Avainsana-arkisto: syrjäytyminen

Suomen marginaalista keskiöön

Hanna-Riikka Kuisman ”Kerrostalo” on tänä vuonna julkaistu romaani suomalaisen kerrostalolähiön murhamysteeristä.

18

Idea

Kirjassa seurataan eri hahmojen kurjaa elämää suomalaisen yhteiskunnan marginaaleissa ja miten nämä kokevat omista lähtökohdistaan kerrostalokompleksin ja sen rikollisen maailman. Kaikki hahmot joutuvat kosketuksiin koko lähiön pimeän salaisuuden kanssa, mutta kukaan heistä ei pääse tarpeeksi syvälle saadakseen kokonaiskuvan. Kaikki vain tietävät joko tietoisesti tai alituisesti jotain olevan pahasti väärässä koko alueessa. Kirjassa seurataan niin koditonta vanhusta, fundamentalistikristillistä raittiusaktivistia, huumeriippuvaisia, seksityöläistä, autistista tyttöä, uusnatsia, anarkistista hakkeria, juoruavaa yksinhuoltajaäitiä, rikollisjengiä ja monia muita. Kaikilla on omat intressit, omat tarinansa ja risteävät kohtalot.

Kirjan kerronta siirtyykin yhdestä perspektiivistä kuin zoomaava kamera, joka lähtee seuraamaan yhden hahmon ajatuksia, kunnes tämä näkee toisen hahmon, arvioi tätä oman maailmankuvansa kautta, jolloin kerronta hyppää hahmon katseen kohteessa olevan toisen hahmon perspektiiviin ja niin edelleen. Lukijalta tuntuu kuin tämä olisi kuuluisan elefanttikertomuksen osapuoli, joka yhtä sokeana seuraa muitten sokeitten kanssa elefantin tunnustelua, kykenemättä käsittämään mikä eläin oikeastaan on kyseessä? Eli kirjan fiktiomaisuudesta huolimatta, lukukokemus on kuin oikeasta arkielämästä, jossa uutisia seurattaessa hyvin harvalla ihmisellä on kokonaiskuva maailman tapahtumista, ainoastaan puoliksi koottuja kokonaisuuksia, joista puuttuu paljon elementtejä. Kuitenkin Kuisman kirjassa puuttuvat elementit ovat tahallaan jätettyjä aukkoja, jotta lukijan nälkä mysteerin selvittämisestä jatkuu.

Mutta tämä romaani ei ole vain jännittävä kertomus mystisistä kuolemista, vaan aika kantaaottava teos, jonka kerronta paljastaa aika yksityiskohtaisesti suomalaisen syrjäytyneen väestön karua arkea. Hahmot eivät ole vain sosiaalisesti ja taloudellisesti syrjäytyneitä valtaväestöstä, vaan fyysisesti, kun kerrostalolähiö on kaukana kaupungin keskustassa, palvelutkin ovat karanneet ja busseja tai takseja ei melkein kulje arkisin. Ihmiset ovatkin melkein loukussa rapistuvassa rakennuksessa, joka on vielä joutunut salaperäisen kansainvälisen investointiyrityksen omistukseen. Ihmiset ovat menettäneet täysin itsenäisyytensä ja elävät eräänlaista darwinistista kamppailua omasta olemassaolostaan ympäristössä, jossa samaan aikaan heidät on jätetty oman onnensa nojaan, muta ovat jatkuvan kasvottoman kontrollin alaisia. Ihmiset ovatkin vapaita myymään kehoaan ja huumeita, mutta vain rajatulla kerrostaloalueella. Kamerat ja vartijat varmistavat, että heidän muodostama ”heikompi aines” ei leviä rikkaimmille alueille, vaan pysyy muhimassa radikalismia ja katkeruutta betoniviidakossa. Kuisma ei saarnaa tässä suomalaisen yhteiskunnan rappiollisuudesta, vaan lukija itse onnistuu ymmärtämään sen lukiessaan hahmojen arjesta, mikä on mielestäni paljon vahvempi tapa saada joku omaksumaan viestin sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, kuin suora saarna jonkun hahmon suusta.

Harhaanjohtava kansitaide

Kun otin tämän kirjan lukulistalle luulin sen olevan kauhukertomus kerrostalolähiössä tai dekkari, aika säväyttävän kansitaiteen vuoksi, mutta olinkin väärässä. Vihaan dekkareita, mutta päätin kokeilla tätä kirjaa, koska sen takakansikuvaus kuulosti mielenkiintoiselta, silti odotin pettyvän, koska harva dekkari on kokemukseni mukaan oikeasti hyvä. Mutta tämä ei ole dekkari, vaan aika monimutkainen, mutta maanläheinen kertomus marginalisoidun väestön sosiaalisista ongelmista, johon on sekoitettu mysteeri, johon harvalla hahmolla on energiaa keskittyä. Eli tässä ei ole mitään yksittäistä sankaripoliisia, joka tutkii mysteeriä, vaan eri hahmot omalla vapaalla ajallaan yrittävät selvittää murhia silloin kuin jaksavat. Eli kirjan viesti on, ettei oikeasti ihmisiä kiinnosta murhat, vaan maksimissaan jotkut haluavat selvittää ne koska kuolleitten ihmisten kohtaaminen lenkin aikana ahdistaa. Poliisi onkin tässä romaanissa täysin poissaoleva, koska heillä on ”tärkeämpiä asioita” selvitettävänä. Verinen kansitaide onkin todennäköisesti kustantamon markkinointipäätös, jolla saadaan dekkarilukijat lukemaan jotain syvällisempää kuin vielä yksi kertomus kuolleesta naisesta ja alkholisoituneesta entisestä poliisista, joka yksinäisenä siemailee viskiä, samalla kuin viereisen hotellin noenvalot heijastavat punaisia ja sinisiä sävyjä tämän masentuneisiin ja huonosti ajeltuihin kasvoihin.

Ongelmia

Ainoa ongelma tässä romaanissa on se, että tässä keskitytään vain valkoisten kantasuomalaisen arkeen. Romaanissa esiintyy pakolaisia, maahanmuuttajia ja romaneja, mutta he ovat vain etäisiä hahmoja, joitten perspektiivejä ei kuulla. Ehkä kirjailija ei uskaltanut kertoa näitten ihmisten perspektiivistä, koska itsekään ei tunne heitä, eikä halua näin edistää rasistisia steroetypioita vahingossa tai sitten tämä ei vain jaksanut vaivautua kertomaan näitten ihmisten elämästä, koska ei koe heitä tärkeiksi. Minusta jos uskaltaa kirjoittaa uusnatsien, seksityöläisten ja huumeriippuvaisen elämästä, pitäisi uskaltaa kirjoittaa yhteiskunnan kaikista heikompiosaisista, eli pakolaisista, jotka elävät täysin yhteiskunnan armoilla, maahanmuuttajista ja romaneista, jotka ovat eläneet pitempää Suomessa, mutta yhä joutuvat kohtaamaan rasismia ja alituista väkivallan ja viranomaiskontrollin vaaraa, vain koska näyttävät erilaisilta. Tämä romani olisikin voinut ottaa kantaa ajankohtaisempiin ongelmiin ja osoittaa, että kaikilla köyhillä on sama kamppailu.

Yhteenveto

Hanna-Riikka Kuisman ”Kerrostalo” on loistava romaani, joka menetti tilaisuuden olla merkittävä sen aihepiirin rajauksen vuoksi, mutta silti kertomuksena tämä on todella hyvä kirja, joka ei ole vain rikosromaani, vaan aika realistinen kuvaus suomalaisesta köyhyydestä ja syrjäytymisestä.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Tuottaako uusliberalismi koulumurhaajia?

Siitä on kulunut 10 vuotta, kun Jokelan ja Kauhajoen koulusurmat tapahtuivat. Näitten jälkeen yhtään vastaavaa ei ole Suomessa enää tapahtunut. Meillä on toki muita väkivaltaongelmia ja jopa ensimmäinen jihadistinen terrori-isku on ehditty kokea. Silti koulusurmat kiinnostavat, erityisesti kun USA:ssa niitten lukumäärä on vain kiihtynyt sitten 1990-luvun. Miksi meillä on 10 vuodessa ollut vain kaksi traagista tapausta? Tämä Jussi Särelän, vuonna 2008 julkaistu ”Koulumurhat” pamfletti mainittiin Anssi Kullbergin toimittamassa ”Suomi, terrorismi, SUPO” (2011) kirjassa, joten laitoin sen lukulistaan. Ehkä tämä kirja voi antaa vastauksen kysymykseeni.

15

Eric-Pekka Auvinen

Olen kirjoittanut Auvisen manifestista ja tässäkin kirjassa tehtiin samoja havaintoja. Auvinen oli tekstin perustella äärioikeistolainen, muttei natsi tai rasisti. Auvinen oli oman identifikaationsa mukaan yksilökeskeinen oikeistolainen, joka kirjoitti Suomi24 foorumille lukuisia tekstejä tasa-arvoa, suvaitsevaisuutta, ihmisoikeuksia ja poliittista korrektiutta vastaan. Mutta myöskin siitä, miten amerikkalaiset massamurhaajat ovat hänen idoleitaan. Omassa manifestissaan taas kouluampuja kirjoitti totalitaristisen vision, jossa vain vahvat yksilöt saavat elää vapaasti ja ”epäkelvot” orjuutetaan. Kaikki tämä viittaa jonkinlaiseen äärioikeistolaiseen ajatteluun.

Tämän kirjan mukaan Auvinen oli nuorempana Pohjois-Koreaa ihaileva kommunisti, joka lukiossa teki täyskäännöksen kovan luokan oikeistolaisuuteen, jonka ydin oli antikommunismi. Auvisen kuultiin sanoneen lukiossa, että kommunistit eivät olleet edes ihmisiä, vaan eläimiä, joita tulisi hävittää. Kummallisinta tällaisessa antikommunismissa on se, että vuonna 2008 kommunisteilla ei ollut samaa vaikutusvaltaa tai lukumäärää kuin vaikka 70-luvulla.

Tietenkin kirjassa paljastuu, että Auvinen oli myöskin sovinisti. Kirjailija itse ei tee tätä havaintoa, mikä vähän kertoo hänen omista asenteistaan. Särkelä mainitsee, että Auvinen oli kirjoittanut nettiin unelmastaan, johon kuului vaimo ja oma perunamaa. Kirjailijan mukaan tämä kirjoitus julkaistiin kolme kuukautta ennen koulusurmia. Tämä tarkoittaa, että kolmessa kuukaudessa Auvinen lakkasi ajattelemasta tulevaisuuttaan. Kuitenkin tässä perunamaakirjoituksessa Auvinen kuvaa hypoteettista vaimoaan näin: ”Ai niin ja totta kai omistan fiksun ja kauniin naaraan. Hänen kanssaan voisi puuhastella kun tylsistyttää.” Voi toki olla, että Auvinen oli niin epäkypsä, ettei hän osannut kirjoittaa naisista omatoimisina ihmisinä, mutta voi olla myöskin, että hänellä oli todella vinoutunut käsite naisista seksiobjekteina, melkein epäihmisinä. Ainakin incel-foorumeissa on havaittu tällaista naisia dehumanisoivaa kirjoittelua.  Tietäen, että tämän tekstipätkän kirjoittaja oli äärioikeistolainen massamurhaaja, tällainen sovinistitulkinta ei ole kovin kaukaa haettua.

Radikalisoitumisen syy?

Kirjailija rakentaa Auvisesta, lukuisisten asiakirjojen, lehtiartikkeleitten ja haastattelujen pohjalta, kuvan keskivertoa älykkäämmästä nuoresta miehestä, joka harrasti paljon yhteiskuntafilosofisten tekstien lukemista. Kuitenkin Auvinen ei lukenut varsinaisesti kirjoja, vaan internetin artikkeleita. Särkelän mukaan Auvisella ei ollut kovin paljon ystäviä, joitten kanssa keskustella lukemastaan kasvotusten, eikä hänen koulun filosofian kurssissa käsitelty kovin syvällisesti häntä askarruttavia ajattelijoita, kuten Nietzscheä. Särkelän mukaan ainoa vertaisryhmä, jonka kanssa Auvinen pääsi keskustelemaan filosofiasta olivat nettifoorumin anonyymit käyttäjät. Kirjailija esittääkin kiinnostavan teorian, että ennen vanhaa nuoriso luki kirjoja työväentalon tai vastaavien seurojen lukupiirissä yhdessä, jolloin nämä pystyivät käsittelemään lukemaansa terveellä tavalla. Nykyään nuoret eivät enää lue kirjoja tai keskustele lukemastaan fyysisesti edessään olevien ihmisten seurassa, erityisesti heitä vanhempien kanssa. Esimerkiksi minulla oli paljon onnea, että kasvoin lukeneessa perheessä, jossa oli hyvin matala kynnys keskustella kaikesta, kuten lukemastaan. Ehkä, jos en keskustelisi vanhempien kanssa lukemastani, tämä perverssien vihakirjojen lukeminen olisi radikalisoinut minut johonkin ääriliikkeeseen. Nyt vaan omahyväisesti kirjoitan blogeja niistä.

Särelän mukaan, kun nuori lukee vain internetissä satunnaisia tekstipätkiä Niezschen filosofiasta, tämän kypsyvä mieli ei pysty käsittelemään uusia ajatuksia kunnolla, jolloin tämä voi radikalisoitua. Tämä Särkelän teoria on uskottava, koska on todettu, että suurin osa jihadisteista eivät olleet kovin uskovaisia, eivätkä edes käyneet moskeijoissa tai lukeneet Koraania, ennen kuin netissä tai katukujissa radikalisoituivat. Moni jihadisti on todettu kärsineen identiteettiongelmista ja vieraantumisesta lähiyhteisöönsä, mikä on heijastanut kapinointiin vanhempien perinteistä islamia vastaan, kääntymällä äärimmäisen puritaaniseen salafismiin.

Särkelän mukaan Suomessa nuoriso syrjäytyy, koska uusliberalistinen politiikka on psykopatologisoinut ihmiset. Kirjailijan väittää, että uusliberalistinen järjestelmän tavoitteena on kaupallistaa kaikki julkiset tilat, jolloin ihmisten perinteiset kulttuuriset siteet hajoavat. Ihmiset yksilöllistetään kaupallisuuden kautta niin paljon, että he eristyvät toisistaan ja masentuvat. Sen sijaan, että syytettäisiin uusliberalistista järjestelmää ihmisten masennuksesta, syy vyörytetään yksilöitten ja julkisten instituutioitten niskaan. Yksilölle määrätään pillereitä, terapiaa tai noudattamaan lukuisia virallistettuja käyttäytymissääntöjä, joita ennen pidettiin itsestäänselvyytenä. Kirjailijan mukaan tällainen yhteiskunnallinen järjestelmä on vallassa Suomessa ja se luo apaattisia, kyynisiä ja murhanhimoisia nuoria. Jos en olisi lukenut Jarno Limnélin ja Jari Rantapelkosen ”Pelottaako? Nuoret ja turvallisuuden tulevaisuus” (2017) tutkimuksiin perustuvaa kirjaa, olisin sanonut tätä pamflettia vanhan sosiaalidemokraatin katkeriksi hourailuiksi, joissa kyynisesti politisoidaan kaksi tragediaa. Kuitenkin Limnél ja Jari Rantapelkonen tutkimukset toteavat suurin piirtein samaa kuin Särkelä.

Kiinnostavin juttu onkin kirjailijan käyttämä ”juridisointi” käsite, joka hänen mukaansa on ominaista uusliberaalille yhteiskunnalle. Kun kaupallistumien on hajottanut ihmisten yhteisöllisyyden ja yhtenäisen arvopohjan, nämä eivät osaa käyttäytyä enää, jolloin puhetta ja käytöstapoja on juridisoitava.Tämä tarkoittaa erilaisia käyttäytymissääntöjä, vihapuhelakeja ja muita syrjinnänvastaisia lakekeja. Särkelän mukaan ”poliittinen korrektius” on oikeastaan kapitalismin oire, jossa atomisoitujen ihmisten ajatuksia pyritään kontrolloimaan, koska vanhat sosiaaliset siteet, jotka tätä kontrollia ylläpitivät, hajotettiin. Mielestäni tämä on kiinnostava teoria, koska yleisesti poliittista korrektiutta pidetään vasemmiston syynä, mutta voikin olla, että syy, miksi juuri tämä vasemmiston ilmenemismuoto on yhteiskunnassamme niin vahva, on sen takia, koska se sallitaan uusliberaalissa yhteiskunnassa. Ammattiliittojen vahvuus tai kapitalismia kritisoivat puheenvuorot pyritään minimisoimaan ja puheen kontrollointi suodattamaan läpi. Tämä sen takia, koska omatuntoa omaavat liberaalit voivat käyttää poliittista korrektiutta suojellakseen naisia ja muita vähemmistöjä kapitalismin valuvioilta, ilman, että itse kapitalismia haastetaan. Särkelä ei olekaan ainoa, joka tämän on havainnut, vaan myöskin amerikkalaiset uusmarxistit ovat kirjoittaneet tästä ilmiöstä.  Särkelä kuitenkin menee pidemmälle ja esittää, että edellä mainittujen lisäksi, itse uusliberalistinen kilpailueetos on radikalisoinut osan nuorista, pitämään itseään yli-ihmisenä, joka on hävitettävä “ihmisroskat” väkivalloin.

Rakenne

Koska tämä kirja on pamfletti, se on selkeästi poliittinen ja kirjailijan agenda on hyvin vahvasti esillä. Tämä ei ole mikään objektiivisen tieteellinen esitys koulumurhien syistä ja seurauksista. Kuitenkin kirja on jaettu niin, että alussa kerrotaan kaikki faktat molemmista massamurhista, jonka jälkeen analysoidaan mitkä voisivat olla radikalisoivat tekijät ja lopussa sitten pohditaan ratkaisuja. Alku on se kaikista tieteellisin osio ja siitä eteenpäin kirjailijan oma ajattelu alkaa saada vanhempaa otetta tekstistä.

Ongelmia

Suurin ongelma tässä kirjassa on kirjailijan osaamattomuus. Vaikka tässä teoksessa oli paikoin kiinnostavia huomioita Auvisesta ja mielenkiintoisia teorioita radikalisoitumisesta, kirjailija yrittää ahtaa omaan teoriaan lähes kaikkea, mitä yhteiskunnassamme on, jolloin hänen heikko osaamisessa korostuu. Esimerkiksi tässä kirjassa havaitaan, että Auvisen manifestin visio oli sekoitusta fasismia ja anarkismia, jonka jälkeen kirjailija lähtee pitkään selostukseen uusliberalismin kauhuista. Tässä selostuksessa Särkelä puhuu anarkismista oikeistolaisena ideologiana, joka on kapitalismin edistämänä. Ongelma tässä selostuksessa on kirjailijan totaalinen tietämättömyys anarkismista. Särkelä sekoittaa anarkokommunisti Pjotor Kropotkinin ja anarkokapitalisti Ayn Randin ja libertaari Milton Friedmanin yhteen, osoittaen, ettei hän tiedä mistä puhuu. Suurin osa anarkisteista ovat vasemmistolaisia, ainakin ne, jotka harjoittavat ulkoparlamentaarista poliittista aktivismia. Anarkokapitalisteja ei joissain piireissä pidetä ”oikeina” anarkisteina, eikä heitä ole olemassakaan oikein muualla kuin netissä. Milton Friedman on taas uusliberaali talousteoreetikko, joka ei liity mitenkään anarkismiin, vaan enemmänkin 70-luvun klassisen liberalismin uuteen aaltoon.

Toinen ongelma on kirjailijan tyyli. Koko kirja on kuin vanhan sosiaalidemokraatin valitus, että nykymaailma on surkea ja kaikkien pitäisi palata antiikin Rooman hyveisiin. Kirjassa on jopa lista, mitä hyveitä ihmisten pitäisi harjoittaa. Ainakin itseäni ärsyttää suunnattomasti kaikki ”hyve” keskustelut, erityisesti, jos vielä referoidaan antiikin sivilisaatioita. En osaa selittää miksi.

Yhteenveto

Jussi Särelän ”Koulumurhat” on aika epätasainen tekele. Muutama kiinnostava oivallus suomalaisten koulusurmaajien radikalisoinnista, mutta suurimmaksi osaksi hyvin kömpelöä vasemmistolaista paatosta ”klassisen sivistyksen” katoamisesta ja uusliberalistisen politiikan kauhuista. Mielenkiintoisin osio kirjasta onkin alkuosa, jossa analysoidaan koulusurmia, mutta loppu on vain kirjailijan omat sekalaiset ajatukset laajasta yhteiskunnallisesta reformista, mitkä ovat aika tylsää luettavaa. Kirjan teesien paikkansapitävyyttä voikin nähdä siinä, että koulusurmia ei ole enää 10 vuoteen tapahtunut Suomessa, mutta nuorten apatia ja syrjäytyminen vain kiihtynyt.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus