Avainsana-arkisto: rasismi

kesäkuu 21, 2019 · 8:00 am

Monikulttuurista natsiokkultismia

Savitri Devin ”Salama ja aurinko” on vuonna 1958 julkaistu okkultistinen uusnatsimanifesti

10

Idea

Devi loi lähes yksin tällä kirjallaan modernin uusnatsismin ideologisen pohjan. Kirja perustuukin Hitlerin puheisiin ja hänen ”Taisteluni” kirjaan (1925) sekä hidunjen pyhän kirjan Bhagavad-Gitaan rasistiseen tulkintaan.  Nykyään kaikista väkivaltaisimmat ja avoimen brutaalit uusnatsiryhmät kannattavat Savitri Devin muotoilemaa versiota kansallissosialismissa. Tämä manifestin kansikuvassa oleva Natsi-Saksan SS:n ”Musta aurinko” -tunnus onkin esiintynyt sellaisten uusnatsiterroristiryhmien propagandassa kuin amerikkalasen Atomwafen divisioonan, brittiläisen National actionin ja viimeiseksi Christchurchin terroristin manifestissa, mutta myöskin Rajat Kiinni! -liikkeen aktivistien Panu Huhtasen ja Marco de Witin propagandassa. Vuoden 2017 USA:n Charlotesvillen natsimellakoissa mustan auringon tunnus näkyi useassa lipussa eri versiona, kuten yhdistettynä Texasin osavaltion lippuun. Tästä kirjasta onkin peräisin uusnatsien ”14 sanaa”, eli ”Meidän pitää turvata kansamme olemassaolo ja valkoisten lasten tulevaisuus”, joka esimerkiksi löytyy tatuoituna kansallissosialismia kannattavan Soldiers of Odinin perustajan Mika Rannan sormissa.  Savitri Devin ideat yhä aiheuttavat viattomien ihmisten kuolemia ympäri maailmaa, vaikka ne ovat ilmiselvän absurdeja.

Devi argumentoi tässä yli 400-sivuisessa manifestissaan, että ”rotujen” sekoittuminen on heikentänyt arjalaisen rodun, luoden ”biologisen kaaoksen”, jonka vuoksi maailmassa on ongelmia. Kirjan ideologia perustuu uskomukseen, että kaaos on osa todellisuuden luonnetta, koska maailma on jatkuvasti rappeutumassa, kunnes se saavuttaa tietyn lakipisteen, jonka jälkeen se joudutaan aina välillä ”puhdistamaan” . Kirjailijan mukaan Toinen maailmansota oli viimeisin lakipiste.

Devin mukaan, kun juutalaiset, homot, vammaiset ja muu ”heikompi aines” hävitetään, maailmassa voi alkaa uusi kultakausi, kunnes tulevaisuudessa uusi puhdistuksen aalto tulee tarpeelliseksi. Maailma pyöriikin massamurhan ja hävityksen sykleissä, joita aloittaa suuren sotapäällikön muodossa uudelleensyntynyt Kalki-jumalatar (Vishnu-jumalan kymmenes inkarnaatio tai avatar). Viimeisin Kalki-jumalttaren inkarnaatioista oli Adolf Hitler, eli “aurinko, joka valaisee maailman ja salama, joka tuhoaa sen”.

Antihumanismi

Natsi-Saksa oli yksi edelläkävijä luonnon ja eläinten oikeuksissa, vaikka samaan aikaan se hävitti teollisella mittakaavalla miljoonia ihmisiä, kuten viime vuonna arvioimassani Tapio Tammisen “Himmler ja hänen suomalainen Buddhansa” (2018) kirjassa ilmenee. Devi oikeuttaa tämän edellä mainitun maailmankuvan antihumanismilla, joka perustuu siihen ideaan, että ihmiskunta on vain yksi laji muitten joukossa, joten sitä pitää kohdella samalla tavalla kuin eläimiä: Ei yksilönä, vaan lajinsa edustajana. Tällä logiikalla Devi kykenee samaan aikaan vastustamaan tehomaataloutta, lihansyöntiä, eläinkokeita, turkkisteollisuutta, metsähakkuita ja kannattamaan juutalaisten massamurhaa. Kirjailijan mukaan juutalaiset, homoseksuaalit ja vammaiset ovat joko ”tuholaislajeja” tai ”sairata” yksilöitä, joita voidaan valtion toimesta eliminoida, pelastaakseen arjalaisen rodun. Logiikka on sama kuin maataloudessa tai metsähoidossa, jossa tartuntatautiin sairastunut tai liian suureksi kasvanut lauma eläimiä tai viljelykasveja voidaan hävittää, jotta ekologinen tasapaino voidaan säilyttää. Kuulostaako tutulta? Tämä onkin vain rasistisempi versio Pentti Linkolan teeseistä.

Devi suoraan sanoo, ettei ihmisellä ole mitään perustavanlaatuista arvoa tai oikeuksia. Samalla tällainen ekologinen antihumanismi, oikeuttaa vahvimman oikeuden, johon Devin ideologia perustuu. Kuten luonnossa, ihmistenkin yhteiskunta pitää perustua vahvimpien hierarkiaan, jossa ihmisen arvo mitataan siinä, onnistuuko hän alistamaan toisen ihmisen.

Sakeuden jakamaton yksikkö?

Tämä kirja oli jotain niin perverssiä ja vastenmielistä, että olen melko varma, ettei tätä sakeammaksi fasismi voi mennä. Sen lisäksi, että kirjailija aivan tosissaan argumentoi Hitlerin olleen myyttinen hindujumaltar, tässä ajetaan avointa murhanhimoista rasismia. Vaikka olen lukenut mitä perverssimpiä vihamanifestia, tämä oli kaikista järkyttävin. Se avoimuus, millä kirjailija argumentoi juutalaisten hävityksen puolesta oli jotain uutta. Esimerkiksi yksi ensimmäisistä arvioimani vihamanifesteista oli Luther Piercen ”Turnerin päiväkirjat” (1978), joka oli romaaniksi naamioitunut uusnatsimanifesti. Devi ei naamioi kansanmurhafantasiansa, vaan suoraan julistaa niitten olevan välttämättömiä. Olen niin tottunut vihjailuihin ja kiertoilmaisuuksiin, että tällainen rehellisyys oli šokeeraavaa.

Tässä kirjassa argumentoidaan suoraan, että juutalaisten lasten pitäisi jättää kuolemaan nälkään, että vammaiset ja köyhät pitäisi joko tappaa tai orjuuttaa. Kirjailijan maailmankuva onkin todella pimeä sekoitus hindulaista kastijärjestelmää, talousliberaalia elitismiä ”heikomman aineksen hyötykäytöstä” ja valkoista ylivaltaa. Kirjassa argumentoidaankin imperialistisen diktatuurin puolesta, joka tuhoaa valtiot ympäriltään, hävittäen tai orjuuttaen sen kansat, jotta valkoiset heteroseksuaaliset yläluokkaiset arjalaiset voisivat saada lisää ”elintilaa”. Naisten ainoa oikeus on olla arjalaisten heteromiesten synnytyskoneita. Vapaus ja demokratia on kumottava, ja ihmiskunnan on oltava osa valtion hallitsemaa massaa, jota muovataan suurten periaatteiden mukaan. Yksilön ”onnellisuus” määrittyykin siinä, että tämä saa ”vapauden” elää juuri, kuten valtio käskee, ilman että tarvitsee itse stressaantua siitä, miten elää hyvä elämä.

Mielestäni Devin hindunatsiokkultismi on se lopullinen ideologisen pimeyden päätepiste. Kirjan arvot ja ideat ovat niin hulluja ja pahuutta uhkuvia, että epäilen, onko olemassa tätäkin pahempi ideologia? Kuitenkin on ihmisiä, jotka uskovat tähän paskaan ja ovat valmiina tappamaan ja kuolemaan sen puolesta! Pystyn kuitenkin ymmärtämään, miksi tämä ideologia vetoaa joihinkin ihmisiin. Onhan voimaannuttavaa uskoa, että itse kuuluu tähän myyttiseen arjalaiseliittiin, jolla on valtaa tuhota ja alistaa muita ihmisiä, koska on osa jotain suurempaa kosmista suunnitelmaa. Samalla ajatus siitä, että olisi olemassa jokin ”luonnollinen” ideologia, joka uinuu kaikkien ihmisten sisällä, on rauhoittavaa. Siinä, missä liberalismi ja kommunismi ovat tiettyihin todellisuutta koskeviin havaintoihin perustettuja konstruktioita, kansallissosialismi kehystetäänkin epäideologiaksi, joka on vain olemassa meidän DNA:ssa. Natsin ei tarvitse miettiä miten oman ideologian periaatteita voidaan soveltaa erilaisiin eettisiin tilanteisiin, vaan sen sijaan Devi käskee toimimaan vahvemman oikeudella. Kansallissosialismi näyttäytyykin tässä juurikin barbaaristen impulssien ideologiaksi, joka on paljon yksinkertaisempi kuin jihadismi, jonka kannattaja joutuu nojautumaan tuhansiin sivuihin sharia-lakia, jota vielä pitää osata tulkita oikein! Onhan Benito Mussoliini kuvannut ”Fasismin oppijärjestelmä” (1932) manifestissaan fasismia enemmänkin “liikkeenä” ja “toimintana” kuin filosofisena ideana. Samalla Hitlerin palvonta jonain pimeyden ankarana jumalana on helppoa natseille, koska diktaattoria jo palvottiin eläessään, jonain “kansakunnan pelastajana.”

Jos haluaa nähdä, miltä tällainen fanaattisuus näyttää, on vain katsottava amerikkalaisen Atlantic-sanomalehden kuvaaman videon Alt-right kokouksessa, jossa ylistetään presidentti Trumppia sanomalla ”Heil Trump, heil meidän kansa, heil voitto!” johon osa yleisöstä vastaa nostamalla oikean kätensä natsien sieg hail-tervehdyksenä. Videossa uusnatsit huutavat ja rääkyvät fanaattisessa kiihkossa nostaessaan oikean kätensä kuin olisivat suuren tunnekuohun vallassa. Samassa videossa uusnatsijohtaja Richard Spencer viittaa Devin ideologiaan, kun hän kutsuu valkoisia “auringon lapsiksi”. Kun on varma omasta kosmisesta oikeudesta alistaa toiset, ei voi, kun pissata housuihin innosta. Mieleen tulikin George Orwellin “1984” romaanin pahiksen kuuluisa lause ”Jos haluat kuvitella tulevaisuuden, voit kuvitella saappaan, joka polkee ikuisesti ihmiskasvoja.” Devin natsiokkultismin kannattajat kuvittelevat itse pukevansa kyseistä saapasta.

Itsepetos

Kuten James A. Ahon ”This Thing of Darkness: A Sociology of the Enemy” (1995) kirjassa esitettiin, Devin kaltaiset uusnatsit kehystävät juutalaisvihan itsepuolustukseksi. Oikeuttaakseen kokonaisen ihmisryhmän tuhon, Savitri Devin joutuu vetomaan salaliittoteorioihin, joitten mukaan juutalaiset ovat valloittaneet maailman ja yrittävät kapitalismilla, kommunismilla, valtamedialla ja maahanmuutolla tuhota valkoisen rodun. Kirjailija referoi suoraan Hitleriä, joka sanoi ”Kansallissosialismin juutalaisvastaisuus on arjalaisen tapa puolustautua juutalaista aggressiota vastaan”. Mutta kuitenkin, koska juutalaiset eivät oikeasti hallitse maailmaa tai käy sotaa valkoisia vastaan, Devi joutuu vetoamaan tekaistuun ”Siionin viisaitten pöytäkirjaan” ja Talmudin kirjaimelliseen luetaan. Näillä hatarilla eväillä kirjailija rakentaa tarinan, jonka mukaan juutalaisuus on juutalaisten ylivaltaa ajava uskonto, jonka mukaan ”vääräuskoiset” on orjuutettava huijaamalla heidät sekoittumaan muitten rotujen ja ”heikompien” ihmisten kanssa. Samaan aikaan juutalaiset pitäytyvät sekoittumasta ”vääräuskoisten” kanssa pysyen ”rotupuhtaina”, mikä natsien mukaan tarkoittaa, että juutalaiset säilyttävät ”rodullisen elinvoiman”. Eli natsien juutalaisvastaisuus perustuu uskomukseen, että rotujen sekoittuminen heikentää ”rodun” elinvoimaa ja valtaa.

Natsien logiikan mukaan, Koska juutalaiset menevät naimisiin keskenään (kuten suurin osa vähemmistökansoista) heidän on kuuluttava johonkin salaliittoon. Kuulostaako tutulta? Minusta tämä natsien argumentaatio muistuttaa todella paljon islamofobista propagandaa. Olenkin kirjoittanut kokonaisen artikkelin “Vanhat keinot, uusi vihan kohde. Islamofobian juutalaisvastaiset juuret.” siitä, miten näin juuri on. Ainoana ero on se, että nykyiset äärioikeistolaiset eivät usko, että muslimit hallitsevat maailmaa, vaan ”kulttuurimarxistit”. Mutta ketkä ovat nämä ”kulttuurimarxistit”? Juutalaiset tietenkin! Jo se, että ”kulttuurimarxismi” on Natsi-Saksan ”kulttuuribolsevismi” termin uusi versio, pitäisi olla vihje tästä.

Juutalaisviha ei ole hävinnyt minnekään, vaan naamioitunut kiertoimaisujen taakse.  Mutta jo se, että Devi joutuu keksimään kuvitteellisen sodan, osoittaa, että koko kansallissosialismi perustuu valheeseen, joka on niin epäinhimillinen, että uskoakseen siihen on omattava irrationaalista pelkoa. Tämä pelko on niin merkittävä osa omaa identiteettiä, että siitä luopuminen on kauhistuttavaa. Parempi rakentaa valheiden verkko, joka oikeuttaa oman pelon ja vihan kuin kohdata totuuden, että on vain rasistinen mulkku. Minusta tällainen asenne on pahuutta. Tietoista halua valehdella itselleen, jotta voi oikeuttaa verenhimoiset halut, ei voi muuksi kutsua.

Koska juutalaiset eivät ole yhtenäinen ryhmä, vaan joukko eri etnisyyksiä, joilla on erilaisia tulkintoja samasta uskonnosta, Devi joutuukin keksimään, että juutalaisuus on ikuinen ”paha henki” joka asuttaa kaikkia juutalaistaustaisia, riippumatta heidän etnisyydestä tai uskonnottomuudesta. Juutalaisuudesta ei voikaan paeta, kirjailijan mukaan, vaan oma olemassaolo on ikuisesti kirottu. Tässä piileekin rasismin kauheus: oma olemassaolo on kuolemantuomio. Juuri tällaisella järkeilyllä natsit kykenivät teurastamaan keskitysleireissä miljoonia viattomia ihmisiä, jopa naisia, lapsia ja vanhuksia.

Antikommunismi

Devin mukaan Hitler vastusti kommunismia, koska kommunismin mukaan ihmisyys on materiaalisten olosuhteitten määrittelemä, eikä ninkään pysyvän ominaisuuden. Devi referoi Hitleriä, jonka mukaan, jos ihmistä voi muuttaa, muuttamalla tämän elinolosuhteita, se tarkoittaa, ettei ole olemassa pysyviin ominaisuuksiin, kuten personalisuuteen ja perinnöllisyyteen sidottuja ”luonnollisia hierarkioita” jotka erottavat yksilöitä ja rotuja toisistaan, ja tämä on suuri vääryys. Eli äärioikeistolaiset vihaavat vasemmistoa juuri, koska vasemmisto haastaa hierarkioita. Mitä enemmän pitää hierarkioita jonain pyhänä asiana, joihin ei saa koskea, sitä enemmän vihaa vasemmistoa. Natsit ovat juuri tämän takia äärioikeistolaisia, koska heille hierarkiat ovat niin tärkeitä, että niitä pitää puolustaa mitä raakalaismaisella väkivalalla. Tasa-arvo on äärioikeistolle pyhäinhäväistys. Tämä selittääkin, miksi äärioikeistolaiset vihaavat maltillista oikeistoa: nämä ovat valmiita kannattamaan jonkin verran hyvinvointivaltiota ja maahanmuuttoa sekä vapaata markkinataloutta. Kaikki edellä mainitut ideat mahdollistavat, että “kuka tahansa” voi nousta hierarkiassa eteenpäin, eikä kenelläkään ole etuoikeuksia. Äärioikeisto haluaa kuitenkin pysyviä etuoikeuksia tietyille ihmisille, eli itselleen. Tässä kirjassa tätä kutsutaan “geneettiseksi aristokratiaksi”.

Jo se, ettei tässä kirjassa olenkaan käsitellä taloustiedettä, vaan ainoastaan kerran kirjailija mainitsee, että täysin rajoittamaton kapitalismi “tuhoaa kulttuurisen yhtenäisyyden”, paljastaa sen, ettei aihepiiri ole natseille tärkeää. Sen lisäksi, ettei tässä kritisoida taloutta tai oteta kantaa siihen, minkälainen olisi paras taloudellinen järjestelmä natseille, tässä halveksitaan köyhiä, jotka kirjailijan mukaan ovat köyhiä, koska “ovat geneettisesti rappeutuneita”. Tämä tarkoittaa, ettei natseille muulla olekaan väliä kuin “alempien” ihmisten tuho. Kansallissosialismi näyttäytyy tässä kirjassa puhtaasti elitistisenä vihan ja alistamisen ideologiana.

Kaksinaamaisuus

Vaikka tämä kirja on hyvin rehellinen sen juutalaisvihassa, kirjailija yrittää argumentoida, ettei Hitler ja natsit olleet antisemitistejä, rasisteja tai vainonneet juutalaisia. Kirjaimellisesti tässä kirjassa samaan aikaan argumentoidaan, ettei holokaustia tapahtunut ja, että juutalaiset pitää hävittää.  Pähkinänkuoressa kirjailija vastustaa rasismisyytöksiä, koska ne sisältävät oletuksen, että rasistit ja antisemitistit ovat väärässä ja heidän maailmankuvansa perustuu valheeseen ja vihaan. Tämän oletuksen takia, Devi argumentoi, ettei Natsi-Saksa ollut antisemitistinen ja rasistinen, koska juutalaiset olivat oikeasti yrittämässä hävittää valkoisen rodun sukupuuttoon. Eli ollaan rasisteja, mutta kielletään olemasta rasisteja, koska uskotaan oman rasismin olevan oikeutettua. Mielestäni tällainen kehäpäätelmä osoittaa, että sisimmässään, Devi ja muut natsit tietävät olevansa väärässä ja sen vuoksi he joutuvatkin keksimään mitä ihmeellisempiä selityksiä, välttääkseen tulla leimatuksi rasisteiksi, vaikka ilmiselvästi ovatkin. Siteeraten James. A. Ahoa, ihmiset eivät yksinkertaisesti kestä tulla kutsutuksi ”pahoiksi” ihmisiksi, vaikka kuinka heidän toimintansa olisi sellaista. Kun rakastaa itseään, pahuuden tunnustaminen on sama kuin myöntäisi, että on huono ihminen, mikä taas pakotta miettimään, miksi oikein rakastaa itseään? Ahon mukaan äärirasistien koko identiteetti perustuu vähemmistöjen vihaan ja jos tätä vihaa ei ole, heillä ei ole mitään jäljellä, kuin ammottava henkinen tyhjyys. Tämä selittääkin, miksi uusnatseissa esiintyy niin paljon yksinäisiä susi -tyyppisiä terroristeja ja koulusurmaajiaTämä selittääkin, miksi uusnatseissa esiintyy niin paljon yksinäisiä susi -tyyppisiä terroristeja ja koulusurmaajia. Jotkut natsit lopulta tajuavat, että heidän koko elämänsä ei ole mitään merkitystä, joten yhtä hyvin he voivat lähteä tästä maailmasta murhaamalla mahdollisimman paljon viattomia ihmisiä ja lopulta itsensä.

Yhteenveto

Savitri Devin “The Lightning and the Sun” on yksi pahamaineisimmista vihamanifesteista, mitä on koskaan kirjoitettu, mutta samalla yksi vähiten tunnetuimmista. Kirja on hyvin kirjoitettu ja helppo lukea, mikä on poikkeuksellista uusnatsien kirjallisessa skenessä. Devi on tutkinut laajasti erilaisia mytologioita ja natsien omia kirjoituksia, antaakseen hyvin sivistyneen kuvan omista ideoistaan. Mutta silti, vaikka kuinka sisäisen johdonmukaisesti kirjailija argumentoi, tavalliselle ihmiselle koko hänen ideologiansa vaikuttaa pähkähullulta kyhäelmältä valheita ja mielisairauden tuottamia harhoja. Okkultistinen kansallissosialismi onkin niin absurdi, etteivät suurin osa uusnatseistakaan kannata sitä, mutta ne, jotka kannattavat ovat äärimmäisen fanaattisia ja väkivaltaisia. Kertoo jotain aikakaudestamme, kun tällainen ideologia nostaa jälleen ruman päänsä esiin.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , ,

kesäkuu 2, 2019 · 8:00 am

Vihollisen sosiologia

James A. Ahon ”Tämä juttu pimeydessä: vihollisen sosiologia” (oma suomennos) on vuonna 1995 julkaistu tutkielma viholliskuvien psykologisista ja sosiaalisista vaikutuksista.

12

Idea

Aho analysoi puolueettomasti erilaisia tapauksia, joissa viholliskuvia on käytetty hyväkseen terrorisoidakseen ja tappaakseen ihmisiä, mutta myöskin tapauksia, joissa viholliskuvan luomista on torjuttu. Kirja analysoi pääosin viholliskuvaa äärioikeiston kautta, koska kyseisen poliittisen suuntauksen ydin perustuu ihmisryhmien demonisointiin ja vihaan. Mutta on tässä tapaus, missä äärioikeistolainen punaniskaperhe joutuu viranomaisten vihan kohteeksi, vaikka tämä perhe ei tehnyt mitään väärin. Samalla kirja analysoi tapauksia, missä ihmiset ovat liittyneet ja eronneet viharyhmästä. Mikä ajoi heidät radikalisoimaan ja mikä lopulta sai heidät tajuamaan olevansa pahasti väärässä?

Eri tapausten kautta, kirjailija pyrkii muotoilemaan teorian siitä, miten joku ihmisryhmä demonisoidaan ”viholliseksi”, joka edustaa kaikkea pahaa. Kun jokin ihmisryhmä on demonisoitu loppuun, mikään keino tämän ryhmän tuhoamiseksi ei ole moraaliton, vaan oikeastaan sankarillinen ja oikea teko. Kirja jäljitteleekin kauhistuttavan kaavan, jossa vihapuhe ensin muodostuu yhdestä tapauksesta, jossa ryhmän edustaja on koettu tehneen jotain pahaa. Rikkinäisen puhelimen lailla, yksittäistapaus tiivistyy stereotypiaksi, joka muuttuu sukupolvesta toiseen siirrettäväksi myytiksi. Tämä myytti uppoutuu ihmisten mieliin ”itsestäänselvyydeksi, jonka kaikki tietävät, mutta eivät uskalla sanoa”. Lopulta, joku viaton perhe puukotetaan kuoliaaksi, koska heidät koetaan olevan juutalaiskommunistisen salaliiton jäseninä tai nuorta afroamerikkalaista nuorta poikaa pelotellaan aseella uhaten koulumatkalla, koska tämä on ”vitun n-!”

Pahuus

Kirjan kirkkain johtopäätös onkin, ettei kukaan oikeastaan koe olevansa ”paha” ihminen, joka hyökkää puhtaan vihan takia viattomien kimppuun. Sen sijaan, me kaikki rakennamme tarinan, jossa olemme aina ”hyvien” puolella ja ”ne” ovat pahoja hyökkääjiä, joita vastaan on puolustauduttava. Oikeastaan “vihollinen” on ihmisten tapa rakentaa oma identiteetti negaation kautta. Sen sijaan, että rakentaisi omakuvan siitä mitä on, monet rakentavat identiteettinsä siitä, mitä he eivät ole tai kuulu. Kaikki paha siirretään jollekin ihmisryhmälle, joka muuttuu “viholliseksi” jota vastustaa, samalla tehden itsestään ”puhtaan ja hyvän”. Tämä selittää, miksi natsit, eivät edes kirjaimellisesti SS:ään kuuluneet, myönnä olevansa rasisteja. Pidetäänhän rasistia ”pahana” ihmisenä kulttuurissamme.

Kirjailijan mukaan ihmisillä on tarvetta tuntea, että heidän elämällään on merkitystä ja he ovat tärkeitä. Monet ihmiset, kuten äärirasistit sortuvatkin rakentamaan rasismista elämäntarkoituksen, jossa jonkun etnisen vähemmistön vihaaminen muuttuu eksistentiaaliseksi sankarikertomukseksi, jossa he ovat pääosassa. Tämä paljastaakin, miten surullisen onttoja ihmisiä äärioikeistolaiset ovat: Heidän elämässään ei ole muuta sisältöä kuin etnisten vähemmistöjen viha. Ei siis mikään ihme, että muutamat äärioikeistolaiset tajuavat elämänsä tyhjyyden, jolloin epätoivoissaan he pyrkivät oikeuttamaan olemassaolonsa massamurhalla. Tämä kirja julkaistiin ennen kuin koulusurmista tuli ilmiö, mutta edellä mainittu selitys pätee niihinkin: koulusurmaajat vain eivät vihaa jotain tiettyä etnistä vähemmistöä, vaan koko ihmiskuntaa tai, kuten incelien tapauksessa, naisia.

Ihmisryhmien demonisointi ”viholliseksi” on tappava, juuri siksi, koska jos jokin ihmisryhmä on vihollinen, se tarkoittaa, että he ovat sodassa sinua vastaan.  Aho käyttää esimerkkinä erään itävaltaisen epäonnistuneen taidemaalarin vankilassa kirjoittaman kirjan sitaattia “Verisynti ja rodun pyhäinhäväistys ovat perisyntejä ja ihmiskunnan turmio niille, jotka siihen antautuvat… Tämän vuoksi uskon, että toimin Jumalan tahdon mukaisesti: Puolustamalla itseäni juutalaisia vastaan, taistelen Jumalan työn puolesta.”  Harva kiinnittikin huomiota Adolf Hitlerin vihajulkaisun viestiin ja noin kymmen vuoden jälkeen 6 miljoonaa juutalaista teurastettiin, kuten kyseissänsä teoksessa kehotettiin. Parempi tappaa kaikki juutalaiset, Hitler totesi, ennen kuin he tuhoavat valkoisen rodun.

Kaikissa Ahon kirjan tapauksissa, paatuneimmat KKK:n ja terrorististen uusnatsiryhmien jäsenet uskoivat taistelevansa paremman maailman puolesta, jonka ainoa este olivat tietyt ihmisryhmät, joita he kokivat juonittelevan valkoisen rodun tuhoa. Kukaan heistä ei tunnustanut vihaavansa juutalaisia, mustia, homoja ja naisia, vaan ainoastaan reagoimassa heidän viiteryhmäänsä vastaan kuviteltuja hyökkäyksiä vastaan. Nämä ihmiset uskottelivat itselleen, että he ajattelivat yhtä loogisen kylmästi kuin sodan kenraalit, jotka eivät vihaa sodan toista osapuolta, vaan reagoivat aggressioon täsmällisellä sotilaallisella iskulla. Koska vähemmistöt eivät oikeasti ole sodassa enemmistöä vastaan, äärioikeistolaisten on pakko uskoa salaliittoteorioihin, jotta voivat oikeuttaa vihansa. Viha ilman oikeutusta on silkkaa hulluutta, eivätkä he koe olevansa hulluja, eivätkä halua, että muut pitävät heitä hulluina.

Mielenkiintoisesti tässä kirjassa paljastuu, että äärioikeistolaisuus, ainakin Yhdysvaltojen kontekstissa, oli eliitin projekti, jolla viedä ihmisten huomio pois omasta epäonnistumisestaan. Yhdysvalloissa moderni äärioikeisto muodostui Vietnamin sodan veteraaneista, joille iskostettiin oikeistolaisen eliitin luoma myytti, että ainoa syy miksi sota hävittiin, oli koska “korruptoituneet vasemmistopoliitikot pettivät armeijan, kahlitsemalla sen ihmisoikeuksien ja laillisuuden noudattamisella.”, eikä sen takia, koska kenraalit olivat vain huonoja ja koko sota turhaa ihmiselämän haaskausta. Myytin mukaan, USA olisi murskannut vietkongit, jos vain armeijalle olisi annettu täydet valtuudet tuhota heidät. Äärioikeisto onkin oikeistolaisen eliitin propagandan luoma poliittinen ääriliike, jonka vallankumouksellisista puheista huolimatta, palvelee tämän eliitin tarpeita.  Olen kirjoittanut yleisestikin Uuden Suomen blogissani siitä, miten äärioikeisto on eräänlainen valtaanpitäjien ideologinen jämä, joka karannut käsistä.

Ahon mukaan kansanperinteen sankarimyytit ovat yksi syy ääriajatteluun. Vaikka monissa sankarimyyteissä varoitetaan sankarin lankeamista pahuuden tielle, kansankulttuurissa myytit ovat typistyneet ideaksi, että on olemassa ”puhdassydäminen” sankari, joka edustaa kaikkea hyvää ja kukistaa kaikkea pahaa edustavan hirviön. Tämä ajattelu on tehnyt ihmisistä psykologisesti alttiita uskottelemaan itselleen, että on olemassa absoluuttisen ”pahoja” ihmisiä, joitten tuhoaminen keinolla millä hyvänsä on ”moraalista”. Kirjailija lähteekin laajentamaan kirjaansa käsittelemään ääriryhmistä sodissa tapahtuneisiin ihmisoikeusrikkomuksiin. Aho kiinnittää erityisesti huomiota siihen, miten amerikkalaiset järkyttyvät, kun ajoittain paljastuu, että ”heidän poikansa” on tappanut lapsia ja naisia rintamalla.

Tämä kirja saikin minut ajattelemaan väkivaltaisen antifasismin ongelmallisuutta. Vaikka fasistit ovat objektiivisesti perverssejä paskiaisia, heidän väkivaltainen nujertaminen ei välttämättä vähennä fasismia, vaan voi joissain tapauksissa eskaloida fasistien väkivaltaisuuksia. Esimerkiksi Anton Montin ja Pontus Purokuron kirjaassa ”Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016” (2017) eräs antifasisti harmittelee, että jos Suomen Sisun aktivisteja olisi pahoinpidelty enemmän 2000-luvun alussa, he eivät olisi päässyt Perussuomalaisten johtoon. En ole varma olisiko sellainen taktiikka ihan toiminut? Ainakin Michael Burleighin ”Kolmas valtakunta. Uusi historia” (2000) mainitaan, että natsit käyttivät antifasistien hyökkäyksiä hyväkseen, kehystääkseen itsensä sananvapauden uhreiksi, kasvattaen suosiotaan. Nykyäänkin äärioikeisto rakastaa uhriutua, joten heidän martyyrikompleksin vahvistaminen ei vaikuta olevan se fiksuin menetelmä vähentää äärioikeiston vaikutusvaltaa. Aho nostaakin kirjassaan tapauksia, joissa antirasistit onnistuivat eristämään fasistit, ilman että heitä demonisoitiin ihmishirviöiksi tai pahoinpideltiin. Taktiikkoihin kuului eri järjestöjen ja yhteisöjen arvostettujen henkilöitten sitouttaminen antirasismiin ja solidaarisuusmarssit vähemmistöjen puolesta. Kirjailija toteaakin, että pahuutta on oikeasti olemassa ja sitä pitää torjua, eikä olla passiivinen sen edessä, mutta pahuutta ei voiteta pahuudella. Jos vihollinen on pakko nujertaa väkivalloin, on asetettava rajat väkivallalle ja oltava varovainen, ettei itse lankea pimeyden tielle.

Ongelmia

Ainoa ongelma tässä kirjassa on se, ettei se käsittele eettisiä kysymyksiä, jotka liittyvät pirtelöitten heittämiseen fasistien niskaan. Onko oikein heittää maitotuote ihmisen päälle, jos tämä on rasistinen kusipää? Olisiko parempi heittää vegaaninen kaurapirtelö? Tai luomumehu? Vai voidaanko taivuttaa vegaaniset periaatteet fasismin kukistamiseen? Entä pitääkö rahoittaa pikaruokaravintolaa fasismin kitkemiseen? Tällaisiin tärkeisiin kysymyksiin Aho ei anna vastausta.

Yhteenveto

James A. Ahon ”This Thing of Darkness: A Sociology of the Enemy” on loistava tutkielma pahuudesta ja demonisoinnista. Kirja on tiivis, mutta täynnä rohkeaa ja monipuolista pohdintaa. Harmi, ettei tätä teosta ole suomennettu, vaikka kirjailijan sukunimi selvästi viittaa siihen, että hän on täältä päin.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

Tou 17, 2019 · 8:00 am

Hyvä verse – Suomiräpin naiset

Tänä vuonna julkaistu Heini Strandin ”Hyvä verse – Suomiräpin naiset” on naisräppäreitten kokemusmaailmasta kertova tietokirja.

11

Idea

Kirjassa käsitellään muusikkohaastattelujen kautta niin räppäriksi ryhtymistä kuin, miten on olla nainen hyvinkin maskuliinisessa musiikkigenressä? Tässä pääseekin näkemään, mitä räppärit ja biisit vaikuttivat nuoriin tyttöihin ja miten he pääsivät menestymään hyvinkin aggressiivisen maskuliinisessa musiikkigenressä. Kirjan viesti onkin, että jos asennetta löytyy, kaikki on mahdollista. Onhan hip hop hyvin punk-henkinen musiikkigenre, jossa ei paljon tarvita päästääkseen alkuun.

Mielenkiintoisin havainto oli, miten suurin osa taiteilijoista on avoimesti feministejä. Jotkut, jopa radikaalimmasta päästä. Osoittaa vähän omaa ennakkoluuloani musiikkigenreä kohtaan, että yllätyin, miten tiedostavat suomalaiset naisräppärit ovat. Tässä kirjassa haastateltavat puhuvat valkoisesta etuoikeudesta, patriarkaalista, sukupuoli-identiteetistä, intersektionalismista ja toksisesta maskuliinisuudesta. Mutta myöskin rankoista aiheista, kuten seksuaalisesta väkivallasta, eriarvoisesta palkasta ja musiikkilehdistön naisia vähättelevästä asenteesta. Mutta sen sijaan, että muusikot säälisivät itseään, he ovat luoneet oman tilansa tai aggressiivisesti vallanneet sen miehiltä.

Kirjassa ilmeneekin, että feministiset teoriat maailmasta eivät ole vain filosofisia konsepteja, joita norsunluutorneissa kyhätään, vaan arkitodellisuutta monille naisille. Monet kirjassa esiintyvät räppärit kertovat hyvinkin avoimesti elämästään ja verbalisoivat omalla kansanomaisella tavallaan miesten ja naisten välisiä tasa-arvo-ongelmia ja piilosyrjintää. Esimerkiksi räppäri Adikia melkein voisi olla lainamassa Simone de Beauvoiria, kun hän sanoi: “miehet voi puhua universaaleista asioista, mutta naiset puhuu naisasioista. Tai että miehet on ihmisiä, naiset on naisia.”

Paras lause oli kuitenkin FanFanin (SOFA duosta), joka voisi olla koko tämän kirjan sisällön kiteytys ja yllättävän ajankohtainen: “Kun Cheek voi vetää räppikeikan uskottavasti rimpsumekossa, tää maailma on valmis”

Ongelmia

Kirjassa oletetaan, että olet ennestään perehtynyt hip hoppiin, joten genreä ei paljon tässä selitetä. Sama on musikoiden kanssa, joista suurimmasta osasta en ole itsekkään koskaan kuullutkaan. Kuuntelen enemmän amerikkalaista hip hoppia. Jos ei tunne genreä hyvin, haastatteluissa ilmenevät ristiviittaukset vanhemman sukupolven räppäreihin tai tiettyihin alan klassikkoihin voivat mennä ohi.

Suurin ongelma on kirjan rakenteen kanssa. Stradi haastatteli useita suomalaisia naisräppäreitä ja eritteli heidän vastauksiaan erilaisiin teemoihin, joita sitten kirjailija taustoittaa hieman. Olisin kaivannut syvällisempää folkloristista analyysiä siitä, miksi niin moni räppäri tässä kirjassa on avoimesti feministi? Tähän pitäisi jotenkin vastata, koska vallassa olevan stereotypian mukaan hip hop on naisvihamielinen, väkivaltaa ihannoiva äärimaterialistinen musiikkigenre.

Johtuuko se esimerkiksi genren historiasta? Olihan 80-90-luvuilla paljon feministisiä amerikkalaisia räppäreitä. Vai johtuuko kenties yleisesti kulttuuristamme, jossa feminismi on päässyt valtavirtaan? Tai sen sijaan onko hip hop niin valtavirtaa, että feministitkin kuuntelevat sitä lapsesta asti ja näin genre on kulttuurimme oletusarvo, jolloin feministikin jatkaa musiikin tuottamista, mutta omasta perspektiivistä? Ainakin itse tunnen parikin feministiä, jotka kuuntelevat hip hoppia ja tutkivat sitä feministisellä linssillä. Tai sitten hip hopin omaehtoisuuden ja uhon takia? Kun nainen astuu hyvinkin aggressiivisen miehekkääseen taideympäristöön, feministi voi olla se kaikista provokatiivisin ja omaehtoinen identiteetti, jonka nainen voi omaksua? Onhan monille miehille pelottavampaa, että nainen on feministi kuin gangsteri. Tällaista kirja ei analysoi, vaan lukijan itse on luettava tarkkaan teemaeriteltyjä haastattelupätkiä muodostaakseen omat johtopäätökset.

Yhteenveto

Heini Strandin ”Hyvä verse – Suomiräpin naiset” on hyvä kooste suomalaisista naisräppäreistä, joka ei ole vain ihku fanikirja, jossa annetaan inspiraatiota nuorille tytöille, vaan hyvin tiedostava kirja, joka avaa suurempia yhteiskunnallisia teemoja nuorten naismuusikoitten haastattelujen kautta.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Kulttuuri

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

huhtikuu 26, 2019 · 8:00 am

Alt-Right: 4Chanista Valkoiseen taloon

Mike Wendlingin ”Alt-Right: 4Chanista Valkoiseen taloon” (oma suomennos) on viime vuonna julkaistu  tietokirja modernista amerikkalaisesta äärioikeistosta.  

7

Idea  

Wendling on BBC:n toimittaja, joka on erikoistunut poliittisiin ääriliikkeisiin, joten on luonnollista, että hän tutki nykyään koko maailmaa riivaavaa amerikkalaista tautia nimeltä ”vaihtoehtoinen oikeisto”. Kuitenkin kirjailijan suurin teesi on, ettei alt-right ole mikään varteenotettava poliittinen liike tai kunnolla edes äärioikeistolainen. Enemmänkin se on kulttuurihegemoniaan pyrkivä sekalainen joukko rasistisia ääriryhmiä, joitten suurin saavutus on nihilististen massamurhaajien ja terroristien tuottaminen. Toki ikävää touhua, mutta ei verrattavissa viimeisen vuosisadan fasistisiin massaliikkeisiin. 

Wedling alkaa kirjansa netin syvemmistä koloista, joissa rasistiset äärikapitalistiset ajattelijat muotoilivat ristiriitaisen ideologian, joka on anarkismin, teknoutopismin, eugeniikan ja totalitarismin sekoitus. 4Channissa, Twitterissä ja YouTubessa nämä ideat törmäsivät valkoisen ylivallan, antifeminismin, konservatismin ja pilailukulttuurin kanssa, muodostaen ihmeellisen vastakulttuurimöykyn erilaisia tekijöitä ja sivustoja, joita yhdisti Trumpin kannatus.   

Kirjassa kuitenkin ei vain analysoida, mitä alt-right pitäisi olla teoriassa, vaan mitä se on käytännössä. Tämä tuoreempi tapa analysoida kyseistä liikettä toi muutaman oivalluksen, kuten sen, ettei alt-righissa oikeasti välitetä ihmisoikeuksista, vaan ainoastaan maahanmuuton ja yleisen tasa-arvon vastustamisesta. Kuitenkin tämä tasa-arvon vastustaminen ei materialisoidu kunnolla oikean maailman poliittiseksi aktivismiksi, koska suurin osa liikkeen jäsenistä koostuu sosiaalisesti eristäytyneistä miehistä, joilla on vakavia psykologisia ongelmia. Tämä selittääkin, miksi esimerkiksi alt-rightiin mukana liikkuva miesasialiike ei ole yrittänyt konkreettisesti parantaa miesten asemaa, vaan ainoastaan vastustamaan feminismiä. 

Mike Wendlingin pohtii myöskin miksi alt-right ei ole tuottanut uusia taidemuotoja ja instituutioita, kuten edellisten sukupolvien vastakulttuurit (esim beatnickit, hipit ja punkkarit). Sattumalta ääriliiketutkija Leena Malkki pohdiskeli tällä viikolla, miksi nykyinen kotimainen äärioikeisto ei ole kyennyt luomaan suuria ja vaikutusvaltaisia ulkoparlamentaarisia järjestöjä, kuten vasemmisto? Tämä kirja antaakin hyvän vastauksen hänen kysymykselleen. Pidinkin hieman puutteellisena, ettei kirjailija huomannut sitä, ettei äärioikeisto ole koskaan tuottanut mitään uutta tai omaperäistä taidetta tai instituutioita. Äärioikeisto ei ole mitään muuta kuin kollaasi erilaisia oikeistolaisia ideoita, joihin on sekoitettu vasemmistolta varastettua estetiikkaa.    

Vertailua  

Wendling ottaa tuoreemman näkökulman kuin samasta aiheesta kirjoitetut kirjat. Esimerkiksi siinä, missä Angela Naglen ”Kill all Normies” (2017) kirjan ydin oli siinä, miten vasemmistolainen vastakulttuuri hegemonisoitui niin paljon, että jopa äärioikeisto omaksui sen taktiikat, muuttuen ”gramscilaiseksi äärioikeistoksi” ja David Neiwertin ”Alt-America: The Rise of the Radical Right in the Age of Trump” (2017) taas loi jatkumon 90-luvun amerikkalaisesta äärioikeistolaisesta salaliittoteoriamiljööstä alt-rightiin, niin Wendling ajoittaa alt-rightin puhtaasti internetin ilmiöksi, jota perinteisempi äärioikeisto on yrittänyt hyödyntää, epäonnistuen siinä. Kirjailijan mukaan, vaikka alt-right yrittää ottaa kunnian Trumpin nousemisesta presidenttiin, todisteita tästä ei ole.  

Kuten Tapio Pesolan ”Suomen saattokello-t 2017” kirjan-arviossa totesin, tietyissä vastakulttuureissa muodostuu ”kulttinen miljöö” joka selittää, miksi erilaiset tärähtäneet liikkeet sietävät toisiaan, Wendling teos antaa hyvän esimerkin, milloin tällainen kulttinen miljöö hajoaa. Niin kauan, kun vastakulttuuri pysyy pienenä ja sijoittuu johonkin suojattuun paikkaan, kuten muutamaan hämärään nettisivuu tai niitten nurkkauksiin, yhtenäisyys eri ryhmittymien välillä pysyy. Mutta heti, kun pitää yrittää aloittaa valtavirran poliittinen aktivismi, ristiriidat repivät koko liittouman. Näin alkoi tapahtua, kun Trump voitti presidenttivaalit, ja poliittisesti aktiiviset äärioikeistolaiset liikkeet yrittivät kukin vuorollaan ottaa alt-rightin johdon. Kun kaikki haluavat olla führeri, niin kukaan ei ole. Samalla monet alt-rightin kannattajista eivät omanneet kärsivällisyyttä lähteä äitinsä kellarista ja alkaa tylsää poliittista jalkatyötä, jota vaaditaan massaliikkeeltä. Tämän vuoksi Wendling ennustaa alt-rightin romahdusta, josta sitten ehkä jokin uusi poliittinen liike voi muodostua. Tähän asti kuitenkin olemme kokeneet vain romahduksen ja ajoittaisia terrori-iskuja.   

Ongelmia  

Ainoa ongelma tässä kirjassa on syvempi sosiologinen analyysi, jossa pohdittaisiin, miksi ylipäätänsä jonkun rasistisen anarkokapitalistien blogit vetoavat joihinkin ihmisiin, niin paljon, että kokonainen sekalainen äärioikeistolainen netti-ilmiö syntyy? Miksi niin moni keski-ikäinen mies on vanhempiensa kellarissa linnoittautunut neitsyt, joka kuluttaa koko päivänsä trollaamassa juutalaisia toimittajia piirrossammakkokuvilla? Tämä kirja keskittyykin enemmänkin ideologiaan ja sen käytäntöön, kuin pohtimaan, miksi? Silti tässä oli paljon oivalluksia tai todisteita joihinkin äärioikeistolaisiin ilmiöihin, joita havaitsin, kuten että tosiaan on olemassa henkilöitä, jotka toimivat ideologisina siltoina äärimmäisiin johtopäätöksiin, halusivatpa he sitä tai ei. Tai, että on tehty akateeminen tutkimus koko ”kulttuurimarxismi” salaliittoteorian alkuperästä, joka jäljittää sen suoraan Natsi-Saksan propagandaministeriöön.   

Sitten tässä oli yksi pikkuvirhe, jossa kirjailija selittää “God emperor Trump”  meemin olevan vain alt-rightin puolivitsikäs sankaripalvonnan ilmenemismuoto, mutta hän ei tajunnut koko meemin estetiikan ja nimen tulevan Warhammer 40K –roolipelihahmosta. Olisi ollut kiinnostavaa tietää, miksi alt-right omaksui 80-luvun roolipelihahmon Trump-palvonnan merkiksi? Olisiko se sen takia, koska nykyään kyseinen pelisarja on niin suosittu? Vai ovatko kyseisen pelin harrastajat taipuvaisempia äärioikeistolaisuuteen? En saa ainakaan tässä kirjassa vastauksia kysymykseeni.  

Yhteenveto  

Mike Wendlingin ”Alt-Right: From 4Chan to the White House” on yksi kattavimmista tietokirjoista modernista amerikkalaisesta äärioikeistosta, mutta sen keskittyminen käytännön toimintaan, jättää aukkoja koko radikalisoitumisprosessissa. Silti tämä kirja on ehkä tasapainoisimmista teoksista, mitä on aiheesta.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , ,

huhtikuu 20, 2019 · 8:00 am

Kotiinpalaajat

Chimamanda Ngozi Adichien ”Kotiinpalaajat”  on vuonna 2013 julkaistu romaani yläluokkaisista nigerialaisista maahanmuuttajista.

1

Idea  

”Kotiinpajaajat” on rakkaustarina täynnä parisuhdekiemuroita, mutta se on myöskin maahanmuuttokertomus, jossa kirjan päähenkilö kasvaa aikuiseksi Yhdysvalloissa ja palaa erilaisena ihmisenä Nigeriaan. USA:ssa päähenkilö huomaa ensimmäisen kerran olevansa musta ja kärsivänsä rasismista. Sen sijaan, että hän uhriutuisi menetetystä sosiaalisesta asemastaan, hän alkaa kirjoittaa kokemuksistaan blogia.  

Kirja käsitteleekin kulttuurisokkia ja, miten maahanmuutto muuttaa ihmisen ja antaa erilaisen perspektiivin maailmasta. Samalla tässä oppii sekä amerikkalaisen, että nigerialaisen kulttuurin eri aspekteista ja amerikkalaisten valkoisten liberaalien tekopyhyydestä.  

Henkilökohtaisesti kuvaukset amerikkalaisesta ja nigerialaisesta kulttuurista olivat kirjan mielenkiintoisinta antia, enkä jaksanut niitten väliin ahdettua rakkaustarinaa, joka oli niin saippuaoopperamaista kuin olla ja voi! Toki varmaan joillekin lukijoille se on kaikista parasta kirjassa, joten en sano, että rakkaustarina oli huono. Minua ei vaan kiinnosta parisuhdedraamat.  

Ongelmia  

Minulla on erityisen suuri ongelma seurata romaaneja, joissa mennään edes takaisin ajassa, ja eri hahmojen perspektiiveissä. Joissakin teoksissa onnistun seuraamaan, mutta monissa epäonnistun. Romaanin alussa olinkin hyvin sekaisin, missä oltiin ja kenen kanssa? Mutta tämäkin on enemmän henkilökohtainen vammani kuin ehkä aito kritiikki kirjan kerrontaa kohtaan.  

Yhteenveto   

Chimamanda Ngozi Adichien ”Kotiinpalaajat” on aika monipuolinen, mutta epätasainen romaani, jossa on todella mielenkiintoinen tarina. Henkilökohtaisesti pidin rasismikuvauksista, joissa osoitetaan hyvin henkilökohtaisella tasolla, miksi ”rotu” on sosiaalinen konstruktio, mutta silti kipeän todellista. Kannattaa lukea, jos haluat pehmentää antirasismisin parisuhdedraamalla.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , , ,

huhtikuu 12, 2019 · 12:00 am

Mustikoitten syönnistä juutalaisvihaan

Antti Heikkilä tuli kuuluisaksi, kun hän kirjoitti pseudotieteellisen ”Lääkkeetön elämä” (2018) kirjan. Koska en ole lääkäri, en ottanut hänen teostaan arvioitavaksi. Mutta jos haluaa tietää, miten paljon virheitä kyseisessä kirjassa on, aiheesta on kirjoittanut niin Helsingin sanomat kuin moni muu asiantuntija. 

serveimage.png

Mutta 09.04.2019 Antti Heikkilä julkaisi blogissaan kirjoituksen nimeltä ”ELIITIN VALTA, OSA 1: ILMASTONMUUTOS” jonka sisältö koostuu äärioikeistolaisista salaliittoteorioista. Koska olen vähän niin kuin asiantuntija aiheesta, päätin kirjoittaa tästä artikkelista.

Heikkilä aloittaa julistamalla dialektisen, jos ei mustavalkoisen maailmankuvansa ”Maailma on aina jakautunut kahtia, eliittiin ja sitten siihen, jota ennen kutsuttiin rahvaaksi ja josta nykyisin käytetään nimitystä kuluttajat”. Tällainen hyvinkin marxilainen maailmankuva sopiikin ihmiselle, joka on julistautunut taistelevansa suuria yksityisiä lääkeyhtiöitä vastaan. Kuitenkin, kun lukee pidemmälle, paljastuukin, että Heikkilä ei ole marxilainen tai vasemmistolainen, vaan äärioikeistolainen!

Joittenkin mielestä äärioikeistolaiset ovat vasemmistolaisia, vaikka asiantuntijat ovat asettaneet suuntauksen ihan sinne äärioikealle. Mutta Heikkilän artikkeli on hyvä esimerkki siitä, miksi äärioikeisto on oikeistolaista.

Heikkilän artikkeli koostuu kahdesta ristiriitaisesta osasta: Alku on hyvin antikapitalistinen. Eristettynä se onkin hyvin vasemmistolainen, kirotessa nykyisä ”turbokapitalistista” maailmaa, jossa ihminen on vain kuluttaja, jonka tarkoitus on rikastuttaa eliittiä, mutta artikkelin lopussa hän Heikkilä päättyy puolustamaan sekä kapitalismia, että eliittiä levittämällä rasistisia salaliitoteorioita.

Artikkelin alussa Heikkilän kirjoittaa, että taloudellinen epätasa-arvo on aiheuttanut sen, ettei demokratiaa ole enää olemassa, vaan ”markkinatalous on uusi Jumala”. Heikkilän mukaan, koska kapitalismi määrittelee kaiken elämässämme, taloustiede tai itse tiede ovat muuttuneet elitistiseksi ja sulkeneet hänen kaltaisensa ihmiset siitä ulos. Syy ei olekaan Heikkilän osaamattomuudessa, vaan kapitalismissa! Tähän loppuukin Heikkilän vasemmistolainen retoriikka. Lähes huomaamattomasti hän julistaa, että pieni globalistinen ryhmä hallitsee maailmaa ja mediaa.

Heikkilän teesi on, että eliitti keksi kristinuskon hallitakseen tavallisia ihmisiä, mutta sekularismin takia uusi uskonto piti keksiä, ja tämä uusi uskonto on ilmastonmuutos, koska siinäkin on ”perisynnin käsite”. Eli se, että ihmiskunta on syyllinen ilmastonmuutokseen.

Tässä vaiheessa teksti ei ole vielä kovin äärioikeistolainen, vain vainoharhainen ja pikkasen rasistinen, koska ”globalistinen eliitti” on tunnettu juutalaisvastainen salaliittoteoria. Mutta sitten kirjoittaja paukuttaa ”Unkarilaissyntyinen juutalainen George Soros on tästä hyvä esimerkki. — Hän selvisi sodasta tekemällä yhteistyötä natsien kanssa.”, joka vahvistaa Heikkilän juutalaisvihan. Gerge soros -aiheisessa salaliittoteoriassa korostetaan samaan aikaan Soroksen juutalaisuutta, eli vihjaillaan hänen kuuluvan juutalaisten maailmanlaajuiseen salaliittoon  ja, että hän on juutalaisten petturi ja natsi. Joku voi kysyä, miten tällainen ristiriitainen salaliittoteoria voi olla äärioikeistolainen, jos siinä haukutaan Sorosta natsiksi? Äärioikeistolla on tapana luoda kaksitasoisia viestejä, joissa puhutaan kahdelle eri yleisölle samaan aikaan. Tämä salaliitto houkutteleekin yhdellä viestillä juutalaisten vihaajia, että tavallisia ihmisiä kuuntelemaan äärioikeistoa, demonisoimalla Sorosta natsiksi. On muistettava, että äärioikeisto ei koostu vain kansallissosialisteista, vaan joukosta erilaisia rasistista äärimmäistä oikeistolaisuutta ajavista tahoista.

Mutta itse tuohon Heikkilän sitaattiin, se perustuu yhteen haastatellun tahalliseen väärinymmärtämiseen, jossa Soros kertoo haastattelijalle lapsuudestaan natsien hallitsemassa Unkarissa. George Soros oli 14 vuotias holokaustin aikana ja hän selviytyi teeskentelemällä olevansa kristityn miehen poika. Tämä mies takavarikoi juutalaisten omaisuutta.

Heikkilä maalaakin Soroksen kaiken pahuuden alkuna ja juurena, joka on syyllinen niin ilmastonmuutoksen keksimisestä, pakolaiskriisistä kuin Suomen 90-luvun talouslamasta. Perustellakseen väitteensä Heikkilä referoi useaan kertaan bulgarialaista äärioikeistolaista propagandasivua Zero Hedgeä

Äärioikeistolaisuus ilmenee räikeimmillään sillä, että Heikkilä pitää amerikkalaista ruohonjuuritason poliisiväkivaltaa vastustavaa kansalaisjärjestöä Black Lives Mattera rasistisena liikkeenä, joka haluaa tappaa valkoisia. Tietenkin Heikkilän mukaan se on Soroksen ohjauksessa, koska tarkoitus on aiheuttaa USA:ssa sekasortoa. Yhtäkkiä köyhien afroamerikkalaisten kansalaisoikeusjärjestö onkin osa rikkaan juutalaisen salaista tuhosuunnitelmaa. Kuulostaa auttamatta natsien propagandalta. Mutta samalla tässä ilmenee Heikkilän antielitismin mureneminen: Nyt hän vastustaakin ruohonjuuritason syrjittyjen ihmisten liikettä ja haluaa puolustaa vallitsevaa järjestelmää, jota aiemmin hän haukkui.

George Soroksen avulla Heikkillä kykenee kääntämään kirjoituksensa alussa ilmenevän antikapitalismin päälaelleen! Hän sanoo, että ilmastonmuutos on tapa rikastuttaa sähkösijoittajia. Hän käyttää todisteena väitteelleen sitä, että köyhiä on kuollut Iso-Britanniassa korkeitten sähkölaskujen takia, sekä sitä, että yleisesti ihmisten palkkoja on laskettu. Todellisuudessa syy köyhien kuolemiin on Iso-Britannian uusliberalistisen hallituksen ankara talouskuri- ja sääntelypurkupolitiikka. Eli Heikkilä suojelee Iso-Britannian uusliberalistista hallitusta, viemällä ihmisten huomion juutalaisiin pankkiireihin ja ilmastonmuutokseen. Elintason lasku ei olekaan uusliberalistisen politiikan takia, vaan ilmastonmuutoksen torjunnassa. Samalla Heikkilä julistaa kuin mikäkin öljy-yhtiön PR-edustaja, että ilman fossiilista polttoainetta moderni yhteiskunta hajoaisi muutamassa viikossa. Eli uusiutuva energiamuoto uhkaakin koko nykyistä kapitalistista järjestelmäämme!

Heikkilä toistaa niin typeriä väitteitä ilmastonmuutoksesta, ettei niitä tarvitsisi edes faktatarkastaa, kuten se, että ”ilmaston on oikeasti kylmenemässä”. Vaikka se olisikin totta, niin silti planeetan jäähtyminen aiheuttaisi merkittäviä ympäristöongelmia. Sitten hän väittää, että jääkarhujen määrä on räjähtänyt, vaikka asia on päinvastoin. Lähteeksi kaikelle ilmastodenialismille Heikkilä siteeraa ilmiselvää valeuutissivustoa nimeltä Principia Scientific International ja räikeän tökeröä ilmastodenialismia sisältävän perussuomalaisen Ossi Tiihosen blogia.

Lisätääkseen vettä myllyyn Heikkilä kehystää vihreän liikkeen natsien perillisiksi, koska Hitler oli kasvissyöjä ja vastusti eläinten rääkkäystä. Mutta tässä ei ole kaikki, vaan jollain orwelilaisella kaksoisajattelulla Heikkilä vastustaa koko bloginsa alkuosaa julistamalla, että “Ilmastoa käytetään politiikan välineenä, millä pyritään muuttamaan koko järjestelmä ja taloutta. — Tarkoitus on tuhota kapitalismi. Kyse on sitten, monenko sadan miljoonan ihmisen on kuoltava klimatismin takia”

Yhteenvetoja Heikkilän blogi alkaa antikapitalismilla ja loppuu sen kiihkeällä puolustelulla. Blogin alussa oleva antielitismi muuttuukin eliitin puolusteluksi. Vihollisena ovat juutalaiset, tiedeyhteisö, ympäristö ja kansalaisoikeusjärjestöt. Ketä Heikkilä puolustaa? Öljy-yhtiöitä, Iso-Britannian oikeistolaista hallitusta ja itse koko kapitalistista järjestelmää. Heikkilä on tämän artikkelin sisällön perusteella äärioikeistolainen, jolle kapitalismi on uskonto, jota tulee puolustaa faktoilta keinolla millä hyvänsä.

Heikkilän vastustus suuria yksityisiä lääkeyhtiöitä vastaan sopii äärioikeistolaisuuteen, koska Heikkilä ei haasta itse voitontavoittelua, joka ohjaa lääkeyhtiötä, vaan niitten monopoliasemaa. Eli Heikkilä pyrkii uusliberalistin tavoin, luomaan omilla uskomushoidoilla markkinaraon, jotta voi itse rikastua. Kun uskoo uusliberalismiin, niin uskoo, että kuluttaja on aina oikeassa, jolloin uskomushoidot ja puoskarointi eivät ole itsesään tuomittavia, vaan ainoastaan uusia valikoimia supermarketissa, joita muitten pitäisi osata kunnioittaa.

Jatkaen fasistien propagandaa, Heikkilä vaikuttaa ensin syöttää hyvinkin vasemmistolaista antielitismiä ja rasismia, jolla saadaan ihminen koukkuun, jonka jälkeen todellinen sisältö, eli taloudellisen eliitin edun ajaminen ujutetaan sekaan. Näin fasisti tekivät aikoinaan Italiassa ja Saksassa, ja niin Heikkilä vaikuttaa tekevän omalla blogillaan.

Bonuksena blogipäivityksen lopussa Heikkilä levittää rokotevastaisen salaliittoteorian, jonka Juha Leinivaara ehti omassa blogissaan kumota

 

 

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Artikkelit

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , ,

huhtikuu 5, 2019 · 8:00 am

Mitä Jordan B. Peterson tarkoittaa?

Olin selaamassa Facebookkia, kun uutisvirtaan ilmestyi Warelia-kustantamon mainos Matti Kankaanniemen tänä vuonna julkaistusta kirjasta ”Ilmiö Jordan B. Peterson”. Facebookin algoritmit selvästi tietävät, mitä haluan. Otin sitten kirjan luettavaksi, koska arvioni Petersonin ”12 elämänohjetta: käsikirja kaaosta vastaan” (2018) oli viime vuonna luetuin kirja-arvosteluni, joten lukijoita varmaan kiinnostaa tämäkin kirja. Samalla voin tarkastaa olenko yksin tulkintani kanssa?

4

Idea

Åbo akatemian teologian tohtori Matti Kankaanniemi pyrkii selittämään mitä kiistanalainen kanadalaisprofessori Jordan B. Peterson oikeasti tarkoittaa? Tämä kirja on hyvin kattava, eikä siinä viitata vain Petersonin menestysteokseen, vaan tässä tukeudutaan hänen YouTube-luentoihinsa, yliopistouraan, haastatteluihin, elämäkertaan ja jopa niihin tutkimuksiin ja filosofisiin ideoihin, joihin professori viittaa, piirtääkseen tarkan psykologisen kuvan miehen ajattelusta. 

Kankaanniemen mukaan Peterson ydinsanoma on vallitsevan ”pätevyyshierarkian” puolustaminen koetulta kommunismilta ja feminismiltä. Kirjailijan mukaan Peterson uskoo, että yhteiskunnan vallitsevat valtahierarkiat ovat luonnollisesti järjestäytyneet niin, että parhaat ja pätevimmät ihmiset ovat sen huipulla. Mikä tahansa pyrkimys uudelleenärjestää tai murtaa valtahierarkiat ovat vaarallisia ja voivat pahimmillaan johtaa Neuvostoliiton ja Maon Kiinan kulttuurivallankumouksen kaltaisiin kauhuihin. Luettuani tämän, nauroin ääneen ja taputin käsiäni. 

Kankaanniemen mukaan Peterson haluaakin, että ihmiset pyrkisivät sopeutumaan vallitsevaan hierarkiaan ja parantamaan itseään sen puitteissa. Tämä saadaan aikaan tulkitsemalla Raamatun oppeja evoluutiopsykologian jungilaisen luennan kautta. Kaikki Petersonin puheet Disney-elokuvan Pienestä merenneidosta ja kaaoslohikäärkmeistä ovatkin jungilaisia arkityyppejä, joitten ydinviesti myötäilee ihmisen ja hummereitten evoluutiobiologisia ominaisuuksia. Yhdessä edellä mainitut havainnot osoittavat Petersonin mielestä, että klassinen kristillityyden opettama elämäntapa on kaikista ”luonnollisin” tapa olla hyvä ihminen. Kankaanniemi korostaakin, että Petersonia eivät fanita fasistit, vaan kristityt.

”Puhu tarkoilla sanoilla”

Kankaanniemi korostaa, että Peterson ei siedä epämäärisiä käsitteitä ja aina pyrkii määrittelemään ne ennen kuin antaa vastauksen. Tämän takia Peteronin kanssa väitteleminen on todella vaikeaa, koska mies aina pyrkii pysäyttämään puhujan kysyäkseen, mitä tämä tarkoittaa tietyllä sananalla? Eikä hän itsekään anna suoraa vastausta suurimmalle osalle kysymyksille, koska hän ei ole pohtinut kaikkia kysymyksen loogista ketjua loppuun asti. Vasta tämän pohdinnan jälkeen, joka voi kestää vuosia, Kankaanniemi kirjoittaa, Peterson voi antaa suoran vastauksen kysymykselle.

Kuten omassa ”12 elämänohjetta: käsikirja kaaosta vastaan” arviossani totesin, Peterson epäonnistuu useasti määrittelemään käyttämiään käsitteitä. Kankaanniemi joutuukin myöntämään tämän kirjassaan useasti, kun hän toteaa, että Peterson pohtii asioita ääneen, ilman että ne olisivat kristallisoituneet pysyviksi kannoiksi professorin mielessä. Kirjailija toteaakin, että Peterson on niin akateeminen, ettei hän ole tottunut yliopistoluentojen ulkopuolisen ympäristön viestintätyyliin, jossa ollaan varmoja asioista. Tämä kyvyttömyys kommunikoida asioita selvästi, on aiheuttanut sen, että miehen sanomaa on tulkittu äärioikeistolaiseksi! Eli paras puolustus, mitä Kankaanniemi on keksinyt Peteronille on, että mies on todella huono julkinen puhuja ja kirjoittaja!

Antikommunismi

Kankaanniemen kirja ei ole pelkästään mikään faniteos, jossa puolustetaan omaa idolia, vaan tässä kritisoidaan Petersonin joitakin ideoita. Esimerkiksi kirjailija ylistää Panu Raatikaisen artikkelia, jossa kritisoidaan Petersonin vainoharhaisuutta yiopistojen vasemmistolaisuudesta. Muutenkkin Kankaanniemen mukaan Peteron ”yksinkertaistaa” marxilaisen ja postmodernististen teoreetikkojen välistä ideologista jatkumoa.

Kankaanniemi kuitenkin yhtyy Petersonin näkemykseen, että pyrkimys tasa-arvoon voi johtaa Neuvostoliiton gulagien kaltaiseen sortojärjestelmään. Kirjailijan mukaan Peterson vastustaa intersektionalismia koska ihmisissä voi löytää loputtomia ominaisuuksia, joista uhriutua, jolloin koko yhteiskunta voi murtua kaikkien vaatiessa omalle identiteettiryhmälle erityisoikeuksia.

Kankaanniemi nostaakin kotimaisen esimerkin kritisoimalla Historioitsijat ilman rajoja -järjestön raporttia ”Kenen historia?” siitä, että sen tavoitteena on lisätä yliopistoissa kolonialismia käsittelevää tutkimusta ja vähemmistöjen ääntä. Kirjailijan pitää koko raporttia epätieteellisenä, koska hänen aavistaa, että siinä on ennalta päätetty, että Suomi on riistäjäkolonialistinen valtio. Hän olettaakin, että suomalainen historiatutkimus on samaan aikaan jo puolueetonta ja, että tällainen vähemmistöjen äänen lisääminen kolonialismia käsittelevässä tutkimuksessa voisi aiheuttaa sellaisen tilanteen, jossa vaihdetaan yhden ryhmän historiakäsitys toiseen, tuhoten tutkimuksen objektiivisuuden. Eli Kankaanniemi ikään kuin myöntää, että historiantutkimus on valkoisen kantasuomalaisen perspektiivillä kirjoitettu, mutta haluaa ylläpitää sen, koska ajatus vähemmistöjen perspektiivin lisäämisestä on pelottava.

Kankaanniemi ei vaikuta ymmärtävän, että historiallisia mielikuvia on olemassa, jotka vaikuttavat joskus vahvemmin yhteiskuntaan kuin varsinainen tutkimus ja sitä raportti kritisoi. Eivät kaikki ihmiset opiskele yliopistossa historiaa, joten monille yläasteen vääristynyt historia voi olla ainoa tuntema historia, siitä huolimatta, että uudempi akateeminen tutkimus on osoittanut edelliset koulussa opetetut tiedot vääräksi. Kaikille, paitsi näköjään tämän kirjan kirjoittajalle, on tuttua, että kouluopetus laahaa akateemisen tutkimuksen jäljessä.

Historioitsijat ilman rajoja -järjestön julkaisema raportti on keskustelunavaus, jossa ehdotetaan lisätutkimuksia, jotka voisivat muuttaa vanhentunutta kuvaa Suomen kehityksestä muka eristyneessä kuplassa, kaikkien muitten aikakauden geopoliittisten kehitysten ulottumattomissa. Kankaanniemi ei tätä näköjään ymmärrä ja alkaakin haastaa olkiukkoa, jonka mukaan raportti pyrkii demonisoimaan tavallisia suomalaisia, mikä voisi aiheuttaa Petersonin pelkäämän gulagien perustamisen kantasuomalaisille.

Samalla Kankaanniemen tietämättömyys suomalaisesta kouluopetuksesta näkyy siinä, että hän haastaa ”Kenen historia?” raportin ehdotusta, että koulukirjoissa käsiteltäisiin yksittäisiä etnisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä, eikä vain valkoisia kantasuomalaisia. Kirjailijan haastaa edellä mainitun ehdotuksen sillä, että koulukirjoissa käsitellään vain ”ansioituneita” suurmiehiä ja sen takia 1800-luvulla Suomeen muuttaneesta mustasta naisesta ei voida kertoa. Muistan omasta 2000-luvun alun yläastekirjoista sen, että ne sisälsivät lukuja, joissa käsiteltiin tietyn historiallisen aikakauden yksittäisen tavallisen ihmisen elämää, antaen oppilaalle tietoa, miltä elämä kyseissä aikakaudessa tuntui. Käsitys historiasta vain valkoisen suurmiesten kertomuksena on todella vanhentunutta, jopa sukupolvelleni.

Mielenkiintoisinta on kuitenkin Kankaanniemen johtopäätös, jossa hän kehottaa ”Kenen historia?” kaltaisen raportin tekemisten välttämistä, jotta ei lietsoja etnisiä jännitteitä. Tämäkin perustuu siihen, että Kankaanniemi luulee kolonialismin tarkoittavan ainoastaan siirtokuntien perustamista, joten hänen mielestään on silkkaa järjettömyyttä kutsua Suomea kolonialistiskeksi, koska se hyötyi siitä välillisesti siitä. Tiedoksi vaan, että kolonialismi on vähän laajempi käsite ja se kattaa koko globaalia taloudellista järjestelmää, joka oli olemassa niinkin myöhään kuin 1960-luku. Jotkut toki väittävät, että se yhä jatkuu, mutta ei nyt takerruta siihen. Samalla kuitenkin kirjailija alkaa sekä vähätellä kolonialismia ja suoraan argumentoimaan, että oikeastaan se oli hyvä asia ja kaikki olivat syyllisiä siihen, joten ei kannata tutkia koko ilmiötä.

Fasismi

Kirjailijan mukaan Petersonia eivät fanita äärioikeistolaiset, koska nykyiset uusnatsit vihaavat hänen juutalaismyönteisyyttänsä. Ongelma on, että äärioikeisto ei koostu vain kansallissosialismin kannattajista, vaan laajasta joukosta radikaalia rasistista oikeistolaisuutta ajavista ryhmittymistä, joista jotkut, kuten norjalainen terroristi Breivik eivät vihaa juutalaisia, vaan muslimeja. Puhumattakaan Christchurchin äärioikeistolaisesta terroristista, joka ihaili samaan aikaan 30-luvun natseja, että Breivikiä. Olen myöskin kirjoittanut siitä, miten vastakulttuurit muodostavat “kulttisen miljöön” jossa hyvinkin erimieliset äärioikeistolaiset ryhmät voivat liittoutua väliaikaisesti keskenään ja jopa vaihtaa toistensa kanssa jäseniä. Äärioikeisto ei ole ollenkaan niin tiukkaan rajattu ja ehdoton, kuten Kankaanniemen kirjassa annetaan ymmärtää.

Kankaanniemen tietämättömyys äärioikeistosta näkyy siinä, ettei hänen mukaansa MV-lehti ole äärioikeistolainen, koska ”juutalaisvastaisuus ja rasismi eivät ole johtavia teemoja, vaan islamin, maahanmuuton ja seksuaalirikosten vastustaminen” Vai niin. Miksi sitten MV-lehti tuki Pohjoismaista vastarintaliikettä ja se sitä?  Jos ei tunne kulttisen miljöön teoriaa, jää vain raapimaan päätään.

Kirjailija meneekin niin pitkälle, että määrittelee rasismin niin kapeasti, että se tarkoittaa vain halua massamurhatta etnisiä vähemmistöjä. Tällä kriteerillä tosiaan, melkein kukaan ei ole rasisti, ei edes satoja tuhansia juutalaisia murhannut natsivirkamies Eichmann, joka Jerusalemin oikeudenkäynnissä kertoi olevansa sionisti.

 Sentään Kankaanniemi ei ole täysin tietämätön rasismista ja äärioikeistosta, vaan hän arvostelee Petersonin ÄÖ-puheita, joissa tämä edistää ajatusta, että yhteiskunnan hierarkiat pitäisi järjestää ”rotujen” älykkyysosamäärätietojen mukaan. Kirjailija toteaakin ”vahvasti osoitettuihin etnisiin eroihin älykkyysosamäärissä johtavat varsin helposti rotukäsitysten liukumiseen kahdesta ensimmäisestä [rotu] käyttökategoriasta kolmanteen” Kolmas rotukäsitteen käyttökategoria viittaa valkoiseen ylivaltaan ja kansanmurhaan. Eli Kankaanniemi tunnustaa, että jotkut ideat voivat oikeuttaa äärimmäisempiä johtopäätöksiä, jotka ovat liian vastenmielisiä, että niitä voidaan esittää kevyesti. 

Peterson ei ole mikään natsi, mutta juuri tällaisen rasistisen puheen takia, äärioikeisto pitää Peteronista. Esimerkiksi umpirasistisessa Tapio Pesolan toimittamasta ”Suomen saattokello-t 2017” artikkelikokoelmassa Petersonia siteerattiin. Vaikka vakaumukselliset kansallissosialistit eivät pitäisi Peteronista, heitä lähellä olevat äärirasistit pitävät miehen puheista juuri, koska ne oikeuttavat ja normalisoivat rasismia ja naisvihaa. Jos omaksuu Petersonin rasistisen rotujen älykkyyshierarkian, riippumatta siitä, ettei ole natsi, on silti hyvin helppoa liukua siitä rasismista kovan luokan fasismiin, jossa suoraan ehdotetaan ”miksi emme vain eliminoi yhteiskunnan heikomman aineksen?” Ei siis ole mikään ihme, että uusfasistisen Suomen Sisun propagandakustannus Kiuas-kustantamo suositteli tätä kyseistä kirjaa sen lukijoille siitä huolimatta, että Kankaanniemi kumoaa ÄÖ-tutkimuksen rasistiset johtopäätökset. Jo se, että Kankaanniemi hyväksyy rotujen olemassaolon ja ÄÖ-tutkimuksen on jo myönnytys rasisteille. Peterson onkin eräänlainen ideologinen portti, josta lähdetään radikaaleimpiin johtopäätöksiin yhteiskunnasta.

D20jocbX0AABcfD.jpg large

Naisvihaa

Tämä on kohta, jossa Kankaanniemi osoittaa, että näkemykseni Peteronista naisvihaajana oli väärässä. Kirjailijan mukaan Peterson ei vihaa naisia, vaan hän vastustaa ajatusta, että naisia sorretaan niin paljon kuin modernit feministit väittävät ja, että kaikki naiset pitäisivät itsenäisyydestä. Kirjailijan mukaan Peterson ajaa klassista kristillistä seksuaalietiikkaa muistuttavaa ideaa naisista uskollisina vaimoina.

Kirjailijan mukaan Peterson ei myöskään ole antifeminismi, koska hän kannattaa ensimmäisen aallon feminismiä (virheellisesti Kankaanniemi ajoittaa ensimmäisen aallon 60-luvulle), joka ajoi ”vain” naisten laillista tasa-arvoa, eikä mitään muuta. Kun ymmärtää Petersonin maailmankuvan perustuvan valtahierarkioitten ylläpitämiseen, ensimmäisen aallon kannatus muuttuu loogiseksi. Kun lait ovat kaikille samoja, ei ole olemassa valtion ylläpitämiä esteitä ”luonnollisen” hierarkiaportaikon nousulle.

Peterson onkin ilmaissut, että jos nainen haluaa menestyä urallaan, hänen on ”kanavoitava sisäinen maskuliinisuutensa”. Kankaanniemi ja Peterson eivät vastustakkaan naisia työelämässä, ainoastaan ajatusta, että valtahierarkiaa pyrittäisiin murtaa. Niin kauan, kun nainen noudattaa miehisen valtahierarkian sääntöjä, hänet sallitaan kiivetä yhteiskunnan huipulle.

Peterson ja Kankaanniemi uskovatkin, että yhteiskunta on jo nyt tasa-arvoinen, eikä enempää valtapyramidin ravistelua tarvita. Tämä näkyy kärjekkäämmin Kankaanniemen oletuksena, että seksuaalinen häirintä alkoi vasta seksuaalisen vapautumisen myötä. Ihan kuin ennen vanhaa, kun länsimaissa oli lähes yhtä tiukat sukupuolinormit kuin islamilaisissa valtioissa, miehet eivät ahdistelleet naisia. Ongelma onkin, että muslimimaissa yhä esiintyy seksuaalista häirintää, vaikka naiset ovat hunnutettuja ja yhteiskunnassa on tiukka sukupuolisegregaatio. Tarkoittaen, että lait yksin eivät muovaa yhteiskuntaa, vaan tarvitaan asennemuutos. Tätä kuitenkin Peterson vastustaa, koska se voisi johtaa uuteen kommunistiseen kulttuurivallankumoukseen. Sen lisäksi, että Peterson opettaa ihmisiä sopeutumaan kapitalistiseen järjestelmään, hän opettaa naisia sopeutumaan patriarkaatin alla elämiseen.

Mielenkiintoista tässä osiossa on kuitenkin taas Petersonin retoriikan epämääräisyys. Kirjailijan mukaan Peteron vain ”esittää kysymyksiä” koskien sukupuolten ja seksuaalivähemmistöjen tasa-arvosta, eikä suoraan kiellä niitä. Kuten edellä mainitussa rasismissa, tämä ”kysymysten esitteleminen” ilman, että annetaan suoraan vastauksia, antaa kuulijalle mahdollisuuden täydentää päässään kysymyksen jättämän aukon. Sattumalta kristityt ja äärioikeistolaiset täydentävät näitä aukkoja omilla ennakkoluuloillaan. Peterson itse ei tarvitse olla naisvihaaja, mutta niin kauan, kun hän ei anna varmaa näkemystä tai suoraan poissulje jotain tulkintaa, jotkut hänen faneistaan voivat kuvitella, että Peterson oikeuttaa heidän nais- ja homovihansa.
Kankaanniemi melkein aistiikin, että Petersonin modernia feminismiä vastustava puhe on liian kovaa, kun hän kirjoitti, että professori liioittelee intersektionaalisen feminismin haitoista.

Yhteenveto

Puutteista huolimatta Matti Kankaanniemen ”Ilmiö Jordan B. Peterson” on hyvä kirja avaamaan kyseisen tutkijan näkemyksiä. Paljastavinta on kuitenkin kirjan lopussa oleva Kankaanniemen toteamus, että ”Petersonin sanoma tuntuu uppoavan yrityselämän johtajiin, monet tuntemani diplomi-insinöörit arvostavat häntä ja monien tuttujen urheiluvalmentajien mielestä puheet ovat järkeviä”. Miksiköjän yhteiskunnallisen hierarkian huipulla tai muuten valta-asemassa olevat ihmiset arvostavat professoria, joka oikeuttaa heidän yhteiskunnallisen asemansa ja vastustaa yrityksiä muuttaa niitä?

Yhdysvalloissa on havaittu, että konservatiivien maailmankuvan ydin perustuu käsitykseen valtahierarkian luonnollisuudesta ja ikuisuudesta. Konservatiivit ovat lähes kykenemättömiä ymmärtämään maailmaa muulla tavalla, jolloin vaatimukset tasa-arvosta ymmärretään järjettöminä kiihkoiluina tai, että ne ovat vain propagandaa, jolla peitetään todellinen motiivi, eli valtahierkian huipun anastaminen omalle eturyhmälle valkoisten kristittyjen heteromiesten kustannuksella.

Kun Kankaanniemi kirjoitti, että hän pelkää vähemmistöjen äänten lisäämisen akateemisessa tutkimuksessa muuttavan suomalaisen valtaväestön aseman alisteiseksi, hän pelkääkin, että nykyisen valkoisen heteromiehen asema valtahierarkian huipulla revitään pois, jotta etniset vähemmistöt voivat ollakin huipulla. Tämä selittääkin kommunistipuheet, koska Neuvostoliitossa juurikin korvattiin yksi valtahierarkia toisella, tuhoisin seurauksin.

Mutta konservatiiveille jo se, että yritetään kyseenalaistaa koko olemassa olevan valtahierarkian luonnollisuutta, koetaan hyökkäykseksi itse todellisuuden rakennetta vastaan. Kankaanniemi ja Peterson ovatkin suhteellisen maltillisia, kun he vain puolustamaan valtahierarkioita puhumalla kristillisestä maailmankuvasta. Kuitenkin Petersonia kannattavalle äärioikeistolle valtahierarkioitten puolustaminen on konkreettista sotaa, jossa terrorismi on sallittua ja lopullisena tavoitteena on saada valtion väkivaltamonopoli kohdistettua suoraan valtarakennetta haastavaan vasemmistoon, naisiin ja vähemmistöihin. Sanoilla on seurauksia, ja voikin valita, haluaako todellakin puolustaa olemassa olevia valtahierarkioita tai yrittää muuttaa niitä tasa-arvoisemmaksi?

1 kommentti

Kategoria(t): filosofia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,