Avainsana-arkisto: rakenteellinen rasismi

Portugalin pimeä puoli

Anna Pöysän tänä vuonna julkaistu “Portugalin pimeä puoli” on populaari tietokirja Portugalin kolonialismin historiasta, mutta myöskin hyvä esitys sitä vastaan perustetusta dekolonisaatioteoriasta.   

2

Idea  

Kirjan melkein mikrohistoriallinen keskipiste on “Cova da Moura” korttelin afrikkalaistaustaiset asukkaat, joitten kautta kirjailija tutkii Portugalin kolonialismia ja miten sitä vastaan on taisteltu.   

Kirja pyrkii häivyttämään suomalaisten käsityksen portugalista ”hellävaraisena imperiumina”, joka ei ollut yhtä rasisti tai brutaali kuin suuret länsimaiset siirtomaavallat. Kuitenkin Portugali oli yksi viimeisempiä länsimaita, jotka luopuivat orjuudesta ja siirtomaistaan. Kirja kertookin yksityiskohtaisesti, että vielä 1970-luvulla Portugali oli kirjaimellinen fasistinen imperiumi.   

Kolonialismia harjoitettiin tarpeeksi pitkään, että sen eri ideat eurooppalaisesta ylivertaisuudesta ovat uppoutuneet ihmisten mieliin ja yhteiskunnan rakenteisiin tiedostamattomiksi oletuksiksi. Nämä asenteet yhä ruokkivat rasismia, imperialismia ja äärioikeistoa. Pöysä tiivistääkin kirjan veistin näin: “Mitä enemmän tästä historiasta tiedetään, sitä paremmin pystytään ymmärtämään nyky-yhteiskuntaa.” 

Pöysä myöskin vertaa Portugalin joitain sosiaalisia ilmiöitä Suomeen, koska Suomikin oli kolonialistinen valtio.  

Imperialismin aave  

Puoliksi brasilialaisena tässä kirjassa ei ollut kovin paljon uutta. Uutta olikin tietää, että suomalaiset eivät tiedä Portugalin rikoksista ihmiskuntaa vastaan. Kertoo paljon siitä, että pitää elää entisessä siirtomaassa tarpeeksi pitkään, että pystyy käsittämään henkilökohtaisella tasolla siirtomaavallan pahuuden. Pöysä tekeekin erinomaisen työn välittääkseen, miksi kokonaisten kansojen tuhoaminen ja alistaminen ulkomaisen suurvallan kaupallisen kontrollin alle ovat huonoja juttuja.   

Kirjailija käsitteleekin tässä kirjassa, miten Portugalin fasistisen diktatuurin alla siirtomaavaltaa pyrittiin kehystämään ”sivistäväksi kansojen ystävyysprojektiksi” ja tätä propagandaa yhä harjoitetaan. Pahinta kuitenkin on, että imperialismin valkopesu ei vain häivytä historiaa, vaan se ruokkii äärioikeistoa.  

Tässä kirjassa välittyykin, mitä äärioikeisto oikeastaan on: Se ei ole vain jokin pimeä vallankumouksellinen ääri-ideologia, joka perustuu yksilövapauksien kumoamiseen ja rasismiin, vaan se on imperialismin aave. Portugalin nykyinen äärioikeisto ihailee peittelemättä Salazarin brutaalia fasistista diktatuuria ja sen siirtomaavaltaa. Äärioikeisto ei olekaan, mikään vallankumouksellinen liike sen todellisessa mielessä, eli olemassa olevan vallan kumoamisessa, vaan se on valtaa vahvistavaa. Portugalin äärioikeisto haluaa palauttaa Portugalin suurvaltastatuksen ja siirtomaitten riistoon perustuvan talouden.   

Kirjailija osoittaakin, että Portugali on nykyään yksi EU:n köyhistä valtiosta, koska sillä ei ole enää siirtomaita joita riistää. Brasilia esimerkiksi melkein tyhjennettiin kullasta, kun se oli osa Portugalia. Mutta pahempaa kärsivät afrikkalaiset siirtomaat, joissa kokonaisia valtioita pyyhkäistiin pois maailmankartalta ja sen asukkaat orjuutettiin. Suomalisen on hyvin vaikea käsittää, miten totalitaristinen siirtomaavalta oli, mutta tässä kirjassa välitetään se hyvin. Joillekin länsimaisille George Orwellin ”1984” on vain pelottava dystopiakuvaus. Mutta afrikkalaisille alkuperäisasukkaille romaanissa kuvattu ajatusten täydellinen kontrolli ja historian vääristely olivat siirtomaa-aikana arkea. Afrikkalaisten ja muitten alkuperäiskansojen historia, kulttuuri, uskonto, filosofia ja tiede hävitettiin määrätietoisesti ja korvattiin länsimaisella. Portugali ei lähtenyt sivistystyöhön maailmalle, vaan kulttuuriseen joukkotuhoon. Emme saa koskaan tietää, mitä afrikkalaiset olisivat voineet saavuttaa itsenäisesti siirtomaavallan takia. Pahempaa on kuitenkin, että siirtomaavalta iskosti satoja vuosia alkuasukkaitten mieliin, että he ovat ali-ihmisiä, jotka kelpaavat maksimissaan alipalkatuiksi palvelijoiksi.   

Äärioikeisto ei siis ole mitään muuta kuin tällaisen elitistisen projektin ideologinen jäänne, joka sentään tunnustaa, että ylläpitääkseen kapitalismin korkeaa elintasoa, on riistettävä jonkun muun maan luonnonvarat. Kirjassa kuvataankin lukuisia jättiläismäisiä portugalilaisia yksityisiä suuryrityksiä, jotka vielä 60-luvulla käyttivät afrikkalaista orjatyövoimaa, tuottaakseen halpoja kaupallisia tuotteita. Kun äärioikeisto sanoo olevansa eliittivastainen ja ajavansa ”oman kansan etua” se valehtelee. Salazaarin diktatuuri ajoi eliitin, erityisesti yksityisten suuryritysten osakkeenomistajien etua. Ei siis ole mikään yllätys, että Henri Heikkisen ja Antti Vesalan oikeistolaisessa manifestissa ”Elämä hyvinvointivaltiossa” (2013) ihailtiin Salazarin diktatuurin tiukkaa budjetinpitoa, mistä kirjailijoitten mukaan Suomikin voisi ottaa mallia. Heikkinen ja Vesala eivät vain kerro, että Portugalin diktatuurin tiukka budjetinpito oli ainoastaan mahdollista, koska maa imi sen afrikkalaisten siirtomaitten luonnonvaroja ja lähes ilmaista työvoimaa.   

Ongelmia  

Oikeastaan tässä kirjassa ei ole ongelmia, mutta kaipasin akateemisempaa otetta. Kirja on enemmänkin populaari yleisesitys dekolonisaatioteoriasta ja Portugalin siirtomaahistoriasta. Tämä tarkoittaa, että suurin osa sen lähteistä ovat aihepiiriä käsitteleviä tietokirjoja, eikä varsinaista omaa akateemista tutkimusta. Tavalliselle ihmiselle tässä on siis paljon helposti ymmärrettäviä lukuvinkkejä, joista monet olen itsekin lukenut. Erityisen positiivista on Frantz Fanonin tuotannon korostaminen.   

Yhteenveto  

Anna Pöysän “Portugalin pimeä puoli” on loistava kirja, joka käsittelee Portugalin kolonialismia useista eri näkökulmista. Lukija aivan varmasti käsittää, miksi kolonialismi, rasismi ja äärioikeisto ovat niin läpimätiä ideologioita, joita tulisi juuria myöten hävittää nykymaailmasta. Ei auta vain kieltää syrjintä, vaan on määrätietoisesti hävitettävä sekä niitä oikeuttavat ideologiat, että niittä tuottavat rakenteet.   

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Amerikan poika ja rakenteellinen rasismi

Olen amerikkalaisen kirjailijan Richard Wrightin fani siitä asti, kun luin hänen romantisoidun elämäkerran ”Musta poika”. Se kirja vaikutti suuresti elämääni. Ensimmäisen kerran pääsin etnisen vähemmistön pään sisään ja koin miten musertavan brutaali rasismi voi olla. Sitä luulisi Orwelin 1984 olevan kirja, joka parhaiten kuvaa totalitarismin totaalisuuden, mutta Wrightin ”Musta poika” kuvasi, miten rasismi on samankaltaista kokonaisvaltaista sortoa kuin brittiläisen dystopiaromaanissa, ilman että tarvitaan edes turvakameroita ja salaista poliisia. Sen jälkeen luin Wrigihtin ”Pikku jumalat” joka kuvasi samaa teemaa, mutta sekoitti siihen vielä kommunistit, fasistit ja nietzscheläisyyttä. Wrigihtin romaanit ovat tunteikkaita, mutta samalla niissä on viiltävää poliittisfilosofista sanomaa, joka ikävä kyllä on yhä ajankohtainen.  Mutta jostain syystä en ollut lukenut Wrightin kuuluisempaa romaania ”Amerikan poika”, joka julkaistiin vuonna 1940. Romaani kertoo vuonna 1939 elävästä afroamerikkalaisesta miehestä, joka vahingossa tappa työnantajansa tyttären ja siitä alkaa sarja huonoja valintoja.   

17

Hahmotutkielma    

”Amerikan pojassa” seurataan nuoren afroamerikkalaisten miehen hahmotutkielmaa. Päähahmo on kusipää ja pikkurikollinen, mutta joka yrittää ryhdistäytyä. Opimme, että hahmo on levoton, mutta samalla pelokas ja epävarma itsestään valkoisten seurassa. Erilaiset tapahtumat saavatkin hänet päätymään sänkyyn valkoisen tytön kanssa ja lopulta tappamaan hänet vahingossa. Kaikkea sitä sattuu, mutta hahmo tietää, että 30-luvun lopun Yhdysvalloissa rasismi on niin vahvaa, että hänet todennäköisesti tullaan tappamaan. Siitä alkaakin sarja yrityksiä peitellä omaa rikostaan, jotka johtavat vielä suurempiin ongelmiin. Lukijan sympatiat ovat jatkuvasti koetuksella ja yhdessä vaiheessa jo alat toivomaan, että jätkä oikeasti tuomitaan kuolemaan. Sen verran syvään liemeen hän on itsensä kaivannut.     

Mutta kuitenkin koko romaanin aikana opit lisää tästä jätkästä ja alat ymmärtämään koko hänen psykologiansa ja miksi hänelle sattui niin pahasti kuin nyt. Lopulta alat sääliä häntä, vaikka hän on tehnyt juonen aikana hirvittävimpiäkin rikoksia peitelläkseen ensimmäisen tahattoman. Jos kirjailija saa sinut tuntemaan myötätuntoa niinkin hirvittävää paskaista kohtaan kuin tämän kirjan ”sankarista” se on mestariteos. Kirjallisuuden tehtävä onkin avata lukijalle uusia perspektiivejä ja tässä siinä onnistuttiin erinomaisesti.     

Rakenteellinen rasismi    

Merkillisintä on kuitenkin tämän romaanin kyky pikkuhiljaa esitellä, miten totaalinen rasismi voi olla. Miten rasismi ei ole vain sitä, että haluaa tappaa etnisiä vähemmistöjä keskitysleireihin, vaan se voi olla mielessä oleva tiedostamaton ajattelun lähtökohta. Mutta myöskin, miten koko yhteiskunta on voinut rakentua rotusorron pohjalle ja kun kukaan ei sitä kyseenalaista, sortavat rakenteen hautautuvat uusien alle, yhä vaikuttaen miljoonien ihmisten elämään. Tässä kirjassa argumentoidaan ehkä vaakuttavammin rakenteellisen rasismin olemassaolosta ja vaikutusvallasta kuin tuhansissa muissa sosiologisissa kirjoissa.    

Rasismi vaikuttaa paljon enemmän kuin siihen, että etnisen vähemmistön edustajia hakataan tai haukutaan ikävillä nimillä. Asenteet ovat syvälle juurtuneita ja vaikuttavat ihmisten mielikuviin, mitä arvaamattomilla tavoilla. Se, että kirjan hahmo on rikollinen, osoittaa Wrightin nerokuuden. Kirjailija olisi voinut kirjoittaa sympaattisen hahmon, jolle tehdään vääryyttä ja sen kautta selittää rasismin logiikka, mutta ei. Jätkä päätti osoittaa taituruutensa kirjoittamalla kaikista monimutkaisemman ja epäsympaattisemman hahmon, joka joutuu oman typeryytensä takia hirvittäviin vaikeuksiin. Tässä kirjassa ei olekaan mitään tunnistettavaa pahaa hahmoa, joka yrittää tuhota sankarin, joka ei ole edes sankari, vaan ainoa pahuus ovat rasistiset asenteet, joita esiintyy eri asteina ja tavoilla. Miten voit kamppailla asenteita vastaan? Tässä saatkin seurata hahmon henkistä kamppailua voimia vastaan, joita hän ei voi mitenkään voittaa.     

Lingvistinen kuilu    

Onneksi hahmo ei ole yksin, vaan hän saa ystäviä, jotka tässä tarinassa ovat kommunisteja. On muistettava, että viime vuosidadan alussa kommunistit olivat ainoat ihmiset, jotka näkivät rasististen valtarakenteitten olemassaolon ja halusivat purkaa ne. Kirjassa ei oteta kantaa kommunistisen utopian puolesta, vaan siihen, mitä USA:ssa kommunistit tekivät afroamerikkalaisten hyväksi. Sen sijaan Wright esittelee hyväntahtoiset liberaalit osana ongelmaa. Kirjassa liberaalihahmot auttoivat afroamerikkalaisia hyväntekeväisyydellä, mutta juonen edetessä paljastuukin, että nämä edistivät tietämättään tai välinpitämättömyydestä niitä rakenteita, jotka pitivät afroamerikkalaiset kurjassa asemassa.   

Kuitenkin Wright ilmaisee hyvin, miten jopa kommunistit epäonnistuvat ymmärtämään rasismin syvyyden. Tämä onkin kirjan yksi suurimmista viesteistä: Joskus ongelma on niin monimutkainen, että on vaikeaa ilmaista sitä. Mutta jos sitä ei jotenkin ilmaista, ongelmaa ei edes tulla näkemään tai ymmärtämään. Tässä nouseekin toinen tilaisuus verrata tätä kirjaa George Orwelin mestariteokseen. Kirjassa 1984 puolue pystyi hallitsemaan ihmisiä juurikin supistamalla kielen uuskieleksi, jolla ei pystynytkään ilmaisemaan muuta kuin sen, mitä puolue halusi ihmisten ilmaiseman. Wright osoittaa omalla kirjallaan, että tämä kielen supistuineen ei ole scifiä, vaan todellisuutta jo nyt suurelle määrälle afroamerikkalaisia.   

”Amerikan pojassa” saat tuntea tämän vaikeuden selittää ongelmia, mikä aiheutti sankarin levottomuuden ja miten se liittyy rasismiin? Lukija alkaakin yhdessä vaiheessa epäilemään liittyvätkö ne edes yhteen? Mutta monen dialogin jälkeen viimein tajuat muitten hahmojen kanssa, miten rasismi vaikuttaa itse etnisen vähemmistön ajattelutapaan ja asenteisiin. Samalla tämä kirja sai minut oivaltamaan, miksi on olemassa ihmisiä, jotka vastustavat sortoa ja syrjintää kuvaavia sanoja, kuten ”mikroaggressio”, ”islamofobia” ja ”transfobia”. Syy on juuri se, että jos keksitään sana, joka kuvailee, miten jotain ihmisryhmää sorretaan, silloin on pakko myöskin yrittää miettiä, miten poistaa tämä sorto. Auttamatta tälläisten ajatusten herättäminen rajoittaa sortajien vapautta ja muuttaa näitten kyseenalaistamattomat asenteet paheksuttaviksi. Kukaan ei halua olla paha ihminen ja paras tapa estää itsetutkiskelu on vastustaa näitä sanoja. Onkin mielenkiintoista, että näinkin vanhassa kirjassa tunnistettiin kielen olevan valtaa.  

Yhteenveto    

Richard Wrightin ”Amerikan poika” on jännittävä, viihdyttävä ja todella silmiä avaava romaani. Ehkä liian raskas herkimmilleni ihmisille, mutta lopulta todella tyydyttävä teos. Tämä kirja selitti ajatuksia ja asenteita, mitä minulla oli, joita en osannut selittää edes itselleen. Enkä tarkoita vain rasismia, vaan enemmänkin antirasismia. Olen pitkään ihmetellyt, miten jotkut ihmiset ymmärtävät heti rasismin laajuuden, mutta toiset taas eivät? Miten jotkut tajuavat, että kun etnisen vähemmistön edustaja joutuu oikeudenkäyntiin, niin koko tämän ihmisen etninen ryhmä on ikään kuin samaan aikaan oikeudenkäynnissä, kun taas valkoinen rikollinen on aina yksilö, eikä ryhmänsä edustaja? En osannut selittää tätä vaistoa, mutta tämä romaani onkin paras mahdollinen yhteenveto tästä ilmiöstä. Joskus ainoa tapa selittää jokin konsepti on fiktiivisen tarinan kautta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin, Rasismin ja äärioikeistolaisuus