Avainsana-arkisto: taloushistoria

Talouskuri – Vaarallisen opin historia

Muistan kun yläasteella vuonna 2007 meille opetettiin, että EKP estää inflaation ja talouskriisin puhkeamisen korkopolitiikallaan. Sitten pari kuukautta sen jälkeen iski maailmanhistorian pahin talouskriisi. Lievästi sanottuna olin aika hämmentynyt. Päätin silloin, että koulu ei ollut tarpeeksi hyvä paikka oppiakseen asioita, vaan minun piti täydentää informaatiota itsenäisesti. Olen sitten lukenut laidasta laitaan talouskirjoja, niin Adam Smithin ”Kansojen varallisuus” (1776) kuin Karl Marxin ”Pääoma. Osa 1” (1867) ja kaikkea siitä välistä. Nyt otin tämän Mark Blythin vuonna 2013 julkaistun ”Talouskuri – Vaarallisen opin historia” kirjan luettavaksi.

11

Idea

Mark Blyth pyrkii perustelemaan tällä kirjalla, että talouskuri, jossa valtion menoja leikataan merkittävästi ja suuryritysten veroja alennetaan, ainoastaan lisää kurjistumista eikä elvytä taloutta. Kirjailija perustelee tämän historiallisella katsauksella, että teoreettisella analyysillä. Koko kirja on rakennettu eri talouskuria kumoaviin argumentteihin, joissa toistetaan lyhyesti, mutta eri tavalla, edellisten kappaleitten pointit. Näin kirjailija uskoo, että maalikko pystyy ymmärtämään jotain kirjan monimutkaisemmista talousteoreettisista argumenteista.

Historiaa

Kirjassa käydään läpi talousliberalismin teorian ja käytännön historiaa. Kirjailija osoittaa, että talousliberaaleilla teorioilla on yhä 1700-luvulta peräisin olevia oletuksia, jotka eivät vastaa enää nykyaikaa. Nämä oletukset aiheuttavat nykyisetkin talousliberaalit kannattamaan talouden elvyttämiskeinoja, jotka eivät ole koskaan toimineet.

Kirjailija eristää kolme liberalismin haaraa: Ensimmäinen on angloamerikkalainen klassinen liberalismi, jossa vastustetaan valtiota, koska pelätään sen varastavan kansalaisten yksityisomaisuuden omiin megalomaanisiin projekteihin, mutta samaan aikaan tunnustetaan, että ilman valtiota, yritysten perustaminen ja ylläpitäminen käy todella hankalaksi. Tämän vuoksi päädytään Adam Smithin kaltaiseen kompromissiin, jossa valtio pyritään pitämään mahdollisimman etäällä vapaakaupasta, mutta annetaan sille pikkuisen valtaa suojella sitä. Sitten on saksalainen sosiaalinen liberalismi (ordoliberalismi), jossa uskotaan, että ainoa tapa saada vapaa markkinatalous toimimaan parhaiten, on valtion interventio markkinoissa ja vahvan sosiaalisen turvaverkon ylläpitäminen työntekijöille. Kolmas laji on sitten itävaltalainen koulukunta, jonka mukaan valtion ei pidä vaikuttaa markkinoihin mitenkään ja antaa homman vain kulkea itsekseen. Näistä kolmesta haarasta on sitten moderneja sovelluksia, kuten uusliberalismi ja keynesiläisyys.

Ehkä tässä pitäisi avata, mitä tasan tarkkaan uusliberalismi tarkoittaa: Uusliberalismi on kirjan mukaan klassisen liberalismin versio, jossa pyritään elvyttämään talous yksityistämällä valtion omaisuutta. ”Uusi” etuliite tulee siitä, että silloin kun klassinen liberalismi kokeiltiin, valtioilla ei ollut kansallistettua omaisuutta, jota yksityistää, vaan ainoastaan valtioitten piti karsia ne niukat sääntelyt, joita sillä oli taloudesta. Kirjailijan mukaan alkuperäisessä klassisen liberalismin talousteorioissa ei koskaan puhuttu yksityistämisestä, joten nykyinen kuripolitiikka on uutta.

Kirjan ydin on avata Euroopan historiaa, osoittaakseen että joka kerta kuin talousliberalismin kuripolitiikkaa on kokeiltu, se ei ole toiminut. Kuitenkin sitä yhä kokeillaan nykypäivään saakka, uskoen että tällä kertaa se toimii. Kirjailija käyttää tällaisesta saman virheen toistamisesta ”zombietaloustiede” käsitettä. Vaikka kuinka kuripolitiikkaa on historian aikana epäonnistunut, silti joka kerta kun talouskriisi on puhjennut, sitä kokeillaan vielä kerran, ikään kuin se tällä kertaa toimisi. Kirjailijan lainaa Einsteinin lausetta kuvatakseen tätä zombietalousilmiötä: ”Hulluuden määritelmä on kokeilla samaa asiaa monta kertaa, odottaen erilaisen tuloksen.”

Teoriaa

Kirjailijan mukaan kuripolitiikan logiikka perustuu uskomukseen, että valtio on omalla tuki- tai sääntelypolitiikalla ”pakottanut” pankkien tai muun teollisuuden alan sekoilla markkinoilla, aiheuttaen talouskriisin. Jos valtio ei olisi rajoittanut ja tukenut markkinoita, vastuuttomat pankkiirit ja yrittäjät olisivat karsiutuneet jo ajat sitten kuin evoluution laissa ja kaikki toimisi todella siististi. Koska näin ei tehty, markkinat ovat vääristyneet, joten ainoa ratkaisu markkinoitten ”korjaamiseksi” on vähentää, jos ei kumota, ammattiliittojen vaikutusvaltaa, karsia työoikeuslakeja, julkisia menoja ja suurpääoman verotusta minimiin. Näin markkinat voivat taas kulkea luonnollisia uomia pitkin ja toimia hyvin.

Kirjailijan mukaan kuitenkin markkinat eivät tasaannu, vaan tilanne pahenee entisestään. Nyt yrittäjät eivät uskalla sijoittaa, koska he eivät voi ennustaa pystyvätkö nyt matalapalkkaiset ja työttömät kuluttajat ostamaan heidän tuotettaan. Samalla pankit eivät uskalla lainata, koska mikään ei estä heitä menettämästä rahojaan välittömästi. Ainoastaan valtavat kansainväliset korporaatiot selviävät kriisistä ja nekin eivät laajennu, koska ei ole olemassa tarpeeksi kuluttajia, jotka oikeuttaisivat laajennuksen. Samalla kansalaiset pakotetaan maksamaan omista veropusseista kaatuneitten pankkien elvytykset, koska valtion koetaan syypäänä kriisiin. Kirjailija tiivistääkin, että sen lisäksi, että kuripolitiikka on moraalisesti epäreilua se ei käytännössä toimi. Kirjailija antaa runsaasti esimerkkejä valtioista, jotka selvisivät talouskriiseiltä ainoastaan ankaralla valtion interventiolla.  Mutta myöskin hän paljastaa, että ne valtiot, jotka pidetään uusliberaalin politiikan mallioppilaina, eivät selvinneet kuripolitiikalla kriisistä.

Ongelmia

Suurin ongelma on kirjan kuivuus ja monimutkainen talouspoliittinen terminologia. Vaikka kirjailija selittää samat asiat useilla eri tavoilla, en voi olla täysin varma, että ymmärsin kaikkea.

Yhteenveto

Vaikka tämä kirja on selvästi vasemmistolainen, se pysyy talousliberalismin kehyksen sisällä, enimmäkseen uuskeynesiläisyydessä. Eli tämä ei ole mikään kommunistinen kirja, jossa argumentoidaan kapitalismin kumoamista, ainoastaan sitä, että hallitsematon talousliberalismin ja sen elvytyskeinot eivät toimi. Kirja myöskin käsittelee, miten EU:n eurojärjestelmä on tuhoon tuomittu, eikä se auta taloudessa ollenkaan. Aika hyvä kirja, mutta pitää lukea keskittyneesti, kun kieli on aika monimutkaista.

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Talous

Miksi kehitysmaat eivät kehity?

Monet ihmettelevät, miksi kehittyvät valtiot ovat niin köyhiä? Joittenkin mielestä se johtuu siitä, että eurooppalaiset imperiumit ryöstivät ja massamurhasivat alueen valtioioitten väestöt, jolloin näitten kansat eivät ole vieläkään toipuneet. Toisten mielestä taas afrikkalaiset, etelä-amerikkalaiset ja arabit ovat niin tyhmiä, että he eivät kykene parantamaan olojaan vaikka yrittäisivätkin, kolmansien mukaan taas näitten maitten kulttuurit ja uskonnot eivät yksinkertaisesti sovellu modernin kapitalismin harjoittamiseen. Neljänsien mukaan taas näissä maissa harjoitettiin sosialismia, joka tuhosi näitten taloudet niin perusteellisesti, että toipuminen kestää. Ekonomisti Ha-Joon Changin mukaan kaikki nämä näkemykset ovat väärässä. Vuonna 2008 julkaistussa kirjassaan ”Pahat samarialaiset. Rikkaitten valtioitten pimeät salaisuudet ja uhka globaalille hyvinvoinnille” (oma suomennos) esitetään, että syyllinen on uusliberaali talouspolitiikka.    

18

Teesi   

Ha-Joon Changin mukaan 70-80 luvuista lähtien IMF ja Maailmanpankki ovat tarjonneet lainoja köyhille kolmannen maailman valtioille, sillä ehdolla, että nämä orientoivat taloutensa vapaan markkinatalouden vaatimusten mukaan. Kirjailija kutsuu tällaista taloustieteellistä ideologiaa uusliberaaliksi, koska viimeksi kun tällaista politiikkaa harjoitettiin, oli 30-luku ja moderni talousliberalismi on vielä radikaalimpi kuin vanha. Oikeastaan kirjailijan mukaan se on enemmän salatiede kuin ideologia. Salatiede siinä mielessä, että ulkopuolisille uusliberaalia politiikkaa esitetään vapaana markkinataloutena, yleensä nakkikiskimyyjän kautta, joka vapaehtoisesti vaihtaa valmistamansa hodarit rahaan, vapehtoisesti ostavan asiakkaan kanssa. Todellisuudessa tällaista politiikkaa tuntevat tietävät, että vapaata markkinataloutta ei oikeasti ole olemassa ja suurin osa rahasta tehdään kansainvälisten korporaatioitten tai valtioitten välisillä sisäisillä kaupoilla. Uusliberalismissa on oma fantastinen syntykertomus ja pääoman profeetat, joita mainostetaan ulkopuolisille suurina hyväntekijöinä ja demokratian edistäjinä, vaikka monet tukivat avoimesti brutaaleja diktatuureja ja murskasivat väkivaltaisesti ammattiliittoja.  

Käytännössä uusliberaalismi tarkoittaa valtionyhtiöitten yksityistämistä, yritystoimintaa rajoittavien lakien, verojen ja tullimaksujen karsimista, jotta rahavirrat liikkuisivat tehokkaammin, vaurastaen kansakunnan. Mutta käytännössä nämä ehdotukset ovat tuhonneet niitä harjoittavien köyhien valtioitten taloudet entisestään, jolloin monet ovat kysyneet, missä on vika? Kirjailijan mukaan vapaata markkinataloutta kannattavat ovat niin varmoja oman järjestelmänsä ylivoimaisuudesta, että he eivät suostu tarkastelemaan onko siinä itsessään vikaa, vaan pyrkivät etsimään syitä itse kehittyvien maitten asukkaista.   

Kirjailija käyttää historiaa ja taloustiedettä osoittaakseen, että rikkaat länsimaalaiset valtiot eivät rikastuneet vapaalla markkinataloudella, vaan rankalla sosialismilla, protektionismilla ja korporativismilla. Näillä edellä mainituilla poliittisilla ohjelmilla valtiot nostattivat itsensä tarpeeksi vakaaseen taloudelliseen tasoon, että voisivat aidosti harjoittaa vapaata markkinataloutta ja silloinkin suurin rajoituksin. Kuitenkin kun monet Afrikan ja Aasian valtiot itsenäistyivät Toisen maailmansodan jälkeen, niille tarjottiin päinvastaista politiikkaa. Ne, jotka tottelivat näitä määräyksiä, joutuivat länsimaalaisten suuryritysten riiston kohteeksi. Mutta ne valtiot, jotka eivät totelleet, vaan lähtivät vanhan kapitalistisen kaavan kautta, menestyivät. Tämä selittää, miksi Afrikka, Etelä-Amerikka ja Lähi-itä ovat niin köyhiä verrattuna Aasian ”tiikeri” valtioihin.    

Esimerkkejä menestyneistä globaalin etelän kapitalistisista valtioista, jotka eivät harjoittaneet uusliberalismia, ovat Kiina, Taiwan, Indonesia, Chile ja Etelä-Korea. Kaikki nämä valtiot nousivat raastavasta köyhyydestä rankalla korporativismilla, valuuttakontrollilla, yritystuilla, korkeilla tullimaksuilla ja ulkomaalaisten patenttien rikkomisella. Asioita, mitä uusliberalismin mukaan pitäisi tuhota maan talous. Monet näistä valtioista eivät olleet edes demokratioita, vaan lähes fasistisia diktatuureja, joissa vähät välitettiin ihmisoikeuksista tai kansainvälisistä säännöistä. Ainoa syy, miksi näitä valtioita ei yritetty hävittää, kuten monet samoihin aikoihin olevat kommunisti- ja sosialistivaltiot, olikin se, että ne olivat länsimaalaisten suurvaltojen liittolaisia ja nimellisesti kapitalistisia. Ha-Joon Chang ei puolusta diktatuuria kirjassa, mutta hän osoittaa, että kapitalismi itsessään ei tuo demokratiaa, kuten uusliberaalit uskovat, eikä kapitalistinen järjestelmä hyödynnä valtiota, jos sen kotimaisen teollisuuden kehitystä ei suojella ulkomaalaisilta markkinoilta.    

Chang argumentoikin, että kehittyvien valtioitten pitäisi antaa kehittyä rauhassa korporativismilla, sosiaalidemokratialla tai keynesiläisyydellä, kunnes saavuttavat riittävän vakaan kotimaisen teollisuuden, jonka jälkeen ne voivat avautua vapaille markkinoille ja kilpailla tasa-arvoisesti rikkaitten valtioitten kanssa. Kirjailijan mukaan nykyinen globaali kapitalistinen järjestelmä perustuu puhtaasti köyhien valtioitten riistoon, joka ylläpidetään uusliberalismin anakronistisella ideologialla. Koska uusliberaalit eivät voi myöntää ideologiansa perustuvan valheeseen, heidän on pakko etsiä syntipukkeja epäonnistuneisiin valtioihin, jolloin rasistiset rotu- ja kulttuuriteoriat alkavat saada suosiota. Ainakin tämä kirja selittää miksi olen törmännyt niin moneen vapaata markkinataloutta, matalaa verotusta ja rotuteorioita kannattaviin jätkiin somessa. Markkinafundamentalistien rasistisuus ja kääntyminen kirjaimelliseen fasismiin on niin räikeä , että siitä on kirjoitettu artikkeleita

Rasistiset selitykset   

Mielenkiintoista olikin, että kirja paljastaa, että 1700-luvulla brittiläiset matkailijat ja tutkijat kirjoittivat tutkielmia, joitten mukaan saksalainen kulttuuri ei sovellu kapitalismille, koska saksalaiset eivät käsitä aikaa yhtä täsmällisesti, ovat laiskoja ja riitelevät keskenään jatkuvasti. Vielä 1900-luvun alussa kirjoitettiin tutkielmia, joitten mukaan japanilainen kulttuuri ei sovellu kapitalismille, koska japanilaiset eivät käsitä aikaa yhtä täsmällisesti kuin länsimaalaiset, ovat laiskoja ja riitelevät jatkuvasti keskenään. Itselläni tulee mieleen vanhat kuvaukset suomalaisista laiskoina ja likaisina barbaareina, joita ei edes luokiteltu kuuluvan ”ylvääseen valkoiseen rotuun”. Näillä kuvauksilla Chang paljastaa, että rasistiset kuvaukset kansakuntien ”kyvyttömyydestä” kehittyä ja vaurastua ovat täyttä roskaa. Nämä ”kulttuuripuheet” ovat uskottava niin kauan, kun valtio on köyhä, mutta kun tämä rikastuu, yhtäkkiä saammekin lukea tutkielmia, miten saksalainen, japanilainen ja suomalainen kulttuuri on kuin luotu kapitalismille.    

Rakenne   

Kirja koostuu erilaisista uusliberalismin väittämistä, joita kirjailija lähtee kumoamaan. Kirjan kieli on aika helppoa ja kirjailijan henkilökohtainen ote on vetävää. Chang kertoo omasta lapsuudestaan Etelä-Koreasta ja muista henkilökohtaisista kokemuksista, jotka värittävät kirjan tieteellisempiä osioita. Ainoa ongelma onkin, että kirja olettaa lukijan tuntevan taloustieteen perusteet, joten joitain termejä, kuten valuuttakontrolli ei selitetä tässä.   

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on lähteiden satunnainen käyttö. Vaikka kirjailija referoi tutkimuksiin ja asiakirjoihin tässä kirjassa runsaasti, niin välillä joihinkin väitteisiin ei löydy lähteitä. Chang toki mainitsee nimiä, vuosia ja sen sellaista tietoa, mutta ei tarkkaa lähdeviitettä yksittäisistä väittämistä. Tämä taas tarkoittaa, että skeptisemmän lukijan on tarkastettava kirjan kirjallisuusluetteloa tai googlattava kirjan väitteitä, mikä on vähän rasittavaa ja syö luottamusta kirjailijaan.  

Yhteenveto   

Ha-Joon Changin ”Pahat samarialaiset. Rikkaitten valtioitten pimeät salaisuudet ja uhka globaalille hyvinvoinnille” on hyvä kirja avaamaan silmiä uusliberalismin pseudotieteellisyydestä, mutta huono vakuuttamaan skeptisempää lukijaa. Tämä on maallikolle ihan ok kirja, mutta epäröivälle tämä kelpaa herättämään kysymyksiä, mutta ei itsessään vakuuta.   

1 kommentti

Kategoria(t): Talous

On helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu

Paul Masonin ”Jälkikapitalismi: Opas tulevaisuuteemme” (oma suomennos) on vuonna 2015 julkaistu  taloustieteellinen tietokirja, joka pyrkii perustelemaan, miksi ja miten siirtyä nykyteknologialla kapitalismista sosialismiin 21 vuosisadalla.  

7

Miten nykyään joku voi argumentoiva vaihtoehtoa kapitalismille, kun se kuuluisin vaihtoehto osoittautui totaaliseksi epäonnistumiseksi? Tämä kysymys herätti kiinnostukseni. Erityisesti, koska suurin osa vakavasti otettavista taloustieteilijöistä myöntää, että kapitalismi ei ole täydellinen järjestelmä, ainoastaan paras mahdollinen.   

Oletus   

Tämä on ehkä hienoin taloustieteellinen kirja, mitä olen lukenut, eikä vain sen takia, että se on vasemmistolainen, vaan koska se on äärimmäisen keskustalainen. Enkä tarkoita, että kirjailija hakee jotain kultaista keskitietä. Sen sijaan kirjailija pyrki avoimin mielin, tutkimaan kaikkia taloustieteellisiä teorioita, niin oikealta kuin vasemmalta, poimien ne osat, jotka sopivat reaalimaailman taloudellisiin ilmiöihin ja hyläten toisia. Näin Mason omaksui vasemmistolaisen Karl Marxin kuin oikeistolaisen Ludwig von Misesin ja monen muun talousteorioitten osia, luodakseen uskottavan mallin maailman taloushistoriasta, sen toimintaperiaatteista ja tulevaisuudesta. Tässä kirjassa perustellaan mielestäni aika onnistuneesti eri näkökulmia hyödyntäen, miksi pitäisi pyrkiä korvaamaan kapitalismi talousjärjestelmällä, joka oikeasti jakaisi tasaisesti vaurauden kaikkien kanssa.  

Kirja olettaa monta asiaa lukijasta. Ensimmäisen on se, että tämä ei tiedä, mitään taloustieteestä tai vasemmistolaisuudesta. Molempiin kirjailija paneutuu käyttäen yleistajuista kieltä ja kaikkia käsitteitä selittäen. Tämä on hyvä ratkaisu, koska yksi suurimmista ongelmista poliittisissa kirjoissa, on se, että hyvin usein kirjailija olettaa kohderyhmänsä olevan jo samaa mieltä tämän kanssaan. Tämä heijastuu sitten kirjassa oletuksena, että lukija ymmärtää, mitä tietyt aatteelliset käsitteet tarkoittavat.    

Hyvä puoli onkin, että kirjailija perustelee, miksi on vasemmistolainen ja miksi hän uskoo sosialismin olevan tulevaisuus. Kirja on rakennettu vakuuttamaan lukijaa, joka ei ole koko ideologiasta kuullutkaan, mikä oli tuore kokemus minulle.  Ärsyttää lukea kirjoja, jotka olettavat lukijan olevan jo valmiiksi ”asiaan vihkiytynyt”.   

Rakenne   

Kirja alkaa perustelemalla hyvin vakuuttavasti, miksi nykymaailma tuntuu olevan niin kurja. Työttömyyttä, korruptiota, sotia, kasvavaa köyhyyttä, ilmastonmuutosta, yhteiskunnallista huonovointisuutta, huonopalkkaisten pätkätöitten kierrettä ja äärioikeiston kasvua. Kirjailijan mukaan nämä kaikki osoittavat, että jälleen kapitalistinen järjestelmä on kriisissä. Kriisit kuuluvat kapitalismiin, koska järjestelmä on epävakaa. Masonin mukaan kapitalismi tulee jälleen romahtamaan, kuten 30-luvulla ja vuonna 2008. Mutta seuraavalla kerralla jysähdys tulee olemaan globalisaation vuoksi kauhistuttavan suuri, eikä sitä kyetä pysäyttämään vuoden 2008 menetelmillä.   

Kirjailijan mukaan Marx oli oikeassa kapitalismin epävakaudesta, mutta väärässä siitä, että kapitalismi romahtaa, eikä toivu enää. Masonin mukaan oikeastaan kapitalismi on muuntautumiskykyinen. Kriisi romahduttaa talouden vain hetkeksi, jonka jälkeen se uudelleen käynnistyy, kunnes vuosikymmenten päästä se romahtaa uudelleen ja niin edelleen kuin ikuisessa syklissä. Ongelma onkin, että kun se jysähtää, miljoonat ihmiset kärsivät ja kuolevat. Tietenkin eivät kaikki ihmiset, mutta tarpeeksi, että se on huolestuttavaa.    

Kysymys kuuluukin, jos kommunismi ei synnykään luonnostaan, kuten Marx ennusti ja Leninin viitoittama vallankumous osoittautui tuhon tieksi, mitkä ovat vaihtoehdot? Kestämmekö sen apokalyptisen paskamyrskyn, joka syntyy koko maailman talouden hajottaessa vai yritämmekö väkisin siirtyä johonkin muuhun talousjärjestelmään? Kuten kirjassa todetaan ”On helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu”    

Historia   

Tässä kirjassa ei käsitellä vain taloustieteen perusteita, eri teorioita ja niitten historiaa, vaan tässä kerrotaan myöskin työväen ja sosialismin historiaa. Kaikki nämä kolme muodostavat kirjassa kokonaisuuden, jossa hahmotat ihmiskunnan pyrkimyksen maksimoida hyvinvointia ja autonomiaa.    

Kirjassa ilmenee hyvin, miten vasemmistolaisuus ja oikeistolaisuus ovat muuttuneet historian saatossa. Se, mitä nykyään lasketaan oikeistolaisuudeksi, oli hyvin radikaalia vielä 70-luvulla. Sosialismi oli 1900-luvun alussa niin uskottava ideologia, että merkittävä osa oikeistostakin siihen aikaan omaksui sen talousteorioita. Tämä näkyi laajana hyvinvointivaltion rakentamisena, jossa niin maltillinen vasemmisto kuin oikeisto näkivät parhaimmaksi ylläpitää yhteiskuntarauhaa, antamalla työläisille lisää oikeuksia.

Mason toteaakin, että suurin osa työväestä kautta historian, eivät olleet minkään tietyn ideologian puolesta, vaan he halusivat lisää oikeuksia hallita omaa työympäristöään. Tämä tarkoittikin pitkään tiettyjen sosialististen ideoitten omaksumista. Kuitenkin kirjassa osoitetaan, että keynesiläisyys ja sosiaalidemokratia olivat vain lyhytaikaisia ratkaisuja järjestelmän sisäänrakennettuun epävakauteen. Valitettavasti molemmat versiot ”hallitusta” kapitalismista eivät estäneet talouskriisien syntyä. Samalla kapitalismin hylkääminen kommunistisen suunnitelmatalouden muodossa epäonnistuivat vielä pahemmin. Kuten Margaret Thatcher sanoi ”ei ole olemassa vaihtoehtoja”. Kirjailija on kuitenkin eri mieltä.

Ydinteesi   

Kirjan runko perustuu Stalinin gulagissa teloitetun venäläisen taloustieteilijä Nikolai Kondratievin aaltoteoriaan. Kondratiev teloitettiin, koska hän ennusti 30-luvulla Neuvostoliiton tulevan talousromahduksen. Sitten tietenkin Kondratiev totesi Marxin olevan väärässä kapitalismin lopullisesta tuhosta. Stalin ei tällaista kerettiläisyyttä voinut suvaita ja tutkija teloitettiin.

Aaltoteorian mukaan kapitalismin tuottavuuden nousu luo nousukauden aallon, joka vuosikymmenten päästä alkaa laantua ja pudota, kunnes syntyy talouskriisi. Toisin kuin Marx, talouskriisi ei lopulta päädy koko järjestelmän romahdukseen, vaan evoluutioon. Kriisin aikana valtio yrittää pelastaa kapitalismin poistamalla rajoituksia markkinoilta. Mutta markkinoitten rajoitusten poisto suututtaa työläisiä, joitten elintaso uhkaa laskea. Työläiset panevat hanttiin työtaistelulla. Tämä työtaistelu pakottaa valtion vaihtamaan taktiikkaansa, jolloin se alkaa investoimaan erilaisiin sosiaalisiin hankkeisiin talouden elvyttämiseksi. Nämä hankkeet pakottavat yritykset keksimään muun tavan nostaa tuottavuuden. Teknologiaa aletaan kehittää ja uusi nousukauden aalto syntyy niistä, mutta nyt kokonaan uudenlaisessa kapitalistisessa järjestelmässä, missä työläisillä on enemmän oikeuksia ja teknologia on kehittynyt, luoden uusia työpaikkoja. Kondratievin mukaan 1930-luvulle saakka näitä aaltoja on ollut useita ja niitä tulee olemaan jatkossa. Tämä tarkoittaisi, että kommunistinen vallankumous ei tule toimimaan, vaan kommunistinen valtio tulee häviämään kilpailun kapitalistisia valtioita vastaan. Voimme todeta, että Kondratiev oli oikeassa ja Stalin pahasti väärässä.    

Masonin mukaan koko kapitalismin historiaa on määritellyt tämä porvareitten ja työläisten välinen köydenveto, jossa uutta teknologiaa on kehitetty kaikkien hyödyksi. Mutta tätä kehitystä häiritsisi pahasti 70-80-luvun uusliberalistinen politiikan nousu. Sen sijaan, että Reaganin ja Tahtcherin hallitukset olisivat taipuneet lakkoihin, he murskasivat ne. Työväen valta tuhotiin totaalisesti ja muu maailma seurasi perässä.    

Kapitalismi ei muuttunutkaan uudenlaiseksi, vaan aalto hidastui. Syntyi räjähdysmäinen nousukausi, jolloin yritykset kasvoivat globaaleihin mittakaavoihin ja teknologia kiihtyi digitaaliseen vallankumoukseen. Samaan aikaan työläisten oikeudet murenivat ja hyvinvointivaltio näännytettiin. Kuitenkin tämä ilon juhla olikin lyhytaikaista ja vuonna 2008 talous romahti jälleen, kuten kapitalistiselle järjestelmälle on luonteenomaista. Eli sosiaalidemokratia, keynesiläisyys ja uusliberalismi epäonnistuivat hillitsemään kapitalismin itsetuhoisuutta. Kirjailijan mukaan tämä osoittaa, että kapitalismia ei voi korjata, koska järjestelmä on luonnostaan epävakaa. On siis vaihdettava johonkin parempaa. Kysymys kuuluukin mihin ja miten? 

Kirjailijan mukaan olisikin aika hyödyntää nykyistä digitaalista teknologiaa ja luoda kapitalismin sisällä rinnakkaisen digitaalisen sosialistisen järjestelmän, joka vähitellen valtaa kapitalilta tilaa. Masonin mukaan vain näin voimme vaihtaa saumattomasti yhdestä taloudellisesta järjestelmästä toiseen. Kirja selittääkin aika hyvin, miten voisimme saada luotua tietotekniikalla ja internetillä suunnitelmatalouden, joka toimisi hajautetusti ikään kuin parvimielellä, ilman keskushallintoa ja sen tuomia ongelmia.   

Kirjassa analysoidaankin von Misesin ja monen muun oikeistolaisen taloustieteilijän kritiikkejä suunnitelmataloutta kohtaan ja tarjotaan vaihtoehtoja sille, miten nämä ongelmat voitaisiin välttää.  Yksi suurin ongelma suunnitelmataloudessa on kysynnän ja tarjonnan ennustaminen. Mises ennusti jo 20-luvulla Neuvostoliiton talouden romahduksen, koska vain rahan arvolla pystytään mittaamaan kysyntää ja tarjontaa. Mutta Masonin mukaan nykyisillä massadata-analyyseilla pystyisimme mittamaan äärimmäisen tarkasti nämä kaksi talousmekanismia. Sen sijaan, että antaisimme jättiläismäisten korporaatioitten käyttää massadata-analyysia optimaalisten mainosten luomiseen, tavallisten ihmisten pitäisi saada teknologia haltuun ja luoda sillä perusta autonomisille kaupoille ja tuotantolaitoksille. Informaatioteknologialla saataisiin viimein Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi aikaan.   

Yhteenveto   

Paul Masonin ”Jälkikapitalismi: Opas tulevaisuuteemme” onkin kattavin kirja taloushistoriasta, jonka olen lukenut. Tässä analysoidaan kaikkia talouden argumentteja ja pyritään etsimään syitä erilaisille yhteiskunnallisille ongelmille. Kirjailija toteaakin, että nykyvasemmisto on kriisissä, koska Neuvostoliiton fiaskon jälkeen, se ei ole uskaltanut ehdottaa suuria yhteiskunnallisia muutoksia. Tämä suuresta kertomuksesta luopuminen, on luonut hajautetun vasemmiston, joka keskittyy pieniin muutoksiin koskien yhteiskunnallisia oloja. Tämä vasemmiston näpertely on luonut tyhjiön, jonka äärioikeisto on täyttämässä. Jos emme halua, että seuraavassa romahduksessa globalisaatio hajoaa kaaokseen, fasistisiin diktatuureihin ja sotiin, on palautettava vallankumouksellinen reformismi julkiseen keskusteluun. Suosittelen kaikille tätä kirjaa.    

1 kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Sen on pakko olla salajuoni!

Jouko Jokisalon ”Euroopan radikaali oikeisto” on tietokirja, joka käsittelee kaikkia hulluja rasistisia, syrjiviä tai autoritaarisia oikeistolaisia ryhmittymiä ja puolueita. Nämä kaikki liikkeet on luokiteltu suuren kattonimityksen alle ”radikaali oikeisto”. Äärioikeistosta tulevat mieleen vain natsit, eivätkä nämä liikkeet kannata kansallissosialismia tai fasismia, vaan niillä on omat aateversionsa ja painotuksensa, joitten ainoa yhdistävä tekijä on jonkinlainen etnisten vähemmistöjen syrjintä ja kapitalismin kannatus.

Historia

26

Kirja alkaa historiankatsauksella, jossa kerrotaan ensin äärioikeistosta. Jokisalo poikkeaa muista alan tutkijoista siinä, että hän ajoittaa äärioikeisto synnyn vähän ennen Ensimmäistä maailmansotaa, kun jotkut sosiaalidemokraattiset puolueet omivat nationalismin ja irtisanoutuivat marxilaisesta internationalismista. Tästä epäpyhästä liitosta syntyi kansallissosialismi, joka on sekoitusta äärinationalismia, sosialismia, kapitalismia ja tieteellistä rasismia. Joku voi kysyä, miten on mahdollista olla niin ristiriitainen ja minä vastaan, että oh, uh, kyllä kun tarpeeksi ruuvit ovat löysällä, van näppäimistö on rajana!

Ajan mittaan kansallissosialistit muuttuivat oikeistolaisemmaksi, mutta silti pyrkien naamioitumaan itsensä sosialisteiksi tai sitten ”työväenpuolueeksi ilman sosialismia”. Tästä tunnetuin esimerkki on Saksan kansallissosialistinen puolue, jota kannattivat pääosin pienyrittäjät, eikä niinkään työläiset. Mutta puolueen virallinen kääntyminen äärioikealle tapahtui Pitkien puukkojen yönä, kun puolueen johtoon noussut Hitler tapatti kaikki puolueen vasemmistolaiset. Tämä linjanmuutos näkyi Natsi-Saksan äärimmäisessä yksityistämispolitiikassa ja työläisten olojen heikennyksessä. Sama kehitys tapahtui Italian fasistien kanssa.

Ideologia

Äärioikeisto tai sen ei-niin rasistiset johdannaiset, joita luokitellaan radikaalioikeistolaisiksi, eivät muodosta mitään koherenttia ideologiaa. Enemmänkin nämä ryhmät ovat kokoelma oikeiston marginaaleissa lymyileviä radikaaleja, joitten mielestä oikeistolaisuus ei tarkoita liberalismia, vaan sitä Ranskan vallankumouksen jälkeen syntynyttä taantumuksellista konservatismia.  Kiteytettynä radikaalioikeistolaiset haluavat samaan aikaan itselleen kaikki vapaan markkinatalouden hyödyt, mutta ilman erilaisia ihmisiä. Termin alle mahtuu niin rasistiset libertaarit, natsit, fasistit, alt-right, uusnatsit, radikaalit maahanmuuttokriitikot, identitaarit ja uusoikeistolaiset.

Taloustiede

Kirjailija kuitenkin menee syvemmälle ja tutkii äärioikeiston ja radikaalioikeiston talousteoriat, jotka ainakin päällisin puolin vaikuttavat aika demarimaisilta. Pintaa syvemmällä paljastuu, että ensiksi äärioikeisto ei tiedä yhtään mitään taloudesta. Pähkinänkuoressa äärioikeisto haluaa kapitalismia ilman pörssikeinottelua. Mutta jos on lukenut edes vähän taloustiedettä, tietää, että kapitalismi ei toimi kunnolla ilman arvopaperikauppaa ja pankkeja. Radikaalioikeistolaiset kokevat ajavansa pienkauppiaitten ja kansallismielisten tehtaitten kapitalismia. Tiivistetysti radikaalioikeistolaiset haluavat jonkinlaista kauppatorikapitalismia, jossa jokainen on teltassa seisoskeleva torimyyjä.

Mutta tällainen lapsellinen käsitys talouden toiminnasta selittää, miten nykyäänkin radikaalioikeisto voi sanoa olevansa globalisaatiota ja ”sionistista pankkimafiaa” vastaan, mutta silti kannattaa vapaita markkinoita. Eli radikaalioikeisto ei ole mitään muuta kuin jotain lasten taloustiedettä lukeneita tärähtäneitä oikeistolaisia, jotka vihaavat ulkomaalaisia, homoja, naisia ja etnisiä vähemmistöjä.

Mikä muu muka?

Vaikka tämä kirja muotoilee täydellisesti ja uuvuttavan perusteellisesti asian, mitä minäkin olen havainnut tarkkaillessani erilaisia radikaalioikeistolaisia ryhmittymiä, tämä kirja menee paljon äärimmäisempiin johtopäätöskin kuin muu alan kirjallisuus.

Jouko Jokisalon mukaan radikaalioikeisto ei nouse, koska kapitalismi on kriisissä, kuten muut tutkijat väittävät, vaan koska kapitalismi on se kriisi. Jokisalo vetää pölyttyneistä hyllyistä esiin Karl Marxin teesejä kapitalismin luonteesta, jotka nyt tuntuvat ajankohtaisimmilta kuin koskaan.

Kirjailijan mukaan jo 1800-luvulla Marx muotoili teorian, jonka mukaan kapitalismi on itsetuhoinen järjestelmä, joka ei ole kestävä, vaan se ajan mittaan ylikuumenee riippumatta siitä, mitä yritämmekään tehdä sille. Keynesiläiset tai klassisen taloustieteen elvytyspolitiikat voivat vain hetkellisesti saada markkinat toimimaan, kuten pitäisi, mutta loppujen lopuksi kapitalismi tulee aina ylikuumenemaan. Syntyy talouskriisii, jolloin markkinat on nollattava ja käynnistettävä uudestaan. Jokaisen talouskriisin aikana radikaalioikeisto nousee kuin kannessa piirretty korpikotkamainen feeniksinlintu. Tarvitaan vain tarpeeksi suuri jysähdys, jotta Toisen maailman sodan kauhut toistuvat.

Kirja osoittaa, että radikaalioikeisto ei koostu vain öykkäröivistä natseista, vaan porvareista, jotka yrittävät epätoivoisesti pelastaa romahtaneen talousjärjestelmän.

Vaikka radikaalioikeistolaiset eivät ymmärrä mitään kapitalismista, he uskovat siihen lujemmin kuin liberaalit ja konservatiivit, jolloin radikaalioikeistolaisen mielestä syy romahdukseen on oltava kaikki muu paitsi itse kapitalistinen järjestelmä. Tämä epätoivo romahtavaa talousjärjestelmää kohtaan luo edellytyksen oikeiston marginaaleissa eläville sekopäille, jotka uskovat, että syy romahdukseen olivat etniset vähemmistöt, liian vapaamielinen kulttuuri, raskas hyvinvointivaltio, korkea verotus tai kommunistien sabotointi.

Liberaalit eivät yleensä pärjää kriisiaikoina radikaalioikeistolaisille, jotka esittävät todella yksinkertaistettuja vastauksia monimutkaisiin ongelmiin. Näin tapahtui 30-luvun Saksassa, missä lopulta liberaalit joutuivat jakamaan keskityusleirien sellit kommunistien ja muitten ”degeneroitujen” kanssa.

Jokisalo analysoi lukuisia radikaalioikeistolaisia puolueita, jotka ovat yhden talouskriisin aikana ajaneet voimakasta hyvinvointivaltion riisumista ja seuraavassa hyvinvointivaltion pelastamista. Molemmissa tapauksissa sama puolue on ensin perustellut leikkauksia sillä, etä ”korkea verotus riistää pienyrittäjiä” ja ”palkitsi lusmuilevia työttömiä/ulkomaalaisia”, mutta seuraavassa kriisissä hyvinvointivaltio pitää pelastaa ”pankkimafialta”, ”rahaeliitin” ja ”maahanmuuttajien” kourista Tämä käytös osoittaa, että radikaalioikeisto on enemmänkin ympäristöön reagoiva liike, kuin aidosti muutosta ajava.

Vieraannuttava näkövinkkeli

Ilmiselvästi tämä kirja on äärivasemmistolaisesta vinkkelistä kirjoitettu ja se on ehkä teoksen suurin vika. Jokisalo käyttää tässä kirjassa vasemmistolaisia käsitteitä kuin ne olisivat kaikille ilmiselviä.

Tämä voi tulla kirjailijalle yllätyksenä, mutta eivät kaikki ole yhtä sekopäitä kuin minä, joka kuluttaa kallisarvoista aikaani lukemassa jokaisen ääriliikkeen manifestit. Joillekin marxilaisten käsitteitten lukeminen voi olla vieraannuttavaa. Ei vain sen takia, koska ihminen ei välttämättä tiedä, mitä käytetty sana tarkoittaa, vaan sen takia, koska monelle Karl Marxin teesit ovat yhtä kuin Neuvostoliiton gulagit.

Vasemmiston kriisi

Kirjailijan mukaan Neuvostoliiton romahdettua antikapitalistinen vasemmisto menetti uskottavuutensa, jolloin ainoaksi vallitsevaksi järjestelmäksi muodostui kapitalismi. Jopa demaripuolueet ovat ajaneet 1990-2000-luvuilla uusliberaalia politiikkaa, jolloin ihmisiä on vallannut vaihtoehdottomuus. Kukaan ei uskalla kokeilla mitään uutta talouden saralla, eikä kukaan ole keksinyt mitään kapitalismin korviketta, joten olemme umpikujassa.

Jokissalon mukaan tämän vaihtoehdottomuuden takia radikaalioikeisto on nousemassa ympäri maailmaa. Kun kapitalismia ei voi korvata millään, ainoastaan hillitä tai vapauttaa entisestään, kulttuuri ja yhteiskunta ovat muuttuneet poliittisiksi kiistakapuloiksi, joita nykyinen vasemmisto on dominoinut. Mutta mitä auttaa kohottaa seksuaalivähemmistöjen oikeudet, kun suurin osa elää matalapalkkaisten pätkätöitten elämää vailla poliittista valtaa? Obaman hallitus on tämän vasemmiston kriisin suurin kulminaatio. Musta presidentti, joka mahdollisti tasa-arvoisen avioliiton hyväksymisen ja nosti esiin vähemmistöjen oikeuksia, mutta muuten ajoi uusliberaalia talouspolitiikkaa. Tämä ja vastaavat tapaukset Euroopassa loivat sen kuuluisan illuusion ”vihervasemmistolaisesta eliitistä”, jota jopa persut hyödyntävät. Tätä uutta tilannetta radikaalioikeisto hyväksikäyttää ja sen takia todella hullut salaliittoteoriat islamisaatiosta, homosaatiosta ja kulttuurimarxistien George Soros-rahoitteisesta globalismista, kuulostavat monien mielestä niin helvetin järkeviltä.

Kun vaihtoehtona on rasistinen ja autoritaarinen kapitalismi tai hallitsematon monikulttuurinen kapitalismi, jossa vähemmistöillä on yhtäläiset oikeudet valtaväestön kanssa, mutta kaikilla on todella matala palkka, niin miljoonat keskiluokkaiset valtaväestöön kuuluvat valitsevat kurin ja järjestyksen hallitsemattomuuden sijaan. Tämän takia Trump voittikin USA:n vaalit ja nyt siellä ajetaan rasistisen politiikan lisäksi samaan aikaan rankkaa uusliberaalia sisäpolitiikkaa, että täysin vapaan markkinatalouden vastaista rankkaa protektionistista ulkopolitiikkaa.

Radikaalioikeisto kokee, että se pelastaa kapitalismin, mutta sen toiminta onkin juuri niin epäjohdonmukaista, että se tuhoaa sen. Tämän tajusivat jo klassiset liberaalit teoreetikot Friedrich Hayek ja Ludwik Von Mises 30-40-luvulla!

Yhteenveto

Kapitalismin vaihtoehdottomuus koskee kirjailijaakin. Hän ei osaa ehdottaa mitään muuta kuin nykyisen järjestelmän prioriteettien vaihtamista inhimillisemmiksi. Kommunismia Jokisalo ei ehdota, vaikkakin hän kuinka on osoittanut kapitalismin kaikkien ongelmien syyksi. Eli elämme todellakin historian loppua, missä vain pimeä kuilu näkyy.

”Euroopan radikaali oikeisto” on erinomainen kirja radikaalioikeistolaisuudesta, joka osoittaa nykymaailmassa tuoreen ja uskottavan näkökulma siihen miksi viha on nousemassa ympäri maailmaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus