Tuija Pulkkisen ”Postmoderni politiikan filosofia” on feministinen tietokirja, jossa pyritään analysoimaan, miten perinteiset poliittiset ideologiat käsittävät sukupuolen väärin.
Pulkkinen argumentoi, että liberalismin, marxismin ja hegeliläisyyden pohjalta syntyneet poliittiset teoriat käsittävät tasa-arvopuheistaan huolimatta sukupuolen vääristä lähtökohdista, koska nämä ideologiat perustuvat moderniin ajatteluun, jonka mukaan ihmiskunta on matkaamassa kohti tulevaa utopiaa, jossa ihmiskunta saavuttaisi ”luonnolliseen” ihanteelliseen tilan. Tämä ajatuslähtökohta pyrkii kyllä ihmisten olojen parantamiseen ja ennakkoluulojen murtamiseen, mutta auttamatta se perustuu väärälle oletukselle, joka on oikeastaan haitallinen.
Jos et ymmärtänyt, mitä helvettiä äsken kerroin, niin ei se mitään, koska tämä on niitä vaikeaselkoisia filosofisia kirjoja, joitten lukemiseen pitää oikeasti keskittyä. Tuija Pulkkinen yrittää olla jokin suomalainen Judith Buttler ja kirjoittaa niin esoteerista humanistista tekstiä, että melkein piti lukea tämä sanakirjan kanssa. Mielestäni yksi syy, miksi feminismillä on niin huono maine, on juuri se, että monet alan kirjoista ovat todella vaikeaselkoisia, jolloin lihaa syövä, valkoinen heteromies vieraantuu koko ideasta, että naisilla ja seksuaalivähemmistöillä pitäisi olla samat oikeudet ja alkaakin luulemaan, että feminismi on omistettu hänen olemassaolonsa kieltämiseen.
”Postmodernin politiikan filosofian” idea on se, että sukupuolitutkimukseen pitäisi soveltaa postmodernistista tutkimuskehystä. Postmodernismi on käsite, joka haastaa modernin käsityksen, että ihmiskunnalla on jokin tavoite. Postmodernismin mukaan ei ole olemassa mitään suurta totuutta, jota ihmiskunta pitäisi tavoitella, vaan sen sijaan on vain olemassa joukko ihmisiä, jotka kaikki ovat yhtä pihalla ja sen takia maailma on niin perseestä. Kenelläkään ei oikeasti ole mitään hajua, miten parantaa ihmiskunnan tilaa, ei Marxilla, ei Jeesuksella, Muhammadilla tai Stuart Milillä. Kaikki suuret kertomukset ovat oikeasti vain arvailuja, eikä absoluuttisia totuuksia. Kenenkään olemassaololla ei ole tarkoitusta, kukaan ei kuulu mihinkään ja me kaikki tulemme kuolemaan. Postmodernismia on sovellettu kuvataiteeseen, kirjallisuutteen ja tieteen filosofiaan. Postmodernismi ei ole mikään ideologia, vaan käsite, joka kuvaa ihan todellista ilmiötä, joka on syntynyt Toisen maailmansodan jälkeen. Ehkä paras tapa, millä kuvaan postmodernismia on se, että EMP-nettikauppa myy 65€ hupparia, jossa on ommeltu valmiiksi kasvoja peittävä huivi, jotta voisi osallistua helpommin antikapitalistiseen mellakkaan.
Pulkkinen pyrkii perustelemaan tällä kirjalla, miksi postmodernistinen kehys on paras tapa analysoida sukupuoli-identiteettejä kuin moderni ajattelu, erityisesti jos aiomme tehdä sukupuolipolitiikkaa. Pulkkisen pääargumentti on, että nykyisessä sukupuolikeskustelussa pyritään todistamaan, että on olemassa ”luonnollinen” sukupuoli, joka oikeuttaisi tai kieltäisi omaa sukupuoli-identiteetin. Jotkut pyrkivät todistamaan, että on olemassa vain kaksi sukupuolta, että munat ja pimpit ovat kohtaloita ja jos et käyttäydy kuin stereotyyppinen nainen tai mies, niin olet mielisairas. Toisen näkemyksen mukaan taas, jos todistetaan, että LGBTQ-ihmiset ovat luonnollisia, niin sitten edellinen porukkaa saa pitää turpansa kiinni ja harrastaa kummaa tantraseksiä.
Pulkkisen mukaan molemmat porukat ovat väärässä, koska luonnossa ei ole olemassa mitään standardia. Kirjailija käy aika ekstensiivisesti läpi sukupuolibiologiaa käsittelevää kirjallisuutta osoittaakseen, että ei ole olemassa mitään tarkkaan rajattua sukupuolta. Tiede ei ole löytänyt mistä alkaa naisellisuus ja loppuu miehisyys. Mutta Pulkkinen ei tyydy vain nostattamaan kovat tieteet perustellakseen mielipiteensä, vaan hän haastaa koko tieteenfilosofian lähtökohdat.
Jos Jumalaa ei ole olemassa, niin eihän luonto itsessään ole voinut asettaa jotain rajapyykkiä, jonka tiedemiehet voivat lukea ja kertoa ”Hei, tämän DNA-ketjun mukaan penis määrittää koko ihmisen olemuksen ja homous on vain rikkinäisen oletusasetuksen virhe.” Pulkkisen mukaan luonnossa ei ole oletusarvoa tai standardeja. Ajatus, että koko todellisuus toimisi yhtä täsmällisesti kuin tietokoneohjelmisto on juurikin modernin ajatuksen jäännös, joka perustuu kristilliseen käsitykseen, että luonto ”luotiin”. Tästä suuresta oivalluksesta Pulkkinen alkaa perustelemaan, miksi meidän ei pitäisi käsittää LGBTQ-ihmisiä ”ekstra” ihmisinä, jotka poikkeavat heteronormatiivisesta ”standardista”, vaan pitäisi luopua koko ajatuksesta, että on olemassa ”erikoisia” sukupuoli-identiteettejä, johon voi itsensä lokeroida. Sen sijaan on olemassa samanarvoisia sukupuoli-identiteettejä, joihin vain synnytään.
Jos pääsee todella vaikeaselkoisen akateemisen jargonin läpi, niin tämä on oivaltava kirja, joka perustelee, miksi ei ole paljon väliä, mitä sukupuoli-identiteettejä ihmisillä on, eikä se uhkaa lihaa syövää, heteromiestä, vaan oikeastaan vapauttaa hänet olemaan oma itsensä
