Avainsana-arkisto: Suomen historia

Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria

Vaikka lapsuuteni oli 90-luvun Suomessa, perheeni muutti Brasiliaan, kun olin kymmenenvuotias. Asuin sitten Brasiliassa viisi vuotta, jolloin onnistuin melkein unohtamaan suomen kielen ja -kulttuurin. Palasin Suomeen 14 vuotta sitten, mutta silti tietämykseni suomalaisesta kulttuurista ja historiasta on hyvin pinnallista. Sen vuoksi hankin tämän vuonna 2016 julkaisun monen kirjoittaman ”Maamme – itsenäisen Suomen kulttuurihistoria” kirjan.   

11

Idea   

Vaikka tässä kirjassa käsitellään itsenäisen Suomen kulttuurihistoriaa, pääosin se keskittyy rauhan ajan historiaan. Joten kirjan kulttuurikuvaus vain katkeaa Talvi- ja Jatkosodan ajaksi, jonka jälkeen se jatkuu. Kirja käsittelee hyvin yksityiskohtaisesti ajan vallitsevia ideologioita, asenteita ja populaarikulttuuria. Niin tuotteitten, kirjojen, tiedotteiden kuin aikalaiskuvauksien kautta.    

Koska tämä on juhlaopus, se sisältää runsaasti suuria värikkäitä kuvia esineistä ja tapahtumista, joita oli kiinnostava nähdä. Tässä mennään todella syvälle suomalaiseen populaarikulttuuriin, mutta helppolukuisesti. Jotenkin suurin osa kirjailijoista on saanut kirjassa aikaan kielen, joka on samaan aikaan nostalgista ja puolueetonta. Tuntui kuin oma mummo olisi kertomassa Suomen kulttuurihistoriasta, mikä on minusta suuri saavutus, kun vanhimmat muistoni Suomesta ovat 90-luvun lama-Suomesta. 

Erityisesti elokuvia ja kirjoja käytetään kehyksinä, joitten kautta tarkastellaan eri aikakausien asenteita ja ideologioita. Esimerkiksi naisten oikeudet heijastuvat naistenlehdissä, joissa ensin korostettiin hyvää äitiyttä ja siveellisyyttä. Suomen vaurastuessa, alettiin käsitellä enemmän naisten kulutustuotteita ja seksuaalista hyvinvointia.    

Yhteisöllisyys   

Kirjan kantavin teema on suomalaisten konsensushalu ja yhteisöllisyys. Vaikka itsenäistyttyä Suomessa elettiin pääosin toisistaan eristyneissä kylissä, missä yhä vihattiin vieraita, suomalaiset rakensivat talkoohengessä maata. Erityisen innoittavaa oli Jatkosodan jälkeen kuvaus rintamamiestalojen rakentamisesta. Siihen eivät osallistuneet vain ammattilaiset työmiehet, jostain yhtiöstä, vaan naapuruston miehet yhdessä rakensivat toistensa talot valtion antamilla materiaaleilla ja välineillä. Tietenkin yhteisöllisyyttä edisti myöskin kirjassa kerrottu suomalainen kouluopetus, jonka tehtävä oli luoda sisällissodan jälkeen valtiolle ja kristinuskolle uskollisia oppilaita. Kirjassa on lukuisia katkelmia eri koulukirjoista vuosikymmeniltä, joissa näkyy valtion sen hetkelliset ideologiset painotukset.    

Kontrastina on suomalaisten korkea alkoholismi ja itsemurhatilastot. Suomessa alkoholin runsasta kuluttamista alettiin nähdä ongelmana 1800-luvulla ja itsemurhia 1930-luvulla. Alkoholin runsas kulutus jäi mysteeriksi, vihjaillaan että asiaan liittyy maaseudun rakennemuutokset, mutta syvemmälle syihin ei lähdetä. Kirjassa analysoidaan, miten alkoholia käsiteltiin elokuvissa ja lauluissa. Itsemurha oli mielenkiintoisin, koska 1930-luvulla eniten nuoret naiset tappoivat itseään, eikä miehet. Alun perin syyksi oletettiin naisten suuri ”tunteellisuus” verrattuna miehiin, mutta myöhemmin saatiinkin selville, että suurin osa itseään tappavista naisista, oli tehnyt tekonsa, koska olivat tulleet raskaaksi, eikä aborttia sallittu. Tämä heijastui kulttuurissa, missä liikkui paljon varoittavia tarinoita esiaviollisesta seksistä. Naisten itsemurhat vähenivät merkittävästi, kun abortti sallittiin ja alttiin painottaa seksuaalivalistusta kouluissa.  

Fasismi   

Tietenkin tässä kirjassa käsitellään 30-luvun IKL:n ja AKS:n sekoiluja, jotka hetkellisesti saivat melkein vallan Suomesta. Tässä kirjassa kuitenkin korostetaan enemmän antifasistien näkökulmaa, kuten Mika Waltarin ”Surun ja ilon kaupunki” kirjasta. Waltarin kirjassa opettaja haukkuu sinimustiin sonnustautuneita oppilaita ”roskasakiksi”. Yksi mielenkiintoinen huomio, jonka tein oli yhdestä AKS:n tiedotteesta, jossa haukuttiin Katri Valanan ajamaa kansainvälistä avoimuutta ”kosmopoliittisuuden ja kaksikielisyyden imeläksi suvaitsevaisuusopiksi” Jotkut asiat näköjään eivät vain muutu tässä maassa.    

Vasemmistolainen kulttuurihegemonia   

Mielenkiintoisin huomio, jonka tein tässä kirjassa oli, miten nykyään vasemmistolaisiksi lasketut asiat, kuuluivat 1900-luvun alun suomalaisessa kulttuurissa ”normaaleihin” asioihin. Esimerkiksi vaikka oikeisto voitti sisällissodan, sille oli itsestäänselvyys suomalaisten metsien kansallistaminen. Ajatus, että joku voisi omistaa yksityisesti metsän oli tuohon aikaan kauhistus, jota piti torjua. Sama oli teollistuminen. Sen sijaan, että Suomessa olisi annettu markkinoitten näkymätön käsi teollistaa Suomen, valtio tuli väliin omalla kädellään. Se tuki erilaisia yksityisiä yrityksiä kehittymään tai sitten itse rakensi lukuisia tehtaita, infrastruktuuria ja yrityksiä, joita ei ollut ennen olemassa. Suomen itsenäisyyden ensimmäiset vuodet olivat lähes Neuvostoliiton kaltaisen suunnitelmatalouden määrittämiä.   

Kirjassa kerrotaan, että virastoja myöskin luotiin hoitamaan erilaisia suomalaisen yhteiskunnan sektoreita, mikä pääosin loikin suomalaisen keskiluokan. Tämä valtion välillisesti luoma keskiluokka yhdistettynä suhteellisen vapaisiin markkinoihin, mursi suomalaisen säätyluokkien viimeisetkin rippeet. Vielä 30-luvulla Suomessa oli tapana tervehtiä ja puhutella eri sosiaalisten luokkien ihmisiä eri tavalla.

Jos nykyinen oikeistolainen matkustaisi sisällissodan jälkeiseen Suomeen, hän luulisi päättyneensä sosialistiseen valtioon. Kirjan mukaan tällainen kapitalismin ja valtion välinen sekatalous oli itsestäänselvyys Suomessa 1980-luvulle saakka, jolloin alkoi talouden liberalisoituminen. Tässä loppuukin kirjan puolueettomuus. Esimerkiksi Annu-Hanna Anttilan artikkeli käsittelee, miten tämä liberalisoituminen yhä jatkuu, tuhoten tuhansien suomalaisten elämän, lisäten eriarvoisuutta ja sosiaalista pahoinvointia. Olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa, mutta hänen tekstinsä sävy poikkeaa niin radikaalisti muusta kirjasta, jossa historialliset tapahtumat vain esitetään kiihkottomasti, että se häiritsi.   

Yhteenveto    

Monen kirjoittaman ”Maamme – itsenäisen Suomen kulttuurihistoria” on todella hyvä tietokirja Suomen kulttuurihistoriasta ja sen eri ideologioitten muutoksista, erityisesti tarkasteltuna kulttuurituotteitten kautta. Näin puoliksi ulkomaalaisena on hyvin mielenkiintoista nähdä, miten hirvittävästä kurjuudesta ja sodasta nousu vauras kansa, jossa kaikki puhalsivat yhteen hiileen. Ehkä ikävin juttu onkin kirjan loppu, joka esittää, että olemme kadottaneet yhteisöllisyyden ja liukumassa takaisin samaan pimeyteen, joka loi edellytykset sisällissodalle.    

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kulttuuri

Maailmanpoliittinen kansalliskävely

Teivo Teivaisen ”Maailmanpoliittinen kansalliskävely” on maailmanpolitiikan professorin pitämiin samannimisiin Helsingin kaupungilla pidettyihin kävelyluentoihin perustuva tietokirja. 

DSC_ggh

Sitä tietää, että on ostanut hyvän kirjan, kun se alkaa kappaleella ”Alkusanat: Homopropagandaa Uspeskin katedraalilla” En aio kertoa, mitä tämä kappale sisältää, mutta miettikää nyt sitä, että ylipäätänsä tietokirja alkaa tällä lauseella?  

Tässäpä onkin erikoinen tietokirja, jossa kirjailija kuvaa kävelyään yhdestä Helsingin maamerkistä toiseen ja samalla kertoo tämän maamerkin historian ja siihen liittyviä geopoliittisia tapahtumia. Kirjan sävy on keskusteleva. Tunnet kuin olisit Teivaisen kanssa kävelyllä ja hän vain jutustelee sinun kanssasi asioita, jotka tulevat hänen mieleensä, kun tuijottelemme Mannerheimin patsasta tai Säätytaloa. Tällainen intiimi ja rento kerrontatapa luo todella sujuvaa lukemista, jonka johdosta luin tämän kirjan viikossa.  

Tässä kirjassa ei vain kerrota kuka patsaan tai rakennuksen teki ja miksi? Vaan tässä kerrotaan monumentin ympärillä olevista mielikuvista, jotka herättävät vuorostaan erilaisia ajatuksia suomalaisuudesta ja maailmapolitiikasta ja sen takia ostinkin tämän kirjan Helsingin kirjamessuilla. Mielikuvat, kun ovat mielestäni äärimmäisen jännittäviä, kun niitten pohjalta ihmiset useimmiten elävät.  

Teivo käsittelee tässä kirjassa niin keisarillisen Venäjän harjoittamaa sortotoimea ”Isovihan” aikana kuin analysoi itse ”viha” sanan eksoottisuutta historiallisen tapahtuman kuvauksessa, sekä onko Suomesta tullut Etelä-Amerikassa uuskolonialistinen valtio?  Paljastuu, että monissa maissa, missä on koettu sortoa suuremmissakin mittakaavoissa kuin Suomessa, niin ei kukaan nimeä omaa sortokauttaan ”vihan” kaudeksi tai, että jos Helsingissä konttoria pitävä UPM Kymmenellä on tehdas Uruguayssa, joka on niin vaikutusvaltainen, että maan paikallinen hallitus on myötäiltävä sen oikkuja ja toiveita, niin kenties olemme unohtaneet, miten on olla alisteisessa asemassa ja nyt alistamme kokonaisia valtioita yhden tehtaan takia? Näitä ja monia muita kysymykksiä pohditaan Helsingin maamerkkien luona.

Teivainen pohtii. Esimerkiksi Eduskuntatalon edessä, miksi Suomen presidentti pitää olla syntyperäinen suomalainen ja siitä alkaakin pohtimaan, miten kaikista eduskuntapuolueista vain yhdessä on avoimesti rasistisia kusipäitä, jotka käyttäytyvät kuin koulukiusaajat maahanmuuttajataustaista poliitikkoa kohtaan? Eli tällaista kevyttä monumenttien ohella pohtimista.  

Nämä ovat pari esimerkkiä, mutta tämä kirja on täynnä mielenkiintoista nippelitietoa Suomesta ja maailmasta, mutta sen sijaan, että kirjailija tyytyisi vain luettelemaan kahvipöytäkeskusteluun sopivia faktoja, niin hän kyseenalaistaa niitä ja alkaa pohtia, että onko tämä tulkinta historiastamme aivan oikea? miten muualla maailmassa samankaltainen tilanne on tulkittu? ja miten tämä tulkinta vaikuttaa nykypolitiikkaan? Paljastuu, että Suomen poliittinen historia ei ole vain menneitten tapahtumien luettelointia, vaan historia muovaa meitä kansakuntana ja joittenkin tärkeitten tapahtumien tulkinnat vaikuttavat ajatteluumme nykypäivään saakka. Historia ei siis ole paikalleen jähmettynyttä, kuten Teivaisen osoittamat patsaat ja rakennukset, vaan se on meissä jatkuvasti elävää ja läsnä. Eli tässä on kirja, joka pakottaa lukijan pohtimaan professorin kanssa, miksi suomalaisuus on tällainen kuin on? Eli todella ahdistavaa kamaa paikoin.  

Sen lisäksi, että tunnet kuin professori jutustelee sinun kanssasi ja pakottaa sinua miettimään muitakin asioita kuin sukkien heittämistä pesukoneeseen, niin tässä kirjassa pohditaan ajankohtaisia poliittisia kysymyksiä. Esimerkkeinä ovat se, että kenties globaalin mittakaavan kansainväliset suuryritykset ovat uhkaamassa Suomen itsenäisyyttä pahemmin kuin lukutaidoton syyrialaispakolainen tai että, miksi kansallislaulumme sanoitukset kuulostavat melkein jihadistin martyyriuskolta? Sorretaanko saamelaisia yhä ja miten äärioikeisto nykyään rakastaa Saksan sijasta epädemokraattista Venäjää? Kaiken tämän kirjailija höystää oman henkilökohtaisen elämän kokemuksilla. Teivainen on mennyt paikkoihin ja tavannut ihmisiä. Niin Etelä-Amerikan luottamusmiehiä, saamelaisaktivisteja, eduskuntapolitiikkoja kuin joutunut Venäjän propagandakoneiston uhriksi.  

Koska kirja perustuu kaupunkikävelyyn, niin tietenkin Teivainen kuvaa, miten hän piipahtaa eri rakennusten sisään ja haastattelee siellä olevaa virkamiestä, joka kertoo lisää rakennuksen taustasta. Samaa hän tekee Rautatientoria partioivalle poliisille ja eri politiikoille ja tutkijoille, joista jotkut hän kutsuu paikan päälle tai sitten hän itse nousee ylös jonkun asunnolle, joka ”sattumalta” on hänen suunnittelemansa reitin lähettyvillä.  

Eli tässä on tuhti paketti kaikenlaista mielenkiintoista ja toisin kuin oikean elämän keskustelut, niin tässä on lähdeviitteitä, joten voit tarkistaa, puhuuko professori totta, vain onko tämä sitä vihervasemmistokommunistimokutushomorummutuspropagandaa?   

Kuitenkin tämä kirja ei ole aivan täydellinen. Yksi suurimmista puutteista tässä kirjassa, on sen teeman kontekstualisoinnin puute. Teivainen ei selitä kovin yksityiskohtaisesti kaupunkikävelyjen historiallista ja aatteellista taustaa. Ainoa tausta, minkä hän kertoo, on se, että hän näki New Yorkissa julisteen poliittisesta kaupunkikävelystä, joka toimi samalla tavalla kuin tässä kirjassa ja hän päätti sitten kopioida konseptin ja tuoda Suomeen. Mutta Teivo ei kerro kuka keksi kaupunkikävelyt, missä ja miksi? Siitä lukeminen olisi avannut kokonaan uusia ovia politiikkaan ja siihen kenelle tieto kuuluu? Nyt saat melkein kuvan siitä, että Teivainen olisi keksinyt kaupunkikierroksen, jonka nähtävyydet muodostuvat luentojen lähtöpisteiksi.

Ottaen pois tämän pikkudetaljin, niin todella hyvä ja erikoinen tietokirja, joka sekä viihdyttää, että aiheuttaa oman maailmankuvan kyseenalaistamisen ja innostaa tutustumaan Helsingin kaupungin nähtävyyksiin.  

1 kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta

Suomalaiset fasistit – Mustan sarastuksen airuet

Monen kirjoittajan ”Suomalaiset fasistit – Mustan sarastuksen airuet” kertoo kotimaisista maanpettureista, jotka saivat riehua melko vapaasti, kunnes Toisen maailmansodan painavat realiteetit iskivät päälle.  

DSC_0001

Kirjailijat ensiksi määrittelevät fasismin yhdeksi vastavalistuksen haaraksi. Vastavalistus on yleisnimitys joukolle ajatuksia, joitten mielestä yksilönvapaus, ihmisoikeudet ja demokratia olivat hulluja ja vaarallisia ajatuksia, joita ei pitäisi edistää, jos halusi hyvin järjestäytyneen yhteiskunnan. Mutta kukaan ei ottanut kovin vakavasti näitä ajatuksia, kunnes Ensimmäisen maailmansodan kauhut muuttivat monen mielen. Monet Ensimmäisen maailmansodan veteraanit muodostivat eurooppalaisen fasismin pohjan. Hitler, Mussolini ja Suomen fasistit olivat kaikki Ensimmäisen sodan veteraaneja, jotka kauhistuivat modernin kapitalismin aiheuttamista rakennemuutoksista, joista merkittävin oli etnisen vähemmistöjen sekoittuminen valtaväestöihin ja kommunismin leviäminen köyhien työläisten keskuuteen.   

Vaihtoehdoksi fasistit loivat oman ideologian, joka pitäisi olla kolmas tie liberalismin ja kommunismin välillä. Tämä kolmas tie olisi vapaan markkinatalouden hillitseminen korporativismilla ja kansan yhtenäisyyden ylläpitäminen kaikkien yksilövapauksien ja ihmisoikeuksien kumoamisella. Vasta kun maassa olisi vain yksi rotupuhdas kansa, joka tiesi paikkansa yhteiskunnan hierarkiassa ja uskoi olevansa osa suurta organismiksi miellettyä valtiota, niin maailma olisi täydellinen. Mutta tämän utopian voidaan ainoastaan saavuttaa, jos yhteiskunnan yhtenäisyyttä estävät tekijät poistetaan.    

Nämä yhteiskunnan yhtenäisyyden ”häiriötekijät” ovat homot, feminismi, juutalaiset, kaikki ei-valkoiset, vapaamuurarit, maahanmuuttajat, liberalismi ja kommunismi. ”Kommunismilla” fasistit tarkoittivat kaikki itseään vasemmalla olevat. Viimeisin elementti on vielä salaliittoteorioihin uskominen, joihin kuuluvat, että kommunistikapitalistivapaamuraarijuutalaiset hallitsevat maailmaa.  Ottaen pois vapaamuurarit, niin eipä vaikuta nykyinen kotimainen äärioikeisto oikein muuttuneen miksikään.

Olen lukenut muutamia ihan oikeitten kommunistien julkaisuja tai kommunisteista kertovia kirjoja ja niissä ei melkein koskaan ilmene salaliittoteorioihin uskomista, enemmänkin äärivasemmistossa ilmenee epärationaalisia pelkoja koskien GMO:ta ja ydinvoimaa kohtaan. Mutta joka ikinen äärioikeistolaisen kirja, jonka olen lukenut, uskoo vähintäänkin yhteen salaliittoteoriaan, jos ei moneen. Alan päätyä siihen johtopäätökseen, että salaliittoihin uskominen on jokin erityisen oikeistolaisuuteen suuntautuneitten ihmisten juttu. Tässä kirjassa korostuu aika vahvasti se, miten fasismin ideologiaan on sisäänrakennettu huikeita salaliittoteorioita, mitkä uhmaavat järkevän ihmisen käsitystä siitä, miten joku ylipäätänsä voi kannattaa niinkin vinksahtanutta aatetta?

Suomessa fasismi kulki hieman erilaista tietä kuin Saksassa ja Italiassa. Täällä 1918 sota loi pohjan fasismille, joka syntyi suojeluskuntien veteraaneissa, joitten mielestä itsenäinen Suomi olisi vasta turvassa, kun kaikki sosialismin rippeet tuhotaan maasta. Ei sovittelua ei kompromisseja, koska jos yksikin myönnytys tehdään työläisten oikeuksien puolesta, niin kommunismin ”syöpä” leviää Suomeen ja Neuvostoliitto vyöryy päälle ja kaikki päättyvät keskitysleireihin. Tietenkin tämä kaikki estetään lähettämällä puolet Suomen kansasta keskitysleireille.   

Kirjailijoitten mukaan antikommunismi on fasismin kovinta ydintä. Jos kommunismia ei olisi olemassa, niin fasistien olisi pitänyt keksiä se. Koska miten saat ihmiset kannattamaan sekopäistä ihmisvihamielistä ideologiaasi, jos liberalismi on ylivoimaisesti miellyttävämpi ideologia? Mutta fasistien onneksi kommunismi oli olemassa ja kaikkia porvareita ja talonpoikia pelotti aate, joka sai työläiset lakkoilemaan parempien työaikojen ja palkkojen puolesta ja pahimmassa tapauksessa massamurhaamaan porvarit, kuten Neuvostoliitossa. Tämä ihan realistinen pelko, erityisesti 1918 sodan jälkeen sai monet kannattamaan äärioikeistoa jonkinlaisena puskurina.  Onneksi meidän hallitus päättyi kompromissiratkaisuun ja työläisten sortamisen sijaan päätyttiinkin luomaan hyvinvointivaltio.  

1918 jälkeen Suomeen syntyi lukuisia avoimesti fasistisia järjestöjä, jotka heiluttelivat hakaristejä, ihailivat Hitleriä ja vihasivat demokratiaa ja juutalaisia. Suomen onneksi suomalaiset fasistit olivat kaikki sekopäisiä hulluja, jotka riitelivät keskenään, olivat epäjärjestäytyneitä ja heiltä puuttui suuret ja fanaattiset kannattajajoukot, joilla saada absoluuttinen valta Suomesta. Fanaattisten kannattajien sijaan heillä oli joko hiljaisesti nyökytteleviä miehiä ja naisia tai opportunisteja, jotka tarkkailivat taustalla, voisiko liikkeitä hyödyntää. Esimerkiksi vielä 30-luvulla suomalaiset fasistit saivat keskisuurilta yksityisiltä yrityksiltä antoisaa rahallista tukea, jolla ne toivovat fasistien estävän työläisten järjestäytymisen.  Eli harva ihan tosissaan kannatti fasismia, sen sijaan moni näki siinä hetkellistä välineellistä arvoa. 

Vuoden 1918 jälkeen suomalainen yhteiskunta oli hauras, mutta ei niin hauras kuin Saksassa ja Italiassa, joten laillisuuteen ja kompromissiin omistautunut hallitus onnistui hillitsemään fasismin, kunnes Jatkosodan aikana viimeisetkin fasistiset järjestöt lakkautettiin Neuvostoliiton vaatimusten mukaan. Kuitenkin järjestöjä oli lukuisia ja monet olivat vaarallisia ja valmiita väkivaltaan, kuten Lapuan liike, joka muilutti vasemmistolaisia ja jopa yrittivät salamurhatta pääministerin. Sitten oli fasistisia peitejärjestöjä, kuten Rintamamiesliitto, joka ei itse ollut fasistinen järjestö, mutta se kuhisi fasisteja, jotka olivat muitten avoimesti fasististen järjestöjen rinnakkaisjäseniä. Jos oikeat olosuhteet olisivat tulleet Suomeen, niin Rintamamiesliitto olisi muodostunut yhdeksi vallankaappauksen tehokkaimmiksi välineiksi. Onneksi Suomen hallitus onnistui vaihtelevalla menestyksellä välttämään fasistien vallankaappauksen. Esimerkiksi suomalaisista vapaehtoisista koostuva SS-yksikkö hajautettiin Jatkosodan jälkeen eri puolille Suomea estääkseen, että he voisivat muodostaa yhtenäisen blokin, joka uhkaisi demokratiaa.     

Sen lisäksi, että melkein kaikissa sotilaallisissa järjestöissä oli fasisteja tai järjestöt itse olivat fasistisia, niin suomalaiset fasisti yrittivät vedota työläisiin sekoittamalla nimiinsä ”kansallismielisyyden” ja ”sosialismin”, mutta harva työläinen siihen aikaan uskoi huijaukseen.  Kun katsoi järjestöjen suurpääomamyönteisen puolueohjelman, joka ei tarjonnut mitään työläisille kuin kuria ja järjestystä, niin sanojen ”sosialismi” käyttö vaikutti aika ilmiselvältä huijaukselta. Fasisteille sana ”sosialismi” ei tarkoittanut samaa vasemmistolaista sosialismia, mitä tunnemme, vaan uskoon, että yhtenäinen kansa muodostaa orgaanisen, eli ”sosiaalisen” valtion, jossa kaikilla on roolinsa. Onneksemme kukaan ei uskonut tähän sanaleikkiin, erityisesti kun fasistit hyökkäsivät avoimesti kaikkia sosialismin peruspilareita vastaan.   

Esimerkiksi Suomalaissosialistinen työväenpuolue lupasi omassa vaalimainoksessaan: ”Kaikkien ei suomalaisten erottaminen vastuunalaisista julkisista viroista, juutalaisen ja muitten kuokkavieraina elävien ulkomaalaisten maahantulon estäminen, sellaisten uskonoppineitten tukahduttaminen ja loitolla pitäminen, jotka ovat suomalaisen siveyskäsityksen vastaisia ja joilla on sisältönä suomalaisen kansan ja valtion luonteen hävittäminen.” Eli aika kaukana siitä työläisten kansainvälisestä solidaarisuudesta, josta Karl Marx kirjoitti ja lähempänä sitä, mitä eräs oikeistopuolue nykyään saarnaa. 

Tässä kirjassa ilmenee se, että fasismi muodostui historiallisista olosuhteista ja se sai samoista olosuhteista suurta suosiota, joka melkein kaatoi Suomenkin Saksan ja Italian tuhoisiin teihin. Kommunismin pelko oli niin suurta, että Suomessa monet oikeistolaiset ja konservatiivit näkivät fasismin ”tarpeellisena vastarintana” kommunismin leviämistä vastaan, vaikka eivät kannattaneet aatetta. Kuitenkin kirjailijat osoittavat, monilla esimerkeillä, että kun fasismia alkaa hiljaisesti hyväksyä, niin se kasvaa ja voi ajan mittaan radikalisoida nämä hyväksyjät aktiivisiksi toimijoiksi, jotka syövät omat periaatteet, muuttuen juuri siksi hirviöksi, jota kokivat kommunismin edustavan. Eli fasismille ei voi antaa edes pikkusormea, koska se vie ajan mittaan koko käden.   

Mutta kirjailijat painottavat, että fasismi ei kadonnut täysin Toisen maailmansodan raunioitten mukana, vaan muutti muotoa. Toisin kuin kommunismi, niin fasismi ei perustu mihinkään tiukkaan kirjalliseen oppiin, vaan joukkoon mielikuvia, jotka oikeissa olosuhteissa voivat nostaa päätään esiin. Tämä selittää, miksi nyt Suomessa ei ole yhtään suurta kommunistista puoluetta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, mutta meillä on lukuisia fasistisia järjestöjä ja ryhmiä, joitten ohjelmat ovat melkein samoja kuin 30-luvulla. Erona on, että nyt antisemitismi on peitetympää tai vaihdettu muslimivihaan ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ei haluta kumota demokratiaa. Sydäntäni lämmitti erityisesti se, että tässä kirjassa miesasiamiehet luokitellaan fasistisia elementtejä sisältäviin ryhmittymiin.    

Todella hyvä ja oikeastaan aika jyrkän puolueeton kirja, kun viimeinen kappale omistetaan kommunismin haukkumiseksi ”toiseksi ääripääksi”, joka epäonnistui yhtä pahasti kuin fasismi. Kirjailijat vain valittavat, että historia ei päättynytkään liberalismin voittokulkuun, vaan fasismi selviytyi ideana ja yrittää ryömiä suomalaisen politiikan valtavirralle. Tämä kirja kirjoitettiinkin juuri siinä mielessä, että meidän on oltava valppaita, jotta historia ei toistu.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Suomen puolueet

Rauli Mickelssonin ”Suomen puolueet” on tietokirja Suomen historian kaikista puolueista ja niitten ideologisesta kehityksestä 1905-2015 aikaväliltä.

20170920_153535

Rauli Mickelsson kirjoittaa täsmällisesti, mutta selkeästi suomalaisista poliittisista puolueista ja mitkä yhteiskunnalliset olosuhteet loivat puolueitten perustuksissa olevat ideologiat. Sen lisäksi, että tässä valotetaan ne olot, joissa Suomen ensimmäiset puolueet syntyivät ja minkä voimahahmojen ympärille ne alun perin muodostuivat, niin Mickelsson kertoo puolueista kuin ne olisivat eläinlajeja, jotka noudattavat evoluution lainalaisuuksia.

Jotenkin olisi pitänyt olla itsestään selvää, mutta silti yllätyin, että kaikki Suomen puolueet historiansa aikana ovat olleet jonkun muun puolueen eronneen väen perustama. Kaikki puolueet syntyvät kriisiaikoina, joissa suurempien puolueitten sisällä on jokin erimielisyys siitä, miten kriisi hoidetaan. Suomessa tämä alkoi Ruotsin vallan aikana, kun piti joko puolustaa ruotsalaisen vallan tai Suomen paikallisia etuja, myöhemmin kiistakysymykseksi tuli itsenäisen suomalaisen eliitin-, työväen- ja pienviljelijöitten etujen puolustaminen.

Erityisen mielenkiintoista oli huomata, että jopa suuret vakiintuneet puolueet, kuten SDP, Kokoomus ja Keskusta alun perin perustettiin idealismin hengessä. Elin siinä aidossa harhassa, että ainakin Kokoomus ja Keskusta olivat vain puolueita, jotka puolustivat eliitin etuja, eikä niillä ollut mitään konkreettista ideologiaa, jonka juuria voidaan ajoittaa tiettyjen henkilöitten kirjoituksiin, mutta olin väärässä. Tietenkin voimme olla eri mieltä siitä, miten johdonmukaisia suuret puolueet ovat olleet alkuperäisten ideologioittensa kanssa, mutta alussa ne perustettiin aatteellisen palon merkeissä. Samalla huomaatte, miten vähän tiedän Suomen politiikasta, mutta juuri tämän takia luin tämän kirjan.

Merkillisintä on kirjan kansainvälinen näkökulma, kun vertaa eri maitten ideologisten sisarien kehitystä. Tässä kirjassa esimerkiksi selitetään, miksi Suomen oikeiston edustaja Kokoomus on ihmismyönteisempi kuin Länsi-Euroopan tai jopa Amerikan oikeistopuolueet. Siinä, missä Amerikan oikeistolla oli ihan omat liberaalifilosofit, jotka muotoilivat, että köyhien on kuoltava nälkään, niin Suomessa taas oikeisto on aina ollut sitä mieltä, että jonkinlainen sosiaalinen turvaverkko on luotava, jotta vapaan markkinatalouden pahimmat valuviat eivät pilaa alempien sosiaalikuokkien elämää. Tietenkin asiaan vaikutti sisällissota, joka myöskin toi sen uuden perspektiivin, että nälkää näkevä työläinen voi yrittää teloittaa työnantajansa kommunistisessa vallankumouksessa, joten on työnantajan oman terveyden kannalta hyvä pitää työläiset siedettävissä oloissa.

Suurten puolueitten ja niitten ideologisten kehitysten lisäksi kirjassa seurataan pienempien ja uudempien puolueitten kehitystä ja tuhoa. Moni pienpuolue syntyi tiettyjen henkilöitten erimielisyyksistä, mutta heidän ideansa olivat suomalaiselle yhteiskunnalle niin vieraita, että nämä puolueet lakkautettiin muutamassa vuodessa. Tästä on esimerkki useat liberaalipuolueet, joita on yllättävä kyllä Suomessa perustettu useita kertoja jo 1900-luvun alusta asti. Kuitenkin liberalismi, eli se kunnon yksilöllisyyttä ja minimaalivaltiota korostava liberalismi ei ole tänne koskaan kunnolla juurtunut. Suomessa on ollut samalainen aatteellinen kehitys kuin Saksassa, jossa liberalismin sijaan hegeliläisyys on muodostunut merkittäväksi ideologiseksi kasvupohjaksi ja kaikki hegeliläisyydestä poikkeavaa on koettu oudoksi ja vieraaksi suomalaiselle kulttuurille.

Tässä kirjassa käydään myöskin aika ekstensiivisesti äärioikeiston ja äärivasemmiston kehitys. Mickelssonin mukaan äärivasemmistolaiset ovat Marxisti-Leninistit ja anarkistit (jos jollekin se on epäselvää.) Äärioikeistoa ovat ihan vaan fasistit, natsit.

Äärivasemmisto hajosi 1990-luvulla ironisesti huonon taloudenpidon takia kolmeksi puolueeksi, joista Vasemmistoliitto luopui kokonaan marxilaisen teorian orjallisesta noudattamisesta, kun taas uusi SKP osasi hävetä stalinismin kauhuja ja nyt ainoa Marxisti-Leninistinen puolue Suomessa on STP, joka on onnistunut hajoamaan kaksi kertaa.

Äärioikeisto ei koskaan saavuttanut Suomessa samaa valtaa kuin entinen SKP, joka oli 1990-luvulle asti Suomen rikkain puolue. Yksikään äärioikeistolainen puolue ei ole onnistunut pääsemään valtaan omin avuin. Yleensä puolueet joko kiellettiin tai sitten ne hajosivat itsestään, koska kaikki jäsenet halusivat olla oman elämänsä Hitler. Nykyään äärioikeisto on hajanainen ja joutuu liittymään fasismille myötämielisiin järjestöihin ja puolueisiin, kuten Suomen Sisuun ja perussuomalaisiin. Muutos2011 oli tämän kirjan mukaan viimeinen yritys perustaa ”maltillinen” äärioikeistolainen puolue, mutta sekin hajosi vaikka sen perustajat yrittivät teeskennellä olevansa liberaaleja.

Eli ”Suomen puolueet” on todella kattava kirja, joka osoittaa, että ihmiset ja näitten ideologiat ovat historiallisten mullistusten armoilla. Ideologiat eivät siis leviä ja elä omiaan, vaan niitten uskottavuus riippuu sen hetkisistä taloudellisista ja yhteiskunnallisista realiteeteista. Perussuomalaiset. Esimerkiksi kasvoi siitä tyytymättömyydestä, jota moni kouluttamaton, mutta keskiluokkaan päässyt ihminen tunsi SDP:n ja Keskustan 90-luvulla omaksumaa neoliberaalia talouspolitikkaa kohtaan. Vuoden 2008 talouskriisi taas pudotti monien silmissä EU:n ja neoliberaalin politiikan uskottavuuden, mikä aiheuttikin Perussuomalaisten räjähdysmaisen kasvun ja uusien puolueitten perustamisen.

Vasemmisto taas yhä häpeää Neuvostoliiton romahdusta, eikä ole onnistunut kokoamaan kunnollista vaihtoehtoa nykyiselle politiikalle, vaan ainoastaan tyytynyt puolustamaan henkeen ja vereen saavutettuja etuja. Eli tämän kirjan mukaan Perussuomalaiset ovat ainoa puolue, jolla on selkeä tulevaisuuden visio, vaikka kuinka harhainen se onkin, niin sillä on visio, johon moni takertuu.

Todella hyvä lähdekirja Suomen politiikan kartastoon, kehitykseen ja ideologiaan, jota jokaisen kannattaisi lukea, jotta tietää mihin mikäkin puolue on aiemmin uskonut, uskooko se yhä ja kannattiko arvojen vaihto? Kirja käyttää lähteenä akateemista kirjallisuutta, lehtitietoja ja puolueitten omia julkaisuja väitteittensä perustaksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta