Avainsana-arkisto: seikkailu

”Kuninkaitten tapa” ja mielikuvituksen rajallisuus.

Brandon Sandersonin ”Kuninkaitten tapa” (oma suomennos) on yksi tavanomaisimmista ja samaan aikaan erikoisempia fantasiakirjoja, joita olen lukenut. Tämä vuonna 2010 julkaistu kirja ei oikein kerro mistään, vaan se on alustus suuremmalle tarinalle. Kirjan fantasiamaailma on aika tavanomainen, paitsi että sitä riivaa välillä supermyrskyt ja suurin osa eläimistä ovat äyriäisiä. Tietenkin myyvin osio romaanista on taikavoima, jota jotkut ihmiset, erityisesti eräs mystinen salamurhaaja hallitsevat. Tämä taikavoima mahdollistaa yliluonnollisen vahvan kehon, joka pystyy kosketuksella höyrystämään kallioita tai antamaan käyttäjälle kyvyn hypätä korkeammalle kuin muut.   

7

Ympäristönsä vanki   

Mielenkiintoinen aspekti Brandon Sandersonin ”Kuninkaitten tapa” romaanissa on se, että sen fantasiamaailmassa vain naiset osaavat lukea ja kirjoittaa. Tämä tarkoittaa, että kaikki virkamiehet ja tiedemiehet ovat naisia. Miehet taas ovat tässä maailmassa ”vain” työläisiä, sotureita ja politiikkoja. Sukupuoliroolien kääntäminen osittain päinvastaisiksi on ainoa asia, äyriäisten lisäksi, mikä erottaa tämän fantasiaromaanin muista.   

Silti asetelmien kääntäminen kiinnitti huomiota siihen, mitä kirjailija ei kääntänyt: Sandersonin luomassa maailmassa valkoiset ovat yhä hallitseva kansa ja mustat orjia. Koska kirjailija oli muuttanut naisten roolin tasa-arvoisemmaksi kuvitteellisessa maailmassaan, niin oli todella outoa nähdä, ettei kirjailijan mielikuvitus riittänyt kuvittelemaan, että kenties mustat olisivat hegemonisessa asemassa edes fantasiamaailmassa! Olen lukenut jo aika paljon fantasiakirjallisuutta ja en ole vieläkään lukenut yhtään genren kirjaa, joissa valkoiset eivät olisi eurooppalaisen esikuviensa kaltaisia. Se on valitettavaa, että genre, jonka ydinteema on vapaa mielikuvitus, ei kykene luomaan maailmoja, jotka haastavat meidän nykyisiä etnisiä mielikuvia. Kirjailija pystyy maksimissaan kuvittelemaan valkoisia naisia tieteiden tekijöinä ja äyriäisiä koirina ja lintuina, mutta ei mustaa imperiumia, joka orjuuttaisi valkoisia.    

Ja ennen kuin joku tulee sanomaan, tiedän että on olemassa fantasiakirjoja, joissa mustat ovat niskan päällä, mutta lukulistani on niin pitkä, etten ole päässyt vielä lukemaan niitä. 

Juoni?   

Tässä romaanissa on monta juonentynkää, jotka eivät kunnolla ehdi edes alkaa. Romaani yrittää olla jonkinlainen ”Tulen ja jään laulu”-tyyppinen monihenkilöinen raaka reaalipoliittinen fantasiaseikkailu, mutta erottumatta kovinkaan paljon esikuvastaan. Teknisesti tässä romaanissa ei ole mitään vikaa, vaan tämä on hyvin kirjoitettu ja viihdyttävä kirja.    

Yhteenveto    

Brandon Sandersonin ”The Way of Kings” oli sen verran viihdyttävä ja kiehtova lukukokemus, että tulen lukemaan sarjan muut kirjat, mutta ei tässä ole mitään kovin ”myytävää”, jos ei laske äyriäisiä ja lukutaitoisia naisia.    

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Kultainen kompassi

En ollut koskaan ennen kuulut Philip Pullmanin ”Kultainen kompassi” (1995) kirjasta, kunnes vuonna 2007 tuli Chris Weitzin ohjaama elokuvaversio. Olin silloin 17 vuotias, jolloin elokuvan traileri ja kirjan kansi vaikuttivat lapsellisilta. En sitten katsonut tai lukenut kirjaa. Kopioidessa lukulistaan kaikki merkittävät scifi- ja fantasiakirjat, tämä teos päättyi sinne.    

1

 Juoni    

”Kultainen kompassi” kertoo fantasiamaailmasta, joka on kuin 1800- tai 1900-luvun alun meidän maailma, mutta jossa revonutulista voi nähdä välähdyksiä toisesta rinnakkaistodellisuudesta ja jokaisella ihmisellä on oma henkilökohtainen, suojelusenkelinä toimiva, daemoni. Nämä olennot syntyvät ihmisten kanssa ja heitä yhdistää näkymätön, mutta katkeamaton emotionaalinen linkki. Tämä linkki rajoittaa kuinka kauas daemoni voi lähteä ihmiskumppanistaan. Daemonit pystyvät omaksumaan erilaisten eläinten muodot ihmisten tunteiden mukaan.   

Tämän kirjan maailmassa katolinen kirkko on vahva maailmanmahti, jonka tarkkailevan silmän alla joukko tutkijoita yrittää saada selville, miten päästä revontulissa näkyvään rinnakkaistodellisuuteen. Mutta myöskin miksi sieltä putoaa ihmeellistä ”pölyksi” kutsutta elementtiä, joka ei vaikuta lapsiin? Kirjan päähenkilö on nuori tyttö, joka joutuu erilaisten kommellusten kautta sekä etsimään lähiseudulta kadonneita lapsia, että osaksi yhtä tutkimusretkeä napapiiriin. Siinä sitten muodostuu huikea seikkailu, jossa on noitia, haarniskaisia taistelujääkarhuja ja lapsia kaappaava salaseura.     

Yllättävän rankka    

En odottanut suurta tästä kirjasta, mutta yllätyin positiivisesti. Vaikka kirjan maailma on absurdi, sen kuvailu oli sen verran yksityiskohtaista ja tunteikasta, että se hetkessä muuttui uskottavaksi. Uppouduin kokonaan tarinaan ja nuoren tytön seikkailuun, jossa vereltä ja kuolemalta ei säästytä. Tämä on ehkä eka fantasiakirja, jossa päähenkilö on lapsi, joka tuntuu ottavan lapset vakavasti.    

Muistan nuorempana halveksivani nuorten kirjoja, koska koin niitten olevan liian kevyttä ja alentavia. Pidin enemmän aikuismaisista kertomuksista, joissa oli edes jotenkin realistisesti selitetty, miksi tarinan sankari oli lapsi. Tässä kirjassa se on toteutettu erinomaisesti. Graafinen väkivaltakin on toteutettu tavalla, joka on tarpeeksi haastava lapselle, mutta ei liian rankka, että siinä traumatisoituisi. Kirjailija ikään kuin tiesi, mitä lapsi haluaa lukea tietyssä iässä. Ainakin itse olisin toivonut, että vanhempani olisivat antaneet tämän kirjan minulle luettavaksi Harry Potterin sijaan.    

Rikas kuvaus    

Erityisen ansiokasta on kirjailijan tapa kuvailla maailman eri kulttuurit, teknologiat ja kuvitteelliset tieteelliset teoriat dialogin kautta. Tässä ei pysähdytä juonta esitelläkseen kuvitteellisen maailman karttoja ja asiakirjoja, kuten ”Taru Sormusten herrassa” tai selitetä asioita tavalla, joka tuntuu suoraan lukijalle suunnatuksi, vaan kaikki paljastetaan luonnollisessa dialogissa. Vähitellen opit tuntemaan eri heimojen, noitien ja jääkarhujen kulttuurien ihmeelliset yksityiskohdat. Sama on kirjan maailman kuvitteellisten tieteellisten teorioitten kanssa, jotka kuulostivat ihan kuin oikean maailman teorioilta, joilla on tutkijansa ja teoreettiset kiistansa. Samalla tässä ei ole unohdettu vahvoja tunteita, joita on joskus vaikea saavuttaa tämän genren kirjallisuudessa, jonka fokus on enemmän ulkoisissa kuvailuissa.     

Yhteenveto    

Philip Pullmanin ”Kultainen kompassi” on hieno fantasiakirja, jonka muut sarjan kirjat en malta odottaa lukea. Toivon mukaan taso pysyy muissakin korkeana. Siitä on aikaa, kun olen lukenut fantasiaromaanin, joka on lapsille suunnattu, mutta jota aikuinenkin voi vakavissaan nauttia. Sitä välillä kyllästyy kyynisiin ultrarealistisiin fantasiakirjoihin. Kannattaako muuten katsoa elokuvaversio vai vesitetäänkö siinä kaikki?  

1 kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Ennen hirttämistä

Pidin ensimmäisestä Joe Abercrombien fantasiaromaanista ”Ase itse” joten otin lukulistalle vuonna 2007 julkaistun jatko-osan ” Ennen hirttämistä”. Tässä kirjassa edetään kootun retkikunnan kanssa kohti romahtaneen imperiumin joutomaata, missä pitäisi sijaita maailmaa pelastava taikaesine.   
12

Idea.   

Konfliktit, väkivalta, juonittelu ja persoonien törmäykset vain kasvavat mahtavimmiksi ja haasteellisiksi tässä romaanissa. Mutta kuvauksen yksityiskohtaisuus tai hahmotutkielmat eivät kärsi. Tarinassa on kolme eri tasoa. On Pohjoisessa käyvä sota, jossa osa barbaariheimoista ovat liittoutuneet etelän kuningaskunnan kanssa, taistellakseen edellisessä kirjassa noussutta barbaarikuningasta vastaan. Barbaarikuningas on liittoutunut yliluonnollisten pimeitten voimien kanssa. Kukaan ei käsitä mitä nämä pimeät voimat tarkalleen ovat, mutta niihin liittyy noitia, sumupilviä ja zombimaisia hirviölaumoja. Toinen taso on etelässä olevan saaren puolustaminen itämaiselta imperiumin valloitusretkeltä, jonka ohelle yritetään selvittää murhamysteeriä. Sitten on tarinan päätaso, joka on taikaesineen hakeminen romahtaneesta muinaisesta imperiumista. Kaikki liittyy kaikeen, mutta ainoastaan tarinan velho vaikuttaa tietävän miten. Jokainen osio avaa enemmän Abercrombien kirjoittamaa maailmaa ja paljastaa jotain syvällistä hahmoista.   

Hahmotutkielmia 

Tästä kliseisestä asetelmasta alkaakin kirjan päähahmojen henkinen kasvumatka. Ensimmäisessä osassa hahmot joutuvat epätavallisiin tilanteisiin, joissa päästiin tutustumaan heidän persooniin, mutta nyt saamme nähdä niitten kehityksen. Kuten aiemmassa romaanissa, perspektiivi vaihtuu hahmosta hahmoon, jolloin saat nähdä ikään kuin peilistä, mitä muut kumppanit ajattelevat toisistaan. Kirjassa seurataan inkvisition kuulustelijaa, barbaarisoturia, salamurhaajaa, velhoa, ritaria ja monia muita fantasiakirjallisuudelle tyypillisten arkityyppien seikkailuja.  

Koska olet saanut seurata edellisestä kirjasta lähtien jokaisen hahmon ajatukset, pystyt käsittämään, miten moni on väärinymmärretty ja jopa sympatisoimaan heidän valintojaan. Mutta kirjailija on sen verran nerokas, että hän ei paljasta kaikkia hahmoistaan, vaan monia yhä verhoaa erilaiset mysteerit, jotka avautuvat hiljalleen sarjan edetessä.   

Mielenkiintoista onkin enemmän tässä romaanissa avatut sivuhahmot, jotka ovat yhtä mielenkiintoisia ja sympaattisia kuin päähahmot. Mielestäni ansioitunein juttu tässä kirjassa onkin, miten kirjailija onnistuu luomaan kovia ja karaistuneita soturihahmoja, jotka sisimmällään ovat herkkiä ja pelokkaita ihmisiä. Yleensä romaaneissa, erityisesti tästä genrestä, tällainen tasapaino on vaikea saavuttaa, ilman että romaani menee liian vakavaksi. Mutta tässä onkin huumoria, sarkasmia, seksiä ja aivan mieletön määrä graafista väkivaltaa. Voisinkin sanoa, että tämä on vähän humoristisempi ”Tulen ja jään laulu”   

Yhteenveto  

Joe Abercrombien ”Ennen hirttämistä” on todella hyvä ja viihdyttävä jatko-osa, joka onnistuu olemaan kaikin kaikkiaan parempi kuin ensimmäinen. Tässä hahmojen syvyys suurenee, huumori on yhä täydellistä ja vakavammatkin osiot ovat ansioituneesti vakavia ja tunteikkaita. Tämä ei siis ole parodia tai satiiri, vaan ihan vakava romaani, joka onnistuu täydellisesti liikkumaan keveyden ja vakavuuden välillä. Suurin ongelma tässä kirjassa on kuitenkin yksi seksikohtaus, joka on mielestäni kömpelö, omituinen ja hieman teinimäinen. Onneksi se ei ole kovin yksityiskohtainen tai pitkä. Pääosin tämä seksikohtaus kuvaillaan humoristisesti, joten se ei ole liian vaivaannuttava. Olen alkanut huomaamaan, että miespuoliset fantasiakirjailijat eivät osaa kuvailla seksikohtauksia kunnolla. Mutta muuten jos piti ekasta osasta, tulee rakastamaan jatkoakin!   

1 kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin