Avainsana-arkisto: tasa-arvo

Mitä Jordan B. Peterson tarkoittaa?

Olin selaamassa Facebookkia, kun uutisvirtaan ilmestyi Warelia-kustantamon mainos Matti Kankaanniemen tänä vuonna julkaistusta kirjasta ”Ilmiö Jordan B. Peterson”. Facebookin algoritmit selvästi tietävät, mitä haluan. Otin sitten kirjan luettavaksi, koska arvioni Petersonin ”12 elämänohjetta: käsikirja kaaosta vastaan” (2018) oli viime vuonna luetuin kirja-arvosteluni, joten lukijoita varmaan kiinnostaa tämäkin kirja. Samalla voin tarkastaa olenko yksin tulkintani kanssa?

4

Idea

Åbo akatemian teologian tohtori Matti Kankaanniemi pyrkii selittämään mitä kiistanalainen kanadalaisprofessori Jordan B. Peterson oikeasti tarkoittaa? Tämä kirja on hyvin kattava, eikä siinä viitata vain Petersonin menestysteokseen, vaan tässä tukeudutaan hänen YouTube-luentoihinsa, yliopistouraan, haastatteluihin, elämäkertaan ja jopa niihin tutkimuksiin ja filosofisiin ideoihin, joihin professori viittaa, piirtääkseen tarkan psykologisen kuvan miehen ajattelusta. 

Kankaanniemen mukaan Peterson ydinsanoma on vallitsevan ”pätevyyshierarkian” puolustaminen koetulta kommunismilta ja feminismiltä. Kirjailijan mukaan Peterson uskoo, että yhteiskunnan vallitsevat valtahierarkiat ovat luonnollisesti järjestäytyneet niin, että parhaat ja pätevimmät ihmiset ovat sen huipulla. Mikä tahansa pyrkimys uudelleenärjestää tai murtaa valtahierarkiat ovat vaarallisia ja voivat pahimmillaan johtaa Neuvostoliiton ja Maon Kiinan kulttuurivallankumouksen kaltaisiin kauhuihin. Luettuani tämän, nauroin ääneen ja taputin käsiäni. 

Kankaanniemen mukaan Peterson haluaakin, että ihmiset pyrkisivät sopeutumaan vallitsevaan hierarkiaan ja parantamaan itseään sen puitteissa. Tämä saadaan aikaan tulkitsemalla Raamatun oppeja evoluutiopsykologian jungilaisen luennan kautta. Kaikki Petersonin puheet Disney-elokuvan Pienestä merenneidosta ja kaaoslohikäärkmeistä ovatkin jungilaisia arkityyppejä, joitten ydinviesti myötäilee ihmisen ja hummereitten evoluutiobiologisia ominaisuuksia. Yhdessä edellä mainitut havainnot osoittavat Petersonin mielestä, että klassinen kristillityyden opettama elämäntapa on kaikista ”luonnollisin” tapa olla hyvä ihminen. Kankaanniemi korostaakin, että Petersonia eivät fanita fasistit, vaan kristityt.

”Puhu tarkoilla sanoilla”

Kankaanniemi korostaa, että Peterson ei siedä epämäärisiä käsitteitä ja aina pyrkii määrittelemään ne ennen kuin antaa vastauksen. Tämän takia Peteronin kanssa väitteleminen on todella vaikeaa, koska mies aina pyrkii pysäyttämään puhujan kysyäkseen, mitä tämä tarkoittaa tietyllä sananalla? Eikä hän itsekään anna suoraa vastausta suurimmalle osalle kysymyksille, koska hän ei ole pohtinut kaikkia kysymyksen loogista ketjua loppuun asti. Vasta tämän pohdinnan jälkeen, joka voi kestää vuosia, Kankaanniemi kirjoittaa, Peterson voi antaa suoran vastauksen kysymykselle.

Kuten omassa ”12 elämänohjetta: käsikirja kaaosta vastaan” arviossani totesin, Peterson epäonnistuu useasti määrittelemään käyttämiään käsitteitä. Kankaanniemi joutuukin myöntämään tämän kirjassaan useasti, kun hän toteaa, että Peterson pohtii asioita ääneen, ilman että ne olisivat kristallisoituneet pysyviksi kannoiksi professorin mielessä. Kirjailija toteaakin, että Peterson on niin akateeminen, ettei hän ole tottunut yliopistoluentojen ulkopuolisen ympäristön viestintätyyliin, jossa ollaan varmoja asioista. Tämä kyvyttömyys kommunikoida asioita selvästi, on aiheuttanut sen, että miehen sanomaa on tulkittu äärioikeistolaiseksi! Eli paras puolustus, mitä Kankaanniemi on keksinyt Peteronille on, että mies on todella huono julkinen puhuja ja kirjoittaja!

Antikommunismi

Kankaanniemen kirja ei ole pelkästään mikään faniteos, jossa puolustetaan omaa idolia, vaan tässä kritisoidaan Petersonin joitakin ideoita. Esimerkiksi kirjailija ylistää Panu Raatikaisen artikkelia, jossa kritisoidaan Petersonin vainoharhaisuutta yiopistojen vasemmistolaisuudesta. Muutenkkin Kankaanniemen mukaan Peteron ”yksinkertaistaa” marxilaisen ja postmodernististen teoreetikkojen välistä ideologista jatkumoa.

Kankaanniemi kuitenkin yhtyy Petersonin näkemykseen, että pyrkimys tasa-arvoon voi johtaa Neuvostoliiton gulagien kaltaiseen sortojärjestelmään. Kirjailijan mukaan Peterson vastustaa intersektionalismia koska ihmisissä voi löytää loputtomia ominaisuuksia, joista uhriutua, jolloin koko yhteiskunta voi murtua kaikkien vaatiessa omalle identiteettiryhmälle erityisoikeuksia.

Kankaanniemi nostaakin kotimaisen esimerkin kritisoimalla Historioitsijat ilman rajoja -järjestön raporttia ”Kenen historia?” siitä, että sen tavoitteena on lisätä yliopistoissa kolonialismia käsittelevää tutkimusta ja vähemmistöjen ääntä. Kirjailijan pitää koko raporttia epätieteellisenä, koska hänen aavistaa, että siinä on ennalta päätetty, että Suomi on riistäjäkolonialistinen valtio. Hän olettaakin, että suomalainen historiatutkimus on samaan aikaan jo puolueetonta ja, että tällainen vähemmistöjen äänen lisääminen kolonialismia käsittelevässä tutkimuksessa voisi aiheuttaa sellaisen tilanteen, jossa vaihdetaan yhden ryhmän historiakäsitys toiseen, tuhoten tutkimuksen objektiivisuuden. Eli Kankaanniemi ikään kuin myöntää, että historiantutkimus on valkoisen kantasuomalaisen perspektiivillä kirjoitettu, mutta haluaa ylläpitää sen, koska ajatus vähemmistöjen perspektiivin lisäämisestä on pelottava.

Kankaanniemi ei vaikuta ymmärtävän, että historiallisia mielikuvia on olemassa, jotka vaikuttavat joskus vahvemmin yhteiskuntaan kuin varsinainen tutkimus ja sitä raportti kritisoi. Eivät kaikki ihmiset opiskele yliopistossa historiaa, joten monille yläasteen vääristynyt historia voi olla ainoa tuntema historia, siitä huolimatta, että uudempi akateeminen tutkimus on osoittanut edelliset koulussa opetetut tiedot vääräksi. Kaikille, paitsi näköjään tämän kirjan kirjoittajalle, on tuttua, että kouluopetus laahaa akateemisen tutkimuksen jäljessä.

Historioitsijat ilman rajoja -järjestön julkaisema raportti on keskustelunavaus, jossa ehdotetaan lisätutkimuksia, jotka voisivat muuttaa vanhentunutta kuvaa Suomen kehityksestä muka eristyneessä kuplassa, kaikkien muitten aikakauden geopoliittisten kehitysten ulottumattomissa. Kankaanniemi ei tätä näköjään ymmärrä ja alkaakin haastaa olkiukkoa, jonka mukaan raportti pyrkii demonisoimaan tavallisia suomalaisia, mikä voisi aiheuttaa Petersonin pelkäämän gulagien perustamisen kantasuomalaisille.

Samalla Kankaanniemen tietämättömyys suomalaisesta kouluopetuksesta näkyy siinä, että hän haastaa ”Kenen historia?” raportin ehdotusta, että koulukirjoissa käsiteltäisiin yksittäisiä etnisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä, eikä vain valkoisia kantasuomalaisia. Kirjailijan haastaa edellä mainitun ehdotuksen sillä, että koulukirjoissa käsitellään vain ”ansioituneita” suurmiehiä ja sen takia 1800-luvulla Suomeen muuttaneesta mustasta naisesta ei voida kertoa. Muistan omasta 2000-luvun alun yläastekirjoista sen, että ne sisälsivät lukuja, joissa käsiteltiin tietyn historiallisen aikakauden yksittäisen tavallisen ihmisen elämää, antaen oppilaalle tietoa, miltä elämä kyseissä aikakaudessa tuntui. Käsitys historiasta vain valkoisen suurmiesten kertomuksena on todella vanhentunutta, jopa sukupolvelleni.

Mielenkiintoisinta on kuitenkin Kankaanniemen johtopäätös, jossa hän kehottaa ”Kenen historia?” kaltaisen raportin tekemisten välttämistä, jotta ei lietsoja etnisiä jännitteitä. Tämäkin perustuu siihen, että Kankaanniemi luulee kolonialismin tarkoittavan ainoastaan siirtokuntien perustamista, joten hänen mielestään on silkkaa järjettömyyttä kutsua Suomea kolonialistiskeksi, koska se hyötyi siitä välillisesti siitä. Tiedoksi vaan, että kolonialismi on vähän laajempi käsite ja se kattaa koko globaalia taloudellista järjestelmää, joka oli olemassa niinkin myöhään kuin 1960-luku. Jotkut toki väittävät, että se yhä jatkuu, mutta ei nyt takerruta siihen. Samalla kuitenkin kirjailija alkaa sekä vähätellä kolonialismia ja suoraan argumentoimaan, että oikeastaan se oli hyvä asia ja kaikki olivat syyllisiä siihen, joten ei kannata tutkia koko ilmiötä.

Fasismi

Kirjailijan mukaan Petersonia eivät fanita äärioikeistolaiset, koska nykyiset uusnatsit vihaavat hänen juutalaismyönteisyyttänsä. Ongelma on, että äärioikeisto ei koostu vain kansallissosialismin kannattajista, vaan laajasta joukosta radikaalia rasistista oikeistolaisuutta ajavista ryhmittymistä, joista jotkut, kuten norjalainen terroristi Breivik eivät vihaa juutalaisia, vaan muslimeja. Puhumattakaan Christchurchin äärioikeistolaisesta terroristista, joka ihaili samaan aikaan 30-luvun natseja, että Breivikiä. Olen myöskin kirjoittanut siitä, miten vastakulttuurit muodostavat “kulttisen miljöön” jossa hyvinkin erimieliset äärioikeistolaiset ryhmät voivat liittoutua väliaikaisesti keskenään ja jopa vaihtaa toistensa kanssa jäseniä. Äärioikeisto ei ole ollenkaan niin tiukkaan rajattu ja ehdoton, kuten Kankaanniemen kirjassa annetaan ymmärtää.

Kankaanniemen tietämättömyys äärioikeistosta näkyy siinä, ettei hänen mukaansa MV-lehti ole äärioikeistolainen, koska ”juutalaisvastaisuus ja rasismi eivät ole johtavia teemoja, vaan islamin, maahanmuuton ja seksuaalirikosten vastustaminen” Vai niin. Miksi sitten MV-lehti tuki Pohjoismaista vastarintaliikettä ja se sitä?  Jos ei tunne kulttisen miljöön teoriaa, jää vain raapimaan päätään.

Kirjailija meneekin niin pitkälle, että määrittelee rasismin niin kapeasti, että se tarkoittaa vain halua massamurhatta etnisiä vähemmistöjä. Tällä kriteerillä tosiaan, melkein kukaan ei ole rasisti, ei edes satoja tuhansia juutalaisia murhannut natsivirkamies Eichmann, joka Jerusalemin oikeudenkäynnissä kertoi olevansa sionisti.

 Sentään Kankaanniemi ei ole täysin tietämätön rasismista ja äärioikeistosta, vaan hän arvostelee Petersonin ÄÖ-puheita, joissa tämä edistää ajatusta, että yhteiskunnan hierarkiat pitäisi järjestää ”rotujen” älykkyysosamäärätietojen mukaan. Kirjailija toteaakin ”vahvasti osoitettuihin etnisiin eroihin älykkyysosamäärissä johtavat varsin helposti rotukäsitysten liukumiseen kahdesta ensimmäisestä [rotu] käyttökategoriasta kolmanteen” Kolmas rotukäsitteen käyttökategoria viittaa valkoiseen ylivaltaan ja kansanmurhaan. Eli Kankaanniemi tunnustaa, että jotkut ideat voivat oikeuttaa äärimmäisempiä johtopäätöksiä, jotka ovat liian vastenmielisiä, että niitä voidaan esittää kevyesti. 

Peterson ei ole mikään natsi, mutta juuri tällaisen rasistisen puheen takia, äärioikeisto pitää Peteronista. Esimerkiksi umpirasistisessa Tapio Pesolan toimittamasta ”Suomen saattokello-t 2017” artikkelikokoelmassa Petersonia siteerattiin. Vaikka vakaumukselliset kansallissosialistit eivät pitäisi Peteronista, heitä lähellä olevat äärirasistit pitävät miehen puheista juuri, koska ne oikeuttavat ja normalisoivat rasismia ja naisvihaa. Jos omaksuu Petersonin rasistisen rotujen älykkyyshierarkian, riippumatta siitä, ettei ole natsi, on silti hyvin helppoa liukua siitä rasismista kovan luokan fasismiin, jossa suoraan ehdotetaan ”miksi emme vain eliminoi yhteiskunnan heikomman aineksen?” Ei siis ole mikään ihme, että uusfasistisen Suomen Sisun propagandakustannus Kiuas-kustantamo suositteli tätä kyseistä kirjaa sen lukijoille siitä huolimatta, että Kankaanniemi kumoaa ÄÖ-tutkimuksen rasistiset johtopäätökset. Jo se, että Kankaanniemi hyväksyy rotujen olemassaolon ja ÄÖ-tutkimuksen on jo myönnytys rasisteille. Peterson onkin eräänlainen ideologinen portti, josta lähdetään radikaaleimpiin johtopäätöksiin yhteiskunnasta.

D20jocbX0AABcfD.jpg large

Naisvihaa

Tämä on kohta, jossa Kankaanniemi osoittaa, että näkemykseni Peteronista naisvihaajana oli väärässä. Kirjailijan mukaan Peterson ei vihaa naisia, vaan hän vastustaa ajatusta, että naisia sorretaan niin paljon kuin modernit feministit väittävät ja, että kaikki naiset pitäisivät itsenäisyydestä. Kirjailijan mukaan Peterson ajaa klassista kristillistä seksuaalietiikkaa muistuttavaa ideaa naisista uskollisina vaimoina.

Kirjailijan mukaan Peterson ei myöskään ole antifeminismi, koska hän kannattaa ensimmäisen aallon feminismiä (virheellisesti Kankaanniemi ajoittaa ensimmäisen aallon 60-luvulle), joka ajoi ”vain” naisten laillista tasa-arvoa, eikä mitään muuta. Kun ymmärtää Petersonin maailmankuvan perustuvan valtahierarkioitten ylläpitämiseen, ensimmäisen aallon kannatus muuttuu loogiseksi. Kun lait ovat kaikille samoja, ei ole olemassa valtion ylläpitämiä esteitä ”luonnollisen” hierarkiaportaikon nousulle.

Peterson onkin ilmaissut, että jos nainen haluaa menestyä urallaan, hänen on ”kanavoitava sisäinen maskuliinisuutensa”. Kankaanniemi ja Peterson eivät vastustakkaan naisia työelämässä, ainoastaan ajatusta, että valtahierarkiaa pyrittäisiin murtaa. Niin kauan, kun nainen noudattaa miehisen valtahierarkian sääntöjä, hänet sallitaan kiivetä yhteiskunnan huipulle.

Peterson ja Kankaanniemi uskovatkin, että yhteiskunta on jo nyt tasa-arvoinen, eikä enempää valtapyramidin ravistelua tarvita. Tämä näkyy kärjekkäämmin Kankaanniemen oletuksena, että seksuaalinen häirintä alkoi vasta seksuaalisen vapautumisen myötä. Ihan kuin ennen vanhaa, kun länsimaissa oli lähes yhtä tiukat sukupuolinormit kuin islamilaisissa valtioissa, miehet eivät ahdistelleet naisia. Ongelma onkin, että muslimimaissa yhä esiintyy seksuaalista häirintää, vaikka naiset ovat hunnutettuja ja yhteiskunnassa on tiukka sukupuolisegregaatio. Tarkoittaen, että lait yksin eivät muovaa yhteiskuntaa, vaan tarvitaan asennemuutos. Tätä kuitenkin Peterson vastustaa, koska se voisi johtaa uuteen kommunistiseen kulttuurivallankumoukseen. Sen lisäksi, että Peterson opettaa ihmisiä sopeutumaan kapitalistiseen järjestelmään, hän opettaa naisia sopeutumaan patriarkaatin alla elämiseen.

Mielenkiintoista tässä osiossa on kuitenkin taas Petersonin retoriikan epämääräisyys. Kirjailijan mukaan Peteron vain ”esittää kysymyksiä” koskien sukupuolten ja seksuaalivähemmistöjen tasa-arvosta, eikä suoraan kiellä niitä. Kuten edellä mainitussa rasismissa, tämä ”kysymysten esitteleminen” ilman, että annetaan suoraan vastauksia, antaa kuulijalle mahdollisuuden täydentää päässään kysymyksen jättämän aukon. Sattumalta kristityt ja äärioikeistolaiset täydentävät näitä aukkoja omilla ennakkoluuloillaan. Peterson itse ei tarvitse olla naisvihaaja, mutta niin kauan, kun hän ei anna varmaa näkemystä tai suoraan poissulje jotain tulkintaa, jotkut hänen faneistaan voivat kuvitella, että Peterson oikeuttaa heidän nais- ja homovihansa.
Kankaanniemi melkein aistiikin, että Petersonin modernia feminismiä vastustava puhe on liian kovaa, kun hän kirjoitti, että professori liioittelee intersektionaalisen feminismin haitoista.

Yhteenveto

Puutteista huolimatta Matti Kankaanniemen ”Ilmiö Jordan B. Peterson” on hyvä kirja avaamaan kyseisen tutkijan näkemyksiä. Paljastavinta on kuitenkin kirjan lopussa oleva Kankaanniemen toteamus, että ”Petersonin sanoma tuntuu uppoavan yrityselämän johtajiin, monet tuntemani diplomi-insinöörit arvostavat häntä ja monien tuttujen urheiluvalmentajien mielestä puheet ovat järkeviä”. Miksiköjän yhteiskunnallisen hierarkian huipulla tai muuten valta-asemassa olevat ihmiset arvostavat professoria, joka oikeuttaa heidän yhteiskunnallisen asemansa ja vastustaa yrityksiä muuttaa niitä?

Yhdysvalloissa on havaittu, että konservatiivien maailmankuvan ydin perustuu käsitykseen valtahierarkian luonnollisuudesta ja ikuisuudesta. Konservatiivit ovat lähes kykenemättömiä ymmärtämään maailmaa muulla tavalla, jolloin vaatimukset tasa-arvosta ymmärretään järjettöminä kiihkoiluina tai, että ne ovat vain propagandaa, jolla peitetään todellinen motiivi, eli valtahierkian huipun anastaminen omalle eturyhmälle valkoisten kristittyjen heteromiesten kustannuksella.

Kun Kankaanniemi kirjoitti, että hän pelkää vähemmistöjen äänten lisäämisen akateemisessa tutkimuksessa muuttavan suomalaisen valtaväestön aseman alisteiseksi, hän pelkääkin, että nykyisen valkoisen heteromiehen asema valtahierarkian huipulla revitään pois, jotta etniset vähemmistöt voivat ollakin huipulla. Tämä selittääkin kommunistipuheet, koska Neuvostoliitossa juurikin korvattiin yksi valtahierarkia toisella, tuhoisin seurauksin.

Mutta konservatiiveille jo se, että yritetään kyseenalaistaa koko olemassa olevan valtahierarkian luonnollisuutta, koetaan hyökkäykseksi itse todellisuuden rakennetta vastaan. Kankaanniemi ja Peterson ovatkin suhteellisen maltillisia, kun he vain puolustamaan valtahierarkioita puhumalla kristillisestä maailmankuvasta. Kuitenkin Petersonia kannattavalle äärioikeistolle valtahierarkioitten puolustaminen on konkreettista sotaa, jossa terrorismi on sallittua ja lopullisena tavoitteena on saada valtion väkivaltamonopoli kohdistettua suoraan valtarakennetta haastavaan vasemmistoon, naisiin ja vähemmistöihin. Sanoilla on seurauksia, ja voikin valita, haluaako todellakin puolustaa olemassa olevia valtahierarkioita tai yrittää muuttaa niitä tasa-arvoisemmaksi?

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): filosofia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Epätasa-arvo: Mitä sille voidaan tehdä?

Anthony B. Atkinsonin, vuonna 2015 julkaistu ”Epätasa-arvo: Mitä sille voidaan tehdä?” (oma suomennos) on taloustieteellinen kirja, joka argumentoi, että valtioilla on resurssit kukistaa suhteellinen köyhyys maailmailta.

10   

Idea    

Atkinson aloittaa kirjansa ensin kertomalla aika vakuuttavasti, miten uusliberalistinen politiikka on lisännyt köyhyyttä kaikkialla, missä sitä on kokeiltu. Kirjailija lähteekin ehdottamaan, miten uusliberalismin aiheuttamat epätasa-arvo-ongelmat voidaan ratkaista massiivisella valtion interventiolla.     

Ehdotuksiin kuuluu perintöveron tulojen järjestely niin, että jokainen kansalainen saa 21 vuotiaana kymmenen tuhatta euroa yhteiskunnalta starttirahana ja tämän lisäksi perustuloa. Valtion tulisi massiivisesti investoida uuteen teknologian kehitykseen ja varmistaa täystyöllisyys perinteisten keinojen lisäksi, tarjoamalla työttömille töitä julkisilla projekteilla. Mielenkiintoisin väite on, että mitä vahvemmat ammattiliitot sitä enemmän ne kykenevät estämään varallisuuden keskittymisen harvojen käsiin ja suuryritysten valtaa hyväksikäyttää hintoja ja markkinoita oman edun tavoitteluun muitten kustannuksella.   

Kirjailija mukaan suuret mannertenväliset vapaakauppasopimukset ovat nykyään kirjoitettu sijoittajien etua tarkastellen, eikä työläisten ja kuluttajien. Atkinsonin mukaan, jos halutaan oikeudenmukaisempi ja tasa-arvoisempi maailma, suuret kauppasopimukset pitäisi solmia kuluttajien ja työläisten etua ajatellen, eikä taloudellisen pyramidin huipussa olevien.    

Kaiken tämän ilon tietenkin kustantavat kaikki kansalaiset progressiivisella verotuksella, joka olisi suuryrityksille ja rikkaille 70% korkuinen. Maailman kaikista rikkaimmat yksilöt ja korporaatiot saisivat lisäksi vielä maailmanlaajuinen suurpääoma veron maksettavaksi. Tietenkin kaikki verosuunnittelu ja -järjestely karsittaisiin pois, jotta ylimääräinen byrokratia hävitettäisiin, eikä rikkailla olisi mitään mahdollisuutta piilottaa rahansa valtiolta.    

Mielenkiintoisinta oli Paul Krugamin lainaus ”Kilpailukyky on merkityksetön käsite kansallisissa talouksissa”, joka esiintyy tässä kirjassa. Atkinson kertookin, että koko puhe valtion kilpailukyvyn parantamisesta on hölynpölyä, jolla perustellaan suuryritysten etuoikeuksia.     

Rakenne    

Tässä kirjassa häpeilemättömästi ajetaan rankkaa sosialidemokraattista ja keynesiläistä elvytyspolitiikkaa, ilman että mainitaan sosialidemokratia tai Keynesiä. Tämä johtuu siitä, että kirjailija on niin teknokraattinen, että tässä käydään todella yksityiskohtaisesti läpi erilaisia taloustieteellisiä mekanismeja, eikä niinkään taloustieteellisiä teorioita tai edes filosofisia periaatteita. Kuitenkin tässä ei ajeta chavezilaista talouspolitiikkaa, jossa kansallistetaan strategisia yrityksiä tai ne, jotka ovat konkurssin partaalla. Samalla tässä ei ajeta osuuskuntamallia, kommunismia, syndikalismia tai radikaaliliberaali John Deweyn muotoilemaa hajautettua hyvinvointivaltiota.    

 

Tämä on siis käytännössä melko maltillinen vasemmistolainen tietokirja, mutta kirjailija itse välttää tekstissään perinteistä vasemmistolaista kielenkäyttöä. Tämä onkin kirjoitettu puhtaasti tieteellisellä, mutta suhteellisen helppolukuisella kielellä, joka olettaa, ettet tiedä mitään muuta kuin taloustieteen perusasiat. Kirjassa kulutetaankin paljon aikaa perustellakseen jokaisen elvytysehdotuksen ja, jopa vastamaan mahdollisille vastaväitteille.     

Ainoa viite vasemmistolaisuuteen on taloustieteilijä Thomas Piketty referointi. Selvästi ranskalainen tutkija inspiroi Atkinsonin kirjoittamaan tämän kirjan. Onhan ehdotus globaalista pääoma verosta Pikettyn idea.     

Ongelmia    

Tässä kirjassa mennään sellaisiin teknokraattisiin pohdiskeluihin, jotka kiihottavat vain paatuneimpia virkamiehiä. Teoksessa olisi voinut olla samaistuttavia ja käsinkosketeltavia esimerkkitapauksia ihmisistä, joita ehdotukset koskisivat, jotta maallikkokin jaksaisi lukea.  

Koska en ole taloustieteilijä, en voikaan 100% vakuuttaa, että kirjan ehdotukset ovat täysin aukottomasti perusteltuja, mutta kirjailija pohtii aika paljon vastaväitteitä. Tässä jopa analysoidaan, miten veronkorotukset voivat mahdollisesti madaltaa talouskasvua ja karkottaa yrittäjiä ja sen sellaista. Eli tämä ei ole mikään utopistinen suuntaviivoja antava manifesti, vaan ihan tieteellinen teksti.     

Mutta koska tämä on puhtaasti taloustieteellinen kirja, Atkinson ei pohdi mahdollisia sosiaalisia ja poliittisia ongelmia, joita valtion vallan kasvattaminen voisi aiheuttaa. Ainakin talousliberaaleille tällainen massiivinen hyvinvointivaltion elvyttäminen olisi sama kuin stalinistisen diktatuurin pystyttäminen. Toki pidän tällaisia pelkoja aiheettomina, mutta merkittävä osa oikeistolaisista tosissaan uskoo rajoittamattoman kapitalismin olevan tae yksilönvapauksille, joten heidän huoliaan olisi käsiteltävä tässä kirjassa edes sivumainintana.    

Ongelma on myöskin kirjan keskittyminen Iso-Britannian ja USA:n talouteen. Vaikka kirja on kehystetty yleistettäväksi koko maailmalle, kummatkin edellä mainitut valtiot saavat ihan omat kappaleet. Kirjailija myöntääkin, että eri valtiolla on eri taloudelliset järjestelmät, joten ei kaikkia tässä teoksessa mainituista ehdotuksista voi soveltaa kaikkiin niihin.    

Yhteenveto    

Anthony B. Atkinsonin ” Inequality: What Can Be Done?” on hyvä taloustieteellinen kirja epätasa-arvosta, joka kiihkottomasti ehdottaa todella radikaaleja poliittisia menetelmiä köyhyyden vähentämiseksi, herättäen painajaisia investointipankkiireissa. Aikakautena, jossa uusliberalistinen politiikka on ajautunut sellaiseen umpikujaan, että jopa fasismi näyttäytyy joillekin järkevämmältä yhteiskuntajärjestelmältä, tällainen kirja on tervetullut lisä keskusteluun. Mutta lukijan on oltava hieman perehtynyt taloustieteen oppeihin, jotta voi ymmärtää kirjan teesejä.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Talous

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Vuonna 2016 Opetus ja kulttuuriministeriö ilmoitti jakavansa Chimamanda Ngozi Adichien ”Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä” kirjan jokaiselle yhdeksänluokkalaiselle koululaiselle.  Syntyi kohu ja monet vanhemmat hätääntyivät ja ilmaisivat huolensa siitä, että lapsensa voisivat omaksua tasa-arvon ja ihmisoikeudet. Pelastukseen tulivat perussuomalaiset, jotka julkaisivat ”Epäneutraalin sukupuolikirjan” jotta vanhemmat ja koulut voisivat tarjota ”tasa-arvon ongelmia, joista feministit eivät puhu” koska ”todellisuudessa nykypäivän feminismi on hyvin miesvihamielinen aate.” Tietenkin neutraalina ihmisenä otin Perussuomalaisten kirjan ensin lukulistaan, koska aavistin sen olevan viihdyttävämpi. Blogissani voi lukea ajatukseni siitäkin mestariteoksesta.

19

Idea

Chimamanda Ngozi Adichie kertoo kirjassaan elämästään Nigeriassa ja, että hänen ystävät, vanhemmat ja tuntemattomat ihmiset alkoivat luonnehtia häntä feministiksi tämän ajatusten ja tekojen takia. Adichie meni ottamaan selvää feminismistä ja huomasi sen olevan kiva juttu. Tästä alkaa kirjailijan matka käsittämään, että se, mitä hän kirjoitti romaaneissa, oli feminismiä ja se edisti nigerialaisten naisten ihmisoikeuksia. Jos tuntee Nigerian, niin se on öljyrikas valtio, joka kärsii äärimmäisestä korruptiosta ja sisällissodasta, jossa nigerialaiset, tšadilaiset, beniniläiset, kamerunilaiset, ranskalaiset ja amerikkalaiset joukot taistelevat jihadistijärjestö Boko Haram -ryhmittymää vastaan. Eli juuri sellainen paikka, joka kaipaa feminismiä. Kirjailija kirjoittikin tämän kirjan voimaannuttaakseen nigerialaiset käsittämään sukupuolten tasa-arvon edut.

Rakenne

Kuitenkin kirjailija ei aavistanut, että hän kirjoitti maailman täydellisimmän ja universaalisemman kirjan feminismistä. Tässä kirjassa muotoillaan monimutkaisia feministisiä konsepteja todella yksinkertaiseen muotoon, joka kuitenkin on luonteva ja looginen. Lukija ei tunne, että häntä puhutellaan kuin jotain tyhmää, vaan teksti on selkeä ja kunnioittava.

Vaikka Adichie kirjoittaakin omasta elämästä Nigeriassa, hänen esimerkkinsä ovat universaaleja ja selitetty tavalla, joka saa jopa yhdeksänluokkalaisen suomalaisen tajuamaan, miten rakenteellinen sorto toimii. Kirjailija ei syytä tai lietso vihaa miehiä kohtaan, vaan selittää todella hyvin, miten jotkut miehiset asenteet ovat vanhentuneita ja edistävät sekä naisten, että miestenkin pahoinvointia.Se siitä perussuomalaisten pelosta, että feminismi olisi ”miesvihamielinen aate” Tämä on todellakin se kirja, jonka kaiken ikäisten pitäisikin lukea käsittääkseen feminismin edut.

Hämmästyinkin, miten niin lyhyessä kirjassa onnistuttiin ahtamaan lähes kaikki feminismin pääargumentit ja vasta-argumentit yhteen. Kirjailija vastaa esimerkiksi, miksi hän on esisijaisesti feministi, eikä vaikka humanisti. Tämä on yksi kuuluisimmista vasta-argumenteista feminismiä vastaan ja kirjailija kumoaa sen niin helposti ja yksinkertaisesti, että olin järkyttynyt hänen nerokuudestaan.

Adichie kertookin, että hän yritti lukea feminististä teoriaa, mutta suuntauksen klassikot olivat liian tylsiä ja monimutkaisia. Minä jaksoin ja ne löytyvät blogistani. Hän ei jaksanut tällaista aivojumppaa, van luki romaaneja ja eli elämäänsä, vetäen omalla ajattelulla samat johtopäätökset kuin feminismin klassikot. Kirjailija tajusikin, että hänen isoäitinsä oli feministi tietämättään. Kirjailija myöskin kirjoitti, että oikeastaan feminismi on vain kattokäsite sukupuolten tasa-arvoa edistäville asenteille, eikä mikään ideologia. Tämä onkin tärkeä havainto, koska jotkut suomalaiset pitivät tätä kirjaa jonkinlaisena poliittisena propagandana, joka ei kuulu neutraaliin opetusympäristöön. Itse kuulun siihen koulukuntaan, joka uskoo kaiken olevan oikeastaan poliittista ja ideologista, joten minusta tämä kirja on tarpeellinen kouluille, joitten ensisijainen tehtävä on poliittinen: kasvattaa hyviä kansalaisia. Pahinta, mitä tämä kirja voi aiheuttaa murrosikäisessä teinissä on sukupuolihierarkioitten kyseenalaistamista ja näin ihmisten erilaisuuden kunnioitusta. Voi kamalaa!

Yhteenveto

Chimamanda Ngozi Adichie ”Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä” on nerokas pikkukirja, jonka antaminen yhdeksänluokkalaisille on mahtava idea. Sillä aikaa kun antifeministeillä on tarjottavana todellisuudesta irrallaan olevaa vihamielistä vinkumista, feministeillä on tarjolla jalat maassa olevaa selkeää kirjallisuutta, miten parantaa niin nigerialaisten kuin suomalaisten elämää sukupuolta katsomatta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi