Avainsana-arkisto: salafismi

Isiksen ”fanipoikien” kootut selitykset

Graeme Wood haastatteli pääosin ”fanipojiksi” kutsuttuja Isiksen kannattajia vuonna 2016 julkaistussa kirjassaan  ”Vieraitten tavat: Kohtaamisia Islamilaisen valtion kanssa” (oma suomennos)

20

Rakenne

Suurin osa kirjassa esiintyvistä Isiksen kannattajista ei ollut munaa lähteä tappamaan ja kuolemaan ideologiansa puolesta. Sen sijaan nämä hyypiöt tuottivat omissa maissaan Isikselle propagandaa. Suurin osa haastateltavista asui länsimaissa ja olivat käännynnäisiä, mikä tekeekin tästä kirjasta erilaisemman kuin muut samaa aihetta ja tulokulmaa käsittelevät teokset.

Koska tämä on toimittajan kirjoittama kirja, sen kieli on todella helppoa ja kirjailijalla on vapaus antaa oma mielipiteensä ja asenteensa paistaa tekstistä läpi. Tässä kirjassa haukutaan ihmisiä ja vedetään sarkastisia vitsejä islamilaisesta teologiasta ja Isiksestä. Mielestäni virkistävää, koska akateemisten kirjojen puolueettomuus voi olla joskus todella puuduttavaa.

Wood on toimittaja, joten kirja koostuu pääosin Isiksen kannattajien haastatteluista, järjestön historiasta ja terroristitutkijoitten analyyseista.

Radikalisoituminen

Graemme Wood havaitsi haastatteluissa suunnilleen saman kaavan kuin kaikki muutkin jihadismia tutkineet: Suurin osa Isiksen kannattajista ovat nuoria miehiä, jotka kasvoivat sekulaareissa perheissä, olivat korkeasti koulutettuja, mutta syrjäytyivät hyvin nopeasti työmarkkinoilta ja sortuivat huumeisiin ja pikkurikollisuuteen. Nämä nuoret eivät koskaan käyneet moskeijassa tai lukeneet Koraania. Mutta kaikki muuttui, kun he tapasivat salafistin dawa-työssään (lähetystyö). Nämä nuoret miehet kokivat salafistin propagandan niin uskottavaksi, että kääntyivät äärimmäisempään islamiin mitä on. Kääntymisen jälkeen alkoi liukuminen islamismiin tai jihadismiin. Kirjailija toteaakin, että on ihan tutkittu, että käännynnäiset ovat aina uskonnosta riippumatta kaikista fanaattisempia. Eli tavallinen sunnimuslimi, joka noudattaa vanhempiensa paikallista islamia, ei vielä radikalisoidu, vaan tämän on ensin luovuttava perinteisestä vanhempien kansanomaisesta uskonnosta ja käännyttävä radikaaliin salafismiin. Vasta sen jälkeen voi alkaa radikalisoituminen jihadismiin.

Wood kertoo, salafismiin kääntymisen jälkeen näistä nuorista tuli liian radikaaleja paikallisille muslimeille. Suurin osa käännynnäisistä oli saanut paikallisesta moskeijasta porttikiellon tai syrjittiin lähiyhteisössä. Tämä taas antoi lisää potkia jihadisteille, jotka kuten rikollisjengit, muodostivat käännynnäiselle uuden perheen, jonka puolesta tappaa ja kuola.

He tietävät, että ovat väärässä

Kauhistuttavin havainto, mikä tässä kirjassa on tehty, on miten uskonnollisesta kiihkosta huolimatta, haastateltavat tiesivät sisimmässään olevansa väärässä. Monet jihadistit tässä kirjassa pyrkivät selittämään kirjailijalle, että tämä on ymmärtänyt ”väärin” Isiksen ja sharia-lain. Kirjailijan mukaan jo se, että nämä ”fanipojat” olivat valmiitta ”korjaamaan” mediassa annettua kuvaa Isiksesta, kertoo, miten nämä ihmiset tiesivät moraalin rajat ja haluavat tietynlaista valtavirran hyväksyntää. Haastateltavien mukaan ISIS ei ole niin raakalaismainen kuin media antaa ymmärtää. Heidän mukaansa oikeastaan kaikki jihadistien brutaalius on vain sodan paineitten luomaa, että heti kun rauha saavutetaan, sharia-lain äärimmäisestä väkivaltaisesta tulkinnasta luovutaan.

Kirjailija nostaa huomoksi sen, miten visio kalifaatista muuttui riippuen missä maassa jihadisti asui. Esimerkiksi brittiläiset jihadistit halusivat kalifaatin olevan islamilainen kopio brittiläisestä hyvinvointivaltiosta kuin taas Australialainen jihadisti halusi kalifaatista Australian kaltaisen. Tämä tarkoittaa, että jihadistit eivät ole niin huonosti integroituneita muslimeja, että he hylkäisivät kaiken länsimaisen. Sen sijaan he huomaamattaan omaksuivat monia länsimaisia instituutioita ja joskus jopa lainsäädäntölogiikan, jonka he heijastivat omaan teokratiaansa.

Kirjailija kertookin, että jihadistit tietävät oikean ja väärän eron. He tietävät, että käsien katkominen ja päitten leikkaaminen eivät ole kivaa tai toivottavaa. Mutta heillä ei ole elämässään yhtään mitään muuta kuin uskonsa maailmanloppuun. Nämä jihadistit ovat luoneet päissään kokonaisen fantasiamaailman, joka oikeuttaa brutaaleimmatkin teot. Wood vertaakin jihadisteja marxisti-leninisteihin, jotka oikeuttivat Stalinin puhdistukset ja gulagit tulevalla työläisparatiisilla.

Maailmanloppu

ISIS eroaa muista jihadisteista siinä, että sen ideologia pyörii maailmanlopun ympärillä. Maailma on lähellä loppuaan ja Isiksen tehtävä, on olla osa tätä ennustusta. Kaikki Isiksen kannattajat, eivät välttämättä osaa islamilaista teologiaa tarkasti tai ole kovin uskovaisia, mutta kaikki ovat varmoja, että maailma on lähellä loppuaan. Tämän takia heidän on pelastettava sielunsa pyhässä sodassa. Kirjailija peilaa tätä uskoa muihin maailmanloppukultteihin kautta historian ja toteaa, että ne ovat aina kaikista väkivaltaisemmat ja fanaattisemmat liikkeet. Woodin mukaan, kun henkilökohtainen elämä on täysin sisällyksetön ja maailma on kuitenkin lähellä loppuaan, mitään ei ole menetettävissä ja kaikki on sallittua. Tämä selittää, miksi ISIS on sairaampi kuin natsit, jotka uskovat estävänsä maailmanlopun.

Yhteenveto

Graeme Woodin ”Vieraitten tavat: Kohtaamisia Islamilaisen valtion kanssa” on paras kirja jihadismista ja Isiksestä mitä on. Tässä on kaikki selitetty helpommin ja viihdyttävämmin kuin muissa kirjoissa, mutta täysin valtavirtatutkimuksen mukaisesti. Kuten se, että Isiksen islamintulkinta on poikkeuksellista ja sen kannattajat ovat marginaalisia hyypiötä. Sen sijaan, että kirjailija vain vetoasi ”ideoitten markkinoihin”, hän toteaa, että paras tapa tuhota jihadismi on parantaa ihmisten sosioekonomisia oloja. Jihadismi, islamismi ja salafismi eivät tule koskaan häviämään maailmasta, mutta parantamalla ihmisten elinolosuhteita ja integroitumista yhteiskuntaan, heidät saadaan rauhoittumaan. Joku voi toki haukkua kirjailijaa siitä, että hän haluaa silittää massamurhaajia päähän, mutta jos ajatellaan fasismia, niin ei sekinään ideologia hävinnyt, vaikka sen merkittävät kannattajat tapettiin. Sen sijaan fasismi pysyy meidän kulttuurissa uinuvana vaarana, joka vain odottaa, että yhteiskunnalliset olosuhteet ovat tarpeeksi epävakaita, jotta se voi uudelleen nousta.

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Uudet jihadistit ja uhka länsimaille

Peter R. Neumannin ”Radikalisoituneet. Uudet jihadistit ja uhka länsimaille.” (oma suomennos) on vuonna 2016 julkaistu tietokirja Isiksen kaltaisista kolmannen aallon jihadisteista.

13

Aaltotieoria

Neumannin koko kirja rakentuu David Rapoportin aaltoteorian päälle. Teorian mukaan terrorismi ja sen intensiteetti kasvavat ja laantuvat historiallisten prosessien mukaan. Rapoport selitti, että terrorismin aallot alkoivat 200 vuotta sitten teollistumisen ja tietoliikenneyhteyksien parannuttua. Ennen terrorismi oli hyvin paikallista, mutta teollistumisen mahdollisti kansainvälisten terrorismiaaltojen syntymisen ja leviämisen.

Jokainen aalto kasvaa väkivaltaisemmaksi, kun ääriliikkeet yrittävät koko ajan tehdä vielä brutaalimpia iskuja saadakseen muutosta aikaan, kunnes heidät tuhotaan, tavoite saadaan läpi tai he väsyvät. Eurooppa on siis kärsinyt terrorismista hyvin pitkään, vaikka jotkut poliitikot yrittävätkin antaa kuvan mantereestamme ennen maahanmuuttoa jonain rauhan ja yhteisymmärryksen tyyssijana. Mutta tämän kirjan mukaan elämme viidettä aaltoa, joka on jihadismin aalto. Tämän viimeisimmän aallon huippu olemme vasta saavuttamassa. ISIS on tämän kirjan mukaan vain alkusoitto sille paskamyrskylle, joka on ulottumassa Eurooppaan saakka.

Ainoa kritiikkini tätä aaltoteoriaa kohtaan, on se, että sen mukaan terrorismi on pääosin äärivasemmiston yksinoikeus ja äärioikeiston terrorismi reaktio ensimmäiseen. Ihmettelen vähän, miten Rapoport ei ole kuullut KKK:sta? KKK riehui pääosin 1800-1960-luvuilla. Ennen kuin äärivasemmistolaista väkivaltaa alettiin harjoittaa USA:ssa ja alueissa, missä ei edes ollut äärivasemmistoa nimeksikään. KKK:n koko toiminta perustui afroamerikkalaisten ja heidän tukijoitten terrorisointiin. Esimerkiksi 60-luvulla pasifistiset NAACP:n vapaehtoiset joutivat ankaran ja hengenvaarallisen KKK-terrorin uhriksi vain koska halusivat rekisteröidä Etelä-valtioissa afroamerikkalaisia äänestäjiä. Jotkut NAACP:n jäsenet radikalisoituivat äärivasemmiston puolelle juuri reaktiona äärioikeistolaisen KKK:n terrorin takia. Siinä olen samaa mieltä, että äärioikeiston terrorismin tarkoitus ei ole kumota vallitsevaa järjestelmää, vaan ”suojella” sitä, mutta ei se aina ilmesty reaktiona äärivasemmiston väkivaltaan.

Ydinteesi

Kirja pohjautuu lukuisiin haastatteluihin ja tutkimuksiin, joissa ilmenee, että Isiksen länsimaalaiset vierastaistelijat ovat kaikista väkivaltaisemmat ja fanaattisemmat soturit. Tämä johtuu siitä, että eurojihadisteja eivät sido, vaikka Syyrian tai Irakin heimositeet ja muut paikalliset tavat, jotka voisivat hillitä väkivaltaa. Esimerkiksi irakilaiset ISIS-taistelijat Irakissa eivät uskaltaneet katkoa uhriensa päitä, koska useimmiten he tunsivat uhrinsa vieraasta heimosta, heillä oli sukulaisuussiteitä tai he eivät halunneet saada psykopaatin mainetta lähikylissä ja -kaupungeissa. Vierastaistelijoilla ei ollut tällaisia estoja, vaan he kiihkeästi suorittivat kaikki veriteot. Tunnetuin tapaus onkin brittiläinen Muhammad Enwazi, eli Jihadi John, joka toimi Isiksen pyövelinä Syyrian sisällissodan alussa.

Euronjihadistit

Euroopan suurissa kaupungeissa on gettoja, joissa on suuri määrä työttömiä, vihaisia tai muuten syrjäytyneitä muslimimiehiä, jotka ovat kokonaan vieraantuneita eurooppalaisesta yhteiskunnasta. Näitten nuorten vanhempien alkuperämaa ja nykyinen eurooppalainen valtio, jossa nuoret elävät, tuntuvat yhtä vierailta. Nuoret alkavat etsiä jotain identiteettiä johon kiinnittyä, jolloin salafi-islam tuntuu houkuttelevammalta, koska se on juurikin globaalinen, kaikista paikallisista oloista ja kulttuureista irrottautunutta islamia. Salafismi muuttuukin juuri houkuttelevaksi identiteetiksi hyvin heterogeenisille maahanmuuttajaväestölle, joka kaipaa yhteisöllisyyttä. Valitettavasti salafismi on äärimmäisen konservatiivista islamia, joka voi radikalisoida yksilön kääntymään väkivaltaisen salafi-jihadismiin.

Neumann osoittaa, että suurin osa jihadisteista eivät olleet uskovaisia ennen salafismiin kääntymistä ja, että suurin osa Lähi-Idän jihadisteista liittyivät ääriliikkeisiin rahan ja maineen takia. Harva jihadisti oikeasti uskoo lupauksiin paratiisista ja sen sellaiseen hölynpölyyn. Mutta valitettavasti ne, jotka oikeasti uskovat ovat syntyneet Euroopassa, eivätkä omaa minkäälaista moraalia. Kirjailijan mukaan, kun Isiken kalifaatti tuhotaan, nämä eurojihadistit tulevat palaamaan Eurooppaan ja hyvin todennäköisesti he tulevat aiheuttamaan sellaisen terrorin aallon, joka tekee nykyiset lähes kuukautiset iskut vaikuttamaan vain ikäviltä pikkuharmeilta.

USA:n ja Euroopan erot.

Kirjailija analysoi miksi USA:sta on lähtenyt vähemmän vierastaistelijoita kuin Euroopasta ja miksi USA:ssa on suoritettu vähemmän jihadistien iskuja? Kirjailija analysoi amerikkalaista kulttuuria ja huomaakin, että USA:n monikulttuurisuuspolitiikka perustuu amerikkalaiseen unelmaan ja sulautumiseen. Maassa olevat muslimit ovat muuttaneet USA:an, koska haluavat olla osa amerikkalaista unelmaa, joten harva ääriuskovainen, edes muuttaa maahan. Sitten ne musliminuoret, jotka ovat syntyneet USA:ssa, harvoin kohtaavat muita muslimeja. USA on niin jättiläismäinen maa, että siellä ei ole muodostunut muslimienemmistöisiä alueita, vaan väestön on ollut pakko olla tekemissisä kristittyjen, hindujen ja juutalaisten kanssa satoja vuosia. Toisin on Euroopassa, missä muslimit on ahdettu betonilähiöihin ja, missä suurin osa asukkaista tuli mantereeseen, koska oli pakko (vierastyöläisinä tai pakolaisina), eivätkä koskaan halunneet olla osa jotain suurta ideologista ihannetta. Ei ole olemassa ”eurooppalaista unelmaa”.

Ratkaisut

Vaikka kirjailija myöntää, että hänen teesinsä ovat todella synkkiä Euroopan tulevaisuudelle, hän antaa tässä ratkaisuja ongelmiin. Niihin ei kuulu rajojen sulkeminen tai terrorismivastaisen sodan eskaloiminen, vaan 3 portaista deradikalisaatiota, joka koostuu aika perinteisistä menetelmistä. Neumannin mukaan nyt syrjäytyneitä musliminuoria auttavia kansalaisjärjestöjä rahoitetaan liian vähän ja tiedustelupalveluilta ei vaadita tilivelvollisuutta budjettiratkaisuistaan. Kun nämä seikat korjataan, voidaan saada Euroopan muslimit tuntemaan, että he ovat osa tätä yhteiskuntaa.

Yhteenveto

Peter R. Neumannin ”Radikalisoituneet. Uudet jihadistit ja uhka länsimaille.” on lyhyt, mutta todella tiivis paketti täynnä asiaa. Tässäkin johtavan terrorismitutkimuksen asiantuntijan kirjoittamassa kirjassa ilmenee, että paras tapa taistella jihadismia vastaan, on tarjota parempi maailma syrjäytyneille nuorille.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Salafismi-Jihadismi: Idean historia

Shiraz Maherin ”Salafismi-Jihadismi: Idean historia” (oma suomennos) on vuonna 2016 julkaistu akateeminen tietokirja kyseisen ääri-islamilaisen ideologian juurista ja kehityksestä.

4

Salafismi-jihadismi on äärimmäinen ideologia, joka kumpuaa salafistimuslimeitten islamin yltiösotaisasta tulkinnasta. Tämä ideologia on se, jonka al-Qaida ja ISIS edustavat.

Ideologian historia

Maher tutkii eri jihadistiteoreetikkojen tekstejä jäljittääkseen, mistä ideologia muodostuu ja, miten se ajan mittaan on muuttunut? Tarkemmat ihmiset ovat varmaan huomanneet, että al-Qaidan toimintatapa eroaa paljonkin nuoremmasta Isiksestä, vaikka molemmat edustavat samaa vihaideologiaa. Tämä johtuu siitä, että jihadismi on ajan mittaan kehittyvä aate.

Alun perin jihadismi oli poliittinen ääriliike, joka pyrki julistamaan arabimaitten sekulaarit hallitukset vääräuskoisiksi, jotta se voisi kaataa ne. Kun tämä ei onnistunut, jihadistit muuttivat taktiikkaansa, pyrkien provosoimaan länsimaat hyökkäämään arabimaihin, jotta he tuhoisivat paikalliset sekulaarit hallitukset jihadistien puolesta ja jäisivät jumiin maahan jihadistien näännytys sotaan. Kun tämäkään ei ihan onnistunut, syntyi kolmas ja vaarallisin jihadistiliikkeitten vaihe: globaali yksinäisten susien jihadismi, jossa missä päin maailmaa tahansa, kuka tahansa voi tehdä terrori-iskun jihadismin puolesta, riippumatta siitä onko edes ryhmittymän varsinainen jäsen.

Salafismin historia

Kirjassa kerrotaan, että salafismi on moderni uskonhaara, jonka juuret ovat 1800-luvun uudistusliikkeessä, joka pyrki tekemään rappeutuneesta kalifaatista jälleen suuren. Valitettavasti kirjaimellinen pyhien tekstien tulkinta ja äärimmäinen syrjään vetäytyneisyys ulkomaailmasta eivät herättäneet tavallisten muslimeitten keskuudessa suurta suosiota. Salafismi jäi Saudi-Arabiaa poissulkien pienen piirin harrastukseksi. Kaikki kuitenkin muuttui Toisen maailmansodan jälkeen, jolloin salafismi sai uutta puhtia, kun Kylmän sodan aikana Lähi-Idässä tarvittiin jokin poliittinen vastavoima kommunismin leviämiselle. Salafismi oli jo politisoinut islamismiksi, mutta Afganistanin sota siirti suurimman osan ideologian kannattajista väkivaltaisemman salafismi-jihadismin puolelle. Loppu on sitten hyvin veristä historiaa.

Syvää teologista analyysia

Maher analysoi, miten jihadistit pyrkivät tulkitsemaan islamin pyhiä tekstejä oikeuttaakseen brutaalin väkivallan.

Kirjailijan mukaan islamilainen teologia sisältää väkivaltaa ja suvaitsemattomuutta, mutta niin on kaikissa abrahanisissa uskonnoissa. Sen lisäksi, että jihadistit tulkitsevat islamia kirjaimellisesti, he suoranaisesti valikoivat uskonnollisesta laista kohtia kuin rusinat pullasta, oikeuttamaan toimintaansa tai, jopa harjoittavat luovaa tulkintaa, joka poikkeaa täysin tavasta, jolla kyseistä pätkää on tulkittu koko islamin historian aikana.

Esimerkiksi kirjailijan mukaan jihad on ensisijaisesti pyhän sodan konsepti, jonka tarkoitus on antaa ohjeistukset oikeudenmukaiseen ja hillittyyn puolustussotaan. Jihadeja julistetiin harvoin ja sen teki yleensä kalifi. Mutta salafistit tulkitsivat jihadismin satoja vuosia myöhemmin henkilökohtaiseksi oikeudeksi, jonka kuka tahansa milloin tahansa voi julistaa.

Tällainen henkilökohtainen jihad keksittiinkin alun perin vasta keskiajalla, mutta silloinkin sitä sovellettiin vain, kun jotain muslimimaata hyökättiin varoittamatta, jolloin kalifin määräystä ei voitu odottaa. Modernien jihadistien tulkinnan mukaan jihad ei ollut vain yksi konsepti, joka sovellettiin kriisiaikoina, vaan koko uskonnon ydinsanoma.

Kuoleman palvontaa.

Jihadistit muokkasivat islamista äärimmäisen sotaisan ideologian, jonka ainoa tarkoitus oli tuhota kaikki muut kansat ja muslimit, jotka eivät ole salafisteja. Jihadistien uskontulkinta onkin niin perverssi, että rukoilut, paastot ja muut rituaalit muuttuivat jihadistien mielissä toissijaisiksi tehtäviksi ja tappaminen ja kuoleminen ensisijaisiksi. Oikeastaan vihollisten tappaminen on jihadisteille melkein kuin itse jumalanpalvelus.

Se olikin kauhistuttavaa lukea tässä kirjassa kuivakkaa analyysia eri jihadistiteoreetikkojen sitaateista, joissa kylmän muka tieteellisesti viattomien ihmisten massamurhaamista oikeutettiin.  Jihadismi näyttäytyy tässä kirjassa joksikin vihan ja kuoleman kultiksi, joka vetää vertoja kansallissosialismiin.

Jihadistit esimerkiksi kertovat sotivansa, koska haluavat palauttaa muslimien kunnian tuhoamalla länsimaitten hegemonian Lähi-Idästä, mutta käytännössä he tappavat enemmän muita muslimeja kuin ”vääräuskoisia”.

ISIS on tämän ideologian kulminaatio, joka on niin verinen ja brutaali, että jopa al-Qaidan ja muitten jihadistijärjestöjen ideologit ovat irtisanoutuneet heistä ja kirjoittaneet pitkiä tutkielmia, miten ”ISIS tulkitsee islamia väärin”.

Islamin marginaalia

Islamin monimuotoisuus näkyykin tässä kirjassa hyvin. Salafistien uskontotulkinta on jo hyvin erikoinen verrattuna perinteiseen islamiin, mutta salafisti-jihadistit menevät jo järjettömyyden puolelle. Tässä kirjassa analysoidaan, miten monet tunnetut jihadistijärjestöt ovat yrittäneet perustella muille muslimeille heidän uskontotulkintaansa ja riitautuneet jopa äärikonservatiivisen Saudi-Arabian uskonnoppineitten kanssa.

Islamilainen teologia on paljon monimutkaisempaa ja monipuolisempaa kuin mediassa annetaan kuva. Kirjailija esittelee erilaisia teologisia keskusteluja, joissa merkittävät uskonnoppineet ovat kutsuneet salafisteja ja jihadisteja vääräuskoisiksi kihoilijoiksi.

Maher myöskin analysoi miten eri historialliset tapahtumat ja ajattelijat ovat vaikuttaneet salafistien uskontotulkintaan niin eri lailla, kuin muitten muslimeitten.

Siinä, missä perinteinen muslimi on tulkinnut islamia tiettyjen periaatteiden kautta, yrittäen sovittaa niitä moderniin aikaan. Jihadistit taas yrittävät pakottaa nykymaailman tuhansia vuosia vanhoihin sääntöihin, joita vielä kirjoitettiin sodan keskellä, mutta itsekin sortuvat tulkitsemaan uskontoaan postmodernistisella linssillä. Uskonto muuttuu salafistien käsissä IKEA:n huonekaluohjekirjan kaltaiseksi kontesktivapaaksi ideologiaksi, eikä välineeksi, jolla saavutetaan henkinen tasapaino.

Yhteenveto

Suurin ongelma tässä kirjassa on kuitenkin sen akateeminen ote. Tämä on ehkä tylsin kirja, jonka olen koskaan lukenut pirun sairaasta massamurhaajien vihaideologiasta. Vaikka tässä analysoidaan jihadistien manifestien teologisia kiemuroita, kirjailijan yliobjektiivinen akateeminen ote oli aika vaikeaa luettavaa. Tämä on kirja, jossa pitää oikein otsa rypyssä lukea, jotta pystyy ymmärtämään, mitä edes teoksessa sanotaan. Mutta jos onnistuu murtautumaan tieteellisen kuoren läpi, tässä on paljon tarkkaa ja yksityiskohtaista tietoa jihadistien ideologian rakennuspalokoista ja teologisesta oikeutuksesta. Islam on sen verran erikoinen uskonto, että sillä on paljon sodankäynninssääntöjä, joskus jopa itsensä kanssa ristiriidassa olevia. Näitä jihadistit ovat korottaneet yli muitten sääntöjen, vaikka monia sääntöjä tarkoitettiin vain tiettyjä tilanteita varten, eikä ikuiseksi ohjenuoriksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Globaali salafismi. Islamin uusi uskonnollinen liike

Monen kirjoittajan ”Globaali salafismi. Islamin uusi uskonnollinen liike” (oma suomennos) on laaja akateeminen artikkelikokoelma sunni-islamin kaikista konservatiivisemmasta haarasta.  

21

Salafismi on 1800-luvulla syntynyt islamin fundamentalistinen uskonhaara, jonka mukaan ainoa tapa olla hyvä muslimi on matkia täydellisesti islamin ensimmäisten 3 muslimisukupolven elämäntapaa. Tähän jäljittämiseen kuuluu tietenkin pyhien tekstien eli Koraanin, sunnan ja hadithien kirjaimellinen luenta ja niitten määräysten pilkulleen noudattaminen. Näitten seikkojen takia salafismi on äärimmäisen rasistinen, homofobinen ja sovinistinen uskonnollinen suuntaus, joka onkin muodostunut monen islamistin ja jihadistin ideologiseksi pohjaksi.   

Otin tämän kirjan luettavaksi ymmärtääkseni enemmän tätä uskonsuuntausta ja oppimaan, mikä helvetin ero on salafismin ja wahhabismin välillä? Tämä kirja onkin tarpeellinen, koska yleisesti mediassa, kun puhutaan ääri-islamista, niin ensiksi monesti ei edes eroteta shiat ja sunnit toisistaan, mutta myöskin salafismia ja wahhabismia ei melkein mainita ja jos mainitaan, niin ei kerrota tarkalleen mikä ne ovat. Tämä tarkennuksen puute ruokkii sitä kuvaa, että on olemassa vain yksi islam, jota vain ilkeyttään joku päättää viedä liian pitkälle.

Esimerkiksi ensimmäisen kerran, kun kuulin nimen ”salafismi” oli Juha Saarisen kirjoittamassa The Ulkopolitist-verkkolehden artikkelissa ”Kommentti: Ei mitään tekemistä islamin kanssa?” (1.3.2017), jossa mainittiin, että Isiksen ideologia ei ole tavallinen islam, vaan ”salafi-jihadismi” ja, että Saudi-Arabia ”levittää wahhabismia”. Koska olen tällainen vitun humanisti, niin päätin lukea kokonaisen 400-sivua pitkän kirjan näistä uskonhaaroista sen sijaan, että menisin johonin ”Totuus islamista!” blogiin, jossa kerrotaan, miten Muhammad oli joukkoraiskaajaterroristi ja ISIS noudattaa ”oikeaa” islamia.  

Niin siitä wahhabismin ja salafismin erosta. Wahhabismi on vanhempi fundamentalistinen islamintulkinta, joka syntyi 1700-luvulla ja eroaa salafismista hiuksenhienosti. Ero on siinä, että wahhabismi on sidottu enemmän Saudi-Arabian beduiinikulttuuriin kuin salafismi. Salafismi on sitten äärimmäisen ideologisoitua islamia, jossa kaikki paikalliset vaikutteet ja historialliset kontekstit on pyyhitty pois luodakseen sellaista etanoli-islamin, joka (vertauskuvaani jatkuttaakseen) on äärimmäisen räjähdysherkkää.  

Tässä kirjassa paljastuu, että salafismi ei ole mikään tietty rajattu uskonnollinen haara, kuten mormonismi, vaan se on enemmänkin uskonnollinen suuntaus, jonka sisällä on lukuisia erilaisia salafistisia haaroja, joista tunnetuin on salafi-jihadismi. Tässä kirjassa salafi-jihadismia on rinnastettu marxismi-leninismiin, koska ideologia on äärimmäisen pragmaattinen ja sopeutumiskykyinen. Tämä selittää, miksi esimerkiksi jihadistiryhmät ovat muuttaneet taktiikoitaan vuosikymmenten saatossa sisäisesti ristiriitaiseksi.

Tässä kohtaan olen eri mieltä, koska äärioikeisto ei muuta olekaan kuin sopeutumiskykyistä tummaa paskaa, joka onnistuu pimittämään todelliset tarkoitukset poliittisten irtopisteitten saavuttamiseksi ilman mitään ongelmia. Ehkä ainoa krediitti tämän marxismi-leninismi -vertaukseen on se, että äärioikeisto ei koskaan toteuta vallankumouksia, vaan se pyrkii hiipimään demokraattisesti hallitukseen. Jihadistit ja marxisti-leninistit eivät demokratiasta välitä, vaan suoraan ryhtyvät kaatamaan hallituksia. Mutta tässäkin on poikkeuksia, kuten Suomi, missä on marxisti-leninistinen mikropuolue KTP, joka ei ole ainakaan yli vuosikymmenenne tehnyt mitään väkivaltaista. Jos jihadisti alkaa kannattamaan demokratiaa, niin tästä tulee islamisti. Koska jihadismi ja islamismi eroavat vain käytännön taktiikoiltaan, niin pysyn näkemyksessä, että jihadismi on islamilainen versio äärioikeistosta eikä äärivasemmistosta.

Mutta eivät kaikki salafistiset liikkeet ole väkivaltaisia, vaan suurin osa pyrkii enemmänkin irtautumaan maallisesta maailmasta ja elää eristyksissä omissa ääriuskovaisissa yhteisöissään. Sitten on molempien ääripäitten välillä olevia liikkeitä, jotka pyrkivät ”islamisoimaan” kulttuurin propagandallaan, jotta heidän rivinsä kasvaisivat rauhanomaisesti.  

Yksi ikävistä puolista, kun lukee vakavia tietokirjoja, on se, että tietämys lisääntyy niin paljon, että yleistäminen käy pirun vaikeaksi. Tässä kirjassa analysoidaan salafistista teologiaa, sen erilaisia painotuksia, sisäisiä kiistoja ja lukuisia eri maissa olevia salafistisia liikkeitä. Niin Lähi-Idässä, Aasiassa, Afrikassa kuin Euroopassa. Loppujen lopuksi saatkin kuvan, että salafistit eivät ole kaikki potentiaalisia terroristeja, vaan heterogeeninen joukko, jotka toki kaikki vihaavat aivan helvetisti homoja, naisia ja juutalaisia, mutta eivät kaikki yritä aktiivisesti pakottaa muut heidän perverssiin maailmaansa.  

Mutta pyrin tässä vähän avaamaan, mitä salafismi on näin yleisesti. Salafismi on, kuten otsikossa mainitaan moderni uskonhaara, joka väittää olevansa konservatiivinen ja juurikin ”aitoa” islamia, mutta se tekee saman virheen kuin kaikki fundamentalistiset liikkeet. Fundamentalistiset liikkeet tarkastelevat uskonnollisuutta tieteellisin ja kaupallisin kriteerein.  

Salafismissa tämä tarkoittaa koko maailmankuvan islamisoitumista, jossa joka ikinen asia, mitä ikinä ihmisen elämässä voi tehdä tai ajatella, on käsiteltävä keskiaikaisen islamilaisen tulkinnan kautta. Tämä tulkinta on oltava äärimmäisen tarkka ja ne asiat, jotka mainitaan tuhansia vuosia vanhoissa pyhissä teksteissä, on noudatettava kyseenalaistamatta. Jos esimerkiksi sähköhammasharjan käytöstä ei löydy mainintaa al-Bukharissa, niin on improvisoitava ja silloin kaikkia hulluuksia alkaa syntymään. Eli salafistille islam ei ole van ajassa muuttuva suuntaa antava kompassi, vaan itse IKEA-hyllyyn asennusoppaaseen verrattavissa oleva ohjekirja.

Kaupallisuus ilmenee juuri siinä, että salafistit pyrkivät mainostamaan uskontoa pukeutumalla samoihin hamepukuihin ja niqabeihin. Yksilöllisyys pyritään hävittämään ja muutamaan ihmisen vain islamilaiseksi massakuluttajaksi, joka massatuotettujen bändipaitojen sijaan kuluttaa massatuotettuja huntuja ja halal-hammasharjoja.  

Salafistin on jatkuvasti kerrottava kaikille muille, miten kaikki arkiset teot, niin perseenpyyhkimisestä jäätelönostoon on tehty tiukkojen islamilaisten lakien mukaan, eikä oman harkinnan. Eli salafisti on kävelevä mainostaulu uskonnosta ja tämä mainostaminen näkyy myöskin heidän nettipropagandassaan, joka on levinnyt koko maailmaan ja tästä tuleekin otsikko ”Globaali salafismi”  

Salafismi on siis modernin tai oikeastaan postmodernin maailman luomus. Globalisaatio ja hyperkaupallisuus ovat luoneet maailman, missä identiteetti on kauppatavaraa, jonka voit valita tuhansista eri vaihtoehtoista. Ei ole olemassa yhtä suurta totuutta enää, on vain tuhansia rinnakkaistarinoita siitä, miten maailma pitäisi toimia ja salafismi on yksi niistä.  Monet tässä kirjassa haastatellut salafistit kertovatkin, miten he lähtivät etsimään tietoa omasta uskonnostaan googlettamalla ja tutkittuaan eri islamilaisia nettisivuja ja päättyivät valitsemaan salafismin, eikä esimerkiksi vanhempien Marokon islamia tai pakistanilaista suufilaisuutta.  

Vähän sama kehitys kuin äärioikeistossa, joka dominoi internetin sensaatiomaisilla valemedia-sivustoillaan. Esimerkiksi Donald Trumpin suosio kasvoi osittain somen algoritmien kautta, jotka korostivat ihmisten uutisvirtoihin kaikenlaista roskamediaa. Salafismi nimenomaan käyttää samoja taktiikoita, koska Facebook ja muut nettisivut ovat aktiivisesi kieltämässä vain ne kaikista ilmiselvät jihadistipropagandat, eikä niinkään tiukan fundamentalistista propagandaa.

Salafismi onkin pärjännyt uskonnollisilla ”markkinoilla” kehystämällä itsensä ”puhtaaksi islamiksi ilman kulttuurin vääristyksiä”. Tämä oli mielestäni kiinnostava oivallus. Monet jaksavat väittää, että Euroopan muslimit eivät sopeudu eurooppalaiseen kulttuuriin koska he ovat jotenkin ”luonnostaan” taipuvaisia ääriuskovaisuuteen, eivätkä yksinkertaisesti pysty omaksumaan eurooppalaisia arvoja. 

Salafismi on juurikin päinvastoin kulttuureista irtisanoutuva uskonhaara. Saudi-Arabia on ainoa sunnimuslimienemmistöinen valtio, jossa voisimme sanoa kulttuurin olevan wahhabismin määrittämä ja sekin on osittain harhaa, kun maa oli melko vapaamielinen vielä 70-luvulle asti. Salafismi ja wahhabismi vetoavatkin juuri toisen sukupolven eurooppalaisiin muslimeihin, koska se lupaa olevansa ”puhdasta islamia”, eikä sitä ristiriitaista ja epämääräistä vanhempien paikallisen kulttuurin värittämää kansanomaista islamia.  

Meillä länsimaalaisilla uskonto on voinut muuttua vähämerkitykseksi, mutta osa meistä yhä kannattaa juurikin orastavan kapitalismin mukana syntyneitä ideologioita, kuten liberalismia, sosialismia ja fasismia. Nämä ideologiat ovat juurikin ”puhtaita”, että me emme miellä niitä jonkun tietyn kansakunnan kulttuurin luomuksiksi, vaan tietyssä mielessä juurikin puhtaiksi ideologioiksi, jotka vain syntyivät suurmiesten kynäilyn ansiosta. Fundamentalistiset uskonhaarat ovat näitten puhtaitten ideologioitten matkijoita ja näin länsimaisen filosofisen tradition perverssejä perillisiä.  

Salafistit kuluttavatkin hirveän paljon aikaa haukkuen suufilaisia, shialaisia ja muita islamin suuntauksia, joita he pitävät ”saastuneena islamina”. Salafistit menevätkin tässä ”puhtauden” tavoittelussa niin pitkälle, että hylkäävät kreikkalaisen ja intialaisen filosofian, jotka ovat vaikuttaneet tuhansia vuosia islamilaiseen ajatteluun. Sen sijaan salafistit päätyvätkin tulkitsemaan pyhiä tekstejä kuin akateemisesti koulutetut beduiinit, jolloin mitään hyvää ei seuraa heidän ajattelusta, kun juuri jihadien ja takfirien (leimata toinen muslimi vääräuskoiseksi) julistaminen kaikille, jotka ovat heidän kanssaan eri mieltä.   

Esimerkiksi, jos kristityt alkaisivat tulkita kristinuskoa puhtaasi juutalaislähteillä ja hylkäisivät Paavalin helenismivaikutteiset osiot, niin ei siitäkään kovin positiivista uskonnollista tulkintaa syntyisi. Sitä moni ei tiedä, että kristinusko, jonka tunnemme, on hyvin erilainen siitä, mitä Jeesus ja apostolit uskoivat. Voimme kokea tämän jo USA:n Etelä-valtioissa, joissa on protestanttisia kirkkoja, joitten opetukset ovat täynnä vihaa ja väkivaltaa. Eikä ole sattumaa, että moni siellä päin oleva rasistinen joukkosurmaaja on ollut myöskin äärikristitty.

Suurin ongelma tämän loistavan ja monipuolisen kirjan kanssa, on sen lukukynnys. Kirjailijat olettavat, että tiedät jo islamin peruskäsitteet ja jonkin verran arabiaa, koska kirja alkaa heti selittämällä, mikä on salafismi ja viljelee jokaisessa sivussa aivan saatanan paljon arabiankielisiä teologisia termejä, joita toki käännetään, mutta silti lukeminen on pirun vaikeaa. Eli tämä kirja ei ole kevyttä lukemista.  

Jos onnistuu tämän korkean kynnyksen ylittämään, niin tämä on todella jännittävä kirja, jossa viitteitä on tuhansia ja tuhansia. Kirjoittajat tosiaan osaavat hommansa ja lopulta saat aika kattavan ymmärryksen tästä uskonhaarasta, joka aiheuttaa niin paljon ongelmia ympäri maailmaa.   

Global Salafism: Islam’s New Religious Movement
Roel Meijer (ed.) Columbia Univercity Press, New York, 2009 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Teologia

Suomen nuoret jihadistit

Kristiina Koivusen ”Suomen nuoret jihadistit” on maallikolle suunnattu esittelyteos suomalaisesta jihadismista ja sen tausoista. Kirja on rakennettu pääosin suomalaisten nuorten haastattelujen pohjalta, johon on sitten taustoitettu viranomaisraporteilla, uutisilla ja alan tutkimuksilla.

7

Kirja tietenkin pyrkii taustoittamaan mitkä olosuhteet vaikuttavat suomalaisiin jihadisteihin, mutta se nojautuu vahvasti kansainvälisiin tutkimuksiin, joista se sitten pyrkii vetämään tulkintoja Suomeen.

Petyin hieman, että tässä kirjassa ei haastatella ketään jihadistia, vaan heitä vastustavia ihmisiä. Eli ei kovin puolueeton kirja, vaan se lähtee siitä lähtökohdasta, että vääräuskoisten tappaminen on väärin.  Luulisi sitä tasapuolisuuden nimissä toista ääripäätäkin kuunnellaan, eikä näitä terrorisminvastustajia. Missä dialogi?

Tästä huolimatta kirja pyrkii analysoimaan niitä lukuisia erilaisia vaikuttimia, jotka tekevät musliminuoren ryhtymään salafi-jihadismin kannattajaksi. Syitä tietenkin on monia, joista monet jo tunnetaan, kuten eriarvoistava politiikka, rasismi, kokemukset imperialistisesta riistosta ja vieraantuminen omasta uskonnostaan.

Jotkut nuorista syyttävät suomalaista yhteiskuntaa, joka heidän mielestään on syrjinyt nuoria niin paljon, että nämä ryhtyvät kannattamaan islamilaista valtiota. Toisten mukaan taas muslimit itse ovat syypäitä, kun he pyrkivät ratkaisemaan kaikki ongelmat uskonnon kautta, eikä maalaisjärjellä tai jollain muulla kehyksellä.

Kirjailijan mukaan radikalisoituminen on monen ongelman summa, mutta hän korostaa, että suurin syy on markkinaliberalismia korostava politiikka, joka köyhdyttää jo nyt köyhiä nuoria. Tämän kirjailija perustelee Ruotsilla, jossa hyvinvointivaltiota on karsittu merkittävästi, mikä taas heijastuu ihmisten köyhtymiseen ja huonoihin kouluihin. Suomi on ajautumassa samaan kehitykseen ja nuoret täälläkin ovat alkaneet oireilemaan. Nämä syrjäytyneet nuoret ovat sitten alkaneet kyseenalaistaa vallitsevaa järjestelmää ja etsimään vaihtoehtoa salafi-jihadismista tai äärioikeistosta.  Tämä on jonkin verran yhdenmukaista muitten tutkimusten kanssa, mutta tarkennus on silti paikkaan, että suurin osa jihadisteista ei ole mitään elämänkoululaisia, vaan korkeasti koulutettuja nuoria miehiä, jotka joko eivät ole saaneet alan töitä tai sitten he radikalisoituvat, kun näkevät, että muut lähipiirillään ja maailmalla kärsivät köyhyydestä. Henkilökohtainen köyhyys ei ole se, mikä altistaa radikalisoitumiseen, vaan kokemus, että suurin osa ihmisistä on köyhtymässä.

Kristina Koivunen painottaa useita kertoja, miten äärioikeisto ja jihadismi ruokkivat toisiaan ja hyödyntävät joka kerta jommankumman terroria rekrytoinnissaan. Kirjailija menee niinkin pitkälle, että hän pitää molempia ääri-ideologioita samojen ajatusmallien tuloksena. Ainoa vaikutin, joka saa jonkun kannattamaan valkoista tai islamilaista ylivaltaa on kulttuuritausta ja sekin ei joissain tapauksissa vaikuta.

Esimerkiksi viime vuonna iranilaistaustainen saksalainen Ali David Sonboly kääntyi Saksassa shiia-islamista kristinuskoon ja siitä äärioikeistoon, jonka jälkeen hän päätti murhata 9 maahanmuuttajan ”näköistä” ihmistä Münchenissä ”suojellakseen saksalaista rotupuhtautta”. Samat poikkeukset ovat kantasuomalaiset, jotka kääntyvät salafistiseen islamiin ja matkustavat Syyriaan taistelemaan Isiksen riveihin.

Ainoa ongelma tässä kirjassa on ajoittainen viitteiden puute. Kirjassa toki on runsaasti viitteitä suurempiin tutkimustietoihin, joihin kirjailija perustaa näkemyksensä, mutta joitakin väitteitä taas ei perustella mitenkään muuten kuin sillä, että nimetön haastattelija on todennut jotain. Räikein esimerkki tästä on käsitys, että suomalaisiin islamilaisiin yhdistyksiin on soluttautunut Muslimiveljeskunnan jäseniä. Olen törmännyt tähän väittämään useita kertoja, mutta en ole koskaan nähnyt suoraa näyttöä siitä. Esimerkiksi Ruotsin oikeusministeriön alaisen hallintoviranomaisen MSB (Myndigheten för samhällsskydd och beredskap) raportissa on vakuuttavaa näyttöä Muslimiveljeskunnan laajasta verkostosta, joka ulottuu uskonnollisiin yhdistyksiin ja vasemmistopuolueisiin.

Samankaltaista kiistatonta raporttia ei taas ole Suomessa ainakaan tämän kirjoittamisajankohdan aikana tuotettu. Mutta alan nojautua siihen näkemyksiin, että täälläkin on samanlaista liikehdintää, koska islamistit ovat kaikkialla muualla Euroopassa soluttautuneet, niin miksi ei täälläkin?  Äärioikeiston soluttautuminen ja todellisten tarkoitusperien peitteleminen ”maahanmuuttokritiikin” alle on hyvin dokumentoitu ja tunnettu ilmiö, joten on luonnollista, että myöskin islamistit harrastaisivat samaa.

Toinen kirjan ongelma on liiallinen luottamus viranomaisiin. Vaikka tässä kirjassa kerrotaan, että Suomeen on tullut jihadisteja turvapaikanhakijoitten mukana, niin kirjailijan mukaan viranomaiset onnistuvat välittömästi jäljittämään jihadistin vastaanottokeskuksessa ja pysäyttämään tämän. Valitettavasti tiedämme nyt, että asia ei ole aivan niin yksinkertainen.

Muuten todella hyvä ja perusteellinen kirja, joka ei kaihda vaikeitten kysymysten esittämistä, mutta ei myöskään sorru rasismiin tai yleistämiseen.

 

1 kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto