Avainsana-arkisto: Suomen Sisu

Media & populismi. Työkaluja kriittiseen journalismiin

Monen kirjoittama ”Media & populismi. Työkaluja kriittiseen journalismiin.” On tänä vuonna julkaistu tietokirja oikeistopopulistisesta propagandasta ja miten median tulisi reagoida siihen.   

3

Otin tämän kirjan hieman vastahakoisesti lukulistaan. En ole toimittaja, eikä journalismin säännöt kiinnosta. Mutta kun luin artikkelin, jossa kuvailtiin, miten tässä kirjassa analysoidaan oikeistopopulistien propagandaa, kiinnostuin. Tutkin äärioikeistoa ja oikeistopopulistit ovat nykyään sen verran lähellä varsinaista äärioikeistoa, että tästä voisi poimia muutaman oivalluksen ja lähdeviiteen. Otin sitten kirjan luettavaksi.   

Rakenne   

En käsittele tässä arviossa kirjan ohjeita toimittajille, kun ei kiinnosta, enkä ole alalta. Keskitynkin kertomaan mitä kirjassa on oikeistopopulisteista.    

Heti kättelyssä huomaa, että käsite ”oikeistopopulisti” on vain poliittisesti korrekti eufemismi äärioikeistolle. Kirja käsittelee pääosin Perussuomalaisia, Trumppia ja Brexitiä. Mutta nyt, kun Perussuomalaisten johdossa on fasistisen Suomen sisun jäsen ja puoluee koostuu pääosin ammattirasisteista, puolueen kutsuminen ”populistiseksi” kuulostaa hieman vähättelevältä. Omissa kirjoissani, jos on fasistisen holokaustia kieltävän ja juutalaisia vihaavan äärijärjestön puheenjohtaja, on fasisti, eikä ”populisti.” Tässä kirjassa myönnetään, että Perussuomalaiset ei ole enää sama puolue kuin sen perustamisajakohdalla. Tapani Rassin analyysi on tässä tapauksessa parempi: ”Perussuomalaiset – fasistinen puolue, muttei fasistipuolue

Tässä kirjassa on lukuja siitä, miten oikeistopopulistit reagoivat mediaan, miten he viestittävät sille ja miten oikeistopopulistien omat mediat toimivat. Tässä huomaakin sen käsitesotkun, kun kaikista maailman lehdistä MV??!! -lehti on ”oikeistopopulistinen vastamedia” vaikka siellä on kirjaimellisesti uusnatsien salaliittoteorioita ja lehden entinen omistaja Ilja Janitski on tunnettu juutalaisvihaaja. Vaikka kirjan kirjoittajat kuvaavatkin MV-lehden sisällön ”propagandistiseksi” he eivät uskalla kutsua lehteä propagandajulkaisuksi, vaikka se on sitä. Sitä huomaa, että sana ”kriittinen” tässä kirjassa ei tarkoita kunnon kritiikkiä.    

Retoriikan analyysiä   

Luvut, joissa analysoidaan oikeistopopulistien viestintää ovatkin mielenkiintoisinta antia kirjassa. Tässä esimerkiksi osattiin muotoilla hyvin, miten oikeistopopulistit ovat oppineet hyödyntämään mediaa ja vastustajiaan, oman propagandansa levittämisessä. Esimerkiksi, kun yksi persupoliitikko kirjoittaa omassa Facebook-sivussa, jotain pirun perverssiä. Media reagoi siihen ja yrittää kysyä, mitä tuo kirjoitus tarkoittaa? Persupoloiitikko ei vastaa haastattelupyyntöihin, jolloin media joutuu raportoimaan suoraan persun vihaviestin sellaisenaan. Persujen vastustajat älähtävät ja kertovat, miten tämä persupoliitikko on natsi ja ihmisvihaaja. Samaan aikaan muut persut ryntäävät puolustamaan. Syntyy sellaisia puheita kuin ”vasemmisto ymmärtää viestin väärin” tai ”tämä on ajojahti poliitikkoa kohtaan ja sananvapauden loukkauamista”. Missään vaiheessa kukaan puoluetovereista ei kritisoi itse vihaviestin sisältöä, vaan maksimissaan sen ”karua” muotoilua. Näin vihaviestin kirjoittanut persupoliitikko ei vieraannuta omia kannattajia, jotka ovat samaa mieltä viestin sisällön kanssa. Syntyy mielikuva, että oikeasti muut ovat ymmärtäneet vihaviestin tahallaan väärin. Persupoliitikko kirjoittaa blogikirjoituksen siitä, miten Suomi on DDR ja hän on joutunut noitavainoon, kiihottaen omat kannattajat ja sivustakatsojat vihaamaan ”punavihreitä somelynkkaajia”. Loppujen lopuksi kaikki ovat lukeneet persun vihaviestin ja propagandan sisältö on levinnyt laajalle, vailla haastetta.   

Mitä median pitäisi siis tehdä? Joko yrittää saada selvennystä viestin merkityksestä kirjoittajalta itseltään tai jättää raportoimatta. Mitä olen itse havainnut, suurimmaksi osaksi media tekee jo tätä, koska se määrä aivopieruja, joita persut kirjoittavat somessa on liian suuri, että jokaista jaksaisi purkaa julkisesti.  Twitterissä voi seurata Dmitry Gurbanovin tiliä, jos haluaa nähdä ”parhaat palat” perussuomalaisten someviestinnästä.  

Mielenkiintoisin oivallus kirjassa oli kaksisuuntainen viestintä. Populistipoliitikot käyttävät samaa harhautustaktiikkaa kuin Ed Hussainin raportoimat islamistit. Kirjailijoitten mukaan kaksisuuntainen viestintä on diskurssi, jossa on kaksi eri merkitystä kahdelle eri yleisölle. Päällisin puolin poliitikko puhuu tavallisista asioista suurelle yleisölle, mutta retoriikkaan on sekoitettu vihjeitä ja koodeja äärimmäisimmille kannattajille, jotta nämä ymmärtäisivät poliitikon olevan ”heidän asialla”. Jos joku tuleekin haastamaan poliitikon sanomaa, tämä voi taas kaatua maahan ja itkeä, miten hän on kuin Anne Frank ja haastaja on vainoharhainen.  Opinkin tässä kirjassa, että ”uhriutuminen ” on ihan oikea akateeminen käsite kuvaamaan populistien melodraamaa.   

Vaikka nämä kaksi edellä mainittua taktiikkaa kuulostavat samankaltaisilta, molemmilla on eri tarkoitus. Ensimmäisen on levittää laajalle vihasanomaa ja toisen tarkoitus on kiihottaa rivikannattajia. Molemmat kuitenkin on rakennettu niin, että niitä ei voida kyseenalaistaa ja haastaa, ilman että vaikuttaa vainoharhaiselta. Sitä luullaan, että populistit ovat vain amatöörejä, jotka eivät osaa hillitä itseään, mutta tässä kirjassa on esimerkkejä hyvin tietoisista retorisista rakennelmista.    

Kaipaisin kuitenkin syvällisempää analyysiä tässä kirjassa. Esimerkiksi kirjailijat eivät ollenkaan kyseenalaista populistien sananvapausretoriikkaa. Kun populistin sanomisia kyseenalaistetaan tai haastetaan, tämä uhriutuu ja sanoo sananvapautensa tulleen loukatuksi. Mistä lähtien jonkun sanomisen haastaminen ja kyseenalaistaminen ovat sananvapauden loukkaamista? Tätä kirjailijat eivät pohdi. Sananvapauden loukkaaminen olisi, jos valtio pidättäisi poliitikon puheittensa takia, ei se, että YLE kirjoittaa kriittisen artikkelin poliitikon vihaviestistä. Esimerkiksi persupoliitikkolla on täysioikeus esittää, että hänen sananvapautta loukataan, kun hän saa tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Mutta se, että ihmiset pahastuvat ja vaativat potkuja puheittesi takia ei ole sananvapauden loukkaamista. Puolueella tai yrityksellä, kun on vapaus potkia imagoaan pilaavan sekopään. Sitä luulisi liberaalikapitalismin alla elävän ihmisen tietävän ihmisten oikeudesta äänestää jaloillaan. 

Olisin kaivannut kirjailijoilta toteamuksen, että sananvapaus ei ole vapaus pakottaa muut kuulemaan omia horinoita hiljaa. Sinulla voi olla vapaus puhua vaikka, mitä hävyttömyyksiä, mutta minulla on vapaus kutsua puheitasi hävyttömyydeksi ja kertoa tarkalleen, miten väärässä olet. Onkin jonkinlainen lingvistinen voitto, että tunnemme käsitteen ”somelynkkauksen” joka käytännössä tarkoittaa sitä, että jollakin ihmisillä on yhä moraali tallessa ja pahastuvat, kun joku lietsoo vihaa kokonaisia ihmisryhmiä vastaan. Olen elänyt Brasiliassa, missä ihmisiä oikeasti lynkataan ja lynkkaajat ovat juuri sellaisia ihmisiä, jotka jakavat samoja mielipiteitä kuin kotimaiset rasistimme, homofoobikomme ja sovinistimme. Joten tällainen asetelmien pääalaspäin kääntäminen on irvokasta ja mautonta.  

Sama on ”markkinapopulismi” käsitteen kanssa. Kirjassa annetaan lyhyt kuvaus, mitä tämä käsite tarkoittaa, mutta ei lähdetä syvällisempiin analyyseihin sen laajuudesta. Markkinapopulismi tarkoittaa kapitalismia puolustavaa retoriikkaa, jossa pyritään heijastamaan kapitalismin ongelmat johonkin syntipukkiin. Kirjassa käytetään esimerkkinä EU:ta, jota moni brittiläinen tabloidi esitti olevan brittiläisten pienyrittäjien vihollinen. Lehdet esittivät, että jos pienyrittäjä halusi kasvattaa liiketoimintaansa, EU:sta olisi erottava. Minua kiinnostaisi enemmän, miten tätä markkinapopulismia käytetään etnisiin ryhmiin? Esimerkiksi, miten sen sijaan, että kritisoitaisiin suuryritysten veronkiertoa ja, miten se heikentää hyvinvointivaltion rahoittamista, media syyttääkin pakolaisia ja köyhiä ”sosiaaliturvan hyväksikäyttämisestä”? 

MV-lehti   

Kirjassa analysoidaan äärioikeistolaisten propagandalehtiä, erityisesti MV-lehteä ja sen lukijakuntaa. Mielenkiintoisin löytö kirjassa on sama, minkä itsekin tein: MV-lehti oikeastaan ei yritäkään vedota tavallisiin ihmisiin, vaan se on suunnattu jo radikalisoituneisiin. Olen oman kandityöni takia joutunut lukemaan MV-lehtieä ja havaitsin, miten artikkeleissa on ihan oma sisäinen slangi ja oletukset, joita ei tarvitse erikseen tarkentaa. Tavallisen ihmisen melkein pitääkin käyttää urbaania sanakirjaa ymmärtääkseen, mistä lehdessä edes puhutaan. Tämä oli jotenkin samaan aikaan huolestuttava ja lohduttava löytö. Tässä kirjassa onkin empiirisempää tietoa propagandalehtien viestinnästä ja miten siihen reagoidaan.    

Kirjan mukaan on olemassa kolmenlaisia MV-lehden lukijoita. On asiaan vihkiytyneet, jotka haluavat lukea vain oman ideologiansa linssin läpi suodatettuja artikkeleita ja sitten on ”agendakriitikot”. Jälkimmäiset tietävät MV-lehden olevan roskaa, mutta samalla he uskovat kaikkien lehtien olevan vääristynyttä propagandaa. Nämä agendakriitikot kuvittelevat osaavansa ”poimia” propagandan seasta oikeat faktat, joita valtamedia ”salaa”. Sitten on satunnaisia lukijoita, jotka kurkkaavat välillä MV-lehteä saadakseen ”toisen perspektiivin” , mutta eivät ole niin radikalisoituneet, että hylkäävät todellisuuden. Kirjailijoitten mukaan lopputulos on kuitenkin sama: maailmankuvan paha vääristyminen. MV-lehden lukijat toimivat samoilla vaikuttimilla kuin salaliittoteoreetikot. Nämä ihmiset kuvittelevat olevansa muita fiksumpia ”kriittisiä totuudenetsijöitä” vaikka ovat todellisuudessa vielä tietämättömiä kuin tavalliset kansalaiset.

Yhteenveto   

”Media & populismi. Työkaluja kriittiseen journalismiin” on hyvä kirja ihmiselle, joka tietää aika vähän oikeistopopulismista ja äärioikeistolaisesta propagandasta. Mutta minunlaiselle pimeissä soissa sukeltavalle hyypiölle, tässä puuttui purevampi analyysi.   

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Nojatuolifasistien kaikukammio

Timo Hännikäisen toimittama ”Sarastus. Kirja 1” on äärioikeistolaisen Sarastus-lehden artikkelikokoelma.

1

Kun sain tietää, että Suomen sisun propagandalehdestä koottiin yksiin kansiin ”keskeisemmät” kirjoitukset, niin tietenkin laiton lukulistalle!

Kuitenkin jotkut väittävät, että Suomen sisu ei ole äärioikeistolainen, vaan liberaali järjestö ja, että Sarastus-lehti ei liity mitenkään Suomen sisuun. Jos ei liity, se pitäisi kertoa Suomen sisun virallisen nettisivun ylläpitäjälle, jonka ylläpitämässä SS:n nettisivussa mainostetaan tätä kirjaa. Voitaisiin myöskin kysyä, miksi lehti on SS:n nettisivun kestolinkeissä tai miksi Suomen sisun virallisissa tilaisuuksissa tätäkin kirjaa myydään? Varmasti selitykset tulevat olemaan yhtä fantastisia kuin persupolitiikkojen ilmestyminen yhteiskuvassa PVL-natsien kanssa.

Suomen sisu

Perrussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen vahingossa joutui samaan kuvaan kuin fasistiset kirjat

Mutta itse kirjaan. Heti ensimmäisessä sivussa todetaan, että lehden linja on ”traditionalistinen” koska kirjoittajilla on varioivia mielipiteitä. Kirjoittajia yhdistää vastavalistus, joka Hännikkäisen mukaan määritellään eurooppalaista perinnettä vaalivana ja Ranskan vallankumouksessa syntyneitä uudistuksia vastustavana liikkeenä. Eli Sarastuksen kirjoittajat edustavat ihmiskunnan pimeimpiä voimia.

Sitten kerrotaan mihin muihin poliittisiin ideoihin sarastus pitäisi rinnastaa, jotta saisi käsityksen lehden aatteellisesta miljööstä? Yksi mainituista aatteellisista perustoista on AKS, eli 30-luvun hyvin tunnettu fasistinen järjestö. Nykyisiä aateveljiä ovat amerikkalaiset, uusnatsijohtaja Richard Spencer ja säälittävä rasistinen miesasiamies Jack Donovan. Koska en kannata poliittista korrektiutta, niin arvioin varovaisesti, että Sarastus on fasistinen ja sen kirjoittajat fasisteja.

Yksi kirjailijoista luonnehditaan, jopa suoraan ”Maolaisdemokraattiseksi suomalaiseksi fasistiksi”. Nauroin ääneen. Mieleeni tulivat Stewart Homen romaanien kuvaamat ääriliikkeen edustajat, joilla on mitä hullumpia ideologioita. Nämä ääriliikkeitten jäsenet saarnaavat romaaneissa samaan aikaan, kun joku heidän kannattajistaan imee näitten slabaa silkasta ihailusta. Kannattaa muuten lukea Stewart Homen kirjat. Niistä saa samat tiedot, kuin tästä kirjasta, mutta paljon viihdyttävämmin, koska kirjan lopussa natsin leukaluut murtuvat miellyttävässä rätinässä, Big Ben romahtaa mellakassa Thames-jokeen ja miljoonien puntien arvoisia taide-esineitä palaa tuhkaksi Tate-museossa.

Mutta on virhe luulla, että kirjailijat myöntävät olevansa kaikesta edellä mainitusta huolimatta fasisteja, äärioikeistolaisia tai natseja. Sen sijaan kirjailijat kirjoittavat sarkastisesti, miten heidän ideoidaan ”leimataan fasisteiksi”. Eikö mies enää voi kannattaa valkoista etnovaltiota, jonka hallitus on oikeistodiktatuuri, ilman että heti tätä leimataan fasistiksi! Voi ei!

Eli tässä on yksi kategorinen ero äärivasemmiston kanssa. Kommunisti ja anarkistit tulevat aina sanomaan suoraan, että ovat kommunisteja. Fasistit taas tietävät, että he ovat rasistisia hyypiöitä, joten on keksittävä kaikenlaisia eufemismeja, joilla peitetään muuten aika ilmiselvästä fasistisia ideoita.

Kun aloin lukea varinaisia artikkeleita, odotin suuria. Olihan tämä suomalaisen äärioikeiston intellektuaalista kärkeä, eikä minkään elämänkouluskinien töherryksiä. Sen sijaan nämä tekstit ovat nojatuolifasistien hienostuneita mietintöjä. Eli tekstien pitäisi olla älyllisesti haastavia, kenties joutuisin tutkimaan väitteitä ja miettimään omia positioitani tarkasti. Kenties ilahtuisin ja tajuaisin olevani väärässä. Mutta jälleen äärioikeisto petti minut! Artikkelit ovat suurimmaksi osaksi toki taitavasti kirjoitettuja, oikein akateemisia sivistyssanoja käytetään ja teksti etenee johdonmukaisesti, mutta ydinväitteet ovat melkein samat, mitä 30-luvun natsit käyttivät. Kaikki tekstit yrittävät välttää ilmiselvää rasismia, mutta aika kömpelösti, koska kaikki kirjoittajat alkoivat sillä alkuoletuksella, että olet rasisti, joka epäilee, että juutalaiset, muslimit ja muut etniset vähemmistöt ovat osa suurempaa salajuonta. Tällaiset väitteet on kumottu jo tuhansia kertoja. Eli ei näillä hepuilla ole paljon mielikuvitusta.

Yleensä äärioikeistolla on suuria vaikeuksia kirjoittaa edes yksinkertaisia lauseita kunnolla, joten on tämä jo jokin saavutus. Varmasti suomalaisen koulutusjärjestelmän tulosta. Mutta, mitä tulee kirjan väitteisiin, niin ne ovat niin kliseista natsi-propagandaa, että huokaisin. Gramaattisen selkeyden lisäksi annan plussaa siitä, että kirjailijat onnistuivat esittelemään natsi-propagandaa ilman, että Hitler tai kansallissosialismi mainitaan ylistävin sävyin. Se oli varmasti kirjoittajille suuri ponnistelu, mutta hyvä pojat, te onnistuitte!

Suurin ongelma tässä kirjassa on se, että se on suunnattu selvästi Suomen sisun jäsenille, eikä ulkopuolisille. Tätä kirjaa myydään ainoastaan Kiuas-kustannuksen nettisivujen sähköpostiosoitteen kautta. Eli kirjaa ei saa ostettua mistään muusta paikasta, kuin pyytämällä sähköpostiviestillä joltain hörhöltä. Kirja ei siis ole suunnattu ulkopuolisille, joita pitäisi yrittää vakuuttaa, vaan pienelle fasistien runkkausringille.

Tässä kirjassa on pakollinen artikkeli, jossa avoimesti oletetaan, että kaikki muslimit ovat terroristeja, joita pitäisi ”ihailla” koska heillä on ”selkeä rotutietoisuus”. Tämä on tyypillinen äärioikeistolainen projektio, jossa oletetaan muitten kansojen olevan jotenkin yhtenäisempiä kuin oma.

Mielenkiintoisin artikkeli oli kuitenkin talouspoliittinen. Äärioikeistolla ei ole selkeää talouspoliittista linjaa, koska se ei kiinnosta heitä. Tässä oli kuitenkin yritetty perustella, miksi vapaa markkinatalous toimii parhaiten, kun ”demokraattiset instituutiot on lakkautettu”. Kirjailijan mukaan yritykset eivät voi saada maksimaalista voittoa, jos kansa saa vapauden äänestää uusista veroista tai yritystoimintaa rajoittavista laista. Tämän vuoksi olisi Suomen kansantalouden parhaaksi, että oikeistodiktatuuri pantaisiin pystyyn. Sitten ihmetellään, miksi äärioikeistossa on ”oikeisto” liite. Varmaan tällaisen ulostulojen takia.

Kuitenkin koska tämä on esseekokoelma, jossa ”ei olla yksimielisiä” niin seuraava kirjoittaja lausuu, että nykyinen kapitalismi on ”liian hallitsematon” ja ehdottaakin, että luovuttaisimme kokonaan kulutuskulttuurista. Tämän kirjoittajan mukaan kapitalismi tuhoaa perinteiset arvot ja kulttuurit, joten sen vuoksi kapitalismia on rajoitettava. Kirjoittaja on oikeassa, että kapitalismi tuhoaa perinteisiä arvoja ja olenkin ihmetellyt, miksi niin moni konservatiivi kannattaa sitä? Viimein joku oikeistokonservatiivi tajusi, että hän ampuu omaan jalkaan! Mutta kuitenkin kapitalismi, jossa ei ole kulutuskulttuuria on lähes mahdottomuus. Kapitalismi perustuu kulutukseen, jossa ennen pitkään ainoa tapa saada tuote erottautumaan muista on luoda siitä brändi. Ajan kuluessa tästä brändistä muodostuu  ”identiteetti”, joka lopulta haastaa perinteiset identiteetit tai sitten se sekoituu niihin. Eli tämän ja edellisen kirjailijan näkemykset eivät eroa käytännössä, koska molemmat loppujen lopuksi kannattavat totalitarismia.

Muut artikkelit ovat sitten kunnon natsikamaa. Eli yritetään perustella Solzhenitsyn ja muitten kautta, että oikeastaan kaikki kommunistit ovat juutalaisia, joitten juoneen kuuluu valkoisen rodun alistaminen ja hävittäminen. Koska tämä on fasistien teos, niin pakollinen ”holokausti on liioteltu ja miksi edes murehdimme siitä?” on upotettu tähän kirjaan. Näitten lisäksi on sellaisia älyn väläyksiä kuin artikkeli valkoisen rodun ylemmyydestä ja miksi rotuerottelu on paras tapa ehkäistä ”valkoinen kansanmurha”.

Artikkeleitten yhdistävä teema on Oswald Spenglerin ja Julius Evolan filosofioista muodostunut kulttuuripessimistinen maailmankuva, jonka mukaan länsimainen sivilisaatio on romahtamassa modernisaation myötä. Kirjoittajat valittavat, että yhtenäiskulttuuri on hajoamassa ja ihmiset ovat teollisen työn takia vieraantuneet toisistaan. Aito yhteisöllisyys on kadonnut ja sen sijaan ihmisen sulautuvat yhteen suureksi identiteetittömäksi massaksi, joka on vain suurkapitalistien hyötykäytössä olevaa ”massaa”. Koska mikään sivilisaatio ei voi kirjoittajien mukaan toimia, ilman yhtenäiskulttuuria, niin kaikki romahtaa ja me palaamme keskiaikaan. Valitettavasti totuus on toinen, kaikki suuret sivilisaatiot ovat olleet monikulttuurisia.
Ehkä ainoa jotenkuten uskottava osio tästä ideasta on tuo kapitalismin kritiikki, koska ilman ironian häivää se on juuri jälkimarxilaisen Frankfurtin koulukunnan keskeisin teorian osa. Mutta jo 60-luvulla folkloristiikassa todettiin, että kulttuurit eivät ole pysyviä tai edes monoliittisia, joten ne joka tapauksessa tulevat muuttumaan ja sekoittumaan muitten kulttuurien kanssa. Sitten tietenkin on vähän elitistä olettaa, että kaupallinen kulttuuri ei ole kansankulttuurin heijastuma tai synnytä sellaista.

Oma suosikkini on artikkeli, jossa suoraan sanotaan, että vasemmistolaisten ”todellinen” motiivi on valkoisen rodun hävittäminen. Kyseinen kirjailija kirjoittaa todella tökerösti mitä ihmeellisempiä olkiukkoja vasemmistosta. Liberaalit sekoitetaan kommunisteihin, jolloin hän kertoo sen todella typerän salaliittoteorian siitä, että nyt EU ja oikeastaan koko maailma on kommunistien hallussa. Nämä näkymättömät kommunistit sitten suosivat maahanmuuttoa, jossa tummat kansat voivat ”valloittaa” kaikki valkoisten maat ja tappaa joka ikisen meistä sukupuuttoon lisääntymällä. Mitään viitteitä ei tarjota, koska näin asiat koetaan.

On tässä vähemmän natsimaisia artikkeleita, kuten arvio äärioikeistolaisista metallibändeistä ja miksi evolutionismi on huono ideologia. Nämä olivat aika tylsää kamaa, joka ei kiinnostanut pätkääkään. Onneksi suurin osa artikkeleista käsitteli sitä, miten valkoiset ovat oikeasti maailman syrjityin kansa ja liberaalit ovat rotupettureita.

Ehkä merkittävin ero vanhoihin natseihin ovat. Esimerkiksi artikkelit, jossa yritetään vakuuttaa muille äärioikeistolaisille, miksi Putinin ihailu on typerä ja miksi ei kannata pyytää Venäjältä apua valtaannousuun. Toinen artikkeli taas käsitteli sitä, miten ainoa tapa ylläpitää rotupuhdasta maata on erota EU:sta ja järjestettävä Suomi niin, että kaikki elävät autonomisissa kaupungeissa, jotka käyvät keskenään kauppaa. Näin saataisiin ”torjuttua” kapitalismin pahimmat haitat ja luontokin pelastuu. Niin tässä onkin luonnonsuojelulle omistettu artikkeli, jossa valitetaan, että oikeisto ei ole tarpeeksi ekologinen. Tietenkin Pentti Linkola mainitaan filosofisena ”mestarina”

Se onkin todella surullista, että ei tässä kirjassa ollut mitään uutta. Kaikki edellä mainittu jo tiesin lukuisista äärioikeistoa käsittelevistä kirjoista. Se onkin vähän huvittavaa, että moni pitää kuuluisimpia äärioikeistoa käsitteleviä teoksia epäuskottavina, koska kirjailijat ovat olleet vasemmistolaisia. Mutta tässä teoksessa on tismalleen, jopa sanasta sanaan, samat argumentit, mitä esimerkiksi Li Anderssonin ja Dan Kouvulaakson kirjoittamassa ”Äärioikeisto Suomessa” kirjassa oli esitetty kuuluvan äärioikeistolaisille. Se on paljon ihmisestä kertovaa, kun tämä mieluummin sulkee korvansa ja silmänsä äärioikeiston olemassaolosta huutamalla itselleen ”tutkija on vasemmistolainen, blä, blä blää! Natseja oli olemassa vain 30-45 välisinä vuosina, la, la, la, la!”

Niin, sanoin aiemmin, että Hitleriä ei mainita kertaakaan koko kirjassa, mutta sen sijaan tässä kerrotaan, miten oikeasti fasismi ei ole niin paha aate, koska yksi saksalainen ”elitistifasisti” kannatti antirasistista fasistivaltiota. Eli kaikki fasismin ”parhaat” puolet ilman etnistä puhdistusta! Kuvauksien perusteella mieleen tulevat ainakin Etelä-Amerikan oikeistodiktatuurit, jotka liberalisoivat talouden ja tuhosivat keskitysleireissä poliittiset vastustajat etnisestä taustasta riippumatta. Tällaista Suomen sisu haluaa Suomellekin hyvät ihmiset!

Mutta mielenkiintoisinta oli kirjan vahvistama havainto, että vaikka nämä suomalaiset uusfasistit kertovat rakastavansa Suomea ja sen kansaa, niin kaikki artikkelit keskittyvät haukkumaan suomalaisia epäyhtenäisiksi, sieluttomiksi ja moraalittomiksi. Suomalainen poliittinen järjestelmä ja kulttuuri ovat perseestä. Täällä suvaitaan ja homostellaan liikaa. Naisetkin voivat tehdä mitä huvittaa ja niin edelleen. Eli vaikka kirjan ideologia perustuu äärimmäiseen kansallismielisyyteen, niin tarkempi analyysi paljastaa, että nämä sekopäät vihaavat omaa maataan ja sen kansaa. Suomi on heille vain jokin kuva päässä, joka ei ole koskaan ollutkaan olemassa.

Vaikka tiesin jo aiemmin Suomen sisun olevan fasistinen järjestö, heidän oman historiikkinsa kautta, niin tämän kirjan jälkeen tunnen entistä enemmän itsevarmuutta kutsua Suomen sisua ja sen kannattajia oikealla nimellä, eli äärioikeistolaiseksi tai jopa uusfasistiksi. Uusi siinä mielessä, että ei ihailla Mussolinia tai Hitleriä, mutta muuten kannatetaan kaikkia heidän arvojaan. Sydäntäni lämmittää, että googlattaessa en löytänyt yhtään tavallista kirja-arviota, vaan Hommafoorumin ja muitten äärioikeistolaisten blogien keskusteluja kirjan nerokkuudesta. Eli ainoastaan muutama hörhö on tätä paskaa lukenut.

1 kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus