Avainsana-arkisto: sisällissota

Kyberkommunisteja!

Ken MacLeodin, vuonna 1995 julkaistu ”Tähtijaosto” on kyberpunk-romaani tulevaisuudesta, jossa maailma on pirstaloitunut lukuisiin keskenään taisteleviin ääriryhmiin. Ainoa maailmaa yhdistävä koneisto ovat internetti ja Yhdysvaltojen ja YK:n muodostama maailmanlaajuinen pseudoimperiumi, joka juuri ja juuri saa jotkut maailman alueet pidettyä vakaina. Tässä maailmassa erilaiset hahmot, joihin kuuluvat hullu tutkija, uustrostkilainen palkkiometsästäjä ja entinen fundamentalistikristillinen tietokonekoodari yrittävät ratkaista mystisen tietokoneviruksen taustoja sekä mikä on ”Tähtijaosto”?    

8

Ajankohtainen   

Kirja vihjailee, että äärimmäinen poliittinen polarisoituminen johtui internetin uudesta ohjelmasta, joka tuotti yksilöille räätälöityä viihdettä ja uutisia, luoden lukuisia ideologisia kuplia. Uutisiin ei voi enää luottaa, koska lukuisat ääriryhmät tuottavat netissä omaa propagandaansa. Samalla jotkut aseelliset palkkasoturit saavat elantonsa videokuvaamalla tehtäviään kameralla ja lähettämällä ne heidän omiin nettisivuihinsa, sekä myymällä erilaisiin uutiskanaviin.  Tämä kirja kirjoitettiin ennen YouTube ja sosiaalista mediaa, joten on hieman ahdistavaa, että tämä kirja ennusti kummatkin keksinnöt ja esittää ne hirvittävän kroonisen sisällissodan alkusyiksi.    

Tässä romaanissa esiintyviä aseellisia ääriryhmiä ovat uustroskilaiset, anarkokapitalistit, fundamentalistikristityt, islamistit, äärivihreät ja monia muita.  Kirjassa on myöskin täysin uusia ja hulluja ääriryhmiä, kuten femininistit (joita ei tule sekoittaa feministeihin) jotka ajavat naisellisten arvojen hegemoniaa, koska uskovat maailman ongelmien johtuvan miehisistä hyveistä. Sitten on oma lempparini: anarkokansallisiset feministit. Nämä ovat natsianarkistifeministit, jotka uskovat kaupunkien ja patriarkaalin olevan juutalaisten miesten salaliitto alistaakseen valkoisen rodun! Kuitenkin kirjan sankarit ovat kommunistit, jotka yrittävät juonitteluilla ja erilaisilla salajärjestöillä kaapata vallan itselleen.    

Ongelmia   

Vaikka Ken MacLeod esittää aika ajankohtaisia ja kiinnostavia konsepteja kirjassaan, sen hahmot ovat todella ohuita ja tarina sekava. En pysynyt perässä siitä kuka oli kuka ja missä oikein oltiin? Romaanissa oli liikaa juonentynkiä, jotka menivät sinne sun tänne.    

Yhteenveto   

Ken MacLeodin ”Tähtijaosto” on kiinnostava kirja, koska se vaikuttaa ennustaneen nykymaailmamme, jossa Kylmä sota ja äärimmäinen poliittinen polarisaatio ovat palaneet voimalla. Samalla tässä on hyvä varoitus internetin pimeimmistä voimista, joitten esiasteita olemme jo nyt kokemassa. Harmi vaan, että kirjan tarina on kömpelösti kirjoitettu.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Ristiretki ja jihad

Olin käymässä Akateemisessa kirjakaupassa, joka on aina vaarallinen paikka viettää aikaansa, kun törmäsin tämän William R. Polkin provokatiivisesti otsikoituun kirjaan ”Ristiretki ja jihad: Tuhatvuotinen sota muslimimaailman ja globaalin pohjoisen välillä”. Tartuin kirjaan, koska otsikko vaikutti noudattavan äärioikeistolaisten eurabiafantasioita, mutta eihän Akateeminen kirjakauppa sellaista roskaa laita esiteltäväksi hyllyihinsä? Takakansiteksti paljastikin, että tämä on viime vuonna julkaistu akateeminen kirja muslimimaitten ja globaalin pohjoisen välisten konfliktien historiasta. Kirjailija pyrkii tällä teoksella pohtimaan, miksi muslimit inhoavat länsimaisia suurvaltoja ja miksi jotkut heistä ryhtyvät terrorismiin meitä vastaan? Kirja vaikutti sen verran mielenkiintoiselta, että otin luettavaksi.

Lue loppuun

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kulttuuri, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Talousliberaalia scifiä

Nancy Kressin, vuonna 1993 julkaistu romaani ”Kerjäläiset Espanjassa” (oma suomennos) kertoo tulevaisuudesta, jossa muutaman rikkaan perheen geneettisesti räätälöidyillä lapsilla on kyky valvoa ikuisesti. Sen lisäksi, että nämä lapset ovat älykkäitä ja fyysisesti täydellisiä, unettomuus mahdollistaa ajattelun nopeamman kehityksen ja jopa ikuisen nuoruuden. Kuitenkin nämä huippuetuoikeutetut lapset joutuvat ”nukkuviksi” kutsuttujen ei-geeniräätälöityjen ihmisten kateuden kohteeksi.

Nukkumattomia aletaankin aikuisuudessa kohdella kuin juutalaisia 1900-luvun alun Euroopassa. Lopulta vainoaminen yltyy sellaisiin mittakaavoihin, että nämä ”nukkumattomat” ihmiset jakautuvat kahteen ryhmittymään. Yksi löytää oman taloudellisen lokeron yhteiskunnassa ja pitää matalaa profiilia, kun toinen taas pakenee Maapallon kiertoradalle rakennettuun avaruusasemaan.   

Syntyy kaksi erilaista nukkumattomien kulttuuria, joista yksi pyrkii käyttämään erikoiskykyjään auttaakseen ihmiskuntaa, kun taas toinen luo sisäänpäin kääntyneen ylivallan kulttuurin, joka halveksii tavallisia ihmisiä.    

Erilaisten tapahtumien kautta, nämä kaksi kulttuuria ja nukkuvat ihmiset joutuvat kohtalokkaaseen törmäyskurssiin.

2   

Oikeistolaista scifiä   

Tässä kirjassa nukkumattomat omaksuvat Ayn Randin objektivismin kaltaisen oikeistolaisen ideologian, jota eri hahmot tulkitsevat eri tavalla. Romaanissa ideologiaa kutsutaan ”yagaiismiksi” ja sen ydinpointti on äärimmäinen yksilöllisyys, jossa vapaa ja rajoittamaton kapitalismi ovat kiinteä osa ihmisten oikeutta ja paras tae vapaudelle ja oikeudenmukaisuudelle. Yagaiismin mukaan ketään yksilöä ei voi pakottaa yhtään mihinkään, mikä käytännössä tarkoittaa progressiivisen verotuksen ja hyvinvointivaltion vastustamista. Köyhyys on ainoastaan yksilön sielullisen heikkouden tila, jota voidaan korjata joko vapaehtoisella hyväntekeväisyydellä tai ottamalla itsestään niskasta kiinni.    

Toisin kuin Randin kirjat, joista yagaismiin on otettu vaikutteita, Kress osaa kirjoittaa syvällisempiä hahmoja ja hänen versionsa randilaisuudesta on paljon humaanimpi. Yagaismi onkin kirjassa enemmänkin itämaista henkisyyttä korostava kapitalistinen uskonto kuin materialistinen ideologia.   

Tämä kirja käsitteleekin pohjimmiltaan, miten oikeistolaiset liberaalit reagoisivat geenimuunteluihin ihmisiin. Mielenkiintoisinta on kuitenkin, miten eri hahmot elämänsä aikana tulkitsevat liberalismia kuvitteellisen yagaiismin kautta, osoittaen että eri olosuhteet ja elämänkokemukset voivat luoda samasta aatteesta erilaisia versioista.  

Kirja pitääkin oikeistolaista liberalismia niin itsestään selvänä maailmankatsomuksena, että rivien välissä kirja esittää köyhyyden johtuvan joko vapaan markkinatalouden rajoituksista tai yksilöitten oman henkisen tai geneettisen heikkouden takia.    

Tietenkin kirjailija kehystää äärioikeistolaisen version yagaismista huonona ja kokonaan alkuperäisen ideologian perversioksi. Vasemmistolaisia tulkintoja geenimuunteluihin lapsiin ei koko kirjassa esitetä. Lähin vasemmistolaisuutta lähenevä tapaus on romaanissa esiintyvä populistinen yrittäjä, joka yrittää luoda nukkumattomien ja nukkuvien välillä taloudellista tasa-arvoa brändäämällä tehtaansa “nukuvien tehtaaksi” joka myy huonolaatuisempia tuotteita sillä premissillä, että ne ovat tavallisten ihmisten kokoonpantuja. Eli vähän sama kuin Reilun kaupan tuotteet, mutta ihmisille, jotka eivät halua antaa kaiken rahansa suuryrityksiä omistaville nukkumattomille.   

Tämä selkeä ideologisuus saikin minut melkein jättämään kirjan kesken, mutta halusin kuitenkin tietää mihin kirjailija vie ideansa? Selvästi romaani käsitteli geenimuuntelua ja liberalismia monimutkaisemmin kuin Ayn Rand. Onneksi luin, koska tarinan edetessä yagaismi osoittautuu liian rajalliseksi ideologiaksi, jota hahmot alkavatkin kyseenalaistaa. Romaanin edetessä humaanimpi käsitys ihmisyydestä syntyy. Jotkut hahmot eivät katso köyhyyden olevan aina yksilön syytä, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita, eikä yksilön tarvitse ”todistaa” arvonsa auttajalle, jotta tämä ”ansaitsisi” apua.   

Ongelmia   

Suurin ongelma on romaanin ideologisuus. Kuten Randin kirjoissa, tässäkin on pitkiä ideologisia saarnoja, joita hahmot esittävät kesken kerronnan. En tiedä johtuuko omasta asenteellisuudestani vai ovatko tällaiset oikeistolaiset saarnat oikeasti näin ärsyttävän keinotekoisia. Tässä romaanissa saat kuulla mekanistisfilosofisia selityksiä hierarkioille ja matalalle verotukselle, jotka kuulostavat todella luonnottomilta. On kuin yhtäkkiä hahmo muuttuisi joksikin luennoivaksi robotiksi, joka esittää valmiiksi opitun puheen. Puheosuudet olivatkin rakenteeltaan erilaisia kuin hahmojen tavalliset repliikit, että ne häiritsivät romaaniin uppoutumista.

Olen lukenut vahvasti ideologisia romaaneja, joissa maailmankatsomus on upotettu paremmin, niinkin hyvin, että monet ihmiset eivät edes huomaa niitä. Esimerkiksi monet kirjallisuuden klassikot ovat vahvasti poliittisia, mutta monet lukijat eivät edes tajua, että heille syötetään kirjailijan ideologista maailmankatsomusta. Ideologisuus tai poliittisuus sinänsä eivät ole huonoja asioita fiktiossa, mutta ne pitää osata upottaa tarinaan taitavasti. Tässä epäonnistutaan pahasti siinä.    

Toinen ongelma on tarinan pääpahiksen huonosti rakennettu identiteetti. Tässä romaanissa esiintyy fasistinen musliminainen. Sinänsä ihan omaperäinen hahmo, mutta tämän uskonto ei lisää mitään hahmoon, vaan tuntui päälle liimatulta. Käytännössä tämä hahmo on ateistinen tiedeuskovainen, mutta kuitenkin hän käyttää abayaa ja välillä rukoilee Allahille. Jos kirjailija halusi välttämättä tehdä hahmostaan muslimifasistin, hän voisi edes yrittää käsitellä, miten hahmon uskonnollisuus on muovannut tämän persoonaa ja maailmankatsomusta tai sitten, miten se ei ole vaikuttanut. Romaanissa voisi olla vaikka mitä henkisiä kamppailua oman itsekkyyden ja uskonnollisen sanoman välillä. Tätä ei kuitenkaan tehdä, vaan hahmo vain *sattuu* olemaan uskovainen muslimi. Hahmon uskonto ei vaikuta mitenkään tämän toimintaan tai ajatteluun, kun vain romaanin alussa. Tuntuu kun kesken romaanin kirjailija olisi unohtanut, että kirjoitti hahmostaan muslimin. Vaikuttaakin siltä, että kirjailija lisäsi myöhemmin hahmoon islaminuskon, jotta se erottuisi tuhansista muista kirjallisuuden pahiksista.    

Yhteenveto   

Nancy Kressin kirja ”Beggars in Spain” on hyvä romaani, jossa suurimmaksi osaksi on monimutkaisia persoonia, jännittävä juoni ja mielenkiintoinen konsepti, mutta sen ideologisuus voi häiritä joitain lukijoita. Tämä kirja onkin hyvä vastapaino Yuval Noah Hararin “Homo Deus” (2015) vasemmistolaisemmalle visiolle siitä, mitä yhteiskunnalle voisi tapahtua, jos sen taloudellinen eliitti muodostuisi geenimuunteluista superihmisistä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Bolševikit ja työläisten hallinta 1917-1921

Maurice Brintonin ”Bolševikit ja työläisten hallinta 1917-1921” (oma suomennos) on vuonna 1972 julkaistu pamfletti, joka kertoo, miten Lenin johtamat bolševikit tuhosivat Venäjän vallankumouksessa syntyneet itsenäiset työläisneuvostot.   

8

Idea   

Venäjän vallankumouksen aikana työläisistä koostuvat ryhmittymät olivat vallanneet työpaikkansa ja perustaneet demokraattisesti johdettuja tehdasneuvostoja. ”Neuvostoliitto” nimi tuleekin näistä tehdasorganisaatioista, joita oli ympäri Venäjän imperiumia. Nämä työläisneuvostot perustuivat suoraan demokratiaan, jossa työläiset itse päättivät työpaikkansa tuotannosta ja työajoista.  

Venäjän vallankumous oli laaja-alainen massaliike, jossa bolševikit olivat yksi ryhmittymä muitten joukossa. Enemmistönä olivat sosiaalidemokraattiset menševikit ja epämääräiset sosialistiset ryhmittymät. Nämä epämääräiset sosialistiset ryhmittymät koostuivat suurimmaksi osaksi anarkisteista, syndikalisteista ja muista libertaarisista sosialisteista, jotka eivät uskoneet keskusvaltaan, vaan työläisten hajautettuun demokratiaan.    

Vaikka tämä on lyhyt anarkistin kirjoittama pamfletti, se perustuu Neuvostoliiton omiin asiakirjoihin ja aikalaiskuvauksiin. Kirjailija jäljittää, miten Lenin, Trotski ja kumppanit alussa puhuivat hajautetun demokratian ja työläisvallan puolesta, mutta hitaasti he muuttivat mielipiteensä ja alkoivat ajaa äärimmäistä vallan keskittämistä. Monet aikalaiset tajusivat viimeistään vuonna 1918, että Neuvostoliitto oli ajautumassa totalitarismiin. Kirjailija jäljittää, miten monet aktivistit yrittivät estää kehityksen, mutta huono järjestäytyminen yhtenäiseksi vastarinnaksi ja verinen sisällissota ajoi kaiken vallan Vladimir Leninille, joka loi pohjan sille hirviömäiselle totalitarismille, jonka hänen seuraajansa Joseph Stalin sai käsiinsä.   

George Orwellin painajainen   

Hämmästyttävintä tässä kirjassa on Leninin ja bolševikien sitaatit, joissa sanojen merkityksiä muutettiin. George Orwellin kuvaama kaksoiskieli on kuin suoraan otettu aikakauden asiakirjoista. Erityisen mielenkiintoista on, miten tässä Brintonin kirjassa ”työläishallinta” muuttuu hitaasti ”työläisten hallinnaksi”. Ensin monet tehtaat olivat työläisten demokraattisessa ohjauksessa, mutta Lenin ja kumppanit pelkäsivät, että ilman keskusvaltaista koordinaatiota, tehtaat eivät tuottaisi koko maalle tarvikkeita ja ruokaa, mikä voisi aiheuttaa nälänhädän. Käyttäen nälänhädän pelkoa bolševikit määräsivät useitten neuvottelujen jälkeen työläisneuvostot ammattiliittojen hallintaan ja lopulta ammattiliitot kommunistisen puolueen hallintaan. Tavalliset työläiset potkittiin pois tehdasneuvostoista ja korvattiin kommunistisen puolueen ammattivirkamiehiä. Kaikki suoran ja hajautetun demokratian aspektit hävitettiin, koska uskottiin, että ainoa tapa ”rakentaa sosialismia” oli hyödyntää ”porvariston tieteellistä ammattitaitoa”. Tavoitteena oli muuttaa Venäjän taloudellisen järjestelmän ”valtion kapitalismiksi” jolloin koko maa toimisi kuin yksi jättiläismäinen yritys. Tällä megaluokan järjestelmällä koko Neuvostoliiton kansa toimisi kuin yksi ainoa koneisto, jonka tarkoitus on kohottaa maa sellaiseen materiaaliseen varallisuuden tasoon, jossa ”todellinen kommunismi” voitaisiin saavuttaa. Jälkikäteen tiedämme, että koko suunnitelma meni niin pieleen kuin mahdollista.    

Kirjassa käsitelläänkin lukuisia aikakauden työläiskongresseja, joissa pohdittiin marxilaisen teorian eri tulkintojen kautta, mikä on paras tapa rakentaa sosialistinen järjestelmä. Brinton osoittaa, että Neuvostoliiton totalitaristinen kehitys ei ollut mikään historiallinen välttämättömyys, vaan eri olosuhteitten ja ryhmittymien juonittelujen yhteinen tulos. Bolševikit eivät uskoneet, että tavalliset työläiset tiesivät, mitä olivat tekemässä tehtaitten kanssa, joten heihin oli Leninin mukaan ”syötettävä sosialismia puolueen kautta”. Tällä elitistisellä asenteella Leninin johtamat kommunistit kahmivat kaiken vallan itselleen ja lopulta väkivaltaisesti tuhosivat kaikki muut sosialistiset ryhmittymät, joita oli maassa olemassa. Mielenkiintoisinta on lukea, miten avoimesti eri venäläiset sosialistiset lehdet arvostelivat Leininiä ja ennustivat oikein, mihin hänen keskusvaltainen ote johtaisi. Ikävä kyllä kaikista häikäilemätön osapuoli sai kaiken vallan ja murskasi Neuvostoliiton demokraattisen kokeilun.    

Ongelmia   

Kirjan suurin ongelma on sen tylsyys. Tässä kirjassa käydään läpi lukuisia pöytäkirjoja ja julistuksia, joissa on todella kuivaa byrokraattista kieltä, jota on aika raskasta lukea. Pienempi vika on kirjan asenteellisuus. Tämä kirja on anarkistin kirjoittama, joten se yrittää argumentoida, että Leninin tulkinta kommunistisesta teoriasta oli väärä. Niinkin paljon, että rivien välistä voi tulkita sen, että kirjailija ei pidä edes Leninin muotoilemaa Marxismi-Leninismiä oikeana kommunismina. Tässä kirjassa kulutetaankin jonkin verran aikaa pohdiskellen, mitä Marxilaisuus ”todella” on? Mikä on hieman epärelevanttia, kun puhutaan käytännön politiikasta.   

Mielenkiintoisinta on kuitenkin Leninin omat perustelut hänen päätöksilleen. Erityisen hämmästyttävää on, miten Lenin laski oman positiossa olevan ”oikeistokommunismia” joka perustuu pragmaattisuuteen. Hän taas kutsui työläisten autonomiaa korostavat liikkeet ”lapsellisiksi vasemmistokommunisteiksi”. Toinen fakta oli se, että Lenin kuvasi omaa johtamaansa Neuvostoliiton taloudellista järjestelmää ”valtion kapitalismiksi”. Olin aina luullut, että termi oli länsieurooppalaisten kommunistien keksimä termi kuvaamaan, miksi Neuvostoliitto ei ollut heidän mielestään oikeaa kommunismia, mutta se olikin ihan virallinen termi maan järjestelmälle.    

Yhteenveto   

Maurice Brintonin ”The Bolsheviks and Workers’ Control 1917-1921” on hyvä tietolähde lyhyestä Neuvostoliiton demokraattisesta kokeilusta. Vaikka kirjailija on avoimesti puolueellinen, hän ei lähde spekuloimaan oliko bolševikien suunnitelmissa totalitaristinen diktatuuri vai ajautuivatko he sisällissodan melskeessä suosimaan keskusvaltaa. Kirjailija vain esittää ne sitaatit, jotka osoittavat mielenmuutoksen 1917-1921 aikavälissä ja miten niistä keskusteltiin. Mutta pitää olla todella intohimoinen Neuvostoliiton historian harrastaja, jotta jaksaa lukea tämän kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Talous

Sisällissota ja kurpistsaviljelmä

J.M. Coetzeen, vuonna 1983 julkaistu ”Michael K:n elämä” kertoo kehitysvammaisesta nuoresta miehestä, jonka äiti kuolee keskellä sisällissotaa ja hänen on yritettävä pärjätä yksin. En muista enää, miksi laiton tämän kirjan lukulistaan, mutta se voitti kirjallisuuden Nobelin. Pitäähän tässä lukea muutakin kuin scifiä ja fantasiaa.    

Idea    

Koska Michael K:lla ei ollut muuta perhettä, eikä tarpeeksi älykkyyttä tajuta mistään mitään, tämä alkaa vaellella pois kaupungista kohti vuoristoja. Tästä alkaa masentava odysseia pitkin armeijan tarkastuspisteitä, vankileirejä ja kurpitsaviljelyä.     

Ymmärrän, miksi tämä romaani voitti Nobelin, kun se on niin omituinen. Tässä romaanissa ei ole juonta, vaan asioita tapahtuu. Michael K itse ei ajattele kovin paljon, vaan yrittää elää ja muut hahmot yrittävät keksiä, mitä tätä vaivaa, kuka hän on ja miksi hän oli viljelemässä kurpitsoja.     

En osaa selittää, mutta koko romaanin tunnelma on kuin olisit jokin haamu leijailemassa hahmojen yläpuolella ja kykenemässä vain kurkistamaan heidän ajatusten kaikuihin, mutta ei itse kokonaisuuteen. Sitten tietenkin tarinassa ei ole mitään iloista, muttei myöskään hirveän traagista. Lukiessani tätä minulla oli sellainen surullinen apaattisuus. Mitään kauheaa ei tapahdu, jos ei lasketa äidin kuolemaa, joka on aika dramaattinen, mutta sen jälkeen Michael K on vain olemassa.     

Tuntui kuin olisin lukemassa Kurt Vonnegutin ”Teurastamo 5” (1969) vähemmän dramaattista versiota. Ei mitään avaruusolioita tai sodan traumoja, vaan yksi trauma, eli äidin menetys ja sen jälkeen sekava matka vailla mitään päämäärää. Armeijan vankileireissäkään ei mitään kauheaa tapahdu, eikä Michael K oikein välitä mistään. Tarinan hahmo on kuin jonkinlainen zombie, joka vain on olemassa ja muut kärsivät miehen apaattisuudesta. Minäkin kärsin, koska oli niin outoa lukea jostain ihmisestä, joka on kuin ei olisi ihminen.     

Erakkoanarkismia   

Samalla kuitenkin ymmärsin jotenkuten kirjan viestin, joka vaikutti olevan jonkinlainen yhdistelmä anarkismia ja erakkofilosofiaa. Michael K haluaa vain elää omalla omituisella tavalla vuorissa, kaukana yhteiskunnasta. Hänellä ei ole mitään vahvaa vakaumusta asiasta, vaan hän ajautui sille tielle, eikä ihmiset kiinnosta häntä. Kuitenkin poliittisen tilanteen takia, ihmiset haluavat tietää kenen puolella Michael K on ja heille on käsittämätöntä, että joku haluaa vain olla olemassa. Tässä on siis jonkinlainen valtionvastainen viesti, jossa ajetaan rivien välistä yksilön oikeutta määritellä itsensä ja olla oma kohtalonsa herra, vaikka onkin heikko kaikilla mahdollisilla tavoilla.    

Yhteenveto    

Mutta en pitänyt J.M. Coetzeen ”Michael K:n elämä” romaanista kovin paljon, koska se on liian käsittämätön. En tuntenut mitään muuta kuin tällaista surullista apaattisuutta ja minusta romaani pitää herättää voimakkaita tunteita. Mieluummin lukisin romaanin, joka tekee minut haluamaan hyppäämään ikkunasta ulos silkasta surusta, kuin tällaista outoa apaattisuutta. Mutta ymmärrän kyllä, että surullinen apatia on tunne ja teknisesti tämä on aika omaperäinen romaani. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Mitä terroristit haluavat?

Poliittiset ääriliikkeet kiinnostavat, erityisesti jihadistiset terroristiryhmät. Mutta suurin osa teemaa käsittelevä akateeminen kirjallisuus tarkastelee ilmiötä lähes puhtaasti turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta. En ole ainoa, joka on tämän huomannut, kuten arvioimani Arun Kundnani ”The Muslims are Coming!” (2014) kirjassa ilmenee. Mutta myöskin tämä Louise Richardsonin, vuonna 2006 julkaistuun ”Mitä terroristit haluavat?” (oma suomennos) kirja, jota nyt käsittelen. 

7

Idea    

Richardsonin kirjan pääteesi on, että terrorisminvastainen sota on tuhoon tuomittu, koska se pyrkii hävittämään oireen, eikä syyn. Kun huomaa, että tämä kirja on kirjoitettu yli kymmenen vuotta sitten ja terrorismi on vain pahentunut, kirjailija vaikuttaa olevan oikeassa. Asiaa vahvistaa se, että tässä kirjassa ennustettiin Osama bin Ladenin kuoleman vaikuttavan hyvin vähän al-Qaidan toimintaan.     

Richardsonin mukaan terroristit syntyvät lukuisten eri radikalisoivien tekijöitten kautta, joista merkittävimmät ovat: Ihmisen suhteellinen asema verrattuna johonkin muuhun ryhmään, nöyryytys (kansallinen/henkilökohtainen) väkivaltainen kansallinen historia, suuri sosioekonominen rakennemuutos, väkivaltainen kulttuuri ja väkivaltaa oikeuttava uskonto.    

Kirjassa tarkastellaan historian merkittävimmät terroristiliikkeet, niin antiikin Palestiinan ”sicariiksi” kutsutuista juutalaiskapinallisista kuin nykypäivän al-Qaidaan, osoittaakseen, että edellä mainitut ilmiöt ovat radikalisoivia tekijöitä.    

Kirjailijan esimerkit ovat runsaita ja niitten uskottavuutta lisäävät itse ääriliikkeitten jäsenten omat lausunnot. Richardson referoi lukuisia manifesteja, kuulustelupöytäkirjoja ja haastatteluja, joissa maailman eri terroristiliikkeitten jäsenet kertovat, miksi värväytyivät erinäisiin terroristiliikkeisiin. Kirjailija tukeutuu myöskin erilaisiin poikkitieteellisiin akateemisiin tutkimuksiin. Tätä kirjaa voitaisiinkin sanoa hyväksi yhteenvedoksi terrorismin historiasta, teoriasta, anatomiasta, radikalisoinnin juurisyistä ja miten estää terrorismin leviäminen.    

Yhteiskunnallisia muutoksia    

Kirjan pääteesi on, että terrorismi ei tule koskaan loppumaan, jos sitä synnyttämät olosuhteet eivät häviä. Richardsonin mukaan terroristiliikkeitä ja heidän muka edustamansa kansan mielipiteitä pitäisi kuunnella ja löytää tapa ratkaista heidän kokemansa ongelma.     

Kirjailijan mukaan esimerkiksi ei auta vain rakentaa kouluja köyhille alueille, vaan pitää varmistaa, että ihmiset saavat koulutuksen jälkeen töitä. Kirjan mukaan köyhyys itsessään ei radikalisoi ihmisiä, mutta juuri epäoikeudenmukaisuuden tunne, että jossain muualla eletään paremmin kuin he itse, radikalisoi. Tämä voi tarkoittaa kansallisen itsemääräämisoikeuden puutetta, tai kokemus, että omassa alueessa keskiluokka elää kurjemmin kuin jonkun muun alueen samaan viiteryhmään kuuluva keskiluokka.    

Esimerkiksi Turun terroristi Abderrahman Bouanane kertoi poliisikuulustelussa ryhtyneen iskuihin, koska “Olin nähnyt semmoisen iskun Syyrian Raqqassa, jossa kuoli paljon lapsia, se vaikutti minuun

Kirjailijan mukaan jihadismi saa voimansa juuri siitä, että islam on kaikkia maailman muslimeja yhdistävä identiteetti. Se mitä tapahtuu Lähi-Idässä koskettaa vaikka Suomessa asuvaa muslimia enemmän kuin hänen naapurustossa asuvan suomalaisen kristityn kohtalo. Tämä ei johdu siitä, että lähiössä asuva muslimi olisi rasistinen kristittyä naapuria kohtaan, vaan sen takia, koska lähiömuslimin oma viiteryhmä ovat toiset muslimit ja näin hän vertaa jatkuvasti itseään muihin muslimeihin. Tämä jatkuva viiteryhmän vertailu voi saada Euroopassa asuvan muslimin tuntemaan velvollisuutta auttaa jotenkin Lähi-Idässä kuolevia muslimilapsia. Tietenkin tarvitaan muita tekijöitä, jotta tämä “auttaminen” manifestoituu terrorismina.  Jos tällaisia kokemuksia tuottavat olosuhteet parannetaan, terroristiliikkeitten suosio laantuu. Terroristit itse joutuvat tavallisesta kansasta eristyksiin ja heidät voi vasta sitten pommittaa kuoliaaksi tai neuvotella rauhansopimuksesta.    

Kirjailijan mukaan terrorismi on aina heikon vähemmistön ase, joten ainoa asia, mikä pitää terroristiliikkeitä elinvoimaisina on jatkuva, tavallisesta kansasta radikalisoituneitten ihmisten virta. Jos tämä virta katkaistaan, parantamalla ihmisten sosioekonomiset olosuhteet, terroristiliikkeet näivettyvät ja lopulta katoavat.   

Richardsonin toteamus, että terroristiliike aina on vähemmistön ase, myöskin selittää, miksi äärioikeistolainen terrorismi harvoin on yhtä väkivaltaista kuin äärivasemmiston tai jihadistien. Äärioikeisto yleensä koostuu kansan keskiluokkaisesta enemmistöstä, jolla on joka tapauksessa valtaa nousta puoluepolitiikassa ylöspäin. Tämä selittää, miksi äärioikeiston terrorismi rajoittuu lähes yksinomaan satunnaisiin vähemmistöjen murhiin ja harvoin laajoihin pommi-iskuihin. Toki poikkeuksia on, kuten tämän vuoden Lokakuun ja Marraskuun välissä tapahtunut äärioikeistolaisten terrori-iskujen aalto, joka pyyhkäisi USA:n, tappaen kymmeniä ihmisiä, vain sen takia, koska he olivat juutalaisia, mustia, naisia tai demokraatteja.     

Kirjailija toteaakin, että itse ideologia ei vielä radikalisoi ketään tai tee jostain ihmisestä väkivaltaisempaa kuin toisesta, vaan ne olosuhteet, joissa yksilö elää. Tämä selittää, miksi äärivasemmistolainen terrorismi on lähes olematonta nykyään, verrattuna 70-lukuun tai miksi jihadismi on sitten 70-luvun vain kiihtynyt, kun taas äärioikeisto on pääsemässä demokraattisilla vaaleilla valtaan ympäri maailman.     

Yhteenveto    

Louise Richardsonin ”What Terrorists Want: Understanding the Enemy, Containing the Threat” on todella tiivis paketti täynnä informaatiota terrorismista, joka pitkästä iästä huolimatta, on ajankohtaisempi kuin koskaan. Kirja ennusti, että puhtaasti militaristinen ote terrorismiin ei tule koskaan ratkaisemaan ongelmaa, ainoastaan vihollisen ymmärtäminen ja sen kasvuolosuhteitten ehkäiseminen. Samalla kirja esittää vakuuttavasti, että vihaideologia tai uskonto eivät vielä itsessään radikalisoi ketään, vaan tarvitaan monta eri tekijää, jotta joku menettää täysin toivon tavanomaiseen poliittiseen vaikuttamiseen ja ryhtyy väkivaltaan.

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kommunismi ja anarkismi

Syyrian sota – Demokratiatoiveet diktatuurin ja islamismin ristitulessa

Olin viime vuonna kuuntelemassa Helsingissä järjestettyä Suomen sosiaalifoorumissa toimittaja Bruno Jäntin ja vasemmistopoliitikko Binar Mustafan luentoa Syyriaa ja Irakia riivaavasta sisällissodasta. Kun sitten kuulin, että Bruno Jäntti oli julkaisemassa tänä vuonna toimittaja Airin Bahmanin kanssa kirjan nimeltä ”Syyrian sota – Demokratiatoiveet diktatuurin ja islamismin ristitulessa”, laiton sen välittömästi lukulistaan, koska hänen Sosiaalifoorumissa pitämänsä luento oli sen verran vaikuttava, että varmasti kirjakin on.  

8

Idea   

”Syyrian sota – Demokratiatoiveet diktatuurin ja islamismin ristitulessa” perustuu kummankin kirjailijan omiin kenttätutkimuksiin Syyriassa. Näkökulma on tavallisen syyrialaisen siviilin, joka on jäänyt suurvaltojen megalomaanisten etupiirikamppailujen väliin. Tässä kirjassa haukutaan aivan kaikkia. Kukaan sodan osapuolista ei ole rehellinen tai viaton. Länsimaiset suurvallat haluavat kaataa keinolla millä hyvänsä Syyrian diktatuurin, mikä taas on mahdollistanut jihadistien sikiämisen Vapaan Syyrian armeijassa (VSA). Venäjä ja Iran taas tukevat Assadin diktatuuria keinoja kaihtamatta, mikä on heijastanut siviilien massamurhiin rypälepommeilla, kaasuiskuilla ja niin edelleen.    

Kirjan suurin teesi on, että Syyrian tavalliset demokratiaa ja sekularismia haluavat kansalaiset on marginalisoitu täysin. Sisällissota on ollut niin brutaali, että VSA:sta ei ole melkein muuta jäljellä kuin demokratiavastaiset islamistiset ääriryhmät. Lukiessa tätä kirjaa tuli kielitieteilijä Noam Chomskyn “Understanding Power: The Indispensable Chomsky” (2002) kirjassa esitetty havainto, että valtioitten brutaalit repressiot sitä haastavia kansalaisia vastaan, luovat ikään kuin luonnonvalinnan kaltaisen tilanteen, jossa ainoastaan häikäilemättömimmät ja väkivaltaisimmat toimijat selviävät hengissä, muuttaen hyvinkin demokraattisen kansalaisaktivistien ryhmän totalitaristiksesi sissiliikkeeksi. Tietenkin Chomsky tarkoitti 1900-luvun äärivasemmistolaisia ryhmittymiä, jotka valtaan päästyään, kumosivat kaikki kansalaisvapaudet, mutta voimme nähdä saman kehityksen Syyriassa.                                 

Kirjassa käydään läpi jokaisen sodan osapuolen historia Syyriassa ja miksi päädyttiin nykyiseen paskamyrskyyn, joka uhkaa koko maailman vakautta. Mutta myöskin, miten sodasta on puhuttu eri medioissa. Erityisen mielenkiintoiseksi menee, kun kirjailijat osoittavat, että joskus länsimainen media on valkopessyt VSA:ssa toimivia jihadistiryhmiä ”maltillisiksi kapinallisiksi” tai miten Suomen hallitus on iloisesti myynyt aseita Turkille, joka taas on aseistanut kurdeja massamurhaavia islamistimiliisejä.

Kirjassa analysoidaan, miten ISIS on muuttunut erilaisten toimijoitten propagandavälineeksi. Esimerkiksi rasistit yrittävät kehystää Isistä kaikkien muslimien edustajaksi ja sen takia maahanmuutto on estettävä, äärivasemmisto taas USA:n tai Israelin kätyreiksi, Turkin hallitus on taas käyttänyt Isistä perusteluksi, miksi äärivasemmistolainen PKK on tuhottava ja samaa on tehnyt Assadin, Venäjän ja Iranin, jotka käyttävät jihadistijärjestöä perusteena Syyrian opposition tuhoamiselle. Israel taas on vedonnyt Isisiin, perustellakseen, miksi se valloitti suuria maa-alueita Syyriasta.   

Tietenkin kirjassa käydään yksityiskohtaisesti läpi jokaisen sodan osapuolen ihmisoikeusrikkomukset, jotka ovat kuvottavaa luettavaa. Pahin kuitenkin kaikista osapuolista on ISIS, jonka brutaalius ja barbarismi voi rinnastaa Etelä- ja Keski-Amerikan oikeistodiktatuureihin. Jos haluaa menettää yöunet, ruokahalun ja uskon ihmiskuntaan, kannattaa lukea tämän kirjan ja Amerikkojen oikeistodiktatuurien ihmisoikeusrikkomuksista.    

Rakenne   

Kuten edellä mainittiin, kirja perustuu pääosin kirjailijoitten omiin tutkimuksiin, jotka koostuvat siviilien haastatteluista. Tavallisten ihmisten kokemuksia on haluttu nostaa esiin, jotta ihmiset oikeasti ymmärtäisivät, miksi niin paljon syyrialaisia pakenee maastaan. Se määrä pahuutta, jota tässä kirjassa esiintyy, on aivan kamalaa. Minulla on se vika, että sijoitan itseni samaan tilanteeseen, kun mitä kirjoissa kuvataan, joten ymmärrän täysin, miksi joku haluaa lähteä helvettiin koko maasta.  

Kirja paljastaa, että Syyrian sodassa on kuollut enemmän ihmisiä kuin kaikissa Suomen sodissa yhteensä! Erityisen mielenkiintoista ovat kirjassa esitetyt mielipidetutkimusten tulokset, jotka osoittavat, että konservatiivisista arvoista huolimatta, ylivoimaisesti suurin osa syyrialaisista kaipaa demokratiaa, sanan- ja uskonnonvapautta, eikä sekulaaria- tai islamistista diktatuuria. Valitettavasti, kukaan sodan osapuolissa ei ole sellaista herkkua tarjoamassa heille.    

Antaakseen laajempaa perspektiiviä, kirjailijat käyvät läpi lehtiartikkelit, tutkimukset ja raportit, joita on tehty konfliktista. Viitteitä tässä kirjassa onkin runsaasti, joka ikiselle väitteelle ja vielä kirjailijoitten omat kenttähavainnot samoista tapahtumista. Erityisen ansiokasta on, että suurin osa lähteistä ovat valtavirtalehtien artikkeleita tai YK:n raportteja. Ei siis, mitään “vaihtoehtomedioita” tässä kirjassa referoida. Esimerkiksi koko kirjassa referoidaan Venäjän hallituksen propagandajulkaisua RT:tä vain kerran ja siinäkin vain kertoakseen, mitä Putin on sanonut, jostain tilanteesta.    

Ongelmia   

Suurin ongelma on kirjan loppu. Tämä kirja loppuu kuin seinään, ilman yhteenvetoa tai mitään. Tämäkin ehkä sen takia, koska konflikti yhä jatkuu ja kirjailijat eivät halunneet moralisoida enempää, kun moni asia varmaan tulee ilmi vasta sodan loputtua. Pelkään kyllä pahoin professori David McCuanin olevan oikeassa, kun hän ennusti Syyrian tai koko Levantin alueen muuttuvan ikuisen sodan alueeksi, jota suurvallat ja –yritykset hyödyntävät taloudellisesti. Pitää muistaa, että öljyn myynti alueella ei ole loppunut edes silloin kuin ISIS valloitti öljykenttiä.   

Yhteenveto   

Bruno Jänttin ja Airin Bahmanin ”Syyrian sota – Demokratiatoiveet diktatuurin ja islamismin ristitulessa” on todella hyvä kirja, joka saa sinut menettämään uskosi ihmiskuntaan ja häpeämään länsimaalaisuuttasi. Tämä teos osoittaa koko länsimaisen liberalismin ylivertaisuuden ontoksi. Olemme yhtä barbaarisia ja häikäilemättömiä toimijoita kuin Syyrian aavikolla kököttävät jihadistit. Emme ole lisänneet olenkaan rauhaa Syyriassa, vaan lietsoneet sodan sellaisiin kauhistuttaviin mittakaavoihin, että se jo voidaan laskea kansanmurhaksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Politiikka ja yhteiskunta