Avainsana-arkisto: sukupuolitutkimus

Taisteleva tutkimus

Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen ”Taisteleva tutkimus” on vuonna 2014 julkaistu tietokirja otsikossa mainitusta tutkimussuuntauksesta.    

4

Idea   

”Taisteleva tutkimus” on avoimesti vasemmistolainen tutkimussuuntaus, jonka missiona on valjastaa tiede kumoamaan kaikki valtarakenteet ja vapauttaa alistetut ihmiset. Kaikkosin tätä kirjaa hyvin pitkään, koska idea ideologisesta tutkimuksesta tuntuu vastenmieliseltä. Kuitenkin, jos olen onnistunut lukemaan äärioikeistolaisten vihateoksia, niin pitäisihän minulla olla rohkeutta kuluttaa aikaa poliittisen spektrin toisella puolella olevaan kirjallisuuteen. Otin sitten viimein tämän kirjan luettavaksi.   

Taisteleva tutkimus perustuu brasilialaisen pedagogi Paulo Freiren teeseihin, joitten mukaan “käsien peseminen” valtaapitävien ja vallattomien välisestä konfliktista ei tarkoita puolueettomuutta, vaan asettumista valtaapitävien puolelle. Freire oli toteuttamassa lukutaitokampanjaa, kun Brasilian sotilasjuntta kielsi sen vasemmistolaisena kansankiihottamisena. Tämä radikalisoi Freiren, joka totesi, että kasvatus on aina poliittista, aina joko sopeuttava tai vapauttava, aina jonkun puolella ja jotain vastaan. Tästä lähtökohdasta sitten hän alkoi kehitellä eri maitten tutkijoitten kanssa erilaisia teoreettisia kehyksiä, joitten kärkenä on sorrettujen ihmisryhmien näkökulmien esiintuomista tutkimuksilla. Taistelevassa tutkimuksessa kaikotaan tilastoja ja sen sijaan korostetaan sorrettujen arkisia kokemuksia, jotka paljastavat maailmasta enemmän kuin akateemisten käsittelyjen pyörittely. Tästä suuntauksesta syntyikin lukuisia erilaisia vasemmistolaisia tutkimussuuntauksia, joista tunnetuin on sukupuolitutkimus.    

Taistelevan tutkimus haastaa koko käsityksen puolueettomasta tiedosta. Tutkijalla on aina omat ennakkoluulot ja poliittiset mieltymykset ja jos hän ei niitä tunnista, silloin tutkimus on kaikista ideologisempi. “Objektiivisuus” tarkoittaa Freirille tulkinnoista riippumatonta todellisuutta, kuten sorron rakenteita, jotka eivät poistu väittämällä, ettei niitä ole olemassa.    

Ehkä hämmästyttävämpi on, että taisteleva tutkimus on myöskin poliittisesti epäkorrekti, kun sen teeseihin kuuluu ”Parrhesia”, jonka mukaan tutkijan on kysyttävä ollako rohkea ja puhua totta, vai vetäytyykö valheeseen ja sulkea suunsa? Totuuden esittämisen tavoite ei niinkään ole kertoa totuutta muille kuin kritisoida muiden ajattelua ja toimintaa, tai omaa ajatteluaan ja toimintaa. Eli teoriassa taisteleva tutkimus ei ole ideologisesti sokeaa propagandaa, vaan itsekriittinen tiede, jonka objektiivisuus on sanoa asiat niitten oikeilla nimillä, eikä välittää taloudellisen eliitin tunteista.  

Poliittisuus   

Juha Suoranta ja Sanna Ryynänen esittelevätkin tässä teoksessa taistelevan tutkimuksen erilaisia metodologioita ja sen historiaa. hurjimmat suuntaukset ovat avoimesti äärivasemmistolaisia, kuten anarkistinen tutkimus. Joittenkin tutkimussuuntausten tavoitteena on myöskin suoraan yrittää kumota kapitalistinen järjestelmä.    

Sen sijaan, että vain esitetään tutkimustulokset, kirjailijat kertovat, että tutkijan on myöskin ilmaistava selkeästi, miten havaitut yhteiskunnalliset ongelmat tulisi ratkaista. Sinänsä tällaista jo tehdään monissa (oikeistolaisissakin) ajatuspajojen ja valtionelinten tutkimuksissa, joten ei tällainen ”politiikan ehdotus” ole mikään vieras idea.   

Mielenkiintoisinta on kuitenkin äärimmäinen osallistuva tutkiminen, jossa tutkijan on oltava mukana mielenosoituksessa tai sissiliikkeessä, tutkiakseen ”läheltä” miltä tuntuu olla taistelevan ryhmän jäsen ja näin tuoda se aidoin ja edustavin perspektiivi. Mutta pikkasen kyseenalaistan sitä, että tässä kehotetaan myöskin edistämään jonkun poliittisen ryhmän toimintaa osallistumalla siihen aktiivisesti. Eli et vain kirjoita muistiinpanoja keltaliiveistä, vaan huutelet Macron-vastaisia iskulauseita ja kenties poltat auton? Toki väitöskirjasta tulee jännittävää luettavaa, jos kirjoittaa miltä tuntui henkilökohtaisesti riehua valtiovaltaa vastaan.     

Kun luin tätä kirjaa, mietin jatkuvasti, miten tätä tutkimussuuntausta voidaan käyttää väärin? Esimerkiksi voiko uusnatsi käyttää taistelevaa tutkimusta edistääkseen ideaa, että valkoiset, lihaa syövät heteromiehet ovat maailman sorretuin ihmisryhmä? Kirjailijat paljastavatkin, että taisteleva tutkimus on rajattu tavalla, jolla on mahdotonta rasistin tai oikeistolaisen soveltaa sitä omiin poliittisiin tarkoituksiin. Tutkimuksen ehtoihin kuuluu objektiivisesti sorretun ryhmän tutkiminen, antirasismi ja valtarakenteitten kyseenalaistaminen. Äärioikeistolaisuus perustuu valtarakenteitten vahvistamiseen ja mielikuvitukselliseen juutalaisten maailmanlaajuiseen salaliittoon, joten he eivät kykene käyttämään taistelevaa tutkimusta, vaikka haluaisivatkin.
Ei siis mikään ihme, että äärioikeisto turvautuu mieluiten tilastotietojen suppeaan tulkintaan ja perinteisen tieteellisen tiedon vääristelemiseen.

Sinänsä on mielenkiintoista, että äärioikeiston mukaan yliopistot ovat elitistisen vasemmistolaisten hallussa ja tämän vuoksi äärioikeiston maailmankuva vaikuttaa epätieteelliseltä. Mutta jos taisteleva tutkimus on konkreettisin esimerkki tällaisesta vasemmistolaisesta salaliitosta, niin aika viaton ja köyhä salaliitto tämä on. Koko taisteleva tutkimus ainoastaan tuo esiin yhteiskunnan pohjassa olevien ihmisten perspektiivejä esiin, mikä on oikeastaan sananvapauden vahvistamista ja sellaista populistista kansan syvien rivien kuuntelemista, jota äärioikeisto teeskentelee harrastavansa. Eihän kukaan halua kuunnella vain eliitin näkökulmia todellisuudesta?  

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on se, että kirjailijat olettavat lukijan olevan akateeminen vasemmistolainen, joten se ei yritäkään perustella, miksi juuri siitä poliittisesta suuntauksesta tulevat oletukset ovat oikeita tai toteuttamisen arvoisia? Vasta melkein lopussa kirjailijat yrittävät perustella, miksi tällainen avoimesti ideologinen tutkimus olisi parempi kuin ei-ideologiseksi koetut tutkimussuuntaukset. Ainakin olen valmis hyväksymään, ettei ole olemassa täysin puolueetonta tutkimusta ihmistieteissä ja, että mitä enemmän näkökulmia on olemassa samasta aiheesta, sitä lähemmäksi totuuteen voidaan päästä, mutta nämä asiat pitää yrittää perustella. Mutta kirjailijat eivät lähde perustelemaan kokonaisvaltaisesti taistelevan tutkimuksen oikeutta olla olemassa, vaan se on.   

Esimerkiksi edellä mainittu poliittisen liikkeen edistäminen samalla, kun sitä tutkii, herättää erilaisia tutkimuseettisiä kysymyksiä, joita tässä teoksessa ei kunnolla pohdita. Esimerkiksi kaipasin perustelua siitä voiko tosiaan tutkija ja yliopisto irrottautua valtiosta ideologisesti ja alkaa suoraan vastustamaan sitä? Kirjailijat itse eivät näitä kysymyksiä pohdi filosofisesti, vaan esittelevät esimerkkitapauksia, joissa tutkijat ovat vastustaneet oman yliopiston roolia Vietnamin sodassa. Näköjään lukijan olisi sitten tehtävä näistä esimerkkitapauksista omat tulkinnat.

Yhteenveto

Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen ”Taisteleva tutkimus” on hyvä kirja Suomessa melko tuntemattomasta tutkimussuuntauksesta, mutta toteutus on hieman kömpelö. Kirjassa nostetaan hyviä esimerkkejä taistelevasta tutkimuksesta, jossa on onnistuttu todistamaan jonkun ilmiön olemassaolo, jota aiemmin ei oltu huomioitu lainkaan, mutta se ei vaivaudu perustelemaan skeptikolle sen arvoa. Silti erilaisten, erityisesti marginalisoitujen ihmisten näkökulmia tulisi tutkia juuri, koska näitä ei kuunnella. Aikakautena, jossa eliittivastaisuus on huipullaan, tällainen tutkimussuuntaus voi antaa vastauksia kansan syvien rivien ja eri vähemmistöjen kokemiin ongelmiin, joita muuten ei osata selittää tavallisilla tutkimusmenetelmillä

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Naiset ja moderni radikaalioikeisto

Havaintoja Nonna Mayerin Helsingin yliopiston Tiedekulman luennolta äärioikeistolaisista naisista 5.10.2017

IMG_-42rktq

Nonna Mayer oikealla.

Ennen vanhaa radikaalioikeistolaisissa puolueissa oli suuri sukupuoli juopa, joka teki näistä puolueista miesvaltaisia, mutta Mayerin viimeisempien tutkimusten mukaan tämä juopa on suljettu. Kuitenkin naisten tuki radikaalioikeistolaisille puolueille on satunnaisempaa kuin miesten. Naiset esimerkiksi äänestivät Ranskassa eniten Le Peniä, mutta ei yhtä paljon muita Front National-puolueen ehdokkaita muissa vaaleissa. Naisten äänestysaktiivisuus on kauttaaltaan kasvanut ja se on kasvattanut radikaalioikeistolaisten puolueitten suosiota Euroopassa.

Naisten demografiset yksityiskohdat

Suurin osa naisista Euroopassa ovat samassa asemassa kuin miehet alipalkatuissa palveluammateissa. Suurin osa naisista ei äänestä uskontonsa mukaan, paitsi muslimit, joten esimerkiksi katolisen kirkon vihamielinen asenne Front Nationalia vastaan ei vaikuta katolisten naisten äänestyskäyttäytymiseen. Feminismikään ei vaikuta naisten äänestyskäyttäytymiseen. Naisten ja miesten rasismissa on hyvin vähän eroavaisuuksia.

Radikaalioikeiston identiteettipolitiikka

Marie Le Pen on saanut suosiota hyödyntämällä naisen identiteettiä muslimeja vastaan. Marie Le Pen kehystää itsensä eurooppalaiseksi “melkein feministiksi” joka on valmis puolustamaan eurooppalaisia arvoja muslimimaahanmuuttajilta, jotka kehystetään eurooppalaisten naisten eksistentiaalisena uhkana.

Samaan aikaan, kun Le Pen kehystää itsensä propagandassaan naiseksi, hän myöskin kehystää joissain mainoksissaan itsensä “johtavaksi mieheksi” ja samaan aikaan äidiksi. Le Penin feminismi on olemassa hänelle ainoastaan islamin vastustuksen kontekstissa, koska jos tarkastelee Front Natiomal-puolueen ohjelmaa, naisiin liittyviä poliittisia ehdotuksia on niukasti ja vielä monet käsittelevät naisten oikeuksien rajoittamista.

Radikaalioikeistoa äänestäneet naiset pelkäävät eniten raiskaavia maahanmuuttajia ja oman kulttuurisen identiteetin katoamista. Marie Le Pen onnistuikin samaan omalla identiteettipolitiikalla ranskalaiset naiset äänestämään häntä enemmän kuin miehet.

Yllättävin tutkimustulos oli se, että nuoret naiset ja parisuhteessa elävät homomiehet eniten äänestivät Le Peniä. Mutta tämänkin voi selittää, sillä havainnolla, että monille eurooppalaisille radikaalioikeistolainen puolue on ongelma vasta, kun se on antisemitistinen. Jos juutalaisvastaisuutta ei ilmene puolueessa, ihmiset tukevat sen politiikkaa ilomielin, vaikka kaikki muu politiikka olisi jätetty ennalleen, kuten rasismi muslimeja ja muita vähemmistöjä vastaan. Front National onkin onnistunut puhdistamaan rivinsä juutalaisvastaisista ja houkuttelemaan juutalaisia puolueensa riveihin. Lisäisinkin tähän, että sama tapahtui 30-luvulla Italian fasisti- ja Saksan kansallissosialistisessa puolueessa. Jotkut näitten maitten juutalaiset näkivät Itä-Euroopasta muuttaneet juutalaiset haittana ja he uskoivat fasistipuolueitten rajoittavan vain “idänjuutalaisten” maahanmuuton.[1] Jälkiviisaasti voimme todeta, että rasistit eivät eritelleet erityyppisiä juutalaisia toisistaan, vaan pyrkivät tappamaan kaikki.

Havaintoja Anu Koivusen samassa tilaisuudessa pidetyssä luennossa ja sen jälkeisessä keskustelussa.

1538839758115

Anu Koivunen selittämässä

Koivusen mukaan meidän pitäisi alkaa käsitellä nationalismia vapauttavana ideologiana, globalisoituneessa maailmassa. Esimerkiksi Perussuomalaisten “uusi normaali” tai amerikkalaisen radikaalioikeistolaisen propagandisti Paul Joseph Watsonin iskulause “konservatismi on uusi punk”[2] osoittavat hyvin, miten nationalismista on tullut ikään kuin vastarintaideologia, johon nuoret voivat samaistua. Mutta Suomessa Laura Huhtasaari ei ole vedonnut samankaltaiseen imagoon, vaan hänen presidenttivaalinsa tematiikka oli naisellinen herkkyys ja päämäärätietoisuus. Näillä mielikuvilla ihmiset eivät äänestä äärioikeistoa, vaan vihalla ja pelolla. Mutta toisin kuin Ruotsissa, Suomessa homoseksuaalien ja naisten oikeudet eivät ole vaalien avainteemoja, joilla Perussuomalaiset voisivat ratsastaa. Voi hyvinkin olla, että Suomi jää pieneksi eristyneeksi saareksi Euroopan läpi kulkevan radikaalioikeistoaallon tai sitten jotain drastista, kuten uusi terrori-isku tapahtuu, jolloin mekin sorrumme samaan trendiin.

[1] Michael Burleigh; suomentanut Seppo Hyrkäs,  Kolmas valtakunta. Uusi historia, WSOY, Helsinki, 2004, s 78 ja Alessandro Porttelli; suomentanut Aulikki Vuola, Käsky on täytetty, Faros-kustannus Oy, Turku, 2012, s 125

[2] https://www.youtube.com/watch?v=avb8cwOgVQ8

Valittu kirjallisuus:

Givens, Terri E. (2004) The Radical Right Gender Gap, Comparative Political Studies 37:30-54

Harteveld, E., & Ivarsflaten, E. (2018). Why Women Avoid the Radical Right: Internalized Norms and Party Reputations. British Journal of Political Science, 48 (2), 369-384

Harteveld, E., Dahlberg, S., Kokkonen, A., & Van Der Brug, W. (2017) Gender Differences in Vote Choice; Social Cues and Social Harmony. British Journal of Political Science, 1-21

Harteveld, Eelco, van der Brug, Wouter, Dahlberg, Stefan, and Kokkonen, Andrej,´. 2015. The Gender Gap in Populists Radical Right Voting: Examining the Demand Side in Western and Eastern Europe. Patterns of Prejudice 49 (1-2): 103-134

Immerzeel, Tim, Coffé, Hilde, and van der Lippe, Tanja, 2015. Explaining the Gender Gap in Radical Right Voting: A Cross-National Investigation in 12 Western European Countries, Comparative European Politics 13:263-286

Ivarsflater, Elisabeth, and Stubager, Rune, 2013. Voting fo the Populist Radical Right in Western Europe: The Role of Education, in Calss Politics and Radical Right, edited by Jens Rydgren, 122-137

Mudde, Cass (2007) Populists radical right parties in Europe, Cambridge, Cambridge Univercity Press.

Spierings, N., Zaslove A., 2015, ”Gendering the vote for populist radical right parties”, Patters of Prejudice, 49 (1-2), 135, 62

Spierings, Niels & Zaslove, Andrej & Mügge, Liza & L. de Lange, Sarah. 2015, Gender and populist radical right politics: An Introduction. Patters of Prejudice. 49. 3-15

Jätä kommentti

Kategoria(t): Artikkelit

Vihaiset valkoiset miehet: amerikkalainen maskuliinisuus ja aikakauden loppu

Jos on tarkkailut amerikkalaisia uutisia, on huomannut, että viime aikoina suurin osa maata riivaavista terroristeista, joukkosurmaajista ja poliittisista ääriliikkeistä koostuu valkoisista miehistä. Miksi niin moni valkoinen amerikkalainen on niin vihainen, että on valmis vallankumoukseen tai massamurhaan? Michael S. Kimmelin vuonna 2013 julkaistu tietokirja ”Vihaiset valkoiset miehet: amerikkalainen maskuliinisuus ja aikakauden loppu” (oma suomennos) antaa vastauksen tähän.

Kirjailijan mukaan on todella outoa, että jos massamurhaaja on valkoinen, tämä kuitataan mielisairaaksi ja se siitä. Samaan aikaan, jos jokin vähemmistön edustaja tekee samaa, niin yhtäkkiä ihonväri muuttuukin yhdeksi tekijäksi. Aletaan puhua islamilaisesta, aasialaisesta, afroamerikkalaisesta tai meksikolaisesta kulttuurista ja, mikä niissä voisi aiheuttaa miehen pimahtamisen? Kimmelin mukaan USA:ssa valkoisuus koetaan olevan näkymätön etninen merkitsijä, joka ei sisällä mitään mielikuvia tai kulttuureja. Tämä kirja on yritys korjata tämä näkemys.

6

Ydinteesi

Koko kirja pyörii ”Loukkaantunut etuoikeus” (eng. Aggravated entitlement) teorian ympärillä. Tämän teorian mukaan valtaryhmään kuuluvilla on kokemus, että heillä on etuoikeus asioihin ja, kun he eivät saa näitä asioita tai niitä kyseenalaistetaan, nämä kokevat oikeutensa loukatuksi. Tämä henkisen loukkaantumisen tunne aiheuttaa masennusta, ahdistusta, vihaa ja pahimmassa tapauksessa aggressiota. Eli valkoinen iho itsessään ei aiheuta valkoisten amerikkalaisten miesten sekoamisen, vaan heidän valtaväestön statuksen tuomat mielikuvat.

Kirjailijan mukaan vaikka suurin osa valkoisista miehistä ei olekaan rikkaita tai tuntisi omaavansa mitään valtaa, he alitajuisesti tuntevat omaavansa etuoikeuden kaikkiin yhteiskunnan etuihin. Tämä käytännössä tarkoittaa sitä, että jokainen valkoinen mies odottaa lakien, instituutioitten, naisten ja vähemmistöjen palvelevan juuri heitä. Vaikka yksittäinen valkoinen mies ei koskaan saisi töitä tai menestyisi elämässään, hän omaa kulttuurisen odotuksen, että yhteiskunnan edut ”kuuluvat” hänelle ja ”odottavat” että hän pääsee niihin käsiksi. Naisilla ja vähemmistöillä ei ole näitä tunteita tai kulttuurisia odotuksia, koska heitä on sorrettu useitten sukupolvien ajan.

Mutta kirjailijan mukaan nyt ajat ovat muuttuneet. Vähemmistöt ja naiset ovat saaneet verellä, hiellä ja kyynelillä samat oikeudet kuin valkoiset heteromiehet ja yhteiskunta on tasa-arvoisempi kuin koskaan. Tämä tarkoittaa, että ensimmäisen kerran satoihin vuosiin valkoisten heteromiesten on oikeasti kilpailtava yhteiskunnan resursseista muitten ihmisryhmien kanssa. Kirjailija toteaakin, että viimein elämme todellisessa meritokratiassa, missä paras ihminen saa työpaikan tai ylennyksen. Mutta tämä todellinen meritokratia tarkoittaa, että valkoinen heteromies ei aina voita. Ja kun on sukupolvien aikana vain voittanut, niin yhtäkkinen häviö ei tunnukaan kivalta. Tämä häviön tunne on koskettanut erityisesti alinta keskiluokkaa ja pienyrittäjiä, jotka on kasvatettu sosiaalisen nousun odotuksilla. Samaan aikaan kun eri ihmisryhmien tasa-arvo on lisääntynyt, USA:n taloudellinen rakenne on muuttunut uusliberalistiseksi. Tämä tarkoittaa, että julkisia menoja on supistettu, valtion yhtiöitä on ulkoistettu, ammattiliitot joko murskattu tai heikennetty, pankkiala vapautettu ja työmarkkinat pirstaloituneet. Tämä tarkoittaa, että alemman keskiluokan ja pienyrittäjän on nykyään vielä vaikeampaa nousta sosiaalisesti kuin aiemmin ja oikeastaan heidät elinolosuhteensa ovat heikentyneet. Tämä ihmisryhmien tasa-arvon nousu, yhdistettynä taloudellisen epätasa-arvon jyrkkään kasvuun, ovat luoneet suoran ristiriidan valkoisen miehen kulttuuristen odotusten kanssa. Ristiriita on purettu joko kyseenalaistamalla vanhat miehiset arvot tai takertumalla niihin vielä tiukemmin, mikä on sitten heijastunut poliittiseen radikalisointiin.

Kirjailija nostaa esiin haastatteluista miten radikalisoituneet valkoiset miehet valittavat, että ”ennen koko maailma oli pukukoppi (locker room talk), mutta nyt ei edes pukukoppi ole enää pukukoppi”. He tarkoittavat sitä, että miehet eivät voi enää julkisesti olla rasistisia, homofobisia tai sovinistisia, koska he joutuvat jakamaan julkiset tilat naisten, etnisen vähemmistöjen ja homojen kanssa, joita on kunnioitettava. Toinen esimerkki, jonka kirjailija nostaa esiin, on valitus siitä että ”mustat naiset ovat vieneet työpaikkamme” tai ”olemme menettäneet maan feministeille ja vähemmistöille.” Kirjailija kysyykin, mistä lähtien USA on ollut ”vain” valkoisten miesten maa ja mistä lähtien joku työpaikka on ”kuulunut” valkoiselle miehelle? Kirjailija purkaa näitten lausuntojen takaisia oletuksia ja paljastaa, miten loukattu etuoikeus radikalisoi näitä miehiä.

Äärilikkeet

Otin tämän kirjan luettavaksi, koska siinä tutkittiin poliittisia ääriliikkeitä, jotka ovat oma kiinnostuksenkohteeni. Käsittelen tässä vähän niitä oivalluksia, mihin kirjassa päädyttiin. Ensimmäisin on, että nämä liikkeet pyörivät ylimaskuliinisten mielikuvien ympärillä, jotka heijastuvat tietynlaisen oikeistolaisen politiikan kannattamisena. Kirjailijan mukaan äärioikeistolaiset liikkeet kannattavat vanhentunutta käsitystä vahvasta ja itsenäisestä heteromiehestä, joka yksin pystyy ratkaisemaan voimalla ja päättäväisyydellä kaikki ongelmat. Kuitenkin yhteiskunta on muuttunut, eikä uusliberalistisessa järjestelmässä tarvita enää fyysisesti vahoja uudisraivaajahenkisiä miehiä. Koska nämä miehet uskovat tähän vanhentuneeseen mielikuvaan, he olettavat että vika ei ole heissä tai muuttuneessa taloudellisessa rakenteessa, vaan siinä että hyvinvointivaltio on kasvanut liian suureksi. Hyvinvointivaltiota aletaankin vastustamaan, koska koetaan, että naiset pärjäävät ilman miestä (vaikeampi päästä avioon naisen kanssa) ja mustat ryöstävät sekä ”heidän” verorahansa, että naisensa. Tämä oletus ajaa äärioikeistoa äänestämään heitä itseään heikentävän uusliberalistisen politiikan puolesta. Esim. kirjan mukaan suurin osa haastateltavista äänesti George W. Bushia, koska uskoivat tämän ”karsivan hyvinvointivaltion”. Hyvinvointivaltiota karsittiin ja moni Bushia äänestänyt jäi työttömäksi, ylivelkaantui ja menetti vuonna 2008 talouskriisissä omaisuutensa. Mutta nämä miehet eivät kokeneet, että syypää oli uusliberalistinen politikka, vaan että Bushin hallinto oli feministien, juutalaisten, naisellistuneitten miesten tai ”kulttuurimarxilaisten” valtaama.

Nämä valkoiset miehet alkoivatkin uskottelemaan itselleen että kunhan valkoiset heteromiehet saisivat suuryritykset ja valtion hallintaansa, uusliberalistinen politiikka hyödyntäisi myöskin alinta keskiluokkaa ja pienyrittäjiä. Kimmel kuitenkin osoittaa, että jo nyt valkoiset heteromiehet ovat enemmistönä USA:n hallituksessa ja suuryritysten johtokunnissa. Mutta kirjassa käsitellyt miehet ovat jo niin syvällä radikalismissa ja epätoivossa, että he yrittävät äänestää koko ajan äärimmäisempää poliitikkoa valtaan tai suorittamaan terrori-iskuja vähemmistöjä vastaan. Onkin hurjaa, että tämä kirja ennusti presidentti Trumpin nousun!

Miesasiamiehet

Kimmel omistaa kokonaisen luvun vain tutkiakseen ja purkaakseen miesasiamiesten ideologiaa. Tämä ääriryhmä on kaikista kummallisin. Kirjailijan mukaan miesasiamiehet elävät jatkuvassa ristiriidassa jossa he samaan aikaan haluavat ”palata” aikaan jolloin ”miehet olivat miehiä ja naiset naisia”, mutta myöskin he valittavat, että miehiin kohdistetaan liikaa odotuksia perheen elättäjänä, työntekijänä ja suojelijana. Eli miesasiamiehet haluavat samaan aikaan vahvistaa perinteisiä sukupuolirooleja, että purkaa ne. Tämä ylitsepääsemätön ristiriitaisuus ratkeaa vielä suuremmalla radikalisoinnilla, jossa uskotellaan itselle, että naiset ovat ottaneet haltuun valtion, joka ”naisellistaa” miehen ja antaa ”tämän” verorahat naiselle kulutettavaksi. Miesasiamiehet kannattavatkin hyvinvointivaltion purkamista ja naisten oikeuksien kumoamista, jotta miehet olisivat ”jälleen tasa-arvoisia”.

Kimmel menee vielä syvemmälle miesasiamiesten teksteihin kuin mihin minä olen koskaan uskaltanut. Hän paljastaa sellaista kuonaa, mikä nosti karvani pystyyn. Esimerkiksi blogissani käsittelemäni William Farrell on kirjoittanut muitakin tekstejä kuin arvioimani ”Myth of Male Power” -kirjan. Kimmel nostaa esiin Farrellin teorian, jonka mukaan seksuaalinen ahdistelu, raiskaus ja pedofilia ovat oikeasti osoitus naisten ja tyttöjen vallasta miestä kohtaan. Farrellin mukaan seksuaalisen ahdistelun uhri saa ahdistelijalta ”arvostuksen osoituksen” ja samalla lahjaksi työpaikkaylennyksen tai jos on lapsi, niin leluja ja uusia vaatteita. Jos naiset ja tytöt saavat lahjoja ahdistelijoiltaan, he eivät voi olla uhreja, vaan taitavia viettelijättäriä, jotka käyttävät seksuaalista valtaansa avutonta miestä kohtaan.

Sitä luulisi, että olisin paatunut lukiessani jokaisen sekopäisen vihaideologian kirjoittaman manifestin, mutta ei. Yllätyin itsekin, miten kauttaaltaan järkyttynyt olin lukiessani tässä kirjassa siteerattuja julistuksia ja mielipiteitä. Oikeasti, kuka normaali ihminen keksii, että tyttölasten raiskaus on osoitus ”etuoikeudesta”?! Teki mieli löytää käsiini näitä mielipiteitä esittäneitä ihmishirviöitä ja ravistella heitä ja kysyä ”mitä teitä vaivaa?!” Onneksi tämä kirja yrittää vastata tähän kysymykseen väkivallattomasti.

Performatiivinen maskuliinisuus

Kirjailijan mukaan internetin verkkoyhteisöt eivät itsessään radikalisoi ihmisiä kannattamaan naisten raiskaamista ja afroamerikkalaisten tappamista, vaan oman miehisyyden korostaminen on syypää. Kirjailija tarkkaili eri miesvaltaisten ääriliikkeitten keskustelupalstoja ja havaitsi, että miehet kilpailivat siitä, kuka kirjoittaa sairaimman väkivaltafantasian kommentteihin. Kuten oikeassa elämässäkin, miehillä on tarve todistaa jatkuvasti muille ja itselleen, miten kovia jätkiä he ovat. Kirjan mukaan kouluissa tämä tarkoittaa toisten poikien kiusaamista ja tyttöjen häirintää viheltelemällä tai kertomalla muille pojille, mitä hän tekisi kauniin tytön kanssa. Aikuisissa miehissä taas se tarkoittaa melkein samaa, eli työpaikkakiusaamista ja seksuaalista häirintää. Netissä et voi todistaa vahvuuttasi läpsäyttämällä naisten perseitä tai toverisi takaraivoja, mutta voit kertoa, kuinka aiot vangita jonkun feministin kellariin ja raiskata tämän olutpullolla. Koska internetissä voi syntyä kuplia, kukaan ei voi haastaa näitä sairaita mielipiteitä, jolloin ääriryhmän jäsenet yllyttävät toisiaan keksimään vielä radikaalimpia väkivaltafantasioita. Jotkut mielisairauksille alttiit miehet, sitten pimahtavat ja toteuttavat suunnitelmat käytännössä. Tämä teesi on uskottava erityisesti nyt kun olemme todistaneet lukuisia joukkomurhia, joita suorittivat koulukiusatut, kiusaajat ja naisista vieraantuneet incelit (Involuntary celibate, eli jätkät, jotka luovat identiteettinsä siitä, että aivät saa naisia)

Kirjailija tutkikin koulusurmaajia ja huomasi, että hyökätyissä kouluissa oli hyvin maskuliininen kunniakulttuuri, joka näkyi rankkana sovinismina, rasismina ja homofobiana. Suurin osa koulusurmaajista olivat koulukiusattuja. Heitä haukuttiin homoiksi, nynnyiksi ja pahoinpideltiin fyysisesti. Koska nämä joukkosurmaajat kasvoivat samassa miehisessä kunniakulttuurissa kuin kiusaajat, he yrittivät todistaa oman miehisyytensä jatkuvasti, mutta eri syistä epäonnistuvat, jolloin heitä kiusattiin lisää. Viimein he eivät kestäneet enää ja päättivät todistaa miehisyytensä tuomalla rynnäkkökiväärin kouluun, tappaen kymmeniä oppilaita ja lopulta itsensä. Koska mikä onkaan ”miehisempää” kunniakulttuurissa kuin olla viimeinen seisova mies ”kovan taistelun” jälkeen?

Rakenne

Kimmel haastatteli lukuisia miehiä erilaisista liikkeistä ja ryhmittymistä ympäri Yhdysvaltoja, kartoittaakseen ne tekijät, jotka ovat radikalisoimassa heitä. Samalla tutkija soveltaa erilaisia sukupuolitutkimuksen ja sosiologian teorioita tutkimuksiinsa.

Ongelmia

Suurin ongelma on kirjan keskittyminen amerikkalaiseen kulttuuriin. Itse kaipaisin enemmän yleispäteviä selitysmalleja valkoisten miesten radikalisoitumiseen, joita voisi soveltaa Suomeen. Täällähän on ollut vain yksi ei-valkoisen suorittama terrori-isku, mutta lukuisia äärioikeistolaisten polttopulloiskuja vastaanottokeskuksiin ja muita pahoinpitelyitä.

Mutta kuten kirjailija itsekin toteaa, internet on mahdollistanut, että jopa Suomessa on ollut oma koulusurmaaja, jolla oli tiiviit yhteydet amerikkalaisiin keskustelupalstoihin. Tavataanko torilla? Vaikka internet on tosiaan yhdistänyt maailman kaikki sekopäät yhteen, silti Suomessa on eri kulttuuri ja olosuhteet kuin USA:ssa. Esimerkiksi en ole varma onko Suomessa samanlainen machokulttuuri, kun USA:ssa, missä on väkivaltaisempi ja hierarkkisempi historia. Kuitenkin täkäläiset miesasiamiehet ja äärioikeistolaiset käyttävät samoja argumentteja kuin amerikkalaiset aateveljet, vaikka niitten kontekstit eivät sovi suomalaiseen yhteiskuntaan.

Suurin ongelma on kuitenkin kirjailijan ajoittainen epäammattimaisuus. Kimmel ei pysty pidättelemään halveksuntaansa näitä ääriryhmiä kohtaan kirjassaan. Haastatteluissa tietenkin kirjailija on kohtelias ja kunnioittava, mutta analyyseissä hän pilkkaa sarkasmillaan ääriryhmien absurdeimpia ideoita, erityisesti miesasiamiesten. Yhdyn näkemykseen, että miesasiamiehet ovat säälittäviä vätyksiä, jotka eivät tiedä, mitä haluavat, mutta tutkijan pitäisi silti pidättäytyä tutkimuskohteensa pilkasta. Onneksi Kimmel perustelee aika syvällisesti, miten väärässä miesasiamiehet ovat ja samalla nostaa esiin sen, että ydinhuolet menetetystä sosiaalisesta asemasta ja taloudellisesta epävarmuudesta ovat aitoja.

Yhteenveto

Kimmelin mukaan suurin radikalisoiva tekijä miehissä onkin tämä miehinen kunniakulttuuri, joka vahvistuu entisestään valtaan ja etuoikeuksiin tottuneessa valkoisessa väestössä. Tämä ylimaskuliinisuus yhdistettynä yhteiskunnalliseen etuoikeusoletukseen radikalisoi valkoisia miehiä äärioikeistoon, massamurhiin ja miesasiamiehiin. Afroamerikkalaisillakin ja latinoilla on miehinen kunniakulttuuri, mutta yhteiskunnallisten olosuhteitten takia he eivät tunne, että ovat ”menettäneet” mitään, koska ei heillä koskaan ollutkaan korkeaa asemaa amerikkalaisessa yhteiskunnassa tai kulttuurissa. Tämä etuoikeuden puute saakin jotkut etniset vähemmistöt todistamaan miehisyytensä rikollisuudella, eikä massamurhalla. Michael S. Kimmel ”Vihaiset valkoiset miehet: amerikkalainen maskuliinisuus ja aikakauden loppu” on todella hyvä kirja valkoisen amerikkalaisen miehen radikalisoinnista ja ikävä kyllä ajankohtaisempi kuin koskaan.

1 kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Postmoderni politiikan filosofia

Tuija Pulkkisen ”Postmoderni politiikan filosofia” on feministinen tietokirja, jossa pyritään analysoimaan, miten perinteiset poliittiset ideologiat käsittävät sukupuolen väärin.    

20170916_173834

Pulkkinen argumentoi, että liberalismin, marxismin ja hegeliläisyyden pohjalta syntyneet poliittiset teoriat käsittävät tasa-arvopuheistaan huolimatta sukupuolen vääristä lähtökohdista, koska nämä ideologiat perustuvat moderniin ajatteluun, jonka mukaan ihmiskunta on matkaamassa kohti tulevaa utopiaa, jossa ihmiskunta saavuttaisi ”luonnolliseen” ihanteelliseen tilan. Tämä ajatuslähtökohta pyrkii kyllä ihmisten olojen parantamiseen ja ennakkoluulojen murtamiseen, mutta auttamatta se perustuu väärälle oletukselle, joka on oikeastaan haitallinen.     

Jos et ymmärtänyt, mitä helvettiä äsken kerroin, niin ei se mitään, koska tämä on niitä vaikeaselkoisia filosofisia kirjoja, joitten lukemiseen pitää oikeasti keskittyä. Tuija Pulkkinen yrittää olla jokin suomalainen Judith Buttler ja kirjoittaa niin esoteerista humanistista tekstiä, että melkein piti lukea tämä sanakirjan kanssa. Mielestäni yksi syy, miksi feminismillä on niin huono maine, on juuri se, että monet alan kirjoista ovat todella vaikeaselkoisia, jolloin lihaa syövä, valkoinen heteromies vieraantuu koko ideasta, että naisilla ja seksuaalivähemmistöillä pitäisi olla samat oikeudet ja alkaakin luulemaan, että feminismi on omistettu hänen olemassaolonsa kieltämiseen.    

”Postmodernin politiikan filosofian” idea on se, että sukupuolitutkimukseen pitäisi soveltaa postmodernistista tutkimuskehystä. Postmodernismi on käsite, joka haastaa modernin käsityksen, että ihmiskunnalla on jokin tavoite. Postmodernismin mukaan ei ole olemassa mitään suurta totuutta, jota ihmiskunta pitäisi tavoitella, vaan sen sijaan on vain olemassa joukko ihmisiä, jotka kaikki ovat yhtä pihalla ja sen takia maailma on niin perseestä. Kenelläkään ei oikeasti ole mitään hajua, miten parantaa ihmiskunnan tilaa, ei Marxilla, ei Jeesuksella, Muhammadilla tai Stuart Milillä. Kaikki suuret kertomukset ovat oikeasti vain arvailuja, eikä absoluuttisia totuuksia. Kenenkään olemassaololla ei ole tarkoitusta, kukaan ei kuulu mihinkään ja me kaikki tulemme kuolemaan. Postmodernismia on sovellettu kuvataiteeseen, kirjallisuutteen ja tieteen filosofiaan. Postmodernismi ei ole mikään ideologia, vaan käsite, joka kuvaa ihan todellista ilmiötä, joka on syntynyt Toisen maailmansodan jälkeen. Ehkä paras tapa, millä kuvaan postmodernismia on se, että EMP-nettikauppa myy 65€ hupparia, jossa on ommeltu valmiiksi kasvoja peittävä huivi, jotta voisi osallistua helpommin antikapitalistiseen mellakkaan.

Pulkkinen pyrkii perustelemaan tällä kirjalla, miksi postmodernistinen kehys on paras tapa analysoida sukupuoli-identiteettejä kuin moderni ajattelu, erityisesti jos aiomme tehdä sukupuolipolitiikkaa. Pulkkisen pääargumentti on, että nykyisessä sukupuolikeskustelussa pyritään todistamaan, että on olemassa ”luonnollinen” sukupuoli, joka oikeuttaisi tai kieltäisi omaa sukupuoli-identiteetin. Jotkut pyrkivät todistamaan, että on olemassa vain kaksi sukupuolta, että munat ja pimpit ovat kohtaloita ja jos et käyttäydy kuin stereotyyppinen nainen tai mies, niin olet mielisairas. Toisen näkemyksen mukaan taas, jos todistetaan, että LGBTQ-ihmiset ovat luonnollisia, niin sitten edellinen porukkaa saa pitää turpansa kiinni ja harrastaa kummaa tantraseksiä.     

Pulkkisen mukaan molemmat porukat ovat väärässä, koska luonnossa ei ole olemassa mitään standardia. Kirjailija käy aika ekstensiivisesti läpi sukupuolibiologiaa käsittelevää kirjallisuutta osoittaakseen, että ei ole olemassa mitään tarkkaan rajattua sukupuolta. Tiede ei ole löytänyt mistä alkaa naisellisuus ja loppuu miehisyys. Mutta Pulkkinen ei tyydy vain nostattamaan kovat tieteet perustellakseen mielipiteensä, vaan hän haastaa koko tieteenfilosofian lähtökohdat.    

Jos Jumalaa ei ole olemassa, niin eihän luonto itsessään ole voinut asettaa jotain rajapyykkiä, jonka tiedemiehet voivat lukea ja kertoa ”Hei, tämän DNA-ketjun mukaan penis määrittää koko ihmisen olemuksen ja homous on vain rikkinäisen oletusasetuksen virhe.” Pulkkisen mukaan luonnossa ei ole oletusarvoa tai standardeja. Ajatus, että koko todellisuus toimisi yhtä täsmällisesti kuin tietokoneohjelmisto on juurikin modernin ajatuksen jäännös, joka perustuu kristilliseen käsitykseen, että luonto ”luotiin”. Tästä suuresta oivalluksesta Pulkkinen alkaa perustelemaan, miksi meidän ei pitäisi käsittää LGBTQ-ihmisiä ”ekstra” ihmisinä, jotka poikkeavat heteronormatiivisesta ”standardista”, vaan pitäisi luopua koko ajatuksesta, että on olemassa ”erikoisia” sukupuoli-identiteettejä, johon voi itsensä lokeroida. Sen sijaan on olemassa samanarvoisia sukupuoli-identiteettejä, joihin vain synnytään.  

Jos pääsee todella vaikeaselkoisen akateemisen jargonin läpi, niin tämä on oivaltava kirja, joka perustelee, miksi ei ole paljon väliä, mitä sukupuoli-identiteettejä ihmisillä on, eikä se uhkaa lihaa syövää, heteromiestä, vaan oikeastaan vapauttaa hänet olemaan oma itsensä 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi