Avainsana-arkisto: romaani

Kotiinpalaajat

Chimamanda Ngozi Adichien ”Kotiinpalaajat”  on vuonna 2013 julkaistu romaani yläluokkaisista nigerialaisista maahanmuuttajista.

1

Idea  

”Kotiinpajaajat” on rakkaustarina täynnä parisuhdekiemuroita, mutta se on myöskin maahanmuuttokertomus, jossa kirjan päähenkilö kasvaa aikuiseksi Yhdysvalloissa ja palaa erilaisena ihmisenä Nigeriaan. USA:ssa päähenkilö huomaa ensimmäisen kerran olevansa musta ja kärsivänsä rasismista. Sen sijaan, että hän uhriutuisi menetetystä sosiaalisesta asemastaan, hän alkaa kirjoittaa kokemuksistaan blogia.  

Kirja käsitteleekin kulttuurisokkia ja, miten maahanmuutto muuttaa ihmisen ja antaa erilaisen perspektiivin maailmasta. Samalla tässä oppii sekä amerikkalaisen, että nigerialaisen kulttuurin eri aspekteista ja amerikkalaisten valkoisten liberaalien tekopyhyydestä.  

Henkilökohtaisesti kuvaukset amerikkalaisesta ja nigerialaisesta kulttuurista olivat kirjan mielenkiintoisinta antia, enkä jaksanut niitten väliin ahdettua rakkaustarinaa, joka oli niin saippuaoopperamaista kuin olla ja voi! Toki varmaan joillekin lukijoille se on kaikista parasta kirjassa, joten en sano, että rakkaustarina oli huono. Minua ei vaan kiinnosta parisuhdedraamat.  

Ongelmia  

Minulla on erityisen suuri ongelma seurata romaaneja, joissa mennään edes takaisin ajassa, ja eri hahmojen perspektiiveissä. Joissakin teoksissa onnistun seuraamaan, mutta monissa epäonnistun. Romaanin alussa olinkin hyvin sekaisin, missä oltiin ja kenen kanssa? Mutta tämäkin on enemmän henkilökohtainen vammani kuin ehkä aito kritiikki kirjan kerrontaa kohtaan.  

Yhteenveto   

Chimamanda Ngozi Adichien ”Kotiinpalaajat” on aika monipuolinen, mutta epätasainen romaani, jossa on todella mielenkiintoinen tarina. Henkilökohtaisesti pidin rasismikuvauksista, joissa osoitetaan hyvin henkilökohtaisella tasolla, miksi ”rotu” on sosiaalinen konstruktio, mutta silti kipeän todellista. Kannattaa lukea, jos haluat pehmentää antirasismisin parisuhdedraamalla.  

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Mitä tällä kertaa luin

Feminististä kostofantasiaa

Naomi Alderman ”Voima” on vuonna 2016 julkaistu scifi-romaani maailmasta, jossa yhtäkkiä nuoret naiset saavat kyvyn päästää sähköiskuja käsistä.   

4

Idea   

Kuulin tästä romaanista ensimmäisen kerran feminististä kirjallisuutta käsittelevästä Instagram-tilistä ja otin sen välittömästi lukulistaan. Romaanin teema onkin sukupuoliroolien päälaelleen kääntäminen ja miten yhteiskunta sopeutuu siihen.

Mystisesti nuoret 15-vuotiaat tytöt ympäri maailmaa heräävät tappavalla sähkökyvyllä. Alussa kukaan ei tiedä miksi näin sattui käymään, ja monet kokeilevatkin sähkökykyjään dramaattisin seurauksin. Sen lisäksi, että sähköiskuilla voi tappaa ihmisen, nämä tytöt pystyvät aktivoimaan vanhemmissakin naisissa saman lahjan. Välittömästi drastisia yhteiskunnallisia muutoksia tapahtuu, joista rajummat romahduttavat ja synnyttävät kokonaisia valtioita. Yhtäkkiä miehet ovat heikoin sukupuoli ja viimein miesasiamiehillä on jotain todellista valitettavaa. Romaanissa seurataan eri hahmoja ja heidän tapojaan sopeutua uuteen maailmanjärjestykseen, johon liittyy perinteistä valtapolitiikkaa ja feministinen äärikristillinen kultti.    

Mielenkiintoisinta onkin sukupuoliroolien vähittäinen kääntyminen. Aldermanin romaano osoittaa, ettei auta naisten päästä samoihin asemiin kuin miehet, koska silloin naiset päättyvät toistamaan samoja valtahierarkioita kuin miehet aiemmin. Romaanissa onnistutaan tehdä näkyväksi juuri, miten paljon valtaa yhteiskunnassamme miehillä on naisiin , eikä se näytä kauniilta. Tässä mennäänkin sellaisiin rajuihin väkivaltakuvauksiin, että oksetti.  Kuitenkin jos pääsee yli kirjan tahallaan kuvottaviksi kirjoitetuista kohtauksista, paljastuu kirjan todellinen feministinen viesti, eli olemassaolevien valtarakenteitten kyseenalaistaminen. Tätä kirjaa voisikin tiivistää yhteen feministiseen nettimeemiin, jonka mukaan ”Maailma ei tarvitse lisää naisia vanginvartioina, vaan vankilajärjestelmän kumoamista”.

Tämä sanoma ilmenee juuri miesasiamiesten kautta, jotka romaanissa ovat yhä samoja vastenmielisiä äärioikeistolaisia sovinisteja kuin nyt, mutta kun naisilla on todellista ylivoimaa miehiin verrattuna, he saavat rektytoitua enemmän tavallisia meihiä. Miesasiamiehet eivät romaanin aikana halua tasa-arvoa, vaan paluuta kovaan patriarkaaliseen yhteiskuntaan. Voima tässä romaanissa ei viittaakkaan sähkövoimaan, vaan siihen raakaan voimaan, jota tarvitaan perinteisen valtahierarkian ylläpitämisessä. Jos naiset eivät kyseenalaista perinteisiä valtahierarkioita, he sortuvat toistamaan saman alistussuhteen, jota ennen miehet ylläpitivät.

Ongelmia   

Tämän romaanin suurin vika ovat ohuet hahmot. Alussa kirjailija pyrki rakentamaan jokaisen hahmon tutuksi ja sympaattiseksi, mutta kuitenkin romaanin puolessa välissä tapahtumat eskaloituvat niin hurjalla nopeudella, etten pysynyt enää perässä missä oltiin ja kuka oli missäkin paikassa tekemässä mitä? Samalla tässä romaanissa lähdetään sen verran graafisiin väkivaltakuvauksiin, että tuntui kuin lukisin jotain halpaa kostofantasiaeksplotaatioromaania, joita löytää lehtikioskin pimeissä nurkissa. Toki väkivalta ja sen eri asteet voi toteuttaa hienon ahdistavaksi, mutta tässä mentiin vähän liian kovilla kierroksilla. Tunne tasolla romaani enemmänkin väsytti kuin ahdisti. Intellektuaalisesti vaan mietin, miten nerokkaasti kirjailija osaa paukuttaa päähäni patriarkaalisen yhteiskunnan pahuudesta.    

Yhteenveto    

Naomi Aldermanin ”Voima” on hurja feministinen romaani, joka osoittaa fantastisella kertomuksella, miten brutaali yhden sukupuolen ylivalta on. Tässä romaanissa miehiä rääkätään samalla tavalla kuin naisia on rääkätty tuhansia vuosia ja se ahdistaa kamalasti. Romaanin loppu onkin parasta, kun se käsittelee miten totaalista ja kaiken kattavaa sukupuolisorto voi olla. Kuitenkin kirjailija unohti kirjoittaa tunnepitoisia hahmoja romaaniinsa, joten tässä ei ole oikein mitään muuta hienoa kuin ajatuksia herättävä feministinen scifi-konsepti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Mitä tällä kertaa luin

Oikeistolaista fantasiaa?

Terry Goodkindin vuonna 1994 kirjoittama ”Velhon ensimmäinen sääntö” kertoo fantasiamaailman yliluonnollisesta kamppailusta kaikkien maailmojen herruudesta.  

15

Idea  

Päällisin puolin tämä romaani kertoo nuoresta oppaasta, joka löytää kauniin, mutta hädänalaisen neidon metsässä. Nainen on kotoisin taikuuden hallitsemasta maailmasta ja hänellä on kyky muuttaa kenet tahansa zombimaiseksi palvelijaksi kosketuksella. Opas rakastuu tähän naiseen ja oppii, että neito on etsimässä ennustuksissa mainittua ”Etsijää”, jolla on taikamiekka ja kyky kukistaa hänen maailmaa riivaavaa pimeyden prinssiä. Tämä tarinan pahis on vallanhimoinen psykopaatti, joka haluaa täydellisen vallan kaikista maailmoista, mutta muille hän saarnaa taloudellista tasa-arvoa ja yksityisomaisuuden lakkauttamista.  

Neito ja opas lähtevät pienen valikoidun tiimin kanssa tähän taianomaiseen maailmaan, joka kuhisee yliluonnollisia olentoja ja fantasiakommunismia. Tavoitteena on kukistaa pimeyden prinssi ja palauttaa vapaus yksityisomaisuuteen ja rahatalouteen.   

Todella rankka meininki  

”Velhon ensimmäinen sääntö” on ehkä brutaalein fantasiakirja, jota olen koskaan lukenut ja olen lukenut ”Tulen ja jään laulun”. Tässä ei tapeta silmittömästi rakkaita hahmoja, kuten R.R. Martinin kirjoissa, mutta tässä esiintyy rakkaitten hahmojen graafista kidutusta, raiskauksia, lapsiin kohdistuvaa brutaalia väkivaltaa ja yksityisomaisuuden kansallistamista.

Kidutus on se merkillepantavin osa, koska tässä on kokonainen kappale omistettu kidutukselle, joka on niin perverssiä, että ISIS jää varjoon. Sitä vähän miettii, oliko kirjailijalla kaikki hyvin, kun hän kirjoitti tämän kirjan? Silti tässä romaanissa on kaiken hirvittävän päähahmojen rääkkäyksen jälkeen niin tyydyttävä loppuratkaisu, että selkäpiitä karmivat ja oksettavat väkivaltakuvaukset olivat sen arvoisia.  

Omaperäisyys  

Tässä on todella älykkäitä juonenkäänteitä ja taikamaailman sääntöjen manipulaatiota, jota en ole koskaan ennen nähnyt. Ja olen lukenut aika paljon fantasiakirjallisuutta. Koko romaanissa on yksi ainoa ennalta-arvattava elementti, mutta se hautautuu lukijan mielessä kaikelle muulle ihmeelliselle ja pelottavalle, että unohdat sen kokokaan. Kirjailija osaa täydellisesti kiinnittää lukijan huomion muihin asioihin kuin tähän ennalta-arvattavaan elementtiin, että kun se sitten paljastuu juuri siksi, joksi arvasit, tunnet itsesi tyhmäksi, kun et jaksanut muistaa sitä!  

Omaperäisyys on myöskin eurooppalaisen kansanperinteen hyödyntämisessä. Vaikka päällisin puolin romaani vaikuttaa noudattavan perinteisten satujen rakennetta ja tuttuja elementtejä, ne käännetään fiksusti päälaelleen tai ne menevät kokonaan arvaamattomiin suuntiin!   

Ongelmia  

Suurin ongelma tässä on hidas alku. Romaani alkaa niin perinteisellä fantasiaromaanin asetelmalla, että alun perin luulin tätä lastenkirjaksi ja pohdin kesken jättämistä, kun mikään ei siinä vaikuttanut mielenkiintoiselta. Alun jälkeen romaani lähtee niin kylmän rankalle reaalipoliittiselle asetelmalle, että aloin lukemaan mielenkiinnolla.    

Pienemmät ongelmat ovat päähahmon äkillinen aikuistuminen, joka toteutettiin niin kömpelösti, että alussa en ollut varma edes oliko kyseessä sama hahmo? Kömpelyys näkyy myöskin siinä, että Goodkind ei luota lukijoihinsa, vaan pariinkin kertaan hän vääntää rautalangasta, mikä oli jonkun kyseisen juonenkäänteen merkitys. Tällainen läpiselittäminen hahmodialogin kautta häiritsi, kun ei tätä ihan lastenkirjaksi voi laskea.   

Toinen ongelma on kirjan kömpelö antikommunistinen viesti, joka oli hyvin pinnallista. Kirjailija ikään kuin vain lätkäisi pääpahiksen ideologiaksi fantasiakommunismin, eikä vaivautunut käsittelemään sen syvempiä filosofisia implikaatioita. Saat kuulla parikin kertaa tylsiä saarnia siitä, miten jokaisen ihmisen oikeus on päättää omasta omaisuudesta kuin haluaa, eikä valtion tehtävä ole auttaa muita verottamalla näitä ankarasti. Kuitenkin kirjailija ei lähde mihinkään kovaan randilaiseen saarnaorgiaan kapitalismin ihmeellisyydestä, vaan keskittyy enemmänkin eri persoonien psykologisiin tutkielmiin, jotka eivät liity mitenkään politiikkaan. Silti kunnioitan kirjailijaa, että hän yritti kirjoittaa oikeistolaisen fantasiakirjan, koska sellaiset ovat aika harvinaisia.  

Yhteenveto  

Terry Goodkindin ”Wizard’s First Rule” on sen kömpelystä poliittisuudesta huolimatta yksi parhaimmista ja omaperäisemmistä fantasiakirjoista, jota olen koskaan lukenut. Tässä yhdistyy saumattomasti rakkaus, silmitön väkivalta ja fantastiset satuelementit yhteen. Tämä ei toki ylitä “Tulen ja jään laulun” kaltaisiin laatusfääreihin. Terry Goodkindin ”Wizard’s First Rule” on vähän sellainen fantasiakirjallisuuden perverssi exploitaatioversio.  Ihmettelen, miksi tätä kirjaa ei ole suomennettu? Liittyisikö kenties asiaan sen antikommunismi? En ihan usko, kun Neuvostoliitto oli jo romahtanut kirjan julkaisun aikoina ja suomalainen kommunistipuolue hajonnut lukuisiksi pikkupuolueiksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Sisällissodan jälkilöylyt

Sain yliopistokaverilta luettavaksi tämän Niiko Aslaki Peltosen, tänä vuonna julkaistun esikoisromaanin ”Katse Aurinkoon”. Se kertoo kahdesta Viipurissa elävästä ihmisestä, joista yksi on sisällissodan valkoisessa rintamassa taistellut jääkärivänrikki ja toinen on suomenruotsalainen runoilija. Molemmat yrittävät omalla tavallaan selviytyä sisällissodan jälkeisessä Suomessa, jonka tulevaisuus on epävarma. Romaaniin sekoittuu vastasyntyneen Neuvostoliiton vakoilijoita, suomalaisia äärioikeistolaisia, murhia ja salaliittoja. 

13

 

Ongelmia  

Valitettavasti tämä romaani ei ole makuuni. Vaikka tässä kirjassa esiintyykin aika mielenkiintoisia hahmoja ja kieli on suhteellisen selkeä, tässä kirjassa ei oikein tapahdu mitään. Enkä tarkoita sitä, että tässä romaanissa puuttuisi toimintaa ja pitkin poikin juoksemista, vaan että tässä ei ole mitään tunteita! Alku oli aika lupaavaa, erityisesti kun juonessa on niin paljon ristiriitaisia ja voimakkaita persoonia, mutta loppujen lopuksi mitään kovin jännittävää ei tapahdu. Tai ainakin tunteeni eivät olleet mukana tapahtumissa.

Tämä romaani yrittää olla vakava ja emotionaalinen kertomus tavallisten ja pienten ihmisten yrityksestä selviytyä, mutta mitään mielenkiintoista ei oikein tapahdu. Tämä on ehkä tasaisen tylsä romaani, mitä olen koskaan lukenut. Kieli ja hahmot olivat kuitenkin tarpeeksi mielenkiintoisia, että jaksoin lukea loppuun, mutta ei tarpeeksi mielenkiintoisia, että pidin niistä tai jaksoin keskittyä. Tylsä tai huono tämä kirja ei ole, mutta ei se myöskään ole mitenkään erikoinen. Minusta onkin saavutus, että onnistutaan tekemään äärivasemmistolaisista ja äärioikeistolaisista kertova romaani, joka herättää vain apatiaa. En tiedä onko vika minussa vai kirjassa? Alku oli todella lupaava, mutta jossain vaiheessa keskittymiseni herpaantui, enkä ihan ymmärtänyt enää, mitä oikein oli tapahtumassa. Mitä ymmärsin, mitään ei oikein tapahtunut ja se on valitettavaa.  

Yhteenveto  

Esikoisromaaniksi tämä on hyvä, koska aika taitavasti kirjoitettu, mutta pitäisi panostaa enemmän siihen tunteeseen tai tapahtumiin, että tämä erottuisi samantyylisistä romaaneista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Mitä tällä kertaa luin, Rasismin ja äärioikeistolaisuus