtävän tarkan Rick Perlsteinin kirjan aikajakson historiasta ”Nixonland: The Rise of a President and the Fracturing of America” (2008) jossa juurikin esitettiin, että oikeastaan 60-luku oli paljon levottomampaa aikaa kuin nykyään se muistetaan. Tämä Leonardin ja Gallagherin kirja vahvistaa Perlsteinin tulkinnan ja piirtää hyvin tarkan kuvan radikalisoituneista nuorista amerikkalaisista, jotka kokivat USA:n olevan pahuuden imperiumi. Tämä sai mittaavan joukon nuorista radikalisoitumaan kommunismiin, mutta ei mihin tahansa kommunismiin, vaan kaikista äärimmäisempään Stalinia ja Maota avoimesti ihailevaan vallankumoukselliseen kommunismiin. Kirjailijoitten mukaan nämä nuoret tiesivät vallan hyvin Stalinin puhdistuksista ja aiheuttamasta nälänhädästä, mutta eivät välittäneet. Tärkeintä heille oli se, että Lenin ja Stalin olivat onnistuneet toteuttamaan käytännössä vallankumouksen ja pitämään vallan käsissään. Mao oli kirjailijoitten mukaan näille nuorille elävä esimerkki, että Leninin ja Stalinin viitoittama tie oli ainoa oikea tapa toteuttaa kommunistinen vallankumous. Voidaankin sanoa, että jollain perverssillä machiavelilaisella logiikalla nämä nuoret olivat realisteja. 

Tiedustelu   

kirjailijoitten mukaan FBI oli tässä tapauksessa täysin oikeutettu tarkkailemaan RU:ta, mutta mittakaava ja keinot, joita tiedustelupalvelu käytti, olivat ylimitoitettuja. Heti, kun maoistien ryhmittymä perustettiin, FBI lähetti soluttautujia puolueeseen ja alkoi kampanjan sen tuhoamiseen. Vaikka RU ei saanut rahoitusta tai ohjeistusta kommunistiselta Kiinalta, FBI pelkäsi sen toimivan kiinalaisten käskystä.   

Kirjailijat käyttävätkin hirveällä vaivalla hankitut FBI:n ja oikeuslaitoksen nykyään julkisiksi avatut asiakirjat RU:sta, piirtääkseen hämmästyttävän kuvan amerikkalaisista maoisteista. FBI:lla oli parikin soluttautujaa, jotka olivat nousseet lähelle RU:n johtoportaita, joten heidän raporteissaan on paljon mainintoja maoistien sisäisistä keskusteluista, filosofiasta ja strategiasta. Samalla lähteenä käytetään vuodetut COINTELPRO-asiakirjat, jotka paljastavat FBI:n laittomat operaatiot erilaisia ulkoparlamentaarisia järjestöjä vastaan. Näitten lisäksi tietenkin RU:n omia julkaisuja ja lehtiartikkeleita hyödynnettiin kirjan kokoamisessa.    

FBI:n tiedustelu olikin niin tarkkaa, että tässä kirjassa saat seurata maoistien touhuja hyvinkin läheltä, lähes askel askeleelta, heidän hajoamiseen saakka. Mielenkiintoisinta on kuitenkin se, että RU tiesi, että heitä tarkkaillaan, joten vaikka kuinka ryhmittymässä avoimesti puhuttiin vallankumouksesta ja aseitten hankkimisesta, FBI ei koskaan onnistunut kieltämään puoluetta tai pidättämään sen jäseniä maanpetos- tai muilla vastaavilla syytteillä.    

Historian pyörät   

Ehkä mielenkiintoisinta tarkan maoistien elämän ja tekojen kuvauksen lisäksi on, miten kirja kehystää nämä tapahtumat laajemman historiallisen kontekstin kautta. RU syntyi Kiinan kommunistisen vallankumouksen jälkeen, mutta kun 70-luvulla, Maon kuoleman jälkeen, Kiina alkoikin kääntyä kapitalismin suuntaan ja liittoutua Nixonin hallitseman USA:n kanssa, RU joutui kriisiin.   

RU:n ideologia perustui radikaaliin kommunismiin, joka koki Neuvostoliiton johtajan Nikita Khrushchevin Stalinin sekoilun arvostelemisen ”revisionismiksi”. Tämän lisäksi Neuvostoliiton uusi linja vallankumouksia vastaan ja sisäänpäin kääntyminen, pidettiin petoksena, jonka vuoksi koko Neuvostoliitto koettiin ”luokkavihollisena”. Mao kuului tähän samaan leiriin, jonka mielestä Stalinin linja olisi pitänyt jatkua, jolloin hänestä tuli monen uuskommunistin esikuva. Joten Kiinan kelkan täyskäännös Maon kuoleman jälkeen hajotti maoistien rivit USA:ssa täysin.   

Asiaa pahensi sekin, että 70-luvulla amerikkalaiset tehtaat alkoivat siirtyä Kiinaan, joten amerikkalaisten maoistien koko rekrytointialusta vietiin heidän jalkojensa alta. Samaan aikaan he eivät onnistuneet tai tajunneet yhdistää voimansa erilaisten vasemmistolaisten identiteettiryhmittymien kanssa, kuten afroamerikkalaiset, orastava homoliike ja feministit. Nämä kolme samaan aikaan tapahtunutta muutosta hajottivat ja eristivät RU:n vallasta, kunnes se lakkautettiin.    

Lopulta FBI kaikesta häirinnästä ja vakoilusta huolimatta, ei kyennyt tuhoamaan RU:ta ja RCP:tä, vaan historia onnistui. Vuodet 68-70 olivat se pieni historiallinen ikkuna, jossa oli mahdollisuus toteuttaa kommunistinen vallankumous USA:ssa, mutta se nopeasti sulkeutui, eivätkä maoistit tai muutkaan kommunistiset ryhmittymät tuohon aikaan onnistuneet toipumaan siitä. Tietenkin aikalaiset eivät tätä tajunneet, vaan he jatkoivat vielä 80-luvulle asti suunnitelmiaan, kunnes luovuttivat. Tämä historiakirja jotenkin herättää sen pienen toivon, että jihadismi kokee saman kohtalon. Tietenkin emme voi mitenkään ennustaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan tai, mikä tapahtuma voisi näivettää jihadismin kannatuksen, mutta silti se on täysin mahdollista.    

Yhteenveto    

Aaron J. Leonardin ja Conor A. Gallagherin ”Raskaan sarjan radikaalit: FBI:n salainen sota amerikkalaisia maoisteja vastaan” on paras historiankirja, jota olen pitkään aikaan lukenut. Tämä ei johdu ainoastaan siitä, että aihepiiri on todella seksikäs, vaan sen takia, koska tässä on niin tarkkaa ja elävää historiallista tietoa. Pystyt melkein tuntemaan maoistien ajatukset ja jopa samaistumaan heihin, vaikka et hyväksyisikään heidän megalomaanisia suunnitelmia. Kirjailijatkin vaikuttavat jotenkin ihailevan ryhmittymän järjestäytyneisyyttä ja päättäväisyyttä, vaikka esittävätkin rehellisesti ja kaunistelematta negatiivisetkin faktat. Kannattaa lukea tämä kirja, koska se kertoo vähemmän tunnetusta USA:n historiallisesta ilmiöstä, joka melkein muuttui historialliseksi käännekohdaksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi

Farajin jihadistinen manifesti

Siitä on pitkä aika, kun olen lukenut mitään jihadistien manifesteja. Sen lisäksi, että päädyn tiedustelupalveluitten tarkkailulistoille, näitä läpysköjä ei ole yhtä mukava lukea, kun käännökset ovat joskus huonoja ja jihadistien kirjoitustapa todella ärsyttävä. Jäbät sekoittavat tavalliseen retoriikkaansa arabiankielisiä termejä, mikä hankaloittaa lukemista, vaikka ymmärrän suurimman osan islamilaisista käsitteistä. Nyt tartuin egyptiläisen al-Jihadi (Tanzim al-Jihad) jihadistiryhmittymän teoreetikko Muhammad abd-al-Salam Farajin (1954-1982) ”Laiminlyöty velvollisuus” (oma suomennos) manifestiin. Otin tämän lukulistaan, koska se on Sayyd Quitbin ”Virstanpylväät” (1964) teoksen ohella modernin jihadismin merkkiteos, joka loi teoreettisen perusteen al-Qaidalle ja sen jälkeisille hupsuttelijoille.

7

Idea

Kirjan päätarkoitus on perustella, miksi on islamilaisen teologian mukaista julistaa pyhä sota omaa muslimienemmistöistä hallitusta vastaan. Silloin kun muslimi-imperiumi oli olemassa, jihadin sai julistaa ainoastaan kalifi ja ainoastaan tiukkojen ehtojen vallitessa. Kaikki kalifaatin käymät sodat eivät olleet jihadeja, vaan ihan vaan sotia. Mutta Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kalifaattia ei ollut enää olemassa ja näin jihadin julistaminen kävi mahdottomaksi. Faraj ja kumppanit kuitenkin kokivat, että Egyptin sen hetkinen sekulaari presidentti Anwar Sadat (1918-1981) piti kaataa ja Egypti muuttaa uudeksi kalifaatiksi. Tämä kirja on yritys perustella, miksi al-Jihad-ryhmä on oikeutettu julistamaan jihadin.

Yksi suurimmista esteistä aloittaa pyhä sota onkin se, että sen pääasiallinen tarkoitus on olla puolustussota ulkoista vihollista vastaan. Faraj kuitenkin löysi keskiaikaisen uskonoppinen Taqī ad-Dīn Ahmad ibn Taymiyyah (1263-1328) joka oli omana elinaikanaan uudistanut islamia, tulkitsemalla uskonnon pyhiä tekstejä tavalla, jossa voitaisiin perustella pyhä sota sen ajan muslimeiksi kääntyneitä mongolihallitsijoita vastaan. Mongolit olivat vuonna 1299 valloittaneet lähes koko Lähi-Idän ja hallinneet aluetta vuosikausia. Monien arabien mielestä kuitenkin nämä mongolit eivät olleet ”aitoja” muslimihallitsijoita. Perinteisessä islamilaisessa laissa ei ollut mitään perustetta kapinoimaan omaa uskonveljiä vastaan. Apuun tulikin Taymiyyah, joka loi teesin, että jos muslimihallitsija hallitsee muslimeja epäoikeudenmukaisesti, tämä ei ole oikeasti muslimi ja näin aseellinen vastarinta häntä vastaan on perusteltua! Taymiyyan ideat eivät hänen elinaikanaan olleet kovin suosittuja, erityisesti kun ensimmäisen kalifaatin aikana oli perusteltu, että mikä tahansa muslimihallitsija on parempi kuin ei mikään muslimihallitsija. Taymiyya loppujen lopuksi kuitenkin onnistui uudistamaan uskontonsa. Ikävä kyllä Taymiyya loi pohjan myöhemmin 1700-luvulle Arabian niemimaassa syntyneelle wahhabismille, joka on kaikista fundamentalistisin ja vihamielisin islamin haara.

Tästä tuleekin tämän manifestin otsikko: Islamin mukaan jokaisen muslimin velvollisuus on osallistua jihadiin ja Farajin mukaan tämä velvollisuus on nykyään laiminlyöty. Farajin mukaan modernin jihadin tehtävä onkin perustaa kaadetun hallituksen tilalle kalifaatin ja sen jälkeen aloittaa pyhiä sotia naapurivaltioihin, kunnes on olemassa vain yksi jättiläismäinen islamilainen valtio.

Rakenne

Tämä kirja on rakennettu kysymys-vastaus-muotoon, jossa jokin hypoteettinen muslimi kysyy perusteluja vastarinnan aloittamiseen ja Faraj vastaa niihin. Kirjailija vetoaa Koraaniin, haditheihin (Muhammedin tekemisien ja sanomisien kokoelma, josta vedetään tulkintoja sharia-laille) ja Taymyyahin omiin kommentteihin islamilaisesta laista. Tämä formaatti on aika rasittavaa, kun jokaista kappaletta katkaisee jokin pyhän tekstin sitaatti. Näissä sitaateissa sitten vielä referoidaan lukuisiin nimiin, jotka pitäisivät todistaa, miten aito hadith on. Haditheja kun on kymmeniä ja monet ovat väärennöksiä tai koulukuntakohtaisia.

Argumentaatio

Mielenkiintoiseksi tämä teksti menee, kun kuvitteellinen kysyjä epäröi koko pyhän sodan aloittamista omaa hallitustaan vastaan ja erityisesti itsemurhaiskujen käyttöönottoa. Faraj pyrkii perustelemaan erilaisilla marttyyrikertomuksilla itsemurhaiskuja. Kirjailijan mukaan jos Muhammadin aikana oli sallittua sotilaan taistella, vaikka tämä tiesi kuolevansa taistelussa, se on tarpeeksi hyvä perustelu sille, että itsemurhapommitus on sallittu. Kirjasta löytyy myöskin kertomus, jossa lapsi haluaa osallistua taisteluun ja profeetta sallii sen, joten Faraj vetää siitä tulkinnan, että lapsien itsemurhaiskut ovat ok. Tällaista ylitulkintaa käytetään perustelemaan, miksi siviilien, naisten ja lasten tappaminen ovat sallittuja ja niin edelleen. Tuhansia vuosia vanhoja sotakertomuksia tulkitaan moderniin kontekstiin, jolloin mitä barbarismisempia käytäntöjä pyhitetään. Esimerkiksi salamurhat, myrkytykset petokset ja niin edelleen. Kaikki keinot sodan voittamiseen Faraj löytää tulkitsemalla lukuisia Muhammadista kertovia tarinoita. Kirjailija referoi kertomuksiin, joissain Muhammad kuulee, jonkun hänen sotilaistaan tehneen jotain ja joku kysyy, oliko se ok? Muhammad sitten sanoo vastaa joko myöntävästi tai kieltävästi. Faraj kuluttaa myöskin aikaa perustellakseen, miksi Muhammadin pasifistisemmat lausunnot ovat väärennöksiä tai ne eivät päde nykyaikaan, suodattaen näin ainoastaan kaikista väkivaltaisemman ja häikäilemättömän version profeetasta kirjaansa.

Faraj myöskin käyttää sivuja haukkuakseen perinteisiä uskonoppineita, jotka eivät kannattaneet sotia ja silmittömiä massamurhia viattomia ihmisiä vastaan. Farajin mukaan nämä kaikki uskonoppineet eivät tunne ”aitoa” islamia ja he itse ovat vääräuskoisia. Perusteluna kirjailija käyttää profeetta Muhammad sitaattia, jossa tämä varoitti, että hänen kuolemansa jälkeen ihmiset tulevat vääristelemään hänen uskontoaan. Voitaisiin toki sanoa, että jätkä joka tulkitsee uskontoa keskiaikaisen uudistajan kautta, perustellakseen viattomien ihmisten teurastusta, on juuri se tyyppi, josta profeetta varoitti. Mutta tässä kirjassa ilmenee, että islamissa on lukuisia sääntöjä, jotka rajoittavat sodankäyntiä, mutta Faraj tulkitsee nämä säännöt epäolennaiseksi, koska maailman tilanne on niin vakava, että muslimit ovat puolustuskannalla.

Monet sodankäyntiä rajoittavat säännöt ovat kirjailijan mukaan muotoiltu joko Mekan aikana (mikä tekee niistä perinteisen tulkinnan mukaan vähemmän painavia kuin Medinan aikana laaditut) tai koska ne laadittiin silloin, kun muslimit olivat johtavassa asemassa. Farajin mukaan koska suurin osa maailmasta on ”vääräuskoisten” suurvaltojen hallinnassa ja islaminusko on ”hyökkäyksen kohteena” kaikilta suunnilta, perinteisistä sodankäynninsäännöistä on poikettava ja tartuttava kaikista epätoivoisempiin tekoihin.

Kuolemankultti

Tässä kirjassa ilmenee hyvin, mitä Shiraz Maher kirjoitti kirjassaan ”Salafi Jihadism: A history of a Idea” (2016) jossa juurikin analysoidaan jihadismin ideologiaa: Jihadismi versio islamista on kuin kuolemankultti. Ainoa vertailukohta, joka tulee mieleen tämän kirjan versiosta islamista, on viikinkien soturiuskonto. Viikingit uskoivat, että taistelussa kuoleminen on suurin siunaus ja pääsy suoraan paratiisiin, kun taas muulla tavalla kuollut päätyy varjomaailmaan. Faraj uhkaakin helvetillä niitä muslimeja, jotka eivät uskalla taistella hänen kanssaan. Näköjään muslimien haluttomuus jihadismiin oli aika suurta tämän kirjan kirjoittamisajankohdalla, koska aika monta kertaa kirjailija haukkuu erilaisia uskonoppineita ja kuvitteellista kysyjää, jotka epäröivät koko projektia.

Se onkin huomiota herättävä havainto, että kirja olettaa lukijan olevan jo fundamentalisti, mutta silti hänen täytyy yrittää vakuuttaa tätä, että terrorismi on juuri se tie pelastukseen. Tämä osoittaakin sen, mitä olen monesti sanonut, että vaikka fundamentalistit ovat arvioiltaan fasisteja, monet eivät halua anastaa vallan hallitukselta ja perustaa teokraattisen diktatuurin. Monet haluavat vain olla oman perheensä diktaattori ja se siitä. Toki ikävä tilanne lapsille ja kenties vaimolle, mutta ei yhteiskunnalle. Vaikka jokainen jihadisti on fundamentalisti, eritysesti salafisti, kuten tässäkin kirjassa todetaan, jokainen salafisti tai muu muslimifundamentalisti ei ole vielä jihadisti tai edes islamisti.

Yhteenveto

Muhammad abd-al-Salam Farajin ”Poissaoleva velvollisuus” on sairas kirja, joka on hankala lukea, mutta se kertoo paljon nykyään maailmaa riivaavasta vihaideologiasta, jonka tunnemme jihadismina. Mutta tämä kirja myöskin osoittaa hyvin, että islam itse ei radikalisoi, jos jihadisti joutuu vakuuttamaan jopa fundamentalistit, käytteän keskiakaisen teologin perusteluja.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Kulttinen miljöö ja äärioikeisto

Kuten kauemmin seuraavat tietävät, poliittiset ääriryhmät kiinnostavat. Erityisesti näitten omien vihajulkaisujen lukeminen. Kuvailen tutkimusmatkojani pimeyteen sukeltamiseksi. Kun luulee, että on jo sukeltanut pimeimpään järveen, löydänkin pohjassa onkaloita, jotka vievät vielä pimeimpiin syvyyksiin. Sellaisiin syvyyksiin, joissa paljastuu aatteita ja ilmiöitä, jotka ovat niin vastenmielisiä, että ne haastavat jopa mielikuvituksen. Kun kuulin Mattias Gardellin vuonna 2003 julkaistusta kirjasta ”Veren jumalat. Pakanallinen herätys ja valkoinen separatismi” (oma suomennos) otin sen välittömästi lukulistalle. Tiesin aika vähän natsipakanoista. Tietämykseni rajoittui black metall-bändeihin, jotka flirttailevat äärioikeiston ja odinismin synergialla, mutta black metal on musiikkigenre, jossa et ole aina varma kuinka tosissaan ollaan? Tämä Gardellin kirja kertoo porukasta, joka on ihan vakavissaan.   

14

Mattias Gardellinin kirja ei käsittele vain äärioikeistolaisia uuspakanallisia, vaan kaikenlaisia äärioikeistolaisia uskontoja. Tässä kirjassa analysoidaan sellaisia uusnatsiryhmiä, jotka ovat niin radikaaleja, että jopa Adolf Hitler kääntyisi haudassaan. Luulin, että tiesin mihin asti äärioikeistolaisuus voi mennä, mutta olin pahasti väärässä. Tässä kirjassa hulluuden rajat revitään rikki ja ainoa asia, minkä voin todeta, on lainata Arman Alizardin kuuluisan lauseen ”Nää ihmiset elää näin joka päivä!” Tässä kirjassa käsitellään äärioikeistolaisia- odinisteja, -wotanisteja, -identiteettikristittyjä, -satanisteja, -muinaisiin arjalaisufoihin uskoviin, -teosofeihin, – hinduihin ja oma suosikkini UFO-natsi-satanisteihin!    

Antropologiaa ja uskontotiedettä.   

Mattias Gardell on uskontotieteilijä ja hän kylmän vakavasti kirjoittaa erilaisista uusnatsiryhmistä ja niitten historiasta. Alkuperäisillä natseilla oli okkultistisiipi, mutta se joutui jakamaan tilaa kristittyjen ja ateistinatsien kanssa. Tässä kirjassa ei jaata näkemystä, että Hitler olisi ollut itse okkultisti, vaan suurin osa natsien okkultismista oli Ahnenerbe-instituutissa. Tämä natsien arkeologinen tutkimuslaitos yritti todistaa Karl Maria Wiligutin ja Alfred Rosenbergin sekopäiset ideat arjalaisten muinaisesta ja ”kadonneesta” maailmanmahdista todeksi. Kuitenkin homma lähti kunnolla lapasesta vasta Toisen maailmansodan jälkeen, kun kaikki fiksut ihmiset jättivät natsitouhut taakseen. Kenttä jäi vapaaksi, mitä sekopäisten toimijoitten käsiin ja silloin liuta lukuisia mielikuvituksellisia esoteerisia natsijärjestöjä putkahti kuin sieniä sateella.    

Kirjailija tarkastelee erilaisia ääriryhmiä Colin Campbelln muotoilemalla ”kulttinen miljöö” teorian kautta. Cambpellin teorian tarkoitus oli alun perin selittää uskonnollisten kulttien räjähdysmäisen nousun tiettyinä historiallisina aikakausina, mutta Gardell soveltaa sitä poliittisiin ääriryhmiin. Teorialla kirjailija pyrkii selittämään, miksi näitä ääriryhmiä on niin monta, mutta niitten jäsenmäärät saavuttavat maksimissaan tuhannen rajapyykin ja hajoavat alle viidessä vuodessa? Kulttinen miljöö selittää myöskin, miksi moni äärioikeistolainen on samaan aikaan usean ryhmän jäsen ja monet kiertävät yhdestä ryhmästä toiseen kuin olisivat jossain vihabuffetissa?   

Gardellin mukaan kulttuurissa syntyy alakulttuuri, joka muodostuu erilaisten vaikutteitten jakamaksi miljööksi. Tässä vastakulttuurisessa vihaliemessä ainoa yhdistävä tekijä eri ideologioitten välillä on valtakulttuurin vastustus. Äärivasemmistolla on oma kulttinen miljöö ja niin on -oikeistollakin. Näissä miljöissä ideologisella sakeudella ei ole rajaa ja ristiriitaisetkin rasistiset ideat kuplivat yhdessä, kunnes saamme sellaisia nerokkaita yhdistelmiä kuin muinaiset UFO-arjalaissatanistiodinistit tai kansalliset bolsevikit (natsistalinistit, koska joku vihaa näinkin paljon ihmiskuntaa). Alakulttuurissa liikkuvat hyypiöt eivät välttämättä usko yhdenkään ideaan tosissaan, mutta heillä on tunne, että tarvitsevat jotain mihin uskoa, joten he kokeilevat kaikkea, mikä koetaan ”kiellettynä”. Fanaattisuutta näillä ihmisillä kuitenkin on ja Gardell kertoo lukuisista terrori-iskuista ja muista väkivallan teoista, mihin jotkut ääriryhmistä ovat sortuneet. Monet esimerkiksi juhlivat WTC-iskuja ja harkitsivat liittymistä al-Qaidan kanssa, koska ”juutalaisviha yhdistää”.

Kulttinen miljöö selittää, miten jotkut rasistit voivat päätyä perjantaina juomaan viinaa odinistien kanssa, kunnes seuraavana päivänä ylistetään Saatanaa jossain metsäaukiolla ja sunnuntaina hirveässä krapulassa hankkimaan jäsenkortin uusnatsijärjestöön, joka uskoo, että Hitler pakeni lentävällä lautasella Antarktikseen ja holokaustia ei koskaan tapahtunut. Salaliittoterioita on tuhansia ja yksi on hullumpi ja rasistisempi kuin toinen.  

Kulttinen miljöö on pätevä tieoria, koska se selittää, miksi vuodesta 2015 täällä Suomessa on pulpahtanut useita äärioikeistolaisia ryhmittymiä, jotka ovat ehtineet pirstaloitua niin moneen uuteen ryhmään, että on vaikea pysyä perässä, milloin mikäkin elämäkoululaisten joukkio riehuu kaduilla. Oma kandini ehti vanhentua, kun siinä analysoitu Suomi iskee! -ryhmä hajosi tänä vuonna kahteen ryhmään, joista yksi ovat Maidan jääkärit ja toinen on Reformi. Teoria myöskin selittää, miten nämä rasistiset ryhmät voivat liittoutua toistensa kanssa hetkellisesti tai vaihtaa jäseniä keskenään, vaikka eivät jakaisikaan samaa aatetta. Esimerkiksi Suomi ensin kaltaiset ääriryhmät eivät ole fasistisia, mutta ne ovat tehneet yhteistyötä PVL:än ja Soldiers of Odin uusnatsiryhmien kanssa, koska ”kansallismielisten pitää pitää yhtä” ja koska monet ryhmän jäsenistä itsekin vihaavat juutalaisia.

Autoritaarinen persoona   

Ryhmien lyhytikäisyyteen vaikuttavat myöskin itse äärioikeistolaisuuden ideologia, joka korostaa nietzscheläistä superihmistä. Koska äärioikeistolaiset ryhmittymät korostavat itsenäistä ja häikäilemätöntä miesmallia, ryhmä houkuttelee melkein vain häikäilemättömiä ja itsenäisiä miehiä, jotka kärsivät narsismista ja ”viikonloppu fuhrer” -kompleksista. Mikä käytännössä tarkoittaa, että joukko itsekkäitä kusipäitä ei kykene kovin kauan tekemään yhteistyötä keskenään, ilman että alkavat riidellä toistensa kanssa. Ryhmät hajoavat uusiin ryhmiin ja niin edelleen. Kirjailija kommentoikin, että ei ole koskaan elämässään kuullut niin paljon juoruja kuin haastatellessa äärioikeistolaisia. Kenttätutkimuksissa Gardell sai kuulla, miten joku toisen ryhmän johtaja oli ”kaappihomo”, ”juutalainen”, ”FBI:n agentti” tai ”FBI:n agentti, joka on homojuutalainen”   

Uskonnot   

Kirjailija tietenkin muistaa kertoa, että kuten kristinusko, niin satanismi ja uuspakanalisuus eivät itsessään radikalisoi ihmistä natsismiin. Valtavirrassa satanismi ja pakanallisuus ovat melko suvaitsevaisia uskontoja, mutta niistä löytyy pimeimmät haarat, jotka perustuvat rotuajatteluun. Kirjailijan mukaan pakanoissa riita on yltynyt niin suureksi, että he itse ovat määritelleet, missä on ”järkevä” raja. Kirjailijan mukaan aasainuskovaiset ovat suvaitsevaisia ja rauhaa rakastavia pakanoita ja odinitit ja wotanistit ovat natsipakanoita. Satanismissa taas ei ole samaa ongelmaa, koska uskontona satanismilla ei ole yhteistä doktriinia. Mutta kirjailija erottaa laveyalaiset ateistisatanistit oikeista satanisteista. Yllätyin itsekin, että on olemassa oikeita Saatanan palvojia, jotka oikeasti uskovat kirjaimelliseen demoniin, mutta sellaisia on ja he ovat kaiken lisäksi vielä fasisteja. Tietenkin, kuten odinistit, niin natsisatanistit ovat hyvin pieni vähemmistö vähemmistöuskonnoissa, mutta silti aika kiehtovia. Uus-seelantilainen Black Order-järjestö oli kaikista kiehtovin. Tämä lyhytaikainen natsisatanistijärjestö suunnitteli uuden ”homo galaktikus” superihmisen luomista harrastamalla kaikkea pahaa ja kiellettyä, kuten ”oikea Saatana toivoisi”.   

Ongelmia   

Suurin ongelma on kirjan yksityiskohtaisuus ja ikä. Gardell päätti käytä yksityiskohtaisesti jokaisen sekopäisen ääriryhmän ideologian läpi, niin yksityiskohtaisesti kuin mahdollista. Alussa oli hauskaa lukea erilaista ryhmittymistä, mutta monen ryhmän erot ovat melko pieniä, joten kirja alkoi toistaa itseään. Erityisesti, kun yksityiskohtiin kuului, vaikka eri uskontojen palvontamenot, jumalat ja syntykertomusten läpikäyminen. Ihmisen pitää olla todella kiinnostunut okkultismista, jotta jaksaa lukea 5 eri versiota odinismista ja vastaavista. Yksityiskohtaisuus ja anajohtainen teoria pelastavatkin tämän kirjan historian roskakorilta. Vaikka suurin osa kirjassa mainituista ääriryhmistä ei ole enää olemassa, näitten ideologiat tai osa niistä elää yhä netin syövereissä, jonkun muun uuden ääriryhmän vaatteina. Ainakin jos lukee alt-rightista, huomaa että sakeus ei ole minnekään kadonnut, ainoastaan siistiytynyt.

Yhteenveto   

Mattias Gardellin ”Veren jumalat. Pakanalinen herätys ja valkoinen separatismi” on kattava tietokirja hulluimmasta amerikkalaisesta äärioikeistosta. Kirja perustaa näkemyksensä runsaaseen ensisijaiseen lähdeaineistoon. Aineistoon kuuluu eri ryhmittymien omia julkaisuja ja jäsenten haastatteluja, teoreettisen akateemisen tutkimusaineiston lisäksi. Mutta kulttinen miljöö -teoria tekeekin tästä kirjasta yhä ajankohtaisen, vaikka se on melkein kaksikymmentä vuotta vanha. Nykyään äärioikeistolaisia ryhmittymiä on paljon enemmän ja internet on mahdollistanut niitten leviämisen alt-right kattonimityksen alla. Kulttinen miljöö myöskin selittää, miten nämä ryhmät voivat hetkellisesti yhdistyä presidentti Donald Trumpin taakse, vaikka aatteellisesti ne eivät edes kannata fasismia tai kansallissosialismia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Isiksen ”fanipoikien” kootut selitykset

Graeme Wood haastatteli pääosin ”fanipojiksi” kutsuttuja Isiksen kannattajia vuonna 2016 julkaistussa kirjassaan  ”Vieraitten tavat: Kohtaamisia Islamilaisen valtion kanssa” (oma suomennos)

20

Rakenne

Suurin osa kirjassa esiintyvistä Isiksen kannattajista ei ollut munaa lähteä tappamaan ja kuolemaan ideologiansa puolesta. Sen sijaan nämä hyypiöt tuottivat omissa maissaan Isikselle propagandaa. Suurin osa haastateltavista asui länsimaissa ja olivat käännynnäisiä, mikä tekeekin tästä kirjasta erilaisemman kuin muut samaa aihetta ja tulokulmaa käsittelevät teokset.

Koska tämä on toimittajan kirjoittama kirja, sen kieli on todella helppoa ja kirjailijalla on vapaus antaa oma mielipiteensä ja asenteensa paistaa tekstistä läpi. Tässä kirjassa haukutaan ihmisiä ja vedetään sarkastisia vitsejä islamilaisesta teologiasta ja Isiksestä. Mielestäni virkistävää, koska akateemisten kirjojen puolueettomuus voi olla joskus todella puuduttavaa.

Wood on toimittaja, joten kirja koostuu pääosin Isiksen kannattajien haastatteluista, järjestön historiasta ja terroristitutkijoitten analyyseista.

Radikalisoituminen

Graemme Wood havaitsi haastatteluissa suunnilleen saman kaavan kuin kaikki muutkin jihadismia tutkineet: Suurin osa Isiksen kannattajista ovat nuoria miehiä, jotka kasvoivat sekulaareissa perheissä, olivat korkeasti koulutettuja, mutta syrjäytyivät hyvin nopeasti työmarkkinoilta ja sortuivat huumeisiin ja pikkurikollisuuteen. Nämä nuoret eivät koskaan käyneet moskeijassa tai lukeneet Koraania. Mutta kaikki muuttui, kun he tapasivat salafistin dawa-työssään (lähetystyö). Nämä nuoret miehet kokivat salafistin propagandan niin uskottavaksi, että kääntyivät äärimmäisempään islamiin mitä on. Kääntymisen jälkeen alkoi liukuminen islamismiin tai jihadismiin. Kirjailija toteaakin, että on ihan tutkittu, että käännynnäiset ovat aina uskonnosta riippumatta kaikista fanaattisempia. Eli tavallinen sunnimuslimi, joka noudattaa vanhempiensa paikallista islamia, ei vielä radikalisoidu, vaan tämän on ensin luovuttava perinteisestä vanhempien kansanomaisesta uskonnosta ja käännyttävä radikaaliin salafismiin. Vasta sen jälkeen voi alkaa radikalisoituminen jihadismiin.

Wood kertoo, salafismiin kääntymisen jälkeen näistä nuorista tuli liian radikaaleja paikallisille muslimeille. Suurin osa käännynnäisistä oli saanut paikallisesta moskeijasta porttikiellon tai syrjittiin lähiyhteisössä. Tämä taas antoi lisää potkia jihadisteille, jotka kuten rikollisjengit, muodostivat käännynnäiselle uuden perheen, jonka puolesta tappaa ja kuola.

He tietävät, että ovat väärässä

Kauhistuttavin havainto, mikä tässä kirjassa on tehty, on miten uskonnollisesta kiihkosta huolimatta, haastateltavat tiesivät sisimmässään olevansa väärässä. Monet jihadistit tässä kirjassa pyrkivät selittämään kirjailijalle, että tämä on ymmärtänyt ”väärin” Isiksen ja sharia-lain. Kirjailijan mukaan jo se, että nämä ”fanipojat” olivat valmiitta ”korjaamaan” mediassa annettua kuvaa Isiksesta, kertoo, miten nämä ihmiset tiesivät moraalin rajat ja haluavat tietynlaista valtavirran hyväksyntää. Haastateltavien mukaan ISIS ei ole niin raakalaismainen kuin media antaa ymmärtää. Heidän mukaansa oikeastaan kaikki jihadistien brutaalius on vain sodan paineitten luomaa, että heti kun rauha saavutetaan, sharia-lain äärimmäisestä väkivaltaisesta tulkinnasta luovutaan.

Kirjailija nostaa huomoksi sen, miten visio kalifaatista muuttui riippuen missä maassa jihadisti asui. Esimerkiksi brittiläiset jihadistit halusivat kalifaatin olevan islamilainen kopio brittiläisestä hyvinvointivaltiosta kuin taas Australialainen jihadisti halusi kalifaatista Australian kaltaisen. Tämä tarkoittaa, että jihadistit eivät ole niin huonosti integroituneita muslimeja, että he hylkäisivät kaiken länsimaisen. Sen sijaan he huomaamattaan omaksuivat monia länsimaisia instituutioita ja joskus jopa lainsäädäntölogiikan, jonka he heijastivat omaan teokratiaansa.

Kirjailija kertookin, että jihadistit tietävät oikean ja väärän eron. He tietävät, että käsien katkominen ja päitten leikkaaminen eivät ole kivaa tai toivottavaa. Mutta heillä ei ole elämässään yhtään mitään muuta kuin uskonsa maailmanloppuun. Nämä jihadistit ovat luoneet päissään kokonaisen fantasiamaailman, joka oikeuttaa brutaaleimmatkin teot. Wood vertaakin jihadisteja marxisti-leninisteihin, jotka oikeuttivat Stalinin puhdistukset ja gulagit tulevalla työläisparatiisilla.

Maailmanloppu

ISIS eroaa muista jihadisteista siinä, että sen ideologia pyörii maailmanlopun ympärillä. Maailma on lähellä loppuaan ja Isiksen tehtävä, on olla osa tätä ennustusta. Kaikki Isiksen kannattajat, eivät välttämättä osaa islamilaista teologiaa tarkasti tai ole kovin uskovaisia, mutta kaikki ovat varmoja, että maailma on lähellä loppuaan. Tämän takia heidän on pelastettava sielunsa pyhässä sodassa. Kirjailija peilaa tätä uskoa muihin maailmanloppukultteihin kautta historian ja toteaa, että ne ovat aina kaikista väkivaltaisemmat ja fanaattisemmat liikkeet. Woodin mukaan, kun henkilökohtainen elämä on täysin sisällyksetön ja maailma on kuitenkin lähellä loppuaan, mitään ei ole menetettävissä ja kaikki on sallittua. Tämä selittää, miksi ISIS on sairaampi kuin natsit, jotka uskovat estävänsä maailmanlopun.

Yhteenveto

Graeme Woodin ”Vieraitten tavat: Kohtaamisia Islamilaisen valtion kanssa” on paras kirja jihadismista ja Isiksestä mitä on. Tässä on kaikki selitetty helpommin ja viihdyttävämmin kuin muissa kirjoissa, mutta täysin valtavirtatutkimuksen mukaisesti. Kuten se, että Isiksen islamintulkinta on poikkeuksellista ja sen kannattajat ovat marginaalisia hyypiötä. Sen sijaan, että kirjailija vain vetoasi ”ideoitten markkinoihin”, hän toteaa, että paras tapa tuhota jihadismi on parantaa ihmisten sosioekonomisia oloja. Jihadismi, islamismi ja salafismi eivät tule koskaan häviämään maailmasta, mutta parantamalla ihmisten elinolosuhteita ja integroitumista yhteiskuntaan, heidät saadaan rauhoittumaan. Joku voi toki haukkua kirjailijaa siitä, että hän haluaa silittää massamurhaajia päähän, mutta jos ajatellaan fasismia, niin ei sekinään ideologia hävinnyt, vaikka sen merkittävät kannattajat tapettiin. Sen sijaan fasismi pysyy meidän kulttuurissa uinuvana vaarana, joka vain odottaa, että yhteiskunnalliset olosuhteet ovat tarpeeksi epävakaita, jotta se voi uudelleen nousta.

1 kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Media & populismi. Työkaluja kriittiseen journalismiin

Monen kirjoittama ”Media & populismi. Työkaluja kriittiseen journalismiin.” On tänä vuonna julkaistu tietokirja oikeistopopulistisesta propagandasta ja miten median tulisi reagoida siihen.   

3

Otin tämän kirjan hieman vastahakoisesti lukulistaan. En ole toimittaja, eikä journalismin säännöt kiinnosta. Mutta kun luin artikkelin, jossa kuvailtiin, miten tässä kirjassa analysoidaan oikeistopopulistien propagandaa, kiinnostuin. Tutkin äärioikeistoa ja oikeistopopulistit ovat nykyään sen verran lähellä varsinaista äärioikeistoa, että tästä voisi poimia muutaman oivalluksen ja lähdeviiteen. Otin sitten kirjan luettavaksi.   

Rakenne   

En käsittele tässä arviossa kirjan ohjeita toimittajille, kun ei kiinnosta, enkä ole alalta. Keskitynkin kertomaan mitä kirjassa on oikeistopopulisteista.    

Heti kättelyssä huomaa, että käsite ”oikeistopopulisti” on vain poliittisesti korrekti eufemismi äärioikeistolle. Kirja käsittelee pääosin Perussuomalaisia, Trumppia ja Brexitiä. Mutta nyt, kun Perussuomalaisten johdossa on fasistisen Suomen sisun jäsen ja puoluee koostuu pääosin ammattirasisteista, puolueen kutsuminen ”populistiseksi” kuulostaa hieman vähättelevältä. Omissa kirjoissani, jos on fasistisen holokaustia kieltävän ja juutalaisia vihaavan äärijärjestön puheenjohtaja, on fasisti, eikä ”populisti.” Tässä kirjassa myönnetään, että Perussuomalaiset ei ole enää sama puolue kuin sen perustamisajakohdalla. Tapani Rassin analyysi on tässä tapauksessa parempi: ”Perussuomalaiset – fasistinen puolue, muttei fasistipuolue

Tässä kirjassa on lukuja siitä, miten oikeistopopulistit reagoivat mediaan, miten he viestittävät sille ja miten oikeistopopulistien omat mediat toimivat. Tässä huomaakin sen käsitesotkun, kun kaikista maailman lehdistä MV??!! -lehti on ”oikeistopopulistinen vastamedia” vaikka siellä on kirjaimellisesti uusnatsien salaliittoteorioita ja lehden entinen omistaja Ilja Janitski on tunnettu juutalaisvihaaja. Vaikka kirjan kirjoittajat kuvaavatkin MV-lehden sisällön ”propagandistiseksi” he eivät uskalla kutsua lehteä propagandajulkaisuksi, vaikka se on sitä. Sitä huomaa, että sana ”kriittinen” tässä kirjassa ei tarkoita kunnon kritiikkiä.    

Retoriikan analyysiä   

Luvut, joissa analysoidaan oikeistopopulistien viestintää ovatkin mielenkiintoisinta antia kirjassa. Tässä esimerkiksi osattiin muotoilla hyvin, miten oikeistopopulistit ovat oppineet hyödyntämään mediaa ja vastustajiaan, oman propagandansa levittämisessä. Esimerkiksi, kun yksi persupoliitikko kirjoittaa omassa Facebook-sivussa, jotain pirun perverssiä. Media reagoi siihen ja yrittää kysyä, mitä tuo kirjoitus tarkoittaa? Persupoloiitikko ei vastaa haastattelupyyntöihin, jolloin media joutuu raportoimaan suoraan persun vihaviestin sellaisenaan. Persujen vastustajat älähtävät ja kertovat, miten tämä persupoliitikko on natsi ja ihmisvihaaja. Samaan aikaan muut persut ryntäävät puolustamaan. Syntyy sellaisia puheita kuin ”vasemmisto ymmärtää viestin väärin” tai ”tämä on ajojahti poliitikkoa kohtaan ja sananvapauden loukkauamista”. Missään vaiheessa kukaan puoluetovereista ei kritisoi itse vihaviestin sisältöä, vaan maksimissaan sen ”karua” muotoilua. Näin vihaviestin kirjoittanut persupoliitikko ei vieraannuta omia kannattajia, jotka ovat samaa mieltä viestin sisällön kanssa. Syntyy mielikuva, että oikeasti muut ovat ymmärtäneet vihaviestin tahallaan väärin. Persupoliitikko kirjoittaa blogikirjoituksen siitä, miten Suomi on DDR ja hän on joutunut noitavainoon, kiihottaen omat kannattajat ja sivustakatsojat vihaamaan ”punavihreitä somelynkkaajia”. Loppujen lopuksi kaikki ovat lukeneet persun vihaviestin ja propagandan sisältö on levinnyt laajalle, vailla haastetta.   

Mitä median pitäisi siis tehdä? Joko yrittää saada selvennystä viestin merkityksestä kirjoittajalta itseltään tai jättää raportoimatta. Mitä olen itse havainnut, suurimmaksi osaksi media tekee jo tätä, koska se määrä aivopieruja, joita persut kirjoittavat somessa on liian suuri, että jokaista jaksaisi purkaa julkisesti.  Twitterissä voi seurata Dmitry Gurbanovin tiliä, jos haluaa nähdä ”parhaat palat” perussuomalaisten someviestinnästä.  

Mielenkiintoisin oivallus kirjassa oli kaksisuuntainen viestintä. Populistipoliitikot käyttävät samaa harhautustaktiikkaa kuin Ed Hussainin raportoimat islamistit. Kirjailijoitten mukaan kaksisuuntainen viestintä on diskurssi, jossa on kaksi eri merkitystä kahdelle eri yleisölle. Päällisin puolin poliitikko puhuu tavallisista asioista suurelle yleisölle, mutta retoriikkaan on sekoitettu vihjeitä ja koodeja äärimmäisimmille kannattajille, jotta nämä ymmärtäisivät poliitikon olevan ”heidän asialla”. Jos joku tuleekin haastamaan poliitikon sanomaa, tämä voi taas kaatua maahan ja itkeä, miten hän on kuin Anne Frank ja haastaja on vainoharhainen.  Opinkin tässä kirjassa, että ”uhriutuminen ” on ihan oikea akateeminen käsite kuvaamaan populistien melodraamaa.   

Vaikka nämä kaksi edellä mainittua taktiikkaa kuulostavat samankaltaisilta, molemmilla on eri tarkoitus. Ensimmäisen on levittää laajalle vihasanomaa ja toisen tarkoitus on kiihottaa rivikannattajia. Molemmat kuitenkin on rakennettu niin, että niitä ei voida kyseenalaistaa ja haastaa, ilman että vaikuttaa vainoharhaiselta. Sitä luullaan, että populistit ovat vain amatöörejä, jotka eivät osaa hillitä itseään, mutta tässä kirjassa on esimerkkejä hyvin tietoisista retorisista rakennelmista.    

Kaipaisin kuitenkin syvällisempää analyysiä tässä kirjassa. Esimerkiksi kirjailijat eivät ollenkaan kyseenalaista populistien sananvapausretoriikkaa. Kun populistin sanomisia kyseenalaistetaan tai haastetaan, tämä uhriutuu ja sanoo sananvapautensa tulleen loukatuksi. Mistä lähtien jonkun sanomisen haastaminen ja kyseenalaistaminen ovat sananvapauden loukkaamista? Tätä kirjailijat eivät pohdi. Sananvapauden loukkaaminen olisi, jos valtio pidättäisi poliitikon puheittensa takia, ei se, että YLE kirjoittaa kriittisen artikkelin poliitikon vihaviestistä. Esimerkiksi persupoliitikkolla on täysioikeus esittää, että hänen sananvapautta loukataan, kun hän saa tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Mutta se, että ihmiset pahastuvat ja vaativat potkuja puheittesi takia ei ole sananvapauden loukkaamista. Puolueella tai yrityksellä, kun on vapaus potkia imagoaan pilaavan sekopään. Sitä luulisi liberaalikapitalismin alla elävän ihmisen tietävän ihmisten oikeudesta äänestää jaloillaan. 

Olisin kaivannut kirjailijoilta toteamuksen, että sananvapaus ei ole vapaus pakottaa muut kuulemaan omia horinoita hiljaa. Sinulla voi olla vapaus puhua vaikka, mitä hävyttömyyksiä, mutta minulla on vapaus kutsua puheitasi hävyttömyydeksi ja kertoa tarkalleen, miten väärässä olet. Onkin jonkinlainen lingvistinen voitto, että tunnemme käsitteen ”somelynkkauksen” joka käytännössä tarkoittaa sitä, että jollakin ihmisillä on yhä moraali tallessa ja pahastuvat, kun joku lietsoo vihaa kokonaisia ihmisryhmiä vastaan. Olen elänyt Brasiliassa, missä ihmisiä oikeasti lynkataan ja lynkkaajat ovat juuri sellaisia ihmisiä, jotka jakavat samoja mielipiteitä kuin kotimaiset rasistimme, homofoobikomme ja sovinistimme. Joten tällainen asetelmien pääalaspäin kääntäminen on irvokasta ja mautonta.  

Sama on ”markkinapopulismi” käsitteen kanssa. Kirjassa annetaan lyhyt kuvaus, mitä tämä käsite tarkoittaa, mutta ei lähdetä syvällisempiin analyyseihin sen laajuudesta. Markkinapopulismi tarkoittaa kapitalismia puolustavaa retoriikkaa, jossa pyritään heijastamaan kapitalismin ongelmat johonkin syntipukkiin. Kirjassa käytetään esimerkkinä EU:ta, jota moni brittiläinen tabloidi esitti olevan brittiläisten pienyrittäjien vihollinen. Lehdet esittivät, että jos pienyrittäjä halusi kasvattaa liiketoimintaansa, EU:sta olisi erottava. Minua kiinnostaisi enemmän, miten tätä markkinapopulismia käytetään etnisiin ryhmiin? Esimerkiksi, miten sen sijaan, että kritisoitaisiin suuryritysten veronkiertoa ja, miten se heikentää hyvinvointivaltion rahoittamista, media syyttääkin pakolaisia ja köyhiä ”sosiaaliturvan hyväksikäyttämisestä”? 

MV-lehti   

Kirjassa analysoidaan äärioikeistolaisten propagandalehtiä, erityisesti MV-lehteä ja sen lukijakuntaa. Mielenkiintoisin löytö kirjassa on sama, minkä itsekin tein: MV-lehti oikeastaan ei yritäkään vedota tavallisiin ihmisiin, vaan se on suunnattu jo radikalisoituneisiin. Olen oman kandityöni takia joutunut lukemaan MV-lehtieä ja havaitsin, miten artikkeleissa on ihan oma sisäinen slangi ja oletukset, joita ei tarvitse erikseen tarkentaa. Tavallisen ihmisen melkein pitääkin käyttää urbaania sanakirjaa ymmärtääkseen, mistä lehdessä edes puhutaan. Tämä oli jotenkin samaan aikaan huolestuttava ja lohduttava löytö. Tässä kirjassa onkin empiirisempää tietoa propagandalehtien viestinnästä ja miten siihen reagoidaan.    

Kirjan mukaan on olemassa kolmenlaisia MV-lehden lukijoita. On asiaan vihkiytyneet, jotka haluavat lukea vain oman ideologiansa linssin läpi suodatettuja artikkeleita ja sitten on ”agendakriitikot”. Jälkimmäiset tietävät MV-lehden olevan roskaa, mutta samalla he uskovat kaikkien lehtien olevan vääristynyttä propagandaa. Nämä agendakriitikot kuvittelevat osaavansa ”poimia” propagandan seasta oikeat faktat, joita valtamedia ”salaa”. Sitten on satunnaisia lukijoita, jotka kurkkaavat välillä MV-lehteä saadakseen ”toisen perspektiivin” , mutta eivät ole niin radikalisoituneet, että hylkäävät todellisuuden. Kirjailijoitten mukaan lopputulos on kuitenkin sama: maailmankuvan paha vääristyminen. MV-lehden lukijat toimivat samoilla vaikuttimilla kuin salaliittoteoreetikot. Nämä ihmiset kuvittelevat olevansa muita fiksumpia ”kriittisiä totuudenetsijöitä” vaikka ovat todellisuudessa vielä tietämättömiä kuin tavalliset kansalaiset.

Yhteenveto   

”Media & populismi. Työkaluja kriittiseen journalismiin” on hyvä kirja ihmiselle, joka tietää aika vähän oikeistopopulismista ja äärioikeistolaisesta propagandasta. Mutta minunlaiselle pimeissä soissa sukeltavalle hyypiölle, tässä puuttui purevampi analyysi.   

1 kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus