Avainsana-arkisto: radikalisoituminen

Miten demokratiat kuolevat

Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin ”Miten demokratiat kuolevat” on viime vuonna julkaistu tietokirja, joka käsittelee otsikossa mainittua ilmiötä  

6

Idea  

Kirjan kehys on, miten demokraattisesti äänestetty presidentti voi kaapata koko vallan itselleen, muuttaen maansa diktatuuriksi, ja miten tällainen kehitys voidaan torjua? Kirjan toinen kehys tai oikeastaan punainen lanka on kysymys, onko Trump autoritaarinen presidentti? Tutkimalla erilaisia historiallisia ja nykyajan tapauksia, kirjailijat pyrkivät löytämään autoritaarisuuden kaavan, jonka kaikki tapaukset jakavat. Sitten kirjailijat vertaavat tätä kaavaa presidentti Trumppiin, saadakseen vastauksen onko hän potentiaalinen diktaattori?  

Samalla kirjassa analysoidaan miten autoritaariset liikkeet tai presidentit on kaadettu ilman verilöylyä. Suomi mainitaan positiivisena esimerkkinä, koska Lapuan liike onnistuttiin täysin marginalisoimaan ilman, että ketään tarvittiin tappaa. Pelottavinta onkin, että tehokkain keino estää autoritaarisen presidentin nousua on vanha kunnon “Cordon sanitaire”, eli valtapuolueet littoutuvat mieluiten kaikkien muitten kanssa, paitsi fasistien kanssa. Tämä merkitsee joskus, että pelastaakseen demokratian, joku merkittävä puolue on hävittävä tahallaan vaalit, jotta liittolainen voi voittaa. Pelkään pahoin, että harva puolue suostuu tällaiseen.  

Populismin pimeä puoli  

Kirjassa heti paljastuu, että harva teknokraattinen tai eliittiin kuuluva presidentti on sortunut autoritaarisuuteen, vaikka sellaisiakin tapauksia toki on. Vaan ylivoimaisesti eliittiä vastaan taistelevat populistit ovat kaapanneet vallan itselleen, tuhoten maan demokraattiset instituutiot. Kirjailijat havaitsevat, että vaikka populisteilla oli alusta asti autoritaarisia tendenssejä jo vaalikampanjan aikana, harvalla oli oikeasti suunnitelmissa kaapata vallan itselleen. Sen sijaan ristiriidat parlamentaarisen demokratian ja yhteistyöhaluttomien instituutioitten kanssa radikalisoivat monet presidentit tarttumaan järeisiin instituonaalisiin aseisiin, jotta saisivat joko säilyttää valtansa tai runnoa läpi lupaamansa uudistukset.   

Pahinta on kuitenkin jo olemassaoloa poliittinen polarisaatio, jota populistit hyödyntävät. Vaikka populisti sanoo edustavansa “yhtenäisen kansan tahtoa”, hänet äänestetään valtaan juuri, koska kansa ei ole yhtenäinen. Pahimmillaan populistipoliitikko voi pahentaa maan sisäistä kriisiä, jolloin koko maa hajoaa veriseen sisällissotaan. Lukiessaan tätä kirjaa, olin tyytyväinen, että elän Suomessa. Täällä konsensushakuisuus on yhä vahvaa, emmekä ole lähellekään sitä suota, johon USA, Brasilia tai Venezuela ovat ajautuneet.   

Oikeiston ja vasemmiston erot   

Populisteja yhdistää vakaumus, että nimenomaan he yksin tietävät, mikä on ”kansan tahto” ja sen vuoksi, he turhautuvat suunnattomasti, kun paljastuu, että eivät kaikki ihmiset ja instituutiot hurraa mukana. Pahimmillaan populistipoliitikko nujertaa nämä ihmiset ja instituutiot, jotta ”todellinen” kansantahto voi kukoistaa. Mutta vasemmistolla ja oikeistolla on eroja populismissaan.   

Kirjailijat eivät jaa politiikkoja vasemmistoon ja oikesitoon, jos poliitikko itse ei ole erikseen ilmoittanut vakaumustaan, mutta havaitsin selviä eroavaisuuksia: Oikeistopopulistit ovat kaikesta eliittivastaisuudestaan huolimatta hyvin riippuvaisia taloudellisesta eliittistä, joka aina tukee ja nostaa heidät valtaan. Monet suuryritykset ja eliittiin kuuluvat politiikot uskovat, että käyttämällä populistia hyväkseen, he voivat turvata oman taloudellisen aseman epätyytyväiseltä kansalta tai sitten marginalisoida vasemmiston. Oikeistopoliitikko useimmiten suostuu tällaiseen kuvioon, koska hän haluaa vain viedä oikeistolaisen politiikan pidemmälle, esimerkiksi alistamalla etniset ja seksuaalivähemmistöt tai laajentamalla turvallisuuskoneistoa rikollisuuden/terrorismin kitkemiseksi.  

Vasemmistopopulistitkin pääsevät poliittisen eliitin avulla, mutta tämä saa nostettaan ammattiliitoilta ja muilta työväen organisaatioilta. Vasemmistopopulistin tavoite on uudistaa maan sosiaaliturvajärjestelmää, jolloin hän pyrkii ottamaan valtion haltuun eri yhteiskunnan sektoreita, useimmiten kansallistamalla suuryrityksiä. Olikin yllättävää huomata tässä kirjassa, että USA:ssa eniten autoritaarisia piirteitä omaavat presidentit ennen Donald Trumppia olivat edistysmieliset presidentit, kuten Abraham Lincoln, joka riisti orjanomistajien vapauden pitää orjia. Useimmiten autoritaarisuutta ilmeni hyvinvointivaltiota rakentavien presidenttien käsissä, mutta ennen Trumppia, nämäkin presidentit perääntyivät, kun ensimmäiset vastalauseet esitettiin. Vain globaalisa etelässä ja Euroopassa on lähdetty loppuun asti vapauden kaventamisessa. Ironista onkin, että meksikolaisia demonisoiva presidentti Trump, käyttäytyy juuri, kuten etelä-amerikkalainen “El-presidente”  

Ongelmia  

Tämän kirjan suurin ongelma on sen klassisen liberaalioletus. Kirjailijat pitävät itsestään selvänä, ettei yhtenäistä kansaa ole olemassa, joten he kuittaavat populistipoliitikkojen puheet ”kansan tahdosta” valheina, sen enemään selittäen miksi? Liberaaliteoreetikko John Stuart Mill muotoili kirjassaan ”Vapaudesta” (1859), että liberaalivaltio ei voi rakentua kansan enemmistön tahtoon, koska enemmistön tahto voi joskus mennä ristin vähemmistöjen kanssa, muuttuen “enemmistön diktatuuriksi”. Jos kansa koostuukin eri sektoreista, kuten enemmistöstä ja vähemmistöstä, niin silloin kansa ei voi olla koskaan ”yhtenäinen”. Millin mukaan parempi vaihtoehto on rakentaa valtio, jossa lait palvelevat kaikkia tasapuolisesi ja poliittinen päätöksenteko huomioi eri kansan sektoreita, hakemalla konsensusta myönnytyksillä ja kompromisseilla. Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin ”Miten demokratiat kuolevat” kirja vaikuttaa lähtevän tästä Millin ajattelun lähtökohdasta, mutta jos lukija ei jaa kirjan oletusta, kirjailijat vaikuttavat vain vieraantuneilta elitisteiltä, joille vallitsevan järjestelmän säilyttäminen on tärkeämpää kuin asioitten muuttaminen.

Kaipasin myöskin analyysiä, miksi kansa äänestää oikeistopopulisteja? Kirja ei vastaa tähän, vaan se alkaa siitä, että heidät äänestettiin ja nyt kaikki menee päin helvettiä. Olisi kiinnostavaa tietää, miksi monissa maissa kansa oli niin tyytymätön maansa tilaan, että he halusivat tukea riemuiten demokratian kumoamista?

Kirjailijoilla onkin liberaalikonservatiivinen näkemys, että poliittisia uudistuksia pitää käsitellä hitaasti ja vesittäen, jotta kaikki ovat tyytyväisiä, eikä ketään sorreta. Mutta jos on köyhä työläinen tai turvaton keskiluokkainen pienyrittäjä, tällaiset jalot periaatteelliset puheet voivat kuulostaa absurdeilta. Esimerkiksi eräs kommunisti oikeutti oman sotaisan retoriikkansa sillä, että he ovat taistelemassa oman eloonjäämisen puolesta kapitalistista järjestelmää vastaan, jolloin etusijalla ei ole teoreettinen oikeaoppisuus tai pohdinnat tuomitseeko historia heidät, vaan miten kaikkia keinoja vihollisen kukistamiseen voidaan hyödyntää. Vaikka kyseinen kommunisti edustaa ääripäätä, oikeistopopulistien kannattajilla on sama ajattelutapa.   

Olisi kiinnostavaa pohtia, miksi jotkut ihmiset ajautuvat tällaiseen samanaikaiseen idealismiin ja kyyniseen epätoivoon? Idealisti siinä, että yksi suurmies voi pelastaa kansakunnan, mutta kyyninen siinä, että tämän suurmiehen on käytettävä kaikki keinot, jopa ne, jotka ovat laittomia tai ihmisoikeuksien vastaisia, tavoitteiden saavuttamiseksi? Monille ihmisille arki on sen verran hankalaa, että sitoutuminen jaloihin periaatteisiin tuntuu olevan juuri tavallisista ihmisisistä vieraantuneen eliitin harrastus. Tätä tunnetta populistit ja muut poliittiset ääriliikkeet juuri hyödyntävät. Kirjailijat ainakin tunnustavat jotenkuten tämän, kun he kirjoittavat, että demokratia toimii niin kauan, kun ihmiset uskovat siihen ja ovat ideologisesti sitoutuneita noudattamaan sen periaatteita. Kuitenkin elämme aikakautta, joka Mark Fisherin mukaan halveksii ideologioita ja korostaa teknokraattista hallintaa. Populistit ovatkin tällaisen ideologiattoman maailman hirviöitä, jotka houkuttelevat ihmisiä “muuttamaan järjestelmän” epämääräisillä lupauksilla. Kun tämän kirjan kirjoittajat puolustavat demokratiaa sillä, että se on “paras järjestelmä käytännössä” ja populisti lupaa “muuttaa kaikki paremmaksi”, niin liberaalidemokratia häviää joka kerta. Kukaan ei innostu “parhaasta mahdollisesta”, kun joku tarjoaa jotain täysin uutta ja mullistavaa, vaikka kuinka epämääräistä se olisikin.   

Yhteenveto  

Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin ”How Democracies Die: What History Reveals About Our Future” on todella hyvä kirja kuvaamaan, miten demokratiat kuolevat populistien käsissä, mutta hieman huono puolustamaan demokratiaa. Kirjailijoitten ydinargumentti perustuu konservatiiviseen ajatukseen, ettei parempaakaan ole olemassa. Mutta jos uskoo, että maailma on jakautunut eliittiin ja ”aitoon kansaan”, josta yksi on alistettava toinen, tällaiset puheet ”maltillisesta kompromissihallinnasta” eivät innosta. Mutta tässä kirjassa on selitysvoimaa, koska sen lisäksi, että aika uskottavasti tässä perustellaan presidentti Donald Trumpin autoritaarisuus, sen kuvaukset autoritaarisuuden kaavasta sopivat täydellisesti Brasilian uuteen presidentti Bolsonaroon. Tämä kirja julkaistiin ennen kuin Bolsonaro voitti Brasilian vaalit ja on todella ahdistavaa, huomata että entisellä kotimaallani on suurempi mahdollisuus sortua diktatuuriin kuin USA. Eikä se johdu siitä, että Brasilia on tyypillinen Etelä-Amerikkalainen valtio, jossa demokratialla ei ole pitkiä perinteitä, vaan koska Bolsonaro on sekopäisempi kuin Trump. Ainoa asia, mikä ehkä estää entisen kotimaani luisumasta totalitarismiin, on se fatka, että Bolsonaro on aidosti idiootti, joka tekee Trumpin vaikuttamaan suurelta nerolta.   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta

Taistolaisten radikalisoitumisesta

Matti Hyvärisen vuonna 1994 julkastu ”Viimeiset taistot” on akateeminen tietokirja entisten taistolaisten muistelmien analyysistä.

5

Idea

Hyvärinen on entinen taistolainen, ja häntä kiinnostaa miksi 60-luvun sotia ja auktoriteetteja kyseenalaistavasta uusvasemmistosta syntyi 70-luvulla uusstalinistinen taistolaisliike, joka palvoi kyseenalaistamattomasti Neuvostoliittoa? Hyödyntäen folkloristiikan kertomusanalyyttisiä menetelmiä, Hyvärinen lähtee haastattelemaan entisiä tovereitaan, purkaakseen heidän kertomuksistaan, selventääkseen mitä heitä kaikkia oikein vaivasi?

Tästä alkaakin jännittävä matka itse ihmisten ajatteluun syövereihin, poliittisen radikalisoitumisen psykologiseen prosessiin ja oman identiteetin rakennukseen. Samalla teos valottaa taistolaisliikkeen historiaa, osoittaen miten hyvää tarkoittavat ihmiset voivat päätyä kannattamaan yhtä ihmiskunnan hirvittävintä järjestelmää?

Päämäärä pyhittää keinot

Kirjailija ajoittaa taistolaisuuden sukupolvikokemukeksi, joka perustuu pääosin kapinaan vanhemman talvisotaa kokenutta sukupolvea vastaan, joka koettiin ihannoivan sotaa. Taistolaisten sukupolvi tunsi tarvetta olla osa jotain eksistentiaalista taistelua, mutta tämä taistelu ei saanut olla osa vanhemman sukupolven kokemusta, joten radikaaleinta, mitä he voisivat tehdä, olikin vastustaa sotaa. Tästä sodan vastustuksesta lähdettiin kannattamaan Leninin imperialismiteoriaa, josta sitten päädyttiin kannattamaan Neuvostoliittoa.

Hyvärisen mukaan koska Neuvostoliitto ei ollut 70-luvulla ollenkaan sellainen kommunistinen ihannevaltio, jota Marx ja Lenin olivat visioineet, piti keksiä oikeutus liittoumalle. Taistolaiset alkoivatkin korostaa, että Neuvostoliitto on ”teoriassa” työläisten valtio, jonka avulla kapitalismin aiheuttama imperialismi voidaan kumota. Koska taistolaiset kokivat kapitalismia puolustavat porvarit häikäilemättöminä raakalaisina, kuten Vietnamin sodassa nähtiin, kommunistienkaan ei pitäisi noudattaa mitään sodankäynnin tai ihmisoikeuksien sääntöjä, koska eivät porvaritkaan noudata. Syntyikin kokemus ”aikuistumisesta” jossa ollaan ”realistisia” sodasta kapitalismia vastaan. Kaikki aiemmat rauhan ja veljeyden ihanteet asetettiin hetkellisesti sivuun lapsellisena naiiviutena, jotta voitiin voittaa sen hetkinen taistelu keinolla millä hyvänsä. Voidaankin sanoa, että taistolaiset käyttivät samaa logiikkaa, jonka mukaan NATO on rauhanjärjestö.

Hyvärinen käsittelee myöskin, miten arjessa tällainen sotamentaliteetti loputa koitui taistolaisten tuhoksi. Kun kaikki elämän asiat ”politisoidaan” aseiksi kapitalisminvastaisessa sodassa, itsenäisille ajatuksille ja oikeastaan henkilökohtaiselle elämälle ei ole mitään sijaan. On oltava 24/7 yhtenäinen puolueen linjan kanssa, koska mikä tahansa erimielisyys tai henkilökohtainen aika puolueen ulkopuolella ovat porvariston hyödynnettävissä olevia heikkouksia. Elämä piti omistaa totaalisesti puolueelle ja Neuvostoliitolle. Kuitenkin taistolaiset eivät olleet mitään superihmisiä, eikä todellisuudessa mitään eksistentiaalista sotaa käyty Suomessa, joten moni yksinkertaisesti väsyi koko touhuun ja katkeroitui syvästi.

Kirjailija analysoikin, miten henkisesti köyhä taistolaisliike oli verrattuna historian muihin vasemmistoliikkeisiin. Hyvärisen mukaan taistolaiset ovat ainoa vasemmistolainen ryhmä, joka ei tuottanut yhtään pysyvää taidetta, instituutiota tai intellektuellia. Kirjailijan mukaan tämä johtuu juuri edellä mainitusta oman itsenäisen ajattelun kumoamisesta. Jos koko elämä on vain puoluetoimintaa, on hyvin vaikea keksiä sen ulkopuolista identiteettiä, ja näin omaperäistä ajattelua, joka kenties voisi vaikuttaa laajempaan kulttuuriin tehokkaammin kuin marssiminen.

Hyödyllisiä teorioita

Minulle suositeltiin tätä kirjaa, koska olen kiinnostunut poliittisten ääriliikkeitten tutkimisesta. Oma erikoistumiseni on juuri kertomusanalyysissä, jonka tarkoituksena on paljastaa, miksi joku omistaisi koko elämänsä jollekin radikaalille poliittiselle ideologialle? Kuitenkin opettajani huomasivat, että minulla oli todella pinnallinen ymmärrys suomalaisen äärivasemmiston historiasta, joka vaikuttikin äärioikeiston analyysissäni. Esimerkiksi kummastelin, miksi aina, kun keskustelin fasisteista, joku halusi kääntää keskustelun kommunisteihin tai ainakin mainita, että hekin ovat olemassa? Minulla oli omia hypoteeseja tästä, mutta kuulema, en voi ymmärtää tätä kommunismipelkoa, jos en tiedä mitään taistolaisista. Samalla tämä kirja käsittelee juuri sellaista tutkimusta, jota haluan toteuttaa maisteritutkinnossani, joten olin tappamassa kahta kärpästä yhdellä iskulla!

Tässä kirjassa paljastuukin todella kiinnostavia tutkimusmenetelmiä ja huomioita ihmispsykologiasta, joita hyödynnän omissa tutkimuksissa. Kiinnostavinta oli kuitenkin havainnossa, että taistolaisten radikalisoituminen noudattaa samaa kaavaa kuin äärioikeiston, vaikkakin tavoitteet ja taktiikat ovat aivan erilaisia. Esimerkiksi arvioimassani Tapio Pesolan ”Suomen saattokello-t 2017” kirjassa Tiina Wiik puolustaa liittoutumista PVL:än uusnatsien kanssa samalla tavalla kuin taistolaiset aikoinaan ja lisää: ”Mutta me emme ole siinä pisteessä, että neuvottelisimme siitä, millainen kantasuomalaisten valtio tässä perustettaisiin. Olemme kaukana siitä. Ensimmäinen asia on turvattava kantasuomalaisten asema ja tulevaisuus omassa maassa, sen jälkeen voidaan katsoa, millaisen valtion se kansa pidemmän päälle haluaa”. Eli Tiina Wiikin tavoite on etnisesti puhdistaa Suomi uusnatsien avulla, ja vasta, kun lopullinen ratkaisu on saatettu päätökseen, hän uskoo, että Pohjoismaisesta kansallissosialistisesta imperiumista voitaisiin neuvotella, jollain kansanäänestyksellä. Vaikka Hyvärisen kirjassa selitetään hyvin tällaisen ajattelun logiikka, silti pudistan päätäni ja ihmettelen ovatko nämä ihmiset koskaan pysähtyneet miettimään kuinka lapsellisilta he kuulostavat?

Ongelmia

Tämän kirjan suurin ongelma on korkea lukukynnys. ”Viimeiset taistot” on hyvin akateeminen kirja, jonka alkupuoli koostuu puhtaasta teoreettisesta pohdiskelusta, joka oli kuivaa jopa minulle. Vasta keskikohdassa päästään itse entisten taistolaisten haastattelujen analyysiin, joka oli ainakin meikäläiselle todella jännittävää luettavaa. Mutta pitää olla aika kiinnostunut kerronta-analyysistä tai taistolaisten ajattelusta, että jaksaa lukea tämän kirjan.

Sitten tässä teoksessa ei pohdita, miksi eksistentiaaliseen sotaan uskovat taistolaiset eivät radikalisoituneet sen verran, että alkaisivat suorittaa terrori-iskuja tai muutenkaan lähteneet mihinkään väkivaltaiseen aktivismiin, kuen Saksassa ja Italiassa? Esimerkiksi Suomessa on SUPO:n mukaan satoja jihadismia kannattavia nuoria, jotka joko rahoittavavat ulkomaisia terroristijärjestöjä tai ovat matkustaneet ulkomaille taistelemaan niitten riveissä. Suomessakin ei tällä hetkellä ole mitään konkreettista sotaa muslimeja vastaan, mutta silti joukko nuoria on radikalisoitunut uskomaan, että sellaista käydään joka päivä. Sama ovat Isistä vastaan taisteluun lähteneet suomalaiset anarkistit.
Ehkä koska tämä kirja kirjoitettiin ennen kuin jihadismista ja anarkismista tuli kansallisia ilmiöitä, kirjailija ei tajunnut pohtia, mitkä olot erottivat taistolaiset vaikka Punaisesta prikaatista tai RAF:ista?

Yhteenveto

Matti Hyvärisen ”Viimeiset taistot” ei ole vain todella hyvä tietokirja taistolaisuudesta, vaan se on kertomusanalyysin oppikirja, jossa esitellään teorioita ja uusia tutkimusmenetelmiä, selventääkseen miksi joku haaskaa elämänsä parhaimmat vuodet poliittisessa ääriliikkeessä? Kuitenkin teos ei ole ihan se kaikista helppolukuisin tietokirja.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Alt-Right: 4Chanista Valkoiseen taloon

Mike Wendlingin ”Alt-Right: 4Chanista Valkoiseen taloon” (oma suomennos) on viime vuonna julkaistu  tietokirja modernista amerikkalaisesta äärioikeistosta.  

7

Idea  

Wendling on BBC:n toimittaja, joka on erikoistunut poliittisiin ääriliikkeisiin, joten on luonnollista, että hän tutki nykyään koko maailmaa riivaavaa amerikkalaista tautia nimeltä ”vaihtoehtoinen oikeisto”. Kuitenkin kirjailijan suurin teesi on, ettei alt-right ole mikään varteenotettava poliittinen liike tai kunnolla edes äärioikeistolainen. Enemmänkin se on kulttuurihegemoniaan pyrkivä sekalainen joukko rasistisia ääriryhmiä, joitten suurin saavutus on nihilististen massamurhaajien ja terroristien tuottaminen. Toki ikävää touhua, mutta ei verrattavissa viimeisen vuosisadan fasistisiin massaliikkeisiin. 

Wedling alkaa kirjansa netin syvemmistä koloista, joissa rasistiset äärikapitalistiset ajattelijat muotoilivat ristiriitaisen ideologian, joka on anarkismin, teknoutopismin, eugeniikan ja totalitarismin sekoitus. 4Channissa, Twitterissä ja YouTubessa nämä ideat törmäsivät valkoisen ylivallan, antifeminismin, konservatismin ja pilailukulttuurin kanssa, muodostaen ihmeellisen vastakulttuurimöykyn erilaisia tekijöitä ja sivustoja, joita yhdisti Trumpin kannatus.   

Kirjassa kuitenkin ei vain analysoida, mitä alt-right pitäisi olla teoriassa, vaan mitä se on käytännössä. Tämä tuoreempi tapa analysoida kyseistä liikettä toi muutaman oivalluksen, kuten sen, ettei alt-righissa oikeasti välitetä ihmisoikeuksista, vaan ainoastaan maahanmuuton ja yleisen tasa-arvon vastustamisesta. Kuitenkin tämä tasa-arvon vastustaminen ei materialisoidu kunnolla oikean maailman poliittiseksi aktivismiksi, koska suurin osa liikkeen jäsenistä koostuu sosiaalisesti eristäytyneistä miehistä, joilla on vakavia psykologisia ongelmia. Tämä selittääkin, miksi esimerkiksi alt-rightiin mukana liikkuva miesasialiike ei ole yrittänyt konkreettisesti parantaa miesten asemaa, vaan ainoastaan vastustamaan feminismiä. 

Mike Wendlingin pohtii myöskin miksi alt-right ei ole tuottanut uusia taidemuotoja ja instituutioita, kuten edellisten sukupolvien vastakulttuurit (esim beatnickit, hipit ja punkkarit). Sattumalta ääriliiketutkija Leena Malkki pohdiskeli tällä viikolla, miksi nykyinen kotimainen äärioikeisto ei ole kyennyt luomaan suuria ja vaikutusvaltaisia ulkoparlamentaarisia järjestöjä, kuten vasemmisto? Tämä kirja antaakin hyvän vastauksen hänen kysymykselleen. Pidinkin hieman puutteellisena, ettei kirjailija huomannut sitä, ettei äärioikeisto ole koskaan tuottanut mitään uutta tai omaperäistä taidetta tai instituutioita. Äärioikeisto ei ole mitään muuta kuin kollaasi erilaisia oikeistolaisia ideoita, joihin on sekoitettu vasemmistolta varastettua estetiikkaa.    

Vertailua  

Wendling ottaa tuoreemman näkökulman kuin samasta aiheesta kirjoitetut kirjat. Esimerkiksi siinä, missä Angela NaglenKill all Normies” (2017) kirjan ydin oli siinä, miten vasemmistolainen vastakulttuuri hegemonisoitui niin paljon, että jopa äärioikeisto omaksui sen taktiikat, muuttuen ”gramscilaiseksi äärioikeistoksi” ja David Neiwertin Alt-America: The Rise of the Radical Right in the Age of Trump” (2017) taas loi jatkumon 90-luvun amerikkalaisesta äärioikeistolaisesta salaliittoteoriamiljööstä alt-rightiin, niin Wendling ajoittaa alt-rightin puhtaasti internetin ilmiöksi, jota perinteisempi äärioikeisto on yrittänyt hyödyntää, epäonnistuen siinä. Kirjailijan mukaan, vaikka alt-right yrittää ottaa kunnian Trumpin nousemisesta presidenttiin, todisteita tästä ei ole.  

Kuten Tapio Pesolan ”Suomen saattokello-t 2017” kirjan-arviossa totesin, tietyissä vastakulttuureissa muodostuu ”kulttinen miljöö” joka selittää, miksi erilaiset tärähtäneet liikkeet sietävät toisiaan, Wendling teos antaa hyvän esimerkin, milloin tällainen kulttinen miljöö hajoaa. Niin kauan, kun vastakulttuuri pysyy pienenä ja sijoittuu johonkin suojattuun paikkaan, kuten muutamaan hämärään nettisivuu tai niitten nurkkauksiin, yhtenäisyys eri ryhmittymien välillä pysyy. Mutta heti, kun pitää yrittää aloittaa valtavirran poliittinen aktivismi, ristiriidat repivät koko liittouman. Näin alkoi tapahtua, kun Trump voitti presidenttivaalit, ja poliittisesti aktiiviset äärioikeistolaiset liikkeet yrittivät kukin vuorollaan ottaa alt-rightin johdon. Kun kaikki haluavat olla führeri, niin kukaan ei ole. Samalla monet alt-rightin kannattajista eivät omanneet kärsivällisyyttä lähteä äitinsä kellarista ja alkaa tylsää poliittista jalkatyötä, jota vaaditaan massaliikkeeltä. Tämän vuoksi Wendling ennustaa alt-rightin romahdusta, josta sitten ehkä jokin uusi poliittinen liike voi muodostua. Tähän asti kuitenkin olemme kokeneet vain romahduksen ja ajoittaisia terrori-iskuja.   

Ongelmia  

Ainoa ongelma tässä kirjassa on syvempi sosiologinen analyysi, jossa pohdittaisiin, miksi ylipäätänsä jonkun rasistisen anarkokapitalistien blogit vetoavat joihinkin ihmisiin, niin paljon, että kokonainen sekalainen äärioikeistolainen netti-ilmiö syntyy? Miksi niin moni keski-ikäinen mies on vanhempiensa kellarissa linnoittautunut neitsyt, joka kuluttaa koko päivänsä trollaamassa juutalaisia toimittajia piirrossammakkokuvilla? Tämä kirja keskittyykin enemmänkin ideologiaan ja sen käytäntöön, kuin pohtimaan, miksi? Silti tässä oli paljon oivalluksia tai todisteita joihinkin äärioikeistolaisiin ilmiöihin, joita havaitsin, kuten että tosiaan on olemassa henkilöitä, jotka toimivat ideologisina siltoina äärimmäisiin johtopäätöksiin, halusivatpa he sitä tai ei. Tai, että on tehty akateeminen tutkimus koko ”kulttuurimarxismi” salaliittoteorian alkuperästä, joka jäljittää sen suoraan Natsi-Saksan propagandaministeriöön.   

Sitten tässä oli yksi pikkuvirhe, jossa kirjailija selittää “God emperor Trump”  meemin olevan vain alt-rightin puolivitsikäs sankaripalvonnan ilmenemismuoto, mutta hän ei tajunnut koko meemin estetiikan ja nimen tulevan Warhammer 40K –roolipelihahmosta. Olisi ollut kiinnostavaa tietää, miksi alt-right omaksui 80-luvun roolipelihahmon Trump-palvonnan merkiksi? Olisiko se sen takia, koska nykyään kyseinen pelisarja on niin suosittu? Vai ovatko kyseisen pelin harrastajat taipuvaisempia äärioikeistolaisuuteen? En saa ainakaan tässä kirjassa vastauksia kysymykseeni.  

Yhteenveto  

Mike Wendlingin ”Alt-Right: From 4Chan to the White House” on yksi kattavimmista tietokirjoista modernista amerikkalaisesta äärioikeistosta, mutta sen keskittyminen käytännön toimintaan, jättää aukkoja koko radikalisoitumisprosessissa. Silti tämä kirja on ehkä tasapainoisimmista teoksista, mitä on aiheesta.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Myyrmannin pommiturmasta

Lukiessani Anssi Kullbergin toimittamaa ”Suomi, terrorismi, SUPO” (2011) tietokirjaa, törmäsin tähän Armas Gerdtin, vuonna 2004 julkaistuun ”Petrin matka Myyrmanniin” kirjaan. Asuin ulkomailla, kun Myyrmannin pommiturma tapahtui, joten tiesin hyvin vähän koko tapauksesta. Tapaus kosketti minua henkilökohtaisesti, koska se oli perheeni suosikkikauppakeskus 90-lukulaisessa lapsuudessani. Kullbergin kirjassa Myyrmannin tapausta pidettiin terrorismina ja viitattiin poliisien mielipiteisiin, mutta jostain syystä sekoitin mielessäni asiat ja otin tämän Armas Gerndtin kirjan luettavaksi, luullen sen käsitelleen terroristinäkökulmaa.   

5

Idea    

”Petrin matka Myyrmanniin” on Myyrmannin pommiturman aiheuttajan elämästä kertova kirja, tämän oman isänsä kertomana. Vaikka pelkäsin teoksen olevan kyynistä rahastusta ja sosiaalipornoa, kuten Deborah Spungen ”Nancy” (1983) kirja, ”Petrin matka Myyrmanniin” olikin hyvin asiallinen ja tunteikas kirja.    

Kirjailija avaa hyvinkin yksityiskohtaisesti koko perheensä taustat ja personalisuudet, mutta myöskin lasten kasvatuksen. Petri kasvatettiin hyvin perinteisessä valkoisessa keskiluokkaisessa suomalaisessa perheessä. Mainittavin asia oli, että isä ja äiti matkustelivat paljon, eivätkä olleet kovin paljon läsnä lastensa elämässä. Mutta tällaisia perheitä on paljon, eikä esimerkiksi vaimonhakkaamista tai alkoholismin kaltaisia kansallisperinteitä harrastettu Gerdt-perheessä.    

Mutta on jotenkin surullista lukea isän tekstiä, joka uhkuu itsensä syyllistämistä siitä, miten olisi pitänyt tajuta aiemmin poikansa syrjäytymisen ja sun muuta tyypillistä tragedianjälkeistä pohdintaa. Kuitenkin kirjailijan syyttelyn kärki kohdistuu kouluun, joka ei puuttunut kiusaamiseen ja poikansa käymään netin pommifoorumiin, Kirjailijan mukaan foorumissa yllytettiin toinen toisiaan rakentamaan suurempia ja monimutkaisempia pommeja, jolloin ryhmän hyväksyntää janoava Petri meni pidemmälle kuin muut. Isän mukaan hänen poikansa oli niin huomionkipeä, että päätti rakentaa suuren pommin, vaikka taitonsa eivät selvästi riittäneet siihen. Michael Kimmellin kirjassa ”Angry White Men: American Masculinity at the End of an Era” (2013) teoretisoidaankin, että netin jotkut foorumit radikalisoivat ihmisiä juuri tällä dynamiikalla.   

Gerdt perusteleekin edellä mainitulla, että poikansa ei tahallaan pyrkinyt räjäyttämään pommiaan Myyrmannissa tai missään muualla, jossa olisi viattomia ihmisiä tai omaisuutta. Sen sijaan Armaksen mukaan Petri suunnitteli räjäyttävänsä pommin metsässä. Valitettavasti jokin meni vikaan ja pommi räjähti ennen aikojaan.    

Kirjailija korostaa myöskin, ettei Petri voinut olla terroristi, koska hänen luonaan ei löydetty mitään poliittista manifestia tai mitään politiikkaan viittaavaa. Kuitenkin koulusurmaajilla yleensä ei ole mitään poliittista ideologiaa, vaan halu tappaa ja kuolla. Se onkin mielenkiintoista, että nykyään suurin osa koulusurmaajista ovat joko äärioikeistolaisia tai ideologisia naisvihaajia. Ehkä sosiaalinen media ja sen algoritmit ovat politisoimassa ahdistuneita nuoria tavalla, joka vielä 2000-luvun alussa oli melko harvinaista.    

Koulukiusattu  

Armas Gerdt kertoo poikansa ankarasta syrjäytymisestä tavalla, joka oli todella koskettava. Tunsin myöskin myötätuntoa Petriä kohtaan, koska minäkin olin hiljainen ja koulukiusattu nuori. Kuitenkin Petrin kiusaaminen ja yhteiskunnallinen eristys olivat äärimmäisen julmia. Tiedän tasan tarkkaan miltä tuntuu olla kiusattu ja eristetty muista nuorista. Muistan, että olin niin masentunut kiusaamisesta, että pelkäsin tosissani menettäväni järkeni. Onneksi onnistuin vuodessa lopettamaan kiusaamiseni ja saamaan ystäviä, mutta Petri ei koskaan. Ehkä juuri kiinnostukseni terroristeja ja massamurhaajia kohtaan kumpuaa siitä, että olin itsekin kuilun partaalla ja haluan tietää minkälaista, on syöksyä alas.     

Tässä kirjassa kuvataan sellaista sosiaalista eristämistä, joka ei voi muuta kuin luoda häiriintyneen nuoren miehen. Jos minun vuoden mittainen koulukiusaaminen tuntui ahdistavalta ja hirvittävältä, kuvitelkaa mitä se tekee ihmiselle, kun se on vakiotunne koko tämän elämän aikana?  Kirjassa esitetyt faktat Petrin elämästä ovat kuin resepti koulusurmaajan luomiselle. Esimerkiksi norjalainen terroristi Anders Behring Breivik oli itsekin koulukiusattu ja eristetty totaalisesti kaikista yhteisöistä, joihin hän yritti päästä.    

Vaikka Petri ei kirjailijan mukaan tahallaan halunnut tappaa ketään, hän varoittaa tässä kirjassa, että jos koulukiusaamiseen ei puututa, tahallisia massamurhia tulee tapahtumaan. Jälkiviisaasti voimme todeta, että juuri niin tapahtui Jokelalla (2007) ja Kauhajoella (2008).     

Ongelmia    

Suurin ongelma tässä kirjassa on se, että se perustuu suurimmaksi osaksi anekdootteihin, joten on tässä luetettava isän versiota ja tulkintaa tapahtumista. Tämä onkin jonkinlainen terapiakirja, jonka kautta isä käsittelee elämänsä suurinta epäonnistumista.     

Vaikka isän teoria tahattomasta räjähdyksestä on hyvin uskottava, pommissa esiintyvät haulit ihmetyttävät. Kirjailijan mukaan pommissa olevat haulit oli suunniteltu tuhoamaan ympäröivät puut, jotta tuhon laajuus voitaisiin todeta ja näin saada pommifoorumin kunnioitus. Epäilen vähän tätä, koska haulit ovat juuri se elementti pommissa, joka on suunniteltu vahingoittamaan suuren määrän ihmisiä. Toki voi olla, että mainittu pommifoorumi oli täynnä mielenvikaista porukkaa, joka suunnitteli terroristien pommeja kohdellakseen lähimetsän puustoa kaltoin.     

Yhteenveto.    

Armas Gerdt ”Petrin matka Myyrmanniin” on koskettava kirja nuoreta syrjäytyneestä miehestä, joka päättyi vaarantamaan henkensä saadakseen huomiota. Nykyään tätä kirjaa voitaisiin pitää aikalaiskuvauksena 2000-luvun alun Suomesta, missä koulukiusaamiseen ei vielä kiinnitetty paljon huomiota. Tässä kirjassa esiintyykin paljon sellaisia ilmiöitä, joita nykyään ei enää törmää. Esimerkiksi keskiluokkainen perhe, jolla on vain yksi kotitietokone tai sosiaalisen median puutetta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Hakaristin ritarit

André Swanströmin uutuuskirjasta ”Hakaristin ritarit” syntyi pieni kohu, joka kiinnitti huomioni. En tiedä johtuuko se siitä, että asuin merkittävän osan elämästäni ulkomailla, kun minulle oli itsestään selvää, että jos liittyy Natsi-Saksan SS-joukkoihin, on natsi. Mutta Hesarin artikkelin aiheuttama reaktio selvästi osoitti, ettei se kaikille ollut selvää. Otin sitten tämän kirjan luettavaksi, melkein vain ärsyttääkseen ihmisiä. Välillä olen tällainen mulkku.

1

Idea

Kirjan punainen lanka on Mauno Jokipiin klassikoksi muodostunut suomalaisten SS-vapaehtoisista kertova ”Panttipataljoona” (1968) kirjan väittämien dekonstruktio. Jokipiin kirjassa SS-vapaehtoiset esitetään puhtaina isänmaallisina nuorukaisina, jotka uhrasivat itsensä pelastaakseen Suomen, eivätkä lähteneet hupsuttelemaan natsien kanssa. Saadakseen tukea väittämälleen, että SS-vapaehtoiset olivat natseja, Swanströn hyödyntää SS:n omia rekrytointiasiakirjoja, SS-vapaehtoisten päiväkirjoja, lehtiartikkeleita ja muita virallisia asiakirjoja. Näistä aineksista muodostuu synkkä kuva, jossa fasistinen IKL-järjestö onnistui kaappaamaan Suomen hallituksen salaiseksi laatiman SS-vapaehtoissotilaitten rekrytoinnin ja kouluttamaan itsestään taistelukelpoisen natsieliittijoukon. Oli vain suuri historiallinen onni, että Suomen hallitus tajusi SS-vapaehtoisen antidemokraattiset tavoitteet ajoissa ja riisui kotiin palaavat joukot aseista sekä hajautti heidät.

Kristillinen fundamentalismi

Vaikka tiesin SS:n olevan okkultismiin ja hämäräperäiseen antikristilliseen teismiin taipuva, en tiennyt, että suurin osa näistä suomalaisista SS-vapaehtoisista kuuluivat herätysliikkeisiin. Kirja paljastaa, että körttiläiset ja lestadiolaiset olivat yliedustettuina suomalaisten SS-vapaehtoisten ja fasistisen IKL-järjestön riveissä.

Kirjailijan mukaan suomalainen herätysliike ei ollut kansallissosialistinen, vaan natseja tuettiin, koska kommunismia vihattiin enemmän. Tämä kommunismiviha yhdistettyjä fundamentalistikristillisyyteen loi herännäisissä ”päämäärä pyhittää keinot” mentaliteetin, jossa kaikki natsien hirmutieto ja -sanat katsottiin läpi sormien. IKL:n ja myöhemmin SS:n liittyneet herännäiset olivat suurimmaksi osaksi vakaumuksellisia kansallissosialisteja, jotka vihasivat juutalaisia, demokratiaa ja ihmisoikeuksia. IKL:n omissa julistuksissa todettiin, että Suomen tuleva diktaattori vastaisi ainoastaan Jumalalle. Tässä onkin mielenkiintoinen pesäero saksalaisiin natseihin. NSDAP-puolueelle jumala oli vain abstrakti hahmo, joka voi kuulua mihin tahansa uskontoon, mutta sillä ei ole niin merkityksellinen kuin puolueen ja valtion ylimmällä johtajalla Adolf Hitlerillä. Monissa SS-vapaehtoisten päiväkirjoissa ilmeneekin kriittisyyttä SS:n kirkkovastaisuutta ja Hitleriä kohtaan osoitettua fanaattisuutta. Mutta käytännössä IKL:llä ja NSDAP:lla ei ollut mitään eroa. Tämä näkyy jo siinä, että vapaehtoisten päiväkirjoissa kerrotaan juutalaisten massamurhista kritittömästi kuin se “kuuluisi asiaan” ja jopa vihjaillaan osallisuutta niihin.

Körttiläisten natsimyönteisyys ilmeni erityisesti ”Hengellisessä herätyslehdessä” jossa, vuoden 1941 numerossa ylistettiin Adolf Hitlerin kirjoittamaa ”Taisteluni” manifestia. Mielenkiintoisesti kyseisessä kirja-arviossa haukuttiin Hitlerin vastustajia mustamaalaajiksi ja väärinymmärtäjiksi, kun eivät pitäneet valtakunnanjohtajan kirjasta ja ajatuksista. Olen lukenut Hitlerin ”Taisteluuni” ja se on ensimmäisistä sivuista lähtien äärimmäisen harhainen vaahtoaminen juutalaisia vastaan. Joko 40-luvun körttiläiset toimittajat olivat kaksinaamaisia valehtelijoita tai sitten he olivat niin rasistisia, etteivät edes huomanneet kirjassa olevaa juutalaisvihaa ja avointa selostusta siitä kaikesta, mitä lopulta diktaattori tekikin.

Suurin kritiikki tätä kirjaa kohtaa onkin, että Swanström ei lähde pohtimaan, miksi herännäiset olivat niin kovia natseja? Oliko heidän teologiassaan jokin radikalisoiva tekijä? Antikommunismi itsesään ei vielä tee kenestäkään natsia tai edes sympatisoijaa, joten se ei voi olla ainoa selitys.

Yhteenveto

André Swanströmin uutuuskirjasta ”Hakaristin ritarit” on loistava kirja, jossa rakennetaan hitaasti, mutta varmasti todistusaineistoa SS-vapaehtoisia vastaan. Kirjassa piirtyy vakuuttavasti kuva vakaumuksellisista natseista, jotka eivät vain liittyneet SS:ään auttaakseen Suomea puolustautumaan Neuvostoliittoa vastaan, vaan kumoamaan maamme demokratian. Teksti on niin hyvin toteutettu, että ahmin tämän kirjan todella nopeasti, vaikka se on melkein 500-sivua pitkä. Kannattaa lukea, jos haluaa päivittää tietonsa suomalaisten historiallisesta flirttailusta pimeyden kanssa.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Raskaan sarjan radikaalit: FBI:n salainen sota amerikkalaisia maoisteja vastaan

Elin hyvin pitkään siinä käsityksessä, että maoismi oli olemassa vain Kiinassa. Muta sitten luin ruotsalaisista maoisteista Anssi Kullbergin toimittamassa ”Suomi, terrorismi, SUPO” (2011) kirjassa. Aloin pähkäillä, miksi joku haluaisi olla kommunistin lisäksi vielä erikseen maoisti? Tämä kysymys hiersi minua jonkin aikaa. Luin Maon ”Pienen punaisen kirjan” (1964), mutta en ihan saanut tarkkaa vastausta, mikä ero on maoismilla ja Marxismi-Leninismillä? Mutta sitten jossain podcastissa mainittiin, että historioitsijat Aaron J. Leonard ja Conor A. Gallagher julkaisivat vuonna 2015 ”Raskaan sarjan radikaalit: FBI:n salainen sota amerikkalaisia maoisteja vastaan” (oma suomennos) tietokirjan. Sillä sekunnilla avasin nettiselaimen välilehden ja laiton kirjan Goodreadsin lukulistaan!    

17

Idea   

Aaron J. Leonard ja Conor A. Gallagher kirja käsittelee amerikkalaisen historian unohdettua jaksoa, kun 60-luvulla uuskommunismi oli niin suosittu aate, että se uhkasi kaataa USA:n hallituksen. Erityisesti maoistiset Revolutionary Union (RU) ryhmittymä ja Revolutionary Communist Party (RCP) olivat 67-70 USA:n suurimmat kommunistipuolueet. Näillä ryhmillä oli kymmeniä tuhansia kannattajia valmiina tarttumaan aseisiin syöstäkseen USA:n kommunistiseen vallankumoukseen. Tietenkin FBI kiinnostui avoimesti vallankumousta julistaviin ryhmittymiin ja se aloittikin mittaavan operaation niitä vastaan. Tämä kirja kertookin FBI:n ja maoistien salaisesta sodasta.   

Olin jo lukenut räjähtävän tarkan Rick Perlsteinin kirjan aikajakson historiasta ”Nixonland: The Rise of a President and the Fracturing of America” (2008) jossa juurikin esitettiin, että oikeastaan 60-luku oli paljon levottomampaa aikaa kuin nykyään se muistetaan. Tämä Leonardin ja Gallagherin kirja vahvistaa Perlsteinin tulkinnan ja piirtää hyvin tarkan kuvan radikalisoituneista nuorista amerikkalaisista, jotka kokivat USA:n olevan pahuuden imperiumi. Tämä sai mittaavan joukon nuorista radikalisoitumaan kommunismiin, mutta ei mihin tahansa kommunismiin, vaan kaikista äärimmäisempään Stalinia ja Maota avoimesti ihailevaan vallankumoukselliseen kommunismiin. Kirjailijoitten mukaan nämä nuoret tiesivät vallan hyvin Stalinin puhdistuksista ja aiheuttamasta nälänhädästä, mutta eivät välittäneet. Tärkeintä heille oli se, että Lenin ja Stalin olivat onnistuneet toteuttamaan käytännössä vallankumouksen ja pitämään vallan käsissään. Mao oli kirjailijoitten mukaan näille nuorille elävä esimerkki, että Leninin ja Stalinin viitoittama tie oli ainoa oikea tapa toteuttaa kommunistinen vallankumous. Voidaankin sanoa, että jollain perverssillä machiavelilaisella logiikalla nämä nuoret olivat realisteja. 

Tiedustelu   

kirjailijoitten mukaan FBI oli tässä tapauksessa täysin oikeutettu tarkkailemaan RU:ta, mutta mittakaava ja keinot, joita tiedustelupalvelu käytti, olivat ylimitoitettuja. Heti, kun maoistien ryhmittymä perustettiin, FBI lähetti soluttautujia puolueeseen ja alkoi kampanjan sen tuhoamiseen. Vaikka RU ei saanut rahoitusta tai ohjeistusta kommunistiselta Kiinalta, FBI pelkäsi sen toimivan kiinalaisten käskystä.   

Kirjailijat käyttävätkin hirveällä vaivalla hankitut FBI:n ja oikeuslaitoksen nykyään julkisiksi avatut asiakirjat RU:sta, piirtääkseen hämmästyttävän kuvan amerikkalaisista maoisteista. FBI:lla oli parikin soluttautujaa, jotka olivat nousseet lähelle RU:n johtoportaita, joten heidän raporteissaan on paljon mainintoja maoistien sisäisistä keskusteluista, filosofiasta ja strategiasta. Samalla lähteenä käytetään vuodetut COINTELPRO-asiakirjat, jotka paljastavat FBI:n laittomat operaatiot erilaisia ulkoparlamentaarisia järjestöjä vastaan. Näitten lisäksi tietenkin RU:n omia julkaisuja ja lehtiartikkeleita hyödynnettiin kirjan kokoamisessa.    

FBI:n tiedustelu olikin niin tarkkaa, että tässä kirjassa saat seurata maoistien touhuja hyvinkin läheltä, lähes askel askeleelta, heidän hajoamiseen saakka. Mielenkiintoisinta on kuitenkin se, että RU tiesi, että heitä tarkkaillaan, joten vaikka kuinka ryhmittymässä avoimesti puhuttiin vallankumouksesta ja aseitten hankkimisesta, FBI ei koskaan onnistunut kieltämään puoluetta tai pidättämään sen jäseniä maanpetos- tai muilla vastaavilla syytteillä.    

Historian pyörät   

Ehkä mielenkiintoisinta tarkan maoistien elämän ja tekojen kuvauksen lisäksi on, miten kirja kehystää nämä tapahtumat laajemman historiallisen kontekstin kautta. RU syntyi Kiinan kommunistisen vallankumouksen jälkeen, mutta kun 70-luvulla, Maon kuoleman jälkeen, Kiina alkoikin kääntyä kapitalismin suuntaan ja liittoutua Nixonin hallitseman USA:n kanssa, RU joutui kriisiin.   

RU:n ideologia perustui radikaaliin kommunismiin, joka koki Neuvostoliiton johtajan Nikita Khrushchevin Stalinin sekoilun arvostelemisen ”revisionismiksi”. Tämän lisäksi Neuvostoliiton uusi linja vallankumouksia vastaan ja sisäänpäin kääntyminen, pidettiin petoksena, jonka vuoksi koko Neuvostoliitto koettiin ”luokkavihollisena”. Mao kuului tähän samaan leiriin, jonka mielestä Stalinin linja olisi pitänyt jatkua, jolloin hänestä tuli monen uuskommunistin esikuva. Joten Kiinan kelkan täyskäännös Maon kuoleman jälkeen hajotti maoistien rivit USA:ssa täysin.   

Asiaa pahensi sekin, että 70-luvulla amerikkalaiset tehtaat alkoivat siirtyä Kiinaan, joten amerikkalaisten maoistien koko rekrytointialusta vietiin heidän jalkojensa alta. Samaan aikaan he eivät onnistuneet tai tajunneet yhdistää voimansa erilaisten vasemmistolaisten identiteettiryhmittymien kanssa, kuten afroamerikkalaiset, orastava homoliike ja feministit. Nämä kolme samaan aikaan tapahtunutta muutosta hajottivat ja eristivät RU:n vallasta, kunnes se lakkautettiin.    

Lopulta FBI kaikesta häirinnästä ja vakoilusta huolimatta, ei kyennyt tuhoamaan RU:ta ja RCP:tä, vaan historia onnistui. Vuodet 68-70 olivat se pieni historiallinen ikkuna, jossa oli mahdollisuus toteuttaa kommunistinen vallankumous USA:ssa, mutta se nopeasti sulkeutui, eivätkä maoistit tai muutkaan kommunistiset ryhmittymät tuohon aikaan onnistuneet toipumaan siitä. Tietenkin aikalaiset eivät tätä tajunneet, vaan he jatkoivat vielä 80-luvulle asti suunnitelmiaan, kunnes luovuttivat. Tämä historiakirja jotenkin herättää sen pienen toivon, että jihadismi kokee saman kohtalon. Tietenkin emme voi mitenkään ennustaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan tai, mikä tapahtuma voisi näivettää jihadismin kannatuksen, mutta silti se on täysin mahdollista.    

Yhteenveto    

Aaron J. Leonardin ja Conor A. Gallagherin ”Raskaan sarjan radikaalit: FBI:n salainen sota amerikkalaisia maoisteja vastaan” on paras historiankirja, jota olen pitkään aikaan lukenut. Tämä ei johdu ainoastaan siitä, että aihepiiri on todella seksikäs, vaan sen takia, koska tässä on niin tarkkaa ja elävää historiallista tietoa. Pystyt melkein tuntemaan maoistien ajatukset ja jopa samaistumaan heihin, vaikka et hyväksyisikään heidän megalomaanisia suunnitelmia. Kirjailijatkin vaikuttavat jotenkin ihailevan ryhmittymän järjestäytyneisyyttä ja päättäväisyyttä, vaikka esittävätkin rehellisesti ja kaunistelematta negatiivisetkin faktat. Kannattaa lukea tämä kirja, koska se kertoo vähemmän tunnetusta USA:n historiallisesta ilmiöstä, joka melkein muuttui historialliseksi käännekohdaksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi

Farajin jihadistinen manifesti

Siitä on pitkä aika, kun olen lukenut mitään jihadistien manifesteja. Sen lisäksi, että päädyn tiedustelupalveluitten tarkkailulistoille, näitä läpysköjä ei ole yhtä mukava lukea, kun käännökset ovat joskus huonoja ja jihadistien kirjoitustapa todella ärsyttävä. Jäbät sekoittavat tavalliseen retoriikkaansa arabiankielisiä termejä, mikä hankaloittaa lukemista, vaikka ymmärrän suurimman osan islamilaisista käsitteistä. Nyt tartuin egyptiläisen al-Jihadi (Tanzim al-Jihad) jihadistiryhmittymän teoreetikko Muhammad abd-al-Salam Farajin (1954-1982) ”Laiminlyöty velvollisuus” (oma suomennos) manifestiin. Otin tämän lukulistaan, koska se on Sayyd Quitbin ”Virstanpylväät” (1964) teoksen ohella modernin jihadismin merkkiteos, joka loi teoreettisen perusteen al-Qaidalle ja sen jälkeisille hupsuttelijoille.

7

Idea

Kirjan päätarkoitus on perustella, miksi on islamilaisen teologian mukaista julistaa pyhä sota omaa muslimienemmistöistä hallitusta vastaan. Silloin kun muslimi-imperiumi oli olemassa, jihadin sai julistaa ainoastaan kalifi ja ainoastaan tiukkojen ehtojen vallitessa. Kaikki kalifaatin käymät sodat eivät olleet jihadeja, vaan ihan vaan sotia. Mutta Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kalifaattia ei ollut enää olemassa ja näin jihadin julistaminen kävi mahdottomaksi. Faraj ja kumppanit kuitenkin kokivat, että Egyptin sen hetkinen sekulaari presidentti Anwar Sadat (1918-1981) piti kaataa ja Egypti muuttaa uudeksi kalifaatiksi. Tämä kirja on yritys perustella, miksi al-Jihad-ryhmä on oikeutettu julistamaan jihadin.

Yksi suurimmista esteistä aloittaa pyhä sota onkin se, että sen pääasiallinen tarkoitus on olla puolustussota ulkoista vihollista vastaan. Faraj kuitenkin löysi keskiaikaisen uskonoppinen Taqī ad-Dīn Ahmad ibn Taymiyyah (1263-1328) joka oli omana elinaikanaan uudistanut islamia, tulkitsemalla uskonnon pyhiä tekstejä tavalla, jossa voitaisiin perustella pyhä sota sen ajan muslimeiksi kääntyneitä mongolihallitsijoita vastaan. Mongolit olivat vuonna 1299 valloittaneet lähes koko Lähi-Idän ja hallinneet aluetta vuosikausia. Monien arabien mielestä kuitenkin nämä mongolit eivät olleet ”aitoja” muslimihallitsijoita. Perinteisessä islamilaisessa laissa ei ollut mitään perustetta kapinoimaan omaa uskonveljiä vastaan. Apuun tulikin Taymiyyah, joka loi teesin, että jos muslimihallitsija hallitsee muslimeja epäoikeudenmukaisesti, tämä ei ole oikeasti muslimi ja näin aseellinen vastarinta häntä vastaan on perusteltua! Taymiyyan ideat eivät hänen elinaikanaan olleet kovin suosittuja, erityisesti kun ensimmäisen kalifaatin aikana oli perusteltu, että mikä tahansa muslimihallitsija on parempi kuin ei mikään muslimihallitsija. Taymiyya loppujen lopuksi kuitenkin onnistui uudistamaan uskontonsa. Ikävä kyllä Taymiyya loi pohjan myöhemmin 1700-luvulle Arabian niemimaassa syntyneelle wahhabismille, joka on kaikista fundamentalistisin ja vihamielisin islamin haara.

Tästä tuleekin tämän manifestin otsikko: Islamin mukaan jokaisen muslimin velvollisuus on osallistua jihadiin ja Farajin mukaan tämä velvollisuus on nykyään laiminlyöty. Farajin mukaan modernin jihadin tehtävä onkin perustaa kaadetun hallituksen tilalle kalifaatin ja sen jälkeen aloittaa pyhiä sotia naapurivaltioihin, kunnes on olemassa vain yksi jättiläismäinen islamilainen valtio.

Rakenne

Tämä kirja on rakennettu kysymys-vastaus-muotoon, jossa jokin hypoteettinen muslimi kysyy perusteluja vastarinnan aloittamiseen ja Faraj vastaa niihin. Kirjailija vetoaa Koraaniin, haditheihin (Muhammedin tekemisien ja sanomisien kokoelma, josta vedetään tulkintoja sharia-laille) ja Taymyyahin omiin kommentteihin islamilaisesta laista. Tämä formaatti on aika rasittavaa, kun jokaista kappaletta katkaisee jokin pyhän tekstin sitaatti. Näissä sitaateissa sitten vielä referoidaan lukuisiin nimiin, jotka pitäisivät todistaa, miten aito hadith on. Haditheja kun on kymmeniä ja monet ovat väärennöksiä tai koulukuntakohtaisia.

Argumentaatio

Mielenkiintoiseksi tämä teksti menee, kun kuvitteellinen kysyjä epäröi koko pyhän sodan aloittamista omaa hallitustaan vastaan ja erityisesti itsemurhaiskujen käyttöönottoa. Faraj pyrkii perustelemaan erilaisilla marttyyrikertomuksilla itsemurhaiskuja. Kirjailijan mukaan jos Muhammadin aikana oli sallittua sotilaan taistella, vaikka tämä tiesi kuolevansa taistelussa, se on tarpeeksi hyvä perustelu sille, että itsemurhapommitus on sallittu. Kirjasta löytyy myöskin kertomus, jossa lapsi haluaa osallistua taisteluun ja profeetta sallii sen, joten Faraj vetää siitä tulkinnan, että lapsien itsemurhaiskut ovat ok. Tällaista ylitulkintaa käytetään perustelemaan, miksi siviilien, naisten ja lasten tappaminen ovat sallittuja ja niin edelleen. Tuhansia vuosia vanhoja sotakertomuksia tulkitaan moderniin kontekstiin, jolloin mitä barbarismisempia käytäntöjä pyhitetään. Esimerkiksi salamurhat, myrkytykset petokset ja niin edelleen. Kaikki keinot sodan voittamiseen Faraj löytää tulkitsemalla lukuisia Muhammadista kertovia tarinoita. Kirjailija referoi kertomuksiin, joissain Muhammad kuulee, jonkun hänen sotilaistaan tehneen jotain ja joku kysyy, oliko se ok? Muhammad sitten sanoo vastaa joko myöntävästi tai kieltävästi. Faraj kuluttaa myöskin aikaa perustellakseen, miksi Muhammadin pasifistisemmat lausunnot ovat väärennöksiä tai ne eivät päde nykyaikaan, suodattaen näin ainoastaan kaikista väkivaltaisemman ja häikäilemättömän version profeetasta kirjaansa.

Faraj myöskin käyttää sivuja haukkuakseen perinteisiä uskonoppineita, jotka eivät kannattaneet sotia ja silmittömiä massamurhia viattomia ihmisiä vastaan. Farajin mukaan nämä kaikki uskonoppineet eivät tunne ”aitoa” islamia ja he itse ovat vääräuskoisia. Perusteluna kirjailija käyttää profeetta Muhammad sitaattia, jossa tämä varoitti, että hänen kuolemansa jälkeen ihmiset tulevat vääristelemään hänen uskontoaan. Voitaisiin toki sanoa, että jätkä joka tulkitsee uskontoa keskiaikaisen uudistajan kautta, perustellakseen viattomien ihmisten teurastusta, on juuri se tyyppi, josta profeetta varoitti. Mutta tässä kirjassa ilmenee, että islamissa on lukuisia sääntöjä, jotka rajoittavat sodankäyntiä, mutta Faraj tulkitsee nämä säännöt epäolennaiseksi, koska maailman tilanne on niin vakava, että muslimit ovat puolustuskannalla.

Monet sodankäyntiä rajoittavat säännöt ovat kirjailijan mukaan muotoiltu joko Mekan aikana (mikä tekee niistä perinteisen tulkinnan mukaan vähemmän painavia kuin Medinan aikana laaditut) tai koska ne laadittiin silloin, kun muslimit olivat johtavassa asemassa. Farajin mukaan koska suurin osa maailmasta on ”vääräuskoisten” suurvaltojen hallinnassa ja islaminusko on ”hyökkäyksen kohteena” kaikilta suunnilta, perinteisistä sodankäynninsäännöistä on poikettava ja tartuttava kaikista epätoivoisempiin tekoihin.

Kuolemankultti

Tässä kirjassa ilmenee hyvin, mitä Shiraz Maher kirjoitti kirjassaan ”Salafi Jihadism: A history of a Idea” (2016) jossa juurikin analysoidaan jihadismin ideologiaa: Jihadismi versio islamista on kuin kuolemankultti. Ainoa vertailukohta, joka tulee mieleen tämän kirjan versiosta islamista, on viikinkien soturiuskonto. Viikingit uskoivat, että taistelussa kuoleminen on suurin siunaus ja pääsy suoraan paratiisiin, kun taas muulla tavalla kuollut päätyy varjomaailmaan. Faraj uhkaakin helvetillä niitä muslimeja, jotka eivät uskalla taistella hänen kanssaan. Näköjään muslimien haluttomuus jihadismiin oli aika suurta tämän kirjan kirjoittamisajankohdalla, koska aika monta kertaa kirjailija haukkuu erilaisia uskonoppineita ja kuvitteellista kysyjää, jotka epäröivät koko projektia.

Se onkin huomiota herättävä havainto, että kirja olettaa lukijan olevan jo fundamentalisti, mutta silti hänen täytyy yrittää vakuuttaa tätä, että terrorismi on juuri se tie pelastukseen. Tämä osoittaakin sen, mitä olen monesti sanonut, että vaikka fundamentalistit ovat arvioiltaan fasisteja, monet eivät halua anastaa vallan hallitukselta ja perustaa teokraattisen diktatuurin. Monet haluavat vain olla oman perheensä diktaattori ja se siitä. Toki ikävä tilanne lapsille ja kenties vaimolle, mutta ei yhteiskunnalle. Vaikka jokainen jihadisti on fundamentalisti, eritysesti salafisti, kuten tässäkin kirjassa todetaan, jokainen salafisti tai muu muslimifundamentalisti ei ole vielä jihadisti tai edes islamisti.

Yhteenveto

Muhammad abd-al-Salam Farajin ”Poissaoleva velvollisuus” on sairas kirja, joka on hankala lukea, mutta se kertoo paljon nykyään maailmaa riivaavasta vihaideologiasta, jonka tunnemme jihadismina. Mutta tämä kirja myöskin osoittaa hyvin, että islam itse ei radikalisoi, jos jihadisti joutuu vakuuttamaan jopa fundamentalistit, käytteän keskiakaisen teologin perusteluja.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto