Avainsana-arkisto: sosiologia

Vihollisen sosiologia

James A. Ahon ”Tämä juttu pimeydessä: vihollisen sosiologia” (oma suomennos) on vuonna 1995 julkaistu tutkielma viholliskuvien psykologisista ja sosiaalisista vaikutuksista.

12

Idea

Aho analysoi puolueettomasti erilaisia tapauksia, joissa viholliskuvia on käytetty hyväkseen terrorisoidakseen ja tappaakseen ihmisiä, mutta myöskin tapauksia, joissa viholliskuvan luomista on torjuttu. Kirja analysoi pääosin viholliskuvaa äärioikeiston kautta, koska kyseisen poliittisen suuntauksen ydin perustuu ihmisryhmien demonisointiin ja vihaan. Mutta on tässä tapaus, missä äärioikeistolainen punaniskaperhe joutuu viranomaisten vihan kohteeksi, vaikka tämä perhe ei tehnyt mitään väärin. Samalla kirja analysoi tapauksia, missä ihmiset ovat liittyneet ja eronneet viharyhmästä. Mikä ajoi heidät radikalisoimaan ja mikä lopulta sai heidät tajuamaan olevansa pahasti väärässä?

Eri tapausten kautta, kirjailija pyrkii muotoilemaan teorian siitä, miten joku ihmisryhmä demonisoidaan ”viholliseksi”, joka edustaa kaikkea pahaa. Kun jokin ihmisryhmä on demonisoitu loppuun, mikään keino tämän ryhmän tuhoamiseksi ei ole moraaliton, vaan oikeastaan sankarillinen ja oikea teko. Kirja jäljitteleekin kauhistuttavan kaavan, jossa vihapuhe ensin muodostuu yhdestä tapauksesta, jossa ryhmän edustaja on koettu tehneen jotain pahaa. Rikkinäisen puhelimen lailla, yksittäistapaus tiivistyy stereotypiaksi, joka muuttuu sukupolvesta toiseen siirrettäväksi myytiksi. Tämä myytti uppoutuu ihmisten mieliin ”itsestäänselvyydeksi, jonka kaikki tietävät, mutta eivät uskalla sanoa”. Lopulta, joku viaton perhe puukotetaan kuoliaaksi, koska heidät koetaan olevan juutalaiskommunistisen salaliiton jäseninä tai nuorta afroamerikkalaista nuorta poikaa pelotellaan aseella uhaten koulumatkalla, koska tämä on ”vitun n-!”

Pahuus

Kirjan kirkkain johtopäätös onkin, ettei kukaan oikeastaan koe olevansa ”paha” ihminen, joka hyökkää puhtaan vihan takia viattomien kimppuun. Sen sijaan, me kaikki rakennamme tarinan, jossa olemme aina ”hyvien” puolella ja ”ne” ovat pahoja hyökkääjiä, joita vastaan on puolustauduttava. Oikeastaan “vihollinen” on ihmisten tapa rakentaa oma identiteetti negaation kautta. Sen sijaan, että rakentaisi omakuvan siitä mitä on, monet rakentavat identiteettinsä siitä, mitä he eivät ole tai kuulu. Kaikki paha siirretään jollekin ihmisryhmälle, joka muuttuu “viholliseksi” jota vastustaa, samalla tehden itsestään ”puhtaan ja hyvän”. Tämä selittää, miksi natsit, eivät edes kirjaimellisesti SS:ään kuuluneet, myönnä olevansa rasisteja. Pidetäänhän rasistia ”pahana” ihmisenä kulttuurissamme.

Kirjailijan mukaan ihmisillä on tarvetta tuntea, että heidän elämällään on merkitystä ja he ovat tärkeitä. Monet ihmiset, kuten äärirasistit sortuvatkin rakentamaan rasismista elämäntarkoituksen, jossa jonkun etnisen vähemmistön vihaaminen muuttuu eksistentiaaliseksi sankarikertomukseksi, jossa he ovat pääosassa. Tämä paljastaakin, miten surullisen onttoja ihmisiä äärioikeistolaiset ovat: Heidän elämässään ei ole muuta sisältöä kuin etnisten vähemmistöjen viha. Ei siis mikään ihme, että muutamat äärioikeistolaiset tajuavat elämänsä tyhjyyden, jolloin epätoivoissaan he pyrkivät oikeuttamaan olemassaolonsa massamurhalla. Tämä kirja julkaistiin ennen kuin koulusurmista tuli ilmiö, mutta edellä mainittu selitys pätee niihinkin: koulusurmaajat vain eivät vihaa jotain tiettyä etnistä vähemmistöä, vaan koko ihmiskuntaa tai, kuten incelien tapauksessa, naisia.

Ihmisryhmien demonisointi ”viholliseksi” on tappava, juuri siksi, koska jos jokin ihmisryhmä on vihollinen, se tarkoittaa, että he ovat sodassa sinua vastaan.  Aho käyttää esimerkkinä erään itävaltaisen epäonnistuneen taidemaalarin vankilassa kirjoittaman kirjan sitaattia “Verisynti ja rodun pyhäinhäväistys ovat perisyntejä ja ihmiskunnan turmio niille, jotka siihen antautuvat… Tämän vuoksi uskon, että toimin Jumalan tahdon mukaisesti: Puolustamalla itseäni juutalaisia vastaan, taistelen Jumalan työn puolesta.”  Harva kiinnittikin huomiota Adolf Hitlerin vihajulkaisun viestiin ja noin kymmen vuoden jälkeen 6 miljoonaa juutalaista teurastettiin, kuten kyseissänsä teoksessa kehotettiin. Parempi tappaa kaikki juutalaiset, Hitler totesi, ennen kuin he tuhoavat valkoisen rodun.

Kaikissa Ahon kirjan tapauksissa, paatuneimmat KKK:n ja terrorististen uusnatsiryhmien jäsenet uskoivat taistelevansa paremman maailman puolesta, jonka ainoa este olivat tietyt ihmisryhmät, joita he kokivat juonittelevan valkoisen rodun tuhoa. Kukaan heistä ei tunnustanut vihaavansa juutalaisia, mustia, homoja ja naisia, vaan ainoastaan reagoimassa heidän viiteryhmäänsä vastaan kuviteltuja hyökkäyksiä vastaan. Nämä ihmiset uskottelivat itselleen, että he ajattelivat yhtä loogisen kylmästi kuin sodan kenraalit, jotka eivät vihaa sodan toista osapuolta, vaan reagoivat aggressioon täsmällisellä sotilaallisella iskulla. Koska vähemmistöt eivät oikeasti ole sodassa enemmistöä vastaan, äärioikeistolaisten on pakko uskoa salaliittoteorioihin, jotta voivat oikeuttaa vihansa. Viha ilman oikeutusta on silkkaa hulluutta, eivätkä he koe olevansa hulluja, eivätkä halua, että muut pitävät heitä hulluina.

Mielenkiintoisesti tässä kirjassa paljastuu, että äärioikeistolaisuus, ainakin Yhdysvaltojen kontekstissa, oli eliitin projekti, jolla viedä ihmisten huomio pois omasta epäonnistumisestaan. Yhdysvalloissa moderni äärioikeisto muodostui Vietnamin sodan veteraaneista, joille iskostettiin oikeistolaisen eliitin luoma myytti, että ainoa syy miksi sota hävittiin, oli koska “korruptoituneet vasemmistopoliitikot pettivät armeijan, kahlitsemalla sen ihmisoikeuksien ja laillisuuden noudattamisella.”, eikä sen takia, koska kenraalit olivat vain huonoja ja koko sota turhaa ihmiselämän haaskausta. Myytin mukaan, USA olisi murskannut vietkongit, jos vain armeijalle olisi annettu täydet valtuudet tuhota heidät. Äärioikeisto onkin oikeistolaisen eliitin propagandan luoma poliittinen ääriliike, jonka vallankumouksellisista puheista huolimatta, palvelee tämän eliitin tarpeita.  Olen kirjoittanut yleisestikin Uuden Suomen blogissani siitä, miten äärioikeisto on eräänlainen valtaanpitäjien ideologinen jämä, joka karannut käsistä.

Ahon mukaan kansanperinteen sankarimyytit ovat yksi syy ääriajatteluun. Vaikka monissa sankarimyyteissä varoitetaan sankarin lankeamista pahuuden tielle, kansankulttuurissa myytit ovat typistyneet ideaksi, että on olemassa ”puhdassydäminen” sankari, joka edustaa kaikkea hyvää ja kukistaa kaikkea pahaa edustavan hirviön. Tämä ajattelu on tehnyt ihmisistä psykologisesti alttiita uskottelemaan itselleen, että on olemassa absoluuttisen ”pahoja” ihmisiä, joitten tuhoaminen keinolla millä hyvänsä on ”moraalista”. Kirjailija lähteekin laajentamaan kirjaansa käsittelemään ääriryhmistä sodissa tapahtuneisiin ihmisoikeusrikkomuksiin. Aho kiinnittää erityisesti huomiota siihen, miten amerikkalaiset järkyttyvät, kun ajoittain paljastuu, että ”heidän poikansa” on tappanut lapsia ja naisia rintamalla.

Tämä kirja saikin minut ajattelemaan väkivaltaisen antifasismin ongelmallisuutta. Vaikka fasistit ovat objektiivisesti perverssejä paskiaisia, heidän väkivaltainen nujertaminen ei välttämättä vähennä fasismia, vaan voi joissain tapauksissa eskaloida fasistien väkivaltaisuuksia. Esimerkiksi Anton Montin ja Pontus Purokuron kirjaassa ”Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016” (2017) eräs antifasisti harmittelee, että jos Suomen Sisun aktivisteja olisi pahoinpidelty enemmän 2000-luvun alussa, he eivät olisi päässyt Perussuomalaisten johtoon. En ole varma olisiko sellainen taktiikka ihan toiminut? Ainakin Michael Burleighin ”Kolmas valtakunta. Uusi historia” (2000) mainitaan, että natsit käyttivät antifasistien hyökkäyksiä hyväkseen, kehystääkseen itsensä sananvapauden uhreiksi, kasvattaen suosiotaan. Nykyäänkin äärioikeisto rakastaa uhriutua, joten heidän martyyrikompleksin vahvistaminen ei vaikuta olevan se fiksuin menetelmä vähentää äärioikeiston vaikutusvaltaa. Aho nostaakin kirjassaan tapauksia, joissa antirasistit onnistuivat eristämään fasistit, ilman että heitä demonisoitiin ihmishirviöiksi tai pahoinpideltiin. Taktiikkoihin kuului eri järjestöjen ja yhteisöjen arvostettujen henkilöitten sitouttaminen antirasismiin ja solidaarisuusmarssit vähemmistöjen puolesta. Kirjailija toteaakin, että pahuutta on oikeasti olemassa ja sitä pitää torjua, eikä olla passiivinen sen edessä, mutta pahuutta ei voiteta pahuudella. Jos vihollinen on pakko nujertaa väkivalloin, on asetettava rajat väkivallalle ja oltava varovainen, ettei itse lankea pimeyden tielle.

Ongelmia

Ainoa ongelma tässä kirjassa on se, ettei se käsittele eettisiä kysymyksiä, jotka liittyvät pirtelöitten heittämiseen fasistien niskaan. Onko oikein heittää maitotuote ihmisen päälle, jos tämä on rasistinen kusipää? Olisiko parempi heittää vegaaninen kaurapirtelö? Tai luomumehu? Vai voidaanko taivuttaa vegaaniset periaatteet fasismin kukistamiseen? Entä pitääkö rahoittaa pikaruokaravintolaa fasismin kitkemiseen? Tällaisiin tärkeisiin kysymyksiin Aho ei anna vastausta.

Yhteenveto

James A. Ahon ”This Thing of Darkness: A Sociology of the Enemy” on loistava tutkielma pahuudesta ja demonisoinnista. Kirja on tiivis, mutta täynnä rohkeaa ja monipuolista pohdintaa. Harmi, ettei tätä teosta ole suomennettu, vaikka kirjailijan sukunimi selvästi viittaa siihen, että hän on täältä päin.

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Sosiaalisten epidemioitten leviämisestä

Malcolm Gladwellin ”Leimahduspiste” on vuonna 2000 julkaistu tietokirja, jossa pyritään teoretisoimaan sosiaalisten epidemioitten syntyä ja leviämistä.  

2

Idea  

Kirjassa pääosin keskitytään kaupallisiin tuotteisiin, teoretisoidakseen kaavan, joilla jokin sosiaalinen ilmiö leviää melkein kuin tyhjästä ”leimahtaen” valtavirtaan. Teoksessa käsitellään myöskin biologisia viruksia, urbaanilegendoja, sanontoja ja rikollisuutta.  

Sosiaalinen epidemia  

Kiinnostuin tästä kirjasta, kun luin Chip Heathinin ja Dan Heathinin kirja “Made to Stick: Why Some Ideas Survive and Others Die” (2006) jossa tätä Gladwellin kirjaa referoitiin. Ideologiat ja niitten leviäminen kiinnostaa ja tämä ”Leimahduspiste” kirja antaakin hyvän teoreettisen viitekehyksen sille, miten joku marginaalissa oleva idea, kuten seksuaalivähemmistöjen tasa-arvo lähes yhtäkkiä muuttuu niin hegemoniseksi, että jopa äärioikeisto joutuu teeskentelemään, että he puolustavat niitä?   

Malcolm Gladwellin teoretisoi, että on olemassa erilaisia ihmistyyppejä, jotka omaksuvat uusia ideoita ja levittävät nitä eteenpäin omalle viiteryhmälle. On olemassa ensimmäiset kokeilijat ja näitten kaverit, joilla on laaja, eri sosiaalisia ryhmiä ylittävä sosiaalinen verkosto.  

Koska jälkimmäiset ihmiset ovat eri yhteisöjen ristipisteessä kunnioitettuja henkilöitä, heidän neuvojaan, pukeutumistaan ja käytöstä otetaan enemmän tosissaan kuin muitten, levittäen yhtäkkiä uuden ilmiön laajalle kentälle. Ihmeellisesti tässä kirjassa ei mainita meemiteoriaa kertaakaan. Silti tämä teos on yhä ajankohtainen ja tarjoaa hyvän teoreettisen pohjan aikakautena, jossa valeuutiset leviävät todella nopeasti todella laajalle, joskus tuhoisin seurauksin. Erityisesti verkostoutuneen henkilön rooli on kätevä, koska se selittää, miten esimerkiksi kovan luokan äärioikeiston kanssa flirttaileva klassinen liberaali voi levittää laajallekkin hyvinkin perverssejä ideoita, ilman että tämä itse on fasistisen ryhmän jäsen.

Ongelmia  

Tässä ei oikein ollut ongelmia kuin ehkä se, ettei tämä kirja ole kovin tieteellinen. Tämä vaikuttikin olevan enemmän popularisoitua mainosalan teoriaa. Kirjan kehys onkin siinä, miten yritykset voivat luoda menestyksellisiä mainoskampanjoita tai muuten laajentaa asiakaskuntaansa. Mutta kirjailija itse kertoo, että hänen teoriansa voidaan soveltaa kaikkeen, mitä ikinä keksii.  

Sitten tässä käsitellään kiistanalaista “rikotun ikkunan teoriaa”, jonka kriittistä kantaa käsittelin Mikael Brunilan, Kukka Rantan ja Eetu Virenin ”Muutaman töhryn tähden” (2011) kirja-arviossa. Gladwell esittää rikotun ikkunan -teorian aika uskottavaksi. Oma kokemukseni brasilialaisesta ja suomalaisesta yhteiskunnasta tukee tässä kirjassa esitettyä mallia rikotun ikkunan -teoriasta: Suomessa vaikuttaa olevan puhtauden kierre, jossa ihmiset eivät roskaa, koska on tunne, että kadut kuuluvat heille. Brasiliassa taas on sen verran jyrkkä eriarvoisuus, ettei välitetä katujen puhtaudesta, koska joku muu sen siivoaa. Tämä on ihan oma epätieteellinen mielikuvani. Kuitenkin edellä mainittu “Muutaman töhryn tähden” kirjan esittämä kritiikki rikotun ikkunan -teorian suomalaista sovellusta vastaan ovat aika vahvoja. Kenties teoria on oikeassa, mutta sen soveltamistavoissa voidaan olla monta mieltä.   

Yhteenveto   

Malcolm Gladwellin ”Leimahduspiste” on todella vetävästä kirjoitettu kirja, joka analysoi lähestyttävillä esimerkeillä, miten erilaiset ilmiöt voivat kuin tyhjästä valtavirtaistua.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Mitä tällä kertaa luin, Politiikka ja yhteiskunta

Taisteleva tutkimus

Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen ”Taisteleva tutkimus” on vuonna 2014 julkaistu tietokirja otsikossa mainitusta tutkimussuuntauksesta.    

4

Idea   

”Taisteleva tutkimus” on avoimesti vasemmistolainen tutkimussuuntaus, jonka missiona on valjastaa tiede kumoamaan kaikki valtarakenteet ja vapauttaa alistetut ihmiset. Kaikkosin tätä kirjaa hyvin pitkään, koska idea ideologisesta tutkimuksesta tuntuu vastenmieliseltä. Kuitenkin, jos olen onnistunut lukemaan äärioikeistolaisten vihateoksia, niin pitäisihän minulla olla rohkeutta kuluttaa aikaa poliittisen spektrin toisella puolella olevaan kirjallisuuteen. Otin sitten viimein tämän kirjan luettavaksi.   

Taisteleva tutkimus perustuu brasilialaisen pedagogi Paulo Freiren teeseihin, joitten mukaan “käsien peseminen” valtaapitävien ja vallattomien välisestä konfliktista ei tarkoita puolueettomuutta, vaan asettumista valtaapitävien puolelle. Freire oli toteuttamassa lukutaitokampanjaa, kun Brasilian sotilasjuntta kielsi sen vasemmistolaisena kansankiihottamisena. Tämä radikalisoi Freiren, joka totesi, että kasvatus on aina poliittista, aina joko sopeuttava tai vapauttava, aina jonkun puolella ja jotain vastaan. Tästä lähtökohdasta sitten hän alkoi kehitellä eri maitten tutkijoitten kanssa erilaisia teoreettisia kehyksiä, joitten kärkenä on sorrettujen ihmisryhmien näkökulmien esiintuomista tutkimuksilla. Taistelevassa tutkimuksessa kaikotaan tilastoja ja sen sijaan korostetaan sorrettujen arkisia kokemuksia, jotka paljastavat maailmasta enemmän kuin akateemisten käsittelyjen pyörittely. Tästä suuntauksesta syntyikin lukuisia erilaisia vasemmistolaisia tutkimussuuntauksia, joista tunnetuin on sukupuolitutkimus.    

Taistelevan tutkimus haastaa koko käsityksen puolueettomasta tiedosta. Tutkijalla on aina omat ennakkoluulot ja poliittiset mieltymykset ja jos hän ei niitä tunnista, silloin tutkimus on kaikista ideologisempi. “Objektiivisuus” tarkoittaa Freirille tulkinnoista riippumatonta todellisuutta, kuten sorron rakenteita, jotka eivät poistu väittämällä, ettei niitä ole olemassa.    

Ehkä hämmästyttävämpi on, että taisteleva tutkimus on myöskin poliittisesti epäkorrekti, kun sen teeseihin kuuluu ”Parrhesia”, jonka mukaan tutkijan on kysyttävä ollako rohkea ja puhua totta, vai vetäytyykö valheeseen ja sulkea suunsa? Totuuden esittämisen tavoite ei niinkään ole kertoa totuutta muille kuin kritisoida muiden ajattelua ja toimintaa, tai omaa ajatteluaan ja toimintaa. Eli teoriassa taisteleva tutkimus ei ole ideologisesti sokeaa propagandaa, vaan itsekriittinen tiede, jonka objektiivisuus on sanoa asiat niitten oikeilla nimillä, eikä välittää taloudellisen eliitin tunteista.  

Poliittisuus   

Juha Suoranta ja Sanna Ryynänen esittelevätkin tässä teoksessa taistelevan tutkimuksen erilaisia metodologioita ja sen historiaa. hurjimmat suuntaukset ovat avoimesti äärivasemmistolaisia, kuten anarkistinen tutkimus. Joittenkin tutkimussuuntausten tavoitteena on myöskin suoraan yrittää kumota kapitalistinen järjestelmä.    

Sen sijaan, että vain esitetään tutkimustulokset, kirjailijat kertovat, että tutkijan on myöskin ilmaistava selkeästi, miten havaitut yhteiskunnalliset ongelmat tulisi ratkaista. Sinänsä tällaista jo tehdään monissa (oikeistolaisissakin) ajatuspajojen ja valtionelinten tutkimuksissa, joten ei tällainen ”politiikan ehdotus” ole mikään vieras idea.   

Mielenkiintoisinta on kuitenkin äärimmäinen osallistuva tutkiminen, jossa tutkijan on oltava mukana mielenosoituksessa tai sissiliikkeessä, tutkiakseen ”läheltä” miltä tuntuu olla taistelevan ryhmän jäsen ja näin tuoda se aidoin ja edustavin perspektiivi. Mutta pikkasen kyseenalaistan sitä, että tässä kehotetaan myöskin edistämään jonkun poliittisen ryhmän toimintaa osallistumalla siihen aktiivisesti. Eli et vain kirjoita muistiinpanoja keltaliiveistä, vaan huutelet Macron-vastaisia iskulauseita ja kenties poltat auton? Toki väitöskirjasta tulee jännittävää luettavaa, jos kirjoittaa miltä tuntui henkilökohtaisesti riehua valtiovaltaa vastaan.     

Kun luin tätä kirjaa, mietin jatkuvasti, miten tätä tutkimussuuntausta voidaan käyttää väärin? Esimerkiksi voiko uusnatsi käyttää taistelevaa tutkimusta edistääkseen ideaa, että valkoiset, lihaa syövät heteromiehet ovat maailman sorretuin ihmisryhmä? Kirjailijat paljastavatkin, että taisteleva tutkimus on rajattu tavalla, jolla on mahdotonta rasistin tai oikeistolaisen soveltaa sitä omiin poliittisiin tarkoituksiin. Tutkimuksen ehtoihin kuuluu objektiivisesti sorretun ryhmän tutkiminen, antirasismi ja valtarakenteitten kyseenalaistaminen. Äärioikeistolaisuus perustuu valtarakenteitten vahvistamiseen ja mielikuvitukselliseen juutalaisten maailmanlaajuiseen salaliittoon, joten he eivät kykene käyttämään taistelevaa tutkimusta, vaikka haluaisivatkin.
Ei siis mikään ihme, että äärioikeisto turvautuu mieluiten tilastotietojen suppeaan tulkintaan ja perinteisen tieteellisen tiedon vääristelemiseen.

Sinänsä on mielenkiintoista, että äärioikeiston mukaan yliopistot ovat elitistisen vasemmistolaisten hallussa ja tämän vuoksi äärioikeiston maailmankuva vaikuttaa epätieteelliseltä. Mutta jos taisteleva tutkimus on konkreettisin esimerkki tällaisesta vasemmistolaisesta salaliitosta, niin aika viaton ja köyhä salaliitto tämä on. Koko taisteleva tutkimus ainoastaan tuo esiin yhteiskunnan pohjassa olevien ihmisten perspektiivejä esiin, mikä on oikeastaan sananvapauden vahvistamista ja sellaista populistista kansan syvien rivien kuuntelemista, jota äärioikeisto teeskentelee harrastavansa. Eihän kukaan halua kuunnella vain eliitin näkökulmia todellisuudesta?  

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on se, että kirjailijat olettavat lukijan olevan akateeminen vasemmistolainen, joten se ei yritäkään perustella, miksi juuri siitä poliittisesta suuntauksesta tulevat oletukset ovat oikeita tai toteuttamisen arvoisia? Vasta melkein lopussa kirjailijat yrittävät perustella, miksi tällainen avoimesti ideologinen tutkimus olisi parempi kuin ei-ideologiseksi koetut tutkimussuuntaukset. Ainakin olen valmis hyväksymään, ettei ole olemassa täysin puolueetonta tutkimusta ihmistieteissä ja, että mitä enemmän näkökulmia on olemassa samasta aiheesta, sitä lähemmäksi totuuteen voidaan päästä, mutta nämä asiat pitää yrittää perustella. Mutta kirjailijat eivät lähde perustelemaan kokonaisvaltaisesti taistelevan tutkimuksen oikeutta olla olemassa, vaan se on.   

Esimerkiksi edellä mainittu poliittisen liikkeen edistäminen samalla, kun sitä tutkii, herättää erilaisia tutkimuseettisiä kysymyksiä, joita tässä teoksessa ei kunnolla pohdita. Esimerkiksi kaipasin perustelua siitä voiko tosiaan tutkija ja yliopisto irrottautua valtiosta ideologisesti ja alkaa suoraan vastustamaan sitä? Kirjailijat itse eivät näitä kysymyksiä pohdi filosofisesti, vaan esittelevät esimerkkitapauksia, joissa tutkijat ovat vastustaneet oman yliopiston roolia Vietnamin sodassa. Näköjään lukijan olisi sitten tehtävä näistä esimerkkitapauksista omat tulkinnat.

Yhteenveto

Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen ”Taisteleva tutkimus” on hyvä kirja Suomessa melko tuntemattomasta tutkimussuuntauksesta, mutta toteutus on hieman kömpelö. Kirjassa nostetaan hyviä esimerkkejä taistelevasta tutkimuksesta, jossa on onnistuttu todistamaan jonkun ilmiön olemassaolo, jota aiemmin ei oltu huomioitu lainkaan, mutta se ei vaivaudu perustelemaan skeptikolle sen arvoa. Silti erilaisten, erityisesti marginalisoitujen ihmisten näkökulmia tulisi tutkia juuri, koska näitä ei kuunnella. Aikakautena, jossa eliittivastaisuus on huipullaan, tällainen tutkimussuuntaus voi antaa vastauksia kansan syvien rivien ja eri vähemmistöjen kokemiin ongelmiin, joita muuten ei osata selittää tavallisilla tutkimusmenetelmillä

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Islamofobia, ekstremismi ja kotimainen terrorismin vastainen sota

Monet kiistelevät termi ”islamofobia” ongelmallisuudesta. Jotkut sanovat, että termi kriminalisoi islaminuskon kritisointia, jolloin ateistit rinnastetaan arabeja vihaaviin rasisteihin. Toisten mielestä islam ei ole rotu, joten on kerta kaikkiaan mahdotonta olla rasisti muslimia vastaan. Joittenkin mielestä termi on validi, vaikkakin parempi olisi ollut kutusa sitä ”muslimivihaksi”, mutta “islamofobia” on jo vakiintunut. Arun Kundnanin ” Muslimit tulevat! Islamofobia, ekstremismi ja kotimainen terrorismin vastainen sota” (oma suomennos) kirja perustuu jälkimmäiseen näkemykseen, jonka kautta se analysoi kirjan otsikossa mainittuja ilmiöitä.   

18

Teesi   

Kirjailija käyttää lukuisia esimerkkitapauksia ja retoriikan analyysia paljastaakseen, miten muslimeja on vuoden 2001 WTC-iskujen jälkeen rodullistettu eri toimijoitten toimesta. Kirjailijan teesi on, että terrorismin vastaisen sodan toimenpiteet ovat luomassa muslimien ympärille kokonaisen orwerilaisen valvontakoneiston, ilman että valtaväestön demokraattisia oikeuksia kumotaan. Kundnanin mukaan USA:ssa ja Isossa-Britanniassa on syntymässä pohja ”totalitaristiselle demokratialle” jossa muslimit ovat alastomia ja hiljennettyjä valtion edessä ”kansallisen turvallisuuden nimissä.”   

Kirjailija jakaa ”muslimiongelman” käsitteleviä tahoja kahteen leiriin. Ensimmäiset ovat ”kulturalisteja” jotka uskovat länsimaisen sivilisaation olevan sodassa islamilaisen maailman vastaan. Kuuluisin tämän kentän edustaja, on Samuel Huntington, jonka teorian mukaan länsimaat ovat aina kamppailleet islamilaisen sivilisaation kanssa ja nyt kun Itäblokki-romahti, vanha sota islamilaista sivilisaatiota vastaan jatkuu. Kulturalistien mukaan islaminusko on perustavanlaatuisesti kykenemätön integroitumaan länsimaiseen sivistykseen ja kulttuuriin, joten se on torjuttava, jos ei kokonaan tuhottava. Kirjailijan mukaan kultturalismi oli suosittua Bush nuoremman hallinnon aikana, kun piti perustella Afganistanin ja Irakin miehitykset, mutta Obaman hallintokautena tämä kanta vedettiin syrjään. Lisäisin, että tietenkin presidentti Trump elvytti kultturalismin muslimien maahanmuuttokielloillaan.   

Kundnanin mukaan toinen leiri ovat taas ”reformistit” jotka uskovat, että jihadistit ovat vääristäneet islaminuskon. On vain osattava erottaa ”hyvät” muslimit ”pahoista” muslimeista, jolloin hyviä muslimeja on tuettava ”ideoitten taistelussa” jihadismia vastaan. Tämä kanta on suositumpi, koska se ei oleta muslimien olevan monoliittisia zombeja, vaan yksilöitä, joita pitää saada vakuutettua länsimaisten arvojen universaaliudesta. Tätä kantaa edustavat suurin osa terrorismitutkijoista, sosiologeista ja muslimijärjestöistä. Kirjailijan mukaan moni kulkee näitten kahden ääripään välillä, mutta tässä kirjassa pyritään perustelemaan, miksi molemmissa kannoissa on omat ongelmat, jotka ruokkivat muslimien syrjintää.   

Terrorisminvastaisen sodan ongelmat   

Kirjailijan mukaan mitään tahallista pahuutta ei ole valtion ja sen ympärille liikkuvien organisaatioitten toiminnassa, vaan tahattomasti moni tutkija, aktivisti ja valtion virkamies toimivat vanhentuneitten tai rasististen oletusten pohjalta, jotka aiheuttavat enemmän haittaa kuin ratkaisevat mitään. Arun Kundnanin selittää, että tiedustelupalvelut, valtamedia ja terrorismitutkimus käsittelevät jihadismia samalla tavalla kuin Kylmän sodan aikana kommunismia. Kirjailijan mukaan Kylmän sodan ”totalitaristisen ideologian” teoria, jonka pääosin Hanna Arendth muotoili, sisälsi joukon perusteettomia olettamuksia, jotka ruokkivat itsesään totalitarismia. Syy tähän on se, että kun Arendt teoretisoi kommunistisen totalitarismin syntytekijöitä, hän ei lähtenyt kritisoimaan kulttuurissa tai politiikassa olevia tekijöitä, vaan loi kuvan, että kommunismi on ulkopuolelta tuleva uhka, joka on yhtä paha kuin valtakulttuurista kumpuava fasismi. Voimme havaita tämän nykyoikeiston retoriikassa, joka antaa kuvan, että kommunismi ja sosialismi eivät ole länsimaisia aatteita.   

Kirjailijan mukaan tämä kommunismin luonnehdinta on antanut kuvan, että on olemassa hyvä länsimaa ja paha itämainen totalitarismi, jota vastaan on taisteltava. Kulturalistit ja reformistit ovat käyttäneet tällaista polarisaatiokehystä käsitellessään jihadismia, jolloin jihadismi on ikään kuin muutettu omaksi kiinteäksi ideologiaksi. Molemmat terrorisminvastaiset kannat olettavat, että on olemassa joukko ajatuksia ja ihmistyyppejä, jotka ovat taipuvaisempia kannattamaan totalitarismia, joten on valtion tehtävä yrittää ehkäistä näitten ihmisten radikalisoituminen ja eristää heidät muista. Arendthin teoria ikään kuin vapautti valtion vastuusta ja asetti syyn muille ja tämän oletuksen pohjalta kaikki, mikä kritisoi valtiota tai vallitsevia yhteiskunnallisia oloja on epäilyksenalaista.    

Kirjailija käy läpi eri terroristitutkijoitten ja tiedustelupalveluitten radikalisoitumisteorioita, osoittaen, että monissa luokitellaan radikalisoiviksi tekijöiksi, poliittinen aktivismi, valtion ulkopolitiikan kyseenalaistaminen, Israelin valtion vastustaminen ja suuri kiinnostus islamilaista teologiaa kohtaan. Kundnan osoittaa, että tällaiset edellä mainitut tekijät kuuluvat tavallisen poliittisesti aktiivin kansalaisen ominaisuuksiin, eikä niistä voi vielä päätellä yhtään mitään ihmisen valmiudesta kannattamaan terrorismia. Mutta tässä kirjassa kuvataan lukuisia esimerkkejä, joissa Iso-Britannian ja USA:n tiedustelupalvelut ovat pidättäneet ja vakoilleet lukuisia muslimeja, jotka sattuivat kuulumaan radikalisoitumisluokituksen alle, vaikka lopulta ei löytynyt mitään näyttöä jihadismista. Tämä valvonnan ilmapiiri on luonut monissa länsimaisissa muslimeissa vielä suuremman eristäytymisen, jossa ei uskalleta puhua politiikasta ja uskonnosta julkisesti, välttyäkseen mustapukuisten miesten kotikäynneiltä. Kun yhteisössä ei voi puhua avoimesti nuoria askarruttavista kysymyksistä, nämä etsivätkin netistä tai kadunkulmista vastauksia, jolloin he joutuvat terroristijärjestöjen propagandan uhreiksi. Kirjailija osoittaa lukuisilla esimerkeillä, että muslimien sananvapautta ei kunnioiteta. Yksikin Facebook-kommentti tai tietyn kirjan omistaminen, on jo tarpeeksi, että muslimi voidaan pidättää terrorismista epäiltynä. Joissain tapauksessa jo käynti jossain terrorismin riivaamassa Afrikan tai Lähi-Idän valtiossa on tarpeeksi, että länsimainen muslimi pommitetaan ilman sen tarkempia oikeudellisia perusteluja. Kuten kaikki tietävät, niin tällainen repressio ei ole edes estänyt kaikkia terrori-iskuja, jotta sitä voitaisiin oikeuttaa.   

Rasistinen noidankehä   

Kundnanin mukaan valtion luoma pelon ilmapiiri yhdistettynä tutkijoitten yrityksiin muotoilla selkeä ideologia jihadismista, luovat tavalliselle kansalle kuvan, että maahanmuuttajien lähiöt ovat tikittäviä aikapommeja, joissa leviää viruksen kaltaisesti ”jihadismin ideologia”. Tällainen mielikuva antaa ymmärtää, että jokainen muslimi on potentiaalinen terroristi. Jos valkoinen eurooppalainen kritisoi hallitusta, hän harjoittaa sananvapautta, mutta jos muslimi tekee samaa, hän onkin potentiaalinen terroristi tai lähellä sitä.   

Kundnanin mukaan tällainen mielikuva ruokkii modernia äärioikeistoa, joka kirjailijan mukaan ei ole suoraa jatkumoa fasismille ja kansallissosialismille, vaan juuri valtion propagandan tahaton sivuvaikutus. Tämä selittää, miten moderni äärioikeisto voi päällisin puolin kannattaa natseille vieraita asioita, kuten naisten oikeuksia, homoseksuaalisuutta, Israelin valtiota ja suoraa demokratiaa, vaikka muuten käyttäytyvät kuin natsit. Breivik on hyvä esimerkki tästä, koska hänen manifestinsa on selkeästi totalitaristinen, mutta hän ei kannattanut fasismia, vaan oikeastaan rinnasti islamin fasismiin, luoden vääristyneen kuvan siitä, mitä valtiot, tiedustelupalvelut ja tutkijat ovat yrittäneet teoretisoida jihadismista.   

Koska valtioitten ja niitten ympärillä liikkuvien tahojen tarkoitus ei ole syrjiä muslimeja tai hallita heitä, äärioikeisto joutuu hämmentyneeksi ristiriitaisesta propagandasta, jossa samaan aikaan edistetään rasistisia mielikuvia ja vastustetaan niitä. Tämä saa äärioikeiston uskomaan, että oikeastaan länsimaat ovat “islamisaatiota” edistävien juutalaisten, feministien tai kulttuurimarxilaisten hallinnassa, jolloin sitäkin on vastustettava. Kirjailijan mukaan nämä radikalisoitumisteoriat oikeastaan kiihdyttävät kaikkien tahojen radikalisoitumista, eivätkä vähennä niitä. Trump onkin hyvä esimerkki tästä. Mies on niin rasisti ja totalitaristi, että jopa koko terrorismin vastaisen sodan aloittanut entinen presidentti George W. Bush on kauhuissaan.

Itsekritiikkiä   

Ehkä innostavin juttu tässä kirjassa oli, miten se haastoi suoraan omat mielipiteeni jihadismista. Olen jo kolme vuotta opiskellut radikalisointia ja tässä kirjassa kumotaan tai ankarasti kyseenalaistetaan minulle vakiintuneita teorioita. Sitä huomaa, että olen lukenut tosiaan kaikkea, mitä voi lukea jihadismista, kun monet kirjassa referoidut tutkijat/aktivistit ja heidän kirjansa ovat minulle tuttuja. Esimerkiksi Oliver Roy, Marc Sageman, Fawaz A. Gerges, Peter R. Neuman, Maajid Nawaz ja Ed Husain. Joitakin näistä ihmisistä kirjailija kritisoi, vaikka tietää heidän tarkoittavan hyvää, toisia hän ylistää tarkemmasta tutkimuksesta, joka ei sorru valtion propagandan edistämiseen. Yksi suurimmista ongelmista, mitä itsekin olin huomannut, opiskellessani radikalisoitumista, oli se, miten terrorismitutkimus perustuu pääosin militaristiseen näkökulmaan, missä terroristit ovat kuin vieraan vallan taistelijoita/vakoilijoita, eikä tavallisia ihmisiä, joitten radikalisoituminen voi johtua siitä, että valtio, jossa he asuvat ovat perseestä. Tällainen näkökulma ei ole väärä, mutta se on aika kapea tapa tarkastella radikalisoitumista.   

Esimerkiksi fasismia tutkitaan eri tavalla kuin jihadismia ja se on melko pitkään häirinnyt minua. Siinä, missä fasismi on tunnustettu olevan enemmänkin nimitys joukolle ristiriitaisia asenteita, jotka tarvitsevat oikean olon muuttuakseen ongelmaksi, jihadismi koetaan lähes valmiina ideologiana, joka ”valtaa” ihmisen mielen, muuttaen tämän terroristiksi. Terrorismitutkimuksessa harvoin kyseenalaistetaan valtion politiikkaa tai yhteiskunnallisia oloja, vaan pyritään löytämään niistä riippumattoman tekijän, joka selittäisi radikalisoitumisen. 

Oikean puolueettoman tutkijan ei pitäisi asettua valtion puolueen, vain koska ääriliikkeet ovat sitä vastaan, vaan on analysoitava kaikkia mahdollisia radikalisoivia tekijöitä, kuten vaikka kapitalistisen järjestelmän epätasa-arvoisuutta tai valtion sotapolitiikkaa. Esimerkiksi suurin osa terrorismitutkijoista puolustaa NATO:a, USA:n sotilaallista hegemoniaa ja EU:ta, jolloin he ovat sortuneet asettamaan näitten tahojen kritisointi ”radikalisoinnin merkiksi”. Tällainen vallitsevan järjestelmän kritiikin kehystäminen ”vaaralliseksi” ei ihan edistä demokratiaa.   

Esimerkiksi jos puhuisimme fasismista samalla tavalla kuin mediassa puhutaan jihadismista, koko Perussuomalaisten puolue ja Suomen sisu olisivat lakkautettu ja sen kannattajat tiedustelupalveluitten tarkkailulistoilla.   

Vaikka pidän fasismia vakavana uhkana, olen omissa tutkimuksissani todennut, että tiettyjen fasismia ilmenevät puheentavat ja mielikuvat eivät vielä itsesään tee kenestäkään fasistia ja olisi hullua suhtautua näihin mielipiteisiin niin vainoharhaisesti. Kuitenkin, koska muslimit koetaan ”toisena” heihin voidaan kohdistaa, mitä kovempia sanktioita.    

Yhteenveto   

Arun Kundnanin ”Muslimit tulevat! Islamofobia, esktremismi ja kotimainen terrorisminvastainen sota” on todella rikas kirja, joka ei vain tarkastele, miten media ja joukko ääliöitä rodullista muslimit, vaan miten itse tiede on valjastettu tahattomasti edistämään muslimeihin kohdistunutta rasismia. Jokaisen pitäisi lukea tämä kirja, jos on kiinnostunut ymmärtämään, mikä on islamofobia sekä, miten suhtautua kriittisesti radikalisoitumisteorioihin.

1 kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Huono-osaiset. Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla

Juho Saarin ”Huono-osaiset. Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla” on akateeminen tietokirja, joka pyrkii kertomaan, miten yhteiskunnan pohjalla eläviä tutkitaan ja mitä heistä on havaittu.

DSC_0010

Luulin alussa, että tämä oli perusteellinen tietokirja aiheesta, mutta se on hyvinkin rajattu tutkimaan suomalaisen yhteiskunnan kaikista syvimmässä kurjuudessa eläviä valkoisia kantasuomalaisia ja heidän olojaan. Kirjassa ei siis analysoida yhteiskunnallisia tai taloudellisia seikkoja, jotka voisivat vaikuttaa köyhyyteen tai miten köyhyys korreloi rikollisuuden kanssa eikä tässä kerrota ollenkaan maahanmuuttajista, jotka ovat joutuneet samoihin oloihin. Silti tässä oli pari hyödyllistä tietoa, jota en tiennyt koskien huono-osaisuuden tutkimista ja erilaisia ilmiöitä ja selityksiä joittenkin ihmisten kurjuuteen.

Juho Saari käyttää selkeää ja helppoa kieltä, mutta silti aika kuivakkaa tieteellistä tekstiä tämä on. Erityisesti sosiologisten teorioitten läpikäyminen oli hirvittävän tylsää, mutta huono-osaisuuden ilmiön kuvaamiset olivat kirjan kiinnostavinta antia, erityisesti kun niihin oli vielä sekoitettu itse huono-osaisten omakohtaisia kertomuksia elämästään. Eli kirjailija pyrki korostamaan kirjassaan, että luvut ja tilastot ovat oikeasti eläviä ihmisiä, joilla menee todella huonosti.

Tässä kirjassa käsitellään enimmäkseen asunnottomia, joilla ei ole mitään tuloa kuin purkkien keräykset ja mahdolliset valtion avustukset, jotka onneksi saavuttavat suurimman osan ihmisistä. Silti tässä kirjassa esitellään sellaisia ihmiskohtaloita, joita luulisi tulevan vastaan itänaapurissa. Suurin osa asunnottomista on mielenterveyspotilaita, alkoholisteja ja huumeriippuvaisia. Moni kasvoi hirvittävissä perheissä, joissa vaivasi samat ongelmat ja moni ei kyennyt pysymään koulutuspolulla, jolloin he putosivat yhteiskunnan pohjaan, joista moni ei koskaan päässyt ulos.

Suurin osa ihmisistä onnistuu vasta keski-ikäisenä tai vanhempana saamaan asunnon kunnalta, jolloin he jotenkuten onnistuvat elämään normaalia elämää. Monien elämänvallinnat ja oma luonne karkottivat ne vähäiset perheenjäsenet ja ystävät pois luotaan, jolloin ihminen jäi täysin yksin ja rahattomaksi. Sitä huomasi, miten etuoikeutettu on, kun ei tarvitse heti pyytää valtiolta apua, kun on perhe ja ystävät, jotka auttavat. Mutta näillä ihmisillä ei ole ketään muuta kuin valtion virastot, jos sitäkäkään

Mielenkiintoisinta oli kuitenkin kirjan havainnot köyhyyden kokemuksesta ja miten yhteiskunta suhtautuu siihen. Esimerkiksi Saarinen nostaa esiin sen, että mitä tasa-arvoisempi yhteiskunta, niin sitä valmiimpi se on luomaan järjestelmän, joka auttaa kaikista huono-onnisempia ihmisiä. Jo suhteellisen valmis tasa-arvoisuus selittää esimerkiksi, miksi Pohjoismaissa kehitettiin hyvinvointivaltio, kun taas Yhdysvalloissa koko idea, että yhteiskunnan pitäisi rahoittaa sosiaalista turvaverkkoa on suuri kauhistus.

Toinen havainto olikin, että mitä jyrkempi epätasa-arvoisuus yhteiskunnassa on, niin sitä vaikeampi eri yhteiskuntaluokkien on tuntea empaattisuutta kaikista köyhempiä kohtaan ja näin heidän valmius henkilökohtaisesti auttaa köyhempiä tai edes tukea aloitteita, jotka parantaisivat näitten oloja, pienentyy. Eli kaikki se amerikkalaisten radikaalioikeistolaisten puheet siitä, että jos valtion avustukset poistetaan, niin yksityisten ihmisten hyväntekeväisyys tulee kasvamaan, on täyttä pötyä. Samalla tämä havainto selittää, miksi köyhät ihmiset ovat ne, jotka eniten auttavat toisia köyhiä.

Samalla kirjassa analysoitiin huono-osaisten omia kokemuksia. Esimerkiksi suurin osa asunnottomista piti kurjistumista omana syynä. Suurin syy olikin päihteiden kulutus. Mutta samalla kirjassa havaittiin, että mitä köyhempi on, niin sitä vähemmän ihmisellä on varaa tehdä virheitä. Suurin osa asunnottomista kasvoi köyhissä tai alemman keskiluokan perheissä, joissa vanhemmilla oli psykologisia tai huumausaineisiin liittyviä ongelmia. Tämä jo loi huonot edellytykset lapsen kasvuun, jolloin yksikin virhe, kuten kännissä saatu onnettomuus tai koulusta reputtaminen voi pilata koko elämän, koska yksi huono valinta voi johtaa huonojen valintojen ketjuksi, joissa omin voimin ylösnousemisen mahdollisuudet pienenevät. Monet asunnottomista olivatkin kertoneet todella surullisia tarinoita siitä, miten elämä vain meni teini-iästä lähtien päin helvettiä.

Saarinen kutsui tätä ”ongelmien kasautumiseksi” Eli on olemassa tietynlainen luokkajako ihmisten sekoilussa. Rikas lapsi voi vetää, vaikka kuinka paljon huumeita ja joutua onnettomuuteen, jossa saa ruumiillisen vamman ja silti on hyvin vaikeaa tämän joutua velkakierteeseen tai työttömäksi, koska tällä on ydinperhe, jolla on varaa huolehtia lapsesta ja panostaa tämän parantumiseen, koulutukseen ja työelämän kontaktien luomiseen, kun taas köyhällä ei joskus ole edes kunnolla vanhempia elämässään.

Itsekin olen siitä jonkinlainen esimerkki. En ollut kovin hyvä lukiossa ja en neljään vuoteen päässyt yliopistoon oman huolimattomuuteni takia ja sain töitä vain satunnaisesti. Kuitenkin, koska kasvoin keskiluokkaisessa ydinperheessä, niin vanhempani auttoivat minua ja kannustivat yrittämään, kunnes pääsin yliopistoon. Jos olisin syntynyt köyhässä yksinhuoltajaperheessä, jossa äitini kamppailisi alkoholismin kanssa, niin varmaan en kirjoittaisi tässä kirja-arviota akateemisesta teoksesta. Niin ja kun puhun ydinperheestä, niin en tarkoita vain heteroseksuaalista perhettä, vaan sellaista, jossa on kaksi vanhempaa tai muita läheisiä tukihenkilöitä.

Tässä myöskin analysoidaan, miten köyhyyttä käsitellään julkisessa keskustelussa. Kirjailija nostaa esiin. Esimerkiksi, että sana ”syrjäytynyt” on 2000-luvun käsite, joka on hyvin nopeasti korvaamassa ”köyhyys” sanan poliittisessa keskustelussa. Mutta ”syrjäytynyt” sanan käyttö on tietoista politiikan kehystystä. Esimerkiksi 80-luvulla Iso-Britanniassa havaittiin, että jos politiikassa puhuttiin ihmisten ”köyhyydestä” niin yhteiskunnan vaatimukset, että valtio panisi aluilleen rakenteellisia muutoksia sen vähentämiseen kasvoivat. Estääkseen tällaisten vaatimusten kasvua Thatcherin hallitus alkoi käyttää sanaa ”syrjäytyminen”, joka loi mielikuvan, että vain ”huonot” yksilöt olivat ajautumassa yhteiskunnan pohjaan, eikä valtiolla ollut mitään tekemistä heidän epäonnen kanssa. Tämä selittääkin, miksi Suomessakin juuri, kun hallitus tekee leikkauksia köyhiin, niin sana ”syrjäytyminen” on käytetty eniten.

Harmillisesti tämän kirjan aihe on niin rajattu, että tässä ei ole kovin suuria yhteiskunnallisia johtopäätöksiä huono-osaisuudesta. Tässä kirjassa esimerkiksi ei kyseenalaisteta tai analysoida kovin syvällisesti Suomessa olemassa olevia köyhyyden vähentämisohjelmia ja muita etuuksia. Vain kerrotaan, miten ne toimivat ja toimivatko ne hyvin.

kirjailija valittaakin siitä, miten hän halusi tehdä laajemman tutkimuksen, mutta kykyjä tai tilaa ei riittänyt. Eli et saa vastauksia siihen mikä taloudellinen järjestelmä on paras hoitamaan köyhyyttä tai muuta sellaista laaja-alaista. Tämä on enemmänkin toteamus 2010-luvun huono-osaisuudesta ja miten se koetaan sekä köyhän, että yhteiskunnan perspektiivistä. Kuitenkin hyvä lähdeaineisto suomalaisesta huono-osaisuudesta.
Huono-osaiset. Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalta
Juho Saari, Gaudeamus, 2015

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta