Avainsana-arkisto: Scifi

Hyppy ajassa

Madeleine L’Engle, vuonna 1962 julkaistu ”Hyppy ajassa” kertoo kahdesta erityislaatuisesta lapsesta, jotka lähtevät estimään kadonnutta isäänsä eri ulottuvuuksissa.

14

Idea

Tämä on todella kummallinen kirja, joka alkaa tavanomaisena kertomuksena kahdesta hitaasti kehittyvästä lapsesta (autisteja?), joitten isä katoaa. Asiaan liittyy valtion salainen aikamatkailuohjelma ja pari noitaa. Etsiäkseen isäänsä, nämä lapset matkustavat mystisten naisten kanssa eri aikakausiin, ulottuvuuksiin ja planeettoihin, tutustuen ihmeellisiin kulttuureihin.

En muista, miksi tämä kirja oli lukulistassa, mutta se ei liity siihen, että tästä tehtiin nyt Disney-elokuvaversio. En edes tiennyt koko elokuvasta, kun vasta hankittuani suomennoksen. Mutta tämä on ehkä monimutkaisin lastenkirja, jota olen koskaan lukenut. Tässä toki selitetään aika yksinkertaisesti kvantifysiikan teorioita.

Mielenkiintoisinta ovat kirjan kuvaukset eri avaruusolioista, jotka olivat todella korkealentoisia filosofisia pohdintoja ihmiskehon rajallisuudessa. Tässä kirjassa esimerkiksi on avaruusolioita, jotka eivät näe mitään, vaan he TIETÄVÄT. Siinä sitten saat kuulla, kun lapsi yrittää selittää avaruusolioille, mitä *näkeminen* tarkoittaa ja sen sellaista. Lukiessa tätä kirjaa, tulikin mieleen Douglas Adamsin ”Linnunradan käsikirja liftareille” (1979-1992) joka esiteininä räjäytti tajuntani.

Ongelmia

Suurin ongelma on tarinan vaikeaselkoisuus. Mutta se voi johtua siitä, että olen aikuinen, joka tarketuu yksityiskohtiin ja muuhun logiikkaan. En ihan tajunnut tarkalleen mitä tapahtui, miksi ja missä oikein oltiin.

Yhteenveto

Madeleine L’Engle ”Hyppu ajassa” on ihan hyvä lastenkirja universumista ja ihmistajunnan rajoista, mutta hieman vaikeaa seurattavaa. En osaa ollankaan arvioida onko tämä kirja parempi lapsille tai aikuisille, mutta on tämä lukemisen arvoinen sen tieteisfantasiakonseptien takia.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Piikkien keisari

Mark Lawrence ”Hajoneen imperiumin” sarjan päätösosa ”Piikkien keisari” (oma suomennos) on vuonna 2013 julkaistu scifi-romaani häikäilemättömästä aatelismiehestä ydinsodan jälkeisessä maailmassa.

8

Idea    

Tarinan antisankari Jorg on voittanut häntä haastaneen sankarin ja vakiintunut valtansa useassa valtakunnassa. kuitenkin nyt maailmaa uhkaa entisestä Iso-Britanniasta tuleva epäkuolleitten armeija. Ainoa tapa voittaa tämä armeija on elvyttää hajonnut imperiumi, ja löytää kauan sitten kadonnutta esi-isien huipputeknologiaa, jolla on kyky tuhota kokonaisia kaupunkeja.     

Eletään kaukaisessa tulevaisuudessa, missä maailma tuhoutui ydinsodassa. Keskiaikaa muistuttava kulttuuri on palautunut. Ihmiset taistelevat miekoilla ja keihäillä, mutta jos osaa etsiä, kuten tarinan sankari, voi löytää tuhansia vuosia sitten hautautuneita huipputeknologisia aseita ja jopa tekoälyjä.

Edellisissä kirjoissa paljastui, että muinaisessa ydinsodassa tuhoutunut sivilisaatio oli jotenkin onnistunut avata portteja rinnakkaistodellisuuksiin ja tehdä todellisiksi ihmisten ajatukset. Tämä yhdistettynä ydinsotaan loi pelottavan maailman, jossa muinaiset robotit, zombiet, noidat ja mutanttihirviöt terrorisoivat ihmisiä. Nyt tuhansia vuosia sitten tapahtunut apokalyptinen onnettomuus uhkaa lopullisesti tuhota koko todellisuuden.     

Tämän kaiken keskellä romaanin antisankari yrittää kaikista ennustuksista huolimatta pelastaa itsensä ja perheensä keinoja kaihtamatta. Kuten edellisissä kirjoissa, tässä rikotaan räikeästi ihmisoikeuksia, mutta samalla seurataan moraalittoman hahmon henkistä kasvua ja kehitystä juuri siksi, joksi hän luuli kuolleen kauan sitten.     

Hienostunutta väkivaltaa    

Vaikka graafista väkivaltaa tässä piisaa, niin kerronta on sen verran tyylikästä, ettei tässä mässäillä kidutuksilla ja muilla epämiellyttävillä ruumiin eritteillä kuten aiemmissa kirjoissa. Toki tässä on painajaismaisia väkivaltakuvauksia, mutta kirjailijan tyyli on hioutunut. Samalla runollisuus ja filosofointi ovat lisääntyneet. Tässä pohditaan, mitä on elää hyvä elämä ja miksi elää ylipäätänsä? Sinänsä plussaa kaiken zombien ja mutanttien ohella.  

Ongelmia    

Suurin ongelma oli pirstaleinen rakenne, jossa mentiin edestakaisin ajassa ja perspektiiveissä. Tarinan seuraaminen olikin pikkasen vaikeaa. Mutta onneksi rytmi pysyi tasaisena ja lopetus oli suurenmoinen.      

Yhteenveto     

Mark Lawrencen ”Emperor of Thorns” on yksi suosikkikirjasarjoistani, josta olen melkein kolmen vuoden ajan kirjoittanut. Tuntuu, että olen ainoa, joka tätä sarjaa arvostaa, enkä edes tiedä kuinka moni tätä arviota lukee. Mutta silti uskon lujasti, että ”The Broken Empire” sarja kuuluisi parhaimpiin scifi-sarjoihin, mitä on. Mutta taidan olla ainoa, kun yhtäkään sarjan kirjaa ei ole suomennettu. Kuitenkin yhdistelmä keskiaikaa, postapokalyptista scifiä ja fantasiaa on hyvin toteutettu. Samalla kirjan teema kostavasta teinistä on tässä toteutettu, mitä parhaimmalla ja tyylikkäimmällä tavalla.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Feminististä kostofantasiaa

Naomi Alderman ”Voima” on vuonna 2016 julkaistu scifi-romaani maailmasta, jossa yhtäkkiä nuoret naiset saavat kyvyn päästää sähköiskuja käsistä.   

4

Idea   

Kuulin tästä romaanista ensimmäisen kerran feminististä kirjallisuutta käsittelevästä Instagram-tilistä ja otin sen välittömästi lukulistaan. Romaanin teema onkin sukupuoliroolien päälaelleen kääntäminen ja miten yhteiskunta sopeutuu siihen.

Mystisesti nuoret 15-vuotiaat tytöt ympäri maailmaa heräävät tappavalla sähkökyvyllä. Alussa kukaan ei tiedä miksi näin sattui käymään, ja monet kokeilevatkin sähkökykyjään dramaattisin seurauksin. Sen lisäksi, että sähköiskuilla voi tappaa ihmisen, nämä tytöt pystyvät aktivoimaan vanhemmissakin naisissa saman lahjan. Välittömästi drastisia yhteiskunnallisia muutoksia tapahtuu, joista rajummat romahduttavat ja synnyttävät kokonaisia valtioita. Yhtäkkiä miehet ovat heikoin sukupuoli ja viimein miesasiamiehillä on jotain todellista valitettavaa. Romaanissa seurataan eri hahmoja ja heidän tapojaan sopeutua uuteen maailmanjärjestykseen, johon liittyy perinteistä valtapolitiikkaa ja feministinen äärikristillinen kultti.    

Mielenkiintoisinta onkin sukupuoliroolien vähittäinen kääntyminen. Aldermanin romaano osoittaa, ettei auta naisten päästä samoihin asemiin kuin miehet, koska silloin naiset päättyvät toistamaan samoja valtahierarkioita kuin miehet aiemmin. Romaanissa onnistutaan tehdä näkyväksi juuri, miten paljon valtaa yhteiskunnassamme miehillä on naisiin , eikä se näytä kauniilta. Tässä mennäänkin sellaisiin rajuihin väkivaltakuvauksiin, että oksetti.  Kuitenkin jos pääsee yli kirjan tahallaan kuvottaviksi kirjoitetuista kohtauksista, paljastuu kirjan todellinen feministinen viesti, eli olemassaolevien valtarakenteitten kyseenalaistaminen. Tätä kirjaa voisikin tiivistää yhteen feministiseen nettimeemiin, jonka mukaan ”Maailma ei tarvitse lisää naisia vanginvartioina, vaan vankilajärjestelmän kumoamista”.

Tämä sanoma ilmenee juuri miesasiamiesten kautta, jotka romaanissa ovat yhä samoja vastenmielisiä äärioikeistolaisia sovinisteja kuin nyt, mutta kun naisilla on todellista ylivoimaa miehiin verrattuna, he saavat rektytoitua enemmän tavallisia meihiä. Miesasiamiehet eivät romaanin aikana halua tasa-arvoa, vaan paluuta kovaan patriarkaaliseen yhteiskuntaan. Voima tässä romaanissa ei viittaakkaan sähkövoimaan, vaan siihen raakaan voimaan, jota tarvitaan perinteisen valtahierarkian ylläpitämisessä. Jos naiset eivät kyseenalaista perinteisiä valtahierarkioita, he sortuvat toistamaan saman alistussuhteen, jota ennen miehet ylläpitivät.

Ongelmia   

Tämän romaanin suurin vika ovat ohuet hahmot. Alussa kirjailija pyrki rakentamaan jokaisen hahmon tutuksi ja sympaattiseksi, mutta kuitenkin romaanin puolessa välissä tapahtumat eskaloituvat niin hurjalla nopeudella, etten pysynyt enää perässä missä oltiin ja kuka oli missäkin paikassa tekemässä mitä? Samalla tässä romaanissa lähdetään sen verran graafisiin väkivaltakuvauksiin, että tuntui kuin lukisin jotain halpaa kostofantasiaeksplotaatioromaania, joita löytää lehtikioskin pimeissä nurkissa. Toki väkivalta ja sen eri asteet voi toteuttaa hienon ahdistavaksi, mutta tässä mentiin vähän liian kovilla kierroksilla. Tunne tasolla romaani enemmänkin väsytti kuin ahdisti. Intellektuaalisesti vaan mietin, miten nerokkaasti kirjailija osaa paukuttaa päähäni patriarkaalisen yhteiskunnan pahuudesta.    

Yhteenveto    

Naomi Aldermanin ”Voima” on hurja feministinen romaani, joka osoittaa fantastisella kertomuksella, miten brutaali yhden sukupuolen ylivalta on. Tässä romaanissa miehiä rääkätään samalla tavalla kuin naisia on rääkätty tuhansia vuosia ja se ahdistaa kamalasti. Romaanin loppu onkin parasta, kun se käsittelee miten totaalista ja kaiken kattavaa sukupuolisorto voi olla. Kuitenkin kirjailija unohti kirjoittaa tunnepitoisia hahmoja romaaniinsa, joten tässä ei ole oikein mitään muuta hienoa kuin ajatuksia herättävä feministinen scifi-konsepti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Mitä tällä kertaa luin

Scifiä antiikin Kreikassa

Jo Waltonin ”Oikeudenmukainen kaupunki” (oma suomennoos) on vuonna 2015 julkaistu scifi-romaani aikamatkailijoista, jotka yrittävät rakentaa Platon kuvaaman täydellisen valtion.

4 

Idea   

Kirjassa seuraat, miten joukko kreikkalaisia jumalia päättävät valita joukon eri aikakausissa eläneitä ihmisiä, ja lähettää heidät antiikin Kreikan saarelle rakentamaan Platon ”oikeudenmukaista kaupunkivaltiota”. Tässä kirjassa on sellaista Jostein Gaarderin ”Sofian maailma” (1991) tunnelmaa, erityisesti kun henkilöhahmoina ovat Sokrates ja muita eri aikakausien filosofeja.  

Romaanissa ei keskitytä niinkään kala veden ulkopuolella -tyyppiseen asetelmaan, vaan mitä erilaisia filosofisia ja käytännöllisiä implikaatioita olisi Platonin valtion kehittämisessä? Kirja edellyttääkin, että olet lukenut Platonin ”Valtion”, jotta ymmärrät aivan kaikki viittaukset ja mitä tulema pitää.    

Kreikkalaista filosofiaa ja seksuaalista väkivaltaa   

Sitä luulisi, että scifi-kirja, joka käsittelee niinkin ihmeellistä konseptia, kuin kreikkalaisen filosofin visioiman valtiomallin käytännöllistä rakentelua olisi kevyt ja mielikuvituksellinen kirja. Mielikuvituksellinen ja ennalta-arvaamaton se on, mutta ei kevyt. Teoksessa käsitellään lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ja sen aiheuttamia traumoja. Toki tässä on pohdintoja, mitä tarkoittaa olla ihminen ja omata tietoisuuden, sekä miten eritaustaiset hahmot yrittävät selittää itselleen ja muille sen faktan, että kreikkalaiset jumalat ovat oikeasti olemassa. Mutta kirjan kärki on raskaimmissa filosofisissa kysymyksissä, kuten mitä tarkoittaa vapaus?   

Ongelmia   

Tämän romaanin suurin ongelma on sen keskittyminen filosofisiin kysymyksiin. Tässä ei ollut mitään voimakkaita tunteita herättäviä kohtauksia, paitsi toki raiskaus, joka ahdisti, mutta sellaisen tunteen herättäminen ei ole kovin vaikeaa. Tylsä tämä kuitenkaan ei ole, vaan melko viihdyttävä. Tässä romaanissa puuttui suurempi emotionaalinen aalto, mikä voi johtua siitä, että tämä on sarjan ensimmäinen osa, ja kirjailija vasta rakentaa pohjaa, jolla tämä potkaisee lukijan tunteellisiin nivuksiin. Voin kyllä sanoa sen, että tässä oli täydellisin synnytyskuvaus, jota olen koskaan lukenut. Sen verran yksityiskohtainen, että pystyin melkein ymmärtämään, miltä koko projekti tuntuu. Joten pisteet siitä!   

Yhteenveto   

Jo Waltonin ”The Just City” on hyvä romaani, joka sekoittaa antiikin myyttejä, filosofiaa ja spekulatiivista tieteisfiktiota saumattomasti yhteen. Tämä on myöskin yksi aikuismaisemmista scifi-romaaneista, joita olen pitkään aikaan lukenut ja ehkä ensimmäinen romaani, jossa näen selkeämmin naisellisemman otteen tiettyihin, erityisesti naisia koskeviin teemoihin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): filosofia, Mitä tällä kertaa luin

Kyberkommunisteja!

Ken MacLeodin, vuonna 1995 julkaistu ”Tähtijaosto” on kyberpunk-romaani tulevaisuudesta, jossa maailma on pirstaloitunut lukuisiin keskenään taisteleviin ääriryhmiin. Ainoa maailmaa yhdistävä koneisto ovat internetti ja Yhdysvaltojen ja YK:n muodostama maailmanlaajuinen pseudoimperiumi, joka juuri ja juuri saa jotkut maailman alueet pidettyä vakaina. Tässä maailmassa erilaiset hahmot, joihin kuuluvat hullu tutkija, uustrostkilainen palkkiometsästäjä ja entinen fundamentalistikristillinen tietokonekoodari yrittävät ratkaista mystisen tietokoneviruksen taustoja sekä mikä on ”Tähtijaosto”?    

8

Ajankohtainen   

Kirja vihjailee, että äärimmäinen poliittinen polarisoituminen johtui internetin uudesta ohjelmasta, joka tuotti yksilöille räätälöityä viihdettä ja uutisia, luoden lukuisia ideologisia kuplia. Uutisiin ei voi enää luottaa, koska lukuisat ääriryhmät tuottavat netissä omaa propagandaansa. Samalla jotkut aseelliset palkkasoturit saavat elantonsa videokuvaamalla tehtäviään kameralla ja lähettämällä ne heidän omiin nettisivuihinsa, sekä myymällä erilaisiin uutiskanaviin.  Tämä kirja kirjoitettiin ennen YouTube ja sosiaalista mediaa, joten on hieman ahdistavaa, että tämä kirja ennusti kummatkin keksinnöt ja esittää ne hirvittävän kroonisen sisällissodan alkusyiksi.    

Tässä romaanissa esiintyviä aseellisia ääriryhmiä ovat uustroskilaiset, anarkokapitalistit, fundamentalistikristityt, islamistit, äärivihreät ja monia muita.  Kirjassa on myöskin täysin uusia ja hulluja ääriryhmiä, kuten femininistit (joita ei tule sekoittaa feministeihin) jotka ajavat naisellisten arvojen hegemoniaa, koska uskovat maailman ongelmien johtuvan miehisistä hyveistä. Sitten on oma lempparini: anarkokansallisiset feministit. Nämä ovat natsianarkistifeministit, jotka uskovat kaupunkien ja patriarkaalin olevan juutalaisten miesten salaliitto alistaakseen valkoisen rodun! Kuitenkin kirjan sankarit ovat kommunistit, jotka yrittävät juonitteluilla ja erilaisilla salajärjestöillä kaapata vallan itselleen.    

Ongelmia   

Vaikka Ken MacLeod esittää aika ajankohtaisia ja kiinnostavia konsepteja kirjassaan, sen hahmot ovat todella ohuita ja tarina sekava. En pysynyt perässä siitä kuka oli kuka ja missä oikein oltiin? Romaanissa oli liikaa juonentynkiä, jotka menivät sinne sun tänne.    

Yhteenveto   

Ken MacLeodin ”Tähtijaosto” on kiinnostava kirja, koska se vaikuttaa ennustaneen nykymaailmamme, jossa Kylmä sota ja äärimmäinen poliittinen polarisaatio ovat palaneet voimalla. Samalla tässä on hyvä varoitus internetin pimeimmistä voimista, joitten esiasteita olemme jo nyt kokemassa. Harmi vaan, että kirjan tarina on kömpelösti kirjoitettu.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Evoluutioscifiä

Olaf Stapledonin ”Viimeiset ja ensimmäiset” on vuonna 1930 julkaistu eeppinen scifi-kertomus ihmisen tulevasta kehityshistoriasta. Sivuhuomiona, tämä vuoden 1985 suomennoksen kansitaide on ruminta, mitä olen koskaan elämässäni nähnyt. Tällainen kansitaide pitäisi tuomita Haagin tuomioistuimessa rikoksista ihmiskuntaa vastaan. Ehkä kustantaja tiesi tämän, koska en löytänyt kirjassa kansitaiteen tekijän nimeä!   

5

Idea   

Kirja on kehystetty kuin se olisi miljoonien vuosien päässä olevan ihmislajin viimeisen edustajan kirjoittama teos ihmiskunnan modernista historiasta.   

Vaikka kirja on nyt melko vanha, sen jättiläismäinen kuvitteellisen evoluutiohistorian kertomus on yhä ajankohtainen ja voimakkaita tunteita herättävä. Kirjan alussa seurataan muutamaa päähenkilöä, jotka osallistuvat suuriin historiallisiin tapahtumiin, mutta pikkuhiljaa aikaskaala kasvaa niin suureksi, että yksilöt katoavat. Kirja alkaa keskittyä puhtaasti ihmiskuntaan kokonaisuutena kuin se olisi vain todella älykäs eläinlaji. Koko geologisten epookkien musertava jättiläismäisyys iskee ihmiskuntaa samalla brutaalilla voimalla kuin muinaisia dinosauruksia. Tämä tarkoittaa massiivisia geologisia kuin kosmisia tapahtumia, jotka kääntävät ihmiskunnan biologisen evoluution uusiin suuntiin.

Kirjan kantavin teema onkin syklinen aikakäsitys, jossa ensin sivilisaatioita nousee ja romahtaa kuin sieniä sateella, kunnes romahdukset ovat niin totaalisia, että lajimme taantuu takaisin villieläimeksi. Mutta miljoonien vuosien päästä taas kehitymme uudeksi, mutta älykkääksi lajiksi, mutta sitten taas iskee jokin onnettomuus, joka joskus on itsemme aiheuttama. Mutta lopulta ihmiskunta selviytyy aurinkokunnan mahtavimmaksi lajiksi.    

Lukijalle tulee sama tunne, kun lukiessa Ruan Gattisin ”Vihan kadut” (2015) romaanin alkua: hahmon, tai tässä tapauksessa ihmiskunnan tilanne, vain pahenee ja sitä yrittää epätoivoisesti löytää edes pieninkin lohdutuksen aihe, kunnes sekin muserretaan. Silti lukijalle syntyy halu löytää edes jotain positiivista, jotain pienintäkin merkkiä, että hahmo selviytyy.  

Geologian tunteellisuus   

”Viimeiset ja ensimmäiset” voi kuulostaa joiltain tylsältä kirjalta, joka etenee kuin tietokirja, mutta jossa tieto on ”turhaa” kun se käsittelee yhden brittiläisen kirjailijan mielikuvitusta, mutta asia ei ole niin. Stapledon on loistava kirjailija ja hän kykenee kuvaamaan historialliset tapahtumat suurena kertomuksena, jossa lukija tajuaa ihmiskunnan mitättömyyden universumin skaalassa. Lukiessani tätä kirjaa, tunsin samaa liikutusta kuin Carl Seaganin mahtavassa ”Pale Blue dot” puheessa. Haastan kenet tahansa kuuntelamaan sitä puhetta, ilman että tulee tippa linssiin!  

Kuten edellä mainitun tutkijan puheessa, Stapledon osoittaa, että vaikka kuinka älykkäiksi ja ylivertaisiksi me luulemme itseämme, olemme oikeastaan yksi eläinlaji muitten joukossa, joka on yhtä hauras ja haavoittuvainen kuin muut. Elämme pikkuruisessa sinisessä planeetassa todennäköisesti yksin jättiläismäisessä universumissa. Todellisuus voi pyyhkäistä meidät olemattomiin hyvin helposti, eikä meistä jäisi yhtään mitään jäljelle, eikä kukaan jäisi edes ihmettelemään. Kaikki rakennuksemme, korkeakulttuurimme, tieteemme, filosofiamme ja rakkaitten sukulaisten muistot ovat hain hiekanjyviä jättiläismäisessä aavikossa. Vain hetkellistä kohinaa luonnonilmiöitten rinnalla.    

Profeettoja 

Vaikka tämä kirja voi kuulostaa jonkun nihilistisen ateistin fantasiointina, niin kirja on syvästi uskonnollinen, mutta ei tavallisessa merkityksessä. Olaf Stapledonin käsittelee samaan aikaan uskonnon evoluutiota. Tuhansissa vuosissa kaikki nykyiset valtauskonnot sulautuvat toisiinsa, kunnes niistä kehittyy uusi uskonto, joka vuorostaan muuttuu uudeksi ja niin edelleen. Ihmiskunta kaipaa lohtua ja merkitystä suuressa maailmassa ja joka kerta lajimme keksii jonkun uskonnollisen filosofian selittämään itsensä ja maailman. Kaikki nämä ovat lopulta vain tapoja käsitellä armotonta todellisuutta, mutta silti merkityksellisiä niin yksilöille kuin lajillemme. Kirjassa viimeinen ihmislaji uskoo yhä johonkin, vaikka se ei ole koskaan miljoonissa vuosissa onnistunut todistamaan tieteellisesti, että olisi edes olemassa jokin jumala tai muu älykäs voima. Silti vakaumus, että ihmiskunta on erikoinen laji, jolla on suuri kohtalo elää yhä.    

Ajankohtainen   

Vaikka tämä kirja kirjoitettiin 1930-luvulla, se on ahdistavan ajankohtainen. Jo se, että kirjailija ennusti Toisen maailmansodan, ydinpommin, kylmän sodan ja Kiinan kommunistisen vallankumouksen ja siitä siirtyminen takaisin kapitalistiseksi supervallaksi ovat huikeita. Mutta pelottavampaa on tapa, jossa meidän nykyinen sivilisaatio romahtaa kirjassa. Stapledonin mukaan tulevaisuudessa ihmiskuntaa uhkaa öljyn loppu, mutta kulttuurimme on niin kietoutunut siihen, että emme tee mitään asian korjaamiseksi, vaan takerrumme hedonistisesti luonnonvaroja kuormittavaan elämäntapamme, kunnes alennumme sotimaan viimeisistä öljypisaroista. Syttyy maailmansota, joka tuhoaa sivilisaatiomme niin perusteellisesti, että syöksymme takaisin keskiaikaan, joka kestää tuhansia vuosia. Viime vuoden IPCC-raportin jälkeen tällainen skenaario tuntuu todennäköiseltä. Kaikkien tulisi lukea tämä kirja nykyään ja osoittaa Stapledonin olleen väärässä sivilisaatiomme kohtalosta.   

Ongelmia   

Vaikka pidän tätä kirjaa mestariteoksena, siinä on paljon puutteita. Suurin ongelma on kirjan alku, joka käsittelee modernin ajan tulevaisuutta. Kirjailijan yritykset ennustaa modernia politiikkaa ovat suurimmaksi osaksi hyvin lapsellisia, epäuskottavia ja hieman rasistisia. Tässä ei ole mitään vihamielistä rasismia, vaan enemmänkin sellaista viatonta ”jokaisella rodulla on omat kyvyt” tyyppistä muka hyväntahtoista rasismia. Kirjailijan mielipiteet mustista ja aasialaisista ovat erityisen vanhentuneita, vaikkakin hän ei näe mitään ongelmaa eri ihmistyyppien sekoittumisessa, kun maailman eri kolkat yhdistyvät parantuvien liikenneyhteyksien kautta.  

Koko kirjan alku onkin nykystandardeissa niin vanhentunutta ja kömpelöä, että melkein ajattelin jättää kesken. Silti puursin läpi, kun halusin tietää, miten kirjailija ennustaa kaukaisemman tulevaisuuden. Onneksi kirjan keskikohdasta, kun moderni sivilisaatiomme on romahtanut, varsinainen eeppinen evoluutiohistoriamme alkaa. Siitä kirja vain nousee mahtaviin ja kaukonäköisiin ulottuvuuksiin. Jopa planeettojen välinen sota marssilaista parvimielistä superorganismia vastaan käydään. Saamme lukea erilaisista ihmislajeista, joilla on erilaisia ympäristöön sopivia kykyjä, mutta myöskin miten opimme manipuloimaan omia geenejä, luodakseen uusia ja parempia versioita jälkipovistamme.    

Yhteenveto   

Olaf Stapledonin ”Viimeiset ja ensimmäiset” on yksi parhaimmista scifi-kirjoista, joita olen lukenut. Se ei ole vain jännittävä kertomus tulevaisuudesta, vaan elämää suurempi kertomus ihmiskunnan psykologiasta ja epätoivoisesta kamppailustamme luonnonlakeja vastaan. Kirjassa onkin sen äärimmäisen luonnontieteellisestä asenteesta huolimatta, hyvin kristillinen viesti ylimielisyydestämme luontoa kohtaan, joka lopulta tuhoaakin meidät.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Talousliberaalia scifiä

Nancy Kressin, vuonna 1993 julkaistu romaani ”Kerjäläiset Espanjassa” (oma suomennos) kertoo tulevaisuudesta, jossa muutaman rikkaan perheen geneettisesti räätälöidyillä lapsilla on kyky valvoa ikuisesti. Sen lisäksi, että nämä lapset ovat älykkäitä ja fyysisesti täydellisiä, unettomuus mahdollistaa ajattelun nopeamman kehityksen ja jopa ikuisen nuoruuden. Kuitenkin nämä huippuetuoikeutetut lapset joutuvat ”nukkuviksi” kutsuttujen ei-geeniräätälöityjen ihmisten kateuden kohteeksi.

Nukkumattomia aletaankin aikuisuudessa kohdella kuin juutalaisia 1900-luvun alun Euroopassa. Lopulta vainoaminen yltyy sellaisiin mittakaavoihin, että nämä ”nukkumattomat” ihmiset jakautuvat kahteen ryhmittymään. Yksi löytää oman taloudellisen lokeron yhteiskunnassa ja pitää matalaa profiilia, kun toinen taas pakenee Maapallon kiertoradalle rakennettuun avaruusasemaan.   

Syntyy kaksi erilaista nukkumattomien kulttuuria, joista yksi pyrkii käyttämään erikoiskykyjään auttaakseen ihmiskuntaa, kun taas toinen luo sisäänpäin kääntyneen ylivallan kulttuurin, joka halveksii tavallisia ihmisiä.    

Erilaisten tapahtumien kautta, nämä kaksi kulttuuria ja nukkuvat ihmiset joutuvat kohtalokkaaseen törmäyskurssiin.

2   

Oikeistolaista scifiä   

Tässä kirjassa nukkumattomat omaksuvat Ayn Randin objektivismin kaltaisen oikeistolaisen ideologian, jota eri hahmot tulkitsevat eri tavalla. Romaanissa ideologiaa kutsutaan ”yagaiismiksi” ja sen ydinpointti on äärimmäinen yksilöllisyys, jossa vapaa ja rajoittamaton kapitalismi ovat kiinteä osa ihmisten oikeutta ja paras tae vapaudelle ja oikeudenmukaisuudelle. Yagaiismin mukaan ketään yksilöä ei voi pakottaa yhtään mihinkään, mikä käytännössä tarkoittaa progressiivisen verotuksen ja hyvinvointivaltion vastustamista. Köyhyys on ainoastaan yksilön sielullisen heikkouden tila, jota voidaan korjata joko vapaehtoisella hyväntekeväisyydellä tai ottamalla itsestään niskasta kiinni.    

Toisin kuin Randin kirjat, joista yagaismiin on otettu vaikutteita, Kress osaa kirjoittaa syvällisempiä hahmoja ja hänen versionsa randilaisuudesta on paljon humaanimpi. Yagaismi onkin kirjassa enemmänkin itämaista henkisyyttä korostava kapitalistinen uskonto kuin materialistinen ideologia.   

Tämä kirja käsitteleekin pohjimmiltaan, miten oikeistolaiset liberaalit reagoisivat geenimuunteluihin ihmisiin. Mielenkiintoisinta on kuitenkin, miten eri hahmot elämänsä aikana tulkitsevat liberalismia kuvitteellisen yagaiismin kautta, osoittaen että eri olosuhteet ja elämänkokemukset voivat luoda samasta aatteesta erilaisia versioista.  

Kirja pitääkin oikeistolaista liberalismia niin itsestään selvänä maailmankatsomuksena, että rivien välissä kirja esittää köyhyyden johtuvan joko vapaan markkinatalouden rajoituksista tai yksilöitten oman henkisen tai geneettisen heikkouden takia.    

Tietenkin kirjailija kehystää äärioikeistolaisen version yagaismista huonona ja kokonaan alkuperäisen ideologian perversioksi. Vasemmistolaisia tulkintoja geenimuunteluihin lapsiin ei koko kirjassa esitetä. Lähin vasemmistolaisuutta lähenevä tapaus on romaanissa esiintyvä populistinen yrittäjä, joka yrittää luoda nukkumattomien ja nukkuvien välillä taloudellista tasa-arvoa brändäämällä tehtaansa “nukuvien tehtaaksi” joka myy huonolaatuisempia tuotteita sillä premissillä, että ne ovat tavallisten ihmisten kokoonpantuja. Eli vähän sama kuin Reilun kaupan tuotteet, mutta ihmisille, jotka eivät halua antaa kaiken rahansa suuryrityksiä omistaville nukkumattomille.   

Tämä selkeä ideologisuus saikin minut melkein jättämään kirjan kesken, mutta halusin kuitenkin tietää mihin kirjailija vie ideansa? Selvästi romaani käsitteli geenimuuntelua ja liberalismia monimutkaisemmin kuin Ayn Rand. Onneksi luin, koska tarinan edetessä yagaismi osoittautuu liian rajalliseksi ideologiaksi, jota hahmot alkavatkin kyseenalaistaa. Romaanin edetessä humaanimpi käsitys ihmisyydestä syntyy. Jotkut hahmot eivät katso köyhyyden olevan aina yksilön syytä, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita, eikä yksilön tarvitse ”todistaa” arvonsa auttajalle, jotta tämä ”ansaitsisi” apua.   

Ongelmia   

Suurin ongelma on romaanin ideologisuus. Kuten Randin kirjoissa, tässäkin on pitkiä ideologisia saarnoja, joita hahmot esittävät kesken kerronnan. En tiedä johtuuko omasta asenteellisuudestani vai ovatko tällaiset oikeistolaiset saarnat oikeasti näin ärsyttävän keinotekoisia. Tässä romaanissa saat kuulla mekanistisfilosofisia selityksiä hierarkioille ja matalalle verotukselle, jotka kuulostavat todella luonnottomilta. On kuin yhtäkkiä hahmo muuttuisi joksikin luennoivaksi robotiksi, joka esittää valmiiksi opitun puheen. Puheosuudet olivatkin rakenteeltaan erilaisia kuin hahmojen tavalliset repliikit, että ne häiritsivät romaaniin uppoutumista.

Olen lukenut vahvasti ideologisia romaaneja, joissa maailmankatsomus on upotettu paremmin, niinkin hyvin, että monet ihmiset eivät edes huomaa niitä. Esimerkiksi monet kirjallisuuden klassikot ovat vahvasti poliittisia, mutta monet lukijat eivät edes tajua, että heille syötetään kirjailijan ideologista maailmankatsomusta. Ideologisuus tai poliittisuus sinänsä eivät ole huonoja asioita fiktiossa, mutta ne pitää osata upottaa tarinaan taitavasti. Tässä epäonnistutaan pahasti siinä.    

Toinen ongelma on tarinan pääpahiksen huonosti rakennettu identiteetti. Tässä romaanissa esiintyy fasistinen musliminainen. Sinänsä ihan omaperäinen hahmo, mutta tämän uskonto ei lisää mitään hahmoon, vaan tuntui päälle liimatulta. Käytännössä tämä hahmo on ateistinen tiedeuskovainen, mutta kuitenkin hän käyttää abayaa ja välillä rukoilee Allahille. Jos kirjailija halusi välttämättä tehdä hahmostaan muslimifasistin, hän voisi edes yrittää käsitellä, miten hahmon uskonnollisuus on muovannut tämän persoonaa ja maailmankatsomusta tai sitten, miten se ei ole vaikuttanut. Romaanissa voisi olla vaikka mitä henkisiä kamppailua oman itsekkyyden ja uskonnollisen sanoman välillä. Tätä ei kuitenkaan tehdä, vaan hahmo vain *sattuu* olemaan uskovainen muslimi. Hahmon uskonto ei vaikuta mitenkään tämän toimintaan tai ajatteluun, kun vain romaanin alussa. Tuntuu kun kesken romaanin kirjailija olisi unohtanut, että kirjoitti hahmostaan muslimin. Vaikuttaakin siltä, että kirjailija lisäsi myöhemmin hahmoon islaminuskon, jotta se erottuisi tuhansista muista kirjallisuuden pahiksista.    

Yhteenveto   

Nancy Kressin kirja ”Beggars in Spain” on hyvä romaani, jossa suurimmaksi osaksi on monimutkaisia persoonia, jännittävä juoni ja mielenkiintoinen konsepti, mutta sen ideologisuus voi häiritä joitain lukijoita. Tämä kirja onkin hyvä vastapaino Yuval Noah Hararin “Homo Deus” (2015) vasemmistolaisemmalle visiolle siitä, mitä yhteiskunnalle voisi tapahtua, jos sen taloudellinen eliitti muodostuisi geenimuunteluista superihmisistä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin