Avainsana-arkisto: Taide

Taiteen musta kirja

Arla Kanervan ”Taiteen musta kirja – Miesten mielivallan historiaa” on tänä vuonna julkaistu tietokirja merkittävien taiteilijoitten harjoittamasta sukupuolisorrosta kautta historian.   

6

Idea  

Kanervan kirja on kokoelma erilaisia esimerkkitapauksia seksuaalisesti ahdistelevista taiteilijoista 1700-luvulta nykypäivään saakka, joita analysoidaan feministisellä linssillä. Kirjassa tarkastellaan niin runoilijoita, kuvataidemaalareita kuin elokuvaohjaajia. Heti alussa kirjailija toteaa, että se, että kirjan kaltaisessa julkisessa, avoimessa muodossa pyritään tuomaan esille todellisuudessa tapahtuneista asioita, ei länsimaisessa demokratiassa ole millään tavalla käsky lukijalle toimia tietyllä tavalla. Se on ainoastaan pyyntö ajatella itse. Eli ei tarvitse polttaa roviossa kyseisten taitelijoitten teoksia.   

Analyysi oli pääosin taitelijoitten ja yhteiskunnan puolustuspuheitten dekonstruointia, paljastaen kulttuurimme sovinistisia valtarakenteita. Kanerva on toimittaja, joten kirjan tyyli ei ole niinkään puolueettoman tieteellinen, vaan oikeastaan keskusteleva, jopa väittelevä. Lukiessa tätä kirjaa, tuntui kuin Kanerva olisi selaamassa taitelijoitten kohu-uutisia lööppilehdestä ja kommentoimassa niitä tuohtuvasti kahvikupin äärellä. Tämä intiimi tyyli toimi oikein hyvin, koska jotkut tapaukset ovat kammottavia, jopa aikalaisstandardeissa.  

Kirjan keskeisin teema ei ole niinkään moraalinen kauhistelu ja taitelijoitten maineitten tuhoaminen, vaan juuri nostaa esiin ne monet tavat, jolla yhteiskunnan valta-asemassa olevat ihmiset käyttävät valtaansa naisiin. Yhteiskunnassamme on suuri illuusio, että kaikki naiset haluavat rikkaita ja mahtavia miehiä. Esimerkiksi viime vuonna arvioimassani Henry Laasasen ”Naisten seksuaalinen valta” (2008) kirjassa argumentoidaan, että naiset pyrkivät etsimään rikkaita miehiä, jotta voisivat ”omia” tämän resursseja seksiä vastaan ja, että raiskaus ja seksuaalinen ahdistelu ovat miehen ”rankaisuvaltaa” jolla tämä samaan aikaan osoittaa uhrinsa ”markkina-arvon” ja ”kostaa naisen seksuaalisen ylivallan”. Laasanen mukaan seksuaalinen ahdistelu ja raiskaus eivät voi johtua miesten vallanhalusta naisten kehoja kohtaan, vaan ”turhautumisesta”, siitä, että vain rumia ja köyhiä miehiä syytetään seksuaalirikoksista. Arla Kanervan uutuuskirja osoittaa dokumentoiduilla esimerkkitapauksilla Laasasen kaltaisen miesasiamiesten ideat vääriksi. Mutta tässä Arlan kirjassa ei vain selosteta taitelijoitten sekoilua, vaan analysoidaan ja puretaan koko “taiteilijaneron” ideologisia ja kulttuurisia juuria ja oletuksia analysoimalla terminologian historiallisa käyttöä ja alkuperää. 

Miehille opetetaankin, että kunhan olet rikas, et tarvitse muuttaa asennettasi, vaan naiset oikein heittäytyvät jalkoihisi. Tällä asenteella monet taitelijat olettivatkin, että koska he ovat neroja, he ansaitsevat naisten kehot, elämän ja mielenterveyden. Kuitenkin naiset ovat itsenäisiä ihmisiä unelmillaan ja personalisuuksillaan, mikä on aiheuttanut ikäviäkin konflikteja, kun taitelijat eivät ole saaneet sen, minkä yhteiskunta on iskostanut heidän etuoikeudekseen.   

Mielenkiintoisin huomio olikin nykypäivän esimerkkitapaukset, joissa paljastuu, että juuri ne, jotka puolustivat jotain ahdistelusyytöksiä saaneita taitelijoita tai kritisoivat #metoo-liikettä, itse olivat syyllistyneet naisten ahdisteluun ja työpaikkakiusaamiseen. Kanerva paljastaakin taitelijoitten hyväveliverkoston, jossa suojellaan toistensa pimeimpiä harrastuksia.   

Ongelmia

Tämän kirjan suurin ongelma on kuitenkin lyhyys, joka johtui suurimmaksi osaksi siitä, että jotkut esimerkkitapaukset olivat kuvaukseltaan niin lyhyitä, että kirjailijan piti täyttää sivut kertomalla muista lähes asiaan liittymättömistä tapauksia. Esimerkiksi luet kappaleen Roman Polanskista, mutta sen sisällä kirjailija alkaa puhumaan muista ihmisistä, jotka eivät ihan liity Polanskiin. Toki näin kirjailija saa luotua laajemman yhteyden eri ahdistelutapauksien välillä, vakuuttaen lukijan, että näitä ongelmia ei ole vain taitelijaneroilla, vaan muillakin omistushaluisilla miehillä. Mutta suurin osa kirjasta onkin täytettä, mikä vähän tekee koko teoksesta turhan. Parempi olisi ollut julkaista netissä artikkelisarja kuin kokonainen kirja, jos ei keksi tarpeeksi esimerkkitapauksia.  

Yhteenveto   

Arla Kanervan ”Taiteen musta kirja – Miesten mielivallan historiaa” on hyvä pikku kirja vaikutusvaltaisten miesten harrastamasta seksuaalisesta sorrosta, mutta jos kaipaa raskasta ja kokonaisvaltaisempaa analyysiä, niin tässä sitä ei ole. Tämä onkin tyypillinen populaari listakirja, jonka erikoisuus on teema ja feministinen analyysikehys. Väittelevä ja keskusteleva tyyli tekikin teoksesta nopeaa ja helppoa luettavaa.  

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Historia

Kapitalistinen realismi

Mark Fisherin vuonna 2009 julkaistu ”Kapitalistinen realismi. Eikö ole olemassa vaihtoehtoja?” (oma suomennos) kiehtoi minua heti otsikosta lähtien. Kirjan nimi on väännös tunnetusta neuvostoliittolaisesta taidemuodosta ”Sosialistinen realismi”. Kirja teesi on, että elämme nykyään maailmassa, jossa kapitalismi on rajoittanut mielikuvitustamme. Kirjailijan mukaan kapitalismi on imenyt kaiken, mitä on tässä maailmassa, muuttaen ainoaksi mahdolliseksi ja lopulliseksi todellisuudeksi, joka määrittelee ne rajat, joissa voimme ajatella. Tämä tarkoittaa, että mikä tahansa idea, jonka lähtökohta ei ole kapitalismin olemassaolo pidetään ”epärealistisena”. Kirjailija nimeääkin tämän ilmiön ”kapitalistiseksi realismiksi”. Kuten voitte varmaan arvata, tämä kirja on vasemmistolainen, mutta tarkemmin tämä teos edustaa metamodernistista uusmarxismia. Kyllä, sellainenkin ideologia on olemassa!    

19

Postmodernismi   

Kirjailija vertaa kapitalismia John Carpenterin ”se” (1982) elokuvan avaruusolioon, kuvatakseen miten uskonnot, kulttuurit ja jopa antikapitalismi itsessään hajotetaan kapitalistisessa järjestelmässä sirpaleiksi, joita voidaan sekoittaa keskenään tai irrottaa alkuperäisestä kontekstista, myydäkseen ne jonkinlaisena kaupallisena tuotteena. Paras esimerkki tästä on juurikin Che Guevara paidat tai ”Vallankumous on alkanut!” mainoslauseet.  Kirjailija käyttää esimerkkinä myöskin Hollywood-elokuvia, joissa pahis on jokin suuryritys ja kysyy, miten kapitalismi voi rahoittaa elokuvia, joitten viesti on antikapitalistinen? Lawrence vastaa, että näitten antikapitalististen elokuvien tarkoitus on performoida meille vallankumous, jotta saisimme hetken olla tyytyväisiä ”vastarinnasta” ja palata normaaliin elämään.  

Stalin-cola project

Esimerkki postmodernismista: Lukion kuvataidetunnin projektini, koska olin jo silloin pirun sairas hyypiö

Lawrencen mukaan tämä kapitalismin tapa sulattaa itseensä kaiken, aiheuttaa yhteisten arvojen hajoamisen. Kun kaikki on manipuloitavissa ja kaupallistettavissa, ainoa jäljelle jäävä arvo ihmisille on rahan tavoittelu. Tämä luo ihmisissä äärimmäistä kyynisyyttä, joka puolestaan rajoittaa ihmisten ajatusten horisonttia. Kirjan mukaan me kaikki olemme oppineet, että ideologiat ja uskonnot ovat vaarallisia, koska ne voivat sokaista meidät fanaattisuuteen, joka aiheuttaa sortoa ja kansanmurhia. Kapitalismi markkinoikin itseään juuri epäideologiana tai oikeastaan kilpenä ideologioita vastaan. Kapitalismi muuttuukin ainoaksi ”realistiseksi” ideologiaksi, joka estää meitä toivomasta parempaa maailmaa kuin tämä. Koska mikä tahansa muu yhteiskunnallinen visio, jota voisimme ajatella, heti kehystetään vaaralliseksi utopiaksi, joka voi aiheuttaa enemmän kärsimystä kuin sen pitäisi korjata. Sen voi nähdä jo julkisessa keskustelussa, jossa gulagit tulevat puheenaiheeksi, heti jos kritisoi kapitalismia edes pikkasen. Mutta myöskin voimme huomata tämän Suomessa, jossa liikemies Harkimo ei ole perustamassa puoluetta, vaan ”kansanliikettä” joka “ei tunnusta väriä eikä se halua olla puolue.”, vaan se on puhtaasti ”asiantuntemukseen ja ongelmien ratkaisemiseen” perustuva puolue tai Trumpin presidenttikampanjaan, joka kehystettiin “jälki-ideologiseksi”  . Ilmastonmuutoskeskustelussa voi havaita samaa.    

Kuitenkin kirjailijan mukaan kapitalismilla on ideologia ja se on juurikin postmodernismi.  Postmodernismiin ei tarvitse uskoa, vaan se pärjää juurikin kyynisyydellä, jossa olemme tietoisia järjestelmän mättäneisyydestä, mutta emme tee mitään asian korjaamiseksi, koska se tarkoittaisi, että olemme omaksuneet ideologian. Sen sijaan lähdemmekin katsomaan antikapitalistista elokuvaa, ostamme ”vallankumouksellisen” kännykän, syömme vegaanijäätelön ja ajamme sähköautolla, uskoen että olemme osa ”vastarintaa”.    

Myöhäisen vaiheen kapitalismi   

Kirjan lähtökohta on se, että elämme myöhäisen vaiheen kapitalismia. Tämä on marxilainen teoria, jonka mukaan kapitalismi on saavuttanut maksimaalisen huipun, jonka jälkeen se tulee itsetuhoutumaan. Kirjailijan mukaan myöhäisen kapitalismin voi tunnistaa siitä, että talous ei kasvakaan uusien teknologioitten kautta, vaan olemassa olevien rakenteitten kaupallistamisella. Tämä tarkoittaa julkisen sektorin, luonnonvarojen ja jopa ihmisten yksityisyys. Kaikkia työläisten oikeuksia ja muita kaupan rajoituksia aletaan ajaa alas, jotta saataisiin puristettua viimeisetkin pisarat taloudellista kasvua. Työkin silpoutuu ja muuttuu pätkätöiksi tai ”mikroyrittäjyydeksi”. Mutta maailmaa ei voi loputtomasti kaupallistaa, joten jossain vaiheessa seinä tulee vastaan. Henkikökohtaisesti pidän tätä teoriaa hieman kyseenalaisena, koska se toimii, niin kauan kun kukaan ei keksi jotain uutta teknologiaa, josta luoda uutta talouskasvua.    

Koska historia ja kapitalismi ovat rajoittaneet meidän mielikuvitusta, kirjailija argumentoi, että esimerkiksi nuorten psyykkisten sairauksien lisääntyminen on depolitisoitu. Lawrencen mukaan, jos jossain muussa yhteiskunnassa niin suuri määrä nuoria kärsivät lukihäiriöistä, masennuksesta ja keskittymishäiriöstä, siitä olisi muodostunut poliittinen kysymys. Mutta koska elämme myöhäisen vaiheen kapitalismissa, tämä kysymys on yksityistetty. Nuorille tarjotaan lääkepillereitä, jotta heidän aivonsa voisivat sopeuta rappeutuvaan järjestelmään ja samalla luodaan uusi markkinarako, jota suuryritykset voivat hyödyntää. Vaikka tämä kuulostaa salaliittoteorialta, se on melko uskottava, kun näkee USA:n opioidiepidemian. Kirjailija kuitenkin laajentaa tätä kysymystä, pohtien, että kenties itse kaupallinen kulttuuri on aiheuttamassa nuorissa vakavia neurologisia vaivoja. Koska koko kulttuuri on alistettu pääomalle, kaikki mitä näemme ja kuulemme ovat oikeasti mainoksia, joissa informaatio on kompressoitu ja pureskeltu mahdollisimman helposti omaksuttavaksi. Nuoret sopeutuvatkin lukemaan lyhyitä tekstipätkiä, joissa on ääntä ja kuvaa. Kun sitten pitää yrittää lukea koulukirjoja, he huomaavat kärsivänsä luki- ja keskittymishäiriöstä. Tämäkin teoria on uskottava, jos on lukenut Nicholas Carrin kirjan ”Pinnalliset: mitä internet tekee aivoillemme” (2010) tai seurannut viimeisempiä uutisia aiheesta.

 

“Kapitalistinen realismi” käsittelee muitakin nykymaailmalle ongelmia, kuten julkisten instituutioitten alistaminen markkinalogiikalle, jota kirjailija nimeää ”markkinastalinismiksi” ja suuryritysten johtajia, jotka henkilökohtaisesti ovat hyvinkin edistyksellisiä, mutta johtavat yrityksiään rautaisella kädellä, välittämättä ihmisoikeuksista. Esim Bill Gates, Elon Musk ja George Soros. Jatkaakseen provosoivaa linjaa, kirjailija kutsuu näitä yrittäjiä ”liberaalikommunisteiksi.” Koska he uskovat, että he voivat toteuttaa ”vallankumouksen” myymällä lisää tuotteita ja rahoittamalla hyväntekeväisyysjärjestöjä. Samalla kirja käsittelee, miten kaikki suuret vasemmalla kaleillaan olevat puolueet, kuten USA:n demokraatit ja Euroopan Sosiaalidemokraattiset puolueet ovat 2000-luvun alussa käänteet kelkkansa uusliberalismin suuntaan. Tässä kohtaan kirja on hieman vanhentunut, koska USA:ssa demokraatit ovat kokemassa sosiaalidemokraattien valtauksen ja Iso-Britanniassa Labour-puolue on palavasanaisen sosialistin johdossa.    

Yhteenveto   

Tässä kohtaan törmäämme jännään havaintoon, jos on seurannut blogiani pitempää: postmodernismi on ilmiö, jota sekä äärioikeisto, että -vasemmisto uskovat. Äärioikeiston mukaan postmodernismi on kommunistien salaliitto, joka on tuhoamassa länsimainen sivilisaation homorummutuksella ja maahanmuutolla, kun taas -vasemmiston mukaan se on kapitalismin taustaideologia, joka aiheuttaa yhteisöllisyyden hajoamisen. Tämän kirjan teesit muistuttavat joiltain elementeiltään äärioikeiston teesejä. Ainakin viholliset ovat melkein samoja, mutta äärioikeistolle ominainen teleologia (asioitten mieltäminen tarkoitushaluiseksi tai tietoisiksi) puuttuu tästä kirjasta. ”Kapitalistisessa realismissa” tukeudutaan vahvasti 60-70-luvun postmodernistisiin teoreetikkoihin, mutta pyritään rakentamaan niitten havaintojensa pohjalta uusi teoria nykymaailmastamme. Nämä teoriat vaikuttavat monilta osin melko uskottavilta, erityisesti kun olen tehnyt samoja havaintoja lähes koko ikäni. Esimerkiksi lukiossa kuvataidetunnilla tein oman ”Stalin Cola” mainoksen, kertoakseen yhteiskunnan tilasta, jossa mikään ei ole pyhää ja kaikki on myytävänä. Vaikka tämä kirja on marxilainen se ei tukeudu vanhaan kommunismiin, erityisesti kun kirjailija käyttää ”stalinismia” synonyymina byrokratiakontrollille. Jos on kiinnostunut lukemaan jotain aivan laatikon ulkopuolelta olevaa, mieltä avartavaa tai vain todella eksoottista filosofiaa, suosittelen tätä kirjaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta