Avainsana-arkisto: terrorismi

kesäkuu 14, 2019 · 7:00 am

Poliittinen väkivalta Suomessa

Teemu Tammikkon ”Vihalla ja voimalla. Poliittinen väkivalta Suomessa” on tänä vuonna julkaistu akateeminen tietokirja otsikossa mainitusta hupsuttelusta.

1

Idea

Tammikko käy tässä kirjassa läpi joka ikisen suomalaisen väkivaltaisen ekstremismin muodot, ryhmittymät ja ideologiat. Kirjaan mahtuu niin perinteiset klassikot, kuten äärioikeisto ja äärivasemmisto, mutta myöskin uusia tulokkaista, kuten jihadismi. Tämä kirja onkin niin uusi, että se viittaa tämän vuoden kevään tapahtumiin

Kirjassa analysoidaan erilaisia tieteellisiä teorioita ja ilmiöitä, jotka liittyvät poliittiseen väkivaltaan ja miten nämä sopivat kotimaisiin ääriliikkeisiin. Esimerkiksi perinteisen murhaamisen ja paikkojen räjäyttämisen lisäksi tässä teoksessa analysoidaan netissä järjestettäviä poliittisia joukkohäirintä- ja vainoamiskampanjoita.

Kiihkottomasti ja viitaten ääriliikkeitten omiin sanoihin ja heidän tekoihinsa, kirjailija esittää paljon monimutkaisemman kuvan, jossa äärivasemmiston ja äärioikeiston sisällä on lukuisia erilaisia radikaaleja ideologioita ja ryhmittymiä, joista kaikki eivät ole vallankumouksiin tai terrorismiin pyrkiviä. Väkivaltaisuus onkin määritelty siten, että onko kyseisessä ideologiassa tai ryhmittymässä valmius sen käyttöön, eikä onko käytännössä oltu väkivaltaisia. Näin esimerkiksi kansallissosialismia kannattava Soldiers of Odin on määritelty väkivaltaiseksi ääriryhmäksi, koska se kannattaa väkivaltaista ideologiaa ja se on ilmoittanut olevansa valmis sitä käyttämään poliittisiin vastustajiin ”tarpeen tullessa”. Samalla kriteeristöllä väkivaltaista antifasismia harrastavat ryhmittymät on määritelty ääriryhmiksi.

Kirjailijan paneutuminen ideologisiin yksityiskohtiin näkyy esimerkiksi siinä, että kirjailija ei määrittele Rajat kiinni! -tyyppiset ääriliikkeet ”äärioikeistolaisiksi”, koska niitten talouspolitiikka ei ole samoilla linjoilla kuin nykyisen liberaalioikeiston. Sen sijaan nämä rasistiset ja nationalistiset ryhmittymät nimetään tässä kirjassa ”radikaalinationalisteiksi”. Radikaalinationalismin mukaan poliittinen järjestelmä (valtio) on rakennettava jonkin tietyn etnisen ryhmän, eli “kansan” ympärille. Sitä pienemmät yksiköt tulee alistaa valtaanpitävän kansan tahtoon, ja sitä suurempia yksiköitä, kuten ylikansallisia organisaatioita, ei tulisi olla lainkaan. Äärimmäisimmässä radikaalinationalismiin muodoissa katsotaan, että kansan menestys edellyttää tiettyjen kulttuurien tai etnisten ryhmien tuhoamista; lievemmissä muodoissa riittää, että näiden kulttuurien tai ryhmien edustajat karkotetaan. Toki radikaalinationalistit sijoitetaan oikeistoa lähemmäksi, koska vihaavat vasemmistoa ja useimmiten he samaistuvat oikeistoon.

Rakenne

Kirjailija jakaa poliittisen väkivallan kahteen luokkaan arvuuttamatta niitä: vasemmiston väkivalta on yleensä alistettujen “vapauttamista” alistavasta järjestelmästä, kun taas oikeiston on vallitsevan järjestelmän ehdoilla toteutettua repressiota jotain ulkoiseksi koettua ryhmää vastaan.

Kirjailijan puolueettomuus analysoidessaan jokaista ääriliikettä oli kunnioitusta herättävää. Kirjan kehys on yksinkertainen: Valtiolla pitäisi olla väkivallan monopoli ja sen oikeus- ja turvallisuusinstituutiot hoitavat kansalaisten turvan. Kaikki ryhmittymät, jotka haastavat valtion väkivaltamonopolin, ovat ääriliikkeitä. Suurin asia, mistä Tammisto ottaa henkilökohtaista kantaa, on se, ettei salafistien sharia-lakihankkeita tulisi koskaan hyväksyä, vaikka kuinka laillisiksi ja salonkikelpoisiksi he voivat hypoteettisesti ryhtyä, koska sharia-laki on räikeässä ristiriidassa liberaalidemokraattisen periaatteiden kanssa.

Tässä kirjassa käytetäänkin viime vuonna esittelemääni ”kulttinen miljöö” teoriaa, jota kirjailija on suomentanut ”kulttimaiseksi ympäristöksi”, selittämään näitten ryhmittymien jatkuvan ristipölytystä omissa ideologisissa vihalammikoissa. Kirjailijan mukaan kulttimainen ympäristö näkyy siinä, että monet organisaatioitten jäsenet samoin kuin yksin toimivat henkilöt ovat käyttäneet aktiivisesti samoja muukalaisvastaisia vastamedioita ja keskustelleet samoilla foorumeilla yli ryhmittymien rajojen. Tähän viittaa se, että eri toimijat käyttäytyvät miltei identtistä terminologiaa, johon sisältyy sellaisia sanoja kuin “kulttuurimarxisti, “suvakki” ja “mokuttaja”. Lisäksi monet eri tahot ovat osallistuneet samoihin mielenosoituksiin ja muihin tapahtumiin, joita on viime vuosina järjestetty ympäri maata. Olin siis koko ajan oikeassa, kun keväällä esitin saman kulttisen ympäristön sopivan kotimaiseen äärioikeistolaiseen skeneen ”Suomen saattokello-t 2017” (2018) kirja-arvion yhteydessä.

Samalla kirjailija viittaa tutkimuksiin, jotka osoittavat, että ihmisryhmien vihaamiseen keskittyvät nettisivut ja keskustelufoorumit luovat väkivaltaa kannustavan ympäristön, jossa on hyvin mahdollista, että joku käyttäjä ryhtyy toteuttamaan väkivaltafantasiat oikeassa maailmassa. Tammikko ehdottaakin, että tällaiset sivut suljetaan välittömästi ja ulkomaalaisten vihaa yllyttävien agitaattoreitten maahantulo estetään.

Väkivaltaisin?

Kirjassa nostetaan heti aluksi kissa pöytään ja todetaan, että maailman ja myöskin Suomen vaarallisimmat ääri-ideologiat ovat tällä hetkellä jihadismi ja äärioikeisto. Kirjailija suoraan sanoo, että väkivaltainen maskuliinisuus ja soturikultti ovat erityisen keskeisiä nimenomaan jihadistiselle ja muukalaisvastaisille liikkeille.

Äärivasemmisto on kirjailijan mukaan nykyään kokonaan pois terrorismista ja rajoittuu ainoastaan pahoinpitelemään fasisteja nyrkeillä tai piirtelöillä, kauppojen ikkunoita ja autoja tiiliskivillä ja jääkiekkomailoilla. Eläinoikeus ja ympäristöliikkeet ovat väkivaltaisempia kuin vannoutuneet kommunistit ja anarkistit, mutta heidänkin terrorismi on hiipunut sitten 90-luvun. Kirjailija toki lisää, että turhautuminen ilmastonmuutoksen torjunnassa, voi radikalisoida väkivaltaisen ympäristöliikkeen uudelleen. Joten ne ihmiset, jotka yhä tänä päivänä puhuvat äärivasemmistolaisesta väkivallasta kuin Che Guevara yhä kulkisi Kuuban vuoristoissa, voivat rauhoittua. Kylmä sota loppui ja kommunismi kukistettiin vuosikymmeniä sitten. Äärioikeisto yrittää yhä nostaa ruman päänsä ja sen herättämä uhka pitää ottaa vakavasti.

Ongelmia

Pariinkin kertaan kirjailija mainitsee, että #metoo -liikkeessä oli äärimmäisiä puolia, jotka heijastuivat muutamassa tapauksessa väkivaltaan tai vainoamiseen. Sinänsä tällaisten ikävien piirteitten läpikäyminen ei ole ongelmaa, mutta kun kirjassa toistetaan kolmeen tai neljään kertaan, että #metoo ”olisi” voinut eskaloitua väkivaltaiseksi noitavainoksi, oli vähän liikaa. Joko tämä oli yritys olla puolueeton ja kuunnella kaikkien ihmisten huolia erilaisista internetin vainoamiskampanjoista (joista suurin osa oli äärioikeiston järjestämiä) tai sitten kirjailija aidosti piti #metoo -liikettä pelottavana ja halusi väkisinkin puhua siitä enemmän kuin syytä olisi.

Toinen ongelma olivat toisistaan irralliset kappaleet. Vaikuttikin siltä, että kirjailija oletti, ettei kukaan lue tätä kirjaa kannesta kanteen, vaan hyppää suoraan häntä kiinnostavaan yksittäiseen ilmiöön, jolloin jokaisessa kappaleessa on yhteenveto samoista pointeista kuin edellisissä. Eli tässä kirjassa on paljon toistoa, mikä voi selittääkin, miksi #metoo -liike mainitaan pariinkin kertaan, vaikka ilmiö ei ole niin merkittävä väkivaltaisen ekstremismin saralla.

Yhteenveto

Teemu Tammikkon ”Vihalla ja voimalla. Poliittinen väkivalta Suomessa” on paras yhteenveto suomalaisesta ääriliikehdinnästä sitten Anssi Kullbergin toimittaja ”Suomi, terrorismi, SUPO” (2011) kirjan. Tässä ei jätetä yhtään sakeaa onkaloa tutkimatta, vaan valotetaan pimeimmätkin ja vastenmielisemmät liikkeet lukijalle, paljastaen todella yksityiskohtaista tutkimusta, joka yllätti jopa minut. Luulin, että tiesin kaiken, mitä kotimainen äärioikeisto touhuaa, mutta Tammikko viittaa ensikäden lähdeaineistoon, jossa selviää, että monet äärioikeistolaiset ryhmittymät ovat vielä sekopäisempiä kuin on mediassa käsitelty.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Kommunismi ja anarkismi, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , ,

Tou 26, 2019 · 8:00 am

Jihadi kulttuuri

Thomas Hegghammerin toimittama ”Jihadi kulttuuri. Militantti-islamistien taide ja yhteisölliset tavat” (oma suomennos) on vuonna 2017 julkaistu artikkelikokoelma otsikossa mainituista asioista. 

2 

Idea  

Kirjassa Pyritään kartoittamaan eri tutkijoitten havaintoja jihadistien asioista, joilla ei ole mitään loogista tai käytännöllistä hyötyä, mutta jotka antavat heille henkistä tyydytystä. Näistä elementtejä voitaisiin kutsua kulttuuriksi. Kirjassa analysoidaan niin jihadistien anashid-laulua (islamilaista a cappellaa), pukeutumista, propagandaan estetiikkaa kuin unien tulkintaa. Vaikka teos on akateeminen, se ei ole vaikeaselkoinen ja oikeastaan kirjan ote on hyvinkin rento. Välillä kirjailijat esittävät sarkastisia huomioita terroristien kulttuuristen elemettien perversimmistä yksityiskohdista.  

Kirjassa ei oikeastaan paljastu mitään mullistavaa, ainoastaan vain yksi uusi tarkastelutapa, jolla päädytään samaan johtopäätökseen: jihadistit ovat äärimuslimeja, joitten kulttuuri on hyvin samanlainen kuin valtavirtamuslimien, mutta äärimmilleen vietyä. Sinänsä on mielenkiintoista, että jihadistit eivät ole ”oikeita muslimeja” jotka noudattavat pirun tarkasti oman uskontonsa sääntöjä, vaan he ovat enemmänkin liioittelevia muslimeja, jotka menevät yli sen, mitä oman uskontonsa säännöt velvoittavat. Tämä tarkoittaa, esimerkiksi, että jihadistit rukoilevat enemmän kuin islamissa määrättään, niin kertoja päivässä kuin jopa tilanteissa, joissa ei ole järkevää rukoilla.  

Silti jihadistit eivät ole vain liioittelevia muslimeja, vaan heidän tulkintansa islamista on samaan aikaan äärimmäisen moderni, valikoivan vanhoillinen ja sekoitettua. Esimerkiksi jihadistit eivät noudata varsinaista Muhammadin aikaista islamia, vaan keskiajan wahhabistista tulkintaa, johon on sekoitettu salafismin, suufilaisuuden ja shiialaisuuden elementtejä, muodostaen tutun, mutta omalaatuisen islamin, jossa tavoitteena on tappaminen ja kuoleminen uskonnon puolesta. Eli on pikkasen turhaa sanoa, että ”lue Koraania niin ymmärrät jihadisteja”.  Vaikka Koraanissa on käskyjä tappaa vääräuskoisia, jihadistit nojautuvat erilaisiin hämäriin keskiaikaisiin tulkintoihin Muhammadin elämästä, kuin varsinaisiin aikalaiskuvauksiin. Eri islamilaisten suuntausten sekoitus mahdollistaakin erilaisten väkivaltaisen tulkintojen poiminen, mistä tahansa, jos se vain sopii tilanteeseen. Eli pelkkä Koraani tai al-Bukharin noudattaminen ole tarpeeksi näille raakalaisille.  

Silti jihadistit kokevat, että he toistavat Muhammadin elämänvaiheita, mutta nykyajassa. Esimerkiksi jihadistien propagandassa hyödynnetään hevosia, koska jihadistit haluavat herättää itsestään mielikuvia nykyajan uskonsotureina, jotka ratsastavat pyhään sotaan. Sama on jihadistien tunnuksissa ja lipuissa, jotka yrittävät jäljittää islamin alkuaikojen lippuja (yksimielisyyttä ei kuitenkaan ole siitä, minkälaisia nämä liput olivat)  

Lukiessaan tätä kirjaa jihadistit eivät muuttuneet inhimillisemmiksi, vaan enemmänkin todella taikauskoisiksi barbaareiksi, jotka palvovat perverssiä kuolemankulttia. Esimerkiksi jihadisteille on ensisijaisen tärkeää kuolla marttyyrinä, jotta saavat päätyvät paratiisiin, joten suurin osa heidän ajasta, jopa nukkuessa, kuluu paratiisin tavoittelulla itsemurhaiskun kautta. Sitten he kertovat toisilleen uniaan, jotta voivat tulkita, onko merkki tulevasta kuolemasta lähellä. Rukoillessaan ja kuullessaan saarnoja jihadistit purkavat patoutuneita tunteitaan itkemällä vuolaasti liikutuksesta. Tämä itkeminen ei ole niinkään merkki siitä, että he tietävät tekevänsä väärin, vaan koska se koetaan olevan hurskaan muslimin merkki. Mitä enemmän itkee rukoillessaan, sitä enemmän saa osoitettua jumalalle, että pelkää tätä.   

Ironisesti kaikista mukavin osio oli jihadistien propagandan estetiikan analysointi.

Jihadistien propaganda ei koostu vain teloitusvideoista, vaan videoista, joissa esitetään ”ristiretkiläisten” ihmisoikeusrikoksia. Esim Israelin tai USA:n miehitysjoukkojen teloittamia lapsia ja naisia. Näillä pyritään saamaan muslimit janoamaan kostoa, jolloin jihadistit tarkoavat ”lopullisen ratkaisun”. Kun sitten muslimi on radikalisoitunut ja liittynyt jihadistiseen ryhmään, tälle näytetään erilaisia martyyrivideoita, joissa estetään kuolleen jihadistin lyhyt elämäkerta, terrori-isku ja miten hän on paratiisissa. Paratiisikuvasto ei keskity luvattuihin neitsyihin, jotka eivät ole ensisijainen syy riehua, vaan vedestä, erityisesti vesiputouksista, linnuista ja vihreistä kasveista ja puista. Jihadisteille paratiisi on kuin trooppinen paratiisi, jossa kaikki on mukavaa ja perheenjäsenetkin voivat elää siellä. Todellinen maailma on siis samaan aikaan paikka, jonka puolesta taistellaan, mutta myöskin suuri illuusio, koska lopullinen tavoite on elää taivaassa.

Samankaltaisuuksia ja eroja  

Kirjan johtopäätös onkin, että jhadistien perverssi maailmankuva vetoaa muslimeihin, koska se rakentuu tutuista elementeistä islamilaisessa kulttuurissa, kuten unien tulkinnoista, anashid-lauluista, rukoilusta ja paastoamisesta. Kaikki nämä ovat vain käännetty potenssiin. Hegghammerin mukaan tämä tuttuus tekeekin jihadisteista suositumpaa kuin äärioikeistolaiset terroristiryhmät, kuten KKK tai National Action, koska jälkimmäisten sisäiset kulttuurit ovat niin valtavirrasta poikkeavia, että ne luovat korkean kynnyksen liittymiselle. 

Muslimin on helpompi liittyä jihadistiryhmään, kun ei tarvitsekaan tutustua uuteen ideologiseen kulttiin, jossa on monimutkaiset säännöt ja rituaalit, vaan riittää, että jatkaa perinteistä fundamentalistista islamia, mutta vielä tiiviimmin ja rankemmin. Väkivalta ja kuolema ovat joka tapauksessa länsiä terroristisessa ryhmässä, joten ei ole vaikeaa alkaa käsittämään oma uskonto ainoastaan näitten vinkkelien kautta. Toinen eroavaisuus on führer-kultin puute. Siinä, missä äärioikeisto luo omista johtajistaan jumalan kaltaisia superihmisiä, joita pitää totella sokeasti, jihadistiryhmien johtajia ei palvoja, ainoastaan kunnioitetaan. Tässä kirjassa paljastuukin, että al-Qaeda ja Isiksellä ei ole johtajakulttia, vaikka heillä on selkeästi johtajia, vaan ainoa “todellinen” johtaja näille ryhmille on heidän versio Allahista. Eli liittyessään jihadistiryhmään ei myöskään tarvitse rakastaa ryhmän johtajaa, vaan totella tätä, koska hän on “todellisen” ylijohtajan palvelija.  

Sen sijaan jihadistit ovat luoneet omista itsemurhapommittajista lähes pyhimysten kaltaisia olentoja, joitten koskettaminen tai palvominen on kuin saisi siunauksen Jumalalta. Edellä mainittu on islamin vastaista, koska ainoastaan Jumalaa voidaan palvoa, mutta mistä lähtien ääriliike on koskaan ollut johdonmukainen? 

Mutta yksi asia, mikä yhdistää jihadistit äärioikeistoon on uhriutuminen: jihadistit uskovat, että he ovat “henkisiä” maanpakolaisia, jotka toistavat profeetta Muhammadin maanpakoa Mekasta Medinaan, mutta sen sijaan, että heidät olisi vain karkotettu islamilaisista maista, jihadistit uskovat, että he ovat karkotettu itse ympäröivästä kulttuurista, koska ovat parempia muslimeja kuin muut. Jihadistit ovatkin nerokkaasti kehystäneet oman vieraantumisensa vallitsevista yhteiskunnista, jopa islamilaisista, suureksi henkiseksi kamppailuksi, joka vetää vertoja itse uskonnon perustajan omiin kokemuksiin. Alt-right on tehnyt vähän samaa, mutta profeetta Muhammadin sijaan, heillä on “punainen pilleri” joka tarkoittaa “piilotettua totuutta”, jonka omaksuessaan, ihminen “herää” siihen, että koko monikulttuurinen yhteiskunta on suuri salaliitto, jonka tarkoitus on hävittää valkoinen, lihaa syövä heteromies sukupuuttoon, ja fasismi on ainoa oikea tie. Alt-rightiin liittyneet ihmiset sanovatkin olevansa etnonationalisteja, koska “ottivat punaisen pillerin”, eli ovat “parempia” kuin muu vallitseva yhteiskunta, joka koostuu “taviksista” tai ”soijacuckseista”. Kun on päättynyt omaksumaan maailmankuvan, jonka mukaan vallitsevalla yhteiskunnalla ei ole mitään arvoa ja itse tietää totuuden, ei ole vaikea hankkia aseen ja osallistua viattomien ihmisten massamurhaan. 

Jihadistit ja alt-right ovat keksineet jännittävän tarinan, joka vetoaa vieraantuneisiin nuoriin miehiin, tarjoamalla heidän epätyytyväisyyden tunteelle kerronnallisen käsikirjoituksen, jossa he ovat kuin toimintaelokuvan sankari tai Jumalan valittu soturi. Jihadistit ovatkin käyttäneet propagandakuvastossaan amerikkalaisten supersankarihahmojen kehon kuvia, joihin on liimattu jihadistin pää tai toimintapelien estetiikkaa itsemurhavideoissaan. Samaa on tehnyt alt-right, joka on kehystänyt Trumpin lihaksikkaaksi toimintaelokuvan sankariksi, sotilaaksi ja jopa scifi-RPG pelin ”jumalakuninkaaksi”.  

Ongelmia  

Ainoa puute tässä kirjassa on, ettei se käsittele Isiksen seksuaalista ideologia. Vaikka kyseistä terroristista järjestöä analysoidaan tässä kirjassa, kukaan tutkijoista ei mainitse sitä, miten ISIS eroaa muista jihadistiryhmistä siinä, että se käyttää hankittuja seksiorjia vetonaulana. Al-Qaida esimerkiksi on äärimmäisen puritaaninen ja yrittää kehystää itseään munkkisotureitten kaltaisena järjestönä. Mutta ISIS mässäili “vääräuskoisten” naisten raiskauksilla, joka on hyvin poikkeavaa salafistisessa uskonnossa, jossa kaikki seksuaalisuuteen liittyvä pyritään rajaamaan avioliiton sisäiseksi asiaksi.   

Yhteenveto  

Thomas Hegghammerin ”Jihadi Culture” on todella hyvä ja lyhyt katsaus maailman pahimman vihaideologian kannattajien sisäisestä maailmasta, joka erilaisten pienten yksityiskohtien tarkastelun kautta, antaa aika selkeän kuvan jihadistien ideologiasta ja sen asemasta islamilaisessa uskonnossa. Melkein suosittelen tätä kirjaa kuin varsinaista salafisti-jihadi-teologiaa analysoivat teoksen. Esimerkiksi Shiraz Maherin ”Salafi-Jihadism: The History of an Idea” (2016) analysoi jihadistien uskonnollista maailmaa, mutta se on niin vaikeaselkoista teologista analyysiä, että melkein pitää olla islamin tuntija, että jaksaa lukea sitä. Tämä Hegghammerin kirja päättyy samoihin johtopäätöksiin, vain analysoimalla julisteita, lauluja ja jihadistien omia kuvauksiaan arjestaan.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Avainsanat: , , , , , , , ,

huhtikuu 12, 2019 · 8:00 am

Aikani MI6 vakoojana al-Qaidan sisällä

Aimen Deanin ”Yhdeksän elämää. Aikani MI6 vakoojana al-Qaidan sisällä” (oma suomennos) on vuonna 2018 julkaistu entisen brittiläisen tiedustelupalvelun vakoilijan elämäkerta.   

10

 

 

Idea   

Dean kertoo nuoruudestaan konservatiivisessa bahrainilaisessa perheessä ja miten Persianlahden ja Bosnian sodat radikalisoivat hänet. 90-luvulla kuitenkin jihadismia ei pidetty uhkana, vaan potentiaalisina liittolaisina kommunismia ja muita diktaattoreita vastaan. Dean liittyikin vierastaistelijaksi Bosnian sisällisssotaan puolustamaan paikallisia muslimeja.    

Bosniassa Dean liittyi al-Qaidaan ja tästä alkaa pommikemistin ura, joka vei hänet Indonesian ja Afganistanin sisällissotiin. Kuitenkin nopeasti Dean huomasi, ettei al-Qaidan tavoite ollut muslimien puolustaminen, vaan maailmanvalloitus, joka saavutettaisiin laajoilla siviileihin kohdistuneilla terrori-iskuilla. Dean kauhuistui ja käänsi takkinsa radikaalisti. Hänestä tuli Iso-Britannian vakoilija, joka on yksi syy, miksi al-Qaida ei tähän päivään saakka ole tehnyt tuhoisaa kemikaali-iskua länsimaissa.    

Dean on sen verran hyvä kirjoittaja, että tämä teos eteni kuin jännitystrilleri. Jos on kirjailijaa uskomusta, hän tapasi kaikki merkittävät jihadistit, jopa nuoren terroristin nimeltä Abu Musab al-Zarqawi, joka jo silloin tunnettiin pahasti häiriintyneenä psykopaattina. Zarqawi opiskeli Deanin kanssa pommintekotaitojaan ja lähtikin Irakiin perustamaan omaa terroristijärjestöä nimeltä ”Islamilainen valtio”.   

Tässä kirjassa pääseekin näkemään al-Qaidan maailmanlaajuisen terrorismiverkoston toimintaa, joka ulottuu Pakistanin vuorista Iso-Britannian maahanmuuttajalähiöihin. Samalla kirjassa avautuu, miten nykyään brittivakoilu toimii. Homma ei ole niin hohdokasta kuin James Bond antaa ymmärtää, mutta silti yhtä vaarallista.   

Anti-imperialismi   

Yllättävintä tässä kirjassa olikin, miten vasemmistolainen se on. Dean oli ihan oikeasti kuuluisan ”Majesteetin tiedustelupalvelun” vakoilija, jonka tehtävänä oli vuotaa tietoa al-Qaidasta, mutta tämän kirjan sanoma on hyvin sodanvastainen. Tässä kirjassa ei sanota mitään uutta, jota ei olisi dokumentoitu jihadismia käsittelevässä akateemisessa kirjallisuudessa, mutta silti yllättävää että suurvallan agentti jakaa samat näkemykset.    

Dean arvostelee ankarasti Goerge W. Bushin aloittamaa sotaa terrorismia vastaan, kirjoittamalla, että se oli juuri, mitä al-Qaida tarvitsi saadakseen lisää rekrytoitavia. Irakin ja Afganistanin sodat olivat kirjailijan mukaan katastrofaalisia maailmanrauhalle, mutta äärimmäisen ”energisoivia” jihadistisille terroristijärjestöille.   

Tässä jopa mennään niin pitkälle, että sanotaan USA:n luoneen edellytykset Isiksen kaltaisen brutaalin terroristijärjestön synnylle. Kirjailija arvostelee myöskin Obaman Syyrian sotapolitikkaa, jossa lähdettiin liian myöhään tukemaan syyrialaisia, antaen kasvualustan erilaisille jihadistijärjestöille, jotka ovat monopolisoineet vastarinnan Assadia vastaan.   

Dean arvostelee yleisesti USA:n pommituspolitiikkaa ja korostaa enemmänkin ideoitten taistelua ja maahanmuuttajien olojen parantamista ratkaisuna muslimien radikalisoitumisen pysäyttämiseksi. Kirjailijan mukaan, vaikka islam on pohja, josta jihadistit lähtevät houkuttelemaan musliminuoria äärimmäisiin tulkintoihin, suurin radikalisoiva tekijä ovat epäoikeudenmukaisuuden ja nöyryytyksen tunteet. Kirjailija itse ei lähtenyt Bosnian sotaan, koska vihasi kristittyjä, vaan koska hän halusi pysäyttää paikallisten muslimien teurastuksen. 

Dean osoittaakin, että kaikki jihadistien teologiset oikeutukset ovat sharia-lain vääristelyjä tai anakronistisia tulkintoja, jotka eivät edes kelpaisi salafistisille uskonoppineille.   

Kirjailijan mukaan Länsimaiset imperialistiset sodat ja niitten tukemat diktatuurit Lähi-idässä, ja Euroopassa koettu rasismi luovat paljon vihaa ja ahdistusta muslimien keskuudessa. Tämä viha on jihadistien helppo kanavoida terrorismiin. Jos islamia ei olisi, nämä nuoret silti löytäisivät jonkun muun ideologian, jonka puolesta tappaa ja kuolla.    

Yhteenveto   

Aimen Deanin ”Nine Lives: My time as the MI6’s top spy inside al-Qaeda” on todella hyvä ja rikas kirja nykyisestä terrorisminvastaisesta sodasta ja sen eturintamasta al-Qaidan sisällä. Mutta tämä on myöskin yhden veteraanin vetoomus rauhan puolesta, joka osoittaa, ettei pahuus asu vain Lähi-idässä, vaan länsimaisissa suurvalloissa.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , ,

maaliskuu 31, 2019 · 7:00 am

ISIS-turismia

Abu Rumaysah al-Britanin ”Lyhyt opas Islamilaiseen valtioon” (oma suomennos) on turistipoas terroristijärjestö Isiksen vuonna 2015 hallitsemasta maa-alueesta Irakin ja Syyrian välissä. Valitettavasti sain kuulla tästä teoksesta liian myöhään, joten tässä annetut vinkit on pommitettu maan tasalle.  

2

Idea    

Abu Rumaysah al-Britanin matkusi Isiksen hallitsemaan ”kalifaattiin” ja eli siellä jonkun aikaan. Mies näki, että houkutellakseen lisää muslimeja terroristijärjestöön, hänen pitäisi kirjoittaa lyhyt esittelyopas uudesta valtiosta. Syntyikin tämä lyhyt ja epävirallinen omakustanne ISIS-valtion ihmeistä.    

Tässä käsitellään mitä ruokia, kulkuneuvoja ja luontokohteita voi kokeilla Isiksen ”kalifaatissa”, mutta opas on myöskin kurkistusaukko siihen, minkälaista ISIS propaganda on, kun se on suunnattu houkuttelemaan ihmisiä liittymään järjestöön, eikä vain pelottelemaan koettuja vihollisia.    

Pimeää postmodernismia    

Mielenkiintoisinta on, miten al-Britani noudattaa uskollisesti länsimaisten turistioppaitten muotokieltä. Tässä kevyesti puhutaan Isiksen tarjoamasta hummuksesta ja kebab-lautasista, sekä mainostetaan ”parasta lattea ja cappucinoa” . Erityisesti paikallista maitoa ylistetään ”kermaiseksi ja raikkaaksi” Pitäähän niitä hipsterijihadisteja houkutella jotenkin.   

Tietenkin ISIS ei tarjoa vain liharuokaa, mutta myöskin terveydelle hyviä kasvisruokavaihtoehtoja. Sokerihampaille on tarjolla laaja valikoima länsimaisia suklaamerkkejä. Tietenkin kirjailija muistaa mainita, että ISIS myy ainostaan luomu- ja halal-ruokaa, eikä mitään E-koodeja sisältävää ruokaa.   
Ilmastonmuutoskin mainitaan sivumennen ongelmana, jota Isiksen tiedemiehet yrittävät torjua ”innovatiivisilla energiaratkaisuilla”    

Lukiessa turistiopasta barbaarisen terroristijärjestön hallitsemasta maa-alueesta, jossa puhutaan sähköpyörien ja herkullisen sharman eduista, on samaan aikaan ahdistava, että naurettava. Tämä kuitenkin myötäilee paljolti arvioimani Oliver Royn ”Globalized islam” (2002) kirjan teesiä. Royn mukaan moderni kapitalismi on globalisaation kautta onnistunut kaupallistamaan ja sulauttamaan kaikki maailman kulttuurin yhteen postmodernistiseen mössöön niin tehokkaasti, että jopa avoimesti länsimaista kulttuuria vastaan sotivat islamistit eivät pääse irti siitä. Se, että ISIS joutuu mainostamaan erikoiskahveja ja sähköpyöräilyä uskonnollisen fanatismin ohella, kertoo jotain muslimien integroitumisesta länsimaiseen kulttuuriin.     

Mielenkiintoisinta onkin, että tässä kirjassa kritisoidaan länsimaista koulutusta pikkasen samoilla argumenteilla kuin äärioikeisto. Al-Britannin mukaan Isiksessä ”Kouluissa ei edistetä homoseksuaalisuutta, evoluutiota, musiikkia, draamaa ja uskontojen välistä dialogia tai muuta sellaista roskaa”. Puuttuisi vielä toki kritiikki feminismiä vastaan, mutta kun kannattaa Isistä, niin se on jo itsestäänselvää.    

Tässä kirjassa jopa kritisoidaan monikulttuurisuutta. Kirjailijan mukaan monikulttuurisuus aiheuttaa vain eri ryhmien välisiä konflikteja, sen vuoksi ISIS kannattaa islamilaista monokulttuurisuutta, jossa ihmiset tietävät tasan tarkkaan mikä on oikein ja mikä väärin. Äärioikeistolaisen maailmankuvan yksi keskeisemmistä elementeistä on juuri käsitys, että kommunistit ovat postmodernismin kautta hämärtäneet oikean ja väärän rajan ja sen takia kaikki on pielessä.   

Kuitenkin kaiken kevyen esittelyn jälkeen kirjailjan pimeä ideologia paljastuu, kun hän kirjoittaa, että ISIS tulee valloittamaan ”Lontoon, Pariisin ja Washingtonin kadut” ja ”me tulemme vuotamaan verenne, mutta myöskin tuhoamaan teidän patsaat, hävittämään historianne ja kaikista kivuliaammin: käännyttämään lapsenne, jotta he voivat edistää asiaamme ja kirota heidän esi-isänsä.”    

Ongelmia    

Tietenkin suurin vika tässä turistioppaassa on se, että se on murhanhimoisen terroristijärjestön propagandaa. Mutta asiallisempi kritiikki kohdistuu teoksen pinnallisuuteen. Al-Britanni ei kerro, mitä käytännössä ISIS-arki on? Tässä toki mainitaan ilmainen sähkö, laajat korkeakoulumahdollisuudet ja trendikkäät kahvilat, mutta ei muuta. Teos perustuu suurimmaksi osaksi tulevaisuuden odotuksiin eikä varsinaiseen arkeen. Tämä siis on hyvin pinnallinen propagandateos, joka paljastaa enemmän sitä, ketä ISIS haluaa houkutella riveihinsä kuin, minkälaista on elää heidän maailmassaan.     

Yhteenveto    

Abu Rumaysah al-Britanin ”A Brief Guide to the Islamic State” on lähes arvoton propagandajulkaisu, jonka suurin anti on sen turistiopasmainen kieli, josta saa hyvät naurut, kun tietää mitä ideologiaa koko opas edustaa, mutta muuten sillä ei ole paljon annettavaa kuin merkinnän tiedustelupalveluitten listoille. Sydäntä kuitenkin lämmittää se, että tämän läpyskän kansikuvituksena on kuvitteellinen Jerusalemin kaupungin valloitus, joka ei koskaan toteutunut. ISIS ei koskaan iskenytkään Israeliin. Oikeastaan ainoan kerran kuin ISIS edes ampui israelilaisten suuntaan, he pyysivät anteeksi, koska ovat pelkurimaisia rottia. Kirjan kansikuvitus on muistutus siitä, miten megalomaanisen harhainen koko terroristijärjestö on. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Avainsanat: , , , , , , ,

maaliskuu 30, 2019 · 8:00 am

Haittaisänmaalliset

Pascal Engmanin ”Patriootit” on vuonna 2017 alun perin julkaistu ruotsalainen dekkari klassisista liberaaleista, jotka päättävät aloittaa neutraalin ja kiihkottoman keskustelun maahanmuuttopolitiikasta salamurhaamalla toimittajia.

15

Idea

Romaanissa seurataan eri hahmoja, joihin kuuluu maahanmuuttajataustainen perhe, palkkasotilas, pari maahanmuuttokriitikkoa ja toimittajia. Tarinan edetessä kaikkien kohtalot törmäävät väkivaltaisesti.

Otin tämän kirjan ainoastaan lukulistalle, koska siinä olivat pääosassa äärioikeistolaiset terroristit. Inhoan sen verran dekkareita, että konseptiin pitää sekoittaa natseja jollain tavalla, että jaksan edes tarttua yhteen.

Engman näköjään kuuluukin genren parhaimmistoon, koska tämä oli todella ennalta-arvaamaton kirja, joka onnistui täydellisesti punoa yhteen eri hahmojen kohtalot.

Vaikka juoni alkaakin eri valtioissa, tässä ei lähdetä juoksentelemaan pitkin poikin Eurooppaa ja muuta maailmaa selvittääkseen rikoksia, paljastaen kansainvälisen verkoston venäläisiä gangstereita, pohjoismaisia moottoripyöräjengiläisiä ja valtiollisia tiedustelupalveluita, kuten niin monessa dekkarissa. Engman on realistisempi ja vaatimattomampi tässä aspektissa ja se on tervetullutta mielestäni. Juoni on kuitenkin vauhdikas ja jännittävä.

Vihapuheen  kierre

Tässä romaanissa vihapuhe on pinnan alla kupliva ilmiö, joka esiintyy lähes koko juonen pituuden. Toimittajat ovat tottuneet siihen, että kun he kirjoittavat maahanmuutista, joukko klassisia liberaaleja lähtettävät heille keskustelunavauksia, jotka koostuat raiskaus- ja tappouhkauksista. Kun äärioikeistolaiset terroristit alkavat salamurhata toimittajia, nämä samat nettikeskustelivat kommentoivat uutisten kommenttipalstoille iloitsevansa murhia ja neuvovat terroristeja, miten suorittaa niitä lisää. Vihan ja propagandan kierre on kietoutunut niin monen ihmisen ympärille, että avoimesti puolustetaan terroristeja, koska nämä ”tappavat hyvän asian puolesta”.

Uuden Seellannin terrori-iskun jälkeen, tämän romaanin kuvailu ihmisten kylmästä reaktiosta on todella ajankohtainen, koska samaa on dokumentoitu oikeassakin elämässä. Joukko ihmisiä on joko kieltänyt kokonaan, että Christchurchin terrori-isku tapahtui, toiset taas ylistävät tekijää, kun taas jotkut vähättelevät sitä tai jopa kääntyvät syyllistämään uhreja. Kun on vuosikausia kiihottanut itseään vihaamaan jotain ihmisryhmää, on hyvin vaikeaa sympatisoida heitä, vaikka olisivatkin viattomia uhreja. Natsit pelasivat juuri tämän varaan, kun suorittivat holokaustin.

Ongelmia

Romaanin suurin ongelma ovat puolitiehen rakennetut hahmot. Engman vaivautui rakentamaan vain muutaman hahmon personalisuudet ja kun juoni tiivistyy, nämä hahmot ovat vain puolituttuja, joten heidän edesottamukset eivät herättäneet sellaista ahdistusta, mitä tuntisit, jos ystäväsi olisi pakenemassa natsiterroristeja.

Pahemmaksi meneekin, kun romaani loppuu melkein kuin seinään. Engman halusi romaanistaan niin realistisen, että loppu oli toki uskottava, mutta se jäi aika tyhjäksi, kun hahmot eivät olleet niin kiinnostavia kuin pitäisi. Useimmiten, jos kirjailija epäonnistuu rakentamaan kiinnostavan hahmon, tämä puute korvataan todella mahtiponttisella juonella ja loppukohtauksella. Tässä sellaista ei tehdä. Engman selvästi halusi kirjoittaa realistisen romaanin, jossa loppukohtaus ei sisällä genren kangistuneita kliseitä, mutta kun hahmot eivät ole niin syvällisiä kuin pitäisi, koko kohtaus vain lässähti.

Kolmas ongelma ovat epärealistiset äärioikeistolaiset hahmot. Engman selvästi tutustui vastajihadistiseen ideologiaan, mutta vain pintapuolisesti. Vaikka tässä terroristit puhuvat samoista salaliittoteorioista kuin Breivik ja Christchurchin terroristit, he eivät ole yhtä hulluja kuin oikean elämän esikuvat. Enkä  tarkoita,  että  Engman  olisi  kirjoittanut  hahmoistaan  loogisia  tai  edes  sympaattisia,  vaan  hän  ei  syvenny  vastajihadistisen  ideologian  kokonaisvaltaiseen  vihaan  ja  järjettömyyteen.

Modernin äärioikeiston maailmankuva on paljon synkempi ja sekopäisempi kuin tässä kirjassa esitetään. Ehkä kirjailija pelkäsi tehdä hahmoistaan epäuskottavia, jos hän syventyisi heidän ideologiaansa liikaa, mutta nämä ihmiset elävät näin joka päivä ihan oikeasti! Eli tässä tapauksessa todellisuus on tarua ihmeellisempää.

Voi myöskin olla, että kirjailija halusi keskittyä enemmänkin hahmojen käytännön elämään ja perhehistorian surkeuteen, eikä heidän ideologiaansa, näin osoittaen, että omaksuakseen tällaisen rasistisen maailmankuvan, jossa oikeutetaan lapsienkin murhaamisen, on oltava todella surkeassa elämäntilanteessa, joko henkisesti tai kasvatuksen kautta.

Sitten tässäkin kirjassa on inhoamani brändituotteitten kuvailua. Tämä on jokin dekkareille tyypillinen ominaisuus, jossa on aivan pakko kuvata kaikki varusteet ja mitä merkkiä ne ovat. Engman menee kuitenkin liiallisuuksin, luoden todella kömpelöillä lauseita, jotka ovat melkein kuin mainoksista. Esimerkiksi “Emil ojensi Carlille pullollisen Famous Grouse -viskiä. Carl Kiitti Emiliä tuomisista ja asetti pullon Samsung television alla olevalle tasolle”. En ymmärrä, mitä syvyyttä romaani saa, jos viski ja televisio ovat jotain tiettyä merkkiä?

Yhteenveto

Pascal Engmanin ”Patriootit” on ihan hyvä dekkari ruotsalaisesta vastajihadistisesta äärioikeistosta, joka on Uuden Seelannin terrori-iskun jälkeen ajankohtaisempi kuin koskaan. Mutta taiteellisesti tämä romaani epäonnistuu aika lailla.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , ,

maaliskuu 17, 2019 · 6:00 am

Väkivaltainen ekstremismi

J. M. Bergerin “Ekstremismi” (oma suomennos) on viime vuonna julkaistu yhteenveto siitä, mitä tiedämme väkivaltaisista ääri-ideologioista.

13

Idea

Kirja lähtee helppolukuisella, mutta akateemisella otteella käsittelemään, mitä tarkoittaa “ekstremismi” ja mitä siitä tiedetään? Kirja käsittelee terrorismin historiaa antiikin Palestiinan äärijuutalaisista ryhmittymistä nykypäivän Isikseen. Kirjan painopiste on kuitenkin nykyisissä terroristisissa uhissa, jotka ovat äärioikeisto ja jihadismi. Kirjailija, jopa painottaa, että joissain maissa, kuten USA:ssa äärioikeisto on merkittävämpi turvallisuusuhka kuin jihadistit, jotka keskittyvät riehumaan Euroopassa, Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä.

Teoria

Berger lähtee Hanna Arendthin totalitarismiteoriasta käsin piirtämään yleisen kuvan ekstremismistä, joka voi ilmetä kaikissa ideologioissa, eikä se ole yhden uskonnon tai tietyn maailmankuvan erityislaatuisuus. Sosiaaliset ja historialliset olot määrittävät enemmänkin, milloin jokin ihmisryhmä päättää käyttää väkivaltaa kuomakseen koko vallitsevan järjestelmän tuhoamalla jonkun toisen ihmisryhmän. Kirja rakentuukin “sisä- ja ulkoryhmä” teorian ympärille. Se, kuka kuuluu “omaan” ryhmään ja on suojelemisen arvoinen ja ketkä ovat “ne toiset” joita on tuhottava.

Salaliittoteoriat ovat myöskin yksi yhdistävä elementti kaikissa ääri-ideologioissa. Yleensä näihin salaliittoteorioihin liittyy vielä juutalaiset jossain muodossa. Joskus ideologia voi myöskin rakentua sukupuoli-identiteetin ympärille, kuten miesasiamiehet, jotka kirjan mukaan ovat rakentaneet koko väkivaltaisen maailmankuvansa naisten ja seksuaalivähemmistöjen vihaamisen ympärille.

Erityisen valaisevaa on kirjan toteamus, että äärioikeisto on ollut olemassa pitempää kuin jihadismi ja näin ehtinyt sekä aiheuttaa hirvittäviä kansanmurhia, että terroristisia iskuja. Jopa minulle tämä tuli uutena oivalluksena, vaikka olen lukenut melkein kaiken, mitä voi lukea äärioikeistosta.

Toinen mielenkiintoinen oivallus oli, että jos uskoo vain ulkopuoliseksi koetun ihmisryhmän olevan alttiimpi äärimmäisen väkivaltaisiin ideologioihin, on todennäköisesti itse ekstremisti. Tuleekin mieleen norjalainen terroristi Breivik ja hänestä inpiroitunut Uuden Seellannin äärioikeistolainen terroristi Brenton Tarrant. Kummatkin uskoivat, että kaikki muslimit ovat verenhimoisia terroristeja, jotka yrittävät valloittaa maailman ja hävittää ”valkoinen rotu” sukupuuttoon. Kummallekkin terroristille ainoa ratkaisu oli ”ennaltaehkäisevä isku miehitysarmeijaa vastaan”. Uhrit olivat kuitenkin Breivikin osalta nuoria sosiaalidemokraatteja ja Brenton Tarrantin tapauksessa moskeijoissa rukoilevia tavallisia muslimeja, joihin kuului naisia ja lapsia.

Kirjailija myöskin erottelee viharikokset terrorismista ja terrorismin ääriajattelusta. Kaikki väkivaltaiset rasistit eivät välttämättä ole äärioikeistolaisia, eivätkä kaikki islamistit ole jihadisteja tai terroristeja. Bergerin mukaan näitten erojen sumentaminen pelaa ainoastaan ääriryhmien propagandaan, kehystäen kaikki tietyt ajatukset heidän äärimmäisiä johtopäätöksiä oikeuttaviksi.

Ongelmia

Suurin ja ehkä ainoa ongelma on kirjan keskittyminen jihadismiin ja äärioikeistoon. Vaikka tämä kirja käsitteleekin ääri-ideologioitten historiaa, se hyppää kokonaan 1900-luvun historian äärivasemmistolaisen väkivaltakauden yli. On olemassa toki kirjoja, jotka ovat tässä tapauksessa tasapuolisempia, kuten viime vuonna arvioimani Louise Richardsonin “What Terrorists Want: Understanding the Enemy, Containing the Threat” (2006). Mutta tämä Bergerin teos on lyhyempi ja helppolukuisempi. Toki on myöskin muistettava, että nykyään äärivasemmistolainen terrorismi on länsimaissa lähes olematonta, kuten tänä vuonna julkaistussa Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan “Euroopan villit kortit ja mustat joutsenet” -raportissa, Sisäministeriön viimeisemmässä väkivaltaisen ekstremismin tilannekatsauksessa ja SUPO:n Kansallisen turvallisuuden katsauksessa ilmenee.

Yhteenveto

J. M. Bergerin “Ekstremism” on loistava pikkukirja nykymaailmaa riivaavista ääri-ideologioista ja miten torjua ne. Kuten Uuden Seelannin äärioikeistolainen terrori-isku on osoittanut, tällaiset kirjat ovat äärimmäisen tärkeitä. Mutta tämä teos on vain lyhyt maallikolle tarkoitettu ponnahduslauta, josta voidaan siirtyä yksityiskohtaisempaan akateemiseen tutkimukseen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , ,

helmikuu 24, 2019 · 6:00 am

Jihadistien polku itsetuhoon

Nelly Lahoudin ”Jihadistien polku itsetuhoon” (oma suomennos) on vuonna 2010 julkaistu akateeminen tietokirja jihadistisesta ideologiasta.     

9

Idea    

Lahoudin kirja pyörii kharijilaiset -teorian ympärillä. Kharijilaiset olivat puristinen muinaisislamilainen uskonsuuntaus, joka erosi valtavirtasunni-islamista melkein heti profeetta Muhammadin kuoltua, koska pitivät sunni-islamia liian suvaitsevana ja löysänä. Koska kharijilaiset julistivat muita muslimeja vääräuskoisiksi ja yrittivät alistaa heidän tiukkaan islamintulkintaan, koko uskonsuuntaus muuttui haukkumanimeksi, joka tarkoittaa fanaattista puristia. Islamilaisessa kulttuurissa ”kharijilainen” on yhtä loukkaava termi kuin ”natsi” tai ”rasisti” meidän kulttuurissa. Jihadistit ovatkin valittaneet, että nykyään poliittinen korrektius on hallitsematon, kun ei voi enää ajaa shiialaisten kansanmurhaa, ilman että heti leimataan kharijilaiseksi.    

Lahoudin mukaan jihadistit eivät ole moderneja kharijilaisia, vaikka heissä on paljon yhtäläisyyksiä, mutta nykyisten terroristijärjestöjen kohtalo on sama. Hänen mukaan kharijilaiset olivat lopulta niin puritaanisia ja väkivaltaisia, että he alkoivat julistaa toisiaan vääräuskoisiksi, mikä johti koko radikaalin uskonsuuntauksen itsetuhoon. Lahoudin mukaan nykyiset jihadistit ovat yhtä äärimmäisiä ja he tulevat olemaan oman liikkeensä tuho.     

Tämä kirja kirjoitettiin ennen kuin Isiksestä tuli nykyinen maailmanlaajuinen äärijärjestö, mutta tässä jo käsitellään, miten se riiteli emo-järjestö al-Qaidan kanssa juurikin islamintulkinnasta. Tämä kirja käsitteleekin erilaisia teologisia ja taktisia riitoja, joita al-Qaida, ISIS, Taliban ja muut jihadistiset järjestöt käyvät keskenään, ja miten nämä liikkeet ennen pitkään ovat julistaneet toisensa vääräuskoisiksi. Kirjan teoria on saanut nykyään uskottavuutta, kun Isiksen sisällä on syntynyt murhanhimoisia sisäisiä riitoja.  

Ideologia    

Tässä kirjassa paljastuu, että jihadismi ei ole samankaltainen tiukkaan rajattu ideologia, kuten liberalismi ja kommunismi, vaan enemmänkin suuntaus. Jihadistien pohja on tiukka ja suhteellisen moderni islamin tulkinta, jossa jihad on puhtain ja täydellisin uskon ilmentymä. Oikeastaan jihadistien mukaan jihad on jumalanpalvelus, eikä vertaiskuvallinen henkinen kamppailu tai puolustusjulistus.    

Jihadistit tulkitsevat islamin lähes luterilaisittain yksilölliseksi uskonnoksi, jossa oma itsenäinen toiminta on paras tae hyvälle elämälle. Valtavirtaislamissa yhteisöllisyys ja ryhmäkoheesio ovat tärkeämpiä arvoja, jolloin paikallisten auktoriteetien totteleminen ylittää yksilölliset halut. Jihadistit ovatkin eräänlaisia islamilaisia anarkisteja, jotka uskovat, että kunhan kaikki tottelevat sokeasti islamilaisia tekstejä, mitään lakeja tai hierarkkisia järjestelmiä ei tarvita. Kuitenkin koska ihmiset aina tulkitsevat tekstejä eri tavalla kuin toiset, syntyy ristiriitoja ja tämä seikka on näitten äärijärjestöjen itsetuhon siemen.     

Mutta mielenkiintoisinta tässä kirjassa on se, että Lahoud päättyy samoihin johtopäätöksiin kuin aiemmin arvioimani William R. Polk “Crusade and Jihad: The Thousand-Year War Between the Muslim World and the Global North” (2018) kirjassa, jonka mukaan jihadismi on joittenkin muslimien viimeinen ja epätoivoinen yritys häätää länsimaiset suurvallat pois muslimimaista. Jihadistit ovat hyvin avoimia sen suhteen, että heidän suurin toive on vapauttaa muslimimaat länsimaalaisesta riistosta ja sorrosta. Osama bin Laden esimerkiksi vuonna 2004 lähetti suoran pyynnön ”amerikkalaisille äänestäjille” äänestämään demokraatteja, jotta Irakin miehitys loppuisi.    

Jihadistien propaganda ei koostukaan siitä, että heidän islamin tulkintansa on parempi kuin muitten, vaan anti-imperialistisista julistuksista. Jihadistien mukaan sekulaarit ideologiat ja valtavirtaislam eivät ole onnistuneet häätämään länsimaiset suurvallat maistaan, joten ne pitää hylätä, ”palaamalla” tiukempaan, anarkistisempaan ja väkivaltaisempaan islamiin. Jihadismi onkin uskonpuhdistusliike, joka yrittää uudistaa islamia kaiken kattavaksi poliittiseksi ideologiaksi, jolla rakentaa länsimaista hegemoniaa vastaan puolustautuvan rajoja ylittävä islamilainen maailman. Tähän tavoitteeseen on mentykin niin pitkälle, että jopa salafistien pyhiä tekstejä on vääristelty tai tulkittu anakronistisesti.    

Kirjailija korostaa, etteivät lennokkipommitukset, miehitykset, kidutukset ja muut sotilaalliset toimet tule tuhoamaan liikettä, joka nimenomaan perustuu näitten toimintojen vastustamiseen, vaan jihadistit itse tulevat ajan mittaan tuhoamaan itsensä.   

Yhteenveto    

Nelly Lahoudin “The Jihadis’ Path to Self-Destruction” on yksi selkeimmin kirjoitetuista akateemisista tietokirjoista jihadistisesta ideologiasta mitä on. Kirja ei yritä puolustaa islamia, vaan sen sijaan selittää avoimesti ja kiihkottomasti erilaisia tulkintoja, joita uskonnosta on sekä historialliset kontekstit tietyille uskonkappaleille ja tapahtumille. Kirja onnistuukin kivuttomasti selittämään samaan aikaan, mitä jihadistit haluavat, että osoittamaan sen, että he tulkitsevat islamin äärimmäisen perverssillä tavalla. Kirjan elegantin selkeä akateeminen tyyli onnistuu myöskin osoittamaan, että länsimaat ruokkivat jihadisteja väkivaltaisella ja ahnealla toiminnallaan, ilman että lähdetään kiihkeisiin poliittisiin saarnaamisiin. Harmikseni tätäkään kirjaa ei ole suomennettu, koska julkinen keskustelu kaipaisi tällaista kiihkotonta esitystä aikakautemme tuhoisimmasta ilmiöstä. 

1 kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Avainsanat: , , , , , , , , , ,