Avainsana-arkisto: Teologia

Mitä Jordan B. Peterson tarkoittaa?

Olin selaamassa Facebookkia, kun uutisvirtaan ilmestyi Warelia-kustantamon mainos Matti Kankaanniemen tänä vuonna julkaistusta kirjasta ”Ilmiö Jordan B. Peterson”. Facebookin algoritmit selvästi tietävät, mitä haluan. Otin sitten kirjan luettavaksi, koska arvioni Petersonin ”12 elämänohjetta: käsikirja kaaosta vastaan” (2018) oli viime vuonna luetuin kirja-arvosteluni, joten lukijoita varmaan kiinnostaa tämäkin kirja. Samalla voin tarkastaa olenko yksin tulkintani kanssa?

4

Idea

Åbo akatemian teologian tohtori Matti Kankaanniemi pyrkii selittämään mitä kiistanalainen kanadalaisprofessori Jordan B. Peterson oikeasti tarkoittaa? Tämä kirja on hyvin kattava, eikä siinä viitata vain Petersonin menestysteokseen, vaan tässä tukeudutaan hänen YouTube-luentoihinsa, yliopistouraan, haastatteluihin, elämäkertaan ja jopa niihin tutkimuksiin ja filosofisiin ideoihin, joihin professori viittaa, piirtääkseen tarkan psykologisen kuvan miehen ajattelusta. 

Kankaanniemen mukaan Peterson ydinsanoma on vallitsevan ”pätevyyshierarkian” puolustaminen koetulta kommunismilta ja feminismiltä. Kirjailijan mukaan Peterson uskoo, että yhteiskunnan vallitsevat valtahierarkiat ovat luonnollisesti järjestäytyneet niin, että parhaat ja pätevimmät ihmiset ovat sen huipulla. Mikä tahansa pyrkimys uudelleenärjestää tai murtaa valtahierarkiat ovat vaarallisia ja voivat pahimmillaan johtaa Neuvostoliiton ja Maon Kiinan kulttuurivallankumouksen kaltaisiin kauhuihin. Luettuani tämän, nauroin ääneen ja taputin käsiäni. 

Kankaanniemen mukaan Peterson haluaakin, että ihmiset pyrkisivät sopeutumaan vallitsevaan hierarkiaan ja parantamaan itseään sen puitteissa. Tämä saadaan aikaan tulkitsemalla Raamatun oppeja evoluutiopsykologian jungilaisen luennan kautta. Kaikki Petersonin puheet Disney-elokuvan Pienestä merenneidosta ja kaaoslohikäärkmeistä ovatkin jungilaisia arkityyppejä, joitten ydinviesti myötäilee ihmisen ja hummereitten evoluutiobiologisia ominaisuuksia. Yhdessä edellä mainitut havainnot osoittavat Petersonin mielestä, että klassinen kristillityyden opettama elämäntapa on kaikista ”luonnollisin” tapa olla hyvä ihminen. Kankaanniemi korostaakin, että Petersonia eivät fanita fasistit, vaan kristityt.

”Puhu tarkoilla sanoilla”

Kankaanniemi korostaa, että Peterson ei siedä epämäärisiä käsitteitä ja aina pyrkii määrittelemään ne ennen kuin antaa vastauksen. Tämän takia Peteronin kanssa väitteleminen on todella vaikeaa, koska mies aina pyrkii pysäyttämään puhujan kysyäkseen, mitä tämä tarkoittaa tietyllä sananalla? Eikä hän itsekään anna suoraa vastausta suurimmalle osalle kysymyksille, koska hän ei ole pohtinut kaikkia kysymyksen loogista ketjua loppuun asti. Vasta tämän pohdinnan jälkeen, joka voi kestää vuosia, Kankaanniemi kirjoittaa, Peterson voi antaa suoran vastauksen kysymykselle.

Kuten omassa ”12 elämänohjetta: käsikirja kaaosta vastaan” arviossani totesin, Peterson epäonnistuu useasti määrittelemään käyttämiään käsitteitä. Kankaanniemi joutuukin myöntämään tämän kirjassaan useasti, kun hän toteaa, että Peterson pohtii asioita ääneen, ilman että ne olisivat kristallisoituneet pysyviksi kannoiksi professorin mielessä. Kirjailija toteaakin, että Peterson on niin akateeminen, ettei hän ole tottunut yliopistoluentojen ulkopuolisen ympäristön viestintätyyliin, jossa ollaan varmoja asioista. Tämä kyvyttömyys kommunikoida asioita selvästi, on aiheuttanut sen, että miehen sanomaa on tulkittu äärioikeistolaiseksi! Eli paras puolustus, mitä Kankaanniemi on keksinyt Peteronille on, että mies on todella huono julkinen puhuja ja kirjoittaja!

Antikommunismi

Kankaanniemen kirja ei ole pelkästään mikään faniteos, jossa puolustetaan omaa idolia, vaan tässä kritisoidaan Petersonin joitakin ideoita. Esimerkiksi kirjailija ylistää Panu Raatikaisen artikkelia, jossa kritisoidaan Petersonin vainoharhaisuutta yiopistojen vasemmistolaisuudesta. Muutenkkin Kankaanniemen mukaan Peteron ”yksinkertaistaa” marxilaisen ja postmodernististen teoreetikkojen välistä ideologista jatkumoa.

Kankaanniemi kuitenkin yhtyy Petersonin näkemykseen, että pyrkimys tasa-arvoon voi johtaa Neuvostoliiton gulagien kaltaiseen sortojärjestelmään. Kirjailijan mukaan Peterson vastustaa intersektionalismia koska ihmisissä voi löytää loputtomia ominaisuuksia, joista uhriutua, jolloin koko yhteiskunta voi murtua kaikkien vaatiessa omalle identiteettiryhmälle erityisoikeuksia.

Kankaanniemi nostaakin kotimaisen esimerkin kritisoimalla Historioitsijat ilman rajoja -järjestön raporttia ”Kenen historia?” siitä, että sen tavoitteena on lisätä yliopistoissa kolonialismia käsittelevää tutkimusta ja vähemmistöjen ääntä. Kirjailijan pitää koko raporttia epätieteellisenä, koska hänen aavistaa, että siinä on ennalta päätetty, että Suomi on riistäjäkolonialistinen valtio. Hän olettaakin, että suomalainen historiatutkimus on samaan aikaan jo puolueetonta ja, että tällainen vähemmistöjen äänen lisääminen kolonialismia käsittelevässä tutkimuksessa voisi aiheuttaa sellaisen tilanteen, jossa vaihdetaan yhden ryhmän historiakäsitys toiseen, tuhoten tutkimuksen objektiivisuuden. Eli Kankaanniemi ikään kuin myöntää, että historiantutkimus on valkoisen kantasuomalaisen perspektiivillä kirjoitettu, mutta haluaa ylläpitää sen, koska ajatus vähemmistöjen perspektiivin lisäämisestä on pelottava.

Kankaanniemi ei vaikuta ymmärtävän, että historiallisia mielikuvia on olemassa, jotka vaikuttavat joskus vahvemmin yhteiskuntaan kuin varsinainen tutkimus ja sitä raportti kritisoi. Eivät kaikki ihmiset opiskele yliopistossa historiaa, joten monille yläasteen vääristynyt historia voi olla ainoa tuntema historia, siitä huolimatta, että uudempi akateeminen tutkimus on osoittanut edelliset koulussa opetetut tiedot vääräksi. Kaikille, paitsi näköjään tämän kirjan kirjoittajalle, on tuttua, että kouluopetus laahaa akateemisen tutkimuksen jäljessä.

Historioitsijat ilman rajoja -järjestön julkaisema raportti on keskustelunavaus, jossa ehdotetaan lisätutkimuksia, jotka voisivat muuttaa vanhentunutta kuvaa Suomen kehityksestä muka eristyneessä kuplassa, kaikkien muitten aikakauden geopoliittisten kehitysten ulottumattomissa. Kankaanniemi ei tätä näköjään ymmärrä ja alkaakin haastaa olkiukkoa, jonka mukaan raportti pyrkii demonisoimaan tavallisia suomalaisia, mikä voisi aiheuttaa Petersonin pelkäämän gulagien perustamisen kantasuomalaisille.

Samalla Kankaanniemen tietämättömyys suomalaisesta kouluopetuksesta näkyy siinä, että hän haastaa ”Kenen historia?” raportin ehdotusta, että koulukirjoissa käsiteltäisiin yksittäisiä etnisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä, eikä vain valkoisia kantasuomalaisia. Kirjailijan haastaa edellä mainitun ehdotuksen sillä, että koulukirjoissa käsitellään vain ”ansioituneita” suurmiehiä ja sen takia 1800-luvulla Suomeen muuttaneesta mustasta naisesta ei voida kertoa. Muistan omasta 2000-luvun alun yläastekirjoista sen, että ne sisälsivät lukuja, joissa käsiteltiin tietyn historiallisen aikakauden yksittäisen tavallisen ihmisen elämää, antaen oppilaalle tietoa, miltä elämä kyseissä aikakaudessa tuntui. Käsitys historiasta vain valkoisen suurmiesten kertomuksena on todella vanhentunutta, jopa sukupolvelleni.

Mielenkiintoisinta on kuitenkin Kankaanniemen johtopäätös, jossa hän kehottaa ”Kenen historia?” kaltaisen raportin tekemisten välttämistä, jotta ei lietsoja etnisiä jännitteitä. Tämäkin perustuu siihen, että Kankaanniemi luulee kolonialismin tarkoittavan ainoastaan siirtokuntien perustamista, joten hänen mielestään on silkkaa järjettömyyttä kutsua Suomea kolonialistiskeksi, koska se hyötyi siitä välillisesti siitä. Tiedoksi vaan, että kolonialismi on vähän laajempi käsite ja se kattaa koko globaalia taloudellista järjestelmää, joka oli olemassa niinkin myöhään kuin 1960-luku. Jotkut toki väittävät, että se yhä jatkuu, mutta ei nyt takerruta siihen. Samalla kuitenkin kirjailija alkaa sekä vähätellä kolonialismia ja suoraan argumentoimaan, että oikeastaan se oli hyvä asia ja kaikki olivat syyllisiä siihen, joten ei kannata tutkia koko ilmiötä.

Fasismi

Kirjailijan mukaan Petersonia eivät fanita äärioikeistolaiset, koska nykyiset uusnatsit vihaavat hänen juutalaismyönteisyyttänsä. Ongelma on, että äärioikeisto ei koostu vain kansallissosialismin kannattajista, vaan laajasta joukosta radikaalia rasistista oikeistolaisuutta ajavista ryhmittymistä, joista jotkut, kuten norjalainen terroristi Breivik eivät vihaa juutalaisia, vaan muslimeja. Puhumattakaan Christchurchin äärioikeistolaisesta terroristista, joka ihaili samaan aikaan 30-luvun natseja, että Breivikiä. Olen myöskin kirjoittanut siitä, miten vastakulttuurit muodostavat “kulttisen miljöön” jossa hyvinkin erimieliset äärioikeistolaiset ryhmät voivat liittoutua väliaikaisesti keskenään ja jopa vaihtaa toistensa kanssa jäseniä. Äärioikeisto ei ole ollenkaan niin tiukkaan rajattu ja ehdoton, kuten Kankaanniemen kirjassa annetaan ymmärtää.

Kankaanniemen tietämättömyys äärioikeistosta näkyy siinä, ettei hänen mukaansa MV-lehti ole äärioikeistolainen, koska ”juutalaisvastaisuus ja rasismi eivät ole johtavia teemoja, vaan islamin, maahanmuuton ja seksuaalirikosten vastustaminen” Vai niin. Miksi sitten MV-lehti tuki Pohjoismaista vastarintaliikettä ja se sitä?  Jos ei tunne kulttisen miljöön teoriaa, jää vain raapimaan päätään.

Kirjailija meneekin niin pitkälle, että määrittelee rasismin niin kapeasti, että se tarkoittaa vain halua massamurhatta etnisiä vähemmistöjä. Tällä kriteerillä tosiaan, melkein kukaan ei ole rasisti, ei edes satoja tuhansia juutalaisia murhannut natsivirkamies Eichmann, joka Jerusalemin oikeudenkäynnissä kertoi olevansa sionisti.

 Sentään Kankaanniemi ei ole täysin tietämätön rasismista ja äärioikeistosta, vaan hän arvostelee Petersonin ÄÖ-puheita, joissa tämä edistää ajatusta, että yhteiskunnan hierarkiat pitäisi järjestää ”rotujen” älykkyysosamäärätietojen mukaan. Kirjailija toteaakin ”vahvasti osoitettuihin etnisiin eroihin älykkyysosamäärissä johtavat varsin helposti rotukäsitysten liukumiseen kahdesta ensimmäisestä [rotu] käyttökategoriasta kolmanteen” Kolmas rotukäsitteen käyttökategoria viittaa valkoiseen ylivaltaan ja kansanmurhaan. Eli Kankaanniemi tunnustaa, että jotkut ideat voivat oikeuttaa äärimmäisempiä johtopäätöksiä, jotka ovat liian vastenmielisiä, että niitä voidaan esittää kevyesti. 

Peterson ei ole mikään natsi, mutta juuri tällaisen rasistisen puheen takia, äärioikeisto pitää Peteronista. Esimerkiksi umpirasistisessa Tapio Pesolan toimittamasta ”Suomen saattokello-t 2017” artikkelikokoelmassa Petersonia siteerattiin. Vaikka vakaumukselliset kansallissosialistit eivät pitäisi Peteronista, heitä lähellä olevat äärirasistit pitävät miehen puheista juuri, koska ne oikeuttavat ja normalisoivat rasismia ja naisvihaa. Jos omaksuu Petersonin rasistisen rotujen älykkyyshierarkian, riippumatta siitä, ettei ole natsi, on silti hyvin helppoa liukua siitä rasismista kovan luokan fasismiin, jossa suoraan ehdotetaan ”miksi emme vain eliminoi yhteiskunnan heikomman aineksen?” Ei siis ole mikään ihme, että uusfasistisen Suomen Sisun propagandakustannus Kiuas-kustantamo suositteli tätä kyseistä kirjaa sen lukijoille siitä huolimatta, että Kankaanniemi kumoaa ÄÖ-tutkimuksen rasistiset johtopäätökset. Jo se, että Kankaanniemi hyväksyy rotujen olemassaolon ja ÄÖ-tutkimuksen on jo myönnytys rasisteille. Peterson onkin eräänlainen ideologinen portti, josta lähdetään radikaaleimpiin johtopäätöksiin yhteiskunnasta.

D20jocbX0AABcfD.jpg large

Naisvihaa

Tämä on kohta, jossa Kankaanniemi osoittaa, että näkemykseni Peteronista naisvihaajana oli väärässä. Kirjailijan mukaan Peterson ei vihaa naisia, vaan hän vastustaa ajatusta, että naisia sorretaan niin paljon kuin modernit feministit väittävät ja, että kaikki naiset pitäisivät itsenäisyydestä. Kirjailijan mukaan Peterson ajaa klassista kristillistä seksuaalietiikkaa muistuttavaa ideaa naisista uskollisina vaimoina.

Kirjailijan mukaan Peterson ei myöskään ole antifeminismi, koska hän kannattaa ensimmäisen aallon feminismiä (virheellisesti Kankaanniemi ajoittaa ensimmäisen aallon 60-luvulle), joka ajoi ”vain” naisten laillista tasa-arvoa, eikä mitään muuta. Kun ymmärtää Petersonin maailmankuvan perustuvan valtahierarkioitten ylläpitämiseen, ensimmäisen aallon kannatus muuttuu loogiseksi. Kun lait ovat kaikille samoja, ei ole olemassa valtion ylläpitämiä esteitä ”luonnollisen” hierarkiaportaikon nousulle.

Peterson onkin ilmaissut, että jos nainen haluaa menestyä urallaan, hänen on ”kanavoitava sisäinen maskuliinisuutensa”. Kankaanniemi ja Peterson eivät vastustakkaan naisia työelämässä, ainoastaan ajatusta, että valtahierarkiaa pyrittäisiin murtaa. Niin kauan, kun nainen noudattaa miehisen valtahierarkian sääntöjä, hänet sallitaan kiivetä yhteiskunnan huipulle.

Peterson ja Kankaanniemi uskovatkin, että yhteiskunta on jo nyt tasa-arvoinen, eikä enempää valtapyramidin ravistelua tarvita. Tämä näkyy kärjekkäämmin Kankaanniemen oletuksena, että seksuaalinen häirintä alkoi vasta seksuaalisen vapautumisen myötä. Ihan kuin ennen vanhaa, kun länsimaissa oli lähes yhtä tiukat sukupuolinormit kuin islamilaisissa valtioissa, miehet eivät ahdistelleet naisia. Ongelma onkin, että muslimimaissa yhä esiintyy seksuaalista häirintää, vaikka naiset ovat hunnutettuja ja yhteiskunnassa on tiukka sukupuolisegregaatio. Tarkoittaen, että lait yksin eivät muovaa yhteiskuntaa, vaan tarvitaan asennemuutos. Tätä kuitenkin Peterson vastustaa, koska se voisi johtaa uuteen kommunistiseen kulttuurivallankumoukseen. Sen lisäksi, että Peterson opettaa ihmisiä sopeutumaan kapitalistiseen järjestelmään, hän opettaa naisia sopeutumaan patriarkaatin alla elämiseen.

Mielenkiintoista tässä osiossa on kuitenkin taas Petersonin retoriikan epämääräisyys. Kirjailijan mukaan Peteron vain ”esittää kysymyksiä” koskien sukupuolten ja seksuaalivähemmistöjen tasa-arvosta, eikä suoraan kiellä niitä. Kuten edellä mainitussa rasismissa, tämä ”kysymysten esitteleminen” ilman, että annetaan suoraan vastauksia, antaa kuulijalle mahdollisuuden täydentää päässään kysymyksen jättämän aukon. Sattumalta kristityt ja äärioikeistolaiset täydentävät näitä aukkoja omilla ennakkoluuloillaan. Peterson itse ei tarvitse olla naisvihaaja, mutta niin kauan, kun hän ei anna varmaa näkemystä tai suoraan poissulje jotain tulkintaa, jotkut hänen faneistaan voivat kuvitella, että Peterson oikeuttaa heidän nais- ja homovihansa.
Kankaanniemi melkein aistiikin, että Petersonin modernia feminismiä vastustava puhe on liian kovaa, kun hän kirjoitti, että professori liioittelee intersektionaalisen feminismin haitoista.

Yhteenveto

Puutteista huolimatta Matti Kankaanniemen ”Ilmiö Jordan B. Peterson” on hyvä kirja avaamaan kyseisen tutkijan näkemyksiä. Paljastavinta on kuitenkin kirjan lopussa oleva Kankaanniemen toteamus, että ”Petersonin sanoma tuntuu uppoavan yrityselämän johtajiin, monet tuntemani diplomi-insinöörit arvostavat häntä ja monien tuttujen urheiluvalmentajien mielestä puheet ovat järkeviä”. Miksiköjän yhteiskunnallisen hierarkian huipulla tai muuten valta-asemassa olevat ihmiset arvostavat professoria, joka oikeuttaa heidän yhteiskunnallisen asemansa ja vastustaa yrityksiä muuttaa niitä?

Yhdysvalloissa on havaittu, että konservatiivien maailmankuvan ydin perustuu käsitykseen valtahierarkian luonnollisuudesta ja ikuisuudesta. Konservatiivit ovat lähes kykenemättömiä ymmärtämään maailmaa muulla tavalla, jolloin vaatimukset tasa-arvosta ymmärretään järjettöminä kiihkoiluina tai, että ne ovat vain propagandaa, jolla peitetään todellinen motiivi, eli valtahierkian huipun anastaminen omalle eturyhmälle valkoisten kristittyjen heteromiesten kustannuksella.

Kun Kankaanniemi kirjoitti, että hän pelkää vähemmistöjen äänten lisäämisen akateemisessa tutkimuksessa muuttavan suomalaisen valtaväestön aseman alisteiseksi, hän pelkääkin, että nykyisen valkoisen heteromiehen asema valtahierarkian huipulla revitään pois, jotta etniset vähemmistöt voivat ollakin huipulla. Tämä selittääkin kommunistipuheet, koska Neuvostoliitossa juurikin korvattiin yksi valtahierarkia toisella, tuhoisin seurauksin.

Mutta konservatiiveille jo se, että yritetään kyseenalaistaa koko olemassa olevan valtahierarkian luonnollisuutta, koetaan hyökkäykseksi itse todellisuuden rakennetta vastaan. Kankaanniemi ja Peterson ovatkin suhteellisen maltillisia, kun he vain puolustamaan valtahierarkioita puhumalla kristillisestä maailmankuvasta. Kuitenkin Petersonia kannattavalle äärioikeistolle valtahierarkioitten puolustaminen on konkreettista sotaa, jossa terrorismi on sallittua ja lopullisena tavoitteena on saada valtion väkivaltamonopoli kohdistettua suoraan valtarakennetta haastavaan vasemmistoon, naisiin ja vähemmistöihin. Sanoilla on seurauksia, ja voikin valita, haluaako todellakin puolustaa olemassa olevia valtahierarkioita tai yrittää muuttaa niitä tasa-arvoisemmaksi?

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): filosofia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Miten puhumme, kun puhumme politiikkaa?

Jouni Tillin ”Miten puhumme, kun puhumme politiikkaa?” on vuonna 2017 julkaistu tietokirja, jossa analysoidaan poliittisen puheen sisällä olevia merkityksiä ja vaikuttamisen keinoja.

7

Idea

Tillin kirja keskittyy analysoimaan Sipilän hallituksen (2015-2019) aikana pidettyjä puheita. Niin presidentti Sauli Niinistön ”tolkun ihmiset”, Olli Immosen ”monikulttuurisuuden ruma kupla” kuin Juha Sipilän televisioitua velkakriisipuhetta ja monia muita.

Kirjailija soveltaa klassista retoriikananalyysia purkaakseen nämä poliittiset puheet pieniin osiin, jotta hän voisi paikantaa minkälaisia vertauskuvia niissä käytetään, kuka on viaton uhri ja kuka syntipukki? Kirjan teema pyöriikin syntipukkianalogian ympärillä. Ketä poliitikot syyllistävät ongelmista ja ketkä yhteiskunnalliset toimijat jäävät mainitsematta, mutta myöskin mitä odotetaan kuulijoitten tekevän puheen inspiroimina?

Kirja avaakin, miten paljon uskonnollisia vertauskuvia oikeastaan poliitikot viljelevät, vaikka olemmekin maallinen valtio. Mutta myöskin miten nämä uskonnolliset vertauskuvat taipuvat täysin eri merkityksiin Keskustan, Kokoomuksen ja Perussuomalaisten puheissa.

Henkilökohtaisesti tässä ei ollut oikein mitään uutta minulle, kun puheitten analyysi on asia, johon keskityn yliopisto-opinnoissa, mutta tässä oli hyvin kirjoitettuja muotoiluja eri retoristen taktiikoitten funktiosta.

Muutama oivallus

Oli tässä jotain minulle joksikin uutta. Esimerkiksi apokalyptisten vertauskuvien käyttö puheessa on tarkoitus herättää väkivaltaisia mielikuvia. Tämä siitä huolimatta, että apokalyptinen puhe olisikin vertauskuva jostan asiasta, jonka uskotaan päättyvän.

Toinen oivallus on perussuomalaisten monikärkipuhe, joka on suomalainen sovellus amerikkalaisesta ”koirapillipuheesta”. Tämä on poliittinen puhe, jossa viljellään viittauksia ja mielikuvia, jotka suurelle yleisölle ovat merkityksettömiä, mutta puolueen äärioikeistolaiselle siivelle suoria viestejä, että heitä kuunnellaan ja heidän asiaansa ajetaan.

Koska äärioikeistolaiset viittaukset ovat kryptisiä, on hyvin vaikea todistaa, että juuri sitä poliitikko tekee, jolloin kuka tahansa ulkopuolinen, joka kiinnittää huomiota niihin ja sanoo ”tuo on äärioikeistolainen viittaus” kehystetään harhaiseksi ”kuunatseja jahtaavaksi sekoääksi”.

Huomauttaisin kuitenkin, että joksikin edellä mainittu monikärkipuhe on hieman vanhentunut, koska Perussuomalaisten viestintä on nykyään selkeimmin äärioikeistolaista.

Ongelmia

Suurin ongelma on kirjan rajaus. Kun Tilli keskittyy analysoimaan ainoastaan Sipilän hallituksen ministereitten ja kansanedustajien puheita, koko kirja saa hyvin vasemmistolaisen sävyn. Puretaanhan tässä kirjassa oikeistolaisen talouskuriretoriikkaa hyvinkin kriittisesti. Tämä voi vieraannuttaa joitakin lukijoita, ja herättää ajatuksia, että teos on tietokirjaksi naamioitunut poliittinen manifesti Sipilän hallituksen politiikkaa ja sen taustaideologiaa vastaan. Toki jos haluaa lukea juuri tällaista, niin on tämä aika herkullinen kirja. Olisin kuitenkin kaivannut analyysia muista poliittisista puheista, jotta kirja olisi tasapainoisempi.

Yhteenveto

Jouni Tillin ”Miten puhumme, kun puhumme politiikkaa?” on hyvä kirja poliittisesta retoriikasta, että sen analyysistä, joka antaa hyviä työkaluja, itse tarkkailla mitä poliitikot yrittävät viestittää eri yleisöille samalla puheella. Mutta kirja on aika yksipuolinen ja ajan kuluttua sen viittaukset Sipilän hallitukseen voivat muuttua hyvinkin vanhentuneiksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Jumala ja valtio

Mihail Bakuninin, vuonna 1882 julkaistu ”Jumala ja valtio” on yksi merkittävimmistä anarkistisista manifesteista.

4

Idea

Bakunin argumentoi tässä lyhyessä ja kesken jääneessä kirjassaan, että monoteistinen jumala ja ylipäätänsä jumalausko ovat pohja hierarkkiselle yhteiskuntajärjestykselle. Tämän takia jumaliin ei pidä uskoa. Bakunin tiivistää tämän lauseella ”Jos Jumala olisi olemassa, hänet pitäisi kukistaa”.

Bakunin analysoi klassisella filosofialla ja historialla, että usko yhteen mahtavaan Jumalaan, on oletusarvoltaan epätasa-arvoinen usko. Tällainen jumalausko asettaa ihmiset alempiarvoisiksi olennoiksi, joilla itsellään ei ole mitään hyviä ominaisuuksia. Koska ihminen on uskonnossa lähtökohtaisesti alempi kuin Jumala, hänen on toteltava tätä. Mutta koska Jumalaa ei ole oikeasti olemassa, ihmisten on toteltava kirkkoa. Kirkko onkin vain hierarkkinen instituutio, jolla on todellisuudessa täysin perusteeton ylivalta ihmisiin. Bakunin menee niinkin pitkälle, että julistaa kristinuskon olevan hierarkkisempi uskonto kuin kaikki muut. Tietyssä mielessä mies on oikeassa. Esimerkiksi islamissa ja monissa itämaisissa uskonnoissa, ei ole olemassa samanlaista tiukkaa hierarkkista pappisjärjestelmää kuin katolisissa ja protestanttisissa uskonnoissa.

Mutta teoksen ydinpointti on se, että jos ihmiset eivät usko Jumalaan, he alkavat uskoma itseensä. Tällä kohotetulla itsetunnolla ja itsenäisyydellä ihmiset voisivat muodostaa vapaita yhteisöjä, joissa toisistaan huolehditaan ilman pakkoa ja lakeja. Eli anarkismia!

Protopiratismia

Kirja on samaan aikaan hyvin 1800-lukulainen ja ajankohtainen. Bakunin pohjustaa argumenttinsa aikansa ”tuoreella” tieteellisellä tiedolla evoluutiosta, antropologiasta, matematiikasta ja fysiikasta, argumentoidakseen, että ihmiskunnan ylin usko pitää olla tieteessä, mutta ei tiedemiehissä. Bakunin ajaakin tieteen avaamista suurelle yleisölle laajan koulutuksen ja vapaan tiedon vaihdannan kautta. Voitaisiinkin sanoa, että Bakunin argumentoi tässä kirjassa nykyään hakkereitten ja piraattien kannattamaa avoimen lähdekoodin periaatetta.

Kirjailijan mukaan tiedemies ei saa olla tieteellisen tiedon hallitsija ja vartija, vaan hänen pitäisi olla oman alansa ammattilainen, samalla tavalla kuin leipuri ja puuseppä. Hänen tietotaitonsa ei saa olla salaisuus, vaan laajasti saatavilla. Tiedemiesten, kuten muittenkin ammattilaisten asiantuntijuus pitäisi olla vapaasti käytettävissä vapaehtoisten keikkasopimusten muodossa. Bakuninin mukaan yhteiskunta voitaisiin järjestää niin, että valtion instituutioitten sijaan yhteiskunta toimii hajautetusti vapaitten ammattiyhteisöjen välisen yhteistyöverkostojen kautta. Pohjimmiltaan tällainen ajattelu ei eroa kommunismin lopullisesta vaiheesta ja Bakunin sanookin, että anarkismin taloudellinen pohja on sosialismissa.

Ongelmia

Suurin kritiikki tätä teosta kohtaan, on se, että se on liian lyhyt ja keskeneräinen, joten jää epäselväksi, miten tällainen, muuten hienolta kuulostava järjestelmä, olisi toteuttamiskelpoinen?

Toinen on, että kirjan uskontokritiikki on äärimmäisen eurosentrinen, vaikkakin se referoi itämaisia uskontoja pariinkin kertaan. Tämän kirjan mukaan esimerkiksi polyteismi on tasa-arvoisempi uskonnon muoto, koska milläkään jumalalla ei ole totuuden tai vallan monopolia, joten on hyvin vaikeaa rakentaa hierarkkista valtiota sen ympärille. Paitsi, että niin on juuri tehty monissa itämaisissa kulttuureissa. Ehkä ainoa tapa ymmärtää tämä uskontokritiikki oikeaksi on se, että Eurooppa on ainoa alue, jossa moderni keskusvaltainen hallintojärjestelmä syntyi. Esimerkiksi yksi syy, miksi Lähi-Itä ja Pohjois-Afrikka taantuivat niin paljon, että joutuivat eurooppalaisen imperialismin uhreiksi, oli sulttaanien kykenemättömyys ulottaa valtansa periferioihin. Monilla arabimailla oli vielä 1900-luvulla heikkoja keskusvaltioita, jotka juuri ja juuri hallitsivat maittensa pääkaupunkeja. Mutta esimerkiksi Kiinassa on myöskin hyvin vanha keskusvaltainen valtio ja maassa ei ole edes kunnollista uskontoa!

Toinen kritiikki on kirjan loppuosassa, missä Bakunin lähtee analysoimaan Ranskan vallankumouksen lopullisten tavoitteitten epäonnistumista ja statismin (valtio-ideologia) syntyä. Koko osio lähtee siitä oletuksesta, että tiedät aika paljonkin Ranskan vallankumouksesta. Toinen ongelma on, että koko osio ei ole kovin relevantti nykyaikana.

Yhteenveto

Mihail Bakuninin, ”Jumala ja valtio” on todella hyvä johdanto anarkistiseen filosofiaan ja ateismiin, mutta poliittisena kirjana melko vajavainen. Mutta yllätyin, miten selkeästi ja johdonmukaisesti tässä kirjassa argumentoidaan, kun tuntee kirjailijan taustat ja aatetta, mitä hän edustaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Kun maailmankaikkeus syntyi Jumalan mällistä

Erik Wahlströmin ”Jumala” on vuonna 2006 julkaistu satiirinen romaani kristinuskosta.  

1

Tyyli 

Kirja kertoo kirjaimellisen Raamatun tulkinnan Jumalasta, jossa korostetaan Vanhan Testamentin Jumalan ihmismäisyyttä. Tämä tarkoittaa, että tässä romaanissa Jumala on tavallisen näköinen mies, jolla on vain universumia muokkaavia voimia. Jo tässä vaiheessa romaani on aika hauska, koska olemme nykyään tottuneet abstraktiin Jumalaan, eikä niinkään kuvaan jostain ukkelista taivaassa.  Kuitenkin jos tuntee syvemmin Raamatun teologiaa, tämä romaani on vähän liian ilkeämielinen ja perustuu lähes tahalliseen väärinymmärtämiseen.   

Juoni 

Koko Juoni on ihmiskunnan historia Jumalan ja arkkienkeleitten perspektiivistä. Koska Vanhan Testamentin ja Uuden testamentin jumalat eroavat toisistaan, kirjailija on keksinyt, että Jumala ”aikuistui” kahden testamentin välissä.  

Romaani alkaa sillä, että oikeastaan koko todellisuus syntyi, kun jumala runkkasi, eikä pyyhkinyt pois siemensyöksynsä, vaan alkoi kasvattaa siitä meidän universumia. Jumala on vihainen ja epävarma teini, joka vihaa naisia, koska he pelottavat häntä. Tämän vuoksi Vanha testamentti on niin naisvihamielinen.  

Samaan aikaan Jumala on kateellinen ja hänellä on pakkomielle ympärileikattujen esinahkojen kanssa. Tämä tarkoittaa, että Jumala yrittää väkivallalla varmistaa, että vain häntä palvotaan ja kaikkien juutalaisten esinahat leikataan.Mitä Jumala tekee esinahkojen kanssa? Hän kerää ne suuren teltan näytehyllyihin! Jumala käy välillä teltassa, pyyhkii hyllyjen pölyjä ja järjestelee ja ihailee esinahkoja, kun tämä haluaa rentoutua ja puuhailla jotain pientä ja kivaa, pitkän päivän jälkeen.

Kirjan juonen mukaan Jumala ei miettinyt loppuun asti, mitä hän tekisi ihmiskunnan kanssa? Mutta koska hän on todellisuuden mahtavin olento, kukaan ei voinut kyseenalaistaa Jumalaa. Tämä alkupuolen suunnittelemattomuus aiheuttaa sitten kaikenlaisia ongelmia, joita Jumala ja enkelit yrittävät korjata improvisoiduilla hätäratkaisuilla. Mutta sitten nämä ratkaisut aiheuttavat vuorostaan uusia ongelmia, jolloin kaikki taivaalliset olennot joutuvat jatkuvasti miettimään, mitä seuraavaksi? Keskiajan saavuttua ihmiskunta kehittää teologian, jota sitten Jumala ja enkelit hyödyntävät ymmärtääkseen, mitä he itse olivatkaan oikein tehneet ja miksi?  

Persoonien konflikti 

Päähenkilöinä ovat Jumala, Jeesus ja äiti Maria, jotka sitten vetävät eri suuntiin köyttää ihmiskunnan kehityksestä ja painotuksista. Siinä välissä enkeleillä on omat mielipiteet ihmiskunnasta, mutta lopulta heidänkin on toteltava Jumalan käskyjä.  

Ongelmia 

Nauroin ääneen joillekin kohdille romaanista, mutta kirja menee alkuinnostuksen jälkeen vähän tylsäksi. Jos on lukenut Raamatun kannesta kanteen, tiedät suunnilleen ennakkoon mihin juoni menee ja mistä vedetään vitsejä.  

Yhteenveto 

Erik Wahlströmin ”Jumala” on aika absurdi ja perverssi satiiri kristinuskon järjettömyydestä, mutta tämä on pääosin hauskaa ainoastaan todella vihaisille uusateisteille, koska vähän korkeampaa teologiaa tuntevalle koko romaani on yksi suuri olkiukko.  Tässä toki on muutama yksittäinen hyvä vitsi, mutta kokonaisuus on aika ankea.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Verinen maahanmuuttokertomus

Yann Martelin ”Piin elämä” on fiktiivinen romaani intialaisesta maahanmuuttajasta, joka selvisi haaksirikosta tiikerin kanssa.

40

”Piin elämä” kertoo intialaispojan elämästä eläintarhassa ja matkastaan Kanadaahan, joka keskeytyy, kun koko perhettä ja eläintarhan eläimiä kuljettava rahtilaiva uppoavat. Tarinan fokus ei ole niinkään eläimissä, vaan Piin maailmankuvasta, jossa tämä tuntee tarvetta uskoa johonkin uskontoon ja miten hänen uskonsa joutuu kovilla kotukselle.

Teologiaa

Koska Pii kasvoi hindulaisuudessa, monijumaluus ja uskonnon monitulkinnallisuus mahdollistavat hänet omaksumaan samaan aikaan islamin ja kristinuskon. Pii päättyykin uskomaan kaikkiin 3 uskontoon samaan aikaan. Osa kirjasta on todella hauskaa ja mielenkiintoista filosofista analyysia eri uskontojen hyvistä ja huonoista puolista. Erityisesti hauskaa oli lukea, miten hindulainen kokee katolilaisuuden. Vaikka olen ollut aikuisiästä astin ateisti, minut alun perin kasvatettiin katolilaiseksi, joten oli todella mielenkiintoista kuulla ulkopuolisen perspektiivin uskontoon, johon kasvoin. Sitä luulisi ateistina kyseenalaistaneeni oman uskonnon kaikki aspektit, mutta tässä kirjassa tuodaan kokonaan uusia oivalluksia kristinuskosta, joita aiemmin en ollut edes tajunnut.

Mässäilyä

Mutta kaikki muuttuu kun Pii haaksirikkoutuu. Kirja muuttuukin yhtäkkiä äärimmäisen synkäksi ja väkivaltaiseksi. Enkä vain tarkoita kuolemaa ja lyömistä, vaan höyryäviä suolenpätkiä, haisevaa pissaa, paskaa, litratolkulla verta, kidutusta ja kannibalismia. ”Piin elämä” on todella brutaalin graafinen teos.

Kirjan ja elokuvan kansitaide eivät välitä kovin hyvin, miten rankka kirja tässä on kyseessä. Hahmon usko koetaan äärimmilleen, mitä hirvittävimmillä tavoilla. Niin uskoa Jumalaan kuin veganismiin.

Psykologiaa

Tämä ei ole kertomus siitä, miten poika ystävystyy tiikerin kanssa, vaan enemmänkin siitä, miten poika joutuu selviytymään äärimmäisissä olosuhteissa. Samalla tämä on kertomus siitä, miten uskonnot ovat ehkä ainoa tapa selviytyä psyykkisesti todella epäinhimmillisistä oloista, mutta oikeastaan mitään Jumalia ei ole. On vain ihminen ja tämän älykkyys. On sitten täysin sattumaa, että julkaisen tämän arvostelun pääsiäisviikolla, joten pahoittelut, jos pilasin tunnelman.

Yhteenveto

Piin elämä on lähes satanistinen sen viestissä. Ehkä kirjailijan ja kustantajien idea olikin markkinoida tätä kirjaa ihanana satuna, jotta ihmisiä saataisiin huijattua lukemaan siitä, miten kylmä meidän todellisuus oikeastaan on ja me kaikki olemme yksin tässä planeetassa. Mutta vaikka tämä kirja on kuin löysi pesäpallomaillalla ihmisen kasvoihin, sen brutaalin tylyn viesinsä takia, on tämä todella hyvä romaani, jota kannattaa lukea, jos ruokahalun menetys ei ole huolenaihe.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Enkelihoidot ja taikakalut ovat epäkristillisiä!

Pyhän Ristin Johannesin ”Carmel vuoren nousu” (oma suomennos) on 1500-luvulla eläneen katolisen papin (myöhemmin pyhimykseksi julistettu) henkisen kasvun opas.

Otin tämän kirjan välittömästi lukulistaan, kun sain selville, että Alejandro Jodorowskyn ”The Holy Mountain” (1973) klassikkoelokuva oli tämän teoksen inspiroima. Jos ei ole nähnyt Jodorowskyn elokuvaa, niin kannattaa katsoa, koska se on yhä täysin uniikki taide-elokuva.

Tämä on todella helppolukuinen opas korkeampaan kristilliseen teologiaan, jota voisi verrata suufilaisten ja buddhalaisten oppeihin. Eli tämä ei ole sellaista kuivan teknistä ja henkisesti autiota fundamentalistien höpötystä Raamatun kirjaimellisesta tulkinnasta, vaan aidosti filosofinen teos, joka pyrkii kertomaan elämän tarkoituksesta ja mitä oikeasti Jumala merkitsee.

41

Heti kättelyssä kirjailija kertoo, että Jumala ei ole mikään konkreettinen olento, jolla on haluja tai mitään taikavoimia, vaan todellisuus itse. Tällä kirjalla siis pyritään löytämään yhteys maailmankaikkeuteen ja kaikkeen elävään.

Kirjailijan mukaan vasta, kun kaikki ulkoiset ja sisäiset aistit on sammutettu hiljaisella meditaatiolla, ihminen voi kadottaa itsensä oman päänsä sisällä ja tuntea koko todellisuuden.

Johanneksen mukaan kristillisyys ei tarkoitakaan arkaaisten beduiiniheimojen sääntöjen tarkkaa noudattamista tai ahdasmielisyyttä kaikelle uudelle, vaan ihmistä, joka tuntee olevansa kiinteä osa todellisuutta ja kaikkea elollista.

Mutta Johannes ei opeta tässä vain, miten olla korkeamman asteen kristillinen munkki, joka välillä nousee vuorelle meditoimaan, vaan myöskin miten olla tavallinen kristitty.

Kirjailijan mukaan Jumalaan saa myöskin parhaiten yhteyden, kun on jonkun toisen kristityn kanssa. Yhdessäolo ja positiivinen yhteisöllisyys lähentävät ihmistä Jumalaan enemmän, kuin vain kirkossa olo tai vuoressa kököttäminen.

Vaikka en usko Jumalaan, niin tässä kirjassa esitetty kristillisyys on juuri sitä, mitä moni länsimaalainen löytää buddhalaisuudesta tai suufilaisuudesta. Eli ristiriitaisesti Johanneksen kristillisyys on äärimmäisen materialistista, mutta samaan aikaan hyvinkin henkistä uskonnollisuutta, jossa korostetaan oman aivon voima katkaista yhteydet aisteihin saavuttaakseen Nirvanan kaltaisen valaistumisen.

Vaikka tämän kirjan kirjoitti katolilainen pappi, niin tässä opetetaan, että ei ole olemassa oikeasti mitään partaukkoa pilvillä tai enkeleitä. Pyhimyksetkin ovat vain tapa saada rahvas keskittymään meditaatioon rukoilemalla puisille hahmolle. Eli osittain tässä myönnetään, että kristillisyys perustuu valheelle. Kirjan viesti onkin, että on vain olemassa tämä todellisuus, jossa elämme vain kerran.

Vaikka tämä on pyhimyksen kirjoittama kirja, sen asenne on melko ateistinen. Esimerkiksi tässä kirjassa käsitellään mystisiä näkyjä ja ennustuksia hyvinkin tieteellisellä tavalla. Johanneksen mukaan ihminen ei voi olla koskaan oikeastaan varma onko jokin yliluonnollinen kokemus oikeasti Jumalan, Saatanan tai hänen oman hulluutensa tuotosta? Tämän vuoksi on parasta hakeutua lääkäriin tai unohtaa kokonaan näyt. Kirjailijan mukaan olisi epäkristillistä olla niin ylimielinen, että luulisi itse Jumalan ottavan yhteyden juuri sinuun jollakin näyllä tai puheella.

Johannes kirjoitti, että vaikka Raamatussa on kertomuksia näyistä ja ennusuksista, niin ne ovat hyvin harvinaisia ja sijoittuvat pääosin antiikin aikaan. Kirjailijan mukaan näkyihin ei voi oikeastaan luottaa, joten on parasta vain unohtaa ne ja keskittyä tämän ja muitten samanlaisten kirjojen henkisiin harjoituksiin. Ennustukset ovat vielä pahempia. Kirjailijan mukaan, koska Jumala ei ole ihminen, vaan todellisuuden olemus, sen logiikka on täysin ihmismielelle vieras, niin vieras, että mahdollisesti sen aiheuttamia näkyjä tai ennustuksia ei voida tulkita mitenkään. Jos haluaa välttää turhia riskejä, Johannes neuvoo, niin mieleen tai uniin ilmestyvät ennustukset tai näyt tulee jättää huomiotta. Ennustukset kun teoriassa tulevat joka tapauksessa toteutumaan.

Sama lähes ateistinen asenne ilmenee rukoilussa. Kirjailijan mukaan rukoilun pääasiallinen tarkoitus on vain rauhoittaa rukoilijaa, eikä saada Jumalaa parantamaan ihmisen elämää. Johanneksen mukaan Jumala ei ole mikään palveluautomaatti, joka toteuttaa ihmisen haluja, vaan todellisuuden kaikesta riippumaton korkeampi itsenääinen tahto. Jumala siis tekee, mitä se itse ”haluaa”, eikä sitä voida taivuttaa tekemään, mitään muuta, jota se ei ole jo ennestään päättänyt. Rukoilun lisäksi siis kaikki taikarituaalit ja onnenkalut ovat turhia ja oikeastaan epäkristillisiä. Kristillisyyden ydin on antautua Jumalan tahdolle, eikä päinvastoin.

Itsekin ihmettelen, miten jotkut kristityt jopa täällä Suomessa sortuvat enkelihoitoihin ja muihin taikarituaaleihin, joitten tarkoitus on tuoda hyvää onnea? Raamattu kieltää tällaiset asiat ja nimenomaan korostaa, että on vain toteltava Jumalaa. Raamatun ja tämän kirjan mukaan ehkä Jumala on jo suunnitellut jotain hyvää ihmisen elämässä, joten turha edes yrittää manata tätä.

On vähän huvittavaa, miten jotkut uskovaiset eivät luota omaan henkiolentoonsa, kun pitää turvautua menetelmiin, jota tässäkin kristillisessä kirjassa kielettään yksiselitteisesti. Jos et luota omaan Jumalaasi, niin miksi edes olla uskovainen?

”Carmel vuoren nousu” on siis katolilaisuudesta huolimatta yhä ajankohtainen opas, joka osoittaa, että kristillisyyskin voi nousta yhtä korkeille henkisille tasoille kuin itämaiset uskonnot. Kristillisyys ei tarkoitakaan vain ahdasmielisyyttä, vaan oikeasti ihmisen elämänlaadun parantamista, saamalla tämän tuntemaan myötätuntoa ja toverillisuutta kaikkea elollista kohtaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Teologia

Yrittivät todistaa Jumalan olemassaolon, mutta päätyivätkin todistamaan yhden jätkän lyhytnäköisyyden

Alister ja Joanna Collicutt Mcgrathien ”Dawkins harha?” on uskonnollisfilosofinen tietokirja, joka pyrkii haastamaan evoluutiobiologi Richard Dawkinsin näkemystä, että Jumalaa ei ole.

50

Tämä kirja oli pitkään lukulistassa, oikeastaan useita vuosia. Lukiosta saakka olin halunnut lukea tämän kirjan. Mutta koska olin melko varma, että sen sisältö oli täyttä roskaa, ei minulla ollut mikään kiire tarttua siihen. Nyt viimein tuli kirjan vuoro.

Alun perin, kun otin tämän kirjan lukulistalle, olin Richard Dawkinsin fani. Lähes kaikki evoluutiobiologin kirjat oli luettu ja allekirjoitin kaikki hänen näkemyksensä, mutta vuodesta 2015 asti maku alkoi lähteä miehestä. [lisää tähän homovitsi]

Aloin opiskelemaan uskontotiedettä, jotta voisin osoittaa uskonnot vääriksi, mutta huomasinkin, että uskonnot ovat paljon muutakin kuin vain harhaa. Dawkins alkoi vaikuttaa ahdasmieliseltä vanhalta mieheltä, jonka ainoa meriitti on tieteen popularisointi. Huomasin jopa, että hänen keksimänsä meemiteoria ei ollut vakavasti otettava tieteen piirissä. Samalla miehen henkilökohtaiset mielipiteet ja teot eivät vaikuttaneet niin fiksuilta, kuin odottaisi.

Eli Dawkins ei ollut enää mielessäni se suuri uusateismin sankari, joka hän oli nuoruudessani. Kuitenkin ateismi yhä on osa maailmankatsomustani, ja aloin jo pelätä, että tämä Mcgrauthien kirja lakkauttaisi senkin. Tulisiko minusta jälleen uskova, kun lukisin tämän kirjan?

Lyhyt vastaus on ei.

Pitkä vastaus menee niin, että Mcgrathit eivät ole kristillisiä fundamentalisteja, vaan ihan tavallisia maallisia kristittyjä, jotka kannattavat tieteellistä metodia ja evoluutiota. Eli kirjailijat eivät ole niin jyrkästi erimieltä Dawkinsin kanssa, kuten oletin. Kuitenkin he pyrkivät todistamaan kristillisen Jumalan olemassaolon argumenteilla, joita olen nähnyt kumottuna tuhansia, jos ei miljoonia kertoja.

Jo se, että kirjailijat pyrkivät todistamaan kristillisen Jumalan olemassaolon, on jo tuhoon tuomittu. Parempi olisi ollut puhua yleisluonteisesti Jumalasta, jolloin, on vaikeampi argumentoida vastaan, kuin niinkin yksinkertaista näkemystä, että juuri yhden uskonnon Jumala on todellisempi kuin tuhansien muitten uskontojen. Erityisesti, kun Raamatun Jumala on niin ristiriitainen Vanhan- ja Uuden testamentin välillä.

Toki Mcgrathit yrittävät puhua Jumalasta yleisluonteisesti, mutta välillä lipsahtaa, että he puhuvat nimenomaan Raamatun Jumalasta, ei vaikka Koraanin Jumalasta, joka siitä huolimatta, että se on teoriassa sama kuin Raamatun, on muslimien pyhässä kirjassa paljon epämääräisempi entiteetti.

Minulla oli vuosina 2012-2016 päällä sellainen vaihe, että halusin lukea, kuunnella ja nähdä kaikki ateistien teokset, jotka kumosivat uskonnon, joten osaan lähes ulkoa kaikki uskovaisten argumentit ja ateistien vasta-argumentit. Eli siinä sarassa tämä kirja ei vakuuttanut. Esimerkiksi kaksi vuotta sitten luin Karen Armstrongin kirjan jumalasta, joka on 400 sivua pitkä ja paljon vakuuttavampi. Armstrongin kirja pyrki todistamaan, että Jumala on paljon suurempi konsepti kuin vain joku ukko taivaassa. Hänen kirjansa vakuutti minua siinä, miksi uskonnot ovat niin tärkeitä ihmisten elämässä, ja miksi on ahdasmielistä ajatella Jumalaa joksikin olennoksi. Mutta tässä ”Dawkins harhassa?” ei mennä niin pitkälle.

Enemmänkin ”Dawkins harhassa?” pyritään käyttämään niin väsyttäviä argumentteja, kuin ”tiede ei voi todistaa kaikkea, joten miksi vaivautua?” ja ”uskonto ja tiede eivät ole ristiriitaisia, vaan täydentävät toisiaan”. Eli tässä kirjassa ei edes yritetä todistaa Jumalan olemassaoloa kunnolla. Jopa Michael Shermer, jota nykyään inhoan, onnistuu agnostisismistaan huolimatta perustelemaan Jumalan olemassaolon paremmin.

Kirjailijat keskittyvät tässä teoksessa enemmänkin hienostuneesti arvostelemaan Dawkinsin teesien oletusten paikansapitämättömyyttä. Kuten sitä, että kun Dawkins ei ymmärrä, jotain uskonnollista ilmiötä, niin sen on oltava harhaista ja hyödytöntä. Kirjailijat onnistuvat aika vakuuttavasti todistamaan, että Dawkinsin logiikka on ontuva, kun monilla uskonnollisella ilmiöllä on hyötyä, vaikka ei päällisin puolin sitä näkisi. Kirjailijat mainitsevat, miten Dawkins ei ole esimerkiksi tarkastellut uskontotieteen ja uskontojen sosiologian tutkimuksia, vaan hän on vetänyt omasta perseestä joukon oletuksia, jotka vakuuttavat jo vakuutetut. Tämä yksi havainto saa kirjailijat julistamaan, että Dawkins edustaa ”ateistista fundamentalismia”

Sydämeen sattui tämä kielellisesti ristiriitainen termi kuin ”ei-jumaliin uskova, joka tulkitsee ei-jumaluuden kirjaimellisesti”. Onneksi kirjailijat selittävät perin pohjin tämän järkyttävän huonon ja loukkaavan termin teoksessaan. Kirjassa Dawkinsia ja co. kutsutaan ateistifundamentalisteiksi, koska heillä on tiukkaan rajattu näkemys uskontojen pahuudesta, joka ei kestä tarkempaa tarkastelua.

Tässä vaiheessa voin allekirjoittaa, että Dawkins ja muut uusateistit ovat väärässä julistaessaan uskonnot olemuksellisesti pahoiksi ja usko jumalaan joksikin ”mielivirukseksi”. Silti en kutsuisi ei-jumaliin uskovia fundamentalisteiksi.  Fundamentalismi haukkumanasana on varmaan laitettu juuri, koska se ärsyttää niin paljon. Mutta on se siinä mielessä todenmukainen, koska Dawkin ja hänen fanaattisemmat seuraajat kieltäytyvät tutkimasta uskontoa laajemmin, vaan tyytyvät Dawkinsin ja muitten uusateistien kirjojen oletuksien olevan kiveen hakattuja totuuksia. Onneksi en ollut niin typerä ja jatkoin lukemista, jolloin huomasin, miten väärässä olin. Pahin ansa, mitä älykäs ihminen voi tehdä on, luulla, että tämä on löytänyt totuuden, eikä sitä tarvitse enää tarkastella ja testailla. Ikävä kyllä kaikilla ihmisillä on tämä vaiva, riippumatta siitä uskooko jumalaan tai ei.

Eli tämä kirja on enemmänkin todella pintapuolista tieteenfilosofian kertausta, jossa analysoidaan, miten yksi tiedemies epäonnistuu tarkastelemaan omaa positiota, alkuoletuksia ja loppupäätelmiä.

Yksi asia, mitä kaipasin ja jota tässä kirjassa ei edes yritetä haastaa, on Dawkinsin ja joittenkin uusateistien heittämä hypoteesi, että joillakin ihmisillä on luonnollinen taipumus tunta vetoa uskontoihin, kuin toisilla taas ei. Vaikka nuoruudessani olin kristitty, niin vähät välitin kirkoista ja rukoilusta. Aloin rukoilemaan vasta teininä ennen nukkumista, jotta varmistaisin, että seuraava päivä olisi siunattu, mutta silti en koskaan tuntenut, mitään henkilökohtaista sidettä mihinkään. Tunsin, että puhuin vain itseni kanssa. Sitten, kun minusta tuli ateisti lukiossa, niin en ole kaivannut temppeleleitä, henkiä tai jumalia. Ei vain kiinnosta. Vaikka olen lukenut jonkin verran teologiaa ja uskontojen filosofiaa, niin ei minulla ole yksinkertaisesti tunnetasolla taipumusta uskoa mihinkään korkeampaan. Uskonnolliset konseptit jumalista ja henkisyydestä ovat ihan itsesään kiinnostavia, mutta vain kiinnostavia, samalla tavalla kuin Isaac Asimovin visiot ihmiskunnan galaktisesta imperiumista. Ei mitään muuta.

Itse käännyn siihen koulukuntaan, jonka mielestä uskonnollisuus on jokin geneettinen taipumus, joka koskee suurinta osaa ihmiskuntaa, mutta ei kaikkia. Jotkut vain kaipaavat yhteisöllisyyttä, jota yhdistää jokin abstrakti spirituaalinen konsepti, kun taas toisia ei voi edes ytimiään myöten kiinnostaa. Enkä tarkoita, että tämä olisi jokin mielenvika tai sairaus, vaan jokin geneettinen sopeuma, jolla on yhä hyötyä, kun on paljon hemlpompi rakentaa yhteisöllisyyttä uskonnon ympärillä kuin vaikka aatteen. Kuitenkin tässä kirjassa tällaista ei edes mietitä, vaan yritetään järjellä ja logiikalla perustella Jumalan olemassaolo ihan kuin ihmiset alkaisivat uskomaan aidosti Jumalaan ja tuntemaan tämän läsnäolon, kun seuraavat jotain loogista ketjua. Valitettavasti tässä kirjassa, jopa siinä epäonnostutaan.

”Dawkins harha?” epäonnistuu siinä yhdessä tehtävässä, jota se lupaa, eli todistaa Jumalan olemassaolon. Enemmänkin tämä kirja todistaa, että Dawkins ei ole kaikki tietävä tiedemies, vaan fanaattinen uusateisti, joka yrittää, mutta epäonnistuu, ideologisoimaan ei-uskovaisuuden. Koska, kuten uskonnossakin, niin ei Jumalaa voi selittää olemattomaksi logiikalla. Ihmisillä on oltava taipumus olla uskomatta Jumalaan, jotta Dawkinsin argumentit tepsivät. Esimerkiksi, minusta tuli ateisti jo ennen kuin luin Dawkinsin kirjan. Dawkinsin ”Jumalaharha” oli vain teos, joka selitti minulle ne syyt, joita voisin kertoa ihmisille, miksi Jumalaa ei ole, eikä kirja, joka sai minut luopuman uskosta. Eli ainakin kirjan otsikko on totta.

Jos haluaa lukea oikeasti jotain omaa näkemystä haastavaa kirjaa, niin Karem Armtrongin ”The Case for God” on vahva suositus, Se tulee haastamaan sekä uskovaiset, että ateistit.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): filosofia