Avainsana-arkisto: tietotekniikka

IBM ja holokausti

Joel Bakanin ”Yhtiö: Sairaalloinen voiton ja vallan tavoittelu” (2003) kirjassa käsiteltiin kaikkia tapoja, joilla yksityiset suuryritykset ovat pilanneet maailman ja yksi sen viitteistä oli Edwin Blackin, vuonna 1999 julkaisema kirja ”IBM ja holokausti” (oma suomennos) tietokirja. Panin sitten tämän kirjan lukulistaan, koska vaikka olen melko onneton tietotekniikassa, teknologian sosiaaliset ja poliittiset vaikutukset ovat aina kiinnostaneet.   

9

Idea   

”IBM ja holokausti” kertoo amerikkalaisen tietoteknisen yhtiön International Business Machine (IBM) osallisuudesta Natsi-Saksan harjoittamaan juutalaisten kansanmurhaan. Vaikka edellä mainitun Bakanin kirjassa kerrottiin IBM:n myyneen reikäkorttikoneita Natsi-Saksalle, en tiennyt kuinka syvälle tämä yhteistyö ulottui. Tässä Blackin kirjassa paljastuu, että IBM oli aktiivisessa yhteistyössä koko Toisen maailmansodan aikana Natsi-Saksan kanssa.    

IBM oli 30-luvulla globaali suuryritys, jolla oli tehtaita ja alihankkijoita ympäri maailman. Erityisesti Euroopassa. Yksi IBM:n alihankkijoista oli Saksassa. Kun Hitler nousi valtaan, tämä alihankkija varmisti rikastuttavan sopimuksen uuden hallinnon kanssa. Natsit käyttivät IBM:än reikäkorttikoneita kartoittaakseen kaikki ”ei-toivotut” saksalaiset ja näin varmistaa ketkä vangittaisiin gettoihin tai lähetettäisiin keskitysleireille. 

IBM:än Yhdysvaltojen pääkonttori oli täysin tietoinen siitä, mitä sen myymillä reikäkorttikoneilla tehtiin ja se antoi täyden siunauksen sille. IBM:n jopa lähetti huoltomiehiä Natsi-Saksaan ja ehdotti, miten kortistoja voitaisiin kehittää tehokkaimmiksi. Missään vaiheessa IBM:ällä ei kyseenalaistettu tätä yhteistyötä maailmanhistorian pahimman hirmuvallan kanssa. Kirjailija painottaakin, että jo ennen sotaa kaikki olivat tietoisia natsien harjoittamasta juutalaisvainosta.    

Pahemman luokan ahneutta   

Kirjailija jäljittää sekä Yhdysvaltojen pääkonttorin, että saksalaisen alihankkijan johtajien elämäkerrat, paljastaakseen että näillä miehillä ei ollut mitään muuta vakaumusta kuin voiton maksimoiminen. IBM ei osallistunut holokaustin tehostamiseen koska sen omistajat olivat rasisteja, vaan koska he halusivat varmistaa yhtiön rikastumisen. Vaikka IBM:ällä oli sen ajan tietokonemarkkinoiden monopoli, se oli yhtiönä järjestetty alihankkijoiden verkostoksi välttääkseen korkeita veroja. Kuitenkin nämä alihankkijat tottelivat Yhdysvalloissa olevaa päämajaa, joka halusi tietää tasan tarkkaan, mitä sen nimissä tehtiin. IBM:än korkeimmat virkamiehet kävivät säännöllisesti vierailulla Natsi-hallinnon korkeimmissa tasoissa. Jopa Hitlerin kanssa keskusteltiin henkilökohtaisesti.    

Kirjan mukaan IBM rikastuikin huimasti Toisen maailmansodan aikana. Yksi syy, miksi näin kävi, vaikka monet väittävät sodan olevan huonoa bisnekselle, oli se, että 1900-luvulla sotien aikana oli tapana kaapata vihollismaitten yhtiöt väliaikaisesti ja palautaa ne omistajille sodan päädyttyä, riippumatta siitä kuka sen voitti. Jo ennen Toista maailmansotaa tällainen yhtiöitten “lainaaminen” sodan aikana oli vakiintunut tapa, jota natsitkaan eivät kyseenalaistaneet. IBM:ällä ei ollutkaan mitään menetettävää uudesta sodasta, ainoastaan voitettavaa.    

Koska Yhdysvallat astui Toiseen maailmansotaan myöhemmin kuin muut, IBM sai hyvin pitkään vapaasti myydä ja huoltaa natsien laitteistoa ja näin edistää juutalaisten kansanmurhaa. Hitler oli niin kiitollinen IBM:än kontribuutiolle, että antoi sen amerikkalaisjohtajalle korkeimman natsimitalin, mitä ulkomaalaiselle voi antaa.    

Kun USA meni sotaan, IBM menetti väliaikaisesti saksalaisen alihankkijansa hallinnan, mutta kun sota loppui, amerikkalaisyhtiö sai alihankkijan ja sen tuottamat verirahat takaisin itselleen. Sota oli IBM:älle mitä voittoisinta aikaa, erityisesti kun se myi sodan aikana kaikille osapuolille teknologiaansa.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen taiteellinen dramaattisuus. Edwin Blackin on todella hyvä kirjoittaja, joka väritti kirjassa esitetyt faktat todella tunteita herättävillä kielikuvilla. Vaikka tällainen taiteellinen ote tuottaa todella tyydyttävän lukukokemuksen, se hieman hämärtää siinä esitettyjä faktoja. Kirjassa liioitellaan natsien holokaustikoneiston tehokkuutta, niinkin paljon, että se herätti mieleen nykyisten teknologiayhtiöitten massadata-analyysin. On hyvin vaikea uskoa, että reikäkorttitietokoneilla oli niin massiivinen rooli holokaustissa. Kirjailija väittääkin, että ilman IBM tietokoneita holokausti ei olisi edes mahdollista, mikä kuulostaa hieman liioittelulta, kun Neuvostoliitossa onnistuttiin ihan ilman tietokoneita toteuttamaan laajoja puhdistuksia.    

Yhteenveto   

Edwin Blackin ”IBM and the Holocaust ” kertoo siitä, mihin kauheuksiin yksityinen yhtiö voi ryhtyä turvatakseen osakkeenomistajien edut. Kun muistaa, että tämä kirja kirjoitettiin ennen Facebookin, Twitterin ja Googlen homogeenista asemaa, sen viesti on vielä pelottavampi. Vaikka kirjan kieli voi olla joillekin ylidramaattinen se kuitenkin painottaa kuinka kauhistuttava holokausti oli ja, miten häikäilemättömästi moni yksityinen yhtiö toimi Natsi-Saksassa.   

Joittenkin mielestä natsit ja IBM:n sotarikokset ovat menneisyydessä, että nykyään suuryrityksiä sitovat yritysvastuu. Valitettavasti fasismi on nousemassa ympäri maailmaa. Samaan aikaan datayhtiöt ovat ehtineet syyllistyä lukuisiin yksityisyyden loukkauksiin. Pelko historian toistosta ei ole aiheeton. Suuret datayhtiöt ovat jo antaneet takaportteja NSA:lle, myyneet ihmisten yksityistä dataa poliittisille toimijoille, Google oli rakentamassa Kiinan hallitukselle sensuroitua hakukonetta ja muutenkin valtio on kokoamassa verkkokauppa Alibaban kanssa maailmanhistorian suurinta valvontakoneistoa, Amazon taas tekee tiivistä yhteistyötä Pentagonin kanssa ja lukuisat yhtiöt käyttävät kännyköiden GPS signaalia piirtääkseen äärimmäisen tarkan kartan ihmisen käymistä paikoista, josta hyvin helposti onnistutaan päättelemään ihmisen identiteetti. Voi olla, että tulevaisuudessa IBM:n sotarikokset kalpenevat sille kauhulle, jota globaali massadata-analyysi voi saada aikaan väärissä käsissä. Toisessa maailmansodassa reikäkorteissa oli vain ihmisten perustiedot, mutta nykyään lukuisissa palvelimissa ympäri maailmaa on niin paljon yksityistä tietoa, että jättiyhtiöitten algoritmit tuntevat meidät paremmin kuin me itse.   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus, Talous, Teologia, tietotekniikka

Homo Deus: huomisen lyhyt historia

Heti alussa Yuval Noah Hararin vuonna 2015 julkaisema kirja ”Homo Deus: huomisen lyhyt historia” kiinnosti minua ja laitoin sen lukulistaan. Kirja laajentaa edellistä ”Sapiens” kirjaa, kertomalla mikä voi olla ihmiskunnan tulevaisuus! Mutta akateemisten opintojeni takia keskityn folkloristiikkaan ja ääri-ideologioihin, joten minulla ei ollut kiirettä lukea kumpaakaan kirjaa heti. Vuodet vain vyöryivät ja kirjan suosio vain kasvoi. Melkein joka ikinen lukutaitoinen ihminen täällä Suomessa vaikutti lukeneen Hararin homokirjat paitsi minä. Sisäinen hipsterini alkoi kutittaa. Jos kaikki lukevat tätä kirjaa, ei se voi olla kovin hyvä tai oivaltava. Aloin epäillä, että Hararin kirjat olivat jotain tusinakamaa ja pelkäsin lukea ne. Mutta rohkeasti odotin lukulistani liikkumista, kunnes tartuin ensimmäiseen ja sitten tähän teokseen. Voin ilmoittaa, että olin väärässä. Hararin homokirjat ovat suosittuja, koska ne oikeasti ovat hyviä ja oivaltavia!   

15

Äärimmäistä naturalismia   

”Homo Deus” kertoo lyhyesti ihmisen biologisesta ja kulttuurisesta evoluutiosta, jonka jälkeen se ottaa hyvin materialistisen otteen itse sivilisaatioita muovaavista ideologioista, joita kirjailija kutsuu ”uskonnoiksi”. Harari kertoo, miten viimeisten vuosisatojen suurimmat ideologiat muovautuivat teknologian kautta ja miten tulevat teknologiat tulevat luomaan uusia ideologioita, joitten ympärille koko maailmankuvamme, sivilisaatiomme ja itse lajimme biologia tulevat perustumaan.    

Kirjassa todetaan, että viimeisempien tutkimuksien mukaan me ihmiset ja kaikki elolliset olennot, emme ole muuta kuin biologisia algoritmeja, joita voidaan manipuloida yhtä helposti kuin tietokoneitten lähdekoodeja. Hararin mukaan nämä tieteelliset löydöt paljastavat, että humanismi perustuu yhtä suureen harhaan kuin kaikki uskonnot. Harari haukkuukin tässä kirjassa uskontoja yhtä paljon kuin sosialismia ja ”darwinistista humanismia” (äärioikeistolaisuus), mutta päättyykin siihen lopputulokseen, että itse liberalismi ideologiana perustuu väärään ihmiskäsitykseen.

Hararin mukaan tulevaisuudessa tietokeniikan kehitys tulee luomaan kokonaisia uusia ideologioita, jotka ovat teknohumanismi ja datauskonto. Teknohumanismin mukaan me tulemme individualistisesti muokkaamaan kehostamme koko ajan täydellisempiä, kunnes voimme luoda itsestämme Jumalia, kuten Arthur C. Klarke (1968) spekuloi romaanissa ”2001”. Datauskonnon mukaan taas meidän tulisi kerätä kaikki maailman informaatio supertietokoneille, kunnes kaikki elämän salaisuudet ratkaistaan ja me sulaudumme täydellisesti toimivaan yhteiskuntaan, jossa ainoa yksilö on oikeastaan kaikkia manipuloiva supertietokone. Datauskonnon visiot ovat vähän samaa, mitä scifi-kirjailija Isaac Asimov visioi ”Säätiö” sarjassaan (1942–1993.) Kummassakin Hararin skenaariossa kapitalismi tullaan hylkäämään riittämättömänä ja vaarallisena talousjärjestelmänä. Tai pahimmassa tapauksessa kapitalismi tulee tapamaan meidät kaikki, jos emme muuta tai korvaa sitä ajoissa.   

Marx oli oikeassa   

Hararin puolueettomuus näkyy siinä, miten hän koko kirjan ajan ylistää liberalismia ja haukkuu sosialismia, mutta kuitenkin hän päättyy samoihin johtopäätöksiin tulevaisuuden kehityksestä kuin monet sosialistit. Tulevaisuus tulee olemaan joko teknokommunismin tai -fasismin määrittelemä. Harari päättyykin samoihin johtopäätöksiin kuin teknokommunismia ajavan Paul Mason. Vaikkakin Harari itse ei nimeä tulevaa yhteiskunnallista järjestelmää teknokommunismiksi, sen kuvatut ominaisuudet ovat samanlaisia kuin Masonin kirjassa ”Postcapitalism” (2015). Sitten tietenkin mikä on marxilaisempaa kuin tarkastella ihmiskunnan historiaa materiaalisten olosuhteitten kautta!  Tämä on jo toinen kerta, kun joku tieteilijä haukkuu sosialismia, mutta myöntää ideologialla olevan tieteellisesti valideja pointteja ihmisyydestä tai taloudesta. Toinen oli Jonathan Haidth kirjassaan ”Onnellisuushypoteesi” (2006)  

Tieteen valtavirtaan nojautuva   

Tässä kirjassa kerrotaan aika paljon tieteellisen kehityksen historiaa ja missä mennään uusien tutkimusten mukaan. Tässä oli aika lailla samaa, mitä lukemassani Michio Kakun ”The Future of the Mind: The Scientific Quest to Understand, Enhance, and Empower the Mind” (2014) ja Bill Brysonin ”Lyhyt historia lähes kaikesta.” (2003) teoksissa. Kaikki edellä mainitut kirjat taas perustuvat lukuisiin tutkimuksiin, joten voidaan sanoa, että Hararin kirja on yhteenveto siitä, mitä tiede näkee tulevaisuudeksemme, eikä Hararin omia perseestä vedettyjä mietintöjä.   

Yhteenveto   

Yuval Noah Harari ”Homo Deus: huomisen lyhyt historia” on hyvin helppolukuinen kirja. Tässä oletetaan, että et tiedä mistään mitään, joten kaikki selitetään. Harari on niin taitava kirjailija, että jopa ne osiot, jotka olivat tuttuja muitten kirjojen kautta, olivat miellyttävää lukea uudelleen. Parasta mitä sain sen lisäksi, että todettiin Marxin olleen oikeassa kapitalismista, on lause: ”Jumala on kuollut, kestää vain hankkiutua eroon ruumiista.” Kannattaa todellakin lukea tämä kirja, koska yksi sen pointeista on, että suurin osa ihmisistä ei ole käsittämässä, miten uusi digitaalinen massadataan perustuva teknologia on muovaamassa yhteiskuntaamme ja biologiaamme. Jos emme ajoissa ala pohtimaan uuden teknologian implikaatioita, vapaa markkinatalous tulee päättämään puolestamme ja todennäköisin skenaario on ihmiskunnan sukupuutto tai sitten vain köyhien joukkomurha.  

2 kommenttia

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta, tietotekniikka

Jumalaa ei ole, mutta me voimme tehdä itsestämme sellaisia

Michio Kakun “Mielen tulevaisuus. Tieteellinen tutkimusmatka ymmärtääkseen, kehittääkseen ja voimaannuttaakseen mielen.” (oma suomennos) On vuonna 2014 julkaistu teoreettisen fyysikon kirjoittama populaari tietokirja tieteen löydöksistä koskien ihmisten aivoja.  

Aivotutkimuksen historia   

30

Kirja käy läpi koko aivotutkimuksen historian, teorian ja tutkimuksen, mitä nykyään tehdään aivoista. Jopa ne tutkimukset, jotka yrittävät todistaa kahta päinvastaista teoriaa. Sitten melkein jokaisen kappaleen lopussa esitellään tieteellisiä teorioita ja spekulaatioita siitä, mitä voi tapahtua, jos jokin uusi tutkimus saadaan tehtyä ja miten sen tuloksia voidaan soveltaa arkipäivään.  Vaikka luulin tietäväni kaiken aivoista, tässä oli runsaasti uutta ja kiinnostavaa tietoa.

Kakun ote on äärimmäisen luonnontieteellinen, joten jopa uskonnollisuuskin osoitetaan tässä kirjassa puhtaasti neurologiseksi ilmiöksi, eikä miksikään erikoiseksi henkisyydeksi. Sielua ei ole olemassa, aivomme ovat vain evoluution muodostamia todella monimutkaisia lihaklönttejä, joitten salaisuudet alkavat päivä päivältä hävitä, kun uusia tutkimustekniikoita kehitetään.     

Kyky simuloida todellisuus   

Uusin asia on kirjailijan oma teesi siitä, mitä älykkyys tarkoittaa? Kakun mukaan älykkyys on kohteen kyky luoda lukuisia simulaatioita mielessään ja toimia näitten simulaatioitten mukaan. Kaku osoittaa, että esimerkiksi älykkäimmät eläimet pystyvät hyvin rajoitetusti kuvittelemaan tulevaisuutensa, mutta ihminen pystyy kuvittelemaan lukuisia tulevaisuuksia, jopa sellaisia, missä tämä ei ole päähenkilönä tai jotka eivät perustu mitenkään todellisuuteen.    

Tämä kyky pyörittää aivoissa simulaatioita ovat mahdollistaneet meidän ylivertaisen älykkyyden, mutta samalla altistanut aivot mielisairauksille. Tässä kirjassa kuvaillaan mielisairauksien olevan aivojen virheitä, joissa ihminen ei enää kykene erottamaan, mikä on kuvitelma ja mikä on oikeasti tapahtumassa. Tämä älykkyyden määritelmä myöskin erottaa meidät supertietokoneista, jotka eivät huvikseen kuluta olemassaoloaan kuvitelleen jatkuvasti, mitä seuraavaksi tapahtuu? Vaan nämä pyörittävät tarkkoja simulaatioita, mitä niille on ennalta ohjelmoitu.  Koko kirja pyrkii todistamaan tämän teesin oikeaksi.    

Liian yleistajuinen   

Kaku on kovan luokan nörtti ja hän näköjään ei luottanut siihen, että keskivertolukija ymmärtäisi luonnontieteellisiä selityksiä aivoista, jos niitä ei kuvailtaisi scifi-elokuvien ja -kirjojen kautta. Tässä kirjassa joka ikinen scifi-teos, jossa edes hetkeksi käsitellään ihmisen aivoja, käydään läpi. Itsekin huomasin, miten kova nörtti olen, kun olen nähnyt ja lukenut joka ikisen kirjan ja elokuvan, mitä tässä teoksessa mainitaan. Se ärsytti, koska Kaku ei vain tyydy mainitsemaan teoksen ja sen relevantin konseptin, vaan hän kertoo, kuka oli elokuvan päänäyttelijä ja kuka kirjoitti kirjan, jonka jälkeen hän kertoo koko scifi-teoksen juonitiivistelmän. Tietenkin, jos et tunne suurinta osaa mainituista teoksista, niin tästä saa paljon uusia vinkkejä ja konsepteja.    

Pikkuperunalla matkustaminen   

Toinen ongelma on Kakun kova into lähteä harhateille. Yhdessä vaiheessa kirjailija lähtee sivupolulle ja kuluttaa lukuisia kappaleita kertoa robottien kehityksestä, minkälainen olisi robottien valtaama maailma, sekä miten voisimme asuttaa avaruuden. Yhtäkkiä kirja lakkaakin puhumasta aivojen nykytutkimuksesta ja lähtee todella villeihin spekulaatioihin teleportauksesta ja minkälaiset voisivat olla avaruusolioitten aivot. Tuntui, että yhtäkkiä alkoi kokonaan toinen kirja, jossa puhuttiin ihan jostain muusta.     

Kirja rönsyileekin aivan liikaa. Lopussa kirjailija alkaa selittämään, miten meistä voi tulla itse jumalia rakentamalla laitteita, jotka mahdollistavat aivojen sisällä olevan mielen muuttamiseksi aineettomaksi universumin rakenteita manipuloivaksi superolioksi! Joo, on se siisti idea, mutta halusin lukea tiedekirjan, enkä Kakun omista fantasioista.    

Brasiliassa on hyvä ilmaisu siihen, mitä Kaku harrastaa tässä kirjassa ja se on ”Viajar na batatinha” eli matkustaa pikkuperunassa. Tämä Etelä-Amerikkalainen konsepti tarkoittaa sitä, että ihminen harhautuu omissa spekulaatioissa aivan liian pitkälle, jotta se olisi ihan järkevää.  

Yhteenveto 

Lopussa on kuitenkin mielenkiintoisia tutkimuksia ja teorioita kvanttifysiikan vaikutuksista aivoihin ja itse universumin rakenteisiin. Jotkut tässä kirjassa esitetyistä tieteellisistä teorioista ovat vain pari pykälää kaukana uskonnollisuudesta. Ainakin nyt ymmärrän, mistä helvetistä Deepak Chopra sai idean, että kvanttifysiikka todistaa Jumalan ja sielun olemassaolon. Ei todista, vaan Chopra ei ymmärrä fysiikka.  Mutta silti tämä on hyvä kirja, jossa on tiivistetysti aika paljon aivotutkimuksesta ja fysiikasta. On vain jaksettava puurtaa läpi kaikki villit visiot.  Toki jos villit scifi-visiot ovat juttusi, niin tämä on tosi hyvä teos siihen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kovat tieteet

Kryptosota nyt!

Gabriella Colemanin ”Hakkeri, huijari, pillinpuhaltaja, vakoilija: Anonymousin monet kasvot (oma suomennos) on vuosien 2007-2013 aikana antropologiseen tutkimukseen perustuva tietokirja Anonymous hakkeriryhmästä.    

23

Kirjassa käytetään aika innovatiivisesti tuttuja käsitteitä ja teorioita, joita on useimmiten sovellettu primitiivisiin kulttuureihin ja uskontoihin. Tämä osoittaa, miten antropologia ei ole vain alkuperäiskansojen tutkimista. Sen teorioita voidaan soveltaa kaikkiin ihmisryhmiin. Eli en olekkaan ainoa hyypiö, joka käyttää alun perin alkuperäiskansojen tutkimiseen keksittyjä menetelmiä postmodernien ääriryhmien tutkimiseen. Antropologinen ote ilmenee Anonymouksen kielen ja mielikuvien juurten analyysissä.   

Anonymous ei ole yhtenäinen ryhmittymä, vaan enemmänkin kattokäsite erilaisille pienille hakkeriryhmille, jotka omivat anonymiteetin ja yhdistyvät hetkeksi valtavaksi digitaaliseksi parveksi, iskeäkseen johonkin digitaaliseen kohteeseen täysin ilman johtajaa tai virallista koordinointia. Tämän takia kirjan otsikossa on lueteltu eri asioita, joita Anonymoukseen nimeen on tehty.  Liikkeellä ei ole myöskään yhtenäistä ideologiaa, vaan se koostuu niin äärivasemmiston kuin -oikeiston 4chanin-keskustelupalstojen anarkistisista hakkereista.

Välillä nämä hakkerit päättivät hyökätä jotain nettisivua ja ”trollata” eli provosoida joku reagoimaan heidän härskeihin sanallisiin hyökkäyksiin ja vitseihin. Pahimmissa tapauksissa nämä hakkeriryhmät hakkeroivat nettiosoitteita, jotta saisivat esimerkiksi epileptikot saamaan kohtauksia. Kaikki tämä henkinen terrori tehtiin, koska he pystyivät.     

Ajan mittaan kuitenkin tämä äärimmäisen vitsikäs ja trollaava ryhmä alkoi saada poliittista heräämistä. ”Moraalihinteiksi” kutsutut hakkerit alkoivat ehdottaa verkkohyökkäyksiä yhtiöitä ja hallituksen virastoja vastaan, joita he kokivat olevan moraalittomia. Ensimmäiseksi kohteeksi tuli Scientologinen kirkko, jota vastaan ei voinut oikealla nimellä hyökätä, koska järjestö oli tunnettu oikeussyytteiden vyöryttämisestä. Tästä alkaa kirjan jännittävin matka, kun koko ajan suurempia verkkohyökkäyksiä kohdistetaan vuosien mittaan mitä suurempiin instituutioihin, jolloin lukuisat tiedustelupalvelut ja yksityiset verkkoturvallisuusfirmat alkavat hyökätä hakkereita vastaan.    

Kun lukee tätä kirjaa, niin huomaa, että elämme kyberpunk-dystopiassa, jossa valtavat transnationaaliset korporaatiot, tiedustelupalvelut ja erilaiset hakkeriryhmät taistelevat toisiaan vastaan julistamattomassa kryptosodassa, jossa taistellaan siitä, kuka saa murrettua toisen verkkopalvelimen salauskoodeja ja kerättyä tai vuodatettua sen sisällön.  

Nykyään valta ei enää lasketa raaka-aneilla ja armeijoitten koolla, vaan tiedolla. Elämme tietoimperiumien aikakautta, jossa valtiot ja muutamat jättiläismäiset yhtiöt hallitsevat suunnatonta määrää ihmisten tietoa, jota voidaan hyödyntää kaupallisesti kuin suuret hiili- ja kultakaivokset. Kuten ennen vanhaa, niin nykyäänkin on ihmisiä, jotka ovat valmiina ryöstämään tämän tulevan suurpääoman lähteen. Joskus he ovat yksittäisiä ihmisiä, mutta useimmiten jonkun valtion tiedustelupalvelun tai yksityisen suuryrityksen digitaalisia palkkasotureita.   

Kuten eräs haastattelu hakkeri kerrotaan sanoneen ”Jos jokin on salattu verkossa, niin se voidaan murtaa” ja tässä kirjassa kerrotaan huikeista tietomurroista, joihin ovat osallistuneet niin yksityiset turvallisuusfirmat, eri suurvaltojen tiedustelupalvelut, kuin täysin hallitsematon Anonymoyksen parvimieli. Internet on muuttunut villiksi länneksi, jossa kuka tahansa voi olla tyhjästä ilmestyvä digitaalinen pyssysankari.   

Kaikki toimijat rikkovat häikäilemättömästi lakia, mutta vain yhden tahon lainrikkomisista seuraa pidätyksiä ja raskaita, useitten vuosikymmenien, vankilatuomioita. FBI, NSA ja yksityiset turvallisuusfirmat ovat rikkoneet lukuisia lakeja jäljittääkseen ja paljastaakseen Anonymoyksen hakkereita, joita on sitten tuomittu tismalleen samoista rikoksista, mihin todistusaineiston kerääjät ovat syyllistyneet. Tämä tietenkin on täysin ymmärrettävää, kuin pahinta mitä Anonymous on saavuttanut, on arabikevään kaltaisen kansannousun edistämisen. Silti moni kansalainen on kokenut tällaisen kaksoisstandardin epäoikeudenmukaiseksi.    

Kirjailija itse yrittää olla puolueeton tutkija, mutta silti kirjan teksti tihkuu ihailua hakkereita kohtaan. Vaikka tutkija myöntää, että hän kunnioittaa Anonymouksen ihanteita instituutioitten läpinäkyvyydestä, horisontaalisesta päätöksenteosta ja sananvapauden puolustamisesta, hän silti esittää myöskin liikkeen ikävimmät puolet, kuten joittenkin ryhmittymien irvokas, mutta huumorin sekoittama, rasismi ja homofobia. Samoin kirjassa kritisoidaan hakkereitten tietomurtoja, joissa paljastetaan yksittäisten ihmisten osoitteita ja puhelinnumeroita.     

Akateemisesta tutkimuksesta huolimatta tämä kirja on kirjoitettu aika lailla populaariin sävyyn. Kaikki käsitteet selitetään perinpohjaisesti, joten ei tarvitse ymmärtää mitään tietotekniikasta tai antropologiasta. Samaten kieli ei ole kuivakkaan tieteellistä, vaan hyvin vauhdikasta. Itsekin tunsin hurraavani hakkereitten puolesta, kun nämä pysäyttivät luottokorttifirmojen palvelimet, jotka boikotoivat Wikileaksen lahjoituksia tai, kun Anonymous auttoi Egyptin kansannousua.     

Mutta tämä kirja ei ole täydellinen. Auttamattomasti tämä teos on vanhentunut ja Anonymous on vain varjo entisestään, kun moni avainhahmo on telkien takana ja nykyään 4chan tunnetaan /pol/-keskusteluketjun nettinatsien pesäpaikkana. Samalla Venäjän infosotaa ei käsitellä tässä kirjassa mitenkään. Muuten tämä on loistava teos yhdestä historian vaikutusvaltaisimmasta hakkeriliikkeestä.     

Jätä kommentti

Kategoria(t): tietotekniikka

Micro-orjat

Douglas Couplandin ”Micro-orjat” on fiktiivinen romaani, joka kertoo Pii-laakson ohjelmoijien seikkailuista 90-luvulla vähän ennen netti 2.0 nousua.

15

Tarinassa seurataan yhden Mikrosoftin ohjelmoitsijan päiväkirjamerkintöjä hänen työstään ja ystävistään. Vaikka romaani on fiktiivinen, niin se avaa aika hyvin Pii-laakson koodaajien kulttuuria, joka ei kuvatusta murrosvaiheesta huolimatta ole muuttunut miksikään.

Mikro-orjissa käsitellään 20-kymppisten miesten ja naisten hedonistista elämäntapaa, missä limut, sipsit ja kymmentuntiset lähes ”orjatyötä” muistuttavat koodausurakat muodostavat näitten ihmisten arjen.

Kirjan hahmot ovat omistaneet koko elämän koodaamiseen suuressa tietotekniikan korporaatiossa, mutta silti he kaipaavat ”oikeaa” elämää. Tästä alkaa pienimuotoinen eksistentiaalinen matka, jossa jokainen hahmo löytää paikkansa maailmassa ja huomaa, että elämä ei ole vain yhden jättiyhtiön palveluksessa olemista.

”Mikro-orja” juoni on pienten ihmisten pohdiskelua siitä, mitä on olla aikuinen ja mistä muodostuu onnellisuus? Saavutetaanko onnellisuus elämällä kaavamaista elämää, jossa muodostetaan ydinperhe, hankitaan vakituinen työpaikkaa ja omakotitalo, vai onko se jo vanhentunut illuusio? Saavutetaanko onnellisuus osakesijoituksilla, jatkuvasti suurempiin ja vaikutusvaltaisempiin projekteihin osallistumisella vai pyöräretkeilyllä ystävien ja rakkaitten kanssa?

Tarinan sankarin isä on esimerkiksi 50-kymppinen IBM:n työntekijä, joka jää työttömäksi. Isä ei saa töitä, kun mikään tietotekniikan firma ei kaipaa vanhusta, joka ei sopeudu nopeasti muuttuvaan alaan. Tarinan päähahmo kuvaileekin isänsä tilannetta aika hyvin: ”nämä yritykset kaipaavat eronneitten perheitten omituisia lapsia, joilla ei ole muuta elämää kuin koodaaminen”.

Mikro-orjissa pohditaan pienen kaveriporukan kautta, miten aikuistutaan maailmassa, missä työmarkkinat ovat pirstaloitumassa ja koko ajan tietokoneitten koodit ovat muuttumassa päivä päivältä keskeisemmiksi osaksi ihmisten elämää. Miten vanhemman sukupolven ihanteet ovat muuttumassa päivä päivältä mahdottomiksi toteuttaa ja miten itse vanhempi sukupolvi ei enää pärjää nykymaailmassa. Eli tämä on samaan aikaan tavallisen ihmisen arjesta kertova romaani, että ihmiskunnan suurinta murrosvaihetta kuvaava fiktiivinen teos.

Eli vaikka kirja julkaistiin 90-luvulla, niin tämä on nykyään ajankohtaisempi kuin julkaisuaikana, koska nyt tässä kirjassa kuvatut kokemukset eivät ole vain kapean keskiluokkaisen valkoisen amerikkalaisen eliittikoodareitten elämä, vaan miljoonien ihmisten arkea ympäri maailmaa. Erityisesti, kun kirjan keskeisin innovaatio on Minecraft-videopelin kaltainen ohjelma, jonka yksi hahmoista kehittää.

”Micro-orjat” ei siis ole mikään erikoinen romaani, joka kertoo erikoisista ihmisistä, vaan nykyaikana se on erikoinen romaani, joka kertoo tavallisista ihmisistä, joita erityisesti täällä jälkiteollisessa Suomessa moni tuntee. Jos ei tunne ketään koodaria, niin ainakin tuntee heidän kehittämänsä tuotteet, jotka ovat osa arkeamme ja joskus identiteettiämme. Tunnemme myöskin median kautta monien pelien ja ohjelmien kehittäjiä, joten tämä on samaistuttavampi kertomus, kun sen julkaisuajankohdalla.

Eli Douglas Couplandin ”Micro-orjat” on ehkä tärkein romaani tälle aikakaudelle luettavaksi, kun siinä esitetty murros on jo menneisyyttä ja nyt tuhansille nuorille ja vanhoille ihmisille kivenkovaa arkitodellisuutta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin