Avainsana-arkisto: rasismi

tammikuu 25, 2019 · 6:00 am

Fasismin anatomia

Robert O. Paxtonin ”Fasismin anatomia” (oma suomennos) on vuonna 2004 julkaistu tietokirja otsikossa mainitusta ideologiasta.   

11

Idea   

Paxton alkaa kirjansa purkamalla tunnettujen fasististen liikkeitten historian ja ideologian erillisiin osiin, analysoidakseen mistä ne koostuvat ja miten ne liittyvät toisiinsa? Paljastuu, ettei fasismi ole mikään ideologia samassa merkityksessä kuin liberalismi ja kommunismi. Kun fasismi on purettu osiin sen sisällä ei löydy yhtään mitään johdonmukaista, ainoastaan syvä musta viha. Kirjailija päättyykin siihen johtopäätökseen, että fasismi on enemmänkin poliittinen ilmiö kuin ideologia. Tämä tarkoittaa, että fasismi on ikuinen ja se voi ilmetä eri tavalla eri kulttuureissa ja eri aikakausissa. On siis turhaa takertua tiettyihin symboleihin ja väreihin ja sen sijaan keskittyä fasismin erilaisiin joksikin johdonmukaisiin elementteihin, joita kaikki tunnetut fasistiset ryhmittymät jakavat.    

Paxton jakaakin fasismin enemmänkin kehitysvaiheisiin kuin ulkoisiin merkitsijöihin. Kirja esimerkiksi jäljittää Mussolinin fasismin alkaneen äärivasemmistolaisessa radikaalisyndikalismin ideologiassa, joka kuitenkin alkoi vähitellen muuttua nationalistiseksi ja rasistiseksi. Kuitenkin liike ei menestynyt. Oli hyvin vaikeaa kilpailla kommunisteja ja sosiaalidemokraatteja vastaan näillä eväillä. Mussolini muuttikin liikkeensä jälleen, mutta tällä kertaa fasismista tuli ”kansallista kapitalismia” puolustava äärioikeistolainen korporativistinen liike, joka puolusti yksityisomaisuutta vasemmistolta. Nyt Italian fasismin kannatus räjähti, kun se alkoi saada antikommunististen suurmaaomistajien ja taloudellisen eliitin tukea. Kansallissosialismin historia meni suunnilleen samalla tavalla. Loppu on veristä historiaa.  

Paxton huomauttaa, että missään vaiheessa Mussolini, Hitler tai oikeastaan muutkaan aikakauden fasistiset liikkeet eivät koskaan vaivautuneet perustelemaan ryhmiensä evoluutiota. Esimerkiksi Stalin kirjoitti kokonaisia teoreettisia kirjoja perustellakseen hirmuhallintonsa marxilaista oikeaoppisuutta, mutta fasisteilla ei ollut tarvetta oikeuttaa toimintaansa minkään manifestin pohjalta, koska sellaista ei ollut. Valta ja viha olivat ainoat päämäärät, joitten saavuttamiseen kaikki keinot olivat sallittuja.  

Paxton painottaakin, että kommunismi ja jopa stalinismi eroavat merkittävästi fasismista, vaikka molempien hirmuhallinnoissa tapettiin miljoonia ihmisiä. Kommunismissa oli selkeä teoreettinen kehys, jota kaikki kommunistit yrittivät noudattaa ja sen lopullinen tavoite oli tasa-arvo, vaikkakin käytännössä sen saavuttamiseen epäonnistuttiin. Fasismissa tavoite oli tasa-arvon sijaan jyrkkien hierarkioitten säilyttäminen, mutta luokkaristiriitojen häivyttäminen nationalismilla. Fasistien mielestä ihmisten piti olla tyytyväinen sosiaaliseen asemaansa ja olla ikionnellisia, että he ovat osa heitä suurempaa ja mahtavaa valtiota ja rotua. Tämä valtion ylivalta saavutettiin tuhoamalla kaikki koetut sisäiset ja ulkoiset viholliset. Halu tuhota erilaisia ”kansakuntaa uhkaavat viholliset” ajoi fasistit äärimmäiseen itsetuhoiseen opportunismiin, jossa millään muulla ei ollut väliä kuin tuhoamisella. Tämän syvän vihan takia fasismi on ikuisesti tuomittu joko häviämään jossain vaiheessa aloittamansa sodat tai romahtamaan taloudellisen rasituksen takia.   

Fasisteille taloustiede oli toissijaista, joten mikä tahansa taloudellinen keino, joka edisti sotaa, fasistit kannattivat. Stalin esimerkiksi yritti noudattaa pikkutarkasti Leninin piirtämää valtionkapitalistista suunnitelmaa kommunismin saavuttamiseen. Sen sijaan Hitler ja Mussolini olivat välillä kiihkeitä kansallisen omaisuuden puolustajia ja yksityistämisen ja hallitsemattoman kapitalismin kannattajia. Fasismi ei siis ole pysyvä ilmiö, joka voidaan tarkasti sijoittaa oikeistoon tai vasemmistoon, mutta se aina pääsee valtaan olemalla oikeistolainen.   

Teorioita  

Kirjailija käy läpi kaikki fasismia käsittelevät teoriat, osoittaakseen niitten puutteita tai hyviä puolia. kirjailija haukkuu erityisesti marxilaista ja liberaalia teoriaa fasismista. Paxtonin mukaan marxilainen teoria fasismista rappeutuvan kapitalismin ilmiönä unohtaa fasismin massakannatuksen ja yksilöitten roolin. Liberaalissa teoriassa taas unohdetaan, että konservatiiveista ja liberaaleista koostuva taloudellinen eliitti tukivat fasisteja, eikä näin liikettä voida ymmärtää kateellisten huligaanien vallankaappauksena. Hanna Arendtiakin ehditään pariin kertaan haukkua tässä teoksessa.  

Uusfasistit?   

Paxton analysoi historian erilaisia fasistisia liikkeitä, erityisesti ne, jotka epäonnistuivat pääsemään valtaan, löytääkseen, mikä tekee onnistuneen ja näin ”täydellisemmän ja aidon” fasismin? Kirjailija päättyykin siihen johtopäätökseen, että fasismin pitää olla mukautuva ja valmis myymään kaikki periaatteensa, jotta se saa taloudellisen eliitin tukea. Tämän tuen fasismi saa ainoastaan, jos demokratia on syvässä kriisissä. Kriisi pitää olla demokraattisten instituutioitten uskottavuuden menetys ja parlamentaarinen jumiutuminen, jossa mitään ei saada aikaan, kun millään puolueella ei ole tarpeeksi suuri enemmistö. Tällaisessa olosuhteessa fasismi muuttuu vallassa olevan taloudellisen eliitin silmissä hyväksi apuriksi sen etuoikeuksia vastaan taistelevan vasemmiston torjumiseen. Jos vasemmisto on väkivaltaisempi, fasismi sopii vielä paremmin, koska sillä on omat katujoukot, jotka voivat kurittaa heitä. Kuitenkin lopulta päästyään valtaan, fasistit imevät eliitin sisäänsä ja valjastavat nämä sen murhanhimoiseen projektiinsa. Tällä kriteerillä esimerkiksi usein fasisteiksi kutsutut islamistit ja jihadistit eivät sellaisia ole.   

Kirjan määritelmä myöskin osoittaa, miksi Pohjoismainen vastarintaliike on tuomittu epäonnistumaan. PVL on liian väkivaltainen ja vallankumouksellinen. Kunnon fasisti yrittää saada mahdollisimman laajan kannatuksen, joten se panee puvun päälle ja yrittää houkutella toreilla keskiluokkaisia veronmaksajia ja pienyrittäjiä, ei vain katuojassa rämpimiä elämänkoululaisia. Fasismi ei koskaan ole vallankumouksellinen liike, se pääsee valtaan juuri lupaamalla estää vallankumouksen. Tämä selittääkin, miksi äärioikeisto nykyäänkin puhuu rasististen salaliittoteorioitten lisäksi kommunismin uhasta, vaikka nykyään ei ole edes olemassa samanlaista äärivasemmistolaista liikehdintää kuin 30- tai edes 60-luvulla.  

Esimerkiksi Halla-ahon johtama Perussuomalaiset ei ole fasistinen puolue, mutta sen jäsenistöön kuuluu todella paljon fasistisen Suomen sisun jäseniä. Puolueen nuorisojärjestö on raportoitu olevan “etnonationalistien” hallussa. Perussnuorissa on avoimesti määritelty suomalaisuus niin tiukaksi, että juutalaiset, tataarit ja jopa suomenruotsalaiset tulisi karkottaa maastamme. Samalla nuorijärjestössä on ehdotettu rodunjalostusoppia ja vierailtu äärioikeistolaisissa tapahtumissa. Varovainen arvioni on, että Perussuomalaisten nuorisojärjestö on fasistinen.    

Ongelmia   

Robert O. Paxtonin ”Fasismin anatomia” on todella objektiivinen, niinkin paljon, että tässä esitetään Etelä-Amerikan oikeistodiktatuurien hallintomalli ”parempana” vaihtoehtona taloudelliselle eliitille turvata etuoikeutensa kuin itsetuhoinen fasismi. Mutta teos on nykyään melko vanhentunut. Esimerkiksi tässä kirjassa ei käsitellä olenkaan internetin vaikutusta fasismiin. Mielestäni nykyinen fasismi ei tarvitse väkivaltaisia katujoukkoja, koska sillä on internetti. Äärioikeistolaiset nettitrollit, valemediat ja bottiarmeijat ovat nykypäivän digitaalisia ruskeapaitoja, jotka pyrkivät terrorisoimaan poliittiset vastustajansa. Nämä internetin iskujoukot ovatkin vainonneet toimittajia, hyökänneet tietokonepalvelimiin, varastaneet ihmisten tietoja ja pommittaneet tavallisten kansalaisten tilit vihaviesteillä ja tappouhkauksilla. Vaikka nettikiusaaminen ei ole samalla tavalla brutaali kuin katutappelut, sen efekti on sama: saada poliittiset vastustajat hiljentymään. Esimerkiksi Tino Lintunen on kirjoittanut ilmiöstä, jossa perussuomalaiset poliitikot ilmaisevat närkästyksensä heitä kritisoivaan tutkijaa kohtaan ja välittömästä heidän kannattajat alkavat häiritä kyseistä tutkijaa vihaviesteillä ja tehtailemaan mustamaalaavia propagandakuvia.    

Sitten tietenkin presidentit Bolsonaro ja Trump ovat sellaisia villejä kortteja, ettei Paxton pystynyt heitä ennustamaan. Kummatkin kaappasivat olemassa olevan oikeistolaisen puolueen, joita ei voi missään nimessä kutsua fasistiksi, mutta kummatkin presidentit ovat fasismia muistuttavalla retoriikallaan houkutelleet kovan luokan uusnatseja ja suuria massoja kannattamaan heitä. Näitten kahden predidentin politiikka täyttää tässä kirjassa suurimman osan fasismin kriteereistä, muttei kaikki. Kummallakaan ei ole omia väkivaltaisia katujoukkoja. Mutta Trumpin ja Bolsonaron kannattajiin kuuluu väkivaltaisia ryhmittymiä, joilla ei ole mitään konkreettista sidettä kumpaakaan, mutta nämä ovat suorittaneet itsenäisesti kummankin nimeen väkivaltaisia iskuja. En ole varma voidaanko tällaista vihapuheen inspiroimaa katuväkivaltaa kutsua samanlaiseksi kuin 30-luvun fasistien katujoukkoja? Joten jää avoimeksi onko syntynyt uusi ”trumppilainen” fasismi vai ovatko nämä uudenlaisia oikeistopopulisteja, jotka vain ovat todella rasistisia ja väkivaltaa ihannoivia?    

Yhteenveto    

Robert O. Paxtonin ” The Anatomy of Fascism” on loistava tietokirja fasismista, mikä pikkupuutteistaan huolimatta antaa hyvän kuvan siitä, mitä fasismi on tai ei ole ja voiko sen aiheuttama kauhu toistua?   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , ,

tammikuu 19, 2019 · 6:00 am

Talousliberaalia scifiä

Nancy Kressin, vuonna 1993 julkaistu romaani ”Kerjäläiset Espanjassa” (oma suomennos) kertoo tulevaisuudesta, jossa muutaman rikkaan perheen geneettisesti räätälöidyillä lapsilla on kyky valvoa ikuisesti. Sen lisäksi, että nämä lapset ovat älykkäitä ja fyysisesti täydellisiä, unettomuus mahdollistaa ajattelun nopeamman kehityksen ja jopa ikuisen nuoruuden. Kuitenkin nämä huippuetuoikeutetut lapset joutuvat ”nukkuviksi” kutsuttujen ei-geeniräätälöityjen ihmisten kateuden kohteeksi.

Nukkumattomia aletaankin aikuisuudessa kohdella kuin juutalaisia 1900-luvun alun Euroopassa. Lopulta vainoaminen yltyy sellaisiin mittakaavoihin, että nämä ”nukkumattomat” ihmiset jakautuvat kahteen ryhmittymään. Yksi löytää oman taloudellisen lokeron yhteiskunnassa ja pitää matalaa profiilia, kun toinen taas pakenee Maapallon kiertoradalle rakennettuun avaruusasemaan.   

Syntyy kaksi erilaista nukkumattomien kulttuuria, joista yksi pyrkii käyttämään erikoiskykyjään auttaakseen ihmiskuntaa, kun taas toinen luo sisäänpäin kääntyneen ylivallan kulttuurin, joka halveksii tavallisia ihmisiä.    

Erilaisten tapahtumien kautta, nämä kaksi kulttuuria ja nukkuvat ihmiset joutuvat kohtalokkaaseen törmäyskurssiin.

2   

Oikeistolaista scifiä   

Tässä kirjassa nukkumattomat omaksuvat Ayn Randin objektivismin kaltaisen oikeistolaisen ideologian, jota eri hahmot tulkitsevat eri tavalla. Romaanissa ideologiaa kutsutaan ”yagaiismiksi” ja sen ydinpointti on äärimmäinen yksilöllisyys, jossa vapaa ja rajoittamaton kapitalismi ovat kiinteä osa ihmisten oikeutta ja paras tae vapaudelle ja oikeudenmukaisuudelle. Yagaiismin mukaan ketään yksilöä ei voi pakottaa yhtään mihinkään, mikä käytännössä tarkoittaa progressiivisen verotuksen ja hyvinvointivaltion vastustamista. Köyhyys on ainoastaan yksilön sielullisen heikkouden tila, jota voidaan korjata joko vapaehtoisella hyväntekeväisyydellä tai ottamalla itsestään niskasta kiinni.    

Toisin kuin Randin kirjat, joista yagaismiin on otettu vaikutteita, Kress osaa kirjoittaa syvällisempiä hahmoja ja hänen versionsa randilaisuudesta on paljon humaanimpi. Yagaismi onkin kirjassa enemmänkin itämaista henkisyyttä korostava kapitalistinen uskonto kuin materialistinen ideologia.   

Tämä kirja käsitteleekin pohjimmiltaan, miten oikeistolaiset liberaalit reagoisivat geenimuunteluihin ihmisiin. Mielenkiintoisinta on kuitenkin, miten eri hahmot elämänsä aikana tulkitsevat liberalismia kuvitteellisen yagaiismin kautta, osoittaen että eri olosuhteet ja elämänkokemukset voivat luoda samasta aatteesta erilaisia versioista.  

Kirja pitääkin oikeistolaista liberalismia niin itsestään selvänä maailmankatsomuksena, että rivien välissä kirja esittää köyhyyden johtuvan joko vapaan markkinatalouden rajoituksista tai yksilöitten oman henkisen tai geneettisen heikkouden takia.    

Tietenkin kirjailija kehystää äärioikeistolaisen version yagaismista huonona ja kokonaan alkuperäisen ideologian perversioksi. Vasemmistolaisia tulkintoja geenimuunteluihin lapsiin ei koko kirjassa esitetä. Lähin vasemmistolaisuutta lähenevä tapaus on romaanissa esiintyvä populistinen yrittäjä, joka yrittää luoda nukkumattomien ja nukkuvien välillä taloudellista tasa-arvoa brändäämällä tehtaansa “nukuvien tehtaaksi” joka myy huonolaatuisempia tuotteita sillä premissillä, että ne ovat tavallisten ihmisten kokoonpantuja. Eli vähän sama kuin Reilun kaupan tuotteet, mutta ihmisille, jotka eivät halua antaa kaiken rahansa suuryrityksiä omistaville nukkumattomille.   

Tämä selkeä ideologisuus saikin minut melkein jättämään kirjan kesken, mutta halusin kuitenkin tietää mihin kirjailija vie ideansa? Selvästi romaani käsitteli geenimuuntelua ja liberalismia monimutkaisemmin kuin Ayn Rand. Onneksi luin, koska tarinan edetessä yagaismi osoittautuu liian rajalliseksi ideologiaksi, jota hahmot alkavatkin kyseenalaistaa. Romaanin edetessä humaanimpi käsitys ihmisyydestä syntyy. Jotkut hahmot eivät katso köyhyyden olevan aina yksilön syytä, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita, eikä yksilön tarvitse ”todistaa” arvonsa auttajalle, jotta tämä ”ansaitsisi” apua.   

Ongelmia   

Suurin ongelma on romaanin ideologisuus. Kuten Randin kirjoissa, tässäkin on pitkiä ideologisia saarnoja, joita hahmot esittävät kesken kerronnan. En tiedä johtuuko omasta asenteellisuudestani vai ovatko tällaiset oikeistolaiset saarnat oikeasti näin ärsyttävän keinotekoisia. Tässä romaanissa saat kuulla mekanistisfilosofisia selityksiä hierarkioille ja matalalle verotukselle, jotka kuulostavat todella luonnottomilta. On kuin yhtäkkiä hahmo muuttuisi joksikin luennoivaksi robotiksi, joka esittää valmiiksi opitun puheen. Puheosuudet olivatkin rakenteeltaan erilaisia kuin hahmojen tavalliset repliikit, että ne häiritsivät romaaniin uppoutumista.

Olen lukenut vahvasti ideologisia romaaneja, joissa maailmankatsomus on upotettu paremmin, niinkin hyvin, että monet ihmiset eivät edes huomaa niitä. Esimerkiksi monet kirjallisuuden klassikot ovat vahvasti poliittisia, mutta monet lukijat eivät edes tajua, että heille syötetään kirjailijan ideologista maailmankatsomusta. Ideologisuus tai poliittisuus sinänsä eivät ole huonoja asioita fiktiossa, mutta ne pitää osata upottaa tarinaan taitavasti. Tässä epäonnistutaan pahasti siinä.    

Toinen ongelma on tarinan pääpahiksen huonosti rakennettu identiteetti. Tässä romaanissa esiintyy fasistinen musliminainen. Sinänsä ihan omaperäinen hahmo, mutta tämän uskonto ei lisää mitään hahmoon, vaan tuntui päälle liimatulta. Käytännössä tämä hahmo on ateistinen tiedeuskovainen, mutta kuitenkin hän käyttää abayaa ja välillä rukoilee Allahille. Jos kirjailija halusi välttämättä tehdä hahmostaan muslimifasistin, hän voisi edes yrittää käsitellä, miten hahmon uskonnollisuus on muovannut tämän persoonaa ja maailmankatsomusta tai sitten, miten se ei ole vaikuttanut. Romaanissa voisi olla vaikka mitä henkisiä kamppailua oman itsekkyyden ja uskonnollisen sanoman välillä. Tätä ei kuitenkaan tehdä, vaan hahmo vain *sattuu* olemaan uskovainen muslimi. Hahmon uskonto ei vaikuta mitenkään tämän toimintaan tai ajatteluun, kun vain romaanin alussa. Tuntuu kun kesken romaanin kirjailija olisi unohtanut, että kirjoitti hahmostaan muslimin. Vaikuttaakin siltä, että kirjailija lisäsi myöhemmin hahmoon islaminuskon, jotta se erottuisi tuhansista muista kirjallisuuden pahiksista.    

Yhteenveto   

Nancy Kressin kirja ”Beggars in Spain” on hyvä romaani, jossa suurimmaksi osaksi on monimutkaisia persoonia, jännittävä juoni ja mielenkiintoinen konsepti, mutta sen ideologisuus voi häiritä joitain lukijoita. Tämä kirja onkin hyvä vastapaino Yuval Noah Hararin “Homo Deus” (2015) vasemmistolaisemmalle visiolle siitä, mitä yhteiskunnalle voisi tapahtua, jos sen taloudellinen eliitti muodostuisi geenimuunteluista superihmisistä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

tammikuu 6, 2019 · 6:00 am

Merkintöjä maahanmuuton puhetavoista

Jussi Förbomin ”Hallan vaara – Merkintöjä maahanmuuton puhetavoista” on vuonna 2010 julkaistu palfletti sen aikaisesta maahanmuuttokeskustelusta.    

14

Idea   

Förbomin pamfletin pääargumentti on, että Perussuomalaiset ja muut maahanmuuttokriitikoiksi itseään kutsuvat tahot eivät tarjoa mitään uutta maahanmuuttokeskustelussa. Kirjailijan mukaan maahanmuuttokriitikot ovat vain jäävuoren huippu, joka perustuu jo olemassa olevaan valtapuolueitten edistämään asenneilmapiiriin.    

Perustellakseen väitteensä Förbom siteeraa lukuisia eduskunnan puheenvuoroja vuosilta 2000-2010, jossa Suomen kolme suurinta puoluetta esittävät maahanmuuttokriittisiä mielipiteitä. Kirjailija myöskin purkaa, mikä ongelma näissä puheenvuoroissa on ja sitten vertaa niitä maahanmuuttokriitikoihin. Paljastuukin, että ainoa ero Perussuomalaisten ja Muutos2011 puolueitten ja Kokoomuksen, SDP:n ja Keskustam kanssa on se, että edellä mainitut eivät kykene verhoamaan retoriikkansa yhtä hyvin.    

Oletukset   

Koska tämä on pamfletti, se ei yritä olla puolueeton, vaan kirjailija heti paljastaa lähtökohtansa, jotka perustuvat legalistiseen humanismiin. Tämä tarkoittaa, että kirjailija pitää kaikkia ihmisiä lähtökohtaisesti samanarvoisina, jolloin heitä pitää kohdella YK:n ihmisoikeussopimusten ja kristillisen lähimmäisrakkauden mukaan. Kirjailija käsittelee maahanmuuttoa Rawsilaisen tietämättömyyden verho -periaatteen kautta. Tarkoittaen, että maahanmuuton lainsäädäntö pitää palvella ensisijaisesti maahanmuuttajaa, jotta varmistetaan, että kaikki ihmiset, jotka joutuvat maahanhmuuttajan asemaan kohdellaan hyvin.  Tämä oletus on samaan aikaan kirjan etu, että sen rajoitus. Koska kirja lähtee näistä edellä mainituista oletuksista, se ei käsittele olleenkaan äärimmäisempiä maahanmuuttokriittisiä argumentteja, joita esimerkiksi Halla-aho esittää.    

Tällainen humanistinen legalismi on hyvä, koska se osoittaa, miten jopa valtapuolueissa niihin ei todellisuudessa uskota. Monet tässä kirjassa mainituista politiikoista yrittävätkin verhota rasisminsa tai muukalaispelkonsa hyväksyttyjen diskurssirajoitteiden mukaan, luoden todella kummallisia rakennelmia, joitten hyväksymiseen, ihmisen pitää olla rasisti. Eli tämä kirja on hyvä lähdeaineisto suomalaisesta ”koirapillipolitiikasta”.   

Oikeistolainen lähtökohta   

Merkillepantavin havainto tässä kirjassa, on miten oikeistolaiset puolueet Suomessa lähtevät hyvin nollasummapelimäisistä oletuksista, kun käsitellään maahanmuuttoa. Monet kirjassa siteeratut poliitikot puhuvat maahanmuuttajista, kuin nämä olisivat legopalikoita, jotka jotenkin pitää mahduttaa Suomeen, joka on jo täynnä muita palikoita. Tällä logiikalla Suomi koostuu rajallisesta määrästä palikoita, joita pitää joko siirtää tai poistaa kokonaan maahanmuuton tieltä, vaikka todellisuudessa mitään rakenteellista rajoitetta ei ole olemassa.   

Kummallisinta on kuitenkin oikeiston lakiuskoisuus. Moni poliitikko olettaa, ilman mitään viitteitä, että maahanmuuttoon liittyy kaikenlaisia ongelmia, mutta nämä ongelmat voidaan ratkaista, jos oikeanlainen laki säädetään. Poliitikot uskovatkin, että todellisuus voidaan rakentaa lainsäädännön kautta, eikä vaikka asenneilmapiirin tai rakenteitten muutoksella.    

Tällä lakiuskoisuudella poliitikot esimerkiksi eivät usko, että maahanmuuttoon liittyisi jokin ongelma, koska se on kielletty lailla. Jos lakia ei ole säädetty ongelman ratkaisemiseen, niin silloin se vasta on olemassa. Tällaisella lakijargonilla moni poliitikko välttää keskustelemasta rakenteellisista ongelmista, jotka voisivat aiheuttaa ongelmia. Kirjailija haukkuu tällaista ajattelutapaa, koska se edistää rasismia. Äärimmäisemmät maahanmuuttokriitikot kykenevät vaikuttamaan fiksuimmilta, kun he vaativat vaikka lakia maahanmuuton kieltämiseksi. Kirjailijan mukaan maahanmuutto kuuluu modernin maailman todellisuuksiin, eikä mikään laki tule millään taikavoimalla muokkaamaan tätä tilaa.    

Toinen mielenkiintoinen havainto oli valtavirtapolitiikkojen elitistinen näkemys suomalaisesta kansasta. Kirjailija osoittaa, että moni poliitikko pitää kaikkia suomalaisia rasisteina. Mutta tätä rasismia voidaan säädellä maahanmuuttoa kiristämällä. Tällä mielikuvalla moni poliitikko pyrkii argumentoimaan pakolaisuutta tai pakolaisten oikeuksien rajoittamisen puolesta. Yleensä perustelu menee, niin että oletetaan suurimman osan pakolaisista olevan huijareita, jotka omalla huonolla käytöksellään lisäävät rasismia, jolloin ”aidot” hädänalaiset pakolaiset kärsivät. Kuitenkin kirjailija osoittaa, että 10 vuodessa maahanmuuttoa on rajoitettu kaikilla tavoilla ja silti poliitikot haluavat rajoittaa sitä lisää. Tämän kirjan julkaisemisen jälkeen maahanmuuttoa on kiristetty vielä enemmän, mutta silti samat tahot eivät ole tyytyväisiä. Esimerkiksi vuoden alussa Perusnuorten Lapin piirin puheenjohtaja Johannes Sipola lipsautti, että olisi tyytyväinen, jos kaikki “ei-valkoiset” karkottettaisiin Suomesta, mukaan lukien juutalaiset. Ehkä tämä on se maahanmuuttopolitiikka, johon halutaan lopullisesti päätyä? 

Samalla tähän “suomen kansa on rasisti” ideaan yhdistyy elitistinen käsitys, että suomalaiset eivät ymmärrä maahanmuutosta tai sen syistä yhtään mitään, vaa mittaamme maahanmuuton ruskeitten ihmisten lukumäärällä kaduilla. Joten näitten politiikkojen mukaan, jos halutaan välttää rasismia, näitten erilaisten ihmisten määrää on vähennettävä, jotta ”aidosti” hädänalaiset ruskeat ihmiset, joita oletettavasti on vain muutama, saavat jäädä Suomeen. Kuitenkin todellisuudessa hädänalaisia on satoja tuhansia, kun kokonaisia maita on romahtanut verisiin sisällissotiin.    

Kirjailijan mukaan, jos valtapuolueitten poliitikot olettavat suomalaisten olevan tyhmiä rasisteja, jotka asuvat metafyysisessä legopalikkalaatikossa, niin silloin äärioikeiston omat perverssit ideat vaikuttavat loogisilta. Jos suomalaiset ovat rasisteja, niin miksi ei sulkea vain Suomen rajat? ja niin edelleen.   

Ongelmia   

Suurin ongelma on kirjan tiukka rajaus. Olisi ollut kiinnostavaa kuulla enemmän analyysia eri maahanmuuttokeskustelijoitten retorisista lähtökohdista ja myöskin enemmän historiallista taustaa. Esimerkiksi Toisen maailmansodan päätyttyä pakolaisia oli miljoonia. Kokonaisilta kansoilta oli riisuttu kansalaisuus, karkotettu tai pakkosiirretty sodan eri osapuolten toimesta, jolloin Euroopassa oli megaluokan paperittomien ja rahattomien pakolaisten kriisi. Kuitenkin tältä kriisiltä selvittiin. Nyt maailma on tiiviimpi kuin ennen, jolloin ei ole enää olemassa ”muitten ongelmia” vaan kaikkien ongelmia. Joten sulkeutuminen omiin valtioihin on nykyään vielä mahdottomampaa kuin viimeisellä vuosisadalla. Sen sijaan kaikkien valtioitten pitäisi tehdä yhteistyötä, eikä yrittää palata kuvitteelliseen menneisyyteen.   

Yhteenveto   

Jussi Förbomin ”Hallan vaara – Merkintöjä maahanmuuton puhetavoista” on hyvä historiallinen dokumentti, joka todistaa äärioikeiston retoriikan olevan vain jäävuoren huippu olemassa olevan poliittisen eliitin omasta puheesta. On siis silkkaa propagandaa, että äärioikeisto tai oikeistopopulistit olisivat eliitinvastaisia. He ovat enemmänkin osa eliitin ideologista perintöä, joka ei viitsi olla kohtelias ja hienostunut.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , ,

tammikuu 4, 2019 · 6:00 am

Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä

Hannah Arendtin, vuonna 1963 julkaistu ”Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä” on tutkielma pahuuden olemuksesta yhden natsivirkamiehen elämän kautta.

12

Idea  

Arendt matkusti Jerusalemiin kuuntelemaan Adolf Eichmannin sotarikosoikeudenkäyntiä. Tavoitteena oli nähdä ja kuulla läheltä natsia ja tutkia, miten sellainen ihminen syntyy ja miten hän voi muuttua massamurhaajaksi? Kirjailijan ja lukijoitten järkytykseksi paljastuu, että absoluuttiseen pahuuteen sortuminen ei vaadi suuria. Eichmann näyttäytyy kirjassa säälittäväksi pikkumieheksi, jossa ei ole mitään kovin erikoista tai pahaa. Mutta historiallisten sattumisten kautta juuri tämä virkamies oli vastuussa miljoonien viattomien ihmisten lähettämisestä pakkotyöhön ja teurastettavaksi Natsi-Saksan keskitysleireille.   

Kirjassa käsitellään Echmannin kautta Natsi-Saksan ja Toisen maailnansodan historiaa, sekä miehen oikeudenkäynnin poliittiset, oikeudelliset ja moraaliset taustat. Koko teos rakentuukin siihen pohdintaan mitä on ”pahuus”?   

Pahuuden arkipäiväisyys  

Arendt osoittaa hyvin, että pahuus ei ole mikään mielentila tai mystinen olemus, vaan tekojen seuraus. Sama on rasismin kanssa. Nykyään rasismia pidetään absoluuttisena pahuutena, joka koetaan pilaavan kenen tahansa maineen, joka sellaiseksi määritellään. Kuitenkin kirjassa paljastuu, että vaikka ihminen olisi selkeästi ja räikeästi osallistunut rasistiseen kansamurhaan, tämä silti ei koe itseään rasistiksi tai edes pahaksi. Näin oli Echmannin kanssa. Mies oli sotarikosoikeudenkäynnissä ja silti hän ei pitänyt itseään pahana tai rasistina. Echmannin oli kirjaimellisesti natsivirkamies, Kansallissosialistisen puolueen ja SS:än jäsen. 

Perusteluksi omasta viattomuudestaan, Eichmann käytti juurikin arkipäiväistä selitystä, ettei hän voinut olla rasisti, koska hänellä oli juutalainen ystävä, jota ei haitannut hänen jäsenyytensä natsipuolueessa! Kuka tahansa, joka on ollut tekemisissä rasistien kanssa, on kuullut tällaisia selityksiä, mutta se, että kirjaimellinen holokaustia suorittanut natsi tällaista toteaa, on kauttaaltaan järkyttävää ja loukkaavaa.  

Arendt osoittaa hyvin, ettei kukaan ihminen tässä maailmassa halua pitää itseään pahana, vaikka olisikin selkeästi sellainen. Kuitenkin Eichmannin elämän kautta osoitetaan, että mitään selkeää pahuutta tai ilkeyttä miehen elämässä ja persoonassa ei esiintynyt. Pahuus piileekin teoissa ja niitten seurauksissa, ei siinä, mitä henkilökohtaisesti tuntee sydämessä. Tämä on minusta Arendtin tärkein opetus. Rasismi ja pahuus yleensäkin eivät ole mitään vapaaehtoisesti omaksuttavia leimoja tai olemuksia, vaan ne ovat tarkkoja kuvauksia jonkun teoista. Ei ole väliä, kuinka monta etniseen vähemmistöön kuuluvia ystäviä sinulla on, jos sanot rasistisia asioita ja tuet rasistisia tahoja. Sydämen sisällä olevat tunnot ja sielulliset tilat ovat yhdentekeviä konkreettisten tekojen rinnalla. Eichmann olisi voinut irtisanoutua virastaan tai pyytänyt siirtoa johonkin ei-holokaustiin liittyvään osastoon, mutta hän valitsi pysyä murhanhimoisessa urassa.   

Järkyttämäpä on kuitenkin kirjan loppu, jossa Eichmann tuomitaan kuolemaan. Ennen hirttämistä, tämä kirjoituspöytämurhaaja lausui pateettisen typerän ristiriitaiset viimaiset sanat, jotka olivat kaikessa arkipäiväisyydessään kauttaaltaan järkyttäviä. Mies tuomittiin kuolemaan rikoksista ihmiskuntaa vastaan ja hän ei keksi mitään mutta sanottavaa kuin kokoelma hyvästelykliseitä, jotka eivät merkitse yhtään mitään. Luettuani tämän, tärisin fyysisesti silkasta raivosta, huvittuneisuudesta ja järkytyksestä. Jopa kyynelehdin ja kasvoni vääristyivät sellaisiin asentoihin, joita en tiennyt olevan edes mahdollisia. En ole koskaan samaan aikaan halunnut itkeä, huutaa ja nauraa mihinkään muulle tekstille ennen tätä. Silloin tiesin, että olin lukenut kirjallisen mestariteoksen. Kuitenkin tuntuu pahalta ylistää todella masentavaa tietokirjaa, joka perustuu surullisiin tositapahtumiin. Juuri tässä järkyttävässä kohdassa Arendt keksi lauseen ”pahuuden arkipäiväisyys” joka esiintyy kirjassa ainoastaan kerran. 

Rasismin pahuus  

”Eichmann Jerusalemissa” on myöskin todella hyvä kirja, koska se osoittaa, miksi rasismin on niin haitallista, että sitä pitää tuomita ja kukistaa kaikissa ilmenemismuodoissa kaikkialla ja kaiken aikaan. Kirjassa kerrotaan, että holokausti ei ollut mikään äkillinen onnettomuus, jossa 6 miljoonaa juutalaista ja monia muita vähemmistöjä tapettiin. Vaan holokausti oli graduaalisen hidas prosessi, joka pikku hiljaa nakersi juutalaisten ihmisoikeuksia, kunnes he huomaamattaan olivat päätyneet jääkylmiin karjavaunuihin kohti tuhoamisleirejä. Arendt jäljittää hyvin, miten rasistiset sanat johtivat kovettuneisiin asenteisiin, miten nämä asenteet johtivat kovettuneisiin lakeihin ja lopulta kansanmurhaan. Suurin osa juutalaisista eikä edes saksalaiset  pystyneet kuvittelemaan, että rasismi voisi johtaa koko ajan pahempiin tilanteisiin. Jatkuvasti sivistyksen rajoja murrettiin ja monet juutalaiset luulivat, että pahin oli saavutettu ja oli aika sopeutua. Kuitenkin rasismi van yltyi ja sai koko ajan brutaaleimpia aspekteja. Tämä hitaus mahdollistikin sen, että jotkut juutalaiset itse osallistuivat toisten juutalaisten tappamiseen, koska uskoivat että se voisi hälventää natsien raivoa. Kuitenkin mikään ei tyydyttänyt natseja kuin totaalinen juutalaisten hävitys. Yhä monet vähemmistön edustajat tekevät saman virheen ja luulevat, että rasistit haluavat hävittää ”ne muut” mutta ei hyvätuloisia ja sivistyneempiä vähemmistön edustajia, kuten he itse. He kuvittelevat, että rasistit haluvat hävittää vain köyhät, työttömät ja rikolliset, mutta rasistit ovat rasisteja juuri, koska he yleistävät kokonaisia kansanryhmiä. Sellaisten ihmisten kanssa ei voi neuvotella. Juutalaiset luulivat samaa, mutta joka ikinen yritettiin tuhota. Rikkaimmat juutalaiset vain pyrittiin tuhoamaan viimeiseksi.

Rasismi ei ole paha, koska se loukkaa jonkun tunteita, vaan nimenomaan, koska haastamattomana se voi kasvaa kauhistuttaviin mittakaavoihin, joita kukaan ei voi hallita, vaikka kuinka moraalisesti rehdiksi itseään pitää. Se onkin masentavaa, että me jo tiedämme mihin rasismi lopulta johtaa, mutta kuitenkin merkittävä joukko ihmisiä innokkaasti haluaa toistaa historian.  

Ongelmia  

Suoranaisia virheitä tässä kirjassa ei ole, mutta aika kiistanalaisia väitteitä. Arendt korostaa aika paljon tässä kirjassa pahuuden arkipäiväisyyttä sen kautta, että Toisen maailmansodan kaikki osapuolet suorittivat hirmutekoja ja natsien erikoisuus oli ainoastaan siinä, että nämä suorittivat juutalaisten kansanmurhan ilman minkäänlaista ”sotilaallisesti järkevää” syytä. Eli silkasta kusipäisyydestä. Arendt korostaa esimerkiksi, miten monet juutalaisneuvostot getoissa auttoivat natseja tai esimerkiksi sitä, miten innokkaasti Etelä-Amerikkalaiset oikeistodiktatuurit ja arabinationalistiset valtiot tukivat natsipakolaisia. Samalla kirjassa kerrotaan Eichmanin olleen massamurhansa aikana avoin sionisti, joka teki yhteistyötä sionistijärjestöjen kanssa. Tämän yksityiskohdan mainitsemisen takia Arendtia on haukuttu antisemitistiseksi. Kirjailija jättääkin avoimesti, miten tämä Eichmannin väittämä sionismi pitäisi tulkita. Tulee mieleen palestiinalaisaktivistien väitteet siitä, että sionistit ovat eräänlaisia natseja ja tästä kirjasta voi saada perusteluja sellaiselle väitteelle. 

Sitten kyseenalaistan hieman väitettä, että italialaiset olisivat olleet vähemmän murhanhimoisia rasisteja, koska heillä oli ”pitempi sivistyksellinen historia” kuin saksalaisilla. Arendt korostaa esimerkiksi, että Itä-Euroopan fasistihallinnot olivat barbaarisempia kuin natsit. Niin barbaarisia, että jopa paikalla olleet saksalaiset SS-upseerit olivat inhon vallassa, kun juutalaisia hakattiin kuoliaaksi pogromeissa. Natsit olivat yhtä rasisteja kuin itäeurooppalaiset, mutta he halusivat teurastaa juutalaisia ”humaanisti” mikä Arendtin mukaan osoitti saksalaisten korkeampaa sivistystä verrattuna itäeurooppalaisiin. Hieman rasistinen väite itseään nykystandardeissa.   

Yhteenveto  

Hannah Arendt ”Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä” on yksi parhaimmista tietokirjoista natsismista ja pahuudesta yleensäkin. Jos tämä kirja ei olisi henkisesti raskasta ja masentavaa luettavaa, suosittelisin kaikille, jotta rasismin vähättely loppuisi. Kuitenkin eivät kaikki ihmiset jaksa lukea tietokirjoja, erityisesti jos ne käsittelevät näinkin ikävää aihetta. Silti tämä on kirjallinen mestariteos ja tärkeä dokumentti ihmiskunnalle.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

joulukuu 28, 2018 · 6:00 am

Portugalin pimeä puoli

Anna Pöysän tänä vuonna julkaistu “Portugalin pimeä puoli” on populaari tietokirja Portugalin kolonialismin historiasta, mutta myöskin hyvä esitys sitä vastaan perustetusta dekolonisaatioteoriasta.   

2

Idea  

Kirjan melkein mikrohistoriallinen keskipiste on “Cova da Moura” korttelin afrikkalaistaustaiset asukkaat, joitten kautta kirjailija tutkii Portugalin kolonialismia ja miten sitä vastaan on taisteltu.   

Kirja pyrkii häivyttämään suomalaisten käsityksen portugalista ”hellävaraisena imperiumina”, joka ei ollut yhtä rasisti tai brutaali kuin suuret länsimaiset siirtomaavallat. Kuitenkin Portugali oli yksi viimeisempiä länsimaita, jotka luopuivat orjuudesta ja siirtomaistaan. Kirja kertookin yksityiskohtaisesti, että vielä 1970-luvulla Portugali oli kirjaimellinen fasistinen imperiumi.   

Kolonialismia harjoitettiin tarpeeksi pitkään, että sen eri ideat eurooppalaisesta ylivertaisuudesta ovat uppoutuneet ihmisten mieliin ja yhteiskunnan rakenteisiin tiedostamattomiksi oletuksiksi. Nämä asenteet yhä ruokkivat rasismia, imperialismia ja äärioikeistoa. Pöysä tiivistääkin kirjan veistin näin: “Mitä enemmän tästä historiasta tiedetään, sitä paremmin pystytään ymmärtämään nyky-yhteiskuntaa.” 

Pöysä myöskin vertaa Portugalin joitain sosiaalisia ilmiöitä Suomeen, koska Suomikin oli kolonialistinen valtio.  

Imperialismin aave  

Puoliksi brasilialaisena tässä kirjassa ei ollut kovin paljon uutta. Uutta olikin tietää, että suomalaiset eivät tiedä Portugalin rikoksista ihmiskuntaa vastaan. Kertoo paljon siitä, että pitää elää entisessä siirtomaassa tarpeeksi pitkään, että pystyy käsittämään henkilökohtaisella tasolla siirtomaavallan pahuuden. Pöysä tekeekin erinomaisen työn välittääkseen, miksi kokonaisten kansojen tuhoaminen ja alistaminen ulkomaisen suurvallan kaupallisen kontrollin alle ovat huonoja juttuja.   

Kirjailija käsitteleekin tässä kirjassa, miten Portugalin fasistisen diktatuurin alla siirtomaavaltaa pyrittiin kehystämään ”sivistäväksi kansojen ystävyysprojektiksi” ja tätä propagandaa yhä harjoitetaan. Pahinta kuitenkin on, että imperialismin valkopesu ei vain häivytä historiaa, vaan se ruokkii äärioikeistoa.  

Tässä kirjassa välittyykin, mitä äärioikeisto oikeastaan on: Se ei ole vain jokin pimeä vallankumouksellinen ääri-ideologia, joka perustuu yksilövapauksien kumoamiseen ja rasismiin, vaan se on imperialismin aave. Portugalin nykyinen äärioikeisto ihailee peittelemättä Salazarin brutaalia fasistista diktatuuria ja sen siirtomaavaltaa. Äärioikeisto ei olekaan, mikään vallankumouksellinen liike sen todellisessa mielessä, eli olemassa olevan vallan kumoamisessa, vaan se on valtaa vahvistavaa. Portugalin äärioikeisto haluaa palauttaa Portugalin suurvaltastatuksen ja siirtomaitten riistoon perustuvan talouden.   

Kirjailija osoittaakin, että Portugali on nykyään yksi EU:n köyhistä valtiosta, koska sillä ei ole enää siirtomaita joita riistää. Brasilia esimerkiksi melkein tyhjennettiin kullasta, kun se oli osa Portugalia. Mutta pahempaa kärsivät afrikkalaiset siirtomaat, joissa kokonaisia valtioita pyyhkäistiin pois maailmankartalta ja sen asukkaat orjuutettiin. Suomalisen on hyvin vaikea käsittää, miten totalitaristinen siirtomaavalta oli, mutta tässä kirjassa välitetään se hyvin. Joillekin länsimaisille George Orwellin ”1984” on vain pelottava dystopiakuvaus. Mutta afrikkalaisille alkuperäisasukkaille romaanissa kuvattu ajatusten täydellinen kontrolli ja historian vääristely olivat siirtomaa-aikana arkea. Afrikkalaisten ja muitten alkuperäiskansojen historia, kulttuuri, uskonto, filosofia ja tiede hävitettiin määrätietoisesti ja korvattiin länsimaisella. Portugali ei lähtenyt sivistystyöhön maailmalle, vaan kulttuuriseen joukkotuhoon. Emme saa koskaan tietää, mitä afrikkalaiset olisivat voineet saavuttaa itsenäisesti siirtomaavallan takia. Pahempaa on kuitenkin, että siirtomaavalta iskosti satoja vuosia alkuasukkaitten mieliin, että he ovat ali-ihmisiä, jotka kelpaavat maksimissaan alipalkatuiksi palvelijoiksi.   

Äärioikeisto ei siis ole mitään muuta kuin tällaisen elitistisen projektin ideologinen jäänne, joka sentään tunnustaa, että ylläpitääkseen kapitalismin korkeaa elintasoa, on riistettävä jonkun muun maan luonnonvarat. Kirjassa kuvataankin lukuisia jättiläismäisiä portugalilaisia yksityisiä suuryrityksiä, jotka vielä 60-luvulla käyttivät afrikkalaista orjatyövoimaa, tuottaakseen halpoja kaupallisia tuotteita. Kun äärioikeisto sanoo olevansa eliittivastainen ja ajavansa ”oman kansan etua” se valehtelee. Salazaarin diktatuuri ajoi eliitin, erityisesti yksityisten suuryritysten osakkeenomistajien etua. Ei siis ole mikään yllätys, että Henri Heikkisen ja Antti Vesalan oikeistolaisessa manifestissa ”Elämä hyvinvointivaltiossa” (2013) ihailtiin Salazarin diktatuurin tiukkaa budjetinpitoa, mistä kirjailijoitten mukaan Suomikin voisi ottaa mallia. Heikkinen ja Vesala eivät vain kerro, että Portugalin diktatuurin tiukka budjetinpito oli ainoastaan mahdollista, koska maa imi sen afrikkalaisten siirtomaitten luonnonvaroja ja lähes ilmaista työvoimaa.   

Ongelmia  

Oikeastaan tässä kirjassa ei ole ongelmia, mutta kaipasin akateemisempaa otetta. Kirja on enemmänkin populaari yleisesitys dekolonisaatioteoriasta ja Portugalin siirtomaahistoriasta. Tämä tarkoittaa, että suurin osa sen lähteistä ovat aihepiiriä käsitteleviä tietokirjoja, eikä varsinaista omaa akateemista tutkimusta. Tavalliselle ihmiselle tässä on siis paljon helposti ymmärrettäviä lukuvinkkejä, joista monet olen itsekin lukenut. Erityisen positiivista on Frantz Fanonin tuotannon korostaminen.   

Yhteenveto  

Anna Pöysän “Portugalin pimeä puoli” on loistava kirja, joka käsittelee Portugalin kolonialismia useista eri näkökulmista. Lukija aivan varmasti käsittää, miksi kolonialismi, rasismi ja äärioikeisto ovat niin läpimätiä ideologioita, joita tulisi juuria myöten hävittää nykymaailmasta. Ei auta vain kieltää syrjintä, vaan on määrätietoisesti hävitettävä sekä niitä oikeuttavat ideologiat, että niittä tuottavat rakenteet.   

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

marraskuu 30, 2018 · 6:12 am

Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu

Olin selaamassa Helsingin kirjamessujen ohjelmaa, kun törmäsin tähän Markku Ruotsilan uutuuskirjaan ”Sydänmaiden kapina. Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu”. Kirjan otsikko jo selittää, miksi meni lukulistaan. 

10

Idea   

Ruotsila lähtee siitä lähtökohdasta, että oikeastaan USA on paljon konservatiivisempi kuin yleinen mielikuva. Kirjailijan mukaan tämä ”sydänmaiden kansa” on ollut pitkään hiljaa, mutta useitten presidenttien ”petettyä” heidät 60-luvulta lähtien, nämä ovat radikalisoituneet ja mobilisoituneet Trumpin taakse.   

”Sydänmaiden kapina” punainen lanka on presidentti Donald Trump ja miten hän on kyennyt yhdistämään erilaisten konservatiivisten ristiriitaisia vaatimuksia toimivaksi poliittiseksi ohjelmaksi, joka toi hänelle presidenttiyden. Kirja esittelee ja analysoi kaikkia Yhdysvalloissa olevia oikeistolaisia ideologioita, mutta myöskin maan poliittista, taloudellista ja kulttuurista historiaa sekä Donald Trumpin elämää. Saat Ruotsilalta oikeastaan 4 erilaista kirjaa yhden hinnalla!   

Kirja lähtee analysoimaan jokaista amerikkalaista oikeistolaista ryhmittymää niitten sakeusasteen mukaan. Ensin aloitetaan valtavirtakonservatiiveista, joitten ideologia koostuu libertarismista, traditionalismista ja kristillisestä konservatismista. Valtavirtaoikeistolaisuus perustuu Raamatun tulkintaan, jonka mukaan Jumala loi kapitalismin ja USA:n valtion tukemaan ihmisen vapautta. Yhteiskunta on järjestettävä perinteisten valkoisten protestanttisten perhearvojen mukaan ja ainoa tapa ylläpitää näitä perinteisiä arvoja on rajoittamaton kapitalismi. Varmistaakseen yksilöitten vapauden muodostaa omia yhteisöjä, liittovaltion pitää olla heikko, eikä puuttua olemassa oleviin sosiaalisiin ja taloudellisiin rakenteisiin. Tästä sukelletaan pimeyden lohduttonta ydintä kohti.   

Kirja käsittelee niin fundamentalistikristittyjä, neokonservatiiveja, paleokonservatiiveja ja monia muita. Lopussa kaikki valo on kadonnut ja kirja päättyy alt-rightiin, joka uskoo, että juutalaisdemonien kansainvälinen kommunistikapitalistinen salaliitto yrittää tuhota valkoisen heteromiehen sukupuuttoon monikulttuurisuudella, feminismillä ja homorummutuksella!

Kirjan lopussa huomaat, että amerikkalainen oikeisto ei ole muusta yksimielinen kuin olemassa olevien sosiaalisten rakenteitten säilyttämisessä. Kirjassa ilmenee esimerkiksi, että oikeastaan tavalliset ruohojuuritason konservatiivit eivät kannata rajoittamatonta kapitalismia, vaan protektionismia ja sosiaalisia hyvinvointipalveluita. Jotkut konservatiivit, kuten paleokoservatiivit eivät edes kannata kapitalismia. Sosiaaliset hierarkiat, joitten huipulla on valkoinen heteromies, ovat ainoat asiat, mitä nämä erilaiset ryhmittymät tukevat varauksettomasti. Jotkut ovat sen verran suvaitsevaisia, että ovat valmiita tukemaan juutalaista tai mustaa presidenttiä, joka on ”kulttuurisesti valkoinen protestantti”.    

Puolueellinen puolueettomuus   

Kun aloin lukea tätä kirjaa, minulle kerrottiin, että Markku Ruotsila ei ole puolueeton tutkija, vaan Trump-kannattaja. Mutta koska tämän teoksen ensimmäisissä sivuissa kirjailija vakuutti kirjoittavansa pääosin vertaisarvioitujen tieteellisten julkaisujen pohjalta ja pitäytyvänsä omista mielipiteistään, jatkoin lukemista. Luettuani kirjan loppuun, voin vakuuttaa, että vaikka kirjan tekstistä aistii kirjailijan oikeistolaisuuden, teoksessa esitetyt faktat osoittavat hänen puolueettomuutensa. Tässä kirjassa esitetty analyysi amerikkalaisesta oikeistosta on kuin jonkun kommunistin kirjoittama! Kaikki, mitä äärivasemmisto on vuosikausia puhunut amerikkalaisista oikeistolaisista, vahvistetaan todeksi tässä kirjassa. Esimerkkinä vaikka Howard Zinnin ”A People’s History of the United StatesA People’s History of the United States” (1980), Chris Hedgesin “American Fascists: The Christian Right and the War On America” (2007) ja Noam Chomskyn koko tuotanto.

”Sydänmaiden kapinassa” kerrotaan USA:n perustuvan valkoiseen ylivaltaan ja kapitalistiseen riistoon. Kummatkin elementit amerikkalainen konservatiivinen liike haluaa säilyttää keinolla millä hyvänsä. Esimerkiksi konservatiivit eivät vastustaneet 60-luvulla kansalaisoikeusliikettä vain koska olivat rasisteja, vaan sen takia, koska he uskoivat sen “häiritsevän” vapaita markkinoita. Olin monesti kuullut äärivasemmistolta, että kapitalismi ylläpitää rasismia, mutta en uskonut siihen. Tämän kirjan jälkeen uskon.    

Piti oikein tarkastaa, oliko Ruotsila SKP:n jäsen. Esimerkiksi tässä kirjassa paljastuu, että yksityiset suuryritykset, erityisesti fossiilinen energiateollisuus, ovat tukeneet hyvin pitkään kaikenlaisia oikeistolaisia järjestöjä. Näillä järjestöillä ja ajatuspajoilla suuryritykset ovat edistäneet omaan agendaansa, johon kuuluu heidän teollisuudenalaa rajoittavan lainsäädännön kumoaminen. Nämä suuryritykset ovat tukeneet taloudellisesti niin valtavirran konservatiivisia-, fundamentalistikristillisiä- kuin kirjaimellisia natsijärjestöjä.     

Valkoinen etuoikeus   

Vaikka Ruotsila ymmärtää konservatiiveja ja esittää heidät tavallisina ihmisinä, joilla on vain erilainen moraalikäsitys, hän saa konservatiivisen liikkeen näyttämään vain hyvin pukeutuneilta ja trimmatuilta talebaneilta. Tämä kirja on ehkä paras esimerkki siitä, miltä valkoinen etuoikeus näyttää: voit näköjään olla kuinka taantumuksellinen ja väkivaltainen kuin haluat, niin kauan, kun olet keskiluokkainen valkoinen amerikkalainen.   

Minulla oli oikeastaan vaikeuksia löytää mikä erottaisi muslimifundamentalistin oikeistokonservatiivista? Ainoa ero, jonka keksin on, että amerikkalaiset konservatiivit eivät peitä naisiaan burkalla. Kivityskin kävi mieleen, mutta onko sillä suurta eroa lynkkauksiin ja seksuaalivähemmistöjen satunnaisiin murhiin? Muuten arvot ja käytännötkin ovat tismalleen samoja näitten kahden eri konservatiiviryhmän välillä. Niinkin paljon, että tässä kirjassa mainitaan valtavirtaan kuuluvien konservatiivijärjestöjen uhanneen rikkoa liittovaltion lakeja, jotka olisivat ristiriidassa heidän arvojensa kanssa. Radikaaleimmat heistä uhkasivat ”urbaanilla sodankäynnillä”. Alt-right taas ajaa ajaa “valkoista shariaa” joka on juuri sitä, miltä se kuulostaa. Jos seuraa uutisia, niin nämä konservatiivit ovat ehtineet jo suorittaa useita terrori-iskuja vähemmistöjä, naisia ja liittovaltiota vastaan.   

Lukiessani tätä kirjaa, mietin, että jos Yhdysvallat olisi köyhä ja pieni afrikkalainen valtio, se olisi jo pommitettu maan tasalle ja ”demokratisoitu”. Meillä olisi keskusteluja siitä, miten amerikkalaiset naiset ja homot pitäisi ”vapauttaa” ääriuskovaisten taantumuksellisten miesten ylivallasta ja muuta sellaista. Ehkä jopa keskustelisimme amerikkalaisten maahanmuuton kiellosta, koska näitten arvot ovat epälänsimaisia. Kuitenkin mitään tällaista ei ole, vaan sen sijaan meidän pitääkin ymmärtää amerikkalaisen valkoisen konservatiivin elämäntuntoja ja ottaa heidät vakavasti. Onkin mielenkiintoista, että muslimeilla ei vaikuta olevan oikeutta olla konservatiiveja tai säilyttää heidän kulttuurinsa, vaan sen sijaan on hyvin ”edistyksellistä” ajaa heidän syrjintää, nöyryyttämistä ja pommittamista julkisessa keskustelussa.    

Tämän kirjan sanoma onkin, että USA:ssa konservatiivit ovat radikalisoituneet, koska liittovaltio on yrittänyt ”pakottaa” heitä hylkäämään omat arvot ja perinteet, kuten naisten, mustien ja homojen alistamisen. Ruotsila esittääkin entisen presidentti Obaman melkein sosialistisena diktaattorina, jonka loukkaukset konservatiiveja vastaan olivat syy, miksi nämä mobilisoituivat Trumpin taakse.   

Kirjan mukaan konservatiivit ovat kyvyttömiä tarkastelemaan yhteiskuntaansa muusta kuin individualistisesta näkökulmasta. Ruotsilan mukaan konservatiivit näkevät maailman itsensä kautta, mikä tarkoittaa, että jos he itse eivät koe olevansa rasistisia, sovinisteja tai homofoobikkoja, niin näitä ilmiöitä ei oikeasti voi olla olemassa tai ne eivät ole niin vakavia, että niihin pitäisi puuttua. Konservatiivit uskovat, että jos he käyttäytyvät hyvin, niin kaikki muutkin käyttäytyvät ja tämän vuoksi yhteiskunnassa ei ole mitään korjattavaa. Tässä on siis konservatismin ydin, jolla konservatiivivit kykenevät puolustamaan vallitsevia valtarakenteita. Konservatiivien ainoa lääke yhteiskunnan eriarvoisuudelle ja turvattomuudelle onkin, että kaikki ryhtyvät konservatiiveiksi kristityiksi, jotka harrastavat hyväntekeväisyyttä. Jos on lukenut Shadi Hamidin “Temptations of Power: Islamists and Illiberal Democracy in a New Middle East” (2014) islamisteista kertovan kirjan, huomaa järkyttävän yhtäläisyyden. 

Ruotsilan kirja herättääkin pohtimaan missä kulkee ihmisoikeuksien ja perinteisten yhteisöjen itsemääräysten rajat? Miten pitkälle valtio voi mennä, turvatakseen vähemmistöjen ja naisten oikeuksia? Tai miten paljon enemmistö voi määräillä yksilön oikeuksia? Ristiriitaisesti tässä kirjassa konservatiivit kokevat itsensä uhatuiksi, kun kouluissa opetetaan seksivalistusta, joka voisi ehkäistä homofobiaa ja teiniraskauksia. Samaan aikaan nämä konservatiivit haluavat, että liittovaltio kumoaisi homojen avioliitto-oikeuden, abortin ja pornografian. Ruotsila ei anna suoraa vastausta näihin kysymyksiin, mutta ne ovat samat, mitä pohditaan, kun puhutaan konservatiivisista etnisuskonnollisista vähemmistöistä.    

Ongelmia   

Suurin ongelma on kirjailijan puolueellisuus joissain asioissa. Esimerkiksi presidentti Ronald Reagania ja Trumpia ylistetään Jeesuksen kaltaisiksi ihmiskunnan pelastajiksi. Mutta nämä ovat pikkuongelmia, koska Ruotsila ei ole väärässä kirjassa esitetyistä faktoista, vaan hän jättää mainitsematta tiettyjä asioita, jotka voisivat heitää pimeän varjon heidän ylle. Tässä kirjassa esitetään niin paljon ikäviä asioita Trumpin elämästä ja konservatiivisesta liikkeestä osoittaakseen, että tämä kirja on suurimmaksi osaksi puolueeton.  

Yhteenveto   

Markku Ruotsila uutuuskirjaan ”Sydänmaiden kapina. Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu” on paras suomenkielinen kirja amerikkalaisesta oikeistosta, mitä tähän mennessä on kirjoitettu. Tämä on todella yksityiskohtainen akateeminen teos, joka on selkeä ja helppo lukea.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , ,

lokakuu 21, 2018 · 4:03 pm

Naiset ja moderni radikaalioikeisto

Havaintoja Nonna Mayerin Helsingin yliopiston Tiedekulman luennolta äärioikeistolaisista naisista 5.10.2017

IMG_-42rktq

Nonna Mayer oikealla.

Ennen vanhaa radikaalioikeistolaisissa puolueissa oli suuri sukupuoli juopa, joka teki näistä puolueista miesvaltaisia, mutta Mayerin viimeisempien tutkimusten mukaan tämä juopa on suljettu. Kuitenkin naisten tuki radikaalioikeistolaisille puolueille on satunnaisempaa kuin miesten. Naiset esimerkiksi äänestivät Ranskassa eniten Le Peniä, mutta ei yhtä paljon muita Front National-puolueen ehdokkaita muissa vaaleissa. Naisten äänestysaktiivisuus on kauttaaltaan kasvanut ja se on kasvattanut radikaalioikeistolaisten puolueitten suosiota Euroopassa.

Naisten demografiset yksityiskohdat

Suurin osa naisista Euroopassa ovat samassa asemassa kuin miehet alipalkatuissa palveluammateissa. Suurin osa naisista ei äänestä uskontonsa mukaan, paitsi muslimit, joten esimerkiksi katolisen kirkon vihamielinen asenne Front Nationalia vastaan ei vaikuta katolisten naisten äänestyskäyttäytymiseen. Feminismikään ei vaikuta naisten äänestyskäyttäytymiseen. Naisten ja miesten rasismissa on hyvin vähän eroavaisuuksia.

Radikaalioikeiston identiteettipolitiikka

Marie Le Pen on saanut suosiota hyödyntämällä naisen identiteettiä muslimeja vastaan. Marie Le Pen kehystää itsensä eurooppalaiseksi “melkein feministiksi” joka on valmis puolustamaan eurooppalaisia arvoja muslimimaahanmuuttajilta, jotka kehystetään eurooppalaisten naisten eksistentiaalisena uhkana.

Samaan aikaan, kun Le Pen kehystää itsensä propagandassaan naiseksi, hän myöskin kehystää joissain mainoksissaan itsensä “johtavaksi mieheksi” ja samaan aikaan äidiksi. Le Penin feminismi on olemassa hänelle ainoastaan islamin vastustuksen kontekstissa, koska jos tarkastelee Front Natiomal-puolueen ohjelmaa, naisiin liittyviä poliittisia ehdotuksia on niukasti ja vielä monet käsittelevät naisten oikeuksien rajoittamista.

Radikaalioikeistoa äänestäneet naiset pelkäävät eniten raiskaavia maahanmuuttajia ja oman kulttuurisen identiteetin katoamista. Marie Le Pen onnistuikin samaan omalla identiteettipolitiikalla ranskalaiset naiset äänestämään häntä enemmän kuin miehet.

Yllättävin tutkimustulos oli se, että nuoret naiset ja parisuhteessa elävät homomiehet eniten äänestivät Le Peniä. Mutta tämänkin voi selittää, sillä havainnolla, että monille eurooppalaisille radikaalioikeistolainen puolue on ongelma vasta, kun se on antisemitistinen. Jos juutalaisvastaisuutta ei ilmene puolueessa, ihmiset tukevat sen politiikkaa ilomielin, vaikka kaikki muu politiikka olisi jätetty ennalleen, kuten rasismi muslimeja ja muita vähemmistöjä vastaan. Front National onkin onnistunut puhdistamaan rivinsä juutalaisvastaisista ja houkuttelemaan juutalaisia puolueensa riveihin. Lisäisinkin tähän, että sama tapahtui 30-luvulla Italian fasisti- ja Saksan kansallissosialistisessa puolueessa. Jotkut näitten maitten juutalaiset näkivät Itä-Euroopasta muuttaneet juutalaiset haittana ja he uskoivat fasistipuolueitten rajoittavan vain “idänjuutalaisten” maahanmuuton.[1] Jälkiviisaasti voimme todeta, että rasistit eivät eritelleet erityyppisiä juutalaisia toisistaan, vaan pyrkivät tappamaan kaikki.

Havaintoja Anu Koivusen samassa tilaisuudessa pidetyssä luennossa ja sen jälkeisessä keskustelussa.

1538839758115

Anu Koivunen selittämässä

Koivusen mukaan meidän pitäisi alkaa käsitellä nationalismia vapauttavana ideologiana, globalisoituneessa maailmassa. Esimerkiksi Perussuomalaisten “uusi normaali” tai amerikkalaisen radikaalioikeistolaisen propagandisti Paul Joseph Watsonin iskulause “konservatismi on uusi punk”[2] osoittavat hyvin, miten nationalismista on tullut ikään kuin vastarintaideologia, johon nuoret voivat samaistua. Mutta Suomessa Laura Huhtasaari ei ole vedonnut samankaltaiseen imagoon, vaan hänen presidenttivaalinsa tematiikka oli naisellinen herkkyys ja päämäärätietoisuus. Näillä mielikuvilla ihmiset eivät äänestä äärioikeistoa, vaan vihalla ja pelolla. Mutta toisin kuin Ruotsissa, Suomessa homoseksuaalien ja naisten oikeudet eivät ole vaalien avainteemoja, joilla Perussuomalaiset voisivat ratsastaa. Voi hyvinkin olla, että Suomi jää pieneksi eristyneeksi saareksi Euroopan läpi kulkevan radikaalioikeistoaallon tai sitten jotain drastista, kuten uusi terrori-isku tapahtuu, jolloin mekin sorrumme samaan trendiin.

[1] Michael Burleigh; suomentanut Seppo Hyrkäs,  Kolmas valtakunta. Uusi historia, WSOY, Helsinki, 2004, s 78 ja Alessandro Porttelli; suomentanut Aulikki Vuola, Käsky on täytetty, Faros-kustannus Oy, Turku, 2012, s 125

[2] https://www.youtube.com/watch?v=avb8cwOgVQ8

Valittu kirjallisuus:

Givens, Terri E. (2004) The Radical Right Gender Gap, Comparative Political Studies 37:30-54

Harteveld, E., & Ivarsflaten, E. (2018). Why Women Avoid the Radical Right: Internalized Norms and Party Reputations. British Journal of Political Science, 48 (2), 369-384

Harteveld, E., Dahlberg, S., Kokkonen, A., & Van Der Brug, W. (2017) Gender Differences in Vote Choice; Social Cues and Social Harmony. British Journal of Political Science, 1-21

Harteveld, Eelco, van der Brug, Wouter, Dahlberg, Stefan, and Kokkonen, Andrej,´. 2015. The Gender Gap in Populists Radical Right Voting: Examining the Demand Side in Western and Eastern Europe. Patterns of Prejudice 49 (1-2): 103-134

Immerzeel, Tim, Coffé, Hilde, and van der Lippe, Tanja, 2015. Explaining the Gender Gap in Radical Right Voting: A Cross-National Investigation in 12 Western European Countries, Comparative European Politics 13:263-286

Ivarsflater, Elisabeth, and Stubager, Rune, 2013. Voting fo the Populist Radical Right in Western Europe: The Role of Education, in Calss Politics and Radical Right, edited by Jens Rydgren, 122-137

Mudde, Cass (2007) Populists radical right parties in Europe, Cambridge, Cambridge Univercity Press.

Spierings, N., Zaslove A., 2015, ”Gendering the vote for populist radical right parties”, Patters of Prejudice, 49 (1-2), 135, 62

Spierings, Niels & Zaslove, Andrej & Mügge, Liza & L. de Lange, Sarah. 2015, Gender and populist radical right politics: An Introduction. Patters of Prejudice. 49. 3-15

Jätä kommentti

Kategoria(t): Artikkelit

Avainsanat: , , , , , ,