Avainsana-arkisto: Stalin

Mustapaidat ja punaiset: Älyllinen fasismi ja kommunismin kukistus

Michael Parentin, vuonna 1997 julkaistu, ”Mustapaidat ja punaiset: Älyllinen fasismi ja kommunismin kukistus” (oma suomennos) on kovan luokan marxilaisen yritys argumentoida fasismin ja kommunismin eroista.

13 

Idea   

Tässä kirjassa  pyritään argumentoimaan, että fasismi ei ole mitään muuta kuin kapitalistien yritys pelastaa oma rappeutuva järjestelmä työväen kansannousulta. Kommunismi taas on työväestön yritys pelastaa itsensä kapitalismilta.    

Kirja käy läpi koko 1900-luvun kommunismin historian, argumentoiden, että aina kun paikat tulevat porvaristolle tukaliksi, he sortuvat epädemokraattisiin toimiin. Kirjailijan mukaan fasismi ei ole mikään ihmisten kollektiivinen sekoaminen, vaan tietoinen ja harkittu taktiikka, jolla yritetään suojella suurpääomaa uusjaolta. Tämä kapitalistien epädemokraatiaan syöksyminen on sitten vuodesta 1917 asti ajanut kommunistit puolustuskannalle, jolloin he itse kumoavat omat vapaudet. Kirjailija kutsuu tällaista prosessia ”piirityskommunismiksi”.    

Erityisesti kirjailija käsittelee Toisen maailmansodan jälkeen USA:n brutaalia patoamispolitiikkaa, jossa rahoitettiin antikommunistisia oikeistodiktatuureja ja kuolemanpartioita ympäri maailmaa.    

Koska länsimaiset kapitalistiset suurvallat ovat Neuvostoliiton luomisesta lähtien yrittäneet tuhota tämän ja muut sen jälkeen ilmestyneet kommunistivaltiot, ”piirityskommunismi” muuttui kirjailijan mukaan pysyväksi osaksi reaalisosialistista ajattelua, mikä lopulta aiheutti kaikkien näitten kommunistivaltioitten romahduksen 1990-luvulla.    

Ongelmia   

Vaikka tämä kirja on hyvin kirjoitettu ja kirjailijan sarkasmi hauskaa, niin tämä on aika epätasainen tekele, joka vakuutta vain todella fanaattista ja lähdekritiikitöntä kommunistia. Suurin ongelma tässä teoksessa on lähteiden niukkuus. Kirjassa tehdään hurjia väitteitä, joita odottaisi kirjailijan edes yrittävän vahvistaa jollain lähteellä, mutta ei! Kun niitä lähteitä löytyy, niin ne ovat lehtiartikkeleita, jotka sinänsä ovat uskottavista valtavirtalehdistä, mutta silti eivät mitään ensikäden tietoa. Pahempaa on kuitenkin se, että kirjalliset lähteet ovat suurimmaksi osaksi sensaatiohakuisista kirjoista, joista jotkut ovat kirjaimellisten salaliittoteoreetikkojen kirjoittamia.    

Huono lähdeviittaus ei sinänsä vielä tee kirjasta huonoa, kun eivät kaikki tietokirjat ole tarkoitettu vakuuttamaan jonkun ilmiön olemassaolosta, vaan argumentoimaan jonkun uuden tarkastelutavan puolesta. Tässäkin Parentti epäonnistuu.    

Pahinta on kirjan luku, joka käsittelee Neuvostoliiton puolustusta. Tämä kappale oli syy, miksi edes hankin kirjan, koska halusin tietää miltä sellaisen valtion puolustus näyttäisi. Aika huonolta. Itse ”piirityskommunismi” teoria on mielenkiintoinen ja uskottava. Esimerkiksi arviomani Le Monde diplomatique’n “Historia-atlas. Toisenlainen 1900-luku” (2011) kirja käsittelee vähän samankaltaista ideaa ja paremmilla lähteillä.    

Mutta silti, vaikka Neuvostoliitto olisi olosuhteitten uhri, Stalinin sekoilua vähätellään lähes samoilla argumenteilla kuin holokaustia. Parentti esimerkiksi viittaa tutkimuksiin (jotka sentään vaikuttavat ihan vakavilta), että Stalinin puhdistuksissa “vain” 2,022,976 ihmistä vangittiin Gulageihin, mikä on aika vähän hänen mukaansa, koska USA:ssa oli vuonna 1996 yli miljoona vankia.  Eivätkä gulagit olleet niin pahoja, koska 20-40% vangeista lopulta vapautettiin. En tiedä kenen korvissa tämä argumenttiketju edes toimii? Gulageja ei voi ihan verrata tavallisiin vankiloihin, joten USA:n tuominen tähän kuulostaa whataboutismilta. Sitten tietenkin 40% vangeista vapautettiin yhä tarkoittaa, että suurin osa vangeista jäi gulageihin ties mistä syystä. Ehkä vakuuttavin väite tässä koko gulagien puolustuksessa on se, että kun Neuvostoliitto romahti, niistä ei löytynyt hirveä määrä nälkiintyneitä vankeja, kuten natsien keskitysleireistä. Silti ei voida 1990-luvun gulageja verrata Stalinin ajan vastaaviin.    

Sitten tässä on uskottavia väitteitä, mutta jotka ovat huonoja kirjan idean kannalta, mikä on minusta jo tietynlainen saavutus. Esimerkiksi kirjailija yrittää argumentoida, että Neuvostoliitto ei ollut totalitaristinen valtio, koska ihmiset alituisesti kävivät kauppaa mustan pörssin kautta, joskus kieltäytyivät maksamasta vuokraa, lähtivät kesken töihin elokuviin ja harrastivat muuta laiskottelua ja korruptiota. Kirjailijan mukaan, jos Neuvostoliitto olisi oikeasti totalitaristinen valtio, joka puuttuu kaikkien elämiin, silloin edellä mainitut sluibailut eivät olisi mahdollisia. Tavalliselle lukijalle edellä mainittu vain todistaa kuinka tehoton Neuvostoliitto oli, eikä sitä, että se oli vapaa maa.  

Tällainen ihmeellinen omaan nilkkaan ampuminen näkyy siinä, miten kirjailija käyttää lukuisia anekdootteja, väittääkseen, että Neuvostoliitolla ja sen alusmailla oli niin hyvät hyvinvointipalvelut, että nuoriso ja maitten eliitit tylsistyivät. Tämä tylsistyminen alkoi aiheuttaa neuvostoasukkaissa jännityksen kaipuutta, joka heijastui länsimaisen kapitalismin ihailuun ja lopulta koko Neuvostoliiton romahdukseen. Pidän tätä selitysmallia uskottavana, kun samaa on havaittu länsimaissa, missä sosiaalidemokraattisten puolueitten suosio on laskenut, kun monet kokevat, että he ovat jo saavuttaneet kaikki haluamansa. Mutta jos haluaa puolustaa Neuvostoliittoa, tämä on viimeisin argumentti, jota pitäisi käyttää.    

Mielenkiintoisinta tässä onnettomassa osiossa, on uskottava väite, että moni työläinen tuki alussa siirtymisen kapitalistiseen järjestelmään, koska uskoivat, että sosiaaliset palvelut jatkaisivat olemassaoloaan. Kuitenkin kävi toisin ja koko 1990-2000-luvun alku olivat mitä brutaaleinta yksityistämisen ja villin kapitalismin aikakautta. Steven Lee Myers väittääkin kirjassan ”Uusi tsaari. Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä” (2014), että Neuvostoliiton romahduksen jälkeinen uusliberalistinen kaaos radikalisoi Putinin nykyiselle autoritaariselle tielle.    

Yhteenveto    

Michael Parentin ”Blackshirts and Reds: Rational Fascism and the Overthrow of Communism” on hyvin epätasainen kirja, jossa on kiinnostavaa pohdintaa fasismista ja kommunismista, mutta siitä puuttuu tarkkoja lähdeviitteitä kiistanalaisempiin väittämiin ja Neuvostoliittoa puolustavat argumentit ovat melko onnettomia. Paras kappale koko kirjassa on sen lopussa, jossa tämä argumentoi uskottavasti kapitalismin ja ekologisen tasapainon yhteensopimattomuudesta. IPCC-raportin jälkeen tämä viimeinen kappale, joka oikeastaan on vihainen saarna, on hyvin ajankohtainen ja uskottava nykytiedon valossa. Silti tämä kirja vakuutta vain asiaan valmiiksi vihkiytyneet, jotka yrittävät löytää jotain tapaa puolustaa olemassa olevia sosialistisia kokeiluja, mutta tavalliselle ihmiselle tämä on vain propagandaa.  

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Uusi tsaari. Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä

Steven Lee Myers ”Uusi tsaari. Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä” on nimeltä mainitun elämäkerta, mutta myöskin laaja katsaus Neuvostoliiton jälkeiseen venäläiseen yhteiskuntaan.

47

Olin jo kaksi vuotta sitten lukenut Masha Gessenin Putinin elämäkerran, mutta se antoi kuvan Putinista jonkinlaisena sosiopaattina, joka toteutti jotain pimeää KGB:n raunioissa olevaa suurta maailmanvalloitussuunnitelmaa. Eli kirja ei ollut kaikista puolueettomin ja keskittyi liikaa salaliittoihin. Päätin, että pitää lukea toinenkin Putinin elämäkerta, jotta voisin saada selkeämmän kuvan naapurivaltiaasta.

Lee Myersin elämäkerta onkin paljon yksityiskohtaisempi ja analyyttisempi. Putin elämänvaiheet ovat tässäkin samanlaisia kuin Gessenin elämäkerrassa, mutta kuva miehen persoonasta on paljon humaanimpi ja yksityiskohtaisempi.

Putin onkin kirjassa inhimillisempi KGB:n tiedustelu-upseeri, joka kuvitteli Neuvostoliiton olevan ikuinen, kunnes se romahti.

Kirjailija kirjoitti todella vaikuttavan kuvauksen, miten totaalinen Neuvostoliiton ja kommunismin romahdus oli. Kaikki kommunismiin viittaava pyrittiin määrätietoisesti hävittämään katukuvasta, instituutioista ja itse ihmisten ajatuksista. Me länsimaisessa kapitalistisessa liberaalidemokratiassa emme pysty kuvittelemaan, miten jokin vallitseva ideologia voidaan melkein yhdessä yössä hävittää kaikkialta. Jos vastaavaa tapahtuisi täällä, niin asiat, joita pidämme itsestään selvänä, ja näin näkymättömänä, vain katoaisivat, jolloin tajuaisimme, miten riippuvaisia olimme niistä. Neuvostoliiton jälkeisessä Venäjässä juurikin koettiin tällainen totaalinen ideologinen romahdus.

Vaikka tiesin, miten kommunistivaltio romahti, niin Lee Myersin kuvaukseen on sekoitettuna kouriintuntuvia esimerkkejä, mitä käytännössä valtion ideologian romahdus tarkoitti pienen ihmisen perspektiiviltä. Putin koki Neuvostoliiton romahduksen lähes kuin antiikin Rooman imperiumin romahduksena, eli yhdessä yössä koko valtava väkivaltakoneisto vain lakkasi toimimasta. Tietenkin romahdus oli hidas ja useitten vuosikymmenten prosessi, mutta pienen ihmisen perspektiivissä se oli kuin yhtäkkinen korttitalon kaatuminen.

Romahduksen jälkeen valtava imperiumi hajosi useiksi maiksi. Samaan aikaan vanha Neuvostoliiton vihollinen USA alkoi tukea Jeltsiniä valtaan, jolloin vapaa markkinatalous lähes tulvi kommunistivaltioon, aiheuttaen suunnatonta tuhoa. Monet ovat puhuneet vapaan markkinatalouden sokkihoidosta, mutta tässä se oli enemmänkin moukarin isku kasvoille. Yhtäkkiä lähes kaikki yksityistettiin, miljoonat ihmiset joutuivat työttömäksi, miljoonia kuoli tauteihin, onnettomuuksiin ja räjähtäneeseen rikollisuuteen. Samaan aikaan oligarkit ilmestyivät kuin sieniä sateella, ryöstäen kansallista omaisuutta itselleen. Kaiken tämän keskellä Putin yritti selviytyä perheensä kanssa.

Eli Putinin aikuiselämä vaihtui väkivaltaisesti suuntaansa. Kaikki unelmat, kaikki suunnitelmat ja itse maailmankuva, piti vain hetkessä vaihtaa. Tällainen henkinen ja melkein fyysinen mullistus merkkasi syvä traumaa.  Eli tässä kirjassa Putin ei ole mikään tyhjästä ilmestynyt mies, jolla oli suunnitelma, vaan historiallisten prosessien tuote, kuten lopulta me kaikki olemmekin.

Neuvostoliiton romahdettua Putinin asuinkaupunki Pietari, taantui viheliäiseksi huumeiden, kasinoiden ja mafioitten temmellyskentäksi, jossa lähes joka päivä joku salamurhattiin. Eli kokonainen sukupolvi vakuuttui siitä, että kuri ja järjestys on palautettava. Kuitenkin kommunismiin ei ollut paluuta, koska nimenomaan kommunismi oli tuhonnut Venäjän, eli oli jotenkin yhdistettävä kuri ja järjestys vapaan markkinatalouden kanssa.

Lee Myersin kertoo hyvin yksityiskohtaisesti, miten Venäjässä alettiin nostamaan historiallisia faktoja ja mielikuvia kuin rusinoita pullasta, rakentaakseen uudenlaisen venäläisen identiteetin ja valtion. Monet kirjailijat ja filosofit, jotka olivat pannassa Neuvostoliiton aikana, palautettiin valtavirtaan. Keisarillisen ajan arkkitehtuuri ja tietyt historialliset tapahtumat nostettiin esiin, missäkin valtiollisessa tilaisuudessa, jotta saatiin uskottavuutta uudelle politiikalle, mutta samaan aikaan joitakin Neuvostoliiton aspekteja säilytettiin tai uudelleen kontekstualisoitiin. Esimerkiksi Stalin muuttui lähes antiikin Rooman keisareitten kaltaiseksi hahmoksi, joka pidettiin samaan aikaan hirmuhallitsijana, että standardina hyvästä valtionpäämiehestä. Eli uusi Venäjä muuttui remix-valtioksi, jossa ortodoksiset pyhimykset seisoivat kommunistijohtajien rinnalla ihmisten kodeissa.

Kirjailija kertoo pitkän ja uskottavan tarinan Putinista. Miten pragmaattisesta oikeistolaisesta demokraatista kehittyi vainoharhainen pseudodiktaattori. Miehen persoonaan vaikuttivat monet asiat. Yksi oli Putinin KGB tausta, mikä teki hänet inhoamaan puoluepolitiikkaa, mutta kuitenkin Putin halusi parantaa oman kotikaupunkinsa asioita, joten kontaktiensa kautta, hän pääsi Pietarin pormestarin avustajaksi. Siitä alkaa poliittisen virkamiehen uranousu, jota merkkasi Putinin totaalinen idealismin ja politikoinnin puute.

Putin halusi vain hoitaa hommia, lisätä Pietarin turvallisuutta ja edistää maltilliseen tahtiin vapaata markkinataloutta. Tämä puolueeton ja pragmaattinen asenne sai Jeltsinin nostamaan Putinin pääministeriksi, koska hän vaikutti olevan ainoa, joka ei ollut jonkun oligarkin palveluksessa tai osa jotain poliittista juonta.

Päästyään vallan makuun, Putin alkoi imetä itseensä korruptoituneitten politiikkojen tapoja ja kahmia valtaa itselleen. Prosessi oli hidas ja sitä merkkasi alun perin idealismi. Putin uskoi, ironista kyllä, marxilaiseen teoriaan, että maata pitää ensin rakentaa valtavilla valtion ohjaamilla projekteilla korkeaan elin- ja koulutustasoon, jonka jälkeen aito kansan demokratia voi kukoistaa. Toisin kuin Marx, niin Putin toteutti maan uudelleenrakentamisen kapitalismilla, eikä sosialismilla.

Putin hylkäsi täysin hallitsemattoman vapaan markkinatalouden, joka oli syössyt Venäjän hirvittävään kaaokseen ja alkoi kannattaa keynesiläistä talouspolitiikkaa, yhdistettynä luonnonvarojen hallintaan. Venäjän hallitus ei kansallistaisi luonnonvaroja hallitsevia yhtiöitä, vaan omistaisi merkittävän määrän sen osakkeita, jolloin luonnonvarat eivät karkaisi ulkomaisten yhtiöitten hallintaan. Tällä enemmistöosakkuuden tuotoilla valtio tukisi yksityisiä yhtiöitä ja pakollisia sosiaalisia menoja. Eli Putin harjoitti ikään kuin Chávezin Venezuelan talouspolitiikka, mutta menestyneemmin. Venäjän talous alkoi nousta siitä kehittyvän valtion pohjalukemista kohti kehittyvien valtioitten tasoa. Putinin kansansuosio oli taattu.

Eli Putin oli tolkun presidentti, joka ei kuulunut mihinkään ääripäähän tai  pyrkinyt edistämään, mitään ideologista ohjelmaa, vaan hän halusi hoitaa työnsä mahdollisimman hyvin, käyttäen tieteellisesti testattuja menetelmiä maansa hoitamiseen. Putin saikin suosiota presidenttinä, joka oli puoluepolitiikan ulkopuolella ja, joka aikoisi kovalla määrätietoisuudella kurittaa Kremlinin korruption pois. Kuulostaako tutulta?

Ei siis ole ihme, että Yhdysvaltojen tuore presidentti Trump ihailee Putinia. Putin on juuri sellainen mies, jota Trump itsekin haluaisi olla. Mutta toisin kuin amerikkalainen presidentti, joka ehkä on Putinin tukema kätyri, niin Putin on oikeasti älykäs ja urheilullinen mies. Kirjailija itse ei mainitse Trumppia tässä kirjassa, joka julkaistiin vuonna 2015, vaan tämä on minun tulkintani sen nojalla, mitä olen lukenut tuoreemmasta amerikkalaisesta presidentistä.

Putin uskoi, että vain hän pystyisi ohjaamaan Venäjän kehitystä ja pelkäsi, että seuraava presidentti voisi pilata kauaskantoiset suunnitelmat. Oli keksittävä jokin tapa varmistaa Putinin voitto vielä toiselle kaudelle. Tästä alkaakin kierre, jossa vähitellen massamedialla ja lainsäädännöllä Venäjän hallitus alkoi karsia presidenttiehdokkaita ja luoda mielikuva, että vain istuva presidentti Putin oli ainoa oikea ehdokas.

Kirja esitteleekin Putinin Venäjän politiikan uutuuskonsepteja, kuten ”hallittu” tai ”simuloitu” demokratia, jossa demokraattinen prosessi on vain hallinnon pintapuolinen rituaali, jolla saadaan kansa tottumaan demokratian ideaan, ilman että nämä voisivat äänestää ”väärin”. Eli Putin on muka kilpailtava vaaleissa, kouluttaakseen venäläiset demokratiaan, ilman että nämä voisivat pilata Putinin suurta suunnitelmaa. Jossain tulevaisuudessa, suunnitelman päädyttyä, aito demokratia voisi viimein alkaa.

Sitten on ”Musta PR” joka tarkoittaa epävirallisia ja anonyymia hallituksen linjaa tukevaa propagandaa, joka on ikään kuin tavallisen kansalaisen tuottamaa materiaalia. Tämän anonyymin materiaalin tarkoitus on mustamaalata hallituksen vastustajaa, ilman, että sen tilaaja tai tekijät joutuisivat vastuuseen. Suomessa me kutsumme tällaista hybridisodankäynnin infosodaksi, mutta Venäjässä sitä kutsutaankin mustaksi PR:äksi.

Lee Myers syyttää kuitenkin Yhdysvaltoja Putinin radikalisoitumisesta. Presidenttiuransa alussa Putin halusi tiiviimpää yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa, mutta Bushin hallinnon Irakin invaasio oli venäläiselle presidentille liikaa. Venäjällä oli tuottoisa öljykauppa Irakin silloisen diktaattori Saddam Husseinin kanssa ja, kun amerikkalaiset valloittivat maan, niin öljykauppa loppui. Putin koki, että amerikkalaiset varastivat venäläisten öljyt. Erityisesti Putinia suututti se, että Irakin sota oli täysin turha sota, joka perustui Bushin hallinon valheellisiin väitteisiin Husseinin kemikaalisista aseista. Tämä Yhdysvaltojen imperialismin tuorein osoitus sai Putinin KBG puolen nousemaan esiin, jolloin hän alkoi koeta Yhdysvaltoja maailmanrauhaa uhkaavana imperiumina, joka seuraavaksi nielaisisi vielä heikon Venäjän.

Kirja osoittaa, että Putinin ulkopolitiikan koventuminen tapahtui aina, kun USA:n joku elin, kuten NATO tai sen muu liittolainen uhkasi jotain venäläisten intressejä.

Tietenkin Lee Myers painottaa, että Putinin vainoharha alkoi kasvaa tämän ikääntyessä. Vanhemmalla iällä Venäjän presidentti alkoi fantasioina suuresta euraasialaisesta liittoumasta, joka suojelisi ”aitoa länsimaista sivistystä” rappeutuvalta länneltä. Eli Putin on kuin ajassa jäähtynyt oikeistolainen, samanlaista laatua kuin Euroopassa nousevat oikeistopopulistit, jotka haluavat raahata meidät muut pimeään keskiaikaan.

Harmi, että tämä kirja loppuu vuoteen 2014, ennen Trumpin Venäjä-epäilyjä tai uutisia hybridisodasta tai länsimaisten äärioikeistolaisten ryhmittymien tukemista nousivat pintaan. Näkemys, että Trump olisi Putinin tukema, sopii hyvin tämän kirjan kuvaukseen. Trump on kuin vääristynyt ja vammainen kopio Putinista. Trump voi olla Putinin suurin saavutus. Mies, joka saatiin ”hallitulla demokratialla” Valkoiseen taloon tuhoamaan sen sisältä ulos.

Steven Lee Myers ”Uusi tsaari. Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä” on yksi parhaimmista elämäkerroista, joita olen lukenut. Hyvin kirjoitettu ja jännittävä. Putin esitetään aitona ihmisenä, joka on historiallisten prosessien tuote, eikä niinkään mikään uniikki Bond-pahis, joka on vain ilkeyttään luomassa uudenlaisen venäläisen imperiumin. Pelottavinta on kuitenkin kirjailijan toteamus, että historia toistaa itsensä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri

Tappotanner: Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä.

Timothy Snyderin ”Tappotanner: Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä.” on tietokirja, joka kertoo siitä tapahtui Molotov-Robentrop-sopimuksen alueissa Toisessa maailmansodassa.

20170719_143254

Timothy Snyder keskittyy Molotov-Ribentrop-sopimuksen solmimisen jälkeisiin tapahtumiin, jotka eskaloituivat Toisen maailmansodan kauhistuttaviimpiin massamurhiin, mitä ihmiskunta oli koskaan nähnyt. Tässä ei säästetä yhtään rikosta, yhtään kiveä ei jätetä kääntämättä ja kaikki rikokset näytetään kaikessa raakuudessa ja hirvittävyydessä lukijalle, jotta nykyihminen pystyisi edes jotenkin käsittämään sitä kauheutta, mitä ihmiset kokivat muutama vuosikymmenen sitten.

”Tappotanner” on kirjaimellisesti ja kuvannollisesti helvetin raskas kirja. Tätä ei hevin pysty lukemaan nopeasti, mutta kerrontatapa on todella sujuvaa, vaikkakin aihepiiri on niin rankka. Sen lisäksi, että tässä ananysoidaan sitä politiikkaa, strategista kikkailua, joukkojen liikkeitä ja tilastoja, niin kirjailija nostaa esiin aikalaiskuvauksia, jotta lukijalta ei jää epäselväksi, mitä ne kuusinumeroiset luvut tarkoittavat: nälkään kuolevia lapsia, päähän ammuttuja miehiä ja naisia ja kaasukammioissa tukehtuvia perheitä. Eloonjääneitten muistelmia, kirjeitä, päiväkirjoja ja kekistysleirien seiniin kynsillä raavitut viestit kertovat, mitä nämä massateloituksen uhrit ajattelivat, kun tajusivat, että heidät tuhottiin joko silkasta välinpitämättömyydestä tai vain koska he olivat olemassa.

Snyder käyttää viimeisempiä tutkimuksia kuvaamaan tappotantereeksi ristimäänsä Molotov-Ribentrop-alueen tapahtumia, mutta myöskin kumoamaan muutama historiallinen väärinkäsitys, mitä on muodostunut heti Toisen maailmansodan jälkeen. Esimerkiksi Snyder nostaa esiin sen, että vaikka juutalaiset olivat eläneet satoja, jos ei tuhansia vuosia Euroopassa, erityisesti Saksassa, niin saksalaiset pitivät heitä maahanmuuttajina. Syy tähän olivat 1900-luvun alun Venäjän pogromeita pakenevat juutalaiset, jotka saapuivat Saksaan asumaan. Eli natsit eivät olleet vain sekopäisiä rasisteja, vaan he käyttivät propagandavälineenä tuoreita itä-eurooppalaisia juutalaisia, jotka eivät puhunee saksaa ja, jotka olivat muutenkin hyvin erilaisia kuin Saksan-juutalaiset, oikeuttaakseen kaikkien juutalaisten hävittämistä Saksasta. Eli natsit olivat maahanmuuttokriitikoita ennen kuin pääsivät valtaan. Tai se, että Stalin oli ihan oikeasti antisemitisti ja suunnitteli itsekin Toisen maailmansodan jälkeen neuvostojuutalaisten massamurhaamista.

Molempien diktaattoreitten hiermuteot tappotantereella käydään kivuliaan yksityiskohtaisesti ja lukijalle jää päätettäväksi kuka oli molemmista se sekopäisin massamurhaaja? Hitler, joka viimeiseen asti yritti tappaa kaikki Euroopan juutalaiset, vaikka sota oltiin selvästi häviämässä vai Stalin, joka tapatti entisiä liittolaisia ja näitä edustaneet ryhmittymät, kun heidän hyödyllisyys oli hänen mielestään kulutettu loppuun?

Snyder analysoi Hitlerin ja Stalinin ideologioita hyvinkin syvällisesti ja, miten todellisuus pani tiukasti näitä utopisteja vastaan. Mielenkiintoisin huomio oli, että Snyder eristää Marxismin, Marxismi-Leninismin ja stalinismin toisistaan ja puhuu kirjassaan enemmänkin stalinismista omana kommunismista erillisenä ideologiana. Tämäkin voi johtua siitä, että Snyder on oikeasti vaivautunut lukemaan Marxia ja tietää, että Stalinin hupsuttelulla ei ole muuta yhteistä kommunismin kanssa kuin nimellisesti. Hitlerin kansallissosialismi on taas toinen tarina, koska pääosin Hitler itse muotoili tämän puhtaasi ihmisten hävittämiseen omistetun ideologian, joka olisi pitänyt hävitä Hitlerin ammuttujen aivojen mukana.

Snyder toteaa, että sodan jatkuessa stalinismi ja kansallissosialismi lähenivät toisiaan massamurhissa, taktiikoissa ja lopullisella päämääränä niin paljon, että ei voida sanoa, että nämä olivat täysin erillisiä ideologioita, vaan oikeastaan koko länsimaisen teknologisen ja tieteellisen maailmankuvan jäävuoren  huippu. Molemmat sekopäät halusivat luoda uuden täydellisen yhteiskunnan, joka noudattelisi sen ajan tiukkoja tieteellisia standardeja, joihin kuului jonkun alemman kansan alistaminen huipputeknologiselle tuotannolle. Eli Hitler ja Stalin tekivät juuri sitä, mitä Ranska, Espanja, Belgia ja Iso-Britannia olivat tehneet satoja vuosia Amerikoissa ja Afrikassa, mutta sen sijaan Eurooppa muutettaisiinkin siirtokunnaksi. Stalin Snyderin sanoin, kolonisoi itse Neuvostoliton ja sen kansan, kun taas Hiter ensin karkotti kaikki Saksan juutalaiset Saksasta ja alkoi kolonisoida ympäröiviä valtioita samalla raivolla kuin espanjalaiset konkistadorit, mutta nyt 1940-luvun parhaammalla mahdollisella teknologialla, johon kuuluivat kuljetettavat kaasukammiot, teollisen mittakaavan tuhoamis- ja työleirit ja massatuhoaseet.

Eli ”Tappotanner” ei kerro oikeastaan ihmiskunnan pahimmasta tragediasta, vaan koko länsimaisen ideologian ainoasta loogisesta loppupisteestä, jossa ihmiset muutetaan matemaattisiksi luvuiksi ja arvoiksi, joita voidaan säätää ja ohjelmoida mahdollisimma optimaaliseen visioon, huomioimatta näitten yksilöllisiä tarpeita. Kaikki ne nälkään, tauteihin, luoteihin ja kaasuun kuolleet ihmiset eivät olleet minkään arvoisia natseille ja stalinisteille, kuten eivät englantilaisille ja belgialaisille siirtomaaherroille plantaasien orjatkaan. Snyder painottaakin kirjassaan, että Toisen maailmansodan kauhut eivät olleet mikään pokkeus tai sivupolku, vaan ajan hengen huipentuma, joten jos sen koko kauhistuttavaa mittakaavaa ja historiallisia juuria ei perinpohjin analysoida julkisessa keskustelussa se voi tapahtua uudelleen ja uudelleen.

Tämä fakta mielessä, kiinnitin huomiota siihen, miten Snyder esimerkiksi painottaa siihen, miksi holokausti ja Stalinin kolektivisoinnin ja terroorin aalto tapahtuivat? Snyderinin mukaan siihen yhdistyi ylhäältä alas oleva kauaskantoinen suunnittelu uudesta ”täydellisestä” valtiosta ja usko siihen, että jotkut ihmisryhmät eivät sovi tähän visioon, joten heidät on pyyhittävä maailmankartalta. Mutta Stalin ja Hitler eivät heti päätyneet siihen johtopäätökseen, että ihmisiä piti massamurhata. Stalin päätyi näännyttämään ukranialaiset talonpojat nälkään, kun kommunismi ei levinnytkään kuulovalkean tavoin 1917 vallanmukumouksen jälkeen Eurooppaan, kuten Lenin oli ennustanut, eikä maatilojen pakkokollektivisointi tuottanutkaan haluttuja tuloksia. Nämä kaksi odottamatonta faktaa ajoivat Stalinin syyttämään ulkopuolisia Marxisti-Leninistisen vision epäonnistumisesta, koska itse visio ei voi olla koskaan väärässä, vaan joku muu on oltava. Hitler taas ei alun perin halunnut tappaa kaikkia juutalaisia, vaan ensin hän suunnitteli karkottaa heidät Madagaskariin, mutta kun Liittoutuneet julistivat hänelle sodan Puolan valloituksen jälkeen, niin se suunnitelma karsiutui ja oli löydettävä jokin muu ratkaisu ja lopulta kuuluisa ”lopullinen ratkaisu” löydettiin.

Eli natsit eivät alun perin nousseet suosioon sillä, että he halusivat tappaa juutalaisia, vaan sen takia, koska he kiihottivat kansaa pitämään kaikkia juutalaisia huonosti integroituneina maahanmuuttajina, jotka eivät voisi koskaan olla osa saksalaista yhteiskuntaa. Se, mitä natsit ja saksalaiset eivät osaneet arvata, oli että kun joltain ihmisryhmältä riisutaan kaikki inhimmillisyys, niin heille voi tehdä mitä tahansa, kuten kaasuttaa keskitysleirissä ja valmistaa heidän hiuksista tyynyjen pehmusteita. Sama tapahtui Neuvostoliitossa: Ensin pyrittiin turvaamaan vallankumous keskittämällä kaikki valta pienelle eliitille ja tottelevaiselle armeijalle, jotta kaikki ulkoiset viholliset (joita oli oikeasti olemassa) voitiin torjua. Tämä loi kehityksen, jossa kaikki epäonnostumiset alettiin pitää jonkun ulkopuolisen tekosena ja näin puhdistusten kierre alkoi, eikä sitä voitu enää pysäyttää.

Snyderin kirjan opetus on, että pahuus ei ole koskaan ilmiselvää, röyhkeää, äänekästä tai väkivaltaista, vaan se alkaa jonkun ihmisryhmän halventamisella ja dehumanisoinnilla. Kertomuksina, että kaikki ongelmat ratkeavat, kun joku joukko kansasta poistetaan yhteiskunnasta, koska he ovat olemuksellisesti epäihmisiä, kelpaamattomia ja epätäydellisiä. Tästä alkaa pahuus ja vaikka näitä ideoita esittävät ihmiset eivät itsekään haluaisi massamurhata ketään, niin holokausti on hyvä esimerkki siitä, mihin rasismi ja ihmisten dehumanisointi lopulta johtaa. Snyderin ja minun mielestäni kaikkien pitäisi ottaa urakka vastaan ja lukea tämä kirja, jotta Toisen maailmansodan tapahtumat eivät koskaan toistu.

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Rasismin ja äärioikeistolaisuus