Avainsana-arkisto: terrorismi

Alt-Amerikka: Radikaalioikeiston nousu Trumpin aikakautena

David Neiwertin, vuonna 2017 julkaistu ”Alt-Amerikka: Radikaalioikeiston nousu Trumpin aikakautena” (oma suomennos) on journalistinen tietokirja otsikossa mainitusta ilmiöstä.  

10

Idea   

Neiwert rakentaa kirjansa teesinsä amerikkalaisen äärioikeiston todellisuusvinoutuman ympärille. Hänen mukaansa amerikkalainen äärioikeisto on vuosikymmeniä rakentanut itselleen lukuisten salaliittoteorioitten avulla vaihtoehtoisen todellisuuden eri propagandamedioitten kautta. Nämä erilaiset, pääosin internetissä pyörivät mediat kiihottavat toisiaan ja nyt ne ovat saaneet presidentin, joka hyödyntää tätä rinnakkaista todellisuuskäsitystä.    

Kirjan otsikko on sanaleikki englanninkielisestä sanasta ”alternative” (vaihtoehto) joka tarkoittaa samaan aikaan modernin äärioikeiston itselleen antamaa nimitystä ”Alt-Right (alternative right – suomeksi vaihtoehtoinen oikeisto) ja Trumpin neuvonantaja Kellyanne Conwayn pahamaineista lausetta ”alternative facts” (vaihtoehtoinen fakta). Kirjan otsikko voidaankin lukea sekä ”modernin äärioikeiston Amerikkana”, että ”Vaihtoehtoisena Amerikkana”.   

Kirjan mukaan moderni amerikkalainen äärioikeisto kehittyi 90-luvulla. Neuvostoliitto oli romahtanut ja liberalismi julistettiin hegemoniseksi maailmankatsomukseksi. Kuitenkin osalle amerikkalaisia konservatiiveja uusliberaalistinen maailmanjärjestelmä oli kauhistus. Koska kommunistista uhkaa ei ollut enää olemassa, nämä oikeistokonservatiivit alkoivat keksiä uuden uhan, johon he voisivat yhdistää Demokraattipuolueen liberaalit. Hitaasti pitkin 90-lukua internetin ja suistometsien pimeimmissä koloissa nämä oikeistokonservatiivit alkoivat radikalisoitua äärimmäiselle oikeistolle. Hitaasti mutta varmasti he rakensivat salaliittoteoriatäytteistä maailmankuvaansa, jossa uusi satanistijuutalaiskapitalistikommunistinen diktatuuri oli tulossa hetkellä millä hyvänsä. Amerikkalainen valtavirtaoikeisto halveksi näitä äärioikeistolaisia, mutta myöskin hyödynsi heitä opportunistisesti ajaessaan omaa politiikkaansa. Obaman valtakaudessa nämä äärioikeistolaiset äänet annettiin liikkua vapaasti oppositiopolitiikassa, mutta tuhoisin seurauksin. Republikaanipuolue oli päästänyt vapaaksi pimeän voiman, joka lopulta vuoden 2016 vaaleissa, Donald Trumpin kautta, söi koko puolueen. Kirjailijan mukaan moderni amerikkalainen äärioikeisto on nykyinen oikeisto.   

Donald Trump   

Kirja käsittelee myöskin, miten Trump puheillaan nosti modernin äärioikeiston parrasvaloihin ja radikalisoi heitä vielä enemmän. Kirjailija viittaa useisiin raportteihin, jotka osoittavat, että rasistiset viharikokset ja terrori-iskut ovat räjähtäneet ylöspäin vuodesta 2015 lähtien ja vain kasvaneet. Monissa viharikostapauksissa tekijä on maininnut kannattavansa Donald Trumppia ja jopa julistaneet uhreilleen, että ”Tämä on Trumpin maata nyt!

Kirjailija myöskin analysoi onko Trump fasisti? Kirjailijan mukaan tuore presidentti ei voi olla fasisti, koska tällä ei ole mitään selkeää ideologiaa tai omaa väkivaltaista iskujoukkoa. Neiwert painottaa useita kertoja, ettei Trump ole fasisti, mutta korostaa, että hänen retoriikkansa on. Tämä fasistinen retoriikka on ruokkinut äärioikeistoa, erityisesti niitä, joilla on omat väkivaltaiset iskujoukot, kuten aseistetut miliisit. Jostain syystä kirjailija unohti fasistiset tappeluklubit, kuten Proud Boys ja R.A.M (Rise Above Movement) joita, jopa maan tiedustelupalvelu FBI on luokitellut vaarallisiksi.  

Identiteettipolitikka   

Kirja analysoi mistä tämä moderni äärioikeisto oikein tuli? Ja päättyy siihen lopputulokseen, että se syntyi Yhdysvalloissa tapahtuvien demografisten siirtymien takia. Monissa amerikkalaisissa alueissa oli hyvin pitkään suuri valkoinen enemmistö, mutta 90-luvulta lähtien näihin alueisiin ovat muuttuneet etelä- ja afroamerikkalaisia sekä muita maahanmuuttajia. Tämä eriväristen ihmisten määrän äkillinen kasvu on herättänyt valkoisissa asukkaissa suurta paniikkia. Tämä siitä huolimatta, että nämä eri ryhmät eivät ole vaikuttaneet negatiivisesti työllisyyteen tai turvallisuuteen. Kirjailijan mukaan syy monen amerikkalaisen radikalisoitumiseen ei ole uusliberalistisessa politiikassa, joka alkoi 70-luvulla, vaan näissä demografisissa siirtymissä. Tämä selittäisi, miksi äärioikeistolaiset ovat niin vankkoja rajoittamattoman kapitalismin puolustajia. Voitaisiinkin sanoa, että juuri se taloudellinen järjestelmä, jota äärioikeisto syvästi ihailee, on aiheuttanut maahanmuuton kasvun, jonka he kokevat tuhoavan kapitalismin.

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on kirjailijan puolueellisuus. Tässä lähdetään aika selkeästi Demokraattipuolueen näkökulmasta käsin käsittelemään äärioikeistoa. Esimerkiksi ”äärioikeistoksi” tässä kirjassa käsitellään kaikkia oikeistolaisia ryhmiä, jotka ajavat rajoittamatonta kapitalismia, ei vain äärirasistisia ja väkivaltaisia ryhmiä. Vaikka itsekin pidän rajaoittamattoman kapitalismin oppia äärimmäisenä, populaarikulttuurissa termi ”äärioikeisto” (eng. Far-Right) tuo mieleen natseja ja fasisteja, vaikka politiikantutkimuksessa termi kuvaa kirjaimellisesti kaikkia äärimmäisiä oikeistolaisia ryhmiä. Kirjailija ei selitä oman termin käyttöä, jolloin lukijalle voi tulla harhakuva, että USA:ssa tosiaan on hirveä määrä natseja, vaikka varsinaisia kansallissosialisteja on hyvin vähän.   

Toinen ongelma on kirjan surkea lähdeviittaus. Tässä kirjassa kyllä on paksu lähdeluettelo, mutta joka koostuu suurimmaksi osaksi lehtiartikkeleista, kansalaisjärjestöjen- ja viranomaistahojen raporteista, mutta itse tekstissä ei merkitä kunnolla kuka sanoi ja missä. Tällainen lepsuilu syö kirjan uskottavuutta melkoisesti.  Toinen ongelma on huono editointi. Tässä teoksessa unohdetaan, että jokin taho on jo esitelty ja se esitelläkin uudelleen montakin kertaa. Välillä kokonaisia kappaleita toistuu ties mistä syystä.   

Koska seuraan tiiviisi amerikkalaista politiikkaa ja olen lukenut melkoisesti maan äärioikeistosta, suurin osa tässä teoksessa kuvatuista ilmiöitä ovat olleet ennestään tuttuja, joten ei tässä kirjassa ole mitään valheita tai vääristelyjä, mutta silti kuvittelisi kirjailijan vaivautuvan tukevan ne paremmilla viitteillä. 

Yhteenveto    

David Neiwertin ”Alt-America: The Rise of the Radical Right in the Age of Trump” on aika tiivis paketti modernin äärioikeiston erilaisista ryhmittymistä ja niitten retoriikasta, mutta kirjan aseenteellisuus ja huono editointi häiritsevät todella paljon. Kirjassa paisutetaan äärioikeiston valtaa suhteettomasti ja sekoitetaan hyvinkin erilaiset ryhmittymät yhteen, mikä syö kirjan uskottavuutta. Mutta tässä löytyy aika uskottavia teorioita äärioikeiston noususta ja kirjailija vaivautuu kumoamaan joitain äärioikeistolaisen propagandan pointteja tieteellisillä tutkimuksilla.  Tämä kirja voitaisiinkin sanoa hyväksi vastapainoksi Markku Ruotsilan saman aiheisesta teoksesta, jolla on oikeistolainen perspektiivi. Jos kiinnostaa puhtaasti alt-rightin ideologian analyysi, niin yhä suosittelen Angela Naglen ”Kill all Normies” (2017) kirjaa.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Myyrmannin pommiturmasta

Lukiessani Anssi Kullbergin toimittamaa ”Suomi, terrorismi, SUPO” (2011) tietokirjaa, törmäsin tähän Armas Gerdtin, vuonna 2004 julkaistuun ”Petrin matka Myyrmanniin” kirjaan. Asuin ulkomailla, kun Myyrmannin pommiturma tapahtui, joten tiesin hyvin vähän koko tapauksesta. Tapaus kosketti minua henkilökohtaisesti, koska se oli perheeni suosikkikauppakeskus 90-lukulaisessa lapsuudessani. Kullbergin kirjassa Myyrmannin tapausta pidettiin terrorismina ja viitattiin poliisien mielipiteisiin, mutta jostain syystä sekoitin mielessäni asiat ja otin tämän Armas Gerndtin kirjan luettavaksi, luullen sen käsitelleen terroristinäkökulmaa.   

5

Idea    

”Petrin matka Myyrmanniin” on Myyrmannin pommiturman aiheuttajan elämästä kertova kirja, tämän oman isänsä kertomana. Vaikka pelkäsin teoksen olevan kyynistä rahastusta ja sosiaalipornoa, kuten Deborah Spungen ”Nancy” (1983) kirja, ”Petrin matka Myyrmanniin” olikin hyvin asiallinen ja tunteikas kirja.    

Kirjailija avaa hyvinkin yksityiskohtaisesti koko perheensä taustat ja personalisuudet, mutta myöskin lasten kasvatuksen. Petri kasvatettiin hyvin perinteisessä valkoisessa keskiluokkaisessa suomalaisessa perheessä. Mainittavin asia oli, että isä ja äiti matkustelivat paljon, eivätkä olleet kovin paljon läsnä lastensa elämässä. Mutta tällaisia perheitä on paljon, eikä esimerkiksi vaimonhakkaamista tai alkoholismin kaltaisia kansallisperinteitä harrastettu Gerdt-perheessä.    

Mutta on jotenkin surullista lukea isän tekstiä, joka uhkuu itsensä syyllistämistä siitä, miten olisi pitänyt tajuta aiemmin poikansa syrjäytymisen ja sun muuta tyypillistä tragedianjälkeistä pohdintaa. Kuitenkin kirjailijan syyttelyn kärki kohdistuu kouluun, joka ei puuttunut kiusaamiseen ja poikansa käymään netin pommifoorumiin, Kirjailijan mukaan foorumissa yllytettiin toinen toisiaan rakentamaan suurempia ja monimutkaisempia pommeja, jolloin ryhmän hyväksyntää janoava Petri meni pidemmälle kuin muut. Isän mukaan hänen poikansa oli niin huomionkipeä, että päätti rakentaa suuren pommin, vaikka taitonsa eivät selvästi riittäneet siihen. Michael Kimmellin kirjassa ”Angry White Men: American Masculinity at the End of an Era” (2013) teoretisoidaankin, että netin jotkut foorumit radikalisoivat ihmisiä juuri tällä dynamiikalla.   

Gerdt perusteleekin edellä mainitulla, että poikansa ei tahallaan pyrkinyt räjäyttämään pommiaan Myyrmannissa tai missään muualla, jossa olisi viattomia ihmisiä tai omaisuutta. Sen sijaan Armaksen mukaan Petri suunnitteli räjäyttävänsä pommin metsässä. Valitettavasti jokin meni vikaan ja pommi räjähti ennen aikojaan.    

Kirjailija korostaa myöskin, ettei Petri voinut olla terroristi, koska hänen luonaan ei löydetty mitään poliittista manifestia tai mitään politiikkaan viittaavaa. Kuitenkin koulusurmaajilla yleensä ei ole mitään poliittista ideologiaa, vaan halu tappaa ja kuolla. Se onkin mielenkiintoista, että nykyään suurin osa koulusurmaajista ovat joko äärioikeistolaisia tai ideologisia naisvihaajia. Ehkä sosiaalinen media ja sen algoritmit ovat politisoimassa ahdistuneita nuoria tavalla, joka vielä 2000-luvun alussa oli melko harvinaista.    

Koulukiusattu  

Armas Gerdt kertoo poikansa ankarasta syrjäytymisestä tavalla, joka oli todella koskettava. Tunsin myöskin myötätuntoa Petriä kohtaan, koska minäkin olin hiljainen ja koulukiusattu nuori. Kuitenkin Petrin kiusaaminen ja yhteiskunnallinen eristys olivat äärimmäisen julmia. Tiedän tasan tarkkaan miltä tuntuu olla kiusattu ja eristetty muista nuorista. Muistan, että olin niin masentunut kiusaamisesta, että pelkäsin tosissani menettäväni järkeni. Onneksi onnistuin vuodessa lopettamaan kiusaamiseni ja saamaan ystäviä, mutta Petri ei koskaan. Ehkä juuri kiinnostukseni terroristeja ja massamurhaajia kohtaan kumpuaa siitä, että olin itsekin kuilun partaalla ja haluan tietää minkälaista, on syöksyä alas.     

Tässä kirjassa kuvataan sellaista sosiaalista eristämistä, joka ei voi muuta kuin luoda häiriintyneen nuoren miehen. Jos minun vuoden mittainen koulukiusaaminen tuntui ahdistavalta ja hirvittävältä, kuvitelkaa mitä se tekee ihmiselle, kun se on vakiotunne koko tämän elämän aikana?  Kirjassa esitetyt faktat Petrin elämästä ovat kuin resepti koulusurmaajan luomiselle. Esimerkiksi norjalainen terroristi Anders Behring Breivik oli itsekin koulukiusattu ja eristetty totaalisesti kaikista yhteisöistä, joihin hän yritti päästä.    

Vaikka Petri ei kirjailijan mukaan tahallaan halunnut tappaa ketään, hän varoittaa tässä kirjassa, että jos koulukiusaamiseen ei puututa, tahallisia massamurhia tulee tapahtumaan. Jälkiviisaasti voimme todeta, että juuri niin tapahtui Jokelalla (2007) ja Kauhajoella (2008).     

Ongelmia    

Suurin ongelma tässä kirjassa on se, että se perustuu suurimmaksi osaksi anekdootteihin, joten on tässä luetettava isän versiota ja tulkintaa tapahtumista. Tämä onkin jonkinlainen terapiakirja, jonka kautta isä käsittelee elämänsä suurinta epäonnistumista.     

Vaikka isän teoria tahattomasta räjähdyksestä on hyvin uskottava, pommissa esiintyvät haulit ihmetyttävät. Kirjailijan mukaan pommissa olevat haulit oli suunniteltu tuhoamaan ympäröivät puut, jotta tuhon laajuus voitaisiin todeta ja näin saada pommifoorumin kunnioitus. Epäilen vähän tätä, koska haulit ovat juuri se elementti pommissa, joka on suunniteltu vahingoittamaan suuren määrän ihmisiä. Toki voi olla, että mainittu pommifoorumi oli täynnä mielenvikaista porukkaa, joka suunnitteli terroristien pommeja kohdellakseen lähimetsän puustoa kaltoin.     

Yhteenveto.    

Armas Gerdt ”Petrin matka Myyrmanniin” on koskettava kirja nuoreta syrjäytyneestä miehestä, joka päättyi vaarantamaan henkensä saadakseen huomiota. Nykyään tätä kirjaa voitaisiin pitää aikalaiskuvauksena 2000-luvun alun Suomesta, missä koulukiusaamiseen ei vielä kiinnitetty paljon huomiota. Tässä kirjassa esiintyykin paljon sellaisia ilmiöitä, joita nykyään ei enää törmää. Esimerkiksi keskiluokkainen perhe, jolla on vain yksi kotitietokone tai sosiaalisen median puutetta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Islamistinen terrorismi Euroopassa

Petter Nesserin ”Islamistinen terrorismi Euroopassa” (oma suomennos) on vuonna 2016 julkaistu akateeminen yhteenveto Euroopassa riivaavasta jihadistisesta terrorista.    

2

Idea   

Nesser jäljittää tässä kirjassa eurojihadismin historian 1970-luvun algerialaisnationalisti-islamisteista nykypäivän Isisin terrorismin aaltoon. Teos käsittelee melkein jokaista Euroopassa jihadistin suorittamaa terrori-iskua tai sen yritystä, erilaisten lehtiartikkeleitten, poliisikuulosteluitten, tiedusteluraporttien ja oikeuspöytäkirjojen kautta. Lukija pääsee ikään kuin kirjailijan mukana näkemään, miten eri palapeleistä piirtyy pimeä kuva aikakautemme yhdestä pahimmista turvallisuusuhista.   

Havaintoja terrorismin rintamalta   

Tässä kirjassa analysoidaan uuvuksiin saakka jokaista tietoa, mitä on eurojihadisteista ja niistä piirtyy sama kuva, mitä muukin alan kirjallisuus on tuottanut: Suurin osa terroristeista ovat huonosti integroituneita toisen sukupolven maahanmuuttajataustaisia musliminuoria, jotka ajautuivat pikkurikosten ja huumeitten pariin, kunnes joku vihasaarnaaja, salafistikäännyttäjä tai al-Qaidan propagandavideo radikalisoi heidät jihadismiin. Näitten rivijihadistien tietämys islamista on hyvin heikkoa ja yleensä he ryhtyvät terroristeiksi, koska joku heidän hyvä ystävä on terroristi ja heillä ei ole muutakaan menetettävää.    

kuitenkin Nesserin mukaan on olemassa terroristisolujen hierarkia. Edellä mainitut muodostavat suurimman osan jihadisteista, mutta terroristisolujen johtajat ovat aina korkeasti koulutetut ja täydellisesti Eurooppaan integroituneita muslimimiehiä. Nämä yleensä radikalisoituivat jonkun suuren elämänkriisin ja muslimeihin kohdistuneen vääryyden jälkeen. Tällaiset henkilökohtaiset kriisit saivat heidät hylkäämään kaiken länsimaisen ja vanhempiensa alkumaan kulttuurin, ryhtyäkseen jihadistiterroristeiksi. Tämä johtaja rekrytoi yleensä nuoremman yhtä korkeasti koulutetun, mutta fanaattisen apurin, jonka kanssa hän suunnittelee terrori-iskun tai lähtee mukaan taistelemaan vaikka Syyriaan. 

Kirjan mukaan suurin radikalisoiva tekijä ei ole islaminusko, köyhyys, rasismi tai eurooppalainen liberalismi, vaan imperialismi. Kaikki tässä kirjassa käsitellyt terroristit kertoivat, että he radikalisoituvat sen jälkeen kuin jokin länsimainen suurvalta hyökkäsi johonkin muslimimaahan sotilaallisesti. Nesser osoittaa, että terrori-iskujen lukumäärä ja tiheys korreloivat länsimaisen sotilaallisen intervention kanssa. Kirjan mukaan ennen 2001 jihadismi oli Euroopassa lähes tuntematon ilmiö, joka oli menossa laskuun, mutta vuonna 2003 USA:n Irakin invaasion jälkeen terroristisoluja ilmestyi Eurooppaan kuin sieniä sateella.   

Ehkä kiistanalaisin löytö tässä kirjassa on kuitenkin, että Muhammad-pilapiirroskohut ovat myöskin radikalisoineet muslimeja. Monet terroristit kertoivat jo vihaavansa monia maita, joissa elivät, koska nämä osallistuivat Lähi-Idän imperialistisiin sotiin, mutta Muhammad-pilapiirrokset olivat viimeinen niitti, joka tarvittiin täydelliseen radikalisoitumiseen.  Kirjailija itse ei pohdi implikaatioita, joita tällainen havainto voi tuoda. Esimerkiksi voidaanko sanoa, että Muhammad-pilapiirroksia pitäisi välttää, jotta terrori-iskut vähenisivät? mitä tämä tarkoittaa sananvapaudelle ja eurooppalaiselle pilkkatraditiolle? Näitä kysymyksiä kirjailija ei analysoi, ainoastaan kertoo, että tavallistenkin muslimien kunnioitus uskontonsa profeettaa on suuri ja henkilökohtainen. Profeetta Muhammadin pilkkaaminen on kuin rakkaan perheenjäsenen pilkkaaminen, joten kuolemantuomio pilkkaajalle on laajasti hyväksytty menettelytapa muslimien keskuudessa, vaikka muuten nämä eivät olisi fundamentalisteja.    

Maahanmuutto   

Vaikka kirjailija kertoo muslimien integraation olevan vaikeaa Euroopassa, se itsesään ei ole lähde jihadistiselle terrorismille. Nesser lisää, että sama on maahanmuuton kanssa, joka ei vaikuta merkittävästi terrori-iskujen määrään, vaikka kuinka helpolta sellaisen johtopäätöksen esittäminen voi tuntua. Kirjailijan mukaan al-Qaida onkin jo pitkään varautunut siihen, että Eurooppa sulkisi rajansa ja on aktiivisesti rekrytoinut Euroopassa syntyneitä muslimeita, että  käännynnäisiä. Vaikka tiesin, että Isiksen riveissä on taistellut kantasuomalaisia, en tiennyt, että Euroopassa on jo ollut valkoisten johtamia jihadistisia soluja, jotka ovat yrittäneet suorittaa terrori-iskuja. Tunnetuin esimerkki onkin ranskalainen käännynnäinen Christophe Caze   

Uutta oli minulle myöskin, että alun perin jihadistit välttivät iskemästä Eurooppaan, koska heidän teologiansa mukaan maa, joka tarjoaa muslimille turvapaikkaa on kunnioitettava. Hyvin pitkään 1900-luvulla jihadistit käyttivätkin Eurooppaa turvapaikkana, josta rekrytoida taistelijoita arabimaihin. Al-Qaida muutti kaiken, kun se tulkitsi USA:n rikkoneen turvapaikkasopimuksen imperialismillaan. Tästä lähtien monet jihadistit ovatkin tehneet iskuja eurooppalaisiin kotimaihinsa, koska kokevat maan hyökänneen muslimeja vastaan sotimalla Lähi-Idässä. Kirjailijan mukaan iskujen tiheys korreloikin suoraan sen kanssa, miten syvällä kyseinen maa on Lähi-Idän konfliktissa osallistunut. Suomessa esimerkiksi on tähän asti ollut vain yksi terrori-isku, eikä tämä isku vaikuta satunnaiselta, kun tietää, että myymme aseita Lähi-itään.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen akateeminen ote, joka voi olla joillekin suuri kynnys ja myöskin sen äärimmäinen yksityiskohtaisuus. Voi olla joillekin hyvin väsyttävää lukea jokaisesta terrori-iskusta, jota Euroopassa on tehty, erityisesti kun niitten taustat ja menettelyt eivät eroa kovin paljon. Teos onkin kirjoitettu enemmänkin tutkijoille.    

Yhteenveto   

Petter Nesserin ”Islamist Terrorism in Europe” on todella hyvä yhteenveto viimeisimmistä terroristitutkimuksen löydöistä yksiin kansiin. Teos on äärimmäisen ajankohtainen ja painos jota luin, päivitettiin viime vuonna, joten tässä käsittelikin Turun terrori-iskua. Mutta teos ei keskity vain jihadismiin, vaan siinä pohditaan pikkasen, miksi äärivasemmisto ja -oikeiston terrorismi eivät ole yhtä intensiivisiä enää. Äärioikeisto yhä suorittaa Euroopassa eniten terrori-iskuja jihadistien jälkeen, mutta Nesserin mukaan senkin määrä on pienentynyt, koska äärioikeistolaiset ovat päässet valtaan demokraattisesti monissa maissa. Tämä vahvistaakin havaintoni, jonka tein Louise Richardsonin kirja-arviossa. Ikävin asia tässä kirjassa on se, että se ei tarjoa kovin paljon uusia ratkaisuja terrorismin pysäyttämiseen, ainoastaan sen varoituksen, että se lisää rasismia ja näin mahdollistaa äärioikeiston nousun, joka voi lopulta ”sisäisen turvallisuuden” nimissä kumota demokratiamme. On siis taisteltava kahdessa rintamassa ja kestettävä tämä terrorin aalto, kunnes se väistämättä laantuu, kuten edellisetkin.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Mitä terroristit haluavat?

Poliittiset ääriliikkeet kiinnostavat, erityisesti jihadistiset terroristiryhmät. Mutta suurin osa teemaa käsittelevä akateeminen kirjallisuus tarkastelee ilmiötä lähes puhtaasti turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta. En ole ainoa, joka on tämän huomannut, kuten arvioimani Arun Kundnani ”The Muslims are Coming!” (2014) kirjassa ilmenee. Mutta myöskin tämä Louise Richardsonin, vuonna 2006 julkaistuun ”Mitä terroristit haluavat?” (oma suomennos) kirja, jota nyt käsittelen. 

7

Idea    

Richardsonin kirjan pääteesi on, että terrorisminvastainen sota on tuhoon tuomittu, koska se pyrkii hävittämään oireen, eikä syyn. Kun huomaa, että tämä kirja on kirjoitettu yli kymmenen vuotta sitten ja terrorismi on vain pahentunut, kirjailija vaikuttaa olevan oikeassa. Asiaa vahvistaa se, että tässä kirjassa ennustettiin Osama bin Ladenin kuoleman vaikuttavan hyvin vähän al-Qaidan toimintaan.     

Richardsonin mukaan terroristit syntyvät lukuisten eri radikalisoivien tekijöitten kautta, joista merkittävimmät ovat: Ihmisen suhteellinen asema verrattuna johonkin muuhun ryhmään, nöyryytys (kansallinen/henkilökohtainen) väkivaltainen kansallinen historia, suuri sosioekonominen rakennemuutos, väkivaltainen kulttuuri ja väkivaltaa oikeuttava uskonto.    

Kirjassa tarkastellaan historian merkittävimmät terroristiliikkeet, niin antiikin Palestiinan ”sicariiksi” kutsutuista juutalaiskapinallisista kuin nykypäivän al-Qaidaan, osoittaakseen, että edellä mainitut ilmiöt ovat radikalisoivia tekijöitä.    

Kirjailijan esimerkit ovat runsaita ja niitten uskottavuutta lisäävät itse ääriliikkeitten jäsenten omat lausunnot. Richardson referoi lukuisia manifesteja, kuulustelupöytäkirjoja ja haastatteluja, joissa maailman eri terroristiliikkeitten jäsenet kertovat, miksi värväytyivät erinäisiin terroristiliikkeisiin. Kirjailija tukeutuu myöskin erilaisiin poikkitieteellisiin akateemisiin tutkimuksiin. Tätä kirjaa voitaisiinkin sanoa hyväksi yhteenvedoksi terrorismin historiasta, teoriasta, anatomiasta, radikalisoinnin juurisyistä ja miten estää terrorismin leviäminen.    

Yhteiskunnallisia muutoksia    

Kirjan pääteesi on, että terrorismi ei tule koskaan loppumaan, jos sitä synnyttämät olosuhteet eivät häviä. Richardsonin mukaan terroristiliikkeitä ja heidän muka edustamansa kansan mielipiteitä pitäisi kuunnella ja löytää tapa ratkaista heidän kokemansa ongelma.     

Kirjailijan mukaan esimerkiksi ei auta vain rakentaa kouluja köyhille alueille, vaan pitää varmistaa, että ihmiset saavat koulutuksen jälkeen töitä. Kirjan mukaan köyhyys itsessään ei radikalisoi ihmisiä, mutta juuri epäoikeudenmukaisuuden tunne, että jossain muualla eletään paremmin kuin he itse, radikalisoi. Tämä voi tarkoittaa kansallisen itsemääräämisoikeuden puutetta, tai kokemus, että omassa alueessa keskiluokka elää kurjemmin kuin jonkun muun alueen samaan viiteryhmään kuuluva keskiluokka.    

Esimerkiksi Turun terroristi Abderrahman Bouanane kertoi poliisikuulustelussa ryhtyneen iskuihin, koska “Olin nähnyt semmoisen iskun Syyrian Raqqassa, jossa kuoli paljon lapsia, se vaikutti minuun

Kirjailijan mukaan jihadismi saa voimansa juuri siitä, että islam on kaikkia maailman muslimeja yhdistävä identiteetti. Se mitä tapahtuu Lähi-Idässä koskettaa vaikka Suomessa asuvaa muslimia enemmän kuin hänen naapurustossa asuvan suomalaisen kristityn kohtalo. Tämä ei johdu siitä, että lähiössä asuva muslimi olisi rasistinen kristittyä naapuria kohtaan, vaan sen takia, koska lähiömuslimin oma viiteryhmä ovat toiset muslimit ja näin hän vertaa jatkuvasti itseään muihin muslimeihin. Tämä jatkuva viiteryhmän vertailu voi saada Euroopassa asuvan muslimin tuntemaan velvollisuutta auttaa jotenkin Lähi-Idässä kuolevia muslimilapsia. Tietenkin tarvitaan muita tekijöitä, jotta tämä “auttaminen” manifestoituu terrorismina.  Jos tällaisia kokemuksia tuottavat olosuhteet parannetaan, terroristiliikkeitten suosio laantuu. Terroristit itse joutuvat tavallisesta kansasta eristyksiin ja heidät voi vasta sitten pommittaa kuoliaaksi tai neuvotella rauhansopimuksesta.    

Kirjailijan mukaan terrorismi on aina heikon vähemmistön ase, joten ainoa asia, mikä pitää terroristiliikkeitä elinvoimaisina on jatkuva, tavallisesta kansasta radikalisoituneitten ihmisten virta. Jos tämä virta katkaistaan, parantamalla ihmisten sosioekonomiset olosuhteet, terroristiliikkeet näivettyvät ja lopulta katoavat.   

Richardsonin toteamus, että terroristiliike aina on vähemmistön ase, myöskin selittää, miksi äärioikeistolainen terrorismi harvoin on yhtä väkivaltaista kuin äärivasemmiston tai jihadistien. Äärioikeisto yleensä koostuu kansan keskiluokkaisesta enemmistöstä, jolla on joka tapauksessa valtaa nousta puoluepolitiikassa ylöspäin. Tämä selittää, miksi äärioikeiston terrorismi rajoittuu lähes yksinomaan satunnaisiin vähemmistöjen murhiin ja harvoin laajoihin pommi-iskuihin. Toki poikkeuksia on, kuten tämän vuoden Lokakuun ja Marraskuun välissä tapahtunut äärioikeistolaisten terrori-iskujen aalto, joka pyyhkäisi USA:n, tappaen kymmeniä ihmisiä, vain sen takia, koska he olivat juutalaisia, mustia, naisia tai demokraatteja.     

Kirjailija toteaakin, että itse ideologia ei vielä radikalisoi ketään tai tee jostain ihmisestä väkivaltaisempaa kuin toisesta, vaan ne olosuhteet, joissa yksilö elää. Tämä selittää, miksi äärivasemmistolainen terrorismi on lähes olematonta nykyään, verrattuna 70-lukuun tai miksi jihadismi on sitten 70-luvun vain kiihtynyt, kun taas äärioikeisto on pääsemässä demokraattisilla vaaleilla valtaan ympäri maailman.     

Yhteenveto    

Louise Richardsonin ”What Terrorists Want: Understanding the Enemy, Containing the Threat” on todella tiivis paketti täynnä informaatiota terrorismista, joka pitkästä iästä huolimatta, on ajankohtaisempi kuin koskaan. Kirja ennusti, että puhtaasti militaristinen ote terrorismiin ei tule koskaan ratkaisemaan ongelmaa, ainoastaan vihollisen ymmärtäminen ja sen kasvuolosuhteitten ehkäiseminen. Samalla kirja esittää vakuuttavasti, että vihaideologia tai uskonto eivät vielä itsessään radikalisoi ketään, vaan tarvitaan monta eri tekijää, jotta joku menettää täysin toivon tavanomaiseen poliittiseen vaikuttamiseen ja ryhtyy väkivaltaan.

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kommunismi ja anarkismi

Syyrian sota – Demokratiatoiveet diktatuurin ja islamismin ristitulessa

Olin viime vuonna kuuntelemassa Helsingissä järjestettyä Suomen sosiaalifoorumissa toimittaja Bruno Jäntin ja vasemmistopoliitikko Binar Mustafan luentoa Syyriaa ja Irakia riivaavasta sisällissodasta. Kun sitten kuulin, että Bruno Jäntti oli julkaisemassa tänä vuonna toimittaja Airin Bahmanin kanssa kirjan nimeltä ”Syyrian sota – Demokratiatoiveet diktatuurin ja islamismin ristitulessa”, laiton sen välittömästi lukulistaan, koska hänen Sosiaalifoorumissa pitämänsä luento oli sen verran vaikuttava, että varmasti kirjakin on.  

8

Idea   

”Syyrian sota – Demokratiatoiveet diktatuurin ja islamismin ristitulessa” perustuu kummankin kirjailijan omiin kenttätutkimuksiin Syyriassa. Näkökulma on tavallisen syyrialaisen siviilin, joka on jäänyt suurvaltojen megalomaanisten etupiirikamppailujen väliin. Tässä kirjassa haukutaan aivan kaikkia. Kukaan sodan osapuolista ei ole rehellinen tai viaton. Länsimaiset suurvallat haluavat kaataa keinolla millä hyvänsä Syyrian diktatuurin, mikä taas on mahdollistanut jihadistien sikiämisen Vapaan Syyrian armeijassa (VSA). Venäjä ja Iran taas tukevat Assadin diktatuuria keinoja kaihtamatta, mikä on heijastanut siviilien massamurhiin rypälepommeilla, kaasuiskuilla ja niin edelleen.    

Kirjan suurin teesi on, että Syyrian tavalliset demokratiaa ja sekularismia haluavat kansalaiset on marginalisoitu täysin. Sisällissota on ollut niin brutaali, että VSA:sta ei ole melkein muuta jäljellä kuin demokratiavastaiset islamistiset ääriryhmät. Lukiessa tätä kirjaa tuli kielitieteilijä Noam Chomskyn “Understanding Power: The Indispensable Chomsky” (2002) kirjassa esitetty havainto, että valtioitten brutaalit repressiot sitä haastavia kansalaisia vastaan, luovat ikään kuin luonnonvalinnan kaltaisen tilanteen, jossa ainoastaan häikäilemättömimmät ja väkivaltaisimmat toimijat selviävät hengissä, muuttaen hyvinkin demokraattisen kansalaisaktivistien ryhmän totalitaristiksesi sissiliikkeeksi. Tietenkin Chomsky tarkoitti 1900-luvun äärivasemmistolaisia ryhmittymiä, jotka valtaan päästyään, kumosivat kaikki kansalaisvapaudet, mutta voimme nähdä saman kehityksen Syyriassa.                                 

Kirjassa käydään läpi jokaisen sodan osapuolen historia Syyriassa ja miksi päädyttiin nykyiseen paskamyrskyyn, joka uhkaa koko maailman vakautta. Mutta myöskin, miten sodasta on puhuttu eri medioissa. Erityisen mielenkiintoiseksi menee, kun kirjailijat osoittavat, että joskus länsimainen media on valkopessyt VSA:ssa toimivia jihadistiryhmiä ”maltillisiksi kapinallisiksi” tai miten Suomen hallitus on iloisesti myynyt aseita Turkille, joka taas on aseistanut kurdeja massamurhaavia islamistimiliisejä.

Kirjassa analysoidaan, miten ISIS on muuttunut erilaisten toimijoitten propagandavälineeksi. Esimerkiksi rasistit yrittävät kehystää Isistä kaikkien muslimien edustajaksi ja sen takia maahanmuutto on estettävä, äärivasemmisto taas USA:n tai Israelin kätyreiksi, Turkin hallitus on taas käyttänyt Isistä perusteluksi, miksi äärivasemmistolainen PKK on tuhottava ja samaa on tehnyt Assadin, Venäjän ja Iranin, jotka käyttävät jihadistijärjestöä perusteena Syyrian opposition tuhoamiselle. Israel taas on vedonnyt Isisiin, perustellakseen, miksi se valloitti suuria maa-alueita Syyriasta.   

Tietenkin kirjassa käydään yksityiskohtaisesti läpi jokaisen sodan osapuolen ihmisoikeusrikkomukset, jotka ovat kuvottavaa luettavaa. Pahin kuitenkin kaikista osapuolista on ISIS, jonka brutaalius ja barbarismi voi rinnastaa Etelä- ja Keski-Amerikan oikeistodiktatuureihin. Jos haluaa menettää yöunet, ruokahalun ja uskon ihmiskuntaan, kannattaa lukea tämän kirjan ja Amerikkojen oikeistodiktatuurien ihmisoikeusrikkomuksista.    

Rakenne   

Kuten edellä mainittiin, kirja perustuu pääosin kirjailijoitten omiin tutkimuksiin, jotka koostuvat siviilien haastatteluista. Tavallisten ihmisten kokemuksia on haluttu nostaa esiin, jotta ihmiset oikeasti ymmärtäisivät, miksi niin paljon syyrialaisia pakenee maastaan. Se määrä pahuutta, jota tässä kirjassa esiintyy, on aivan kamalaa. Minulla on se vika, että sijoitan itseni samaan tilanteeseen, kun mitä kirjoissa kuvataan, joten ymmärrän täysin, miksi joku haluaa lähteä helvettiin koko maasta.  

Kirja paljastaa, että Syyrian sodassa on kuollut enemmän ihmisiä kuin kaikissa Suomen sodissa yhteensä! Erityisen mielenkiintoista ovat kirjassa esitetyt mielipidetutkimusten tulokset, jotka osoittavat, että konservatiivisista arvoista huolimatta, ylivoimaisesti suurin osa syyrialaisista kaipaa demokratiaa, sanan- ja uskonnonvapautta, eikä sekulaaria- tai islamistista diktatuuria. Valitettavasti, kukaan sodan osapuolissa ei ole sellaista herkkua tarjoamassa heille.    

Antaakseen laajempaa perspektiiviä, kirjailijat käyvät läpi lehtiartikkelit, tutkimukset ja raportit, joita on tehty konfliktista. Viitteitä tässä kirjassa onkin runsaasti, joka ikiselle väitteelle ja vielä kirjailijoitten omat kenttähavainnot samoista tapahtumista. Erityisen ansiokasta on, että suurin osa lähteistä ovat valtavirtalehtien artikkeleita tai YK:n raportteja. Ei siis, mitään “vaihtoehtomedioita” tässä kirjassa referoida. Esimerkiksi koko kirjassa referoidaan Venäjän hallituksen propagandajulkaisua RT:tä vain kerran ja siinäkin vain kertoakseen, mitä Putin on sanonut, jostain tilanteesta.    

Ongelmia   

Suurin ongelma on kirjan loppu. Tämä kirja loppuu kuin seinään, ilman yhteenvetoa tai mitään. Tämäkin ehkä sen takia, koska konflikti yhä jatkuu ja kirjailijat eivät halunneet moralisoida enempää, kun moni asia varmaan tulee ilmi vasta sodan loputtua. Pelkään kyllä pahoin professori David McCuanin olevan oikeassa, kun hän ennusti Syyrian tai koko Levantin alueen muuttuvan ikuisen sodan alueeksi, jota suurvallat ja –yritykset hyödyntävät taloudellisesti. Pitää muistaa, että öljyn myynti alueella ei ole loppunut edes silloin kuin ISIS valloitti öljykenttiä.   

Yhteenveto   

Bruno Jänttin ja Airin Bahmanin ”Syyrian sota – Demokratiatoiveet diktatuurin ja islamismin ristitulessa” on todella hyvä kirja, joka saa sinut menettämään uskosi ihmiskuntaan ja häpeämään länsimaalaisuuttasi. Tämä teos osoittaa koko länsimaisen liberalismin ylivertaisuuden ontoksi. Olemme yhtä barbaarisia ja häikäilemättömiä toimijoita kuin Syyrian aavikolla kököttävät jihadistit. Emme ole lisänneet olenkaan rauhaa Syyriassa, vaan lietsoneet sodan sellaisiin kauhistuttaviin mittakaavoihin, että se jo voidaan laskea kansanmurhaksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Politiikka ja yhteiskunta

Tuottaako uusliberalismi koulumurhaajia?

Siitä on kulunut 10 vuotta, kun Jokelan ja Kauhajoen koulusurmat tapahtuivat. Näitten jälkeen yhtään vastaavaa ei ole Suomessa enää tapahtunut. Meillä on toki muita väkivaltaongelmia ja jopa ensimmäinen jihadistinen terrori-isku on ehditty kokea. Silti koulusurmat kiinnostavat, erityisesti kun USA:ssa niitten lukumäärä on vain kiihtynyt sitten 1990-luvun. Miksi meillä on 10 vuodessa ollut vain kaksi traagista tapausta? Tämä Jussi Särelän, vuonna 2008 julkaistu ”Koulumurhat” pamfletti mainittiin Anssi Kullbergin toimittamassa ”Suomi, terrorismi, SUPO” (2011) kirjassa, joten laitoin sen lukulistaan. Ehkä tämä kirja voi antaa vastauksen kysymykseeni.

15

Eric-Pekka Auvinen

Olen kirjoittanut Auvisen manifestista ja tässäkin kirjassa tehtiin samoja havaintoja. Auvinen oli tekstin perustella äärioikeistolainen, muttei natsi tai rasisti. Auvinen oli oman identifikaationsa mukaan yksilökeskeinen oikeistolainen, joka kirjoitti Suomi24 foorumille lukuisia tekstejä tasa-arvoa, suvaitsevaisuutta, ihmisoikeuksia ja poliittista korrektiutta vastaan. Mutta myöskin siitä, miten amerikkalaiset massamurhaajat ovat hänen idoleitaan. Omassa manifestissaan taas kouluampuja kirjoitti totalitaristisen vision, jossa vain vahvat yksilöt saavat elää vapaasti ja ”epäkelvot” orjuutetaan. Kaikki tämä viittaa jonkinlaiseen äärioikeistolaiseen ajatteluun.

Tämän kirjan mukaan Auvinen oli nuorempana Pohjois-Koreaa ihaileva kommunisti, joka lukiossa teki täyskäännöksen kovan luokan oikeistolaisuuteen, jonka ydin oli antikommunismi. Auvisen kuultiin sanoneen lukiossa, että kommunistit eivät olleet edes ihmisiä, vaan eläimiä, joita tulisi hävittää. Kummallisinta tällaisessa antikommunismissa on se, että vuonna 2008 kommunisteilla ei ollut samaa vaikutusvaltaa tai lukumäärää kuin vaikka 70-luvulla.

Tietenkin kirjassa paljastuu, että Auvinen oli myöskin sovinisti. Kirjailija itse ei tee tätä havaintoa, mikä vähän kertoo hänen omista asenteistaan. Särkelä mainitsee, että Auvinen oli kirjoittanut nettiin unelmastaan, johon kuului vaimo ja oma perunamaa. Kirjailijan mukaan tämä kirjoitus julkaistiin kolme kuukautta ennen koulusurmia. Tämä tarkoittaa, että kolmessa kuukaudessa Auvinen lakkasi ajattelemasta tulevaisuuttaan. Kuitenkin tässä perunamaakirjoituksessa Auvinen kuvaa hypoteettista vaimoaan näin: ”Ai niin ja totta kai omistan fiksun ja kauniin naaraan. Hänen kanssaan voisi puuhastella kun tylsistyttää.” Voi toki olla, että Auvinen oli niin epäkypsä, ettei hän osannut kirjoittaa naisista omatoimisina ihmisinä, mutta voi olla myöskin, että hänellä oli todella vinoutunut käsite naisista seksiobjekteina, melkein epäihmisinä. Ainakin incel-foorumeissa on havaittu tällaista naisia dehumanisoivaa kirjoittelua.  Tietäen, että tämän tekstipätkän kirjoittaja oli äärioikeistolainen massamurhaaja, tällainen sovinistitulkinta ei ole kovin kaukaa haettua.

Radikalisoitumisen syy?

Kirjailija rakentaa Auvisesta, lukuisisten asiakirjojen, lehtiartikkeleitten ja haastattelujen pohjalta, kuvan keskivertoa älykkäämmästä nuoresta miehestä, joka harrasti paljon yhteiskuntafilosofisten tekstien lukemista. Kuitenkin Auvinen ei lukenut varsinaisesti kirjoja, vaan internetin artikkeleita. Särkelän mukaan Auvisella ei ollut kovin paljon ystäviä, joitten kanssa keskustella lukemastaan kasvotusten, eikä hänen koulun filosofian kurssissa käsitelty kovin syvällisesti häntä askarruttavia ajattelijoita, kuten Nietzscheä. Särkelän mukaan ainoa vertaisryhmä, jonka kanssa Auvinen pääsi keskustelemaan filosofiasta olivat nettifoorumin anonyymit käyttäjät. Kirjailija esittääkin kiinnostavan teorian, että ennen vanhaa nuoriso luki kirjoja työväentalon tai vastaavien seurojen lukupiirissä yhdessä, jolloin nämä pystyivät käsittelemään lukemaansa terveellä tavalla. Nykyään nuoret eivät enää lue kirjoja tai keskustele lukemastaan fyysisesti edessään olevien ihmisten seurassa, erityisesti heitä vanhempien kanssa. Esimerkiksi minulla oli paljon onnea, että kasvoin lukeneessa perheessä, jossa oli hyvin matala kynnys keskustella kaikesta, kuten lukemastaan. Ehkä, jos en keskustelisi vanhempien kanssa lukemastani, tämä perverssien vihakirjojen lukeminen olisi radikalisoinut minut johonkin ääriliikkeeseen. Nyt vaan omahyväisesti kirjoitan blogeja niistä.

Särelän mukaan, kun nuori lukee vain internetissä satunnaisia tekstipätkiä Niezschen filosofiasta, tämän kypsyvä mieli ei pysty käsittelemään uusia ajatuksia kunnolla, jolloin tämä voi radikalisoitua. Tämä Särkelän teoria on uskottava, koska on todettu, että suurin osa jihadisteista eivät olleet kovin uskovaisia, eivätkä edes käyneet moskeijoissa tai lukeneet Koraania, ennen kuin netissä tai katukujissa radikalisoituivat. Moni jihadisti on todettu kärsineen identiteettiongelmista ja vieraantumisesta lähiyhteisöönsä, mikä on heijastanut kapinointiin vanhempien perinteistä islamia vastaan, kääntymällä äärimmäisen puritaaniseen salafismiin.

Särkelän mukaan Suomessa nuoriso syrjäytyy, koska uusliberalistinen politiikka on psykopatologisoinut ihmiset. Kirjailijan väittää, että uusliberalistinen järjestelmän tavoitteena on kaupallistaa kaikki julkiset tilat, jolloin ihmisten perinteiset kulttuuriset siteet hajoavat. Ihmiset yksilöllistetään kaupallisuuden kautta niin paljon, että he eristyvät toisistaan ja masentuvat. Sen sijaan, että syytettäisiin uusliberalistista järjestelmää ihmisten masennuksesta, syy vyörytetään yksilöitten ja julkisten instituutioitten niskaan. Yksilölle määrätään pillereitä, terapiaa tai noudattamaan lukuisia virallistettuja käyttäytymissääntöjä, joita ennen pidettiin itsestäänselvyytenä. Kirjailijan mukaan tällainen yhteiskunnallinen järjestelmä on vallassa Suomessa ja se luo apaattisia, kyynisiä ja murhanhimoisia nuoria. Jos en olisi lukenut Jarno Limnélin ja Jari Rantapelkosen ”Pelottaako? Nuoret ja turvallisuuden tulevaisuus” (2017) tutkimuksiin perustuvaa kirjaa, olisin sanonut tätä pamflettia vanhan sosiaalidemokraatin katkeriksi hourailuiksi, joissa kyynisesti politisoidaan kaksi tragediaa. Kuitenkin Limnél ja Jari Rantapelkonen tutkimukset toteavat suurin piirtein samaa kuin Särkelä.

Kiinnostavin juttu onkin kirjailijan käyttämä ”juridisointi” käsite, joka hänen mukaansa on ominaista uusliberaalille yhteiskunnalle. Kun kaupallistumien on hajottanut ihmisten yhteisöllisyyden ja yhtenäisen arvopohjan, nämä eivät osaa käyttäytyä enää, jolloin puhetta ja käytöstapoja on juridisoitava.Tämä tarkoittaa erilaisia käyttäytymissääntöjä, vihapuhelakeja ja muita syrjinnänvastaisia lakekeja. Särkelän mukaan ”poliittinen korrektius” on oikeastaan kapitalismin oire, jossa atomisoitujen ihmisten ajatuksia pyritään kontrolloimaan, koska vanhat sosiaaliset siteet, jotka tätä kontrollia ylläpitivät, hajotettiin. Mielestäni tämä on kiinnostava teoria, koska yleisesti poliittista korrektiutta pidetään vasemmiston syynä, mutta voikin olla, että syy, miksi juuri tämä vasemmiston ilmenemismuoto on yhteiskunnassamme niin vahva, on sen takia, koska se sallitaan uusliberaalissa yhteiskunnassa. Ammattiliittojen vahvuus tai kapitalismia kritisoivat puheenvuorot pyritään minimisoimaan ja puheen kontrollointi suodattamaan läpi. Tämä sen takia, koska omatuntoa omaavat liberaalit voivat käyttää poliittista korrektiutta suojellakseen naisia ja muita vähemmistöjä kapitalismin valuvioilta, ilman, että itse kapitalismia haastetaan. Särkelä ei olekaan ainoa, joka tämän on havainnut, vaan myöskin amerikkalaiset uusmarxistit ovat kirjoittaneet tästä ilmiöstä.  Särkelä kuitenkin menee pidemmälle ja esittää, että edellä mainittujen lisäksi, itse uusliberalistinen kilpailueetos on radikalisoinut osan nuorista, pitämään itseään yli-ihmisenä, joka on hävitettävä “ihmisroskat” väkivalloin.

Rakenne

Koska tämä kirja on pamfletti, se on selkeästi poliittinen ja kirjailijan agenda on hyvin vahvasti esillä. Tämä ei ole mikään objektiivisen tieteellinen esitys koulumurhien syistä ja seurauksista. Kuitenkin kirja on jaettu niin, että alussa kerrotaan kaikki faktat molemmista massamurhista, jonka jälkeen analysoidaan mitkä voisivat olla radikalisoivat tekijät ja lopussa sitten pohditaan ratkaisuja. Alku on se kaikista tieteellisin osio ja siitä eteenpäin kirjailijan oma ajattelu alkaa saada vanhempaa otetta tekstistä.

Ongelmia

Suurin ongelma tässä kirjassa on kirjailijan osaamattomuus. Vaikka tässä teoksessa oli paikoin kiinnostavia huomioita Auvisesta ja mielenkiintoisia teorioita radikalisoitumisesta, kirjailija yrittää ahtaa omaan teoriaan lähes kaikkea, mitä yhteiskunnassamme on, jolloin hänen heikko osaamisessa korostuu. Esimerkiksi tässä kirjassa havaitaan, että Auvisen manifestin visio oli sekoitusta fasismia ja anarkismia, jonka jälkeen kirjailija lähtee pitkään selostukseen uusliberalismin kauhuista. Tässä selostuksessa Särkelä puhuu anarkismista oikeistolaisena ideologiana, joka on kapitalismin edistämänä. Ongelma tässä selostuksessa on kirjailijan totaalinen tietämättömyys anarkismista. Särkelä sekoittaa anarkokommunisti Pjotor Kropotkinin ja anarkokapitalisti Ayn Randin ja libertaari Milton Friedmanin yhteen, osoittaen, ettei hän tiedä mistä puhuu. Suurin osa anarkisteista ovat vasemmistolaisia, ainakin ne, jotka harjoittavat ulkoparlamentaarista poliittista aktivismia. Anarkokapitalisteja ei joissain piireissä pidetä ”oikeina” anarkisteina, eikä heitä ole olemassakaan oikein muualla kuin netissä. Milton Friedman on taas uusliberaali talousteoreetikko, joka ei liity mitenkään anarkismiin, vaan enemmänkin 70-luvun klassisen liberalismin uuteen aaltoon.

Toinen ongelma on kirjailijan tyyli. Koko kirja on kuin vanhan sosiaalidemokraatin valitus, että nykymaailma on surkea ja kaikkien pitäisi palata antiikin Rooman hyveisiin. Kirjassa on jopa lista, mitä hyveitä ihmisten pitäisi harjoittaa. Ainakin itseäni ärsyttää suunnattomasti kaikki ”hyve” keskustelut, erityisesti, jos vielä referoidaan antiikin sivilisaatioita. En osaa selittää miksi.

Yhteenveto

Jussi Särelän ”Koulumurhat” on aika epätasainen tekele. Muutama kiinnostava oivallus suomalaisten koulusurmaajien radikalisoinnista, mutta suurimmaksi osaksi hyvin kömpelöä vasemmistolaista paatosta ”klassisen sivistyksen” katoamisesta ja uusliberalistisen politiikan kauhuista. Mielenkiintoisin osio kirjasta onkin alkuosa, jossa analysoidaan koulusurmia, mutta loppu on vain kirjailijan omat sekalaiset ajatukset laajasta yhteiskunnallisesta reformista, mitkä ovat aika tylsää luettavaa. Kirjan teesien paikkansapitävyyttä voikin nähdä siinä, että koulusurmia ei ole enää 10 vuoteen tapahtunut Suomessa, mutta nuorten apatia ja syrjäytyminen vain kiihtynyt.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Bin Ladenin oikean käden tarina

Montasser Al-Zayyatin vuonna 2004 julkaistu ”Tie al-Qaidaan: Bin Ladenin oikean käden tarina” (oma suomennos) ei kerro terroristijohtajan itsetyydytyksen historiasta, vaan hänen kakkosmiehen, nykyisen al-Qaidan johtaja, Ayman al-Zawahirin elämästä.    

14

Pahuuden harmaat sävyt    

Tämän elämäkerran tekee erikoiseksi sen, että Montasser Al-Zayyat on islamisti, joten tämä kirja on samaan aikaan äärimmäisen puolueellinen ja kaikista luotettavin ensikäden lähdeaineisto al-Zawahrin elämästä. Syy tähän on, koska kirjailija hengailli paljon al-Qaidan strategistin kanssa.     

Kirja käsittelee vähän oikeastaan al-Zawahrin elämää ja persoonaa. Se keskittyy enemmänkin käsittelemään miehen radikalisoitumista, joka lopulta rikkoi välit islamistien ja jihadistien kesken. Kirjan punainen lanka onkin, miten islamistit ovat kirjailijan mukaan ”järkevät” vallankumoukselliset, kun taas al-Qaidan kaltaiset jihadistit ovat vaarallisia sekopäitä. Sinänsä eivät kaikki islamistit ole demokratian vastaisia fasisteja, mutta heillä on aika taantumukselliset asenteet.     

Al-Zawahri    

Kirjan mukaan al-Zawahri syntyi 1951 Egyptissä rikkaassa vasemmistolaisessa perheessä, joka ei ollut kovin uskovainen. Mutta al-Zawahri oli lapsesta asti kova nörtti, joka Batman-sarjakuvien sijaan lukikin Koraania päivät pitkät. Mies oli lapsesta asti hyvin ujo, mutta äärimmäisen älykäs. Tämä älykkyys mahdollisti al-Zahwahrin kouluttautumisen lääkäriksi. Valitettavasti mies radikalisoitui salafistiksi, koska Egypissä oli 60-70-luvuilla sekulaarinen arabinationalistinen vasemmistohallitus. Kuten kaikki nuoret, niin coolinta on vastustaa vallitsevaa järjestelmää ja kapinoida vanhempia vastaan. Mutta punk-musiikin sijaan al-Zawahri ei kuunnellut mitään musiikkia, koska se on salafistien mukaan syntiä.  Kirjailijan mukaan radikalisoitumiseen auttoi myöskin hävitty sota Israelia vastaan. Moni muslimi koki, että Egyptin sekularisoituminen oli tuonut vain länsimaista kulutuskulttuuria ja köyhyyttä, eikä kyennyt edes estämään Palestiinan kolonisaatiota.     

Tähän mennessä kirjailija on samoilla linjoilla al-Zawahrin kanssa ja kunnioitti tätä suuresti, mutta sitten alkavat ongelmat. Al-Zawahi liittyi Muslimiveljeskuntaan ja joutui monen muun aktivistin kanssa vankilaan, kun yksi islamisti murhasi Egyptin presidentti Sadatin. Vankilassa Al-Zawahri kidutettiin ja tämä radikalisoitui vielä enemmän. Kirjailija kuluttaakin paljon aikaa käsitellessään, miten kidutus ja valtion voimakas repressio kaikkia fundamentalistisia liikkeitä vastaan, radikalisoi monia. Al-Zawahri erosi Muslimiveljeskunnasta, kun tämä oli hänen mukaansa ”liian kesy” ja perusti Osama bin Ladenin kanssa al-Qaidan. Loppu on sitten historiaa.    

Sinänsä tämä kirja kertoo hyvin tyypillisen radikalisoitumiskertomuksen: Korkeasti koulutettu ja varakas nuori mies näkee maailman epäoikeudenmukaisuuden ja radikalisoituu johonkin ääriliikkeeseen. On muistettava, että esimerkiksi Che Guevara kuului ylempään keskiluokkaan ja oli myöskin lääkäri, ennen kuin alkoi ajaa moottoripyörällä Kuubaan riehumaan.    

Muuttuva strategia    

Arvokkainta tässä kirjassa ei ole Al-Zawahrin psykologia tai elämänkulku, vaan kuvaus al-Qaidan irtautumisesta islamismista ja siirtyminen jihadismiin. Alun perin al-Qaida perustettiin vastarintaliikkeeksi Afganistanin sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Sen sodan jälkeen äärijärjestö halusi profiloitua muslimien vapautusliikkeeksi, joka kaataisi muslimivaltioitten sekulaarit diktatuurit. Kirjailijan mukaan tämä strategia ei toiminut. Suurin osa islamisteista halusi vaikuttaa ruohojuuritason aktivismilla, kulttuurihegemonian siirtämisellä tai demokraattisilla vaaleilla, eikä massamurhaamalla siviilejä. Ne islamistit, jotka liittyivät al-Qaidaan, joutuivat arabihallitusten ankaran repression kohteeksi. Moni pakeni pakolaisena Eurooppaan ja saivat turvapaikan siellä “poliittisen vainon takia”. Tämä tarkoitti, että jihadismilla oli niukat mahdollisuudet saada mitään merkittävää jalansijaa Lähi-Idässä.     

Al-Zawahri huomasi, että al-Qaidan paikallisstrategia ei ollut toimimassa, joten hän ja Osama Bin Laden päättivätkin provosoida USA:n hyökkäämään Lähi-Itään, jotta amerikkalaiset tuhoaisivat al-Qaidan puolesta sekulaarit hallitukset. Ideana oli, että USA:n invaasio raivostuttaisi muslimeita niin paljon, että nämä liittyisivät al-Qaidaan ja näin toistettaisiin Afganistanin sodan menestys. Kuten voimme todeta al-Qaidan vuonna 2001 toteutettu ”provokaatio” toimi juuri, kuten suunniteltu.  

Kirjailijan mukaan tämä länsimainen provokaatiostrategia kuitenkin repi islamistien rivit hajalle. Moni islamisti koki, että USA:n provosoiminen aiheuttaisi vain koko Lähi-Idän epävakauden lisääntymisen ja sekulaarien diktatuurien voimistumisen, kun amerikkalaiset alkaisivat tukea heitä aseilla ja rahalla. Voimme jälkiviisaasti todeta, että juuri niin tapahtui, mutta samalla jihadismin suosio kasvoi. Nyt al-Qaidan propaganda muuttui uskottavammaksi, kun he pystyivät lainaamaan George W. Bushin puhetta, että USA oli ”ristiretkessä” terrorismia vastaan. Kirjan mukaan kaikki länsimaiset muslimivastaiset asenteet muuttuivat al-Qaidan ilmaiseksi propagandaksi. Tämän voi nähdä siinä, että terrorismin vastaisen sodan jälkeen terrorismi on vain lisääntynyt.    

Kirjailija kuitenkin valittaa, että juuri tämä kansainvälisen terrorismin aalto, jonka al-Qaida aloitti, on vain lisännyt maailman muslimien kurjuutta. Kirjailija valittaa erityisesti siitä, että EU on alkanut tarkkailla kaikkia muslimeja, joilla on/oli yhteyksiä islamistiliikkeitten kanssa, mikä on johtanut karkotuksiin ja pidätyksiin.     

Yhteenveto    

Montasser Al-Zayyatin ”Tie al-Qaidaan: Bin Ladenin oikean käden tarina” on hyvä lähdeaineisto islamistien ja jihadistien ajattelusta, mutta muuten todella tylsä kirja. Tämä teos keskittyy enemmänkin käsittelemään islamistien sisäisiä riitelyitä kuin itse ideologiaa tai Al-Zawahrin yksityiskohtaisempaa elämää. Eli pitää olla todella kiinnostunut islamismista, että lukee tämän kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto