Avainsana-arkisto: satu

Oikeistolaista fantasiaa?

Terry Goodkindin vuonna 1994 kirjoittama ”Velhon ensimmäinen sääntö” kertoo fantasiamaailman yliluonnollisesta kamppailusta kaikkien maailmojen herruudesta.  

15

Idea  

Päällisin puolin tämä romaani kertoo nuoresta oppaasta, joka löytää kauniin, mutta hädänalaisen neidon metsässä. Nainen on kotoisin taikuuden hallitsemasta maailmasta ja hänellä on kyky muuttaa kenet tahansa zombimaiseksi palvelijaksi kosketuksella. Opas rakastuu tähän naiseen ja oppii, että neito on etsimässä ennustuksissa mainittua ”Etsijää”, jolla on taikamiekka ja kyky kukistaa hänen maailmaa riivaavaa pimeyden prinssiä. Tämä tarinan pahis on vallanhimoinen psykopaatti, joka haluaa täydellisen vallan kaikista maailmoista, mutta muille hän saarnaa taloudellista tasa-arvoa ja yksityisomaisuuden lakkauttamista.  

Neito ja opas lähtevät pienen valikoidun tiimin kanssa tähän taianomaiseen maailmaan, joka kuhisee yliluonnollisia olentoja ja fantasiakommunismia. Tavoitteena on kukistaa pimeyden prinssi ja palauttaa vapaus yksityisomaisuuteen ja rahatalouteen.   

Todella rankka meininki  

”Velhon ensimmäinen sääntö” on ehkä brutaalein fantasiakirja, jota olen koskaan lukenut ja olen lukenut ”Tulen ja jään laulun”. Tässä ei tapeta silmittömästi rakkaita hahmoja, kuten R.R. Martinin kirjoissa, mutta tässä esiintyy rakkaitten hahmojen graafista kidutusta, raiskauksia, lapsiin kohdistuvaa brutaalia väkivaltaa ja yksityisomaisuuden kansallistamista.

Kidutus on se merkillepantavin osa, koska tässä on kokonainen kappale omistettu kidutukselle, joka on niin perverssiä, että ISIS jää varjoon. Sitä vähän miettii, oliko kirjailijalla kaikki hyvin, kun hän kirjoitti tämän kirjan? Silti tässä romaanissa on kaiken hirvittävän päähahmojen rääkkäyksen jälkeen niin tyydyttävä loppuratkaisu, että selkäpiitä karmivat ja oksettavat väkivaltakuvaukset olivat sen arvoisia.  

Omaperäisyys  

Tässä on todella älykkäitä juonenkäänteitä ja taikamaailman sääntöjen manipulaatiota, jota en ole koskaan ennen nähnyt. Ja olen lukenut aika paljon fantasiakirjallisuutta. Koko romaanissa on yksi ainoa ennalta-arvattava elementti, mutta se hautautuu lukijan mielessä kaikelle muulle ihmeelliselle ja pelottavalle, että unohdat sen kokokaan. Kirjailija osaa täydellisesti kiinnittää lukijan huomion muihin asioihin kuin tähän ennalta-arvattavaan elementtiin, että kun se sitten paljastuu juuri siksi, joksi arvasit, tunnet itsesi tyhmäksi, kun et jaksanut muistaa sitä!  

Omaperäisyys on myöskin eurooppalaisen kansanperinteen hyödyntämisessä. Vaikka päällisin puolin romaani vaikuttaa noudattavan perinteisten satujen rakennetta ja tuttuja elementtejä, ne käännetään fiksusti päälaelleen tai ne menevät kokonaan arvaamattomiin suuntiin!   

Ongelmia  

Suurin ongelma tässä on hidas alku. Romaani alkaa niin perinteisellä fantasiaromaanin asetelmalla, että alun perin luulin tätä lastenkirjaksi ja pohdin kesken jättämistä, kun mikään ei siinä vaikuttanut mielenkiintoiselta. Alun jälkeen romaani lähtee niin kylmän rankalle reaalipoliittiselle asetelmalle, että aloin lukemaan mielenkiinnolla.    

Pienemmät ongelmat ovat päähahmon äkillinen aikuistuminen, joka toteutettiin niin kömpelösti, että alussa en ollut varma edes oliko kyseessä sama hahmo? Kömpelyys näkyy myöskin siinä, että Goodkind ei luota lukijoihinsa, vaan pariinkin kertaan hän vääntää rautalangasta, mikä oli jonkun kyseisen juonenkäänteen merkitys. Tällainen läpiselittäminen hahmodialogin kautta häiritsi, kun ei tätä ihan lastenkirjaksi voi laskea.   

Toinen ongelma on kirjan kömpelö antikommunistinen viesti, joka oli hyvin pinnallista. Kirjailija ikään kuin vain lätkäisi pääpahiksen ideologiaksi fantasiakommunismin, eikä vaivautunut käsittelemään sen syvempiä filosofisia implikaatioita. Saat kuulla parikin kertaa tylsiä saarnia siitä, miten jokaisen ihmisen oikeus on päättää omasta omaisuudesta kuin haluaa, eikä valtion tehtävä ole auttaa muita verottamalla näitä ankarasti. Kuitenkin kirjailija ei lähde mihinkään kovaan randilaiseen saarnaorgiaan kapitalismin ihmeellisyydestä, vaan keskittyy enemmänkin eri persoonien psykologisiin tutkielmiin, jotka eivät liity mitenkään politiikkaan. Silti kunnioitan kirjailijaa, että hän yritti kirjoittaa oikeistolaisen fantasiakirjan, koska sellaiset ovat aika harvinaisia.  

Yhteenveto  

Terry Goodkindin ”Wizard’s First Rule” on sen kömpelystä poliittisuudesta huolimatta yksi parhaimmista ja omaperäisemmistä fantasiakirjoista, jota olen koskaan lukenut. Tässä yhdistyy saumattomasti rakkaus, silmitön väkivalta ja fantastiset satuelementit yhteen. Tämä ei toki ylitä “Tulen ja jään laulun” kaltaisiin laatusfääreihin. Terry Goodkindin ”Wizard’s First Rule” on vähän sellainen fantasiakirjallisuuden perverssi exploitaatioversio.  Ihmettelen, miksi tätä kirjaa ei ole suomennettu? Liittyisikö kenties asiaan sen antikommunismi? En ihan usko, kun Neuvostoliitto oli jo romahtanut kirjan julkaisun aikoina ja suomalainen kommunistipuolue hajonnut lukuisiksi pikkupuolueiksi.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Lasten kritiikki tehokkuutta vastaan

Luin pari vuotta sitten Michael Enden ”Tarina vailla loppua” (1979) ja koska pidin siitä, minulle suositeltiin kirjailijan vuonna 1973 julkaistua, ”Momo” romaania.  

9

Idea   

”Momo” niminen tyttö on vanhalla raunioituneella amfiteatterilla elävä kulkuri, jonka suurin taito on ihmisten kuunteleminen. Tällä taidolla tyttö, jonka taustaa tai menneisyyttä kukaan ei tunne, saa paljon arvostusta kaupungin lapsilta ja köyhiltä. Kuitenkin kaupunki joutuu aikaryöstäjien manipuloimaksi, mikä tarkoittaa ihmisten suhteellisen nopeaa ja kivuliasta kuolemaa. Vain Momo pystyy näkemään mystiset aikaryöstäjät ja näin hän lähtee pelastamaan kaupungin yhtä mystisten apureitten kanssa.   

Kaiken ikäisille   

Vaikka muistin tämän kirjan olevan Enden, en silti odottanut suuria. Kirjan kansi vaikutti aika lapselliselta, mutta välittömästi tarina veti sisään. Kirja on hyvin kaavamainen, mutta sen hahmot ja kerronta olivat sen verran yksityiskohtaisia ja universaalin samaistuttavat, että ihastuin sen maailmaan.   

Kirjan teema on aika ja miten se kulutetaan. Nerokkaaksi romaani menee, kun se itse ei käsittele aikaa lineaaristesti, ei edes maailman tasolla. Tarinan kaupunki on kuin sekoitus eri aikakausia, jolloin sen paikantaminen on mahdotonta. On kuin se olisi samaan aikaan vanha, uusi ja ikuisesti olemassa. Samalla juonen aikaryöstäjät ovat sekä vertauskuvia, että todellisia hirviöitä, jotka syövät ihmisten ajan laadun. Näitten elementtien lisäksi kirja on kritiikki modernia kvartaalikapitalismia vastaan. Jopa vertauskuvat ovat eri aikakausista, jolloin videokasettien kelausteknologiasta vedetyt vertauskuvat sekoittuvat perinteisiin agraariajalla syntyneisiin.    

Näitten intertekstuaalisten elementtien lisäksi romaani kertoo lapsuuden ilosta ja mielikuvituksesta, mitä iloitsevat nuorempia lukijoita ja herättävät nostalgisia tunteita aikuisissa.    

Ongelmia   

Ainoa ongelma tässä hyvinkin omaperäisessä tarinassa on se, että se on hyvin kaavamainen. Onneksi kaavamaisuus ei tässä tapauksessa tarkoita ennalta-arvattavuutta. ”Momo” noudattaa hämmästyttävän tarkasti Joseph Campbellin ”monomyytti” kaavaa. Itsesään tämä ei ole ongelma, mutta se, että tajuan tämän lukiessani romaania, on tietty miinus, koska se irrottaa minut pois kirjan maailmasta, muistuttaen siitä, että luen jonkun keksimästä maailmasta. Hyvän kirjan pitäisi upottaa lukijan niin totaalisesti juoneen, että unohtaa jopa oman olemassaolon.    

Yhteenveto   

Michael Enden ”Momo” ei ole vain yksi parhaista lastenkirjoista, jota olen lukenut, vaan yksi parhaimmista romaaneista, jota olen lukenut. Tarina on todella hellyttävä tunteitten vuoristorata, jossa oikeasti välitin kaikista hahmoista. Samalla tämä on todella hyvä moderni satu, joka sisältää tärkeää kritiikkiä yhteiskunnastamme, jota aikuiset voivat nauttia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Kryptomarxilaista fantasiakirjallisuutta?

Yksi syy, miksi pidän scifistä enemmän kuin fantasiasta on sen poliittisuus. Mielikuvissani fantasia yrittää olla ajaton kuin sadut, joten ne harvoin ottavat suoraan kantaa oikean maailman poliittisiin kiistoihin. Vaikkakin tällaisella ajattomalla kerrontatyypillä on paikkansa kirjallisuudessa, en ottanut fantasiakirjoja kovin vakavasti sen takia. Minusta fantasiakirjallisuus oli enemmän eskapismia kuin scifi, joka tunnetusti ottaa rankastikin kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Mutta sitten luin Brandon Sandersonin vuonna 2006 julkaisema ”Usvasyntyinen. Viimeinen valtakunta” romaanin.  

12

Idea   

Sandersonin kirja kertoo ”Viimeinen valtakunta” nimisestä imperiumista, jonka myyttinen jumalakuningas loi pelastettuaan maailman sitä tuhoavalta pimeältä voimalta. Mutta tämä imperiumi ei olekaan mikään paratiisi, vaan päivittäisistä tuhkasateista kärsivä harmaa maailma, missä suurin osa kansasta on orjia. Yöllä maailma peittyy pelottaviin sumupilviin, joitten seassa leijuu mystisiä hirviöitä. Mutta tässä maailmassa on myöskin taikuutta. Aatelit ja jotkut ”usvasyntyiset” ihmiset kykenevät manipuloimaan metallipaloja saadakseen yliluonnollisia voimia, joilla hyppiä, lyödä ja juosta nopeammin.    

Jotkut ihmiset tajuavat, että maailmassa on jotain pahasti väärässä, joten he perustavat vastarintaliikkeen kaataakseen imperiumin. Seuraamme Vin nimistä kuusitoistavuotiasta taskuvarasta, joka värvätään vastarintaliikkeen agentiksi. Vastarintaliikkeessä Vinille opetetaan metallien manipulaatiota ja hän huomaakin olevansa usvasyntyinen. Tämä tarkoittaa, että hän on erityisen kyvykäs manipuloimaan metalleja saadakseen yli-inhimillisiä voimia. Tästä alkaa huikea seikkailu kaataakseen ”Viimeisen valtakunnan”   

Verta, kyyneliä ja hikeä   

Kirjan mukaan ”Viimeinen imperiumi” on ollut olemassa jo tuhat vuotta, eikä sitä ole onnistuttu kaataa. Tämä johtuu osittain siitä, että sitä hallitseva kuningas on itse jumala, mutta myöskin sen takia, koska imperiumi on totalitaristinen järjestelmä, missä vastarinta on lähes mahdotonta. Aateliset ja heidän kätyrit tarkkailevat orjia, varmistaakseen, ettei edes heidän silmissä ilmene uhmakkuutta. Romaanin aikana moni varomaton kuoleekin mitä brutaaleimmilla tavoilla, kun valtakunnan inkvisiitio alkaa kiinnostumaan heistä.    

Tämän lisäksi köyhälistön elämä on raakaa ja anteeksiantamatonta. Vin kasvoi todella kurjissa olosuhteissa ja koko romaanin aikana hän oppiikin luottamaan taas ihmisiin ja jopa löytämään rakkauden. Asioita, joita slummien alamaailmassa olivat mahdottomuuksia. Saat siis roimasti henkistä kuin fyysistä kamppailua tästä romaanista.   

Poliittinen subteksti   

Tämä on ehkä ensimmäinen fantasiaromaani sitten ”Tulen ja jään laulun” jossa panokset ovat todella kovia. ”Viimeinen valtakunta” vaikuttaa voittamattomalta järjestelmältä, jonka mahtavuus on niin vakuuttavaa, että jopa vastarintaliikkeen jäsenet ovat melko varmoja, että he kaikki tulevat kuolemaan. Moni kuoleekin. Merkittäviä hahmoja vain lahdataan tässä romaanissa. Ainoa asia, mikä saa heidät yrittämään, on ajatus osoittaa ihmisten vastarintahengen olemassaolon. Että ihmisten toivoa ei ole täysin murrettu. Lukiessani tätä romaania tuli mieleen, että se sisältää hyvinkin marxilaisen tai jakobiinilaisen poliittisen alavirran.    

Marxilaisuuden näkee vastarintaliikkeen hahmojen retoriikassa. Maailma ei ole vain jyrkästi epätasa-arvoinen orjayhteiskunta, vaan se on luokkayhteiskunta, jossa järjestelmän hegemonia ulottuu itse mielikuvitukseen. Suurin osa orjista ei pysty kuvittelemaan muuta elämää kuin orjuutta ja näin he tukevat heitä sortavaa järjestelmää. Jotkut hahmoista jopa puhuvat ”vallankumouksen potentiaalin” saavuttamisessa alaluokissa. Sama on aatelisissa, joista kaupungissa asuvat ovat oikeastaan porvareita, eikä suurmaaomistajia. Vastarintaliikkeen johtaja ei halua vain kaataa järjestelmän ja vaihtaa ”huonot” ihmiset ”hyviin”, vaan hän haluaa perustavanlaatuisesti muuttaa sen ja mahdollisesti hävittää koko omistava luokka väkivalloin. Vastarintaliikkeen hahmojen retoriikka on niin rajua, että se muistuttaa jopa bolsevikkejä. Mutta kirjailija on niin taitava, että tunnet myötätuntoa hahmojen väkivaltaisia ajatuksia kohtaan, vaikkakin itse romaanin päähenkilö Vin on hieman epäileväinen. Koko romaanin tarina tuntuukin olevan allegoria Venäjän tai Ranskan vallankumouksille.  

Kummallisesti ”Viimeinen imperiumi” itse tuntuu olevan allegoria Neuvostoliitolle. Imperiumia hallitseva kuningas oli maailman pelastanut sankari, joka mystisellä tavalla päättyi olemaan pahemman luokan sortaja. Hahmot pohdiskelevatkin, mikä meni vikaan? Oliko vallanhimo liian suuri? Mutta tämän lisäksi valtakunnan läpitunkeva läsnäolo ja tiukka valvonta muistuttivat Orwelin ”1984” romaanin maailmaa. Jotkut hahmoista vihjailevatkin, että vastarintaliike ei saa toistaa samoja virheitä, mitä valtakunnan kuningas on mahdollisesti tehnyt. Voisinkin sanoa, että tämä romaani on jännittävän seikkailun lisäksi tutkielma vallankumouksesta ja sen eri ulottuvuuksista.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä romaanissa on sen viimeiset kappaleet. Romaani on suurimmaksi osaksi mestarillisesti kirjoitettu. Samaistut hahmoihin niin paljon, että hurraat vallankumouksen ja Vinin henkisen kasvun puolesta, mutta loppua kohden tarina alkaa lässähtämään. Liian monta Deus ex machina-tyyppisiä juonenkäänteitä tapahtuu makuuni ja itse loppuhuipennus läsähtää totaalisesti kuin puhkottu ilmapallo. Tuntui samalta kuin Stephen Kingin romaaneissa: Alku ja keskiosa ovat mestarillisia, mutta loppu on aina surkea.    

Yhteenveto    

Brandon Sandersonin ”Usvasyntyinen. Viimeinen valtakunta” on loistava romaani huonosta loppuosasta huolimatta. Silti tämä on mestariteos, joka ansaitsee paikan fantasiaklassikkona. Omaperäinen taikuusjärjestelmä ja poliittinen subteksti erottavat tämän romaanin muista genren kirjoista. Sanderson osaa kirjoittaa todella henkeä salpaavia toimintakohtauksia, mutta myöskin moniulotteisia hahmoja, joitten tuntemuksiin pystyt samaistumaan, vaikkakin heillä on todella eksoottiset taustat. Kannattaa lukea!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin