Avainsana-arkisto: taikuus

”Kuninkaitten tapa” ja mielikuvituksen rajallisuus.

Brandon Sandersonin ”Kuninkaitten tapa” (oma suomennos) on yksi tavanomaisimmista ja samaan aikaan erikoisempia fantasiakirjoja, joita olen lukenut. Tämä vuonna 2010 julkaistu kirja ei oikein kerro mistään, vaan se on alustus suuremmalle tarinalle. Kirjan fantasiamaailma on aika tavanomainen, paitsi että sitä riivaa välillä supermyrskyt ja suurin osa eläimistä ovat äyriäisiä. Tietenkin myyvin osio romaanista on taikavoima, jota jotkut ihmiset, erityisesti eräs mystinen salamurhaaja hallitsevat. Tämä taikavoima mahdollistaa yliluonnollisen vahvan kehon, joka pystyy kosketuksella höyrystämään kallioita tai antamaan käyttäjälle kyvyn hypätä korkeammalle kuin muut.   

7

Ympäristönsä vanki   

Mielenkiintoinen aspekti Brandon Sandersonin ”Kuninkaitten tapa” romaanissa on se, että sen fantasiamaailmassa vain naiset osaavat lukea ja kirjoittaa. Tämä tarkoittaa, että kaikki virkamiehet ja tiedemiehet ovat naisia. Miehet taas ovat tässä maailmassa ”vain” työläisiä, sotureita ja politiikkoja. Sukupuoliroolien kääntäminen osittain päinvastaisiksi on ainoa asia, äyriäisten lisäksi, mikä erottaa tämän fantasiaromaanin muista.   

Silti asetelmien kääntäminen kiinnitti huomiota siihen, mitä kirjailija ei kääntänyt: Sandersonin luomassa maailmassa valkoiset ovat yhä hallitseva kansa ja mustat orjia. Koska kirjailija oli muuttanut naisten roolin tasa-arvoisemmaksi kuvitteellisessa maailmassaan, niin oli todella outoa nähdä, ettei kirjailijan mielikuvitus riittänyt kuvittelemaan, että kenties mustat olisivat hegemonisessa asemassa edes fantasiamaailmassa! Olen lukenut jo aika paljon fantasiakirjallisuutta ja en ole vieläkään lukenut yhtään genren kirjaa, joissa valkoiset eivät olisi eurooppalaisen esikuviensa kaltaisia. Se on valitettavaa, että genre, jonka ydinteema on vapaa mielikuvitus, ei kykene luomaan maailmoja, jotka haastavat meidän nykyisiä etnisiä mielikuvia. Kirjailija pystyy maksimissaan kuvittelemaan valkoisia naisia tieteiden tekijöinä ja äyriäisiä koirina ja lintuina, mutta ei mustaa imperiumia, joka orjuuttaisi valkoisia.    

Ja ennen kuin joku tulee sanomaan, tiedän että on olemassa fantasiakirjoja, joissa mustat ovat niskan päällä, mutta lukulistani on niin pitkä, etten ole päässyt vielä lukemaan niitä. 

Juoni?   

Tässä romaanissa on monta juonentynkää, jotka eivät kunnolla ehdi edes alkaa. Romaani yrittää olla jonkinlainen ”Tulen ja jään laulu”-tyyppinen monihenkilöinen raaka reaalipoliittinen fantasiaseikkailu, mutta erottumatta kovinkaan paljon esikuvastaan. Teknisesti tässä romaanissa ei ole mitään vikaa, vaan tämä on hyvin kirjoitettu ja viihdyttävä kirja.    

Yhteenveto    

Brandon Sandersonin ”The Way of Kings” oli sen verran viihdyttävä ja kiehtova lukukokemus, että tulen lukemaan sarjan muut kirjat, mutta ei tässä ole mitään kovin ”myytävää”, jos ei laske äyriäisiä ja lukutaitoisia naisia.    

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Kryptomarxilaista fantasiakirjallisuutta?

Yksi syy, miksi pidän scifistä enemmän kuin fantasiasta on sen poliittisuus. Mielikuvissani fantasia yrittää olla ajaton kuin sadut, joten ne harvoin ottavat suoraan kantaa oikean maailman poliittisiin kiistoihin. Vaikkakin tällaisella ajattomalla kerrontatyypillä on paikkansa kirjallisuudessa, en ottanut fantasiakirjoja kovin vakavasti sen takia. Minusta fantasiakirjallisuus oli enemmän eskapismia kuin scifi, joka tunnetusti ottaa rankastikin kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Mutta sitten luin Brandon Sandersonin vuonna 2006 julkaisema ”Usvasyntyinen. Viimeinen valtakunta” romaanin.  

12

Idea   

Sandersonin kirja kertoo ”Viimeinen valtakunta” nimisestä imperiumista, jonka myyttinen jumalakuningas loi pelastettuaan maailman sitä tuhoavalta pimeältä voimalta. Mutta tämä imperiumi ei olekaan mikään paratiisi, vaan päivittäisistä tuhkasateista kärsivä harmaa maailma, missä suurin osa kansasta on orjia. Yöllä maailma peittyy pelottaviin sumupilviin, joitten seassa leijuu mystisiä hirviöitä. Mutta tässä maailmassa on myöskin taikuutta. Aatelit ja jotkut ”usvasyntyiset” ihmiset kykenevät manipuloimaan metallipaloja saadakseen yliluonnollisia voimia, joilla hyppiä, lyödä ja juosta nopeammin.    

Jotkut ihmiset tajuavat, että maailmassa on jotain pahasti väärässä, joten he perustavat vastarintaliikkeen kaataakseen imperiumin. Seuraamme Vin nimistä kuusitoistavuotiasta taskuvarasta, joka värvätään vastarintaliikkeen agentiksi. Vastarintaliikkeessä Vinille opetetaan metallien manipulaatiota ja hän huomaakin olevansa usvasyntyinen. Tämä tarkoittaa, että hän on erityisen kyvykäs manipuloimaan metalleja saadakseen yli-inhimillisiä voimia. Tästä alkaa huikea seikkailu kaataakseen ”Viimeisen valtakunnan”   

Verta, kyyneliä ja hikeä   

Kirjan mukaan ”Viimeinen imperiumi” on ollut olemassa jo tuhat vuotta, eikä sitä ole onnistuttu kaataa. Tämä johtuu osittain siitä, että sitä hallitseva kuningas on itse jumala, mutta myöskin sen takia, koska imperiumi on totalitaristinen järjestelmä, missä vastarinta on lähes mahdotonta. Aateliset ja heidän kätyrit tarkkailevat orjia, varmistaakseen, ettei edes heidän silmissä ilmene uhmakkuutta. Romaanin aikana moni varomaton kuoleekin mitä brutaaleimmilla tavoilla, kun valtakunnan inkvisiitio alkaa kiinnostumaan heistä.    

Tämän lisäksi köyhälistön elämä on raakaa ja anteeksiantamatonta. Vin kasvoi todella kurjissa olosuhteissa ja koko romaanin aikana hän oppiikin luottamaan taas ihmisiin ja jopa löytämään rakkauden. Asioita, joita slummien alamaailmassa olivat mahdottomuuksia. Saat siis roimasti henkistä kuin fyysistä kamppailua tästä romaanista.   

Poliittinen subteksti   

Tämä on ehkä ensimmäinen fantasiaromaani sitten ”Tulen ja jään laulun” jossa panokset ovat todella kovia. ”Viimeinen valtakunta” vaikuttaa voittamattomalta järjestelmältä, jonka mahtavuus on niin vakuuttavaa, että jopa vastarintaliikkeen jäsenet ovat melko varmoja, että he kaikki tulevat kuolemaan. Moni kuoleekin. Merkittäviä hahmoja vain lahdataan tässä romaanissa. Ainoa asia, mikä saa heidät yrittämään, on ajatus osoittaa ihmisten vastarintahengen olemassaolon. Että ihmisten toivoa ei ole täysin murrettu. Lukiessani tätä romaania tuli mieleen, että se sisältää hyvinkin marxilaisen tai jakobiinilaisen poliittisen alavirran.    

Marxilaisuuden näkee vastarintaliikkeen hahmojen retoriikassa. Maailma ei ole vain jyrkästi epätasa-arvoinen orjayhteiskunta, vaan se on luokkayhteiskunta, jossa järjestelmän hegemonia ulottuu itse mielikuvitukseen. Suurin osa orjista ei pysty kuvittelemaan muuta elämää kuin orjuutta ja näin he tukevat heitä sortavaa järjestelmää. Jotkut hahmoista jopa puhuvat ”vallankumouksen potentiaalin” saavuttamisessa alaluokissa. Sama on aatelisissa, joista kaupungissa asuvat ovat oikeastaan porvareita, eikä suurmaaomistajia. Vastarintaliikkeen johtaja ei halua vain kaataa järjestelmän ja vaihtaa ”huonot” ihmiset ”hyviin”, vaan hän haluaa perustavanlaatuisesti muuttaa sen ja mahdollisesti hävittää koko omistava luokka väkivalloin. Vastarintaliikkeen hahmojen retoriikka on niin rajua, että se muistuttaa jopa bolsevikkejä. Mutta kirjailija on niin taitava, että tunnet myötätuntoa hahmojen väkivaltaisia ajatuksia kohtaan, vaikkakin itse romaanin päähenkilö Vin on hieman epäileväinen. Koko romaanin tarina tuntuukin olevan allegoria Venäjän tai Ranskan vallankumouksille.  

Kummallisesti ”Viimeinen imperiumi” itse tuntuu olevan allegoria Neuvostoliitolle. Imperiumia hallitseva kuningas oli maailman pelastanut sankari, joka mystisellä tavalla päättyi olemaan pahemman luokan sortaja. Hahmot pohdiskelevatkin, mikä meni vikaan? Oliko vallanhimo liian suuri? Mutta tämän lisäksi valtakunnan läpitunkeva läsnäolo ja tiukka valvonta muistuttivat Orwelin ”1984” romaanin maailmaa. Jotkut hahmoista vihjailevatkin, että vastarintaliike ei saa toistaa samoja virheitä, mitä valtakunnan kuningas on mahdollisesti tehnyt. Voisinkin sanoa, että tämä romaani on jännittävän seikkailun lisäksi tutkielma vallankumouksesta ja sen eri ulottuvuuksista.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä romaanissa on sen viimeiset kappaleet. Romaani on suurimmaksi osaksi mestarillisesti kirjoitettu. Samaistut hahmoihin niin paljon, että hurraat vallankumouksen ja Vinin henkisen kasvun puolesta, mutta loppua kohden tarina alkaa lässähtämään. Liian monta Deus ex machina-tyyppisiä juonenkäänteitä tapahtuu makuuni ja itse loppuhuipennus läsähtää totaalisesti kuin puhkottu ilmapallo. Tuntui samalta kuin Stephen Kingin romaaneissa: Alku ja keskiosa ovat mestarillisia, mutta loppu on aina surkea.    

Yhteenveto    

Brandon Sandersonin ”Usvasyntyinen. Viimeinen valtakunta” on loistava romaani huonosta loppuosasta huolimatta. Silti tämä on mestariteos, joka ansaitsee paikan fantasiaklassikkona. Omaperäinen taikuusjärjestelmä ja poliittinen subteksti erottavat tämän romaanin muista genren kirjoista. Sanderson osaa kirjoittaa todella henkeä salpaavia toimintakohtauksia, mutta myöskin moniulotteisia hahmoja, joitten tuntemuksiin pystyt samaistumaan, vaikkakin heillä on todella eksoottiset taustat. Kannattaa lukea!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Patrick Rothfussin velhokokelaan seksiorgiat

Kvothe joutuu vaikeuksiin velhoyliopistossa ja hän ottaa välivuoden rauhoittaakseen opettajien mielialoja. Loman sijaan Kvothe pääsee kaverin suosituksella työskentelemään kaukaisen maan pormestarille. Tästä alkaa lukuisa sarja seikkailuja, joihin liittyy maatierosvoja, maagisia seksiorgoita, outoja tulevaisuutta ennustavia hirviöitä, spartalaisia muistuttavan soturikansan taistelutaitojen opettelu ja nuorten naisten pelastaminen.  Tämä on Patrick Rothfussin vuonna 2011 julkaistun ”Viisaan miehen pelko” fantasiaromaanin toinen osa. Ensimmäinen oli ”Tuulen nimi” jossa seurataan, miten Kvothe pääsi yliopistoon ja opetteli manipuloimaan alkuaineita.

11

Juoni

Tarina vaikuttaa alussa hyvinkin kliseiseltä Harry Potterin-matkimiselta, mutta edetessä kaikki genren tyypilliset käänteet joko käännetään ylisalaisin tai itse kertoja pilkkaa niitä ja sanoo, että ”oikeassa” elämässä niin ei tapahdu. Tämä kuitenkin ei ole satiiri, vaan vakava ja aikuismaisempi fantasiakertomus velho-oppilaan seikkaluista.

Tarina on yhä jännittävä ja nyt hahmo on vanhempi. Alussa Kvothe on viisitoista vuotias ja muistelmien lopussa seitsemäntoista vuotta vanha.  Eli tässä on vähän sellaista R.R. Martin meininkiä, jossa alkemia on hyvin pitkälle enemmänkin tiedettä kuin taikuutta. Lukija alkaa tottua, että tässä fantasiamaailmassa ei tapahdu mitään yliluonnollista, vaan enemmänkin hyvin perinteistä ihmisten kanssakäymistä ja konfliktia. Mutta kun juonessa jotain mystistä tapahtuu, se on erikoinen tapahtuma, jossa lukija haukkoo henkeä hahmojen kanssa. Taikuus tässä romaanissa tuntuu juuri niin mahtavalta ja yliluonnolliselta voimalta kuin pitäisikin tuntua. Kuten onnistuneessa jatko-osassa fantastiset elementit ovat fantastisempia ja vaikutuksiltaan paljon suurempia kuin jos niitä esiintyisi tiheämmin.

Rakenne

”Viisaan miehen pelko” kertoo kahdesta aikatasosta, jossa nykyhetki on synkkä, pimeä ja täynnä mystisiä petoja. Näköjään maailma on romahtanut tai jotain sellaista. Kvothe on aikuisena kuuluisa sankarivelho, joka kertoo historiankirjoittajalle tämän nuoruudesta. Velhon muistelmista paljastuu, että nuoruusvuosilla maailma oli mukavampi paikka kuin nykyään. Eli tarina siirtyy välillä nykyaikaan ja menneisyyteen, joissa Kvothe persoonan ja kykyjä voidaan lukea muotoutuvan.

Folkloristiikkaa

Hahmot kertovat kirjassa satuja, juttuja, juoruja ja legendoja toisilleen luoden todella rikkaan ja realistisen maailman. Tämä maailma on näin samaan aikaan hyvin tuttu eurooppalaisten myyttien ja kertomusten maailma, että uusi ja tuntematon yhden kirjailijan kynäilyä. Mutta toisin kuin aiemmassa kirjassa, tässä hahmo joutuu itse toteamaan, että jotkut sadut ovat todellisia, koska hän on ollut kokemassa kuvatut tapahtumat. Kirjan sankari on itsekin kiinnostunut saduista, joten hän seuraa ja kerää itsestään kertovia kertomuksia, jotta voisi kartoittaa, miten ne ovat levittyään muuttaneet muotoaan. Yhdessä vaiheessa sankari huomaakin, että samasta tapahtumasta on lukuisia erilaisia versioita, joista yksi on absurdimpi kuin toinen.

Ongelmia

Tässä romaanissa on muutama ongelmakin. Ensimmäisen osan seikkailujen jälkeen, uudessa kirjassa aloitetaan yliopisto-opinnoilla ja niitten banaaleilla ongelmilla. Alulla ei olisi ongelmia, jos sarjan eka osa ei olisi laittanut odotuksia suurelle. Nyt melkein jätin kesken tämän kirjan, kun mitään merkittävää ei vaikuttanut tapahtuvan monen sivun verran. Vaan tässä oli alussa paljon tarpeetonta teinikinastelua, joka ei voisi vähempää kiinnostaa. Mutta kun Kvothe ottaa välivuoden, kunnon tarina alkaa.

Tässä tapahtuu oikeastaan vähän asioita, mutta nämä asiat vievät niin paljon tilaa, että voisivat olla melkein omia kirjoja. Aloin väsymään sankarin erilaisten seikkailujen kanssa, kun alkuinnostuksen jälkeen ne muuttuivat arkisiksi. Sitä kuvittelisi yliluonnollisen seksiorgian olevan jännittävää, mutta tässä kirjassa sitä pitkitetään niin paljon, että jopa hahmo alkaa siihen kyllästyä. Pituutta kasvatti erityisesti se, että Kvothe haluaa oppia kaikenlaista, joten puolet kirjasta on hahmon kuvailua siitä, miten hän hitaasti opetteli erilaisia taitoja seikkailujensa ohella. Alussa nämä yksityiskohtaiset kuvaukset olivat kivoja, mutta aloin väsyä niihin.

Toinen ongelma on kirjan vähän häiritseväksi menevä seksuaalisuus. Tarinan sankari on seitsemäntoista vuotias, mutta hän joutuukin myyttisen henkiolennon seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi. Tietenkin juonessa hahmo on mies ja täysin omasta tahdosta paneskelemassa tuhansia vuosia vanhaa hirviötä, mutta kuitenkin hän on alaikäinen, mikä häiritsi pikkuisen. Toki keskiajassa sijoittuvassa maailmassa seitsemäntoistavuotiasta pidettiin jo aikuisena, mutta silti on vähän vastuutonta kirjoittelua. Mutta hahmo lähtee tämän fantastisen orgiakokemuksen jälkeen paneskelamaan muutaman muun vanhemman naisen ja yhden ikäisensä. Siinä sitten saat lukea, miten ihmeellistä seksiä hahmo harrasti, milloin mistäkin syystä. Vaikka tämä romaani on aikuismaisempi kuin moni muu fantasiaromaani, seksikohtaukset olivat mielestäni outoja ja kömpelöitä.  Erityisesti, kun rakkauskohtaukset ovat todella herttaisia ja koskettavia. Kontrasti kasuaaliseksin ja ”oikean” rakkauden välillä olivat minusta todella huonosti toteutettuja.

Viimeisin pikkuhuomio on kirjassa esiintyvät kristilliset vertauskuvat ja ilmaisut. Tarina sijoittuu kuvitteellisiin maailmaan, jossa kristinuskoa ei ole olemassa, mutta silti hahmot käyttävät ilmauksia, jotka perustuvat Vanhaan testamenttiin. Suurin osa ihmisistä ei varmaan tällaisia ilmauksia edes tajua lukevansa, kun ovat länsimaalaisille niin itsestäänselviä, mutta minulle se ainakin rikkoi hetkeksi illuusion, että olin kokonaan toisessa maailmassa.

Yhteenveto

Puutteista huolimatta yhä hyvä romaani, jossa hahmotutkielman kehityksen seuraaminen on todella kiinnostavaa. Tässä ei vain harrasteta mahtavaa seksiä, vaan selvitetään erilaisia salajuonia, joista jotkut ovat hyvin maallisia vallantavoitteluita kuin toiset ovat suuria yliluonnollisia salaliittoja. Sitten tietenkin porukkaa räjäytetään salamoilla ja sen sellaista. Samalla kokonaisuutena tarina on innostava ja tunteita herättävä. Kuitenkin mestariteos tämä ei ole. Kolmas osa ei ole vielä julkaistu, mutta odotan sitä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin