Avainsana-arkisto: Scifi

Kyberkommunisteja!

Ken MacLeodin, vuonna 1995 julkaistu ”Tähtijaosto” on kyberpunk-romaani tulevaisuudesta, jossa maailma on pirstaloitunut lukuisiin keskenään taisteleviin ääriryhmiin. Ainoa maailmaa yhdistävä koneisto ovat internetti ja Yhdysvaltojen ja YK:n muodostama maailmanlaajuinen pseudoimperiumi, joka juuri ja juuri saa jotkut maailman alueet pidettyä vakaina. Tässä maailmassa erilaiset hahmot, joihin kuuluvat hullu tutkija, uustrostkilainen palkkiometsästäjä ja entinen fundamentalistikristillinen tietokonekoodari yrittävät ratkaista mystisen tietokoneviruksen taustoja sekä mikä on ”Tähtijaosto”?    

8

Ajankohtainen   

Kirja vihjailee, että äärimmäinen poliittinen polarisoituminen johtui internetin uudesta ohjelmasta, joka tuotti yksilöille räätälöityä viihdettä ja uutisia, luoden lukuisia ideologisia kuplia. Uutisiin ei voi enää luottaa, koska lukuisat ääriryhmät tuottavat netissä omaa propagandaansa. Samalla jotkut aseelliset palkkasoturit saavat elantonsa videokuvaamalla tehtäviään kameralla ja lähettämällä ne heidän omiin nettisivuihinsa, sekä myymällä erilaisiin uutiskanaviin.  Tämä kirja kirjoitettiin ennen YouTube ja sosiaalista mediaa, joten on hieman ahdistavaa, että tämä kirja ennusti kummatkin keksinnöt ja esittää ne hirvittävän kroonisen sisällissodan alkusyiksi.    

Tässä romaanissa esiintyviä aseellisia ääriryhmiä ovat uustroskilaiset, anarkokapitalistit, fundamentalistikristityt, islamistit, äärivihreät ja monia muita.  Kirjassa on myöskin täysin uusia ja hulluja ääriryhmiä, kuten femininistit (joita ei tule sekoittaa feministeihin) jotka ajavat naisellisten arvojen hegemoniaa, koska uskovat maailman ongelmien johtuvan miehisistä hyveistä. Sitten on oma lempparini: anarkokansallisiset feministit. Nämä ovat natsianarkistifeministit, jotka uskovat kaupunkien ja patriarkaalin olevan juutalaisten miesten salaliitto alistaakseen valkoisen rodun! Kuitenkin kirjan sankarit ovat kommunistit, jotka yrittävät juonitteluilla ja erilaisilla salajärjestöillä kaapata vallan itselleen.    

Ongelmia   

Vaikka Ken MacLeod esittää aika ajankohtaisia ja kiinnostavia konsepteja kirjassaan, sen hahmot ovat todella ohuita ja tarina sekava. En pysynyt perässä siitä kuka oli kuka ja missä oikein oltiin? Romaanissa oli liikaa juonentynkiä, jotka menivät sinne sun tänne.    

Yhteenveto   

Ken MacLeodin ”Tähtijaosto” on kiinnostava kirja, koska se vaikuttaa ennustaneen nykymaailmamme, jossa Kylmä sota ja äärimmäinen poliittinen polarisaatio ovat palaneet voimalla. Samalla tässä on hyvä varoitus internetin pimeimmistä voimista, joitten esiasteita olemme jo nyt kokemassa. Harmi vaan, että kirjan tarina on kömpelösti kirjoitettu.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Evoluutioscifiä

Olaf Stapledonin ”Viimeiset ja ensimmäiset” on vuonna 1930 julkaistu eeppinen scifi-kertomus ihmisen tulevasta kehityshistoriasta. Sivuhuomiona, tämä vuoden 1985 suomennoksen kansitaide on ruminta, mitä olen koskaan elämässäni nähnyt. Tällainen kansitaide pitäisi tuomita Haagin tuomioistuimessa rikoksista ihmiskuntaa vastaan. Ehkä kustantaja tiesi tämän, koska en löytänyt kirjassa kansitaiteen tekijän nimeä!   

5

Idea   

Kirja on kehystetty kuin se olisi miljoonien vuosien päässä olevan ihmislajin viimeisen edustajan kirjoittama teos ihmiskunnan modernista historiasta.   

Vaikka kirja on nyt melko vanha, sen jättiläismäinen kuvitteellisen evoluutiohistorian kertomus on yhä ajankohtainen ja voimakkaita tunteita herättävä. Kirjan alussa seurataan muutamaa päähenkilöä, jotka osallistuvat suuriin historiallisiin tapahtumiin, mutta pikkuhiljaa aikaskaala kasvaa niin suureksi, että yksilöt katoavat. Kirja alkaa keskittyä puhtaasti ihmiskuntaan kokonaisuutena kuin se olisi vain todella älykäs eläinlaji. Koko geologisten epookkien musertava jättiläismäisyys iskee ihmiskuntaa samalla brutaalilla voimalla kuin muinaisia dinosauruksia. Tämä tarkoittaa massiivisia geologisia kuin kosmisia tapahtumia, jotka kääntävät ihmiskunnan biologisen evoluution uusiin suuntiin.

Kirjan kantavin teema onkin syklinen aikakäsitys, jossa ensin sivilisaatioita nousee ja romahtaa kuin sieniä sateella, kunnes romahdukset ovat niin totaalisia, että lajimme taantuu takaisin villieläimeksi. Mutta miljoonien vuosien päästä taas kehitymme uudeksi, mutta älykkääksi lajiksi, mutta sitten taas iskee jokin onnettomuus, joka joskus on itsemme aiheuttama. Mutta lopulta ihmiskunta selviytyy aurinkokunnan mahtavimmaksi lajiksi.    

Lukijalle tulee sama tunne, kun lukiessa Ruan Gattisin ”Vihan kadut” (2015) romaanin alkua: hahmon, tai tässä tapauksessa ihmiskunnan tilanne, vain pahenee ja sitä yrittää epätoivoisesti löytää edes pieninkin lohdutuksen aihe, kunnes sekin muserretaan. Silti lukijalle syntyy halu löytää edes jotain positiivista, jotain pienintäkin merkkiä, että hahmo selviytyy.  

Geologian tunteellisuus   

”Viimeiset ja ensimmäiset” voi kuulostaa joiltain tylsältä kirjalta, joka etenee kuin tietokirja, mutta jossa tieto on ”turhaa” kun se käsittelee yhden brittiläisen kirjailijan mielikuvitusta, mutta asia ei ole niin. Stapledon on loistava kirjailija ja hän kykenee kuvaamaan historialliset tapahtumat suurena kertomuksena, jossa lukija tajuaa ihmiskunnan mitättömyyden universumin skaalassa. Lukiessani tätä kirjaa, tunsin samaa liikutusta kuin Carl Seaganin mahtavassa ”Pale Blue dot” puheessa. Haastan kenet tahansa kuuntelamaan sitä puhetta, ilman että tulee tippa linssiin!  

Kuten edellä mainitun tutkijan puheessa, Stapledon osoittaa, että vaikka kuinka älykkäiksi ja ylivertaisiksi me luulemme itseämme, olemme oikeastaan yksi eläinlaji muitten joukossa, joka on yhtä hauras ja haavoittuvainen kuin muut. Elämme pikkuruisessa sinisessä planeetassa todennäköisesti yksin jättiläismäisessä universumissa. Todellisuus voi pyyhkäistä meidät olemattomiin hyvin helposti, eikä meistä jäisi yhtään mitään jäljelle, eikä kukaan jäisi edes ihmettelemään. Kaikki rakennuksemme, korkeakulttuurimme, tieteemme, filosofiamme ja rakkaitten sukulaisten muistot ovat hain hiekanjyviä jättiläismäisessä aavikossa. Vain hetkellistä kohinaa luonnonilmiöitten rinnalla.    

Profeettoja 

Vaikka tämä kirja voi kuulostaa jonkun nihilistisen ateistin fantasiointina, niin kirja on syvästi uskonnollinen, mutta ei tavallisessa merkityksessä. Olaf Stapledonin käsittelee samaan aikaan uskonnon evoluutiota. Tuhansissa vuosissa kaikki nykyiset valtauskonnot sulautuvat toisiinsa, kunnes niistä kehittyy uusi uskonto, joka vuorostaan muuttuu uudeksi ja niin edelleen. Ihmiskunta kaipaa lohtua ja merkitystä suuressa maailmassa ja joka kerta lajimme keksii jonkun uskonnollisen filosofian selittämään itsensä ja maailman. Kaikki nämä ovat lopulta vain tapoja käsitellä armotonta todellisuutta, mutta silti merkityksellisiä niin yksilöille kuin lajillemme. Kirjassa viimeinen ihmislaji uskoo yhä johonkin, vaikka se ei ole koskaan miljoonissa vuosissa onnistunut todistamaan tieteellisesti, että olisi edes olemassa jokin jumala tai muu älykäs voima. Silti vakaumus, että ihmiskunta on erikoinen laji, jolla on suuri kohtalo elää yhä.    

Ajankohtainen   

Vaikka tämä kirja kirjoitettiin 1930-luvulla, se on ahdistavan ajankohtainen. Jo se, että kirjailija ennusti Toisen maailmansodan, ydinpommin, kylmän sodan ja Kiinan kommunistisen vallankumouksen ja siitä siirtyminen takaisin kapitalistiseksi supervallaksi ovat huikeita. Mutta pelottavampaa on tapa, jossa meidän nykyinen sivilisaatio romahtaa kirjassa. Stapledonin mukaan tulevaisuudessa ihmiskuntaa uhkaa öljyn loppu, mutta kulttuurimme on niin kietoutunut siihen, että emme tee mitään asian korjaamiseksi, vaan takerrumme hedonistisesti luonnonvaroja kuormittavaan elämäntapamme, kunnes alennumme sotimaan viimeisistä öljypisaroista. Syttyy maailmansota, joka tuhoaa sivilisaatiomme niin perusteellisesti, että syöksymme takaisin keskiaikaan, joka kestää tuhansia vuosia. Viime vuoden IPCC-raportin jälkeen tällainen skenaario tuntuu todennäköiseltä. Kaikkien tulisi lukea tämä kirja nykyään ja osoittaa Stapledonin olleen väärässä sivilisaatiomme kohtalosta.   

Ongelmia   

Vaikka pidän tätä kirjaa mestariteoksena, siinä on paljon puutteita. Suurin ongelma on kirjan alku, joka käsittelee modernin ajan tulevaisuutta. Kirjailijan yritykset ennustaa modernia politiikkaa ovat suurimmaksi osaksi hyvin lapsellisia, epäuskottavia ja hieman rasistisia. Tässä ei ole mitään vihamielistä rasismia, vaan enemmänkin sellaista viatonta ”jokaisella rodulla on omat kyvyt” tyyppistä muka hyväntahtoista rasismia. Kirjailijan mielipiteet mustista ja aasialaisista ovat erityisen vanhentuneita, vaikkakin hän ei näe mitään ongelmaa eri ihmistyyppien sekoittumisessa, kun maailman eri kolkat yhdistyvät parantuvien liikenneyhteyksien kautta.  

Koko kirjan alku onkin nykystandardeissa niin vanhentunutta ja kömpelöä, että melkein ajattelin jättää kesken. Silti puursin läpi, kun halusin tietää, miten kirjailija ennustaa kaukaisemman tulevaisuuden. Onneksi kirjan keskikohdasta, kun moderni sivilisaatiomme on romahtanut, varsinainen eeppinen evoluutiohistoriamme alkaa. Siitä kirja vain nousee mahtaviin ja kaukonäköisiin ulottuvuuksiin. Jopa planeettojen välinen sota marssilaista parvimielistä superorganismia vastaan käydään. Saamme lukea erilaisista ihmislajeista, joilla on erilaisia ympäristöön sopivia kykyjä, mutta myöskin miten opimme manipuloimaan omia geenejä, luodakseen uusia ja parempia versioita jälkipovistamme.    

Yhteenveto   

Olaf Stapledonin ”Viimeiset ja ensimmäiset” on yksi parhaimmista scifi-kirjoista, joita olen lukenut. Se ei ole vain jännittävä kertomus tulevaisuudesta, vaan elämää suurempi kertomus ihmiskunnan psykologiasta ja epätoivoisesta kamppailustamme luonnonlakeja vastaan. Kirjassa onkin sen äärimmäisen luonnontieteellisestä asenteesta huolimatta, hyvin kristillinen viesti ylimielisyydestämme luontoa kohtaan, joka lopulta tuhoaakin meidät.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Talousliberaalia scifiä

Nancy Kressin, vuonna 1993 julkaistu romaani ”Kerjäläiset Espanjassa” (oma suomennos) kertoo tulevaisuudesta, jossa muutaman rikkaan perheen geneettisesti räätälöidyillä lapsilla on kyky valvoa ikuisesti. Sen lisäksi, että nämä lapset ovat älykkäitä ja fyysisesti täydellisiä, unettomuus mahdollistaa ajattelun nopeamman kehityksen ja jopa ikuisen nuoruuden. Kuitenkin nämä huippuetuoikeutetut lapset joutuvat ”nukkuviksi” kutsuttujen ei-geeniräätälöityjen ihmisten kateuden kohteeksi.

Nukkumattomia aletaankin aikuisuudessa kohdella kuin juutalaisia 1900-luvun alun Euroopassa. Lopulta vainoaminen yltyy sellaisiin mittakaavoihin, että nämä ”nukkumattomat” ihmiset jakautuvat kahteen ryhmittymään. Yksi löytää oman taloudellisen lokeron yhteiskunnassa ja pitää matalaa profiilia, kun toinen taas pakenee Maapallon kiertoradalle rakennettuun avaruusasemaan.   

Syntyy kaksi erilaista nukkumattomien kulttuuria, joista yksi pyrkii käyttämään erikoiskykyjään auttaakseen ihmiskuntaa, kun taas toinen luo sisäänpäin kääntyneen ylivallan kulttuurin, joka halveksii tavallisia ihmisiä.    

Erilaisten tapahtumien kautta, nämä kaksi kulttuuria ja nukkuvat ihmiset joutuvat kohtalokkaaseen törmäyskurssiin.

2   

Oikeistolaista scifiä   

Tässä kirjassa nukkumattomat omaksuvat Ayn Randin objektivismin kaltaisen oikeistolaisen ideologian, jota eri hahmot tulkitsevat eri tavalla. Romaanissa ideologiaa kutsutaan ”yagaiismiksi” ja sen ydinpointti on äärimmäinen yksilöllisyys, jossa vapaa ja rajoittamaton kapitalismi ovat kiinteä osa ihmisten oikeutta ja paras tae vapaudelle ja oikeudenmukaisuudelle. Yagaiismin mukaan ketään yksilöä ei voi pakottaa yhtään mihinkään, mikä käytännössä tarkoittaa progressiivisen verotuksen ja hyvinvointivaltion vastustamista. Köyhyys on ainoastaan yksilön sielullisen heikkouden tila, jota voidaan korjata joko vapaehtoisella hyväntekeväisyydellä tai ottamalla itsestään niskasta kiinni.    

Toisin kuin Randin kirjat, joista yagaismiin on otettu vaikutteita, Kress osaa kirjoittaa syvällisempiä hahmoja ja hänen versionsa randilaisuudesta on paljon humaanimpi. Yagaismi onkin kirjassa enemmänkin itämaista henkisyyttä korostava kapitalistinen uskonto kuin materialistinen ideologia.   

Tämä kirja käsitteleekin pohjimmiltaan, miten oikeistolaiset liberaalit reagoisivat geenimuunteluihin ihmisiin. Mielenkiintoisinta on kuitenkin, miten eri hahmot elämänsä aikana tulkitsevat liberalismia kuvitteellisen yagaiismin kautta, osoittaen että eri olosuhteet ja elämänkokemukset voivat luoda samasta aatteesta erilaisia versioista.  

Kirja pitääkin oikeistolaista liberalismia niin itsestään selvänä maailmankatsomuksena, että rivien välissä kirja esittää köyhyyden johtuvan joko vapaan markkinatalouden rajoituksista tai yksilöitten oman henkisen tai geneettisen heikkouden takia.    

Tietenkin kirjailija kehystää äärioikeistolaisen version yagaismista huonona ja kokonaan alkuperäisen ideologian perversioksi. Vasemmistolaisia tulkintoja geenimuunteluihin lapsiin ei koko kirjassa esitetä. Lähin vasemmistolaisuutta lähenevä tapaus on romaanissa esiintyvä populistinen yrittäjä, joka yrittää luoda nukkumattomien ja nukkuvien välillä taloudellista tasa-arvoa brändäämällä tehtaansa “nukuvien tehtaaksi” joka myy huonolaatuisempia tuotteita sillä premissillä, että ne ovat tavallisten ihmisten kokoonpantuja. Eli vähän sama kuin Reilun kaupan tuotteet, mutta ihmisille, jotka eivät halua antaa kaiken rahansa suuryrityksiä omistaville nukkumattomille.   

Tämä selkeä ideologisuus saikin minut melkein jättämään kirjan kesken, mutta halusin kuitenkin tietää mihin kirjailija vie ideansa? Selvästi romaani käsitteli geenimuuntelua ja liberalismia monimutkaisemmin kuin Ayn Rand. Onneksi luin, koska tarinan edetessä yagaismi osoittautuu liian rajalliseksi ideologiaksi, jota hahmot alkavatkin kyseenalaistaa. Romaanin edetessä humaanimpi käsitys ihmisyydestä syntyy. Jotkut hahmot eivät katso köyhyyden olevan aina yksilön syytä, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita, eikä yksilön tarvitse ”todistaa” arvonsa auttajalle, jotta tämä ”ansaitsisi” apua.   

Ongelmia   

Suurin ongelma on romaanin ideologisuus. Kuten Randin kirjoissa, tässäkin on pitkiä ideologisia saarnoja, joita hahmot esittävät kesken kerronnan. En tiedä johtuuko omasta asenteellisuudestani vai ovatko tällaiset oikeistolaiset saarnat oikeasti näin ärsyttävän keinotekoisia. Tässä romaanissa saat kuulla mekanistisfilosofisia selityksiä hierarkioille ja matalalle verotukselle, jotka kuulostavat todella luonnottomilta. On kuin yhtäkkiä hahmo muuttuisi joksikin luennoivaksi robotiksi, joka esittää valmiiksi opitun puheen. Puheosuudet olivatkin rakenteeltaan erilaisia kuin hahmojen tavalliset repliikit, että ne häiritsivät romaaniin uppoutumista.

Olen lukenut vahvasti ideologisia romaaneja, joissa maailmankatsomus on upotettu paremmin, niinkin hyvin, että monet ihmiset eivät edes huomaa niitä. Esimerkiksi monet kirjallisuuden klassikot ovat vahvasti poliittisia, mutta monet lukijat eivät edes tajua, että heille syötetään kirjailijan ideologista maailmankatsomusta. Ideologisuus tai poliittisuus sinänsä eivät ole huonoja asioita fiktiossa, mutta ne pitää osata upottaa tarinaan taitavasti. Tässä epäonnistutaan pahasti siinä.    

Toinen ongelma on tarinan pääpahiksen huonosti rakennettu identiteetti. Tässä romaanissa esiintyy fasistinen musliminainen. Sinänsä ihan omaperäinen hahmo, mutta tämän uskonto ei lisää mitään hahmoon, vaan tuntui päälle liimatulta. Käytännössä tämä hahmo on ateistinen tiedeuskovainen, mutta kuitenkin hän käyttää abayaa ja välillä rukoilee Allahille. Jos kirjailija halusi välttämättä tehdä hahmostaan muslimifasistin, hän voisi edes yrittää käsitellä, miten hahmon uskonnollisuus on muovannut tämän persoonaa ja maailmankatsomusta tai sitten, miten se ei ole vaikuttanut. Romaanissa voisi olla vaikka mitä henkisiä kamppailua oman itsekkyyden ja uskonnollisen sanoman välillä. Tätä ei kuitenkaan tehdä, vaan hahmo vain *sattuu* olemaan uskovainen muslimi. Hahmon uskonto ei vaikuta mitenkään tämän toimintaan tai ajatteluun, kun vain romaanin alussa. Tuntuu kun kesken romaanin kirjailija olisi unohtanut, että kirjoitti hahmostaan muslimin. Vaikuttaakin siltä, että kirjailija lisäsi myöhemmin hahmoon islaminuskon, jotta se erottuisi tuhansista muista kirjallisuuden pahiksista.    

Yhteenveto   

Nancy Kressin kirja ”Beggars in Spain” on hyvä romaani, jossa suurimmaksi osaksi on monimutkaisia persoonia, jännittävä juoni ja mielenkiintoinen konsepti, mutta sen ideologisuus voi häiritä joitain lukijoita. Tämä kirja onkin hyvä vastapaino Yuval Noah Hararin “Homo Deus” (2015) vasemmistolaisemmalle visiolle siitä, mitä yhteiskunnalle voisi tapahtua, jos sen taloudellinen eliitti muodostuisi geenimuunteluista superihmisistä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Olen legenda

Mathesonin ”Olen legenda” (1954) kertoo postapokalyptisesta maailmasta, missä mystinen tauti on muuttanut lähes kaikki maailman ihmiset zombimaisiksi vampyyreiksi, paitsi yksi mies. Tämä yksinäinen mies on kirjan päähenkilö ja romaani kertoo hänen yrityksestä selviytyä tässä uudessa maailmassa ja samalla ymmärtää sitä riivaavaa tautia ja kenties keksiä parannuskeinon.   

11

Markku Soikkelin ”Tieteiskirjallisuuden käsikirjassa” (2015) mainittiin, että Richard Mathesonin kirja on paljon syvällisempi ja parempi kirja, kun siitä tehdyt elokuvaversiot (joista olen nähnyt sekä 60-luvun, että vuonna 2007 tuotetut versiot). Otin sitten lukulistalle Mathesonin romaanin, koska vuoden 1964 Robert L. Lippertin ohjaama elokuvaversio oli sen verran hyvä, että kirja varmaan räjäyttää tajuntani.  

Idea   

Romaanin fokus ei ole niinkään vampyyreissä ja niitten verenhimossa, vaan tarinan sankarin hahmotutkielmassa. Miten ihminen voi selviytyä pitkiä aikoja täysin yksin? Kauhu tuleekin siitä pelosta, että hetki millä hyvänsä vampyyrit voivat murtautua sankarin kotiin ja tappaa hänet tai hän itse tulee hulluksi eristäytyneisyydessään. ”Olen legenda” onkin yksi ahdistavimmista romaaneista, mitä olen koskaan lukenut. Monesti iho meni kananlihalle lukiessani tätä.    

Aikansa edellä   

Ihmeellisin asia on tämän romaanin modernius. Vaikka ”Olen legenda” kirjoitettiin 50-luvulla se sisältää nykyään vakiintuneita tieteiskauhun konsepteja, kuten ajatus zombeista taudin uhreina. Romaanissa vampyyrit ovat hyttysen tai hiekkamyrskyn levittämiä parasiitin uhreja. Parasiitti joko tappaa uhrinsa tai muuttaa tämän verenhimoiseksi hirviöksi. Jos uhri kuolee, parasiitti herättää tämän eloon. Kirjassa esiintyy siis kahdentyyppisiä vampyyreitä: On älykkäitä vampyyreitä ja sitten epäkuolleita ja joskus puoliksi mädäntyneitä aivottomia zombievampyyreitä. Kummatkin tyypit ovat todella vaikeita tappaa, koska parasiitti regeneroi haavat hyvin nopeasti. Tällainen asetelma on kuin modernissa zombie-elokuvassa tai -tietokonepelissä. Ainoa tapa lopullisesti tappaa näitä vampyyreitä on polttaa ne. Tarinan sankari kuluttaakin suuren osan päivistään metsästäen päivisin nukkuvia vampyyreitä, tappaen heidät ja heittäen ruumiit suureen palavaan joukkohautaan.   

Huvittavinta tässä romaanissa on kirjailijan rohkeus kutsua kirjan petoja vampyyreiksi. Romaanin universumissa populaarikulttuurin vampyyrit ovat olemassa konseptina, joten tarinassa ihmiset kutsuvat näitä taudin uhreja vampyyreiksi. Tämä on ironisesti virkistävää, koska nykyisissä genren tuotoksissa tällaista ei harrasteta. Esimerkiksi TV-sarjassa ”The Walking Dead” zombieita ei kutsuta ”zombieiksi” vaan ”kulkijoiksi”. Kai sitä haluttiin tehdä sarjasta ”tieteellisesti” uskottavamman kutsumalla zombieita joksikin muuksi. Tällaista varovaisuutta ei harrasteta Richard Mathesonin romaanissa, vaan vampyyrit ovat vampyyreitä ja niitä vielä tapetaan samalla tavalla kuin populaarikulttuurin arkityypit. Kirjan hahmo, jopa käyttää oppaana Bran Stokerin ”Dracula” (1897) romaania. Kuitenkin Matheson lisää tarinaansa ”tieteellisiä” selityksiä, miksi juuri puinen seiväs tappaa vampyyrin, miksi he eivät näe peilikuvaansa tai miksi krusifiksi ja sipuli toimivat karkottimina. Selitykset ovat kirjan maailman sisällä aika fiksuja ja uskottavia, vaikkakin pikkasen absurdeja. Romaani onkin kauhustaan huolimatta vähän camp-henkinen.   

Yhteenveto   

Richard Mathesonin ”Olen legenda” on todella ahdistava kauhuromaani, jossa kauhistuttavaa eivät ole vampyyrit, vaan kuoleman pelko ja psykologinen tutkielma eristäytyneisyydestä ja vainoharhaisuudesta. Vanhasta iästä huolimatta tämä on yhä toimiva kauhuromaani, josta valitettavasti ei ole tehty tällä vuosikymmenellä hyviä elokuvasovituksia.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Piikkien kuningas

Mark Lawrence ensimmäinen fantasiaromaani ”Prince of Thorns” (2011) oli sen verran loistavaa kyynistä tykitystä, että piti lukea jatko-osa. Tässä vuonna 2012 julkaistussa ”Piikkien kuningas” (oma suomennos) jatko-osassa lähdetään, hyvän jatko-osan tavoin, suurempiin seikkailuihin. Kirjan antisankari Jorg on nyt kostanut äitinsä ja veljensä murhar, samalla anastaen itselleen oman valtakunnan.    

2

Mutta horisontissa on kuitenkin ennustuksissa luvattu sankari, joka pyrkii yhdistämään hajonneen imperiumin. Valitettavasti yksi piikki tämän sankarin lihassa, on tarinan päähenkilö. Tästä alkaa huikea seikkailu keskiaikaisen maailman halki hankkiakseen keinon kukistaa tämä sankari, jota kaikki ihailevat.   

Jo tämä päälaelleen käännetty asetelma on kiehtova. Ensimmäisessä osassa sait seurata Jorgin nousua pelätyimmäksi sotaherraksi ja lopulta kokonaisen maan kuninkaaksi. Kauhistuttavasta menneisyydestään huolimatta Jorg oli valinnut voittaa koko maailman ja kaikki keinot pyhittivät tätä yhtä tarkoitusta. Aivan kaikki. Kirjailija tietenkin kuvaa hyvin graafisesti, miten Jorg toteuttaa suuren suunnitelmansa. Edellisessä romaanissa olikin innovatiivista seurata antisankaria, joka on niin machiavelilainen, että häntä voisi luonnehtia tarinan pahikseksi. Kuitenkin kirjailija osasi kuvata tämän hahmon paljon monimutkaisemmaksi ja kiehtovammaksi.   

Maailmanrakentamista      

”Piikkien kuningas” kertoo feodaalisesta maailmasta, joka on selvinnyt tuhat vuotta sitten muinaisen imperiumin tuhonneesta katastrofista. Edellisessä romaanissa paljastuukin, että oikeastaan eletään meidän maailmassa, mutta kaukaisessa tulevaisuudessa. Jorg ja muut ritarit ovatkin ydinsodasta selvinneitten jälkeläisiä. Sivilisaatiomme romahti niin totaalisesti, että kirjaimellisesti palattiin keskiaikaan. Kuten edellisessä romaanissa, muinaisen maailman hautautuneet huipputeknologiat ovat kaivettavissa ja hyödynnettävissä. Tässä esiintyykin mutanttien lisäksi geneettisesti muunneltuja trolleja, hologrammeja ja itse rinnakkaistodellisuuksien manipulointia. mutta kuten edellisessä osassa, romaani keskittyy Jorgin hahmotutkielmaan.     

Kehitystä!   

Koska nyt Jorg on kuningas ja vanhempi, hän oppii tässä romaanissa olemaan vastuullisempi ja jopa löytämään moraalisen rajan, jonka hänkään ei uskalla ylittää. En tiedä onko kirjailija pelkuri, kun ei uskalla kirjoittaa hahmostaan vielä vastenmielisemmän, vai oliko tarkoitus osoittaa, että Jorgilla on jokin luontainen moraalinen käsitys, jota hän ei ole valmis ylittämään. Silti hahmokehitys on tässä toteutettu mestarillisesti.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä romaanissa on monen jatko-osan ongelma, eli korkeat odotukset. Koska edellinen romaani päättyi niin eeppisiin sfääreihin, odotin jatko-osasta yhtä huikeaa, mutta sen sijaan sainkin hyvin tylsän ja pitkävetisen alun, joka melkein sai minut jättämään kirjan kesken. Toinen ongelma oli kirjailijan typerä valinta jakaa tämä romaani moneen eri aikatasoon ja hahmon perspektiiviin. Alussa olin hyvin hämmentynyt, enkä heti tajunnut kuka, missä ja milloin kertoi tarinaa. Tämä sarja on ensimmäisessä persoonassa, joten tällaiset pirstaleiset itämaiset narratiivit ovat erityisen vaikeaselkoisia. Mutta onneksi romaanin puolessavälissä olin tottunut kerrontatyyliin ja tarinakin alkoi ottaa vauhtia. Romaanin loppu ei sitten pettänyt ja haukoin henkeä sen mestarilliselle juonenkäänteelle.    

Yhteenveto   

Todella ärsyttävän hitaasta alusta huolimatta, romaanin loppuosa on niin palkitseva, että kannattaa lukea tämä Mark Lawrencen ”King of Thorns”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Onnettomuudesta radikalisoituneet

En pidä kovin paljon kauhusta tai bestseller kirjallisuudesta ja tämä Sarah Lotsin vuonna 2014 julkaistu ”Kolme” vaikutti juuri siltä. Erityisesti kansitaide oli kuin jostain Hollywoodin tusinakauhuelokuvasta. Mutta joku suositteli tätä kirjaa ja laiton sen lukulistaan.    

7

Idea    

”Kolme” kertoo vuonna 2012 tapahtuneista samanaikaisista lento-onnettomuuksista, joissa selviää yhteensä vain 3 lasta. Koska lento-onnettomuudet tapahtuivat samaan aikaan ja niin merkillisellä tavalla, monet alkavat spekuloida, että kenties ne ovat enteitä jostain suuresta. Välittömästi kaksi ryhmittymää alkavat tulkita tämän suuronnettomuuden merkiksi, että kristillinen maailmanloppu tai avaruusoliot ovat tulossa.     

Amerikkalaiset fundamentalistikristityt uskovat, että lapsia on oikeasti 4, koska Raamatun maailmanlopun ennustuksessa pitäisi olla 4 vitsauksia tuovaa ratsastajaa. ”Pamelisteiksi” kutsutut äärikristityt yrittävät etsiä käsiinsä nämä lapset, kun taas UFO-ryhmittymä yrittää samaa, mutta todistaakseen, että lapsiin on asennettu avaruusolioitten toimesta jokin mystinen mikrosiru tai, että lapset ovat oikeasti naamioituneita avaruusolentoja. Ainakin tiedän, miksi laitoin kirjan lukulistaan, koska se kertoo kuvitteellisista ääriliikkeistä, jotka menevät aivan liian pitkälle sekoilullaan.    

Jännittävä    

Parasta tässä on, että tämä ei ole tyypillinen kauhuromaani, jossa on verta ja hirviöitä, vaan enemmänkin jännitystrilleri, jossa kauhu tulee siitä mysteeristä, onko lapsissa jotain oikeasti ”vialla”, vai onko kaikki internetin pimeimpien nurkkien sekopäistä vainoharhaisuutta. Kirjan sirpaleinen rakenne antaa klaustrofobisen tunnelman lukijalle, ikään kuin olisimme itsekin tutkimassa jotain kauhistuttavaa tapahtumaa, jonka totuuden pystymme vain poimimaan pienistä ja rajatuista ikkunoista. Eli se pieni ristiriitaisten informaatioitten tihku, joka välittyy kerronnasta, herättää tietämyksen nälkää. Pystymme aistimaan tekstissä, että jotain kamalaa tulee tapahtumaan, mutta emme tarkkaan tiedä mitä, mutta vihjeitä ripotellaan pitkin poikin eri hahmojen perspektiivikuvauksissa. Minusta tämä oli todella ahdistava ja jännittävä romaani, erityisesti siinä, miten nopeasti, jotkut hahmot radikalisoivat fanaatikoiksi. Samalla kun toiset taas yrittävät pitää päänsä kylmänä outojen tapahtumien edessä.

Rakenne    

Kirja on koottu kuin se olisi romaanissa esiintyvän toimittajan kirjoittama tietokirja ”Mustaksi torstaiksi” ristityn lento-onnettomuussarjan jälkimainingeista. Kirja rakentuu lukuisista haastatteluista, Skype- ja sähköpostiviesteistä, lehtiartikkeleista ja viranomaisraporteista. Jokainen kappale on yhden henkilön perspektiivi tapahtumiin, joten kerronta on hyvin pirstaleinen ja välillä viitataan tuleviin tapahtumiin menneessä aikamuodossa. Tämä voi olla joillekin vaikeaa seurata, mutta pidin tästä otteesta. Luen sen verran paljon tietokirjoja, että pidin ”Kolme” monipuolisesta kerrontatyylistä.    

Ongelmia    

Suurin ongelma on romaanin lopussa. En sitten tiedä onko oma keskittymiskykyni heikkous, vai romaanin monimutkainen rakenne, mutta yhtäkkiä tapahtumat eskaloituvat aivan liian nopeasti, että pysyisin perässä. Tämä taas heikensi lopun vaikutusta, mikä oli hämmentävä kokemus. Mutta koska Stephen Kingin romaanit kärsivät tästä samasta viasta, niin annan anteeksi. Joskus on vaikeaa jatkaa koko romaanin pituuden verran samaa tunnelmallista tasoa.     

Yhteenveto    

Sarah Lotsin ”Kolme” on todella monipuolinen, ahdistava, jännittävä ja ajankohtainen romaani, joka kertoo siitä, miten suuri katastrofi voi kertaheitolla radikalisoida suuren määrän ihmisiä, muuttamaan historian kulun. Rakenne voi olla joillekin hieman vieraannuttavaa, mutta jos pääsee sen yli, tämä on todella hyvä kirja.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Lomonosovin moottori: Lovecraftilaista pervoilua

Kun on muitakin asioita elämässä kuin kirjat ja lukulista on niin pitkä, että välillä pääsee vuosien päästä lukemaan jotain kirjaa, ehtii unohtamaan mistä kirja edes kertoi? Näin tapahtui Antti Salmisen vuonna 2014 julkaistulle romaanille ”Lomonosovin moottori”.   

10

Kun otin tämän kirjan käteen kirjastosta, sillä ei ollut takakansitekstiä ja kansitaidekin oli mitäänsanomaton. Muistin hämärästi, että tämä kirja oli scifiä, mutta en muuta. En edes tiedä kuka tätä suositteli tai mistä kuulin koko kirjasta? Kustantamonkin nimi oli vaikea saada selville. Mutta pidän tällaisesta mysteeristä, koska useimmiten saan näistä tuntemattomista romaaneista positiivisia yllätyksiä ja hienoja elämyksiä.

Kieli 

Aloin lukemaan ja jäin heti koukkuun. Romaanin kieli on jotain puolirunollista ensimmäisen persoonan päiväkirja- ja asiakirjamerkintöjä, joissa kuljetaan surrealismin korkeimmissa sfääreissä. Yleensä pidän runojen lukemista hankalana, koska suomi ei ole äidinkieleni tai sitten olen vaan liian tyhmä, mutta tässä runollisuus oli sen verran kevyttä, että pystyin seuraamaan tapahtuma ja nauttimaan kielestä.    

Idea

Romaani kertoo tutkimusretkistä Siperiaan, jossa paljastettiin jokin mystinen kosminen tapahtuma. Ensimmäinen tutkimusretki päättyy etsimään jotain myyttistä moottoria Lomonosovin vuoressa. Romaanin asetelmassa me lukijat olemme toinen tutkimusretki, joka yrittää selvittää sekalaisista päiväkirjasivuista, muistinpanoista, äänitteistä ja asiakirjoista, mitä ensimmäiselle tutkimusretkelle oikein tapahtui. Kirjan sivut ovat sekaisin, joten mitään kronologista järjestystä ei ole, vaan lukijan itse on koottava palapeli menneistä tapahtumista.  Mutta edellä mainittu ei ole edes omituisin asia teoksessa, vaan sen maailma. ”Lomonosovin moottori” romaani sijoittuu johonkin vaihtoehtoiseen todellisuuteen, missä eletään höyryvetoisen huipputeknologian hallitsemassa maailmassa, jossa hevosen lannan ja ihmisen sperman sekoituksesta kasvatetut homonculukset (populaaristi ”culleiksi” kutsuttuja) toimivat palvelijoina. 

Lovecraftilaista pervoilua   

Jos et jo tullut kiihottuneeksi tästä todella omaperäisestä asetelmasta, niin asiaa mutkistaa vielä enemmän se, että tähän tarinaan liittyy 1800-luvun tutkimusretkeilyn romantiikan lisäksi, ruumiin muodonmuutoksia. Mätänemistä, hajoamista ja sen sellaista yhdistettynä todella perversseihin seksuaalisiin kuvaksiin. Enkä tarkoita vain siinä, että jotkut hahmoista kutsuvat henkilökohtaisia pikkupalvelijoitaan ”culleiksi”, vaan tässä on penisten ja anusten vääntämistä ja yhtäkkisiä jalkojen muuttumisia lepakonsiiviksi ja sellaista, josta jotkut hahmot saavat seksuaalista nautintoa!   

Runollisen kielen takia et ole ollenkaan varma onko Lomonosovin vuoristossa jokin hallusinaatioita aiheuttava kosminen värinä vai muuttuvatko todella hahmot ihmishirviöiksi ja kuolevat? Asiaa sekoittaa vielä muka tieteelliset kuvaukset homonculusten historiasta ja muut kummalliset lihallisen karut kyberneettiset kokeilut.    

Yhteenveto   

Koska olen laista, en jaksanut yrittää koota sivuista jotain kronologista järjestystä, vaikka niitten alareunassa oli numerokoodeja, joten en ymmärtänyt juonesta mitään. Mutta teksti oli sen verran elävää ja kiehtova, että ahmin tämän kirjan. Välillä nauroin ja irvistin tai molempia. Kannattaa lukea ”Lomonosovin moottori” jos haluaa lukea omaperäistä kokeellista suomalaista scifiä!   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin