Avainsana-arkisto: taitelijat

Taiteen musta kirja

Arla Kanervan ”Taiteen musta kirja – Miesten mielivallan historiaa” on tänä vuonna julkaistu tietokirja merkittävien taiteilijoitten harjoittamasta sukupuolisorrosta kautta historian.   

6

Idea  

Kanervan kirja on kokoelma erilaisia esimerkkitapauksia seksuaalisesti ahdistelevista taiteilijoista 1700-luvulta nykypäivään saakka, joita analysoidaan feministisellä linssillä. Kirjassa tarkastellaan niin runoilijoita, kuvataidemaalareita kuin elokuvaohjaajia. Heti alussa kirjailija toteaa, että se, että kirjan kaltaisessa julkisessa, avoimessa muodossa pyritään tuomaan esille todellisuudessa tapahtuneista asioita, ei länsimaisessa demokratiassa ole millään tavalla käsky lukijalle toimia tietyllä tavalla. Se on ainoastaan pyyntö ajatella itse. Eli ei tarvitse polttaa roviossa kyseisten taitelijoitten teoksia.   

Analyysi oli pääosin taitelijoitten ja yhteiskunnan puolustuspuheitten dekonstruointia, paljastaen kulttuurimme sovinistisia valtarakenteita. Kanerva on toimittaja, joten kirjan tyyli ei ole niinkään puolueettoman tieteellinen, vaan oikeastaan keskusteleva, jopa väittelevä. Lukiessa tätä kirjaa, tuntui kuin Kanerva olisi selaamassa taitelijoitten kohu-uutisia lööppilehdestä ja kommentoimassa niitä tuohtuvasti kahvikupin äärellä. Tämä intiimi tyyli toimi oikein hyvin, koska jotkut tapaukset ovat kammottavia, jopa aikalaisstandardeissa.  

Kirjan keskeisin teema ei ole niinkään moraalinen kauhistelu ja taitelijoitten maineitten tuhoaminen, vaan juuri nostaa esiin ne monet tavat, jolla yhteiskunnan valta-asemassa olevat ihmiset käyttävät valtaansa naisiin. Yhteiskunnassamme on suuri illuusio, että kaikki naiset haluavat rikkaita ja mahtavia miehiä. Esimerkiksi viime vuonna arvioimassani Henry Laasasen ”Naisten seksuaalinen valta” (2008) kirjassa argumentoidaan, että naiset pyrkivät etsimään rikkaita miehiä, jotta voisivat ”omia” tämän resursseja seksiä vastaan ja, että raiskaus ja seksuaalinen ahdistelu ovat miehen ”rankaisuvaltaa” jolla tämä samaan aikaan osoittaa uhrinsa ”markkina-arvon” ja ”kostaa naisen seksuaalisen ylivallan”. Laasanen mukaan seksuaalinen ahdistelu ja raiskaus eivät voi johtua miesten vallanhalusta naisten kehoja kohtaan, vaan ”turhautumisesta”, siitä, että vain rumia ja köyhiä miehiä syytetään seksuaalirikoksista. Arla Kanervan uutuuskirja osoittaa dokumentoiduilla esimerkkitapauksilla Laasasen kaltaisen miesasiamiesten ideat vääriksi. Mutta tässä Arlan kirjassa ei vain selosteta taitelijoitten sekoilua, vaan analysoidaan ja puretaan koko “taiteilijaneron” ideologisia ja kulttuurisia juuria ja oletuksia analysoimalla terminologian historiallisa käyttöä ja alkuperää. 

Miehille opetetaankin, että kunhan olet rikas, et tarvitse muuttaa asennettasi, vaan naiset oikein heittäytyvät jalkoihisi. Tällä asenteella monet taitelijat olettivatkin, että koska he ovat neroja, he ansaitsevat naisten kehot, elämän ja mielenterveyden. Kuitenkin naiset ovat itsenäisiä ihmisiä unelmillaan ja personalisuuksillaan, mikä on aiheuttanut ikäviäkin konflikteja, kun taitelijat eivät ole saaneet sen, minkä yhteiskunta on iskostanut heidän etuoikeudekseen.   

Mielenkiintoisin huomio olikin nykypäivän esimerkkitapaukset, joissa paljastuu, että juuri ne, jotka puolustivat jotain ahdistelusyytöksiä saaneita taitelijoita tai kritisoivat #metoo-liikettä, itse olivat syyllistyneet naisten ahdisteluun ja työpaikkakiusaamiseen. Kanerva paljastaakin taitelijoitten hyväveliverkoston, jossa suojellaan toistensa pimeimpiä harrastuksia.   

Ongelmia

Tämän kirjan suurin ongelma on kuitenkin lyhyys, joka johtui suurimmaksi osaksi siitä, että jotkut esimerkkitapaukset olivat kuvaukseltaan niin lyhyitä, että kirjailijan piti täyttää sivut kertomalla muista lähes asiaan liittymättömistä tapauksia. Esimerkiksi luet kappaleen Roman Polanskista, mutta sen sisällä kirjailija alkaa puhumaan muista ihmisistä, jotka eivät ihan liity Polanskiin. Toki näin kirjailija saa luotua laajemman yhteyden eri ahdistelutapauksien välillä, vakuuttaen lukijan, että näitä ongelmia ei ole vain taitelijaneroilla, vaan muillakin omistushaluisilla miehillä. Mutta suurin osa kirjasta onkin täytettä, mikä vähän tekee koko teoksesta turhan. Parempi olisi ollut julkaista netissä artikkelisarja kuin kokonainen kirja, jos ei keksi tarpeeksi esimerkkitapauksia.  

Yhteenveto   

Arla Kanervan ”Taiteen musta kirja – Miesten mielivallan historiaa” on hyvä pikku kirja vaikutusvaltaisten miesten harrastamasta seksuaalisesta sorrosta, mutta jos kaipaa raskasta ja kokonaisvaltaisempaa analyysiä, niin tässä sitä ei ole. Tämä onkin tyypillinen populaari listakirja, jonka erikoisuus on teema ja feministinen analyysikehys. Väittelevä ja keskusteleva tyyli tekikin teoksesta nopeaa ja helppoa luettavaa.  

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Historia

Hyvä verse – Suomiräpin naiset

Tänä vuonna julkaistu Heini Strandin ”Hyvä verse – Suomiräpin naiset” on naisräppäreitten kokemusmaailmasta kertova tietokirja.

11

Idea

Kirjassa käsitellään muusikkohaastattelujen kautta niin räppäriksi ryhtymistä kuin, miten on olla nainen hyvinkin maskuliinisessa musiikkigenressä? Tässä pääseekin näkemään, mitä räppärit ja biisit vaikuttivat nuoriin tyttöihin ja miten he pääsivät menestymään hyvinkin aggressiivisen maskuliinisessa musiikkigenressä. Kirjan viesti onkin, että jos asennetta löytyy, kaikki on mahdollista. Onhan hip hop hyvin punk-henkinen musiikkigenre, jossa ei paljon tarvita päästääkseen alkuun.

Mielenkiintoisin havainto oli, miten suurin osa taiteilijoista on avoimesti feministejä. Jotkut, jopa radikaalimmasta päästä. Osoittaa vähän omaa ennakkoluuloani musiikkigenreä kohtaan, että yllätyin, miten tiedostavat suomalaiset naisräppärit ovat. Tässä kirjassa haastateltavat puhuvat valkoisesta etuoikeudesta, patriarkaalista, sukupuoli-identiteetistä, intersektionalismista ja toksisesta maskuliinisuudesta. Mutta myöskin rankoista aiheista, kuten seksuaalisesta väkivallasta, eriarvoisesta palkasta ja musiikkilehdistön naisia vähättelevästä asenteesta. Mutta sen sijaan, että muusikot säälisivät itseään, he ovat luoneet oman tilansa tai aggressiivisesti vallanneet sen miehiltä.

Kirjassa ilmeneekin, että feministiset teoriat maailmasta eivät ole vain filosofisia konsepteja, joita norsunluutorneissa kyhätään, vaan arkitodellisuutta monille naisille. Monet kirjassa esiintyvät räppärit kertovat hyvinkin avoimesti elämästään ja verbalisoivat omalla kansanomaisella tavallaan miesten ja naisten välisiä tasa-arvo-ongelmia ja piilosyrjintää. Esimerkiksi räppäri Adikia melkein voisi olla lainamassa Simone de Beauvoiria, kun hän sanoi: “miehet voi puhua universaaleista asioista, mutta naiset puhuu naisasioista. Tai että miehet on ihmisiä, naiset on naisia.

Paras lause oli kuitenkin FanFanin (SOFA duosta), joka voisi olla koko tämän kirjan sisällön kiteytys ja yllättävän ajankohtainen: “Kun Cheek voi vetää räppikeikan uskottavasti rimpsumekossa, tää maailma on valmis

Ongelmia

Kirjassa oletetaan, että olet ennestään perehtynyt hip hoppiin, joten genreä ei paljon tässä selitetä. Sama on musikoiden kanssa, joista suurimmasta osasta en ole itsekkään koskaan kuullutkaan. Kuuntelen enemmän amerikkalaista hip hoppia. Jos ei tunne genreä hyvin, haastatteluissa ilmenevät ristiviittaukset vanhemman sukupolven räppäreihin tai tiettyihin alan klassikkoihin voivat mennä ohi.

Suurin ongelma on kirjan rakenteen kanssa. Stradi haastatteli useita suomalaisia naisräppäreitä ja eritteli heidän vastauksiaan erilaisiin teemoihin, joita sitten kirjailija taustoittaa hieman. Olisin kaivannut syvällisempää folkloristista analyysiä siitä, miksi niin moni räppäri tässä kirjassa on avoimesti feministi? Tähän pitäisi jotenkin vastata, koska vallassa olevan stereotypian mukaan hip hop on naisvihamielinen, väkivaltaa ihannoiva äärimaterialistinen musiikkigenre.

Johtuuko se esimerkiksi genren historiasta? Olihan 80-90-luvuilla paljon feministisiä amerikkalaisia räppäreitä. Vai johtuuko kenties yleisesti kulttuuristamme, jossa feminismi on päässyt valtavirtaan? Tai sen sijaan onko hip hop niin valtavirtaa, että feministitkin kuuntelevat sitä lapsesta asti ja näin genre on kulttuurimme oletusarvo, jolloin feministikin jatkaa musiikin tuottamista, mutta omasta perspektiivistä? Ainakin itse tunnen parikin feministiä, jotka kuuntelevat hip hoppia ja tutkivat sitä feministisellä linssillä. Tai sitten hip hopin omaehtoisuuden ja uhon takia? Kun nainen astuu hyvinkin aggressiivisen miehekkääseen taideympäristöön, feministi voi olla se kaikista provokatiivisin ja omaehtoinen identiteetti, jonka nainen voi omaksua? Onhan monille miehille pelottavampaa, että nainen on feministi kuin gangsteri. Tällaista kirja ei analysoi, vaan lukijan itse on luettava tarkkaan teemaeriteltyjä haastattelupätkiä muodostaakseen omat johtopäätökset.

Yhteenveto

Heini Strandin ”Hyvä verse – Suomiräpin naiset” on hyvä kooste suomalaisista naisräppäreistä, joka ei ole vain ihku fanikirja, jossa annetaan inspiraatiota nuorille tytöille, vaan hyvin tiedostava kirja, joka avaa suurempia yhteiskunnallisia teemoja nuorten naismuusikoitten haastattelujen kautta.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Kulttuuri