Avainsana-arkisto: Teologia

Jumala ja valtio

Mihail Bakuninin, vuonna 1882 julkaistu ”Jumala ja valtio” on yksi merkittävimmistä anarkistisista manifesteista.

4

Idea

Bakunin argumentoi tässä lyhyessä ja kesken jääneessä kirjassaan, että monoteistinen jumala ja ylipäätänsä jumalausko ovat pohja hierarkkiselle yhteiskuntajärjestykselle. Tämän takia jumaliin ei pidä uskoa. Bakunin tiivistää tämän lauseella ”Jos Jumala olisi olemassa, hänet pitäisi kukistaa”.

Bakunin analysoi klassisella filosofialla ja historialla, että usko yhteen mahtavaan Jumalaan, on oletusarvoltaan epätasa-arvoinen usko. Tällainen jumalausko asettaa ihmiset alempiarvoisiksi olennoiksi, joilla itsellään ei ole mitään hyviä ominaisuuksia. Koska ihminen on uskonnossa lähtökohtaisesti alempi kuin Jumala, hänen on toteltava tätä. Mutta koska Jumalaa ei ole oikeasti olemassa, ihmisten on toteltava kirkkoa. Kirkko onkin vain hierarkkinen instituutio, jolla on todellisuudessa täysin perusteeton ylivalta ihmisiin. Bakunin menee niinkin pitkälle, että julistaa kristinuskon olevan hierarkkisempi uskonto kuin kaikki muut. Tietyssä mielessä mies on oikeassa. Esimerkiksi islamissa ja monissa itämaisissa uskonnoissa, ei ole olemassa samanlaista tiukkaa hierarkkista pappisjärjestelmää kuin katolisissa ja protestanttisissa uskonnoissa.

Mutta teoksen ydinpointti on se, että jos ihmiset eivät usko Jumalaan, he alkavat uskoma itseensä. Tällä kohotetulla itsetunnolla ja itsenäisyydellä ihmiset voisivat muodostaa vapaita yhteisöjä, joissa toisistaan huolehditaan ilman pakkoa ja lakeja. Eli anarkismia!

Protopiratismia

Kirja on samaan aikaan hyvin 1800-lukulainen ja ajankohtainen. Bakunin pohjustaa argumenttinsa aikansa ”tuoreella” tieteellisellä tiedolla evoluutiosta, antropologiasta, matematiikasta ja fysiikasta, argumentoidakseen, että ihmiskunnan ylin usko pitää olla tieteessä, mutta ei tiedemiehissä. Bakunin ajaakin tieteen avaamista suurelle yleisölle laajan koulutuksen ja vapaan tiedon vaihdannan kautta. Voitaisiinkin sanoa, että Bakunin argumentoi tässä kirjassa nykyään hakkereitten ja piraattien kannattamaa avoimen lähdekoodin periaatetta.

Kirjailijan mukaan tiedemies ei saa olla tieteellisen tiedon hallitsija ja vartija, vaan hänen pitäisi olla oman alansa ammattilainen, samalla tavalla kuin leipuri ja puuseppä. Hänen tietotaitonsa ei saa olla salaisuus, vaan laajasti saatavilla. Tiedemiesten, kuten muittenkin ammattilaisten asiantuntijuus pitäisi olla vapaasti käytettävissä vapaehtoisten keikkasopimusten muodossa. Bakuninin mukaan yhteiskunta voitaisiin järjestää niin, että valtion instituutioitten sijaan yhteiskunta toimii hajautetusti vapaitten ammattiyhteisöjen välisen yhteistyöverkostojen kautta. Pohjimmiltaan tällainen ajattelu ei eroa kommunismin lopullisesta vaiheesta ja Bakunin sanookin, että anarkismin taloudellinen pohja on sosialismissa.

Ongelmia

Suurin kritiikki tätä teosta kohtaan, on se, että se on liian lyhyt ja keskeneräinen, joten jää epäselväksi, miten tällainen, muuten hienolta kuulostava järjestelmä, olisi toteuttamiskelpoinen?

Toinen on, että kirjan uskontokritiikki on äärimmäisen eurosentrinen, vaikkakin se referoi itämaisia uskontoja pariinkin kertaan. Tämän kirjan mukaan esimerkiksi polyteismi on tasa-arvoisempi uskonnon muoto, koska milläkään jumalalla ei ole totuuden tai vallan monopolia, joten on hyvin vaikeaa rakentaa hierarkkista valtiota sen ympärille. Paitsi, että niin on juuri tehty monissa itämaisissa kulttuureissa. Ehkä ainoa tapa ymmärtää tämä uskontokritiikki oikeaksi on se, että Eurooppa on ainoa alue, jossa moderni keskusvaltainen hallintojärjestelmä syntyi. Esimerkiksi yksi syy, miksi Lähi-Itä ja Pohjois-Afrikka taantuivat niin paljon, että joutuivat eurooppalaisen imperialismin uhreiksi, oli sulttaanien kykenemättömyys ulottaa valtansa periferioihin. Monilla arabimailla oli vielä 1900-luvulla heikkoja keskusvaltioita, jotka juuri ja juuri hallitsivat maittensa pääkaupunkeja. Mutta esimerkiksi Kiinassa on myöskin hyvin vanha keskusvaltainen valtio ja maassa ei ole edes kunnollista uskontoa!

Toinen kritiikki on kirjan loppuosassa, missä Bakunin lähtee analysoimaan Ranskan vallankumouksen lopullisten tavoitteitten epäonnistumista ja statismin (valtio-ideologia) syntyä. Koko osio lähtee siitä oletuksesta, että tiedät aika paljonkin Ranskan vallankumouksesta. Toinen ongelma on, että koko osio ei ole kovin relevantti nykyaikana.

Yhteenveto

Mihail Bakuninin, ”Jumala ja valtio” on todella hyvä johdanto anarkistiseen filosofiaan ja ateismiin, mutta poliittisena kirjana melko vajavainen. Mutta yllätyin, miten selkeästi ja johdonmukaisesti tässä kirjassa argumentoidaan, kun tuntee kirjailijan taustat ja aatetta, mitä hän edustaa.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Kun maailmankaikkeus syntyi Jumalan mällistä

Erik Wahlströmin ”Jumala” on vuonna 2006 julkaistu satiirinen romaani kristinuskosta.  

1

Tyyli 

Kirja kertoo kirjaimellisen Raamatun tulkinnan Jumalasta, jossa korostetaan Vanhan Testamentin Jumalan ihmismäisyyttä. Tämä tarkoittaa, että tässä romaanissa Jumala on tavallisen näköinen mies, jolla on vain universumia muokkaavia voimia. Jo tässä vaiheessa romaani on aika hauska, koska olemme nykyään tottuneet abstraktiin Jumalaan, eikä niinkään kuvaan jostain ukkelista taivaassa.  Kuitenkin jos tuntee syvemmin Raamatun teologiaa, tämä romaani on vähän liian ilkeämielinen ja perustuu lähes tahalliseen väärinymmärtämiseen.   

Juoni 

Koko Juoni on ihmiskunnan historia Jumalan ja arkkienkeleitten perspektiivistä. Koska Vanhan Testamentin ja Uuden testamentin jumalat eroavat toisistaan, kirjailija on keksinyt, että Jumala ”aikuistui” kahden testamentin välissä.  

Romaani alkaa sillä, että oikeastaan koko todellisuus syntyi, kun jumala runkkasi, eikä pyyhkinyt pois siemensyöksynsä, vaan alkoi kasvattaa siitä meidän universumia. Jumala on vihainen ja epävarma teini, joka vihaa naisia, koska he pelottavat häntä. Tämän vuoksi Vanha testamentti on niin naisvihamielinen.  

Samaan aikaan Jumala on kateellinen ja hänellä on pakkomielle ympärileikattujen esinahkojen kanssa. Tämä tarkoittaa, että Jumala yrittää väkivallalla varmistaa, että vain häntä palvotaan ja kaikkien juutalaisten esinahat leikataan.Mitä Jumala tekee esinahkojen kanssa? Hän kerää ne suuren teltan näytehyllyihin! Jumala käy välillä teltassa, pyyhkii hyllyjen pölyjä ja järjestelee ja ihailee esinahkoja, kun tämä haluaa rentoutua ja puuhailla jotain pientä ja kivaa, pitkän päivän jälkeen.

Kirjan juonen mukaan Jumala ei miettinyt loppuun asti, mitä hän tekisi ihmiskunnan kanssa? Mutta koska hän on todellisuuden mahtavin olento, kukaan ei voinut kyseenalaistaa Jumalaa. Tämä alkupuolen suunnittelemattomuus aiheuttaa sitten kaikenlaisia ongelmia, joita Jumala ja enkelit yrittävät korjata improvisoiduilla hätäratkaisuilla. Mutta sitten nämä ratkaisut aiheuttavat vuorostaan uusia ongelmia, jolloin kaikki taivaalliset olennot joutuvat jatkuvasti miettimään, mitä seuraavaksi? Keskiajan saavuttua ihmiskunta kehittää teologian, jota sitten Jumala ja enkelit hyödyntävät ymmärtääkseen, mitä he itse olivatkaan oikein tehneet ja miksi?  

Persoonien konflikti 

Päähenkilöinä ovat Jumala, Jeesus ja äiti Maria, jotka sitten vetävät eri suuntiin köyttää ihmiskunnan kehityksestä ja painotuksista. Siinä välissä enkeleillä on omat mielipiteet ihmiskunnasta, mutta lopulta heidänkin on toteltava Jumalan käskyjä.  

Ongelmia 

Nauroin ääneen joillekin kohdille romaanista, mutta kirja menee alkuinnostuksen jälkeen vähän tylsäksi. Jos on lukenut Raamatun kannesta kanteen, tiedät suunnilleen ennakkoon mihin juoni menee ja mistä vedetään vitsejä.  

Yhteenveto 

Erik Wahlströmin ”Jumala” on aika absurdi ja perverssi satiiri kristinuskon järjettömyydestä, mutta tämä on pääosin hauskaa ainoastaan todella vihaisille uusateisteille, koska vähän korkeampaa teologiaa tuntevalle koko romaani on yksi suuri olkiukko.  Tässä toki on muutama yksittäinen hyvä vitsi, mutta kokonaisuus on aika ankea.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Verinen maahanmuuttokertomus

Yann Martelin ”Piin elämä” on fiktiivinen romaani intialaisesta maahanmuuttajasta, joka selvisi haaksirikosta tiikerin kanssa.

40

”Piin elämä” kertoo intialaispojan elämästä eläintarhassa ja matkastaan Kanadaahan, joka keskeytyy, kun koko perhettä ja eläintarhan eläimiä kuljettava rahtilaiva uppoavat. Tarinan fokus ei ole niinkään eläimissä, vaan Piin maailmankuvasta, jossa tämä tuntee tarvetta uskoa johonkin uskontoon ja miten hänen uskonsa joutuu kovilla kotukselle.

Teologiaa

Koska Pii kasvoi hindulaisuudessa, monijumaluus ja uskonnon monitulkinnallisuus mahdollistavat hänet omaksumaan samaan aikaan islamin ja kristinuskon. Pii päättyykin uskomaan kaikkiin 3 uskontoon samaan aikaan. Osa kirjasta on todella hauskaa ja mielenkiintoista filosofista analyysia eri uskontojen hyvistä ja huonoista puolista. Erityisesti hauskaa oli lukea, miten hindulainen kokee katolilaisuuden. Vaikka olen ollut aikuisiästä astin ateisti, minut alun perin kasvatettiin katolilaiseksi, joten oli todella mielenkiintoista kuulla ulkopuolisen perspektiivin uskontoon, johon kasvoin. Sitä luulisi ateistina kyseenalaistaneeni oman uskonnon kaikki aspektit, mutta tässä kirjassa tuodaan kokonaan uusia oivalluksia kristinuskosta, joita aiemmin en ollut edes tajunnut.

Mässäilyä

Mutta kaikki muuttuu kun Pii haaksirikkoutuu. Kirja muuttuukin yhtäkkiä äärimmäisen synkäksi ja väkivaltaiseksi. Enkä vain tarkoita kuolemaa ja lyömistä, vaan höyryäviä suolenpätkiä, haisevaa pissaa, paskaa, litratolkulla verta, kidutusta ja kannibalismia. ”Piin elämä” on todella brutaalin graafinen teos.

Kirjan ja elokuvan kansitaide eivät välitä kovin hyvin, miten rankka kirja tässä on kyseessä. Hahmon usko koetaan äärimmilleen, mitä hirvittävimmillä tavoilla. Niin uskoa Jumalaan kuin veganismiin.

Psykologiaa

Tämä ei ole kertomus siitä, miten poika ystävystyy tiikerin kanssa, vaan enemmänkin siitä, miten poika joutuu selviytymään äärimmäisissä olosuhteissa. Samalla tämä on kertomus siitä, miten uskonnot ovat ehkä ainoa tapa selviytyä psyykkisesti todella epäinhimmillisistä oloista, mutta oikeastaan mitään Jumalia ei ole. On vain ihminen ja tämän älykkyys. On sitten täysin sattumaa, että julkaisen tämän arvostelun pääsiäisviikolla, joten pahoittelut, jos pilasin tunnelman.

Yhteenveto

Piin elämä on lähes satanistinen sen viestissä. Ehkä kirjailijan ja kustantajien idea olikin markkinoida tätä kirjaa ihanana satuna, jotta ihmisiä saataisiin huijattua lukemaan siitä, miten kylmä meidän todellisuus oikeastaan on ja me kaikki olemme yksin tässä planeetassa. Mutta vaikka tämä kirja on kuin löysi pesäpallomaillalla ihmisen kasvoihin, sen brutaalin tylyn viesinsä takia, on tämä todella hyvä romaani, jota kannattaa lukea, jos ruokahalun menetys ei ole huolenaihe.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Enkelihoidot ja taikakalut ovat epäkristillisiä!

Pyhän Ristin Johannesin ”Carmel vuoren nousu” (oma suomennos) on 1500-luvulla eläneen katolisen papin (myöhemmin pyhimykseksi julistettu) henkisen kasvun opas.

Otin tämän kirjan välittömästi lukulistaan, kun sain selville, että Alejandro Jodorowskyn ”The Holy Mountain” (1973) klassikkoelokuva oli tämän teoksen inspiroima. Jos ei ole nähnyt Jodorowskyn elokuvaa, niin kannattaa katsoa, koska se on yhä täysin uniikki taide-elokuva.

Tämä on todella helppolukuinen opas korkeampaan kristilliseen teologiaan, jota voisi verrata suufilaisten ja buddhalaisten oppeihin. Eli tämä ei ole sellaista kuivan teknistä ja henkisesti autiota fundamentalistien höpötystä Raamatun kirjaimellisesta tulkinnasta, vaan aidosti filosofinen teos, joka pyrkii kertomaan elämän tarkoituksesta ja mitä oikeasti Jumala merkitsee.

41

Heti kättelyssä kirjailija kertoo, että Jumala ei ole mikään konkreettinen olento, jolla on haluja tai mitään taikavoimia, vaan todellisuus itse. Tällä kirjalla siis pyritään löytämään yhteys maailmankaikkeuteen ja kaikkeen elävään.

Kirjailijan mukaan vasta, kun kaikki ulkoiset ja sisäiset aistit on sammutettu hiljaisella meditaatiolla, ihminen voi kadottaa itsensä oman päänsä sisällä ja tuntea koko todellisuuden.

Johanneksen mukaan kristillisyys ei tarkoitakaan arkaaisten beduiiniheimojen sääntöjen tarkkaa noudattamista tai ahdasmielisyyttä kaikelle uudelle, vaan ihmistä, joka tuntee olevansa kiinteä osa todellisuutta ja kaikkea elollista.

Mutta Johannes ei opeta tässä vain, miten olla korkeamman asteen kristillinen munkki, joka välillä nousee vuorelle meditoimaan, vaan myöskin miten olla tavallinen kristitty.

Kirjailijan mukaan Jumalaan saa myöskin parhaiten yhteyden, kun on jonkun toisen kristityn kanssa. Yhdessäolo ja positiivinen yhteisöllisyys lähentävät ihmistä Jumalaan enemmän, kuin vain kirkossa olo tai vuoressa kököttäminen.

Vaikka en usko Jumalaan, niin tässä kirjassa esitetty kristillisyys on juuri sitä, mitä moni länsimaalainen löytää buddhalaisuudesta tai suufilaisuudesta. Eli ristiriitaisesti Johanneksen kristillisyys on äärimmäisen materialistista, mutta samaan aikaan hyvinkin henkistä uskonnollisuutta, jossa korostetaan oman aivon voima katkaista yhteydet aisteihin saavuttaakseen Nirvanan kaltaisen valaistumisen.

Vaikka tämän kirjan kirjoitti katolilainen pappi, niin tässä opetetaan, että ei ole olemassa oikeasti mitään partaukkoa pilvillä tai enkeleitä. Pyhimyksetkin ovat vain tapa saada rahvas keskittymään meditaatioon rukoilemalla puisille hahmolle. Eli osittain tässä myönnetään, että kristillisyys perustuu valheelle. Kirjan viesti onkin, että on vain olemassa tämä todellisuus, jossa elämme vain kerran.

Vaikka tämä on pyhimyksen kirjoittama kirja, sen asenne on melko ateistinen. Esimerkiksi tässä kirjassa käsitellään mystisiä näkyjä ja ennustuksia hyvinkin tieteellisellä tavalla. Johanneksen mukaan ihminen ei voi olla koskaan oikeastaan varma onko jokin yliluonnollinen kokemus oikeasti Jumalan, Saatanan tai hänen oman hulluutensa tuotosta? Tämän vuoksi on parasta hakeutua lääkäriin tai unohtaa kokonaan näyt. Kirjailijan mukaan olisi epäkristillistä olla niin ylimielinen, että luulisi itse Jumalan ottavan yhteyden juuri sinuun jollakin näyllä tai puheella.

Johannes kirjoitti, että vaikka Raamatussa on kertomuksia näyistä ja ennusuksista, niin ne ovat hyvin harvinaisia ja sijoittuvat pääosin antiikin aikaan. Kirjailijan mukaan näkyihin ei voi oikeastaan luottaa, joten on parasta vain unohtaa ne ja keskittyä tämän ja muitten samanlaisten kirjojen henkisiin harjoituksiin. Ennustukset ovat vielä pahempia. Kirjailijan mukaan, koska Jumala ei ole ihminen, vaan todellisuuden olemus, sen logiikka on täysin ihmismielelle vieras, niin vieras, että mahdollisesti sen aiheuttamia näkyjä tai ennustuksia ei voida tulkita mitenkään. Jos haluaa välttää turhia riskejä, Johannes neuvoo, niin mieleen tai uniin ilmestyvät ennustukset tai näyt tulee jättää huomiotta. Ennustukset kun teoriassa tulevat joka tapauksessa toteutumaan.

Sama lähes ateistinen asenne ilmenee rukoilussa. Kirjailijan mukaan rukoilun pääasiallinen tarkoitus on vain rauhoittaa rukoilijaa, eikä saada Jumalaa parantamaan ihmisen elämää. Johanneksen mukaan Jumala ei ole mikään palveluautomaatti, joka toteuttaa ihmisen haluja, vaan todellisuuden kaikesta riippumaton korkeampi itsenääinen tahto. Jumala siis tekee, mitä se itse ”haluaa”, eikä sitä voida taivuttaa tekemään, mitään muuta, jota se ei ole jo ennestään päättänyt. Rukoilun lisäksi siis kaikki taikarituaalit ja onnenkalut ovat turhia ja oikeastaan epäkristillisiä. Kristillisyyden ydin on antautua Jumalan tahdolle, eikä päinvastoin.

Itsekin ihmettelen, miten jotkut kristityt jopa täällä Suomessa sortuvat enkelihoitoihin ja muihin taikarituaaleihin, joitten tarkoitus on tuoda hyvää onnea? Raamattu kieltää tällaiset asiat ja nimenomaan korostaa, että on vain toteltava Jumalaa. Raamatun ja tämän kirjan mukaan ehkä Jumala on jo suunnitellut jotain hyvää ihmisen elämässä, joten turha edes yrittää manata tätä.

On vähän huvittavaa, miten jotkut uskovaiset eivät luota omaan henkiolentoonsa, kun pitää turvautua menetelmiin, jota tässäkin kristillisessä kirjassa kielettään yksiselitteisesti. Jos et luota omaan Jumalaasi, niin miksi edes olla uskovainen?

”Carmel vuoren nousu” on siis katolilaisuudesta huolimatta yhä ajankohtainen opas, joka osoittaa, että kristillisyyskin voi nousta yhtä korkeille henkisille tasoille kuin itämaiset uskonnot. Kristillisyys ei tarkoitakaan vain ahdasmielisyyttä, vaan oikeasti ihmisen elämänlaadun parantamista, saamalla tämän tuntemaan myötätuntoa ja toverillisuutta kaikkea elollista kohtaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Teologia

Yrittivät todistaa Jumalan olemassaolon, mutta päätyivätkin todistamaan yhden jätkän lyhytnäköisyyden

Alister ja Joanna Collicutt Mcgrathien ”Dawkins harha?” on uskonnollisfilosofinen tietokirja, joka pyrkii haastamaan evoluutiobiologi Richard Dawkinsin näkemystä, että Jumalaa ei ole.

50

Tämä kirja oli pitkään lukulistassa, oikeastaan useita vuosia. Lukiosta saakka olin halunnut lukea tämän kirjan. Mutta koska olin melko varma, että sen sisältö oli täyttä roskaa, ei minulla ollut mikään kiire tarttua siihen. Nyt viimein tuli kirjan vuoro.

Alun perin, kun otin tämän kirjan lukulistalle, olin Richard Dawkinsin fani. Lähes kaikki evoluutiobiologin kirjat oli luettu ja allekirjoitin kaikki hänen näkemyksensä, mutta vuodesta 2015 asti maku alkoi lähteä miehestä. [lisää tähän homovitsi]

Aloin opiskelemaan uskontotiedettä, jotta voisin osoittaa uskonnot vääriksi, mutta huomasinkin, että uskonnot ovat paljon muutakin kuin vain harhaa. Dawkins alkoi vaikuttaa ahdasmieliseltä vanhalta mieheltä, jonka ainoa meriitti on tieteen popularisointi. Huomasin jopa, että hänen keksimänsä meemiteoria ei ollut vakavasti otettava tieteen piirissä. Samalla miehen henkilökohtaiset mielipiteet ja teot eivät vaikuttaneet niin fiksuilta, kuin odottaisi.

Eli Dawkins ei ollut enää mielessäni se suuri uusateismin sankari, joka hän oli nuoruudessani. Kuitenkin ateismi yhä on osa maailmankatsomustani, ja aloin jo pelätä, että tämä Mcgrauthien kirja lakkauttaisi senkin. Tulisiko minusta jälleen uskova, kun lukisin tämän kirjan?

Lyhyt vastaus on ei.

Pitkä vastaus menee niin, että Mcgrathit eivät ole kristillisiä fundamentalisteja, vaan ihan tavallisia maallisia kristittyjä, jotka kannattavat tieteellistä metodia ja evoluutiota. Eli kirjailijat eivät ole niin jyrkästi erimieltä Dawkinsin kanssa, kuten oletin. Kuitenkin he pyrkivät todistamaan kristillisen Jumalan olemassaolon argumenteilla, joita olen nähnyt kumottuna tuhansia, jos ei miljoonia kertoja.

Jo se, että kirjailijat pyrkivät todistamaan kristillisen Jumalan olemassaolon, on jo tuhoon tuomittu. Parempi olisi ollut puhua yleisluonteisesti Jumalasta, jolloin, on vaikeampi argumentoida vastaan, kuin niinkin yksinkertaista näkemystä, että juuri yhden uskonnon Jumala on todellisempi kuin tuhansien muitten uskontojen. Erityisesti, kun Raamatun Jumala on niin ristiriitainen Vanhan- ja Uuden testamentin välillä.

Toki Mcgrathit yrittävät puhua Jumalasta yleisluonteisesti, mutta välillä lipsahtaa, että he puhuvat nimenomaan Raamatun Jumalasta, ei vaikka Koraanin Jumalasta, joka siitä huolimatta, että se on teoriassa sama kuin Raamatun, on muslimien pyhässä kirjassa paljon epämääräisempi entiteetti.

Minulla oli vuosina 2012-2016 päällä sellainen vaihe, että halusin lukea, kuunnella ja nähdä kaikki ateistien teokset, jotka kumosivat uskonnon, joten osaan lähes ulkoa kaikki uskovaisten argumentit ja ateistien vasta-argumentit. Eli siinä sarassa tämä kirja ei vakuuttanut. Esimerkiksi kaksi vuotta sitten luin Karen Armstrongin kirjan jumalasta, joka on 400 sivua pitkä ja paljon vakuuttavampi. Armstrongin kirja pyrki todistamaan, että Jumala on paljon suurempi konsepti kuin vain joku ukko taivaassa. Hänen kirjansa vakuutti minua siinä, miksi uskonnot ovat niin tärkeitä ihmisten elämässä, ja miksi on ahdasmielistä ajatella Jumalaa joksikin olennoksi. Mutta tässä ”Dawkins harhassa?” ei mennä niin pitkälle.

Enemmänkin ”Dawkins harhassa?” pyritään käyttämään niin väsyttäviä argumentteja, kuin ”tiede ei voi todistaa kaikkea, joten miksi vaivautua?” ja ”uskonto ja tiede eivät ole ristiriitaisia, vaan täydentävät toisiaan”. Eli tässä kirjassa ei edes yritetä todistaa Jumalan olemassaoloa kunnolla. Jopa Michael Shermer, jota nykyään inhoan, onnistuu agnostisismistaan huolimatta perustelemaan Jumalan olemassaolon paremmin.

Kirjailijat keskittyvät tässä teoksessa enemmänkin hienostuneesti arvostelemaan Dawkinsin teesien oletusten paikansapitämättömyyttä. Kuten sitä, että kun Dawkins ei ymmärrä, jotain uskonnollista ilmiötä, niin sen on oltava harhaista ja hyödytöntä. Kirjailijat onnistuvat aika vakuuttavasti todistamaan, että Dawkinsin logiikka on ontuva, kun monilla uskonnollisella ilmiöllä on hyötyä, vaikka ei päällisin puolin sitä näkisi. Kirjailijat mainitsevat, miten Dawkins ei ole esimerkiksi tarkastellut uskontotieteen ja uskontojen sosiologian tutkimuksia, vaan hän on vetänyt omasta perseestä joukon oletuksia, jotka vakuuttavat jo vakuutetut. Tämä yksi havainto saa kirjailijat julistamaan, että Dawkins edustaa ”ateistista fundamentalismia”

Sydämeen sattui tämä kielellisesti ristiriitainen termi kuin ”ei-jumaliin uskova, joka tulkitsee ei-jumaluuden kirjaimellisesti”. Onneksi kirjailijat selittävät perin pohjin tämän järkyttävän huonon ja loukkaavan termin teoksessaan. Kirjassa Dawkinsia ja co. kutsutaan ateistifundamentalisteiksi, koska heillä on tiukkaan rajattu näkemys uskontojen pahuudesta, joka ei kestä tarkempaa tarkastelua.

Tässä vaiheessa voin allekirjoittaa, että Dawkins ja muut uusateistit ovat väärässä julistaessaan uskonnot olemuksellisesti pahoiksi ja usko jumalaan joksikin ”mielivirukseksi”. Silti en kutsuisi ei-jumaliin uskovia fundamentalisteiksi.  Fundamentalismi haukkumanasana on varmaan laitettu juuri, koska se ärsyttää niin paljon. Mutta on se siinä mielessä todenmukainen, koska Dawkin ja hänen fanaattisemmat seuraajat kieltäytyvät tutkimasta uskontoa laajemmin, vaan tyytyvät Dawkinsin ja muitten uusateistien kirjojen oletuksien olevan kiveen hakattuja totuuksia. Onneksi en ollut niin typerä ja jatkoin lukemista, jolloin huomasin, miten väärässä olin. Pahin ansa, mitä älykäs ihminen voi tehdä on, luulla, että tämä on löytänyt totuuden, eikä sitä tarvitse enää tarkastella ja testailla. Ikävä kyllä kaikilla ihmisillä on tämä vaiva, riippumatta siitä uskooko jumalaan tai ei.

Eli tämä kirja on enemmänkin todella pintapuolista tieteenfilosofian kertausta, jossa analysoidaan, miten yksi tiedemies epäonnistuu tarkastelemaan omaa positiota, alkuoletuksia ja loppupäätelmiä.

Yksi asia, mitä kaipasin ja jota tässä kirjassa ei edes yritetä haastaa, on Dawkinsin ja joittenkin uusateistien heittämä hypoteesi, että joillakin ihmisillä on luonnollinen taipumus tunta vetoa uskontoihin, kuin toisilla taas ei. Vaikka nuoruudessani olin kristitty, niin vähät välitin kirkoista ja rukoilusta. Aloin rukoilemaan vasta teininä ennen nukkumista, jotta varmistaisin, että seuraava päivä olisi siunattu, mutta silti en koskaan tuntenut, mitään henkilökohtaista sidettä mihinkään. Tunsin, että puhuin vain itseni kanssa. Sitten, kun minusta tuli ateisti lukiossa, niin en ole kaivannut temppeleleitä, henkiä tai jumalia. Ei vain kiinnosta. Vaikka olen lukenut jonkin verran teologiaa ja uskontojen filosofiaa, niin ei minulla ole yksinkertaisesti tunnetasolla taipumusta uskoa mihinkään korkeampaan. Uskonnolliset konseptit jumalista ja henkisyydestä ovat ihan itsesään kiinnostavia, mutta vain kiinnostavia, samalla tavalla kuin Isaac Asimovin visiot ihmiskunnan galaktisesta imperiumista. Ei mitään muuta.

Itse käännyn siihen koulukuntaan, jonka mielestä uskonnollisuus on jokin geneettinen taipumus, joka koskee suurinta osaa ihmiskuntaa, mutta ei kaikkia. Jotkut vain kaipaavat yhteisöllisyyttä, jota yhdistää jokin abstrakti spirituaalinen konsepti, kun taas toisia ei voi edes ytimiään myöten kiinnostaa. Enkä tarkoita, että tämä olisi jokin mielenvika tai sairaus, vaan jokin geneettinen sopeuma, jolla on yhä hyötyä, kun on paljon hemlpompi rakentaa yhteisöllisyyttä uskonnon ympärillä kuin vaikka aatteen. Kuitenkin tässä kirjassa tällaista ei edes mietitä, vaan yritetään järjellä ja logiikalla perustella Jumalan olemassaolo ihan kuin ihmiset alkaisivat uskomaan aidosti Jumalaan ja tuntemaan tämän läsnäolon, kun seuraavat jotain loogista ketjua. Valitettavasti tässä kirjassa, jopa siinä epäonnostutaan.

”Dawkins harha?” epäonnistuu siinä yhdessä tehtävässä, jota se lupaa, eli todistaa Jumalan olemassaolon. Enemmänkin tämä kirja todistaa, että Dawkins ei ole kaikki tietävä tiedemies, vaan fanaattinen uusateisti, joka yrittää, mutta epäonnistuu, ideologisoimaan ei-uskovaisuuden. Koska, kuten uskonnossakin, niin ei Jumalaa voi selittää olemattomaksi logiikalla. Ihmisillä on oltava taipumus olla uskomatta Jumalaan, jotta Dawkinsin argumentit tepsivät. Esimerkiksi, minusta tuli ateisti jo ennen kuin luin Dawkinsin kirjan. Dawkinsin ”Jumalaharha” oli vain teos, joka selitti minulle ne syyt, joita voisin kertoa ihmisille, miksi Jumalaa ei ole, eikä kirja, joka sai minut luopuman uskosta. Eli ainakin kirjan otsikko on totta.

Jos haluaa lukea oikeasti jotain omaa näkemystä haastavaa kirjaa, niin Karem Armtrongin ”The Case for God” on vahva suositus, Se tulee haastamaan sekä uskovaiset, että ateistit.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): filosofia

Kapinallinen: Jeesus nasaretilaisen aika ja elämä

Reza Aslanin ”Kapinallinen: Jeesus nasaretilaisen aika ja elämä” on tietokirja, joka pyrkii perustelemaan, että Jeesus oli radikaali, joka ahdisteli veroja maksavia kunnollisia kauppiaita ja kirkkomiehiä omalla ääriuskonnollisella kiihkollaan.   

16

Olin hyvin epäröivä, kun otin tämän kirjan luettavaksi. Aslan on todistettu olevan epärehellinen tutkija, joka on, suorasanaiesti valehdellut omasta taustastaan ja monesta muustakin asiasta. Kuitenkin kuulin samalla ylistyksiä hänen kirjoistaan, joita on jopa käytetty lähteinä muissa uskontoja käsittelevissä kirjoissa.   

Koska miehellä on selvästi oma lehmä ojassa, niin päätin olla lukematta hänen islamia käsittelevän kirjan ja otin tämän Jeesuksesta kertovan teoksen luettavaksi. Muslimin perspektiivi Jeesukseen voisi olla kiinnostava.    

Olin aika väärässä tästä kirjasta. ”Kapinallinen” ei käsittele Jeesusta muslimien perspektiivistä. Vaan tämä on uskontotieteellinen teos, joka pyrkii riisumaan Jeesuksen kaikesta pyhyydestä ja esittämään tämän uskonnolliseksi uudistajaksi, joka historiallisten olosuhteitten valossa muuttui yhden maailman suurimpien uskontojen symboliksi.    

Aslan ensin kertoo Jeesuksen elinajan historiallisesta kontekstista, joka on yhdenmukainen muitten Jeesusta ja kristinuskoa käsittelevien kirjojen kanssa. Jopa tätä kiistanalaisempien teosten. Kirja etenee kertomalla viimeisimmät historialliset faktat Jeesuksen elämästä, mitkä ovat suurimmaksi osaksi osa historioitsijoitten konsensusta. Ehkä kiistanalaisin kohta tässä kirjassa on Jeesuksen veljeä käsittelevä osio, josta en ollut koskaan kuullutkaan. 

Rooman imperiumi oli valloittanut Palestiinan alueen ja juutalaiset yrittivät jatkuvasti taistella miehitystä vastaan. Koska antiikin aikana juutalaiset olivat kulttuuriltaan äärimmäisen uskonnollisia ja uskoivat oman kansansa ylivertaisuuteen, niin kaikki heidän vastarintajoukot, jotka tuohon aikaan syntyivät, olivat messiaanisia joukkoja. Nämä kapinaallisjoukot, jotka myöskin harrastivat ryöstöretkiä, lupasivat ”palauttaa” Jumalan valtakunnan maan päälle. Eli Jeesus oli vain yksi monista profeetoista, jotka tuohon aikaan lupasivat samaa.  

Ehkä suurin ero muihin samaa aihetta käsitteleviin kirjoihin, on että Aslan korostaa, miten tuohon aikaan juutalaisuus oli äärimmäisen väkivaltainen ja rasistinen uskonto (Vanhassa testamentissa yhä voi lukea tämän ikävän faktan). Mutta useitten imperiumien lyötyä juutalaisten valtakunnan hajalle ja viimeistään Rooman imperiumin kukistettua jokaisen väkivaltaisen kapinan, juutalaisuus alkoi muuttua rauhallisemmaksi uskonnoksi.   

Erityisesti korkea papisto alkoi uudistaa pikkuhiljaa uskontoa, koska he yleensä saivat kaikenlaisia etuoikeuksia Rooman imperiumilta. Ei ollut taloudellisesti kannattavaa lietsoa kapinoita, kun joka ikinen murskattiin ja kaikki yllyttäjät teloitettiin. Kuitenkin tämä korkean papiston roomalaismyönteisyys suututti joitakin äärimmäisempiä juutalaisia ja Jeesus oli yksi heistä. Tämän takia Jeesuksen sanoma on nykystandardeissa niinkin kommunistinen.  

Mutta Jeesuskin epäonnistui ja korkea juutalainen papisto näki, että heidän uskontonsa ei tule selviämään kansana tai uskontona, jos se vielä kerran yrittää kapinoida ylivertaista vihollista vastaan. Näin juutalaisuus alkoi hiljalleen muuttua siksi, mitä tunnemme nykyään.   

Jeesukselle oli siis tilausta, koska tämä halusi väkivaltaista vastarintaa valloittajia vastaan, mutta samalla hän ei ollut niin väkivaltainen ja rasisti, kuten muut profeetat ennen häntä. Kuitenkin Aslan todistaa kirjassaan kielitieteellä, historialla ja teologialla, että Jeesus ei ollut tarpeeksi tolkullinen ja sen takia hänet ristiinnaulittiin.   

Koska tiesin Aslanin olevan muslimi, niin kehystin koko lukemisen sen valossa. Kirjan subteksti on tulkintani mukaan juurikin yrittää osoittaa, että Jeesuksen elinaika voitaisiin rinnastaa nykymaailmaan, missä islamin nimissä tehdään kauheuksia juurikin samoilla verukkeilla. Eli uskontoa käytetään kiihottaakseen kansan valloittajajoukkoja vastaan. Antiikin Rooma on vaihtunut Yhdysvaltojen johtamaan länsimaiseen hegemoniaan. Eli ehkä kirjan piiloviesti on, että islam tulee muuttumaan ajan mittaan parempaan suuntaan, koska niin on juutalaisuudellekin tapahtunut. Tämä on siis omaa tulkintaani tekstistä. Missään vaiheessa Aslan ei vertaa juutalaisuutta islamiin tai puhu nykyajasta.    

Koska tämä on uskontotieteellinen kirja, niin tässä osoitetaan, että suurin osa Raamatussa olevista kertomuksista Jeesuksesta ovat vääristyneitä, silkkaa valhetta tai tulkittu väärin. Eli kristinusko perustuu mielikuvitukselle eikä Jumalaa ole olemassa. Siinä mielessä tässä kirjassa ei ole mitään uutta, jos on lukenut uskontotiedettä. Jopa tämän kirjan teesi ei ole nykyaikana kovin uusi, kun on monta kirjaa, jossa on yritetty kehystää Jeesus ensimmäisenä Che Guevarana.  

Kirjan mukaan Jeesus oli juutalainen reformisti, joka oli valmis väkivaltaan ja suoranaiseen vallankumoukseen, jossa pyrittäisiin korvaamaan sen ajan juutalaispapisto ”oikeamielisillä”, eikä mikään uuden pasifistiuskonnon luoja, joka toivoi taivaallista pelastusta maallisen sijaan.   

Aslan todistaa melko vakuuttavasti, että Paavali loi pasifistisen kuvan Jeesuksesta ja, että Jeesuksen hengissä selvinneet apostolit eivät hyväksyneet Paavalin uudelleentulkintaa ja suunnittelivat erottavan hänet uudesta kirkosta. Kuitenkin Palestiinassa oleva ensimmäinen kristillinen kirkko tuhottiin kapinassa ja Paavalin vastustajat kuolivat siellä. Näin kristinuskon pasifistinen tulkinta sai yliotteen ja kreikkalaistui.  

Kirjailija analysoi Jeesuksen sanomia aikakontekstiin peilaten ja osoittaa, että mies oli valmis väkivaltaiseen vallankumoukseen ”vääräuskoisia” vastaan ja halusi perustaa hänen johtamansa teokraattisen valtion. Mutta koska tuohon aikaan Palestiina oli kärsinyt useimmastakin kansannoususta, niin Pontius Pilatus lopetti ajoissa Jeesuksen sekoilun. 

Kirja myöskin osoittaa, että pari vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen tuli toinen messiaaninen liike, joka toteutti verisen vallankumouksen, mutta se murskattiin ja juutalaisten diaspora alkoi. Syy, miksi kristinusko syntyi ja selviytyi levottomista ajoistaan nykyiseen mahtiinsa, oli Jeesuksen rauhallisempien ja kosmisten sanomien korostaminen. Rooma ei nähnyt tarpeelliseksi hävittää uskontoa, joka ei uhannut sen imperiumia. Kuten tiedämme, tämä strategia osoittautui toimivaksi niin juutalaisuudelle kuin kristinuskolle, jotka luopuivat väkivallan korostamisesta, kun tarpeeksi turpaa saivat.    

Aslan kirjoittaa todella hyvin ja hänen kirjansa etenee kuin jännitysromaani. Ateistille tämä kirja on helvetin herkullinen, kun siinä osoitetaan, miten uskonnot eivät ole mitään muuta kuin henkisempiä ideologioita.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Teologia

Ateistimuslimi: Matkani uskonnosta järkeen

Ali A. Rizvin ”Ateistimuslimi: Matkani uskonnosta järkeen” (Oma suomennos) on kanadalaisen ateistin omaelämäkerta ja manifesti.

20170705_140642

Rizvin kirjassa kerrotaan, miten hän ennen Kanadaan muuttoa kasvoi maallistuneessa pakistanilaisessa perheessä, jossa 3 vuotiaan serkun leukemian aiheuttama kammottava kuolema sai hänet lapsena epäilevään Jumalan olemassaoloa. Kuitenkin hän kasvoi aikuiseksi yhä uskoen Jumalaan, mutta yliopistossa lääketieteen ja fysiikan lukeminen romuttivat viimeisetkin yritykset perustella Jumaman olemassaoloa. Rizvista tuli ateisti ja hän alkoi ajaa islaminaisen teologian kyseenalaistamista ja edistämään muslimien uskon luopumista.  

Kirjassa Rizvi käy läpi islamilaisen teoligian ja osoittaa kuinka perseestä se on. Kirjailija sitten vertaa uskontoa tieteelliseen metodiin, joista jälkimmäinen osoitetaan paremmaksi, sekä kertoo miten sekulaarinen humanismi on parempi maailmankatsomus kaikille kuin uskonnot. Rizvi analysoi myöskin muut abrahaniset uskonnot ja murtaa niittenkin uskottavuuden, koska islamissa on paljon samoja elementtejä ja jopa samoja tarinoita kuin kristinuskossa ja juutalaisuudessa. Selvästi en ollut tässä vaiheessa kirjan kohderyhmä, koska olen opiskellut islamilaista teologiaa sen verran, että olen kuullut kaikki kyseisen uskonnon puolustukset ja haukkumiset. Sitten tietenkin ateistina olen lukenut kaikki uusateismin klassikot, joten samojen argumenttien lukeminen uudelleen oli jotain käsittämättömän tylsää.  

Parasta antia kirjassa ei olekkaan uskosta luopuminen, vaan Rizvin yritys puolustaa länsimaissa muslimien oikeuksia vähemmistöinä ja samanaikaisesti tuhota tai ainakin heikentää uskonnon vaikutusvaltaa. Tässä Rizvi poukkoilee siellä sun täällä, yrittäen tasapainotella rasismin ja suvaitsevaisuuden välillä. Mainitsen rasismin, koska vaikka Rizvi ei esimerkiksi hyväksy ”islamofobia” termin käyttöä, koska hänen mielestään se sekoittaa islam-kritiikin ja muslimivastaisuuden keskenään, niin hän silti ymmärtää maahanmuuttajataustaisena, että länsimaissa muslimeja rodullistetaan ja yritetään jatkuvasti sortaa.  

Rizvi itse tunnustaa omin sanoin olevansa uusateisti, eli modernia WTC-iskujen jälkeen syntynyttä hyökkäävää ateistista asennetta, joka on siinä näkemyksessä, että uskonnot ovat pahin vitsaus, mitä maailmassa on koskaan ollut. En kannata uusateismia, vaikka olen ateisti. Mielestäni uusateismin perustavanlaatuiset oletukset ovat väärässä ja Rizvi sortuu samoihin ongelmiin. Pahin oletus, mitä Rizvi tekee on uskoa, että ”todellinen” uskonto on fundamentalistinen kirjaimellinen pyhien tekstien tulkinta. Uskontotiedettä lukeneena ja folkloristiikkaa opiskelleena tiedän, että asianlaita on päinvastainen. Rizvi siis uskoo, että fundamentalistit ovat ”todellisia” muslimeja ja kaikki muut maailman muslimit ovat vain maallisia, koska eivät ole koskaan viitsineet lukea omia pyhiä kirjoja.
Kuitenkin Rizvi on sen verran älykäs, että hän tunnustaa omien sukulaistensa kautta, että ihmiset eivät ala noin vain luopumaan uskonnostaan, vaikka kuinka hän kertoisi, että se on paska. Sen sijaan Rizvi ajaa islamin maallistumista, kertomalla erilaisista islamintulkinnoista, koulukunnista ja järjestöistä, jotka kannattavat erilaista islamintulkintaa kuin salafistit ja wahhabistit, jotka ovat ne kaikista vihamielisimmät koulukunnat. Rizvi on vanhempiensa kautta huomannut, että islam ei ole yhtä ja ainoaa asiaa, joka olisi yhteensopimaton sekularismin kanssa, joten kirjaimellisesta lukutavasta on mahdollista siirtyä filosofisesti korkeimpiin pyhien tekstien tulkintoihin. Rizvi toteaakin, että itsenäistä ajattelua korostavaa islamilaista filosofiaa on ollut olemassa jo keskiajasta lähtien ja sitä kutustaan mu’tazila-suuntaukseksi.  

Täydellinen kirja tämä ei ole, mutta lukemisen arvoinen, jos ei ole koskaan lukenut yhtään uusateistista kirjaa tai jos haluaa tietää enemmän ateistimuslimeista ja edistyksellisistä islamilaisista filosofeista, niin tämä on hyvä esittelyteos aiheeseen. Suurin ongelma kuitenkin on kirjan selvästi länsimaalainen
ei-muslimien kohderyhmä, mikä harmittaa, koska muslimit tarvitsevät tällaista kirjaa, erityisesti Lähi-Idässä. 

Vaikka Rizvi tunnustaakin välillä, että islamilaisessa maailmassa on edistyksellistä ajattelua, niin hän silti asettaa sekularismin ja suvaitsevaisuuden länsimaalaisuuden ominaisuudeksi, mikä on mielesäni vähän rasistista. Kyllä Aasiasta nämä arvot löytyvät, eivätkä ne ole yhden maantieteellisen alueen ominaisuuksia. Erityisesti jos muistaa, että juuri ja juuri täälläkin homoja hyväksytään ja trans-sukupuolisten olemassaoloa epäillään niinkin paljon, että eduskuntapuolueen nuorisosiipi teki kampanjan heitä vastaan, sitten tietenkin meillä on yksi presidenttiehdokkais, joka ei usko evoluutioon. 

Rizvi menee länsimaalaisuuden ihailussa niinkin pitkälle, että hän ei ymmärrä vasemmistolaisia, jotka kutsuvat häntä ja joitakin muita ex-muslimeita ”imperialismin kätyreiksi”. Vaikka mielestäni eivät kaikki ex-muslimit ole sellaisia, niin Rizvi ei tosiaan vaikuta uskovan, että arabimaitten mustamaalaaminen voisi edistää mitenkään USA:n tai muitten NATO-maitten imperialismin oikeutusta. Rizvi ei vaikuta koskaan kuullenkaan ”valkoisesta pelastaja” myytistä, jolla esimerkiksi edistettiin Afrikan kolonisaatiota.

Mutta koska tämä on omaelämäkerta, joka heijastaa yhden ihmisen näkemystä maailmasta, niin annan anteeksi nämä virheet. koska tässä on muutama todella oivaltava ajatus koskien sekularismia ja asiallista islaminkritiikkiä, joten kannattaa lukea. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Teologia