Avainsana-arkisto: sota

Aikani MI6 vakoojana al-Qaidan sisällä

Aimen Deanin ”Yhdeksän elämää. Aikani MI6 vakoojana al-Qaidan sisällä” (oma suomennos) on vuonna 2018 julkaistu entisen brittiläisen tiedustelupalvelun vakoilijan elämäkerta.   

10

 

 

Idea   

Dean kertoo nuoruudestaan konservatiivisessa bahrainilaisessa perheessä ja miten Persianlahden ja Bosnian sodat radikalisoivat hänet. 90-luvulla kuitenkin jihadismia ei pidetty uhkana, vaan potentiaalisina liittolaisina kommunismia ja muita diktaattoreita vastaan. Dean liittyikin vierastaistelijaksi Bosnian sisällisssotaan puolustamaan paikallisia muslimeja.    

Bosniassa Dean liittyi al-Qaidaan ja tästä alkaa pommikemistin ura, joka vei hänet Indonesian ja Afganistanin sisällissotiin. Kuitenkin nopeasti Dean huomasi, ettei al-Qaidan tavoite ollut muslimien puolustaminen, vaan maailmanvalloitus, joka saavutettaisiin laajoilla siviileihin kohdistuneilla terrori-iskuilla. Dean kauhuistui ja käänsi takkinsa radikaalisti. Hänestä tuli Iso-Britannian vakoilija, joka on yksi syy, miksi al-Qaida ei tähän päivään saakka ole tehnyt tuhoisaa kemikaali-iskua länsimaissa.    

Dean on sen verran hyvä kirjoittaja, että tämä teos eteni kuin jännitystrilleri. Jos on kirjailijaa uskomusta, hän tapasi kaikki merkittävät jihadistit, jopa nuoren terroristin nimeltä Abu Musab al-Zarqawi, joka jo silloin tunnettiin pahasti häiriintyneenä psykopaattina. Zarqawi opiskeli Deanin kanssa pommintekotaitojaan ja lähtikin Irakiin perustamaan omaa terroristijärjestöä nimeltä ”Islamilainen valtio”.   

Tässä kirjassa pääseekin näkemään al-Qaidan maailmanlaajuisen terrorismiverkoston toimintaa, joka ulottuu Pakistanin vuorista Iso-Britannian maahanmuuttajalähiöihin. Samalla kirjassa avautuu, miten nykyään brittivakoilu toimii. Homma ei ole niin hohdokasta kuin James Bond antaa ymmärtää, mutta silti yhtä vaarallista.   

Anti-imperialismi   

Yllättävintä tässä kirjassa olikin, miten vasemmistolainen se on. Dean oli ihan oikeasti kuuluisan ”Majesteetin tiedustelupalvelun” vakoilija, jonka tehtävänä oli vuotaa tietoa al-Qaidasta, mutta tämän kirjan sanoma on hyvin sodanvastainen. Tässä kirjassa ei sanota mitään uutta, jota ei olisi dokumentoitu jihadismia käsittelevässä akateemisessa kirjallisuudessa, mutta silti yllättävää että suurvallan agentti jakaa samat näkemykset.    

Dean arvostelee ankarasti Goerge W. Bushin aloittamaa sotaa terrorismia vastaan, kirjoittamalla, että se oli juuri, mitä al-Qaida tarvitsi saadakseen lisää rekrytoitavia. Irakin ja Afganistanin sodat olivat kirjailijan mukaan katastrofaalisia maailmanrauhalle, mutta äärimmäisen ”energisoivia” jihadistisille terroristijärjestöille.   

Tässä jopa mennään niin pitkälle, että sanotaan USA:n luoneen edellytykset Isiksen kaltaisen brutaalin terroristijärjestön synnylle. Kirjailija arvostelee myöskin Obaman Syyrian sotapolitikkaa, jossa lähdettiin liian myöhään tukemaan syyrialaisia, antaen kasvualustan erilaisille jihadistijärjestöille, jotka ovat monopolisoineet vastarinnan Assadia vastaan.   

Dean arvostelee yleisesti USA:n pommituspolitiikkaa ja korostaa enemmänkin ideoitten taistelua ja maahanmuuttajien olojen parantamista ratkaisuna muslimien radikalisoitumisen pysäyttämiseksi. Kirjailijan mukaan, vaikka islam on pohja, josta jihadistit lähtevät houkuttelemaan musliminuoria äärimmäisiin tulkintoihin, suurin radikalisoiva tekijä ovat epäoikeudenmukaisuuden ja nöyryytyksen tunteet. Kirjailija itse ei lähtenyt Bosnian sotaan, koska vihasi kristittyjä, vaan koska hän halusi pysäyttää paikallisten muslimien teurastuksen. 

Dean osoittaakin, että kaikki jihadistien teologiset oikeutukset ovat sharia-lain vääristelyjä tai anakronistisia tulkintoja, jotka eivät edes kelpaisi salafistisille uskonoppineille.   

Kirjailijan mukaan Länsimaiset imperialistiset sodat ja niitten tukemat diktatuurit Lähi-idässä, ja Euroopassa koettu rasismi luovat paljon vihaa ja ahdistusta muslimien keskuudessa. Tämä viha on jihadistien helppo kanavoida terrorismiin. Jos islamia ei olisi, nämä nuoret silti löytäisivät jonkun muun ideologian, jonka puolesta tappaa ja kuolla.    

Yhteenveto   

Aimen Deanin ”Nine Lives: My time as the MI6’s top spy inside al-Qaeda” on todella hyvä ja rikas kirja nykyisestä terrorisminvastaisesta sodasta ja sen eturintamasta al-Qaidan sisällä. Mutta tämä on myöskin yhden veteraanin vetoomus rauhan puolesta, joka osoittaa, ettei pahuus asu vain Lähi-idässä, vaan länsimaisissa suurvalloissa.   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Feminististä kostofantasiaa

Naomi Alderman ”Voima” on vuonna 2016 julkaistu scifi-romaani maailmasta, jossa yhtäkkiä nuoret naiset saavat kyvyn päästää sähköiskuja käsistä.   

4

Idea   

Kuulin tästä romaanista ensimmäisen kerran feminististä kirjallisuutta käsittelevästä Instagram-tilistä ja otin sen välittömästi lukulistaan. Romaanin teema onkin sukupuoliroolien päälaelleen kääntäminen ja miten yhteiskunta sopeutuu siihen.

Mystisesti nuoret 15-vuotiaat tytöt ympäri maailmaa heräävät tappavalla sähkökyvyllä. Alussa kukaan ei tiedä miksi näin sattui käymään, ja monet kokeilevatkin sähkökykyjään dramaattisin seurauksin. Sen lisäksi, että sähköiskuilla voi tappaa ihmisen, nämä tytöt pystyvät aktivoimaan vanhemmissakin naisissa saman lahjan. Välittömästi drastisia yhteiskunnallisia muutoksia tapahtuu, joista rajummat romahduttavat ja synnyttävät kokonaisia valtioita. Yhtäkkiä miehet ovat heikoin sukupuoli ja viimein miesasiamiehillä on jotain todellista valitettavaa. Romaanissa seurataan eri hahmoja ja heidän tapojaan sopeutua uuteen maailmanjärjestykseen, johon liittyy perinteistä valtapolitiikkaa ja feministinen äärikristillinen kultti.    

Mielenkiintoisinta onkin sukupuoliroolien vähittäinen kääntyminen. Aldermanin romaano osoittaa, ettei auta naisten päästä samoihin asemiin kuin miehet, koska silloin naiset päättyvät toistamaan samoja valtahierarkioita kuin miehet aiemmin. Romaanissa onnistutaan tehdä näkyväksi juuri, miten paljon valtaa yhteiskunnassamme miehillä on naisiin , eikä se näytä kauniilta. Tässä mennäänkin sellaisiin rajuihin väkivaltakuvauksiin, että oksetti.  Kuitenkin jos pääsee yli kirjan tahallaan kuvottaviksi kirjoitetuista kohtauksista, paljastuu kirjan todellinen feministinen viesti, eli olemassaolevien valtarakenteitten kyseenalaistaminen. Tätä kirjaa voisikin tiivistää yhteen feministiseen nettimeemiin, jonka mukaan ”Maailma ei tarvitse lisää naisia vanginvartioina, vaan vankilajärjestelmän kumoamista”.

Tämä sanoma ilmenee juuri miesasiamiesten kautta, jotka romaanissa ovat yhä samoja vastenmielisiä äärioikeistolaisia sovinisteja kuin nyt, mutta kun naisilla on todellista ylivoimaa miehiin verrattuna, he saavat rektytoitua enemmän tavallisia meihiä. Miesasiamiehet eivät romaanin aikana halua tasa-arvoa, vaan paluuta kovaan patriarkaaliseen yhteiskuntaan. Voima tässä romaanissa ei viittaakkaan sähkövoimaan, vaan siihen raakaan voimaan, jota tarvitaan perinteisen valtahierarkian ylläpitämisessä. Jos naiset eivät kyseenalaista perinteisiä valtahierarkioita, he sortuvat toistamaan saman alistussuhteen, jota ennen miehet ylläpitivät.

Ongelmia   

Tämän romaanin suurin vika ovat ohuet hahmot. Alussa kirjailija pyrki rakentamaan jokaisen hahmon tutuksi ja sympaattiseksi, mutta kuitenkin romaanin puolessa välissä tapahtumat eskaloituvat niin hurjalla nopeudella, etten pysynyt enää perässä missä oltiin ja kuka oli missäkin paikassa tekemässä mitä? Samalla tässä romaanissa lähdetään sen verran graafisiin väkivaltakuvauksiin, että tuntui kuin lukisin jotain halpaa kostofantasiaeksplotaatioromaania, joita löytää lehtikioskin pimeissä nurkissa. Toki väkivalta ja sen eri asteet voi toteuttaa hienon ahdistavaksi, mutta tässä mentiin vähän liian kovilla kierroksilla. Tunne tasolla romaani enemmänkin väsytti kuin ahdisti. Intellektuaalisesti vaan mietin, miten nerokkaasti kirjailija osaa paukuttaa päähäni patriarkaalisen yhteiskunnan pahuudesta.    

Yhteenveto    

Naomi Aldermanin ”Voima” on hurja feministinen romaani, joka osoittaa fantastisella kertomuksella, miten brutaali yhden sukupuolen ylivalta on. Tässä romaanissa miehiä rääkätään samalla tavalla kuin naisia on rääkätty tuhansia vuosia ja se ahdistaa kamalasti. Romaanin loppu onkin parasta, kun se käsittelee miten totaalista ja kaiken kattavaa sukupuolisorto voi olla. Kuitenkin kirjailija unohti kirjoittaa tunnepitoisia hahmoja romaaniinsa, joten tässä ei ole oikein mitään muuta hienoa kuin ajatuksia herättävä feministinen scifi-konsepti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Mitä tällä kertaa luin

Ristiretki ja jihad

Olin käymässä Akateemisessa kirjakaupassa, joka on aina vaarallinen paikka viettää aikaansa, kun törmäsin tämän William R. Polkin provokatiivisesti otsikoituun kirjaan ”Ristiretki ja jihad: Tuhatvuotinen sota muslimimaailman ja globaalin pohjoisen välillä”. Tartuin kirjaan, koska otsikko vaikutti noudattavan äärioikeistolaisten eurabiafantasioita, mutta eihän Akateeminen kirjakauppa sellaista roskaa laita esiteltäväksi hyllyihinsä? Takakansiteksti paljastikin, että tämä on viime vuonna julkaistu akateeminen kirja muslimimaitten ja globaalin pohjoisen välisten konfliktien historiasta. Kirjailija pyrkii tällä teoksella pohtimaan, miksi muslimit inhoavat länsimaisia suurvaltoja ja miksi jotkut heistä ryhtyvät terrorismiin meitä vastaan? Kirja vaikutti sen verran mielenkiintoiselta, että otin luettavaksi.

Lue loppuun

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kulttuuri, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Kuninkaan lohikäärme

Naomi Novikin ”Kuninkaan lohikäärme” on vuonna 2006 julkaistu fantasiaromaani vaihtoehtoisesta 1800-luvun maailmasta, missä kaikki on samanlaista kuin meidän maailmassa, paitsi siinä, että on olemassa lohikäärmeitä ja olemme kesyttäneet heidät.   

8

Idea   

Romaani kertoo brittiläisestä merikapteenista, joka kaappaa ranskalaisen laivan, löytäen sieltä lohikäärmemunan. Koska Iso-Britannia on sodassa Napoleonin johtamaa Ranskaa vastaan, lohikäärmemuna on äärimmäisen arvokas saalis. Lohikäärmeitä voidaan kesyttää lentäviksi taistelukoneiksi, jotka kylvävät kauhua maalla ja merellä oleviin sotajoukkoihin. Eri sattumusten kautta tämä merikapteeni joutuu lohikäärmeen hoitajaksi, mikä tarkoittaa merikapteeniuran vaihtamista lohikäärmelentäjän.   

Rakkaus   

”Kuninkaan lohikäärme” kantavin elementti on merikapteenin ja hänen lohikäärmeensä välinen rakkaus. Ei siis seksuaalinen rakkaus, vaikkakin se tekisi tästä romaanista vielä hurjemman, vaan se rakkaus, jota omistajalla on lemmikkiinsä.   

Kuten ankat, lohikäärmeet kiintyvät ensimmäiseen olentoon, joka puhuu heidän kanssaan kuoriuduttaan munastaan. Kirjassa lohikäärmeet ovat kuin huippuälykkäitä kissoja tai koiria, jotka kiintyvät omistajaansa ja omistaja heihin. Tämä kiintyvyys on todella hyvin toteutettu ja välität sekä lohikäärmeestä, että hänen omistajastaan. Koska kirjan päähahmo ei ole koulutettu lohikäärmelentäjä, tämän suhde lohikäärmeensä on tasa-arvoisempi ja humaanimpi kuin hänen työtovereillaan, mikä taas lisää juonessa konfliktia.    

Maailmanrakentamista   

Tarina itsesään ei ole kovin kummoinen, mutta Novikin rakentama maailma on niin ihmeellinen, että jaksoin lukea ilolla tämän kirjan. Kirjailija on täydellisesti jäljitellyt 1800-luvun brittiläisen armeijan maailman ja yhdistänyt saumattomasti siihen lohikäärmeet. Yhdistelmä on niin kivuton, ettei uskottavuus kärsi. Sota Iso-Britannian ja Ranskan välillä on tismalleen sama kuin meidän maailmassa, paitsi siinä, että Ranska yritti kuljettaa sotajoukkonsa saarivaltioon lohikäärmeitten mukana.    

Uskottavuutta lisää sekin, että kirjassa lohikäärmeet ovat eläimiä, joilla on oma yksityiskohtainen anatomia ja historia. Uskottavuus ei kärsi edes siinä, että lohikäärmeet ovat huippuälykkäitä eläimiä, jotka oppivat ihmisen kielen, kun ovat munan sisällä.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä romaanissa on tarinan ennalta-arvattavuus ja kliseisyys. Kaikki juoneenkäänteet arvasin satoja sivuja ennen kuin ne tapahtuivat, mikä on aika surkeaa. Ainoat asiat, jotka kantoivatkin tämän romaanin ovat ihmeellisen kiinnostava maailma ja sen hahmot, muuten varmaan jättäisin kesken.    

Yhteenveto   

Naomi Novikin ”Kuninkaan lohikäärme” on kliseisyydestään huolimatta todella viihdyttävä romaani vaihtoehtoisesta Napoleonin sodasta sekä miehen ja hänen lohikäärmeensä välisestä rakkaudesta. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Kuninkaitten viimeinen kiista

Joe Abercrombien, vuonna 2008 julkaistu ”Kuninkaitten viimeinen kiista” (oma suomennos) on ”Ensimmäisen lain” kirjasarjan päätösosa. Tarina kertoo maagista, joka pelastaakseen maailman oli kerännyt eri kolkista joukon sankareita, jotka ovat oikeastaan antisankareita. Edellisissä osissaosissa nämä sankarit epäonnistuivat tehtävässään ja nyt valtakuntaa uhkaa kolmen rintaman sota, joista yksi voi tuhota koko maailman.    

11

Idea   

Edelliset osat olivat todella jännittäviä, väkivaltaisia ja hauskoja. Ensimmäisen lain kirjat ovat kuin kevyempiä ”Tulen ja jään laulun” romaanit, mutta mielestäni silti hyviä. Keveys tulee sarkastisesta huumorista, mutta tämä ei ole parodia tai satiiri. Tässä sarjassa porukka ei kuole yhtä armottomasti kuin George R.R, Martinin kirjoissa, mutta tässä silti on paljon väkivaltaa ja monitasoista juonittelua.    

Kirjassa seurataan inkvisition kuulustelijaa, barbaarisoturia, salamurhaajaa, velhoa, ritaria ja monia muita fantasiakirjallisuudelle tyypillisten arkityyppien seikkailuja. Koska olet saanut seurata edellisistä kirjoita lähtien jokaisen hahmon ajatukset, pystyt käsittämään, miten moni on väärinymmärretty ja jopa sympatisoimaan heidän valintojaan. Mutta kirjailija on sen verran nerokas, ettei hän paljasta kaikkia hahmoistaan, vaan monia yhä verhoaa erilaiset mysteerit, jotka avautuvat hiljalleen sarjan edetessä.    

Mutta kuten hyvässä jatko-osassa skaala on suurentunut. Tässä juonittelun ja väkivallan asteet on nostettu potenssiin, jolloin paljastuu ketkä hahmoista ovat oikeasti älykkäitä ja häikäilemättömiä pelureita ja ketkä pelkkiä pelinappuloita jonkun suuressa suunnitelmassa. Tässä teoksessa onkin sellaisia huikeita juonenkäänteitä, että haukoin henkeä. Mutta myöskin niin taitavasti kehitettyjä hahmoja, että ymmärrät jopa brutaaleimpien ja häikäilemättömimpien ihmisten valinnat ja logiikan. En voinut kuin ihailla, joittenkin hahmojen machiavellista ja nietzscheläistä päättelykykyä ja raakaa valtaa, kun taas toisten hahmojen kohtaloja säälin.    

Parasta tässä romaanissa onkin, miten taitavasti jännittynyt tunnelma ylläpidetään tasaisesti koko tarinan ajan. Yleensä jatko-osat kärsivät alussa hitaudesta, kun edellinen osa loppui huikeisiin tunnelmiin, että on vaikea ylittää seuraavan kirjan odotuksia. Abercrombie ei kärsi tästä, vaan hänen romaaninsa iskee suoraan oikeaan vireeseen ja siitä nousee oktaavin korkeammalle kuin muissa osissa. Tässä taikuus pääsee kunnolla osoittamaan mihin se todellisuudessa kykenee. Kokonaisia kaupunkeja tuhoutuu ja demonisia helvetinportteja avautuu. Samalla miekkataistelut, nyrkkitappelut ja kidutussessiot ovat verisiä, mutta emotionaalisesti huikeita. Romaanin keskiaikainen reaalipolitiikka iske rakastavaisiin ja kyynikkoihin kaikella raakuudellaan.   

Myyttien dekonstruktio  

Koska kaikki hahmot ovat realistisesti kuvattuja ihmisiä, joilla on pelkoja, toivoa ja rakkautta, välillä unohdat heidän ulkoapäin näkyvän imagon. Moni hahmo tässä yltää kuin melkein sattumalta oman arkityypin myyttiset sfäärit. On kuin näkisit teatterin verhon takana, että myyttinen sankari on vain tavallinen mies, joka onnen ja oman kykynsä ansiosta saavutti jotain sankarillista. Olet ollut niin tiiviisti seurannut hahmoa, että pystyt tuntemaan, miten tämä oikeasti on epävarma omista kyvyistä ja jopa saavutettuaan suurteon, pohtii, miksi hän ansaitsi paraatipaikan, kun muut kuolivat? Tällainen sankarien dekontruktio oli todella mielenkiintoista seurata.   

Ongelmia   

Ehkä ainoa ongelma, jonka keksin tässä romaanissa, on miten nopeasti jotkut hahmoista kääntävät selkänsä yhdelle hahmolle, kun tämä paljastuu olevan tarinan todellinen pahis. Mielestäni jos ihminen on kokenut paljon toisen kanssa, tällä kestää muuttaa mieltä kumppanistaan. Ainakin oma elämäkokemukseni mukaan tarvitaan aika paljon paskaa, että alan vihaamaan jotakuta, jonka kanssa olen ollut tekemisissä niin pitkään. Tässä tuntemusten muuttuminen oli pikkasen liian nopea ollakseen realistista. Yleensä ihminen yrittää ymmärtää tai selittää parhain päin kumppaninsa huonot puolet, eikä heti vihata tätä.    

Yhteenveto   

Joe Abercrombien ”Last Argument of Kings” on loistava päätösosa huikeaan kirjasarjaan, joka valitettavasti on jäänyt R.R. Martinin ”Tulen ja jään laulun” jalkoihin. Suomennoskin ei ole vieläkään ilmestynyt! Rohkaisen kaikkia lukemaan tämän sarjan kirjat, jos haluaa omaan reaalipoliittiseen juonitteluun enemmän sarkasmia ja huumoria.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Mitä terroristit haluavat?

Poliittiset ääriliikkeet kiinnostavat, erityisesti jihadistiset terroristiryhmät. Mutta suurin osa teemaa käsittelevä akateeminen kirjallisuus tarkastelee ilmiötä lähes puhtaasti turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta. En ole ainoa, joka on tämän huomannut, kuten arvioimani Arun Kundnani ”The Muslims are Coming!” (2014) kirjassa ilmenee. Mutta myöskin tämä Louise Richardsonin, vuonna 2006 julkaistuun ”Mitä terroristit haluavat?” (oma suomennos) kirja, jota nyt käsittelen. 

7

Idea    

Richardsonin kirjan pääteesi on, että terrorisminvastainen sota on tuhoon tuomittu, koska se pyrkii hävittämään oireen, eikä syyn. Kun huomaa, että tämä kirja on kirjoitettu yli kymmenen vuotta sitten ja terrorismi on vain pahentunut, kirjailija vaikuttaa olevan oikeassa. Asiaa vahvistaa se, että tässä kirjassa ennustettiin Osama bin Ladenin kuoleman vaikuttavan hyvin vähän al-Qaidan toimintaan.     

Richardsonin mukaan terroristit syntyvät lukuisten eri radikalisoivien tekijöitten kautta, joista merkittävimmät ovat: Ihmisen suhteellinen asema verrattuna johonkin muuhun ryhmään, nöyryytys (kansallinen/henkilökohtainen) väkivaltainen kansallinen historia, suuri sosioekonominen rakennemuutos, väkivaltainen kulttuuri ja väkivaltaa oikeuttava uskonto.    

Kirjassa tarkastellaan historian merkittävimmät terroristiliikkeet, niin antiikin Palestiinan ”sicariiksi” kutsutuista juutalaiskapinallisista kuin nykypäivän al-Qaidaan, osoittaakseen, että edellä mainitut ilmiöt ovat radikalisoivia tekijöitä.    

Kirjailijan esimerkit ovat runsaita ja niitten uskottavuutta lisäävät itse ääriliikkeitten jäsenten omat lausunnot. Richardson referoi lukuisia manifesteja, kuulustelupöytäkirjoja ja haastatteluja, joissa maailman eri terroristiliikkeitten jäsenet kertovat, miksi värväytyivät erinäisiin terroristiliikkeisiin. Kirjailija tukeutuu myöskin erilaisiin poikkitieteellisiin akateemisiin tutkimuksiin. Tätä kirjaa voitaisiinkin sanoa hyväksi yhteenvedoksi terrorismin historiasta, teoriasta, anatomiasta, radikalisoinnin juurisyistä ja miten estää terrorismin leviäminen.    

Yhteiskunnallisia muutoksia    

Kirjan pääteesi on, että terrorismi ei tule koskaan loppumaan, jos sitä synnyttämät olosuhteet eivät häviä. Richardsonin mukaan terroristiliikkeitä ja heidän muka edustamansa kansan mielipiteitä pitäisi kuunnella ja löytää tapa ratkaista heidän kokemansa ongelma.     

Kirjailijan mukaan esimerkiksi ei auta vain rakentaa kouluja köyhille alueille, vaan pitää varmistaa, että ihmiset saavat koulutuksen jälkeen töitä. Kirjan mukaan köyhyys itsessään ei radikalisoi ihmisiä, mutta juuri epäoikeudenmukaisuuden tunne, että jossain muualla eletään paremmin kuin he itse, radikalisoi. Tämä voi tarkoittaa kansallisen itsemääräämisoikeuden puutetta, tai kokemus, että omassa alueessa keskiluokka elää kurjemmin kuin jonkun muun alueen samaan viiteryhmään kuuluva keskiluokka.    

Esimerkiksi Turun terroristi Abderrahman Bouanane kertoi poliisikuulustelussa ryhtyneen iskuihin, koska “Olin nähnyt semmoisen iskun Syyrian Raqqassa, jossa kuoli paljon lapsia, se vaikutti minuun

Kirjailijan mukaan jihadismi saa voimansa juuri siitä, että islam on kaikkia maailman muslimeja yhdistävä identiteetti. Se mitä tapahtuu Lähi-Idässä koskettaa vaikka Suomessa asuvaa muslimia enemmän kuin hänen naapurustossa asuvan suomalaisen kristityn kohtalo. Tämä ei johdu siitä, että lähiössä asuva muslimi olisi rasistinen kristittyä naapuria kohtaan, vaan sen takia, koska lähiömuslimin oma viiteryhmä ovat toiset muslimit ja näin hän vertaa jatkuvasti itseään muihin muslimeihin. Tämä jatkuva viiteryhmän vertailu voi saada Euroopassa asuvan muslimin tuntemaan velvollisuutta auttaa jotenkin Lähi-Idässä kuolevia muslimilapsia. Tietenkin tarvitaan muita tekijöitä, jotta tämä “auttaminen” manifestoituu terrorismina.  Jos tällaisia kokemuksia tuottavat olosuhteet parannetaan, terroristiliikkeitten suosio laantuu. Terroristit itse joutuvat tavallisesta kansasta eristyksiin ja heidät voi vasta sitten pommittaa kuoliaaksi tai neuvotella rauhansopimuksesta.    

Kirjailijan mukaan terrorismi on aina heikon vähemmistön ase, joten ainoa asia, mikä pitää terroristiliikkeitä elinvoimaisina on jatkuva, tavallisesta kansasta radikalisoituneitten ihmisten virta. Jos tämä virta katkaistaan, parantamalla ihmisten sosioekonomiset olosuhteet, terroristiliikkeet näivettyvät ja lopulta katoavat.   

Richardsonin toteamus, että terroristiliike aina on vähemmistön ase, myöskin selittää, miksi äärioikeistolainen terrorismi harvoin on yhtä väkivaltaista kuin äärivasemmiston tai jihadistien. Äärioikeisto yleensä koostuu kansan keskiluokkaisesta enemmistöstä, jolla on joka tapauksessa valtaa nousta puoluepolitiikassa ylöspäin. Tämä selittää, miksi äärioikeiston terrorismi rajoittuu lähes yksinomaan satunnaisiin vähemmistöjen murhiin ja harvoin laajoihin pommi-iskuihin. Toki poikkeuksia on, kuten tämän vuoden Lokakuun ja Marraskuun välissä tapahtunut äärioikeistolaisten terrori-iskujen aalto, joka pyyhkäisi USA:n, tappaen kymmeniä ihmisiä, vain sen takia, koska he olivat juutalaisia, mustia, naisia tai demokraatteja.     

Kirjailija toteaakin, että itse ideologia ei vielä radikalisoi ketään tai tee jostain ihmisestä väkivaltaisempaa kuin toisesta, vaan ne olosuhteet, joissa yksilö elää. Tämä selittää, miksi äärivasemmistolainen terrorismi on lähes olematonta nykyään, verrattuna 70-lukuun tai miksi jihadismi on sitten 70-luvun vain kiihtynyt, kun taas äärioikeisto on pääsemässä demokraattisilla vaaleilla valtaan ympäri maailman.     

Yhteenveto    

Louise Richardsonin ”What Terrorists Want: Understanding the Enemy, Containing the Threat” on todella tiivis paketti täynnä informaatiota terrorismista, joka pitkästä iästä huolimatta, on ajankohtaisempi kuin koskaan. Kirja ennusti, että puhtaasti militaristinen ote terrorismiin ei tule koskaan ratkaisemaan ongelmaa, ainoastaan vihollisen ymmärtäminen ja sen kasvuolosuhteitten ehkäiseminen. Samalla kirja esittää vakuuttavasti, että vihaideologia tai uskonto eivät vielä itsessään radikalisoi ketään, vaan tarvitaan monta eri tekijää, jotta joku menettää täysin toivon tavanomaiseen poliittiseen vaikuttamiseen ja ryhtyy väkivaltaan.

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kommunismi ja anarkismi

Ennen hirttämistä

Pidin ensimmäisestä Joe Abercrombien fantasiaromaanista ”Ase itse” joten otin lukulistalle vuonna 2007 julkaistun jatko-osan ” Ennen hirttämistä”. Tässä kirjassa edetään kootun retkikunnan kanssa kohti romahtaneen imperiumin joutomaata, missä pitäisi sijaita maailmaa pelastava taikaesine.   
12

Idea.   

Konfliktit, väkivalta, juonittelu ja persoonien törmäykset vain kasvavat mahtavimmiksi ja haasteellisiksi tässä romaanissa. Mutta kuvauksen yksityiskohtaisuus tai hahmotutkielmat eivät kärsi. Tarinassa on kolme eri tasoa. On Pohjoisessa käyvä sota, jossa osa barbaariheimoista ovat liittoutuneet etelän kuningaskunnan kanssa, taistellakseen edellisessä kirjassa noussutta barbaarikuningasta vastaan. Barbaarikuningas on liittoutunut yliluonnollisten pimeitten voimien kanssa. Kukaan ei käsitä mitä nämä pimeät voimat tarkalleen ovat, mutta niihin liittyy noitia, sumupilviä ja zombimaisia hirviölaumoja. Toinen taso on etelässä olevan saaren puolustaminen itämaiselta imperiumin valloitusretkeltä, jonka ohelle yritetään selvittää murhamysteeriä. Sitten on tarinan päätaso, joka on taikaesineen hakeminen romahtaneesta muinaisesta imperiumista. Kaikki liittyy kaikeen, mutta ainoastaan tarinan velho vaikuttaa tietävän miten. Jokainen osio avaa enemmän Abercrombien kirjoittamaa maailmaa ja paljastaa jotain syvällistä hahmoista.   

Hahmotutkielmia 

Tästä kliseisestä asetelmasta alkaakin kirjan päähahmojen henkinen kasvumatka. Ensimmäisessä osassa hahmot joutuvat epätavallisiin tilanteisiin, joissa päästiin tutustumaan heidän persooniin, mutta nyt saamme nähdä niitten kehityksen. Kuten aiemmassa romaanissa, perspektiivi vaihtuu hahmosta hahmoon, jolloin saat nähdä ikään kuin peilistä, mitä muut kumppanit ajattelevat toisistaan. Kirjassa seurataan inkvisition kuulustelijaa, barbaarisoturia, salamurhaajaa, velhoa, ritaria ja monia muita fantasiakirjallisuudelle tyypillisten arkityyppien seikkailuja.  

Koska olet saanut seurata edellisestä kirjasta lähtien jokaisen hahmon ajatukset, pystyt käsittämään, miten moni on väärinymmärretty ja jopa sympatisoimaan heidän valintojaan. Mutta kirjailija on sen verran nerokas, että hän ei paljasta kaikkia hahmoistaan, vaan monia yhä verhoaa erilaiset mysteerit, jotka avautuvat hiljalleen sarjan edetessä.   

Mielenkiintoista onkin enemmän tässä romaanissa avatut sivuhahmot, jotka ovat yhtä mielenkiintoisia ja sympaattisia kuin päähahmot. Mielestäni ansioitunein juttu tässä kirjassa onkin, miten kirjailija onnistuu luomaan kovia ja karaistuneita soturihahmoja, jotka sisimmällään ovat herkkiä ja pelokkaita ihmisiä. Yleensä romaaneissa, erityisesti tästä genrestä, tällainen tasapaino on vaikea saavuttaa, ilman että romaani menee liian vakavaksi. Mutta tässä onkin huumoria, sarkasmia, seksiä ja aivan mieletön määrä graafista väkivaltaa. Voisinkin sanoa, että tämä on vähän humoristisempi ”Tulen ja jään laulu”   

Yhteenveto  

Joe Abercrombien ”Ennen hirttämistä” on todella hyvä ja viihdyttävä jatko-osa, joka onnistuu olemaan kaikin kaikkiaan parempi kuin ensimmäinen. Tässä hahmojen syvyys suurenee, huumori on yhä täydellistä ja vakavammatkin osiot ovat ansioituneesti vakavia ja tunteikkaita. Tämä ei siis ole parodia tai satiiri, vaan ihan vakava romaani, joka onnistuu täydellisesti liikkumaan keveyden ja vakavuuden välillä. Suurin ongelma tässä kirjassa on kuitenkin yksi seksikohtaus, joka on mielestäni kömpelö, omituinen ja hieman teinimäinen. Onneksi se ei ole kovin yksityiskohtainen tai pitkä. Pääosin tämä seksikohtaus kuvaillaan humoristisesti, joten se ei ole liian vaivaannuttava. Olen alkanut huomaamaan, että miespuoliset fantasiakirjailijat eivät osaa kuvailla seksikohtauksia kunnolla. Mutta muuten jos piti ekasta osasta, tulee rakastamaan jatkoakin!   

1 kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin