Avainsana-arkisto: suuryritykset

Markkinafundamentalismi ja tiedevastaisuus

Naomi Oreskesin ja Erik M. Conwayn, vuonna 2010 julkaistu ”Epäilyksen kauppiaat: Miten kourallinen tiedemiehiä hämärsivat totuuden tupakansavusta ilmastonmuutokseen.”  (oma suomennos) on amerikkalainen tietokirja, joka kertoo yksityisten suuryritysten tieteenvastaisten kampanjoitten historiasta.

12

Idea

Kirja on rajattu puhtaasti kaupallisen alan harjoittamaan tieteelliseen denialismiin, joten turha kysellä onko tässä kirjassa, vaikka vasemmiston GMO vastaisuutta tai fundamentalistikristittyjen kreationismista.

Kirja alkaa 30-luvulla. Saksalaiset tiedemiehet saivat selville, että tupakansavu aiheuttaa joukon erilaisia sairauksia. Natsi-Saksan sekoilun takia tupakan haitallisuus hautautui pariksi vuosikymmeneksi Berliinin raunioitten alle. Siitä lähtien tupakan haitallisuudesta puhuminen liitettiin natsismiin.

Mutta kaikki alkoi muuttua 50-luvulla, kun amerikkalaiset tiedemiehet havaitsivat omissa tutkimuksissaan, että tupakka koostuu tappavista myrkystä. Tupakkateollisuus itsekin oli huomannut samaa. Epäonnistuttuaan salaa luomaan “turvallisen” tupakan, tupakkateollisuus perusti liudan ajatuspajoja, joitten ainoa tehtävä oli hämärtää suurta yleisöä ja USA:n liittovaltiota tupakan haitallisuudesta. Taktiikka oli luoda illuusio ”kahdesta puolesta” tiedeyhteisössä, joka tarkoittaisi, ettei tiedeyhteisö ollut “varma” tupakan tappavuudesta. Itse tiedeyhteisö alkoi hyvin nopeasti olla yksimielisiä tupakan epäterveellisyydestä, mutta tupakkateollisuuden ajatuspajat onnistuivat hämärtämään median antamaan kuvan laajalle yleisölle, että mitään konsensusta ei ollutkaan olemassa.

Mielikuvan tarkoitus oli muuttaa tupakan tappavuus mielipideasiaksi eikä kansanterveydelliseksi ongelmaksi. Uskominen tupakan tappavuudesta yritettiin muuttaa kuluttajavalinnaksi, jonka sai itse päättää samalla keveydellä kuin limupullojen brändejä. Tämä oli ensimmäinen hyökkäys tieteellistä tietoa vastaan, muttei viimeisin.

Tässä kirjassa käsitellään tupakan lisäksi happosateen, ydintalven, otsonikerroksen, DDT:n ja ilmastonmuutoksen denialismia. Kaikissa tapauksissa käy ilmi, että ensin jokin teollisuuden ala alkoi kanavoida miljardeja dollareita lukuisiin ajatuspajoihin, jotka vuorostaan alkoivat tuottaa liukuhihnalla suurta yleisöä hämärtäviä asiakirjoja ja tutkimuksia. Vaikka nämä ajatuspajojen ”tutkijat” olivat lukumääräisesti pienempi kuin koko maailman tiedeyhteisö yhteensä, eikä suurin osa ollut edes käsiteltävän aiheen asiantuntijoita, heidän äänensä kasvatettiin valtamediassa suhteettoman suureksi. Ensin kiellettiin, että mitään ongelmaa oli olemassa, sen jälkeen, että ongelma ei ollutkaan niin paha ja lopulta, että se on totta, mutta entä sitten?

Markkinafundamentalismi

Ehkä kauhistuttavin paljastus tässä kirjassa on, miten kourallinen tiedemiehiä suostuivat väärentämään tieteellistä tietoa ideologian eikä rahan nimissä. Jotenkin oli helpompi uskoa, että jotkut tiedemiehet olivat korruptoituneita paskiaisia kuin ideologisia fanaatikkoja. Kirjan punainen lanka on 3 tiedemiestä, jotka 50-luvulta lähtien ovat osallistuneet jokaisessa suuressa denialismikampanjassa suuryritysten maksusta. Nämä tiedemiehet olivat USA:n armeijassa entisiä fysiikkoja, jotka auttoivat ydinpommien ja avaruusrakettien kehittämisessä. Kylmän sodan aikana he olivat omaksuneet kiihkeän antikommunismin ja vapaan markkinatalouden puolustuksen. Näillä asenteilla nämä tiedemiehet omaksuivat perverssin ideologian, jonka mukaan vapaa markkinatalous on kiinteä osa yksilönvapautta, jolloin markkinoitten rajoitus, on sama kuin ihmisoikeusloukkaus. Nämä tiedemiehet kokivat tosissaan, että tupakan tai minkään kaupallisen teollisen toiminnan rajoittaminen oli ensiaskel totalitaristiseen kommunismiin ja sen takia kaikki yksityisen yritystoiminnan sääntely piti estää keinolla millä hyvänsä. Tällä mielisairaalla ideologisuudella nämä miehet olivat valmiit hylkäämään tieteellisen objektiivisuuden ja edistämään koko planeetan tuhon.

Kirjailijat kutsuvat tätä pimeä ideologiaa ”markkinafundamentalismiksi” koska sen ylin arvo on vapaa markkinatalous, joka on kaiken muun edellä. Jos todellisuus on markkinataloutta vastaan, todellisuuden on sopeuduttava vapaalle markkinataloudelle. Kirjailijat vertaavatkin tätä ideologiaan marxismiin, joka 1900-luvulla reaalisosialismin muodossa aiheutti miljoonien ihmisten kuoleman.

IPCC:n raportin jälkeen voimmekin sanoa, että markkinafundamentalismi on tappanut ja tulee tappamaan enemmän ihmisiä kuin kaikki kommunistidiktaattorit yhteensä. Muistan itsekin, kun kommentoin somessa, että kiihkeimmät ilmastonmuutoksen kieltäjät ovat äärikapitalisteja ja ihmiset pitivät minua jonain kommunistihörhöinä, mutta olin kaiken aikaan oikeassa! Kapitalismi on muuttunut aikamme epäjumalaksi, jolle olemme valmiit uhraamaan koko planeetan. Jos emme kuole sukupuuttoon ilmastonmuutoksen tai ydinsodan takia, tulevat sukupolvet tulevat pitämään päättäjiämme yhtä harhaisina kuin muinaiset mayat, jotka uhrasivat epätoivoisesti ihmisiä verenhimoisille jumalilleen siinä toivossa, että satokausi parantuisi.

Tieteellinen metodi

Tämä kirja ei jäljitä vain, miten kourallinen tiedemiehiä muuttuivat suurpääoman häikäilemättömiksi käsikassaroiksi, vaan se on myöskin selostus, miten tieteellistä tietoa tuotetaan ja mitä tiede ylipäätänsä on. Kirjassa surkutellaan sitä, että ihmisillä on harhainen käsitys tieteestä absoluuttisia totuuksia tuottavana metodina. Denialistit ovat hyödyntäneet tätä harhakuvaa vääristelläkseen tutkimustuloksia, väittämällä esimerkiksi, että koska ei olla 100% varmoja tupakan haitallisuudesta, mitään lakeja ei saisi asettaa niitten rajoittamiseksi. Tai, että ilmastonmuutosta ei voi pitää totena niin kauan kun sen vaikutuksia ei voi paikan päällä nähdä. Tämä on kaikista hulluin päätelmä, koska silloin kun ilmastonmuutos alkaa toden teolla vaikuttaa, on liian myöhäistä tehdä yhtään mitään sen estämiseksi! Kreationistit käyttävät tätä samaa argumenttia, kun sanovat, että evoluutiota ei voi todistaa, koska kukaan ei ole paikan päällä katsomassa, kun lisko muuttuu dinosaurukseksi.

Toinen harhautustaktiikka on keksiä oma hypoteesi ja väittää, että se on totta, koska sitä ei ole onnistuttu todistamaan. ”Logiikka” menee niin, että todisteitten puute, ”todistaa” että ilmiö on hyvin piilotettu. Sen sijaan, että lähdetään toimimaan todistetun teorian pohjalta, on muka odotettava, että kilpailevalle teorialle kerätään todisteita. Vasta sen jälkeen kummatkin teoriat voivat kilpailla meriteillään. Tarkoitus ei olekaan kerätä todisteita kilpailevalle teorialle, vaan pysäyttää kaiken toiminnan olemassa olevan ja jo todistetun teorian pohjalta.

Kirjassa myöskin käsitellään tieteellisen tutkimustiedon pohjalta tehtyjä tulkintoja. Esimerkiksi suurin osa tiedemiehistä kannattaa valtion väliintuloa rajoittamaan ympäristöä haittaavaa yritystoimintaa. Mutta kirjassa esiintyvät denialistit pitävät tätä sosialismina, joten he yrittivät esittää, että rajoitukset tuhoavat teollisuuden ja näin pienentävät maan BKT:tä, mikä maksaa heidän mielestä enemmän kuin ympäristötuho. Kirjailijat osoittavat, ettei tällä väitteellä ole mitään tieteellistä näyttöä. Oikeastaan yrityksien talous ei kärsi rajoituksista, koska rajoitukset pakottavat yrityksiä innovoimaan, jolloin lisää työpaikkoja syntyy. Samalla kirjailijat osoittavat, että ympäristötuhot tulevat todella kalliiksi, kun miljoonia ihmisiä kuolee ja infrastruktuuria tuhoutuu. Ihmettelen sitä ihmeellistä lähtökohtaa, jossa meidän itsemme keksimä BKT on tärkeämpi kuin konkreettisesti olemassa oleva ympäristö? Emme voi syödä tai hengittää BKT:tä!

Ongelmia

Suurin ja ainoa ongelma, jonka keksin, muuten loistavassa kirjassa, on se, että kirjailijat eivät mene tarpeeksi pitkälle johtopäätöksissään. Vaikka teoksessa haukutaan rajoittamattoman markkinatalouden ideologian tiedevastaisuutta, kirjailijat eivät pohdi tarpeeksi syvällisesti, miksi valtamedia on niin innokas nostamaan denialistit parrasvaloihin? Kirjailijoitten mukaan syy on se, että media toimii harhaisen “reiluus” periaatteen pohjalta, jossa on aina nostettava kaksi vastakkaista näkökulmaa, jotta “dialogi” voi syntyä. Minusta tämä on riittämätön selitys, joka ei ota huomioon, että valtamedia koostuu kaupallisista jättiyhtiöistä. Suurin osa länsimaitten vapaata mediaa ovat muutaman valtavan korporaation hallussa, joitten tulot tulevat osakkeista ja mainoksista. Ei olisi mitenkään hullua, ajatella, että ehkä kaupallinen media tarvitsee nostaa suuryhtiöitten palkkalistoilla toimivia denialisteja, koska media itse on riippuvainen näitten yhtiöitten tuloista? Noam Chomsky ja Edward S. Herman ovatkin esittäneet tällaisen teorian, vuonna 1988, kirjassan “Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media”

Yhteenveto

Naomi Oreskesin ja Erik M. Conwayn ” Merchants of Doubt: How a Handful of Scientists Obscured the Truth on Issues from Tobacco Smoke to Global Warming” on todella hyvä, mutta masentava kirja siitä, miten ahneus ja ideologisuus on motivoinut koirallisen miljardöörejä Atlantin toisella puolella hyökkäämään tiedettä vastaan, vaarantaen koko ihmiskunnan tulevaisuuden. Harvoin joku kirja pistää vihaiseksi, mutta tämä onnistui siinä. En ole koskaan tuntenut niin suunnatonta vihaa yritysjohtajia kohtaan, kuin lukiessa tätä kirjaa. Sitä haukutaan uskovaisia ja kommunisteja fanaattisuudesta, mutta pahimmat ja vaikutusvaltaisimmat fanaatikot ovat markkinafundamentalistit. Jos olisin uskovainen, kiroaisin nämä ihmiskunnan viholliset alimpaan helvettiin. Ikävä kyllä vaikuttaa siltä, että he voittivat, emmekä ole tekemässä yhtään mitään ilmastonmuutosta vastaan.

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Mitä tällä kertaa luin, Politiikka ja yhteiskunta

Yhtiö: Sairaalloinen voiton ja vallan tavoittelu

Joel Bakanin ”Yhtiö: Sairaalloinen voiton ja vallan tavoittelu” on tietokirja, joka pyrkii perustelemaan, miksi suuryritykset ovat haitaksi kapitalismille ja demokratialle.

20170728_134806

Bakan käy läpi yhtiömuodon historiaa, paljastaen, että alun perin osakeyhtiö ei ollut voittoa tavoitteleva organisaatio, jonka piti ainoastaan suojella omaa etuaa, vaan yhteisön varakkaitten jäsenten yhteinen ponnistus, jolla saada nopeasti rahoitettua yhteisöä hyödyntävä julkinen projekti. Nopeasti kuitenkin yhtiöt muodostuivat omiksi yksityisiksi organisaatioksi, jotka alkoivat käyttää hyväkseen valtion väkivaltamonopolia riistääkseen paikallisia ja ulkomaisia yhteisöjä. Bakanin koko teesi on siis, että yhtiömuoto on ajautunut ajan mittaan kokonaan väärään suuntaan, joka hänen mukaansa on tuhoisa sekä vapaille markkinoille, että demokratioille.

Kirja lähtee historiakatsauksesta perustelemaan lukuisilla esimerkeillä, että yhtiöitten voittoa maksimoiva periaate on äärimmäisen tuhoisa yhteiskunnalle, koska saadakseen osakkeenomistajille huikeita voittoa, yhtiön johtaja ei tarvitse olla moraalinen, miettiä yhteistä etua tai edes lakia, vaan on tuottettava tulosta. Bakan osoittaa, että vaikka yhtiöitten osakkeenomistajat ja toimitusjohtajat olisivat maailman ihanimpia ja moraalisempia ihmisiä, niin heidän johtamansa/omistavansa yhtiöt ovat syyllityneet räikeisiin ihmisoikeusrikkomuksiin ja ympäristön tuhoamiseen. Bakan argumentoi, että koska yhtiö on suuri organisaatio, jolla on vain yksi ja ainoa toimintamuoto, eli voiton maksimoiminen, niin se ohjaa minkä tahansa yksilön noudattamaan tätä periaatetta, riippumatta tämän henkilökohtaisista asenteista. Eli vähän sama argumentti kuin mitä monet sotilaat esittävät, kun tekevät jotain kamalaa: ”noudatin vain käskyjä”

Bakan tietenkin varmistaa, että lukija ymmärtää, että hän kritisoi nimeenomaan suuria osakeyhtiöitä, eikä naapuruston nakkikioskia tai mummom ompelupuotia. Kuten minäkin, niin kirjailija on huomannut, että vapaan markkinatalouden puolustajat aina yrittävät siirtää keskustelun pienempiin yksikköihin, ihan kuin samat lainalaisuudet ohjaisivat Ahmedin nakkikioskia ja British Petroleum-yhtiötä, vaikka vain jälkimmäisellä on pienen valtion budjektti ja konttoreita ympäri maailmaa.

Kirjailja haastaakin useita kertoja uusliberalismin pääteoreetikon Milton Friedmanin teesejä, joitten mukaan yhtiön ei pitäisi olla muulle vastuullinen kuin osakkeenomistajien rahasalkuille. Bakanin mukaan tämä periaate on tuhoisa ja täysin utopistinen, koska suuryritykset ovat niin valtavia ja vaikutusvaltaisia organisaatioita, että mitä tahansa, mitä nämä tekevät, vaikuttaa miljoonien ihmisten ja eliöitten elämään. Tämän vuoksi on pakko olla vastuullinen muillekkin, kuin jollekkin kapealle eliitille. Bakanin mielestä yhtiöitten pitäisi olla yhtä tilivelvollisia kuin valtion organisaatiot, joihin pätevät muutkin vaikuttamiskeinot kuin boikotti.

Kuitenkin tämä kirja ei ole täydellinen. Vaikkakin teoksen talousihanteet ovat enemmän sosiaalidemokraattisia tai keynesiläisiä kuin radikaalivasemmistolaisia, kirjailija oli lähdekritiikissään aika laiska. Monille pääväitteille toki löytyvät asialliset lähteet, mutta usein kirja käyttää muutamaa esiinnostettua esimerkkitapausta, joihin viittaukset löytyvät ja vetää niistä huikeita johtopäätöksiä ja yleistyksiä, joita ei sen enempää perustella. Kirjailija esimerkiksi nostaa esiin jonkun ympäristöä pilaavan yrityksen ja sen jälkeen julistaa ”ja tämä on yleinen toimintatapa yrityksissä”. Vaikken epäile, että muutkin yhtiöt saastuttavat, olisi vähän uskottavampaa, että kirjailija asettaisi jotain dataa, joka todistaa väitteen ”yleinen toimintatapa”.

Tämän lisäksi kirjailijan yksi pääargumenteista on, että nykyinen yhtiömuoto on luonteeltaan psykopaattinen ja tämän vuoksi sen toimintatapaa pitää rajoittaa lainsäädännöllä. Vaikka yhdyn siihen, että täysin rajoittamaton vapaa markkinatalous, jota Friedman ajaa, on täysin utopistinen, niin jättimäisen organisaatiomuodon patologisoiminen on täysin tarpeetonta ja tyhmää. Bakan menee omassa vertauskuvassaan niin pitkälle, että hän kysyy psykiatria diagnosioimaan yhtiömuotoa kuin tämä olisi jokin neuroottinen potilas. Kaikkea sitä lääketieteen ammattilainen joutuu tekemään rahasta! Koko kappale yhtiön ”luonteenpiirteitten” analysoinnista oli helvetin turha, kun muut kirjan argumentit olivat mielestäni tarpeeksi painavat.

Ehkä lempiosioni kirjassa oli historiallinen katasus siitä, kuinka monta kertaa yhtiöt ovat tukeneet fasismia ja, jopa yrittäneet kerran tukea USA:n fasistista vallankaappausta. Näihin ainakin löytyivät ihan kattavat viitteet. Kirjailija käyttääkin näitä fasismitapauksia osoittaakseen, miten pitkälle voiton tavoittelu voi mennä.Kirjailijan mukaan, jos yhtiöille annetaan täydellinen vapaus tehdä ihan mitä huvittaa, niin joko yhtiöt tulevat hallitsemaan kaikki ihmisen elämänmuodot, muuttuen näin käytännössä fasistiseksi valtioksi tai eriarvoisuus tulee kasvamaan niin jyrkäksi, että fasismi tai kommunismi tulevat nousemaan köyhälistön suosioon. Viimeistään silloin kapitalismin bileet tulevat loppumaan ja kenelläkään ei tule olemaan hauskaa.

Eli aika epätasainen tekele, joka ei mielestäni vakuuta ketään muuta kuin sellaisia, jotka ovat jo samaa mieltä kirjailijan kanssa yhtiöitten haitallisista vaikutuksista. Mielestäni hyvä historian kirja, mutta huono argumentoimaan yhtiömuodon rajoittamisesta yleishyödylliseksi organisaatioksi.

Tästä kirjasta on muuten tehty samanniminen dokumenttielokuva, joka käsittelee samoja asioita, joten jos viitteiden tarkistus ei kiinnosta, niin dokumenttielokuvan katsominen on viihdyttävämpää.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Talous