Avainsana-arkisto: sosialismi

kesäkuu 9, 2019 · 8:00 am

Miten demokratiat kuolevat

Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin ”Miten demokratiat kuolevat” on viime vuonna julkaistu tietokirja, joka käsittelee otsikossa mainittua ilmiötä  

6

Idea  

Kirjan kehys on, miten demokraattisesti äänestetty presidentti voi kaapata koko vallan itselleen, muuttaen maansa diktatuuriksi, ja miten tällainen kehitys voidaan torjua? Kirjan toinen kehys tai oikeastaan punainen lanka on kysymys, onko Trump autoritaarinen presidentti? Tutkimalla erilaisia historiallisia ja nykyajan tapauksia, kirjailijat pyrkivät löytämään autoritaarisuuden kaavan, jonka kaikki tapaukset jakavat. Sitten kirjailijat vertaavat tätä kaavaa presidentti Trumppiin, saadakseen vastauksen onko hän potentiaalinen diktaattori?  

Samalla kirjassa analysoidaan miten autoritaariset liikkeet tai presidentit on kaadettu ilman verilöylyä. Suomi mainitaan positiivisena esimerkkinä, koska Lapuan liike onnistuttiin täysin marginalisoimaan ilman, että ketään tarvittiin tappaa. Pelottavinta onkin, että tehokkain keino estää autoritaarisen presidentin nousua on vanha kunnon “Cordon sanitaire”, eli valtapuolueet littoutuvat mieluiten kaikkien muitten kanssa, paitsi fasistien kanssa. Tämä merkitsee joskus, että pelastaakseen demokratian, joku merkittävä puolue on hävittävä tahallaan vaalit, jotta liittolainen voi voittaa. Pelkään pahoin, että harva puolue suostuu tällaiseen.  

Populismin pimeä puoli  

Kirjassa heti paljastuu, että harva teknokraattinen tai eliittiin kuuluva presidentti on sortunut autoritaarisuuteen, vaikka sellaisiakin tapauksia toki on. Vaan ylivoimaisesti eliittiä vastaan taistelevat populistit ovat kaapanneet vallan itselleen, tuhoten maan demokraattiset instituutiot. Kirjailijat havaitsevat, että vaikka populisteilla oli alusta asti autoritaarisia tendenssejä jo vaalikampanjan aikana, harvalla oli oikeasti suunnitelmissa kaapata vallan itselleen. Sen sijaan ristiriidat parlamentaarisen demokratian ja yhteistyöhaluttomien instituutioitten kanssa radikalisoivat monet presidentit tarttumaan järeisiin instituonaalisiin aseisiin, jotta saisivat joko säilyttää valtansa tai runnoa läpi lupaamansa uudistukset.   

Pahinta on kuitenkin jo olemassaoloa poliittinen polarisaatio, jota populistit hyödyntävät. Vaikka populisti sanoo edustavansa “yhtenäisen kansan tahtoa”, hänet äänestetään valtaan juuri, koska kansa ei ole yhtenäinen. Pahimmillaan populistipoliitikko voi pahentaa maan sisäistä kriisiä, jolloin koko maa hajoaa veriseen sisällissotaan. Lukiessaan tätä kirjaa, olin tyytyväinen, että elän Suomessa. Täällä konsensushakuisuus on yhä vahvaa, emmekä ole lähellekään sitä suota, johon USA, Brasilia tai Venezuela ovat ajautuneet.   

Oikeiston ja vasemmiston erot   

Populisteja yhdistää vakaumus, että nimenomaan he yksin tietävät, mikä on ”kansan tahto” ja sen vuoksi, he turhautuvat suunnattomasti, kun paljastuu, että eivät kaikki ihmiset ja instituutiot hurraa mukana. Pahimmillaan populistipoliitikko nujertaa nämä ihmiset ja instituutiot, jotta ”todellinen” kansantahto voi kukoistaa. Mutta vasemmistolla ja oikeistolla on eroja populismissaan.   

Kirjailijat eivät jaa politiikkoja vasemmistoon ja oikesitoon, jos poliitikko itse ei ole erikseen ilmoittanut vakaumustaan, mutta havaitsin selviä eroavaisuuksia: Oikeistopopulistit ovat kaikesta eliittivastaisuudestaan huolimatta hyvin riippuvaisia taloudellisesta eliittistä, joka aina tukee ja nostaa heidät valtaan. Monet suuryritykset ja eliittiin kuuluvat politiikot uskovat, että käyttämällä populistia hyväkseen, he voivat turvata oman taloudellisen aseman epätyytyväiseltä kansalta tai sitten marginalisoida vasemmiston. Oikeistopoliitikko useimmiten suostuu tällaiseen kuvioon, koska hän haluaa vain viedä oikeistolaisen politiikan pidemmälle, esimerkiksi alistamalla etniset ja seksuaalivähemmistöt tai laajentamalla turvallisuuskoneistoa rikollisuuden/terrorismin kitkemiseksi.  

Vasemmistopopulistitkin pääsevät poliittisen eliitin avulla, mutta tämä saa nostettaan ammattiliitoilta ja muilta työväen organisaatioilta. Vasemmistopopulistin tavoite on uudistaa maan sosiaaliturvajärjestelmää, jolloin hän pyrkii ottamaan valtion haltuun eri yhteiskunnan sektoreita, useimmiten kansallistamalla suuryrityksiä. Olikin yllättävää huomata tässä kirjassa, että USA:ssa eniten autoritaarisia piirteitä omaavat presidentit ennen Donald Trumppia olivat edistysmieliset presidentit, kuten Abraham Lincoln, joka riisti orjanomistajien vapauden pitää orjia. Useimmiten autoritaarisuutta ilmeni hyvinvointivaltiota rakentavien presidenttien käsissä, mutta ennen Trumppia, nämäkin presidentit perääntyivät, kun ensimmäiset vastalauseet esitettiin. Vain globaalisa etelässä ja Euroopassa on lähdetty loppuun asti vapauden kaventamisessa. Ironista onkin, että meksikolaisia demonisoiva presidentti Trump, käyttäytyy juuri, kuten etelä-amerikkalainen “El-presidente”  

Ongelmia  

Tämän kirjan suurin ongelma on sen klassisen liberaalioletus. Kirjailijat pitävät itsestään selvänä, ettei yhtenäistä kansaa ole olemassa, joten he kuittaavat populistipoliitikkojen puheet ”kansan tahdosta” valheina, sen enemään selittäen miksi? Liberaaliteoreetikko John Stuart Mill muotoili kirjassaan ”Vapaudesta” (1859), että liberaalivaltio ei voi rakentua kansan enemmistön tahtoon, koska enemmistön tahto voi joskus mennä ristin vähemmistöjen kanssa, muuttuen “enemmistön diktatuuriksi”. Jos kansa koostuukin eri sektoreista, kuten enemmistöstä ja vähemmistöstä, niin silloin kansa ei voi olla koskaan ”yhtenäinen”. Millin mukaan parempi vaihtoehto on rakentaa valtio, jossa lait palvelevat kaikkia tasapuolisesi ja poliittinen päätöksenteko huomioi eri kansan sektoreita, hakemalla konsensusta myönnytyksillä ja kompromisseilla. Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin ”Miten demokratiat kuolevat” kirja vaikuttaa lähtevän tästä Millin ajattelun lähtökohdasta, mutta jos lukija ei jaa kirjan oletusta, kirjailijat vaikuttavat vain vieraantuneilta elitisteiltä, joille vallitsevan järjestelmän säilyttäminen on tärkeämpää kuin asioitten muuttaminen.

Kaipasin myöskin analyysiä, miksi kansa äänestää oikeistopopulisteja? Kirja ei vastaa tähän, vaan se alkaa siitä, että heidät äänestettiin ja nyt kaikki menee päin helvettiä. Olisi kiinnostavaa tietää, miksi monissa maissa kansa oli niin tyytymätön maansa tilaan, että he halusivat tukea riemuiten demokratian kumoamista?

Kirjailijoilla onkin liberaalikonservatiivinen näkemys, että poliittisia uudistuksia pitää käsitellä hitaasti ja vesittäen, jotta kaikki ovat tyytyväisiä, eikä ketään sorreta. Mutta jos on köyhä työläinen tai turvaton keskiluokkainen pienyrittäjä, tällaiset jalot periaatteelliset puheet voivat kuulostaa absurdeilta. Esimerkiksi eräs kommunisti oikeutti oman sotaisan retoriikkansa sillä, että he ovat taistelemassa oman eloonjäämisen puolesta kapitalistista järjestelmää vastaan, jolloin etusijalla ei ole teoreettinen oikeaoppisuus tai pohdinnat tuomitseeko historia heidät, vaan miten kaikkia keinoja vihollisen kukistamiseen voidaan hyödyntää. Vaikka kyseinen kommunisti edustaa ääripäätä, oikeistopopulistien kannattajilla on sama ajattelutapa.   

Olisi kiinnostavaa pohtia, miksi jotkut ihmiset ajautuvat tällaiseen samanaikaiseen idealismiin ja kyyniseen epätoivoon? Idealisti siinä, että yksi suurmies voi pelastaa kansakunnan, mutta kyyninen siinä, että tämän suurmiehen on käytettävä kaikki keinot, jopa ne, jotka ovat laittomia tai ihmisoikeuksien vastaisia, tavoitteiden saavuttamiseksi? Monille ihmisille arki on sen verran hankalaa, että sitoutuminen jaloihin periaatteisiin tuntuu olevan juuri tavallisista ihmisisistä vieraantuneen eliitin harrastus. Tätä tunnetta populistit ja muut poliittiset ääriliikkeet juuri hyödyntävät. Kirjailijat ainakin tunnustavat jotenkuten tämän, kun he kirjoittavat, että demokratia toimii niin kauan, kun ihmiset uskovat siihen ja ovat ideologisesti sitoutuneita noudattamaan sen periaatteita. Kuitenkin elämme aikakautta, joka Mark Fisherin mukaan halveksii ideologioita ja korostaa teknokraattista hallintaa. Populistit ovatkin tällaisen ideologiattoman maailman hirviöitä, jotka houkuttelevat ihmisiä “muuttamaan järjestelmän” epämääräisillä lupauksilla. Kun tämän kirjan kirjoittajat puolustavat demokratiaa sillä, että se on “paras järjestelmä käytännössä” ja populisti lupaa “muuttaa kaikki paremmaksi”, niin liberaalidemokratia häviää joka kerta. Kukaan ei innostu “parhaasta mahdollisesta”, kun joku tarjoaa jotain täysin uutta ja mullistavaa, vaikka kuinka epämääräistä se olisikin.   

Yhteenveto  

Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin ”How Democracies Die: What History Reveals About Our Future” on todella hyvä kirja kuvaamaan, miten demokratiat kuolevat populistien käsissä, mutta hieman huono puolustamaan demokratiaa. Kirjailijoitten ydinargumentti perustuu konservatiiviseen ajatukseen, ettei parempaakaan ole olemassa. Mutta jos uskoo, että maailma on jakautunut eliittiin ja ”aitoon kansaan”, josta yksi on alistettava toinen, tällaiset puheet ”maltillisesta kompromissihallinnasta” eivät innosta. Mutta tässä kirjassa on selitysvoimaa, koska sen lisäksi, että aika uskottavasti tässä perustellaan presidentti Donald Trumpin autoritaarisuus, sen kuvaukset autoritaarisuuden kaavasta sopivat täydellisesti Brasilian uuteen presidentti Bolsonaroon. Tämä kirja julkaistiin ennen kuin Bolsonaro voitti Brasilian vaalit ja on todella ahdistavaa, huomata että entisellä kotimaallani on suurempi mahdollisuus sortua diktatuuriin kuin USA. Eikä se johdu siitä, että Brasilia on tyypillinen Etelä-Amerikkalainen valtio, jossa demokratialla ei ole pitkiä perinteitä, vaan koska Bolsonaro on sekopäisempi kuin Trump. Ainoa asia, mikä ehkä estää entisen kotimaani luisumasta totalitarismiin, on se fatka, että Bolsonaro on aidosti idiootti, joka tekee Trumpin vaikuttamaan suurelta nerolta.   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta

Avainsanat: , , , , , , , , ,

maaliskuu 10, 2019 · 6:00 am

Kapitalismi vs. ilmasto

Sain vuonna 2015 syntymäpäivälahjaksi tämän Naomi Kleinin edellisenä vuonna julkaistun ”Tämä muuttaa kaiken. Kapitalismi vs. ilmasto” tietokirjan. Teos käsittelee siitä, miten uusliberalistinen järjestelmä on kykenemätön torjumaan ilmastonmuutoksen. Kiitin ja laitoin teoksen lukulistaan, mutta sillä hetkellä minulla ei ollut kovinkaan paljon kiirettä lukea ympäristöasioista, kun olen kiinnostuneempi poliittisesta kulttuurista. Vuosia sitten vieri, kunnes otin tämän kirjan luettavaksi ja nyt kaduttaa, etten lukenut heti tätä teosta.  

7  

Idea   

Naomi Kleinin argumentoi vakuuttavasti lukuisilla esimerkeillä, että kapitalistiset ”vapaan markkinatalouden ilmastoratkaisut” eivät ole toimineet ollenkaan, vaan kiihdyttäneet ilmastonmuutosta. Mutta sen sijaan, että kirjailija vain kertoisi, miten pahasti nykyinen taloudellinen järjestelmä on epäonnistunut pelastamaan planeettamme, hän tarjoaa ratkaisun: rankkaa ja häpeilemätöntä sosialismia.   

Tässä kirjassa päädytäänkin samoihin johtopäätöksiin, kun arvioimani Joel Bakanin ”Yhtiö: Sairaalloinen voiton ja vallan tavoittelu” (2005) ja Teivo Teivaisen ”Yritysvastuun umpikuja” (2013) kirjat, joitten mukaan ei auta olla moraalinen ja eettinen ihminen, jos johtaa voittoa tavoittelevaa osakeyhtiötä. Voiton tavoittelu vie yrityksen prioriteetit ennen pitkään ristiin ympäristön ja ihmisoikeuksien kanssa. Kleinin kirjassa onkin hurjia esimerkkejä ilmastonmuutosdenialismia rahoittavista suuryrityksistä, että tekopyhistä miljardööreistä, jotka sanovat taistelevansa ilmastonmuutosta vastaan, samaan aikaan kun oman yhtiön kasvihuonepäästöt ovat vain kasvaneet. Tai sitten voittoa tavoitteleva ympäristöjärjestö, joka rahoitti toimintaansa poraamalla öljyä uhanalaisen linnun pesimäpaikassa! Tämä viimeinen olikin oksettavinta postmodernismia, mistä olen koskaan lukenut.  

Mutta mielenkiintoisinta oli, miten kirja osoittaa, että Länsimaat ovat vastuussa ilmastonmuutoksesta, eikä niinkään usein syytetyt globaalin etelän valtiot. Kirjailijan mukaan esimerkiksi Kiina ei saastuttaisi niin paljon, jos länsimaat eivät olisi siirtäneet sinne tehtaita, emmekä ostaisi Kiinassa tuotettuja tuotteita. Käytännössä me rahoitamme Kiinan ja monen muun köyhän valtion hiilidioksidipäästöt. Tämä tarkoittaa, että länsimaat “piilottavat” omat päästönsä köyhiin valtioihin, jonka jälkeen tekopyhästi syytellään niitä ilmastonmuutoksesta. Samaa voidaan sanoa Suomesta, jossa monet ovat sanoneet, että meillä on vähäpäästöinen yhteiskunta, eikä meidän tarvitse näin vähentää kasvihuonepäästöjä. Kuitenkin ostamme ulkomailta öljyä ja maakaasua ja suuren määrän muita saastuttavia tuotteita, tehden päästöistämme oikeastaan massiivisia. Olisikin tekopyhyyden huipentuma sanoa Suomen päästöjen olevansa “pisara meressä” ja samalla rahoittaa maapallon ilmaston tuhoamista.    

Mutta ei siinä kaikki! Vaan Klein ei jätä kirjaansa siihen, että luovutaan lähes kokonaan kapitalismista, vaan hän kertoo tarkasti, miten. Tämä antoikin kirjalle positiivisen energian, koska usein vasemmistolaisissa kirjoissa uskalletaan löyhyttää kapitalismia sen lukuisista ongelmista, mutta sitten, kun on aika kertoa, millä se korvataan, niin piiloudutaan yleisten ”oikeudenmukaisuuden” periaatteiden taakse, koska tarkemman suunnitelman esitteleminen toisi vastuuta. Ehkä jopa kirjoittajaa kutsuttaisiin kommunistiksi ja muistettaisiin mainita Neuvostoliiton gulagit.  

Toki tässä käsitellään sitä, miten viimeisen vuosisadan kommunistivaltioissa pilattiin ympäristöt. Klein onkin enemmän anarkistisen sosialismin puolella, jonka mukaan paikallisten yhteisöjen pitäisi hallita yhteisiä kassoja, voimaloita, työpaikkoja ja linja-autokantoja. Markkinatalous olisi olemassa, mutta se keskittyisi enemmän kestävään paikallistalouteen, eikä nykyiseen globaaliin kauppaan, jossa Pohjoisen varakkaat ihmiset ostavat halpoja vaatteita Etelän hikipajoista. Ihmiset nostettaisiin köyhyydestä perustulolla ja lukuisilla sosiaaliohjelmilla, jotka varmistaisivat, että kaikki ihmiset olisivat tarpeeksi hyvinvoivia, ettei heidän tarvitse tehdä töitä saastuttavissa aloissa tai omistaa autoa. Ruokaa tuotettaisiin paikallisesti ja agroekologisesti.    

Kaikki vapaehtoisuuteen ja markkinoihin perustuvat ilmastoratkaisut hylättäisiin, ja tuotaisiin valtion raskaat rattaat yhtiöitten kimppuun: joukko kieltolakeja, massiivisia pääomaveronkorotuksia ja jopa strategisten teollisuusalojen kansallistamista.    

Ongelmia   

Kirjan suurin ongelma on sen laajuus. Klein kirjoittaa todella vakuuttavasti ja tunteikkaasti eri aiheista, mutta silti se määrä infoa, mitä hän heittää syyliin on tarpeettoman liikaa. En tarvitse tietää viidestä erilaisesta kaivosvastaisesta taistelusta ympäri maailmaa ymmärtääkseni, että jotkut kaivosyhtiöt syyllistyvät räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin.    

Toinen ongelma on hutera ydinvoimavastaisuus. Klein vastustaa ydinvoimaa koska ihmiskunnalla ei ole enää varaa käyttää riskialttiita teknologioita oikoteinä, vaan on tosissaan vähennettävä kulutusta. Mutta yksi hänen argumenteista tätä päästötöntä energiamuotoa vastaan on se, että ydinvoimalan rakentamiseen ja uraanin kaivamiseen tarvitaan kaivoksia. Mistä Klein luulee, että tuulivoimalat ja aurinkopaneelit on oikein tehty? Eivät ne puista kasva!    

Kolmas ongelma on, että kirjan lopussa Klein alkaa puhumaan ympäristölle haitallisista kemikaaleista ja hän mainitsee atrazine hyönteismyrkyn ”joka aiheuttaa steriiliyttä sammakkoeläimillä, kaloilla, matelijoilla ja rotilla sekä laukaisee hämmentäviä spontaaneja sukupuolenvaihdoksia urossammakoilla.” joka on todistettu olevan perätön väite tutkijalta, joka ei ole halunnut tähän päivään saakka paljastaa, millä metodilla hän pääsi mainittuihin johtopäätöksiin, eikä kukaan muukaan ole onnistunut niitä toistamaan. Tämän koko väitteen teki kuuluisaksi tunnettu äärioikeistolainen salaliittoteoreetikko Alex Jones, joka typisti sen ”En halua, että veteen laitetaan kemikaaleja, jotka tekevät vitun sammakoista homoja!” Tämän perättömän väitteen löytyminen kirjasta oli suuri kolaus, joka panee epäilemään, onko kirjassa muitakin valheita tai puolitotuuksia?    

Jos Klein olisi rajannut kirjan vain ilmastonmuutokseen ja sen torjumiseen, kirjan uskottavuus ei kärsisi, mutta hän päättikin omahyväisesti kirjoittaa myöskin laajan vihreän manifestin, jossa käsitellään laajoja aiheita, joista selvästi hän ei tiedä tarpeeksi. Tämä kirja meneekin loppua kohden sellaiseen hippeilyyn luonnollisesta synnytyksestä ja yhteydenpidosta äitimaahan, mikä toki oli taiteellisesti kaunista proosaa, mutta enemmänkin yökötti kuin innoitti.   

Yhteenveto   

Naomi Kleinin ”Tämä muuttaa kaiken. Kapitalismi vs. ilmasto” on todella hyvä tietokirja ilmastonmuutoksesta ja sen torjunnan haasteista ja ratkaisuista. Kirjan viesti on rohkea, ehkä liiankin, kun välillä lipsautetaan valheita, mutta vuoden 2018 IPCC-raportin ja monien muitten ilmastouutisten jälkeen kirjan viesti on osoittautunut oikeaksi. Esimerkiksi viime vuonna kesä oli Suomessa niin kuuma, että kotimaiset sadot romahtivat. Kleinin teoksen konkreettiset ehdotukset sosialistisista ratkaisuista ovat jo innoittaneet USA:n sosialidemokraatteja ”Vihreällä uudella diilillä”. Samalla lukiolaiset ovat tajunneet, että ilmastonmuutoksen torjumiseen ei tehdä tarpeeksi. Ehkä ainoa tapa pelastaa maapallo onkin muuttaa kaikki.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Talous

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

marraskuu 4, 2018 · 6:00 am

Bernie Sandersin manifesti!

Amerikassa kaikki on suurempaa, paitsi sosialismi, joten oli yllättävää, että itseään ”demokraattiseksi sosialistiksi” kutsuva senaattori Bernie Sanders pääsi vuosina 2015-2016 Demokraattien presidenttiehdokaskisassa niin pitkälle kuin pääsi. Koska arvioin vuosi sitten presidentti Donald Trumpin vaalimanifestin, otin tämän Kirsimarja Tielisen suomentaman Bernie Sandersin manifestin ”Mahdollisuuksien maa – Yhdysvaltojen vaihtoehtoinen tulevaisuus” luettavaksi.

 12

Idea    

Bernie Sanders kertoo kirjassaan hänen elämästään: miten hän kasvoi New Yorkin Brooklynin kaupunginosassa keskiluokkaisessa perheessä, miten hän muutti Vermontin osavaltioon, poliittisesta heräämisestään, politiikastaan ja presidenttikisasta. Paljastuu, että Bernie Sanders on puolalaisten juutalaisten jälkeläinen, jonka sukulaisia murhattiin natsien keskitysleireissä ja tämä vaikutti paljon hänen maailmankuvaansa ja politiikkaan. Kirjan mukaan Sanders on johdonmukaisesti ajanut Vermontin osavaltiossa sosialidemokraattista politiikkaa ja hyvinkin menestyneesti. Jos on kirjaan uskomista, Vermont on melkein pieni sosialistinen saari USA:ssa.     

Mutta kiinnostavinta on Sandersin maailmankuva, vaikka mies sanoo olevansa ”demokraattinen sosialisti”, hän tarkoittaa käytännössä sosialidemokratiaa. Yllätyinkin, miten avoimesti Sanders kirjoitti tähän kirjaan ajavansa sosialismia. Käytännön tasolla hän siis ajaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota Yhdysvaltoihin. Sosiaalidemokratiassa yksityiset yritykset, erityisesti suuryritykset, tuottavat varallisuuden, josta osa kanavoidaan valtion erilaisiin sosiaalisiin ohjelmiin ja vahvat ammattiliitot turvaavat työläisten oikeuksia. Suurin ero eurooppalaiseen sosialidemokratiaan on kuitenkin siinä, että Sanders ei aja tiettyjen teollisuudenalojen kansallistamista, ainoastaan massiivista veronkorotusta jättiläismäisiin amerikkalaiseen suuryrityksiin.

Perustellakseen politiikkaansa, kirjailija kertoo, miten epätasa-arvoinen ja kurja Yhdysvallat on tavallisille ihmisille. En tiennyt, että maa oli niin riistokapitalistinen kuin tässä kirjassa esitetään. Runsailla viittauksilla ja tutkimuksilla Sanders osoittaa, että USA:ssa harjoitetaan rikkaitten sosialismia, jossa suuret kansainväliset korporaatiot käytännössä välttyvät veronmaksuilta, mutta saavat runsaasti yritystukea valtiolta, kun samaan aikaan työntekijät saavat niin vähän palkkaa, että joutuvat täydentämään sen valtion ruokakupongeilla. Kirjan mukaan USA:n taloudella menee lujaa, mutta varallisuus ei jakaudu tasaisesti. Sandersin keskeisin idea on jakaa tämä varallisuus kansalle, jotta he voivat osallistua kapitalismiin muullakin tavalla kuin vaihdettavina muttereina suuryrityksien koneistoissa.    

Mutta pahempaa on, miten USA:ssa määrätietoisesti estetään köyhiä ihmisiä, erityisesti afroamerikkalaisia äänestämästä. Toisin kuin Suomen sosialistisessa helvetissä, niin USA:ssa ihmisten pitää erikseen rekisteröityä äänestäjäksi ja joskus rekisteröintipaikkoja on vain yksi koko eurooppalaisen maan kokoisessa osavaltiossa. Sama on jopa äänestyspaikalla, joita joissain osavaltioissa on vain muutama, eikä ennakkoäänestystä ole. Kirjan mukaan, jos olet köyhä, vammainen tai raskaissa töissä, on hyvin vaikeaa löytää aikaa tai keinoa matkustaa rekisteröityäkseen äänestäjäksi tai jopa äänestää. Sandersin mukaan ei ole siis mikään ihme, että maa on muuttumassa oligarkiaksi, kun vain valkoisesta keskiluokasta ylöspäin kykenee edes äänestämään.    

Vasemmistopopulismia    

Tässä kirjassa näkee hyvin, että Sanders mahtuu ”populisti” määritelmän alle. Kirja perustuu vastakkainasetteluun, jossa ”tavallinen työtätekevä kansa” on vastaan ”ahneet miljardöörit.” Sandersin mukaan USA on muuttumassa oligarkiaksi, jossa valtavat yritykset tekevät mitä huvittaa ja tavalliset ihmiset kärsivät. Jopa valtamediaa haukutaan tässä kirjassa ”suuryritysten äänitorveksi”. Kuten populistit yleensäkin, Sanders myöskin asemoi itsensä amerikkalaisen kansan ”oikeaksi” edustajaksi, joka täyttää heidän toiveensa.

Ainoa ero oikeistopopulismiin on rasismin ja teleologian puute. Sandersin mukaan ongelma eivät ole niinkään jotkut yksittäiset miljardöörit, vaikkakin tässä haukutaan paljonkin Koch-veljeksiä, vaan itse USA:n järjestelmä, joka suosii suuria yksityisiä yrityksiä. Kirja kuluttaakin paljon sivuja, analysoidakseen joka ikisen rakenteellisen ongelman USA:ssa ja miten ne voitaisiin korjata jollain tietyllä sosialistisella ohjelmalla. Tämä kirja ei siis sisällä epämääräisiä lupauksia oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta, vaan konkreettisia ratkaisuja. Niinkin paljon, että osa tästä kirjasta on hirmu tylsää.    

Rasismin puute taas näkyy siinä, että Sanders ei syytä meksikolaisia maahanmuuttajia, vaan USA:n taloudellista järjestelmää, jossa ammattiliittojen perustaminen on vaikeaa. Sanders olisi valmis antamaan mahdollisuuden siirtolaisten perustaa tai liittyä olemassa oleviin ammattiliittoihin, neuvottelemaan paremmat työehdot ja näin jakamaan yritysten varallisuuden tasaisemmin kaikkien työläisten kesken. Kirjailija jopa menee niinkin pitkälle, että omistaa kokonaisen luvun alkuperäiskansojen ongelmille ja, miten nekin voitaisiin ratkaista.   

Yllättävintä oli Sandersin radikalismi työläisten oikeuksissa. Kirjailijan mukaan valtion pitäisi tukea työntekijöitten osuuskuntia ja yhteisomisteisia yrityksiä, jotta nämä voisivat olla pohja tasaisemmin ja demokraattisemmin jaetulle varallisuudelle. Kirjailija painottaakin, että nykyinen USA:n markkinavetoinen politiikka suosii jättiläismäisiä korporaatioita, jotka tuhoavat kokonaisten kaupunkien itsenäisen elinkeinon ja ympäristön, muuttaen kaikki asukkaat alipalkatuiksi ja sairaiksi kassatyöntekijöiksi. Sanders menee ehdotuksessaan pidemmälle kuin kotimaiset demarimme. Tällainen työläisten omistamien yrityksien visio on melkein kommunismia. Mutta hän ei ole antikapitalismi, erityisesti, kun Sanders kirjoitti työllistäneensä suuren määrän ihmisiä hänen nimeään kantavilla fanituotteilla.    

Ongelmia    

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen keskellä olevat politiikkaehdotukset, jotka ovat niin spesifejä, että suomalaiselle lukijalle ne ovat melko tylsää luettavaa. Parasta antia on kirjan alkuosa, joka kertoo Sandersin elämästä ja hänen poliittisesta noususta.Olisin myöskin kaivannut juoruilua ja muitten presidenttiehdokkaitten haukkumista, mutta Sanders kirjoitti tähän kirjaan, että se ei ole tyylinsä. Clintonia haukutaan tässä kirjassa vain muutaman kerran ja Trumppia vain kerran. Sitten miehen tapa toistaa samoja pointteja miljoonia kertoja on todella väsyttävää.    

Yhteenveto    

Bernie Sandersin manifestin ”Mahdollisuuksien maa – Yhdysvaltojen vaihtoehtoinen tulevaisuus” on hyvin vakuuttava teos, joka ei perustu vain epämääräisiin heittoihin tuloeroista, vaan useisiin tutkimuksiin ja raportteihin, jotka osoittavat, että USA:n 70-luvulla aloittama uusliberalistinen politiikka on tuhoisa tavalliselle ihmiselle ja koko maailmalle. Harmittaakin todella paljon, että oranssi fasisti voitti vaalit ja raahaa sekoilulla koko maailman pimeyteen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta, Talous

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

syyskuu 28, 2018 · 4:59 am

Juha Sipilän manifesti?

Pyöriessäni Facebookin ”Liberaalimafia” –ryhmässä, minulle suositeltiin Henri Heikkisen ja Antti Vesalan, vuonna 2013 julkaistua ”Elämä hyvinvointivaltiossa” manifestia. Olin ymmärtänyt otsikon ja takakansikuvauksen perustella, että tämä oli hyvinvointivaltion kritiikki, mutta avatessa kirjan, se paljastui suomalaisen klassisen liberalismin manifestiksi.    

10

Idea   

Kirjailijoitten mukaan klassinen liberalismi on laissez-faire (antaa mennä) kapitalismiin perustuva ideologia. Tämä tarkoittaa, että valtion pitäisi vaikuttaa mahdollisimman vähän talouteen ja yksityisiin yrityksiin. Kirjailijat argumentoivat, että kaikki talouskriisit, kuten vuoden 2008 talouskriisi, syntyivät, koska valtio yritti vaikuttaa talouteen. Jos valtio lakkauttaisi/vähentäisi verotusta, tullimaksuja, ympäristö- ja työturvallisuuslakeja, talous pyörisi täydellisesti ja korjautuisi itsestään. Tällaisessa vapaassa järjestelmässä täystyöllisyys saavutettaisiin, koska yritysten perustaminen ja ihmisten palkkaaminen olisivat helpompia, mikä lisäisi kilpailua. Lisääntynyt kilpailu alentaisi tuotteitten ja palveluitten hintoja niin merkittävästi, että kaikilla olisi varaa elää.  

Kirjan mukaan Suomi on lukuisten säännösten ja byrokratian helvetti, jossa yksilöllä tai yrityksellä ei ole lähes mitään vapauksia, vastuuta tai velvollisuutta, vaan valtio hoitaa kaiken. Tällainen holhoava asenne vääristää markkinoita ja edistää ainoastaan valtion ylivelkaantumista, mikä lopulta tulee johtamaan Suomen taloudelliseen romahdukseen. Kirjailijat argumentoivatkin, että suomalainen hyvinvointivaltio on merkittävästi vähennettävä, jos haluamme estää tulevan talousromahduksen. Tämä johtuu siitä, että hyvinvointivaltiolla on tapana lisätä vuosien mittaan uusia palveluita, lisäten kustannuksia, jotka kasvattavat velanottoja.   

Teknisesti tämän kirjan argumentaatio on hyvinkin vakuuttavaa ja kielikin on helppoa ja välillä humorististakin. Kuitenkin jos tarkastelee kirjailijoitten ratkaisuehdotuksia laajemmalla perspektiivillä, ongelmia alkaa ilmetä.   

Oletukset   

Tämän kirjan suurin ongelma on sen lähtökohta. Kirja olettaa, että lukija jo inhoaa hyvinvointivaltiota ja etsii vain älykkäitä perusteluja inholleen. Itselleni hyvinvointivaltio ei ole koskaan aiheuttanut harmeja, enemmänkin se on mahdollistanut vaikeina aikoina keskittymisen opiskeluun, eikä vain elonjäämiseen. Tämän vuoksi minulle oli todella kummallista lukea siitä, miten hyvinvointivaltio rajoittaa ”vapauksiani” tai ”riistää lompakkoani”.

Kirjailijoille verotus on nollasummapeli, jossa palkkapussista otettu vero vain katoaa mustaan aukkoon, joka tuntuu samalta kuin ryöstöltä. Kirjailijat vielä paheksuvat, että verotuksella rahoitetaan “jonkun muun elämä”.  Vaikka kirjailijat onnistuvat loogisesti perustelemaan verotuksen epäoikeudenmukaisuuden ja jopa, miten taloudellisesti olisi kannatettavampaa, että yksilölle jäisi käteen enemmän rahaa, silti en pystynyt tunnetasolla samaistumaan perusteluihin.   

Toinen kirjan oletus on kapitalismin toimivuus, mutta tämä on enemmänkin kirjan rajaus kuin oletus. Kirjailijat lähtevät siitä lähtökohdasta, että kapitalismi on täydellinen järjestelmä, jonka viat johtuvat ainoastaan valtion ja kansalaisjärjestöjen väliintulosta. Tämä rajaus tarkoittaa, että kirjailijat onnistuvat ansioituneesti ja hyvinkin loogisesti perustelemaan liberaalin valtion toimivuutta. Mutta jos on muuten tutustunut kapitalismikriittiseen kirjallisuuteen, pystyy huomaamaan säröjä visiossa. Esimerkiksi yksi hyvä tapa kumota klassinen liberalismi, on todeta, että joka kerta kun sitä on kokeiltu, se on aiheuttanut kurjistumista ja paluun rajoittavampaan politiikkaan. Oikeastaan tämän kirjan visioimaa valtiota ei ole koskaan ollutkaan olemassa, joten se on yhtä utopistinen visio kuin kommunismi.

Kirjailijat melkein tunnustavat edellä mainitun, kappaleessa, missä haukutaan edustuksellista demokratiaa. Vaikutti siltä, kunin kirjailijat tunnustaisivat rivien välistä, että vapaa markkinatalous ei ole yhteensopiva demokratian kanssa. Tämä sen takia, koska kirjailijoitten mukaan poliitikko voi aina voittaa vaalit lupaamalla sosiaaliavustuksia ja valtion tukia. kirjailijoitten mukaan, jos poliitikot olisivat ideologisesti uskollisempia, demokratia voisi toimia kapitalismin kanssa. Mielestäni jos järjestelmäsi voi toimia ainoastaan, kun kaikki ovat saman mielisiä, ei se ole kovin demokraattinen tai toteuttamiskelpoinen. Silti kirjailijat eivät huomaa tätä ristiriitaisuutta kirjassa, jossa samaan aikaan haukuttaan konsensuspolitiikkaa. En väitä tässä, että kirjailijat olisivat epärehellisiä, ainoastaan, että he eivät huomanneet tätä ristiriitaisuutta.

Pahinta on kuitenkin, kun kirjailijat ylistävät Portugalin fasistisen diktatuurin tiukkaa valtion budjetinpitoa! Sen lisäksi, että Portugalin “Estado novo” (1933–1974) oli fasistinen diktatuuri, se oli myöskin imperiumi, jonka talous perustui Afrikassa olevien siirtokuntien riistoon. Maan talous oli niin riippuvainen siirtokunnista, että se oli viimeisempiä eurooppalaisia valtioita luopumaan niistä. Portugalin diktatuuri luopuikin siirtokunnistaan vasta hävittyään brutaaleja itsenäisyystaisteluita. En ainakaan itse nostaisi tällaista valtiota esimerkiksi talousliberaalista taloudenpidosta. Siinä mielessä nämä kirjailijat voivat yhtyä anarkistiteoreetikko Noam Chomskyn toteamukseen, että kapitalismi ja demokratia eivät ole yhteensopivia.    

Sipilän hallituksen manifesti?   

Huomasin lukiessani tätä kirjaa, että monet sen ehdotuksista ovat samoja, joita Kokoomus ja Keskusta nyt yrittävät Juha Sipilän hallituksessa toteuttaa. Esimerkiksi tässä ehdotetaan samaa terveydenhuollon yksityistämisjärjestelmää kuin SOTE:n “valinnanvapaus” uudistuksessa. Mutta myöskin ammattiliittojen vaikutusvallan heikentämistä ja julkisen sektorin leikkauksia. kirjailijat menevät vielä äärimmilleen kuin mitä Sipilän hallitus uskaltaisi, mutta selvästi tästä kirjasta on otettu vaikutteita.    

Kirjailijat ehdottavat, että Työvoimatoimisto lakkautettaisiin ja annettaisiin yksityisille rekrytointiyksille sama tehtävä. kirjassa ehdotetaan myöskin ammattiliittojen muuttamista yksityisiksi työttömyyskassoiksi, jotka työtaistelun sijaan, neuvotat työntekijöitä, missä muualla on parempia työehtoja tarjoava yritys kuin nykyinen työpaikka. Kirjailijat lakkauttaisivat yleissitovan työehtosopimuksen ja irtisanomissuojan. Kirjan liberaalissa visiossa yritykset maksaisivat vähemmän palkkaa kuin nykyään, jolloin enemmän ihmisiä voidaan palkata. Kirjailijoitten mukaan tärkeintä on, että kaikki ovat töissä, eikä niinkään miten paljon rahaa he saavat työstä. Kirjassa nostetaankin viimeisen vuosisadan alun Suomi esimerkkinä täystyöllistyneestä maasta, koska mitään “rajoituksia” ei ollut olemassa. En tiedä, mitä historiankirjoja kirjailijat lukivat, mutta muistaakseni viimeisen vuosisadan alun Suomi ei ollut ihan täystyöllistynyt onnella.

Kirjailijat kuitenkin selittävät, että potkut saanut työntekijä voi hakea toisen matalapalkkaisen työn. Tämä auttaisi, kirjan mukaan, ihmistä nousemaan työuralla, koska mitä enemmän työkokemusta eri työpaikoissa, sitä enemmän kehittyy työntekijänä. Tietenkin valtio maksaisi koko ajan perustuloa, nykyisten sosiaalipalveluitten sijaan, jolla työtön pysyy ”nipin napin elossa” työnhaun aikana. Sen sijaan kirjailijat haluaisivat antaa sosiaalitukia yksityisille pienyrittäjille, jotta nämä uskaltaisivat ottaa enemmän innovaatioriskeja.    

Vieraantumista   

Vaikka kirjailijat julistavat kapitalismin olevan perheen ystävä, en näe miten moni vähävarainen ihminen kykenisi siirtämään koko perheensä mukanaan ”hyvän työn” perässä jatkuvasti. Kehittyvissä valtioissa toki on kokemuksia tästä ”dynaamisesta työmarkkinasta”, mutta harva pitää näitä ratkaisuja hyvinä.   

Ainoa lohduttava asia tässä kirjassa on se, että sen tekijät eivät uskalla ehdottaa hyvinvointivaltion kokonaista lakkauttamista, ainoastaan ”turhien osien karsimista”. Tämäkin ehkä on sen takia, koska suomalaisilla on sen verran hyviä kokemuksia hyvinvointivaltiosta, että on vaikea kannattaa amerikkalaistyylistä markkinaliberalismia.    

Silti monien palveluitten yksityistäminen tuntuu hiukan kyseenalaiselta. Kuinka moni on valmis antamaan oman kohtalon yksityisen toimijan käsiin, jonka tavoite on tuottaa mahdollisimman paljon voittoa osakkeenomistajalle? Enkä puhu tässä ahneudesta, vaan siitä, että yksityiset yritykset eivät ole demokraattisia instituutioita, joille voi asiakkaana valittaa ja äänestää johtajat ulos. Kirjailijoitten mukaan, jos yksityinen yritys ei miellytä, niin joko asiakas vaihtaa paikkakuntaa tai boikotoi se. Täydellisessä maailmassa boikotti ja matkustaminen toimisivat. Oikeassa maailmassa kuitenkin tietyt palvelut luonnostaan luovat monopoleja tai suunnatonta valtaa yrittäjälle, jolloin boikotoiminen on lähes mahdotonta.    

Sitten tietenkin kuinka moni on valmis muuttamaan koko elämänsä vain koska tiettyä palvelua tarjoava yritys on tehnyt jotain väärin? Mitä jos vahinko on suurempi? Pitääkö ihmisten paeta saastuttavien yritysten tieltä, kun itsevalvonta pettää? Kirjailijoitten mukaan markkinat hoitavat kaikki vakuutusyritysten ja kustannuspaineitten kautta, jolloin onnettomuuksia tai väärinkäytöksiä on hyvin vähän. Historiassa kokeiltiin tällaista “luonnollista” korjausmekanismia ja se ei toiminut. Eivät rajoitukset ja turvallisuussäännöt tyhjästä ilmestyneet, vaan ne laadittiin, koska yritykset eivät itse kyenneet valvomaan niitä.   

Ehkä mielenkiintoisin vihje kirjan lyhytnäköisyydestä on, kun yksi kirjailijoista mainitsee, että Oulun yliopistossa keksittiin laite, jota vakuutusyritykset voisivat pakottaa asiakkaansa käyttämään, estääkseen varastokattojen romahduksen. Kirjailijat siis haukkuvat koko kirjan aikana valtiota, mutta eivät huomaa sitä ristiriitaisuutta, että heidän luomassa järjestelmässä JULKINEN yliopisto keksii laitteen, jota yritykset voisivat käyttää. Tämän kirjan mukaan valtio on kaiken pahuuden ydin, mutta se kelpaa maksaakseen yrityksille sosiaalitukia, puolet työntekijöitten palkasta ja itse kantamaan uuden teknologian kehittämiskustannukset! Voisin melkein sanoa, että kirjailijat ehdottavat rikkaitten sosialismia.   

Yhteenveto   

Henri Heikkisen ja Antti Vesalan ”Elämä hyvinvointivaltiossa” on aika epätasainen kirja. Kirjan määritelmä hyvinvointivaltiosta on niin laaja, että jopa republikaani George W. Bushin hallituskautta kutsutaan tässä teoksessa ”vasemmistolaiseksi”. Tämä tarkoittaa, että kirja pyrkii ottamaan kantaa kaikkiin yhteiskunnan kysymyksiin, kuten vihapuhelakeihin, maahanmuuttoon, kehitysapuun, naisten alempaan palkkaan ja pörssin transaktioveroihin. Kirjan parasta antia ovat viimeiset kappaleet, jotka käsittelevät hyvinvointivaltion kestävyysvajeongelmaa. Tämä on todellinen ja huolestuttava ilmiö, johon kirjailijat ehdottavat konkreettisia ratkaisuja. Mutta kuten edellisissä kappaleissa kerroin, epäilen, toimisivatko nämä markkinaliberalistiset ratkaisut käytännössä? Sipilän hallitus ainakin yrittää toteuttaa joitakin kirjan ehdotuksia, mutta moni niitä vastustaa. Kirjan mukaan nämä ehdotukset ovat “kipeitä”, mutta niitä tulisi vain kestää, koska ajan kuluttua ne alkavat toimia kuin pitäisi. Tällainen retoriikka muistuttaa pikkasen Neuvostoliiton ”reaalisosialismia” jossa vakuutettiin, että ihan kohta työläisparatiisi syntyisi, pitäisi vain kestää uudistukset. Suosittelen kaikille tätä kirjaa, jos kiinnostaa tietää, mikä on Kokoomuksen ja Sipilän johtaman Keskustan ideologinen pohja.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi

Avainsanat: , , , , , ,

syyskuu 9, 2018 · 5:00 am

Yrjö Mäkelin – Työväenliikkeen tienraivaajan elämä 1875–1923

Koska keskityin pari vuotta lukemaan suuren maailman ääri-ilmiöstä, Suomen historia jäi lukion pinnalliseksi tasoksi. Lukiessani viime vuoden kesällä vaarallisen paljon Noam Chomskyn kirjoja, aloin huomata, miten vähän tiesin vasemmiston ja työväenliikkeitten historiasta. Valitettavasti Chomskyn kirjat keskittyivät suurten maitten työväenhistoriaan, eikä Suomen. Päätin sitten korjata tämän ja otin lukulistaan aihepiirin kirjoja. Yksi näistä kirjoista on Turo Mannisen tänä vuonna julkaistu ”Yrjö Mäkelin – Työväenliikkeen tienraivaajan elämä 1875–1923” tietokirja. Suureksi onneksi voitin tämän kirjan Into-kustantamon Facebook-sivun arvonnassa, jossa piti kertoa, miksi halusi tämän kirjan. Ennen tätä olen voittanut elämässäni vain yhden arvonnan, jonka palkinnoksi sain Peter Lordin ja Nick Parkin ohjaaman lasten animaatioelokuvan ”Kananlento” (2000) pehmokanalelun. Edistystä voitetuissa palkinnoissa on siis tapahtunut!

4

Yrjö Mäkelin

Kirja perustuu Mäkelinin päiväkirja- ja kuulustelumerkintöihin sekä muihin aikalaisaineistoihin.

Mäkelin oli suutari ja hänestä tuli Karl Kaytskin ajatuksia kannattava sosialisti. Mäkelin kannatti Marxin tulkintaan, että kapitalismi oli itsetuhoinen järjestelmä, joka oli kuolemassa pois, antaen tilan kommunismille. Mutta toisin kuin kommunistit, Mäkelä ja Kaytski uskoivat, että siirtymä tulee tapahtumaan luonnollisesti, suurten historiallisten voimien työntämänä, eikä väkivaltaisen vallankumouksen kautta. Kaytskilaiset sosialistit ajoivat demokraattista sosialistista politiikkaa, jossa demokraattisilla reformeilla siirrytään kapitalismista kommunismiin. Tätä politikkaa kutsuttiinkin sosialidemokratiaksi. Mäkelin olikin yksi Suomen SDP:n perustajista.

Kuitenkin Mäkelin oli enemmänkin toimittaja ja propagandisti kuin poliitikko. Miehen tehtävä ensin Työväen- ja sitten Sosialidemokraattisessa puolueessa, oli vakuuttaa työväestö kannattamaan aseellisen vallankumouksen sijaan hienovaraisempaa sosialistista politiikkaa. Mäkelin esimerkiksi haukkui sekä kommunisteja, että anarkisteja, jotka hänen mukaansa vaaransivat työväen asiaa agitaatioillaan.

Kuitenkin Mäkelin ei ollut täydellinen pasifisti, vaan hän näki, että aseellisen väkivallan uhkaa voitiin käyttää vipuvartena porvaristoa vastaan, jotta työläisreformit saataisiin aikaan. Käytännöllisesstä politiikassa Mäkelin taas ajoi Suomen itsenäisyyttä Venäjän imperiumista, työläisten äänioikeutta ja edisti jääkäriliikkeen perustamista.

Jakautunut vasemmisto

Mielenkiintoisinta tässä kirjassa onkin eri vasemmistolaisten ryhmittymien väliset kiistat. Mäkelin uskoi Marxin ”historian rautaisiin lakeihin” joitten mukaan kommunismi oli tulossa hetkellä millä hyvänsä, eikä silloin mitään vallankaappausta tai vallankumousta tarvinnut panna alkuun. Mäkelinin mukaan, jos työväestö haluaa vallankumousta, se tulee tapahtumaan spontaanisti, eivätkä porvarit voi mitään sille. Näin Mäkelin arvosteli ”nuorsuomalaisiksi” kutsuttuja anarkisteja, jotka halusivat heti paikalla omia tehtaitten tuotantovälineet keinolla millä hyvänsä. Ehkä onkin Mäkelilin ansiosta, miksi anarkismi rantautui Suomeen kunnolla vasta useita vuosikymmeniä miehen kuoleman jälkeen, jolloin aate oli ehtinyt merkittävästi kesyyntyä. Vallankumouksellista kommunismia Mäkelin taas ei onnistunut pysäyttämään. Venäjän vallankumous levisi Suomeen 1918 sisällissodan muodossa ja se koituikin Mäkelinin kohtaloksi, vaikkakin hän elikin vielä pari vuotta senkin jälkeen.

Tämä kirja käsitteleekin aika paljon 1900-luvun alun sosialistista teoriaa ja Mäkelinin omaa positiota eri vasemmistohaarojen kanssa. Mutta myöskin, miten kurja taloudellisesti Suomi oli, sekä miten haluton sen ajan porvarihallitus oli myöntämään oikeuksia työläisille. Jo ennen sisällissotaa Suomessa oli levottomuuksia. Oulussa oli suuri “voimellakka” jossa nälkää näkevät kotiäidit yrittivät murtaa Valion varastot, koska uskoivat huhuun, että yhtiö oli varastoimassa voita, kunnes hinnat nousisivat taloudellisesti kannattavaan tasoon. Samalla maaseudulla kulki ryösteleviä jengejä, jotka olivat niin epätoivoisia, että he repivät vihanneksia suoraan pelloista.

Kirjan mukaan suomalainen oikeisto halusi vain, että Suomi olisi itsenäinen, muuten maamme pitäisi pysyä samana kuin se siihen aikaan oli. Vasemmisto taas halusi käyttää itsenäisyyttä tilaisuutena uudistaa Suomi paremmaksi maaksi työläisille. Voimmekin sanoa, että sisällissodan häviön jälkeen, vasemmisto onnistui saavuttamaan suurimman osan tavoitteistaan.

Ongelmia

Suurin ongelma tässä kirjassa on lähdeviitteitten puutteellinen merkintä itse tekstissä. Vaikka kirja perustuu uusiin tutkimuksiin ja ensikäden lähdeaineistoihin, itse teksteissä referoinnit ovat niukkoja. Tämä onkin populaarimpi tietokirja. Lähdeluettelo toki löytyy, mutta yritäpä siinä arvailla, missä niissä jokin asia mainittiin.

Yhteenveto.

Turo Mannisen ”Yrjö Mäkelin – Työväenliikkeen tienraivaajan elämä 1875–1923” on hyvä ja lyhyt Yrjö Mäkelinin elämäkerta, mutta myöskin suomalaisen työväestön moderni historia. Erityisen mielenkiintoista oli nähdä, miten mahtiponttinen ja tulevaisuutta uskova suomalainen vasemmisto oli tuohon aikaan. Mäkelin, kuten moni aikalainen, koki että historia oli heidän puolellaan, että nykymaailma oli kuolemassa pois ja uusi tulemassa tilalle. Nykyistä vasemmistoa, erityisesti SDP:tä ei voi sanoa omaavan samanlaista itsevarmuutta.

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

kesäkuu 30, 2018 · 5:56 am

Luottokortteja kommunistiutopiassa

Edward Bellamyn vuonna 1888 julkaistussa romaanissa ”Vuonna 2000 katsaus vuoteen 1887” kuvaillaan 1800-lukua levottomaksi ajaksi, jossa jatkuvasti talous heilahtelee. Ihmisten palkat ovat riittämättömiä ja epätasa-arvo silmiinpistävää. Suurkaupunkeja vaivaavat jatkuvat lakot ja anarkistien terrori-iskut. Monet uskoivat, että kapitalismi oli liian epävakaa järjestelmä, joka tulee hetkellä millä hyvänsä romahtamaan, tuhoten koko maailman. Jos on muutenkin lukenut tästä aikakaudesta olevaa kirjallisuutta, huomaa, miten kurjaa 1800-luvun teollistunut maailma oli. Edward Bellamyn romaani kuitenkin ei tarkoitettu 1800-luvun aikalaiskuvaukseksi, vaan kertomukseksi miltä ”kaukainen” tulevaisuus näyttää.    

9

Ennustukset    

Suurin osa kirjassa tehdyistä ennustuksista menivät pieleen, kuten yleensä. Kirjailija kuvitteli, että kommunismi voittaisi tulevaisuudessa ja koko maailma eläisi Marxin ennustamassa utopiassa. Kirjailija ei mainitse sanaa ”kommunismi” tai Marxia, vaan hän kirjoitti tulevaisuudesta, ikään kuin loogisesti kaikki ihmiset olisivat poliittisesta orientaatiosta huolimatta, päättyneet samoihin johtopäätöksiin kuin Marx ja toteuttaneet hänen visionsa.     

Bellamyn mukaan maailmassa kaikki yritykset on kansallistettu ja rahaa ei ole. Maata johtavat valitsijamiesten valitsemat ”ohjaajat” jotka tieteellisesti johtavat maan taloutta ja jakavat sen resurssit. Ainoa ennustus, joka meni oikein tässä kirjassa, on luottokortti. Tässä kirjassa kirjaimellisesti keksittiin luottokortti konseptina ja sanana. Muuten kaikki meni pieleen. Onkin vähän ironista, että kommunistiutopianovellissa keksittiin esine, joka todellisuudessa muodostui kapitalismin tunnetuimmaksi symboliksi.  

Tässä kirjassa visioidaan, että verojen sijaan kaikki ihmiset omistavat yhteisesti nämä suuret yritykset, jolloin kaikki tuotettu varallisuus jaetaan tasaisesti. Kaikki ihmiset työllistetään ”teollisuusarmeijoissa” joissa tuotetaan varallisuus, joka kierrätetään kuluttajien kautta takaisin teollisuuteen. Tietenkin 1800-luvun kirjailijan virhe oli luulla, että silkalla matematiikalla pystyttäisiin ennustamaan kysynnän ja tarjonnan määrä. Taloustieteilijä Ludwig von Mises oli oikeassa, että raha on paras tapa mitata miten arvokas, joku tuote on ja miten paljon sitä kannattaa tuottaa.    

Ehkä ainoa asia, mitä tämä kirja voi antaa nykyaikana, on tapa ymmärtää, miksi 1880-1970-luvulle saakka kommunismi tuntui tulevaisuuden ratkaisulta. Kommunisteja ja sosialisteja ei ajanut halu teljetä ihmisiä gulageihin, vaan rakentaa siisti ja tieteellisesti loogisen talousjärjestelmän. Ongelma oli tietenkin siinä, että loppujen lopuksi kommunismi ei ollut tieteellisesti looginen järjestelmä.     

Juoni    

Tässä romaanissa on ehkä tylsin juoni ikinä. Tarinan sankari nukahtaa kellarissa ihmeellisessä magneettihoidossa vuonna 1887 ja herää vuonna 2000. Tämä selitetään sillä, että juuri, kun hahmo nukahti magneettihoidossa, hänen talonsa paloi ja kellari hautautui sadaksi vuodeksi säilyttäen sen sisällä nukkuvan jätkän elossa. Ei kaikista uskottavin aikamatkailu, mutta pahempaa onkin koko kirjan ohut juoni. Kirjan tarina koostuu hahmosta, jolle estellään ja kerrotaan, miten tulevaisuudessa eletään ja se siitä. Todella puuduttavaa kerrontaa. Ainoa syy, miksi edes vaivauduin lukemaan koko kirjan loppuun, oli halu tietää mitä visioita kirjailijalla oli 2000 luvusta.    

Konteksti    

Mielenkiintoisinta tallaisissa tulevaisuutta visioivissa kirjoissa ei olekaan itse kuvattu tulevaisuus, vaan se kirjoittamiskonteksti ja mitä kirjoittamisajankohdalla ihannoitiin tai tuomittiin. Tässä kirjassa onkin se hyvä puoli, että kirjailija kertoo, miten elettiin hänen elinvuotena ja miten siihen aikaan moni uskoi ongelmien ratkeavan tulevaisuudessa.     

Mielenkiintoisinta onkin kirjan selitys suunnitelmataloudelle. Yksi tulevaisuudessa elävistä hahmoista kertoo, että tuntui suurelta haaskaukselta antaa jättiläismäisten yritysten olla yksityisissä käsissä, joitten ainoa tavoite oli voiton maksimoiminen. Hahmo kuvailee, että on paljon rationaalisempaa antaa valtion virkamiesten ohjata näitä suuria yrityksiä palvelemaan kansaa. Samalla tässä kirjassa kritisoidaan, miten loppujen lopuksi vapaa markkinatalous ei ole vapaa, koska suurimmat yritykset luovat keskenään kartelleja tai muita korruption muotoja. Kirjailija valittaa, että tällainen korruptio ja työläisten oikeuksien polkeminen ovat suurta resurssien haaskausta. On siis tietyssä mielessä ymmärrettävää, miksi sosialismi tuntui tuohon aikaan järkevämmältä ratkaisulta, johon kirjailijan mukaan kaikki ihmiset voivat yhtyä.     

Yhteenveto     

Edward Bellamyn ”Vuonna 2000 katsaus vuoteen 1887” ei kannata lukea romaanina, koska silloin se on tavattoman surkea. Sen sijaan tätä on luettava historiallisena dokumenttina, joka paljastaa miksi kommunismi tuntui niin monien mielestä niin vetävältä, että sen uskottiin enemmänkin yhdistävän ihmisiä kuin erottavan heitä.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , , , , , ,

kesäkuu 9, 2018 · 6:35 am

On helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu

Paul Masonin ”Jälkikapitalismi: Opas tulevaisuuteemme” (oma suomennos) on vuonna 2015 julkaistu  taloustieteellinen tietokirja, joka pyrkii perustelemaan, miksi ja miten siirtyä nykyteknologialla kapitalismista sosialismiin 21 vuosisadalla.  

7

Miten nykyään joku voi argumentoiva vaihtoehtoa kapitalismille, kun se kuuluisin vaihtoehto osoittautui totaaliseksi epäonnistumiseksi? Tämä kysymys herätti kiinnostukseni. Erityisesti, koska suurin osa vakavasti otettavista taloustieteilijöistä myöntää, että kapitalismi ei ole täydellinen järjestelmä, ainoastaan paras mahdollinen.   

Oletus   

Tämä on ehkä hienoin taloustieteellinen kirja, mitä olen lukenut, eikä vain sen takia, että se on vasemmistolainen, vaan koska se on äärimmäisen keskustalainen. Enkä tarkoita, että kirjailija hakee jotain kultaista keskitietä. Sen sijaan kirjailija pyrki avoimin mielin, tutkimaan kaikkia taloustieteellisiä teorioita, niin oikealta kuin vasemmalta, poimien ne osat, jotka sopivat reaalimaailman taloudellisiin ilmiöihin ja hyläten toisia. Näin Mason omaksui vasemmistolaisen Karl Marxin kuin oikeistolaisen Ludwig von Misesin ja monen muun talousteorioitten osia, luodakseen uskottavan mallin maailman taloushistoriasta, sen toimintaperiaatteista ja tulevaisuudesta. Tässä kirjassa perustellaan mielestäni aika onnistuneesti eri näkökulmia hyödyntäen, miksi pitäisi pyrkiä korvaamaan kapitalismi talousjärjestelmällä, joka oikeasti jakaisi tasaisesti vaurauden kaikkien kanssa.  

Kirja olettaa monta asiaa lukijasta. Ensimmäisen on se, että tämä ei tiedä, mitään taloustieteestä tai vasemmistolaisuudesta. Molempiin kirjailija paneutuu käyttäen yleistajuista kieltä ja kaikkia käsitteitä selittäen. Tämä on hyvä ratkaisu, koska yksi suurimmista ongelmista poliittisissa kirjoissa, on se, että hyvin usein kirjailija olettaa kohderyhmänsä olevan jo samaa mieltä tämän kanssaan. Tämä heijastuu sitten kirjassa oletuksena, että lukija ymmärtää, mitä tietyt aatteelliset käsitteet tarkoittavat.    

Hyvä puoli onkin, että kirjailija perustelee, miksi on vasemmistolainen ja miksi hän uskoo sosialismin olevan tulevaisuus. Kirja on rakennettu vakuuttamaan lukijaa, joka ei ole koko ideologiasta kuullutkaan, mikä oli tuore kokemus minulle.  Ärsyttää lukea kirjoja, jotka olettavat lukijan olevan jo valmiiksi ”asiaan vihkiytynyt”.   

Rakenne   

Kirja alkaa perustelemalla hyvin vakuuttavasti, miksi nykymaailma tuntuu olevan niin kurja. Työttömyyttä, korruptiota, sotia, kasvavaa köyhyyttä, ilmastonmuutosta, yhteiskunnallista huonovointisuutta, huonopalkkaisten pätkätöitten kierrettä ja äärioikeiston kasvua. Kirjailijan mukaan nämä kaikki osoittavat, että jälleen kapitalistinen järjestelmä on kriisissä. Kriisit kuuluvat kapitalismiin, koska järjestelmä on epävakaa. Masonin mukaan kapitalismi tulee jälleen romahtamaan, kuten 30-luvulla ja vuonna 2008. Mutta seuraavalla kerralla jysähdys tulee olemaan globalisaation vuoksi kauhistuttavan suuri, eikä sitä kyetä pysäyttämään vuoden 2008 menetelmillä.   

Kirjailijan mukaan Marx oli oikeassa kapitalismin epävakaudesta, mutta väärässä siitä, että kapitalismi romahtaa, eikä toivu enää. Masonin mukaan oikeastaan kapitalismi on muuntautumiskykyinen. Kriisi romahduttaa talouden vain hetkeksi, jonka jälkeen se uudelleen käynnistyy, kunnes vuosikymmenten päästä se romahtaa uudelleen ja niin edelleen kuin ikuisessa syklissä. Ongelma onkin, että kun se jysähtää, miljoonat ihmiset kärsivät ja kuolevat. Tietenkin eivät kaikki ihmiset, mutta tarpeeksi, että se on huolestuttavaa.    

Kysymys kuuluukin, jos kommunismi ei synnykään luonnostaan, kuten Marx ennusti ja Leninin viitoittama vallankumous osoittautui tuhon tieksi, mitkä ovat vaihtoehdot? Kestämmekö sen apokalyptisen paskamyrskyn, joka syntyy koko maailman talouden hajottaessa vai yritämmekö väkisin siirtyä johonkin muuhun talousjärjestelmään? Kuten kirjassa todetaan ”On helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu”    

Historia   

Tässä kirjassa ei käsitellä vain taloustieteen perusteita, eri teorioita ja niitten historiaa, vaan tässä kerrotaan myöskin työväen ja sosialismin historiaa. Kaikki nämä kolme muodostavat kirjassa kokonaisuuden, jossa hahmotat ihmiskunnan pyrkimyksen maksimoida hyvinvointia ja autonomiaa.    

Kirjassa ilmenee hyvin, miten vasemmistolaisuus ja oikeistolaisuus ovat muuttuneet historian saatossa. Se, mitä nykyään lasketaan oikeistolaisuudeksi, oli hyvin radikaalia vielä 70-luvulla. Sosialismi oli 1900-luvun alussa niin uskottava ideologia, että merkittävä osa oikeistostakin siihen aikaan omaksui sen talousteorioita. Tämä näkyi laajana hyvinvointivaltion rakentamisena, jossa niin maltillinen vasemmisto kuin oikeisto näkivät parhaimmaksi ylläpitää yhteiskuntarauhaa, antamalla työläisille lisää oikeuksia.

Mason toteaakin, että suurin osa työväestä kautta historian, eivät olleet minkään tietyn ideologian puolesta, vaan he halusivat lisää oikeuksia hallita omaa työympäristöään. Tämä tarkoittikin pitkään tiettyjen sosialististen ideoitten omaksumista. Kuitenkin kirjassa osoitetaan, että keynesiläisyys ja sosiaalidemokratia olivat vain lyhytaikaisia ratkaisuja järjestelmän sisäänrakennettuun epävakauteen. Valitettavasti molemmat versiot ”hallitusta” kapitalismista eivät estäneet talouskriisien syntyä. Samalla kapitalismin hylkääminen kommunistisen suunnitelmatalouden muodossa epäonnistuivat vielä pahemmin. Kuten Margaret Thatcher sanoi ”ei ole olemassa vaihtoehtoja”. Kirjailija on kuitenkin eri mieltä.

Ydinteesi   

Kirjan runko perustuu Stalinin gulagissa teloitetun venäläisen taloustieteilijä Nikolai Kondratievin aaltoteoriaan. Kondratiev teloitettiin, koska hän ennusti 30-luvulla Neuvostoliiton tulevan talousromahduksen. Sitten tietenkin Kondratiev totesi Marxin olevan väärässä kapitalismin lopullisesta tuhosta. Stalin ei tällaista kerettiläisyyttä voinut suvaita ja tutkija teloitettiin.

Aaltoteorian mukaan kapitalismin tuottavuuden nousu luo nousukauden aallon, joka vuosikymmenten päästä alkaa laantua ja pudota, kunnes syntyy talouskriisi. Toisin kuin Marx, talouskriisi ei lopulta päädy koko järjestelmän romahdukseen, vaan evoluutioon. Kriisin aikana valtio yrittää pelastaa kapitalismin poistamalla rajoituksia markkinoilta. Mutta markkinoitten rajoitusten poisto suututtaa työläisiä, joitten elintaso uhkaa laskea. Työläiset panevat hanttiin työtaistelulla. Tämä työtaistelu pakottaa valtion vaihtamaan taktiikkaansa, jolloin se alkaa investoimaan erilaisiin sosiaalisiin hankkeisiin talouden elvyttämiseksi. Nämä hankkeet pakottavat yritykset keksimään muun tavan nostaa tuottavuuden. Teknologiaa aletaan kehittää ja uusi nousukauden aalto syntyy niistä, mutta nyt kokonaan uudenlaisessa kapitalistisessa järjestelmässä, missä työläisillä on enemmän oikeuksia ja teknologia on kehittynyt, luoden uusia työpaikkoja. Kondratievin mukaan 1930-luvulle saakka näitä aaltoja on ollut useita ja niitä tulee olemaan jatkossa. Tämä tarkoittaisi, että kommunistinen vallankumous ei tule toimimaan, vaan kommunistinen valtio tulee häviämään kilpailun kapitalistisia valtioita vastaan. Voimme todeta, että Kondratiev oli oikeassa ja Stalin pahasti väärässä.    

Masonin mukaan koko kapitalismin historiaa on määritellyt tämä porvareitten ja työläisten välinen köydenveto, jossa uutta teknologiaa on kehitetty kaikkien hyödyksi. Mutta tätä kehitystä häiritsisi pahasti 70-80-luvun uusliberalistinen politiikan nousu. Sen sijaan, että Reaganin ja Tahtcherin hallitukset olisivat taipuneet lakkoihin, he murskasivat ne. Työväen valta tuhotiin totaalisesti ja muu maailma seurasi perässä.    

Kapitalismi ei muuttunutkaan uudenlaiseksi, vaan aalto hidastui. Syntyi räjähdysmäinen nousukausi, jolloin yritykset kasvoivat globaaleihin mittakaavoihin ja teknologia kiihtyi digitaaliseen vallankumoukseen. Samaan aikaan työläisten oikeudet murenivat ja hyvinvointivaltio näännytettiin. Kuitenkin tämä ilon juhla olikin lyhytaikaista ja vuonna 2008 talous romahti jälleen, kuten kapitalistiselle järjestelmälle on luonteenomaista. Eli sosiaalidemokratia, keynesiläisyys ja uusliberalismi epäonnistuivat hillitsemään kapitalismin itsetuhoisuutta. Kirjailijan mukaan tämä osoittaa, että kapitalismia ei voi korjata, koska järjestelmä on luonnostaan epävakaa. On siis vaihdettava johonkin parempaa. Kysymys kuuluukin mihin ja miten? 

Kirjailijan mukaan olisikin aika hyödyntää nykyistä digitaalista teknologiaa ja luoda kapitalismin sisällä rinnakkaisen digitaalisen sosialistisen järjestelmän, joka vähitellen valtaa kapitalilta tilaa. Masonin mukaan vain näin voimme vaihtaa saumattomasti yhdestä taloudellisesta järjestelmästä toiseen. Kirja selittääkin aika hyvin, miten voisimme saada luotua tietotekniikalla ja internetillä suunnitelmatalouden, joka toimisi hajautetusti ikään kuin parvimielellä, ilman keskushallintoa ja sen tuomia ongelmia.   

Kirjassa analysoidaankin von Misesin ja monen muun oikeistolaisen taloustieteilijän kritiikkejä suunnitelmataloutta kohtaan ja tarjotaan vaihtoehtoja sille, miten nämä ongelmat voitaisiin välttää.  Yksi suurin ongelma suunnitelmataloudessa on kysynnän ja tarjonnan ennustaminen. Mises ennusti jo 20-luvulla Neuvostoliiton talouden romahduksen, koska vain rahan arvolla pystytään mittaamaan kysyntää ja tarjontaa. Mutta Masonin mukaan nykyisillä massadata-analyyseilla pystyisimme mittamaan äärimmäisen tarkasti nämä kaksi talousmekanismia. Sen sijaan, että antaisimme jättiläismäisten korporaatioitten käyttää massadata-analyysia optimaalisten mainosten luomiseen, tavallisten ihmisten pitäisi saada teknologia haltuun ja luoda sillä perusta autonomisille kaupoille ja tuotantolaitoksille. Informaatioteknologialla saataisiin viimein Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi aikaan.   

Yhteenveto   

Paul Masonin ”Jälkikapitalismi: Opas tulevaisuuteemme” onkin kattavin kirja taloushistoriasta, jonka olen lukenut. Tässä analysoidaan kaikkia talouden argumentteja ja pyritään etsimään syitä erilaisille yhteiskunnallisille ongelmille. Kirjailija toteaakin, että nykyvasemmisto on kriisissä, koska Neuvostoliiton fiaskon jälkeen, se ei ole uskaltanut ehdottaa suuria yhteiskunnallisia muutoksia. Tämä suuresta kertomuksesta luopuminen, on luonut hajautetun vasemmiston, joka keskittyy pieniin muutoksiin koskien yhteiskunnallisia oloja. Tämä vasemmiston näpertely on luonut tyhjiön, jonka äärioikeisto on täyttämässä. Jos emme halua, että seuraavassa romahduksessa globalisaatio hajoaa kaaokseen, fasistisiin diktatuureihin ja sotiin, on palautettava vallankumouksellinen reformismi julkiseen keskusteluun. Suosittelen kaikille tätä kirjaa.    

1 kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Avainsanat: , , , , , , , , , ,